Näyttelijät: Luke Grimes, Logan Marshall-Green, Arielle Kebbel, Ash Santos, Tatanka Means, Brecken Merrill, Gil Birmingham, Mo Brings Plenty, Brett Cullen, Morgan Lindholm, Ellyn Jameson, Riley Green ja Michael Cudlitz
Genre: jännitys, toiminta
Jaksomäärä: 13
Jakson kesto: noin 42 minuuttia - Yhteiskesto: noin 9 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Taylor Sheridanin ja John Linsonin luoma televisiosarja Yellowstone(2018-2024) oli iso katsojahitti, joten sen maailmaa päätettiin laajentaa erilaisilla lisäosasarjoilla. Ensin ilmestyivät esiosatarinat 1883(2021-2022) ja 1923(2022-2025) ja maaliskuussa 2025 ilmoitettiin, että yksi Yellowstonen päähenkilöistä, Kayce Dutton saisi oman sarjansa. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä työnimellä "Y: Marshals" ja nyt Marshalsin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse en ollut järin kiinnostunut tästä kyseisestä Yellowstone-lisäosasta, mutta päätin kuitenkin katsoa myös tämän sarjan.
Vaimonsa Monican kuolemaa sureva Kayce Dutton päättää liittyä Montanan liittovaltion sheriffien tiimiin.
Luke Grimes palaa rooliinsa entiseksi Navy SEAL -sotilaaksi Kayce Duttoniksi, joka Yellowstonen lopuksi päätti myydä Yellowstone-ranchin Broken Rockin intiaanireservaatille ja vetäytyä oman pikkutilansa rauhaan vaimonsa Monican (Kelsey Asbille) ja poikansa Taten (Brecken Merill) kanssa. Auvo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, vaan Monica on sarjojen välissä menehtynyt sairauteen, jättäen Kaycen rikkinäiseksi mieheksi. Uutta puhtia kuitenkin löytyy, kun Kayce päättää kokeilla onneaan liittovaltion sheriffinä. Grimes istui Yellowstonessa passelisti rehdin Kaycen rooliin, mutta Marshals valitettavasti osoittaa, ettei näyttelijässä ole tarpeeksi karismaa kannattelemaan omaa sarjaansa keulakuvana.
Vanhoista tutuista menossa mukana on Gil Birminghamin näyttelemä Thomas Rainwater, kun taas uusina hahmoina Marshals esittelee Kaycen entisen Navy SEAL -kaverin Calin (Logan Marshall-Green), joka houkuttelee Kaycen sheriffitiimiinsä, sekä tiimin muut jäsenet Bellen (Arielle Kebbel), Andrean (Ash Santos) ja Milesin (Tatanka Means), sekä heidän pomonsa Harry Giffordin (Peter Cullen). Valitettavasti sivuhahmot eivät juuri vakuuta ja näyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään puiseen patsasteluun ja lausumaan paikoin jopa vaivaannuttavan huonoa dialogia.
Ilman Taylor Sheridania ei näköjään pitäisi tehdä Yellowstonea. Alkuperäissarja oli pienestä ailahtelevuudestaan huolimatta mainio loppuun saakka ja 1883 ja 1923 olivat poikkeuksellisen pätevät esiosat. Marshalsista kuitenkin huokuu, että puikoissa hääräävät ihan eri tyypit, eikä Spencer Hudnut tiimeineen ole lähelläkään Sheridanin tasoa. Marshals on jopa yllättävän lattea sarja, joka ei jaksa millään napata mukaansa, vaan jopa tylsistyttää katsojaansa läpi kestonsa.
Onnistuneen tarinanrakentelun, hyvän hahmoihin syventymisen ja näppärän eri puolten juonittelun sijaan Marshals tarjoaa lähinnä yhdentekeviä viikottaisia missioita näille liittovaltion sheriffeille. Vaikka luvassa on kidnappauksia, takaa-ajoja, pommiuhkia ja kosolti ammuskelua, on meno tasapaksua ja täysin jännityksetöntä. Sarjan draamaosasto on jopa puuduttavaa, etenkin kun tätä mukamas syvällisiä elämänneuvoja sisältävää dialogia suolletaan ulos näin kiusallisen jäykästi. Ja kun hahmot vieläpä jättävät kylmäksi, näiden itseään toistavien jaksojen läpikahlaus alkaa tuntua työltä. Ja Marshalsin avauskausi on vieläpä 13 jakson mittainen. Katsojatilastohitti se tämäkin Yellowstone-sarja on ja kakkoskausi on jo työn alla. Odotukseni sitä kohtaan ovat kuitenkin alhaiset. Jännityksellä siirrynkin nyt Kaycen siskosta Bethista ja hänen miehestään Ripistä kertovan Dutton Ranchin (2026-) pariin. Ainakin Bethissä on enemmän munaa kuin näissä väsyneissä machopullistelijoissa.
Teknisesti Marshals on kuitenkin varsin pätevä. Sarja on taitavasti kuvattu ja Montanan jylhiä maisemia esitellään taas koko rahan edestä. Lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista, mutta tietokonetehosteet eivät aina täysin vakuuta. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit toimivat passelisti. Kaksikon työstämä tunnusmusiikki taitaa olla sarjan parasta antia, Tylerin kanavoidessa alkuperäisen Yellowstonen melodian mahtipontisuutta ja samalla surumielisyyttä onnistuneesti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker
Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 16
Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.
Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.
Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.
Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.
Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.
On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä.Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin(2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.
Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.
Yhteenveto:Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films
Ohjaus: Todd Phillips Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro, Zazie Beets, Brett Cullen, Glenn Fleshler, Bill Camp, Shea Whigham, Leigh Gill, Josh Pais, Douglas Hodge ja Brian Tyree Henry Genre: rikos, draama Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16
Joker pohjautuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvaroistoon. Jokeri teki ensiesiintymisensä huhtikuussa 1940 "Batman"-sarjakuvalehdessä ja on nopeasti noussut suureen suosioon - nykyään Jokeri on yksi suosituimmista pahishahmoista. Kun sankarihahmo Batman siirtyi sarjakuvista muihin medioihin, kuten televisioon ja elokuviin, on Jokeri seurannut perässä. Adam Westin Lepakkomiehen vastassa oli Cesar Romeron esittämä klovni. Tim Burtonin Batman-elokuvassa (1989) Jack Nicholson herkutteli roolissa. Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) Luke Skywalker, eli Mark Hamill on ääninäytellyt Jokeria vuodesta 1992 monissa animaatioissa ja videopeleissä. Heath Ledger voitti postuumisti Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Jokerina Yön ritari-filmissä (The Dark Knight - 2008). Gotham-televisiosarjassa (2014-2019) esiteltiin täysin toisenlainen Jokeri Cameron Monaghanin tulkinnan kautta, kun taas Jared Leto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan lyhyellä roolityöllään Suicide Squadissa (2016). Näyttelijä Joaquin Phoenix oli kiinnostunut tekemään tavallisesta poikkeavan kuvauksen sarjakuvahahmosta, samalla kun ohjaaja Todd Phillips halusi ohjata omanlaisensa sarjakuvaan perustuvan leffan. Molemmille oli tarjottu töitä sarjakuvafilmien parissa, mutta he eivät halunneet toimia ison studion määräysten alaisena. Phillips ehdottikin Warner Bros. -yhtiölle, että hän haluaisi tehdä pienen luokan elokuvan Jokerista, mitä yhtiö aluksi epäröi, mutta mihin lopulta suostui. Warner Bros. halusi Jokerin rooliin Leonardo DiCaprion, mutta Phillips oli jo päättänyt, että hän halusi Phoenixin pääosaan. Yhtiö oli huolestunut Phillipsin synkästä käsikirjoituksesta ja sitä hiottiinkin pitkään, kunnes Warner Bros. antoi luvan pistää kamerat pyörimään. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Joker saapuu vihdoin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Jokerista tehtäisiin oma leffansa, sillä kyseessä on yksi suosikkihahmoistani kautta aikojen. Ledgerin roolisuoritus Jokerina on mielestäni yksi leffahistorian parhaista, mutta Leton tulkinta oli itselleni lähinnä myötähäpeällinen, joten odotinkin näkeväni toisenlaisen version. Phoenixin roolitus sai minut innostumaan lisää, kuten myös se, että kyseessä olisi aikuisten elokuva. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on päästy, sitä innokkaampi olen ollut. Kävinkin katsomassa Jokerin lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja kun lähdimme teatterista, olimme entistäkin innoissamme, sillä kyseessä on fantastisen upea elokuva!
Yhteiskunnan hylkäämä, sairaasta äidistään huolehtiva ja pakonomaisista naurukohtauksista kärsivä Arthur Fleck yrittää nousta suosituksi stand up -koomikoksi, mutta hänen psykoottinen tiensä tekeekin hänestä Gothamin hulluimman rikollisen, Jokerin.
Joaquin Phoenix tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Arthur Fleckinä, eli Batmanin tulevana arkkivihollisena Jokerina. Phoenix on oikein toden teolla syventynyt hahmon hulluuteen ja saa katsojan eri tavoilla ahdistumaan, sillä Arthur on usein niin karmiva persoona. Samalla, hassua kyllä, katsoja myös useassa kohtaa ymmärtää Arthuria ja jopa säälii häntä. Maailma on kohdellut Arthuria kaltoin koko tämän elämän ajan ja katsojana saattaa säikähtää, kun huomaa ymmärtävänsä täysin, miksi Arthurista muodostuu Gothamin klovniprinssi. Fantastisen lisän tähän Jokeriin tuo Arthurin sairaus, mikä saa hänet nauramaan holtittomasti, vaikkei tämä haluaisikaan. Phoenix saattaa hetkessä alkaa ulvomaan naurusta ja yhtä äkillisesti hymy myös hyytyy. Hän on pelottava, mutta samalla sympaattinen. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä isommin Phoenix pääsee revittelemään ja nautiskelemaan roolistaan.
Leffassa nähdään myös mm. Frances Conroy Arthurin äitinä, Robert De Niro Arthurin idolina talk show -juontaja Murray Franklinina, Glenn Flesher ja Leigh Gill Arthurin työkavereina, Zazie Beets Arthurin naapurina, Bill Camp ja Shea Whigham poliiseina, sekä Brett Cullen miljardööri Thomas Waynena. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Cullen omaksuu rikkaan Waynen roolin täydellisesti, kun taas De Niro on nappivalinta karismaattiseksi talk show -juontajaksi. Conroy on loistava sairaana äitinä, joka on ollut ainoa rakastava henkilö Arthurin elämässä. Phoenix on kuitenkin niin huikea pääroolissa, että hän jättää kaikki muut varjoonsa kohtauksissaan... ja hän on suunnilleen kaikissa elokuvan kohtauksissa.
Vaikka Joker perustuu "Batman"-sarjakuviin ja monet mieltävät sarjakuvat lasten jutuksi, täytyy painottaa, ettei tämä elokuva ole todellakaan lapsille tarkoitettu. Jokerin väkivalta ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, vaan aidosti tylyä. Tämä ei kuitenkaan ole isoin syy, miksei leffa ole lapsille sopiva. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen sarjakuvaleffa, vaan realistinen kuvaus synkkyyteen vajonneesta mielestä, pään sisäisestä sairaudesta ja siitä, mitä kaikkea tällainen voi pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka Jokeri mielletään usein hahmona hymyileväksi ja hilpeäksi veikkoseksi, ei hänen omaa elokuvaansa voi todellakaan kutsua hilpeäksi. Tämä on todella ahdistava ja lohduton teos, minkä vähäinen huumorikin on synkkää. Elokuva vie katsojansa armottomasti Arthurin pään sisälle, mitä piinaavat ties mitkä asiat. Hahmon matka äidistään huolehtivasta, pelleksi pukeutuvasta mainostajasta ja aloittelevasta stand up -koomikosta Gothamin ikonisimmaksi rikolliseksi on äärimmäisen vangitseva kaikessa kauheudessaan. Filmi on usein oudon lumoavakin ja esimerkiksi Arthurin äkilliset tanssit menevät jopa hypnoottisuuden puolelle, vaikka ne ovatkin erittäin hämmentäviä ja outoja. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista - kenties juuri sen takia, ettei se koskaan tunnu sellaiselta - ja ihan yleisestikin aivan hemmetin hieno elokuva!
Joker sisältää aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiä. Kuinka maailma itse luo omat hirviönsä, mutta silti syyttelee kaikkia muita. On täysin Gothamin ja sen asukkaiden syytä, että Arthurille käy miten käy. Karma iskee kovaa, kun kasvot vihdoin värjätään valkoisiksi, hiukset vihreiksi ja huulet sotketaan punaisiksi. Filmin ei välttämättä edes tarvitsisi kertoa juuri Jokerista, vaan kenestä tahansa psykopaatista, mutta toisaalta se, että kaikki tapahtuu juuri tässä Batmanin maailmassa, tuo siihen mukaan oman kiehtovan lisänsä. Itse Lepakkomiestä ei onneksi ole mukaan sotkettu, sillä hahmo ei edes istuisi tähän filmiin. Christopher Nolan onnistui Yön ritari -trilogiassaan tekemään Batmanista realistisen tuntuisen, mutta Jokerissa homma viedään vielä pidemmälle ja jopa Balen esittämä Batman pistäisi oudosti silmään. Tämä on Jokerin oma show ja hyvä niin. Elokuva onnistui olemaan kaikkea mitä toivoin ja vielä sitäkin enemmän. On aivan mieletöntä, millä kaikilla tavoilla tätä Batmanin maailmaa voikaan tulkita ja esittää. Leffa on saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että se ihannoisi väkivaltaa ja hulluutta, mutta itse en näe asiaa noin. Toki filmin voi niinkin tulkita, mutta mielestäni on tärkeää, että myös tällaisia tarinoita kerrotaan. Ehkä se saisi ihmiset ymmärtämään entistä paremmin, kuinka paljon tässä maailmassa on vikaa. En nyt tarkoita, että ihmisten pitäisi nousta yhteiskuntaa vastaan Jokerin tavoin, mutta on selvää, että yhteiskunnassa on paljon parannettavaa ja jotain pitäisi tehdä.
Elokuvan on ohjannut Todd Phillips, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Kauhea kankkunen -trilogia (The Hangover - 2009-2013). Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että Joker on hänen paras elokuvansa. Phillips on selvästi tutkinut vanhoja Martin Scorsesen leffoja, kuten Taksikuski (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1983) tätä elokuvaa tehdessään ja leffasta löytyykin vahva scorsesemainen henki. Jos Scorsese olisi 1980-luvulla ohjannut sarjakuvaleffan, se olisi varmaankin ollut tällainen. Filmissä on muutenkin vanhanaikaista tunnetta ja siitä on monilla tavoilla luotu erittäin omalaatuinen ja kiehtova teos. Phillipsin ja Scott Silverin käsikirjoitus on aivan mahtava ja on hienoa, kuinka henkilövetoisesti kaksikko kirjoittaa tarinaansa. Vaikka mukana on tuttuja juttuja sarjakuvista, on Arthurin tarina lopulta kaksikon keksimä. Lisäksi Joker on myös teknisesti taidokkaasti tehty elokuva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Tylsiä kohtia ei ole luvassa, vaan filmi kulkee eteenpäin koukuttavalla tavalla. Lavastuksella ja puvustuksella luodaan hienosti ajan henkeä ja maskeeraustiimi on tehnyt veikeää työtä Jokerin uuden ulkonäön kanssa. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu aina äänitehosteista Hildur Guðnadóttirin säveltämiin, epämiellyttävää oloa rakentaviin musiikkeihin asti.
Yhteenveto:Joker on mestarillinen kuvaus hulluudesta, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista! Joaquin Phoenix tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix uppoutuu ahdistavan todentuntuisesti tähän sairaaseen mieleen. Katsojana voi kuitenkin ymmärtää, miksi Arthur päätyy tekemään monenlaisia asioita ja leffasta löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Maailma luo itse omat hirviönsä. Leffa on todella vangitseva ja ahdistava. Sen vähäinen huumori on synkkää ja väkivalta karua. Kyseessä ei siis todellakaan ole koko perheen sarjakuvaleffa. Ohjaaja Todd Phillips on tutkinut paljon Martin Scorsesen filmejä ja leffasta löytyy vahva scorsesemainen tyyli. Joker on täysin omalaatuinen teoksensa kaikessa kieroudessaan - aivan kuten sen päähenkilökin. Samalla filmissä on jotain erittäin lumoavaa. On se kyllä hienoa, kuinka erilaisia tulkintoja Batmanin maailmasta saakaan aikaiseksi! On myös äärimmäisen mahtavaa, että nykypäivän elokuvien megauniversumien keskellä joillakin on pokkaa tehdä täysin itsenäinen elokuvansa, minkä ei ole tarkoitus aloittaa elokuvasarjaa tai pohjustaa kymmentä muuta filmiä. Toki tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta on kyllä selvää, että Phillips on halunnut vain tehdä yhden erinomaisen elokuvan. Suosittelenkin Jokeria kaikille varttuneemmille hahmon faneille, sekä yleisesti psykologisista trillereistä innostuville, sillä sitähän tämä leffa lopulta on.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Joker, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Village Roadshow Pictures, Joint Effort, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance
Ohjaus: Jaume Collet-Serra Pääosissa: Blake Lively, Óscar Jaenada, Angelo Josue Lozano Corzo, Jose Manuel Trujillo Salas, Brett Cullen ja Sedona Legge Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 12 Steven Spielbergin Jaws (1975), eli suomeksi Tappajahai aiheutti minulle inhottavan haikammon, kun näin sen jo ennen ala-astetta. Tämä aiheutti myös kammon kaikenlaisia vedessä tapahtuvia filmejä kohtaan, sillä minua ällötti ajatus siitä, mitä kaikkea syvyyksissä voi lymyillä, eikä sieltä pääse mitenkään pakoon, jos on veden varaan joutunut. Sen takia jopa Pixarin animaatio Finding Nemo (2003) jäi minulta katsomatta moneksi vuodeksi, minkä lisäksi Harry Potter and the Goblet of Firen (2005) järvikohtaus aiheutti minulle tukalan olotilan monta vuotta peräkkäin. Se on kuitenkin onneksi hellittänyt ja muutama vuosi sitten uskalsin vihdoin katsoa Finding Nemon ja nyt se löytyy minulta jopa hyllystä. Aiemmin tänä vuonna kohtasin pelkoni ja katsoin Jawsin uudestaan. Vaikka se olikin paikoitellen karmiva, pystyin katsomaan sen paljon sujuvammin kuin luulin ja nyt omistan senkin Blu-rayna! Kuitenkin viime vuonna kun ensi-iltansa sai haielokuva The Shallows, en olisi voinut kuvitellakaan sen näkemistä, varsinkaan valkokankaalta. Trailerit näyttivät jo niin ahdistavilta, etten ajatellut koskaan katsovani sitä. Noh, toisin kuitenkin kävi, kuten voi päätellä siitä, että tämä on arvosteluni kyseiselle elokuvalle. Nähtyäni Jawsin, tuumin voivani sittenkin katsoa haileffoja ja kun huomasin The Shallowsin kuuluvan Viaplayn valikoimaan, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.
Nancy Adamsin surffausreissu saa ikävän käänteen, kun hänen kimppuunsa hyökkää suuri valkohai. 180 metrin päässä rannasta olevalla kivellä Nancyn täytyy keksiä, miten hän pääsisi turvaan joutumatta hain kitaan. Pääosassa Nancyna nähdään Blake Lively, joka ei ole koskaan vakuuttanut minua missään roolissa. Hän on esiintynyt muutamissa leffoissa, jotka olen nähnyt, mutta hän ei ole ollut missään tarpeeksi ihmeellinen, jotta edes tunnistaisin häntä koskaan. Tässä Lively kuitenkin sai herätettyä mielenkiintoni. Ei sen takia, että hän on bikineissä lähes koko elokuvan ajan, vaan koska hän suoriutuu vaativasta roolista todella mainiosti. Lively on nimittäin lähes kaiken aikaa ainoa ihminen ruudulla ja sellainen rooli vaatii tietty hieman enemmän, koska ei voi turvautua muihin vastanäyttelijöihin. Hän toimiikin hienosti yksinään ja katsojana seuraa jännityksellä, miten ihmeessä Nancy voisi mitenkään päästä takaisin rantaan? Hahmolle on luotu hieman taustatarinaa, mikä ei valitettavasti ole erityisen mielenkiintoinen, mutta toisaalta hänen koulutusselityksillään saadaan katsoja uskomaan, miten hän voi selvitä tietyistä tilanteista. Elokuvassa nähdään myös todella pienissä rooleissa Óscar Jaenada Nancyn kuskina, Angelo Josue Lozano Corzo ja Jose Manuel Trujillo Salas surffaajina, sekä Brett Cullen Nancyn isänä ja Sedona Legge Nancyn siskona.
Leffan ensimmäinen kolmasosa on todella erilainen kuin kaksi seuraavaa. Siinä Nancy nähdään surffaamassa kahden miehen kanssa kuin jossain musiikkivideossa. Värit ovat lämpimät ja tyylikkäät kohdat näytetään hidastettuina, samalla kun taustalla jumputtaa musiikki. Yhdessä välissä Nancy käy rannalla soittaakseen videopuhelun perheelleen, jotta katsojat saavat lisätietoa Nancysta ja sitten mennään taas veteen. Tätä ei olisi kuitenkaan kannattanut tehdä, sillä viimeisen aallon aikana Nancyn lautaan osuu valkohai, joka lähtee jahtaamaan häntä ja kiva tunnelma katkeaa kuin seinään. The Shallows muuttuu karmivaksi selviytymistarinaksi, jossa katsojaa onnistutaan pelottelemaan muutenkin kuin tylsillä äkkisäikäytyksillä. Niitä on tietty lipsahtanut mukaan muutama, mutta ne on saatu tehtyä onnistuneesti. Pelottava tunnelma välittyy hienosti katsojaan, joka alkaa heti kannustamaan päähenkilöä tekemään kaikkensa selvitäkseen. Jawsia lukuunottamatta haielokuvat tuppaavat olemaan Ö-luokan filmejä, jotka katsoo ehkä juuri ja juuri kerran, mutta ne eivät pääasiassa tarjoa mitään hyvää. Näihin kuuluvat mm. Sharknado-sarja (2013-), sekä teokset 2-Headed Shark Attack (2012) ja Mega Shark Versus Giant Octopus (2009). Niitä tehdessä ei ole kukaan edes miettinyt tekevänsä laatua, joten ne jäävät vain typeriksi hirviöpätkiksi. The Shallows ei onneksi kuitenkaan kuulu niiden joukkoon, vaan se on ihan kunnon elokuva, joka voi helposti saada monet katsojat yllättymään siitä, että filmiin on ihan oikeasti panostettu. Tunnelmasta on saatu erinomaisen jännittävä; paikoitellen jopa piinaava. Tarina on kyllä todella simppeli ja leffa on lyhyt, muttei sen tarvitsekaan olla mitään enemmän. Elokuva alkaa veden äärestä ja myös päättyy sinne, joten kovin paljoa ylimääräistä ei ole tungettu mukaan. Jotkut saattavat pettyä siihen, ettei verta ole kovin paljoa mukana ja elokuva on vain K12, mutta itse pidin ratkaisusta, sillä siten teos tuntui jopa paremmalta, eikä vajonnut kömpelöksi verimässäilyksi. Ihmisiä ei montaa kuole, mutta jokainen kuolema on toteutettu erittäin oivallisesti. Pidän erityisesti siitä, että hai tuntuu oikealta eläimeltä eikä hirviöltä, sekä siitä että haita näytetään vain silloin, kun Nancy näkee sen, jolloin elokuva kertoo tarinaa taitavasti Nancyn näkökulmasta.
Valitettavasti elokuvasta löytyy selkeitä heikkouksia. Kuten jo sanoin, hain hyökätessä kiva tunnelma muuttuu todella nopeasti, eikä tämä muutos ole kovin sulava. Jos intron lyhyt katsaus tulevaan jännitysnäytelmään ja muutamat vaanimiskuvat poistettaisiin alusta, yllättävä muutos toimisi tyylikkäästi, sillä haitarina tulisi ihan puskista ja elokuva saisi aluksi huijattua katsojaansa ajattelemaan olevansa täysin muuta kuin todellisuudessa onkaan. Repliikkejä on myös mukana liikaa. Monet Nancyn sanomat asiat ovat pelkkää selittämistä katsojille siitä, mitä hän aikoo tehdä ja olisi paljon kiinnostavampaa vain näyttää selitys pelkillä kuvilla. Välillä tämä ei haittaa, kun hän puhuu selvästi haavoittuneelle lokille, mutta muuten toivoisi, että teos haastaisi katsojaansa hieman enemmän. Huonointa filmissä on kuitenkin sen viimeinen kohtaus, josta on harmillisesti tehty äärimmäisen laimea ja juustoinen, joka tuntuu hätäisesti toteutetulta. Muuten kyseessä on kuitenkin onnistunut kauhuelokuva, joka kannattaa vilkaista, jos se osuu kohdalle.
Ohjaaja Jaume Collet-Serralla on ollut todella hyvä visio, jonka hän on toteuttanut oivallisesti. The Shallowsissa hän on onnistunut mielestäni selvästi paremmin kuin edellisessä kauhuelokuvassaan Orphan (2009). Hän on onnistunut luomaan Ö-luokan monsterifilmeiksi muuttuneesta aiheesta jopa jokseenkin taiteellisen teoksen. Kuvaus on nimittäin todella mainiota läpi elokuvan, eikä kehnoa käsivarakuvaa ole lähes lainkaan mukana. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja valaisu on erinomaista etenkin vedenalaisissa kohtauksissa. Leikkaus on myös sujuvaa, minkä lisäksi visuaaliset efektit ovat yllättävän mainiot. Tyylikkään näköisen digihain lisäksi myös tietokoneella toteutettu ympäristö näyttää uskottavalta. Elokuva on nimittäin toteutettu lähes kokonaan suuressa altaassa. Visuaalisesta ilmeestä miinusta tuovat kuitenkin alkupäässä ruudun täyttävät Instagram-kuvat, joita Nancy selailee, sekä videopuhelun näytöt, jotka saavat leffan tuntumaan teinihömpältä. Ääniefektit ovat loistavat ja Marco Betramin musiikki säestää tiivistunnelmaista henkeä toimivasti. Yhteenveto:The Shallows on lyhyt ja ytimekäs kauhuelokuva. Filmi saa katsojan jännittämään ja kannustamaan Nancyn puolesta, jota Blake Lively esittää todella hyvin. Hai esitetään hienosti eläimenä, eikä epäuskottavana hirviönä ja on myös upeaa, ettei leffa luota verimässäilyyn ja äkkisäikäytyksiin, vaan osaa luoda pelkoa muilla tavoilla. Teoksesta löytyy kuitenkin ongelmia, kuten tunnelman yhtäkkinen muuttuminen, sekä kökkö loppukohtaus, mutta muuten ohjaaja Jaume Collet-Serra on onnistunut saamaan aikaiseksi kunnon elokuvan aiheesta ja hän osoittaa, että haileffoista voi löytyä sydäntä ja sielua, eivätkä ne ole pelkkää kuraa. Tekninen toteutus on pääasiassa loistava, mutta ruudun täyttävät Instagram-kuvat ja videopuhelu eivät toimi. Suosittelen katsomaan The Shallowsin, jos olette oikeasti hyvän kauhuelokuvan tarpeessa tai jos Jaws on lähellä sydäntänne. Yhtä hyvä ei The Shallows ole, mutta mainio se on kuitenkin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shallows, 2016, Columbia Pictures, Weimaraner Republic Pictures, Ombra Films
