Anaconda (2025) - elokuva-arvostelu

ANACONDA

Ohjaus: Tom Gormican

Näyttelijät: Paul Rudd, Jack Black, Steve Zahn, Thandiwe Newton, Daniela Melchior, Selton Mello ja Ione Skye

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Jennifer Lopezin ja Ice Cuben tähdittämä kauhuelokuva Anakonda (Anaconda - 1997) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Vuonna 2020 Columbia Pictures ilmoitti tuovansa elokuvasarjan takaisin, yli vuosikymmen edellisen elokuvan, Lake Placid vs. Anacondan (2015) jälkeen. Tekijät keksivät hauskan erilaisen lähestymistavan aiheeseen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Lopulta uusi Anaconda sai ensi-iltansa saman vuoden jouluna. Itse pidän alkuperäistä Anakondaa kelpo seikkailujännärinä ja olen ollut utelias uuden elokuvan näkemisestä sen omaperäisen lähestymistavan takia. Kävinkin katsomassa Anacondan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Neljä kaverusta päättävät toteuttaa elinaikaisen unelmansa ja matkustaa Amazonille kuvaamaan uutta versiota Anakonda-elokuvasta. Reissu muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun he kohtaavat aidon ja erittäin nälkäisen jättikäärmeen.

Elokuvan keskiössä on neljä hahmoa, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti ja joita yhdistää intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, sekä rakkaus ysärin kulttiklassikko Anakondaa kohtaan. On ohjaajaksi pyrkivä Doug (Jack Black), joka tekee kauhuteemaisia häävideoita. On näyttelijä Griff (Paul Rudd), jonka ura ei ole lähtenyt käyntiin. On Griffiin pitkään ihastunut Claire (Thandiwe Newton) ja on kuvaaja Kenny (Steve Zahn), jolla on runsaasti käsittelemättömiä lapsuudentraumoja. Hahmokattaus on oivallinen ja nelikon haluaa nähdä tavoittelevan tukahdutettuja unelmiaan. Näyttelijöiden suoritukset kuitenkin ailahtelevat. Rudd ja Newton ovat kelvolliset osissaan, kun taas Zahn on hupaisa Kennynä, joka tuo lähes joka repliikillään esiin jonkin hänen elämänsä ikävistä asioista, joita hän ei ole pystynyt käsittelemään. Jack Black taas on... noh, Jack Black. Jos miehen tutut maneerit viihdyttävät, ne viihdyttävät myös tässä, mutta heille, jotka toivovat Blackin esittävän joskus jotain muuta kuin samaa ylienergistä versiota itsestään, roolityö voi saada pyörittelemään silmiä. 

     Elokuvassa nähdään myös Daniela Melchior jokilaivaa kipparoivana Anana ja Selton Mello käärmekouluttaja Santiagona, jotka nelikko palkkaa auttamaan elokuvaprojektinsa kanssa. Mello on ihan hauska, mutta Melchior joutuu tyytymään aika tylsään osaan leffan lähes ainoana vakavana hahmona.

Kuten kenties pystyikin jo päätellä, uusi Anaconda ei ole mikään suora uudelleenfilmatisointi vuoden 1997 Anakondasta, vaan pikemminkin aikamoisilla metatasoilla liikkuva rakkauskirje kyseistä, yleisesti aika unohdettua, mutta tiiviin fanijoukon syleilemää hirviörainaa kohtaan. Tässäkin lähdetään Amazon-joelle kuvaamaan elokuvaa, mutta siinä missä alkuperäisleffassa hahmot aikoivat tehdä dokumentin paikallisesta heimosta, uudessa elokuvassa hahmot lähtevät tekemään omaa versiotaan alkuperäisestä Anakondasta. Idea on ihan hauska, erottaen uuden Anacondan heti nykypäivän uudelleenfilmatisointien, elokuvasarjojen uudelleenkäynnistysten ja muiden vanhojen ideoiden kierrätysten tulvasta. Alleviivatakseen erilaisuuttaan, leffassa kommentoidaan useampaankin otteeseen, kuinka pöljää on tehdä uusi versio Anakondasta ja että Hollywoodissa on ideat loppu. 

Ja kuten kenties pystyi myös päätellä, uusi Anaconda ei ole kauhuelokuva, vaan seikkailukomedia. Ja vieläpä ihan viihdyttävä sellainen. Alkupään käärmekohtauksiin on saatu sopivasti jännitettä, mutta muuten leffa kulkee eteenpäin itsetietoisen kieli poskessa. Lopputulos on hieman epätasainen, mutta silti tarpeeksi menevä. Osa vitseistä saa pyörittelemään silmiä, mutta mahtuu mukaan muutamat hyvät naurut. Kesto on myös sopivan napakka vain vähän päälle puolitoistatuntisena. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä uusi Anaconda otetaan vastaan. Tulevatko alkuperäisleffan fanit tykkäämään tästä villin erilaisesta lähestymistavasta sarjaan ja onko elokuvassa ainesta omanlaisekseen kulttiklassikoksi?

Elokuvan on ohjannut Tom Gormican, jonka edellinen leffa oli loistava Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Anacondan parissa Gormican ei onnistu yhtä vahvasti, mutta saa aikaiseksi sentään ihan viihdyttävää hömppää. Hänen ja Kevin Ettenin työstämä käsikirjoitus on menevän itsetietoinen, joskin studion vaikutukset näkyvät ajoittain lopputuloksesta. Teknisesti Anaconda on pätevä. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja näyttääpä digikäärme pääasiassa toimivalta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit taitavat jopa olla leffan parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, Yhdysvallat, 2025, Columbia Pictures, Fully Formed Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Mufasa: Leijonakuningas (Mufasa: The Lion King - 2024)

MUFASA: LEIJONAKUNINGAS

MUFASA: THE LION KING

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Aaron Pierre, Kelvin Harrison Jr., John Kani, Blue Ivy Carter, Mads Mikkelsen, Braelyn Rankins, Billy Eichner, Seth Rogen, Tiffany Boone, Theo Somolu, Kagiso Lediga, Thandiwe Newton, Lennie James, Anika Noni Rose, Keith David, Donald Glover ja Beyoncé Knowles-Carter

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 12

Walt Disneyn Leijonakuningas-piirrosanimaatioelokuvan (The Lion King - 1994) pohjalta tehty samanniminen tietokoneanimaatioelokuva vuodelta 2019 oli jättimenestys, joten Disneyllä päätettiin tietty tienata lisää rahaa Leijonakuningas-nimellä. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Moonlightin (2016) ohjaaja Barry Jenkins oli pestattu tekemään esiosaelokuva Leijonakuninkaan päähenkilön, Simban isästä Mufasasta. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Mufasa: Leijonakuningas saapuu elokuvateattereihin. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan ovat olleet pohjalukemissa. Koin vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisoinnin tympäännyttävän sieluttomaksi ja tylsäksi versioksi omasta Disney-suosikistani. Olin hitusen optimistinen Mufasan suhteen, koska hahmon tarinaa ei oltu vielä kerrottu, mutta kun näin elokuvan trailerin ja tarina paljastui, suorastaan pöyristyin. Kävinkin todella skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Mufasa: Leijonakuninkaan sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Eksynyt leijonanpentu Mufasa saa uuden perheen, kun leijonaprinssi Takan perhe adoptoi hänet. Kun hurja uhka vaarantaa Mufasan ja Takan henget, he lähtevät urhealle retkelle, löytääkseen turvapaikan.

Ennen kuin hän oli leijonakuningas, Mufasa (äänenä pentuna Braelyn Rankins ja aikuisena Aaron Pierre) oli täysin siniveritön leijona, joka joutui lapsena eroon vanhemmistaan. Ja ennen kuin hän oli petturi Scar, hän oli Taka (pentuna Theo Somolu, aikuisena Kelvin Harrison Jr.), leijonaprinssi, jonka kohtalona oli nousta seuraavaksi leijonakuninkaaksi. Kohtalon saattelemana nämä leijonat kohtasivat pentuina ja heidän veljeytensä muovaisi kummankin tulevaisuudet päälaelleen. Kun etukäteen sain tietää, etteivät Mufasa ja Scar olleetkaan veriveljekset, eikä Mufasa edes ollut kruununperijä, pelkäsin, että uutuuselokuvan tekijät olisivat pilanneet hahmojen taustat ja siten heidän merkityksensä myöhemmin tapahtuvissa tarinoissa kokonaan, vain silkan uudelleenkontekstualisoinnin iloksi. Huojennuksekseni näin ei kuitenkaan käy, vaan Mufasan ja Scarin - tai siis Takan - tarinat kerrotaan onnistuneesti ja kunnioituksella hahmoja ja heidän perintöjään kohtaan. Mufasan matka kohti kuninkuuttaan on väkevä, samalla kun Takan vajoaminen kierommalle tielle on yhtä lailla vakuuttava.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Takan vanhemmat Eshe (Thandiwe Newton) ja Obasi (Lennie James), paha albiinoleijona Kiros (Mads Mikkelsen), sekä vanhat tutut, naarasleijona Sarabi (Tiffany Boone), sarvinokkalintu Zazu (Preston Nyman) ja mandrilliapina Rafiki (nuorena Kagiso Lediga ja aikuisena John Kani), joka toimii myös kertojana niin katsojille kuin Mufasan lapsenlapselle Kiaralle (laulaja Beyoncén tytär Blue Ivy Carter), sekä fanisuosikkiduo Timon-mangustille (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasialle (Seth Rogen). Kiros on mainio uusi vihollinen ja Eshe ja Obasi ajavat asiansa, ajaessaan sekä poikaansa Takaa, että Mufasaa kohti tulevaisuuksiaan. Sarabi, Zazu ja Rafiki toimivat myös hyvin, mutta nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset, joissa Rafiki kertoo Mufasan tarinaa Kiaralle, tuntuvat väkinäisiltä. Timon ja Pumba piti jotenkin saada tungettua mukaan ja vaikka olen lapsesta asti tykännyt kaksikosta, tässä leffassa he olivat pääasiassa ärsyttäviä. Joo joo, me tiedetään, että Hakuna Matata on ollut todellinen korvamato jo kolme vuosikymmentä, ei sitä tarvitse hieroa katsojien naamaan toistuvalla vitsillä!

Mufasa: Leijonakuningas oli kyllä iloinen yllätys. Vaikka alkuperäisestä piirrosklassikosta jäädään edelleen kauaksi, on kyseessä oiva esiosa ja huomattavasti parempi elokuva kuin sieluton uudelleenfilmatisointi viiden vuoden takaa. Elokuvaa katsoessani huomasin useasti toivovani, että Disney olisi vain suoraan tehnyt Mufasan ja jättänyt uudelleenfilmatisoinnin väliin. Tärkeintä on, ettei esiosa tee hallaa Mufasan ja Takan taustatarinoille. Vaikka lopputuloksen tietää ennalta, on näiden kahden matkaa ystävystyvistä leijonanpennuista yllätyskuninkaaksi ja tämän katkeraksi veljeksi kiinnostavaa seurata. Luvassa on myös pääasiassa mukaansatempaavaa seikkailua ja vauhtia ja vaaratilanteita. Kohtaamiset pahan Kirosin kanssa tai paot nälkäisiltä krokotiileilta voivat kuitenkin olla jopa liian jännittäviä kohtauksia lapsille. Sekaan mahtuu huumoriakin, mutta se ei tunnu olevan sen kummemmin ohjaaja Barry Jenkinsin kuin käsikirjoittaja Jeff Nathansoninkaan vahvuus.

Elokuva on kuitenkin kaukana loistokkuudesta ja sen lisäksi, että nykyhetkeen sijoittuvat kohtaukset saavat lähinnä ärsyyntymään Timoniin ja Pumbaan, nämä kohtaukset myös rikkovat tarinankerronnan jouhevuutta, venyttäen keston täysin turhaan kahteen tuntiin. Toinen mojova vika on elokuvan lukuisat fanipalvelushetket, jotka ovat lähinnä kiusallisia. On kiva nähdä, kuinka Mufasa tapasi Sarabin, Zazun ja Rafikin, sekä kaikkia katsojia on taatusti kiinnostanut saada tietää, mistä Scar sai arpensa, mutta täytyikö leffaan tunkea niin monia silmäniskuja, lähtien useasta gnulauman vauhkoontumista muistuttavasta kohtauksesta ja kierrätetystä repliikistä? Tuskin kukaan oli pohtinut, että miten itse Jylhäkallio sai ikonisen muotonsa.

Leijonakuninkaan tapaan myös Mufasa on musikaali ja tällä saralla leffa jättää toivomisen varaa. Takan laulu prinssiydestään on turhankin samanlainen kuin alkuperäisestä tuttu I Just Can't Wait To Be King ja Kirosin Bye Bye -kappale on oudon vitsikäs muuten synkistelevälle hahmolle. Muuten biisit eivät jää juuri mieleen, mikä on kummallista, sillä niistä vastaa alan tämänhetkinen ykkösnimi Lin-Manuel Miranda. Dave Metzgerin ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit koostuvat lähinnä vanhoista, Hans Zimmerin upeista melodioista.

Visuaalisesti Mufasa on kuitenkin pääasiassa huippuluokkaa, vaikka osa pikaisesti näkyvistä eläimistä näyttääkin hieman viimeistelemättömiltä. Vuoden 2019 Leijonakuningas-uudelleenfilmatisointi oli myös visuaalisesti näyttävä, mutta sen realismia hakenut animaatiotyyli johti lopulta siihen, ettei eläinhahmojen kasvoilta löytynyt tippaakaan tunnetta ja yleisilme oli myös perin ankea. Kritiikki on selvästi kuultu, sillä Mufasassa tehdään heti alussa selväksi, että tällä kertaa eläimet ovat paljon ilmeikkäämpiä, minkä lisäksi leffa on huomattavasti värikkäämpi. Maisemat, oli kyse sitten kuivista savanneista, vehreistä viidakoista tai lumisista vuorista, ovat näyttäviä ja etenkin leijonat näyttävät ylväiltä yksityiskohtaisine turkkeineen kaikkineen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mufasa: The Lion King, 2024, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Kananlento: Nugettipainajainen (Chicken Run: Dawn of the Nugget - 2023)

KANANLENTO: NUGETTIPAINAJAINEN

CHICKEN RUN: DAWN OF THE NUGGET

Ohjaus: Sam Fell

Pääosissa: Thandiwe Newton, Zachary Levi, Bella Ramsey, Imelda Staunton, Lynn Ferguson, David Bradley, Jane Horrocks, Romesh Ranganathan, Daniel Mays, Josie Sedgwick-Davies, Miranda Richardson, Nick Mohammed ja Peter Serafinowicz

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 7

Stop motion -animaatioita tekevän yhtiön, Aardmanin ensimmäinen täyspitkä elokuva Kananlento (Chicken Run - 2000) oli kriitikoiden ylistämä menestys. Yhtiö keskittyi pitkään tekemään elokuvia muista, täysin uusista aiheista, mutta kun muutama niistä osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi, yhtiöllä päätettiin tehdä jatkoa Kananlennolle, joka oli yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen Aardmanin isoin hitti. Ensimmäisen leffan käsikirjoittaja Karey Kirkpatrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja työläs animointiprosessi käynnistyi. Nyt Kananlento: Nugettipainajainen on julkaistu suoraan Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse odotin elokuvaa varovaisin mielin. Pidän valtavasti ensimmäisestä Kananlennosta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Päätin silti katsoa jatko-osan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Paettuaan Piipun farmilta, kanat ovat asettuneet aloilleen paratiisisaarelleen ja Inkku ja Roki ovat saaneet lapsen, Maisan. Kun maailman tutkimisesta kiinnostunut Maisa eräänä päivänä karkaa ja joutuu täysin uudenlaiselle kanafarmille, Inkun, Rokin ja muiden täytyy lähteä pelastusretkelle.

Kananlennon tutut hahmot tekevät paluun, mutta pääasiassa uusien ääninäyttelijöiden esittäminä. Vain Imelda Staunton, Lynn Ferguson, Jane Horrocks ja Miranda Richardson ovat saaneet pitää roolinsa kanakolmikko Paunana, Mäkkinä ja Typynä, sekä pahana rouva Piippuna, joka nähdään hieman tylsästi tälläkin kertaa kanojen vihollisena. Pääparia, Inkku-kanaa ja Roki-kukkoa näytelleet Julia Sawalha ja Mel Gibson eivät saaneet jatkaa rooleissaan, tekijöiden kokiessa Sawalhan äänen muututtua liikaa kahden vuosikymmenen varrella ja Gibsonin julkisuudessa esittämien kyseenalaisten kommenttien takia. Inkun ja Rokin rooleissa kuullaankin Westworld-sarjasta (2016-2022) tuttu Thandiwe Newton ja Shazam! -supersankarielokuvista (2019-2023) tuttu Zachary Levi. Inkku ja Roki ovat nyt suhteessa ja he ovat saaneet lapsen, Maisan (Bella Ramsey), jonka jouduttua ongelmiin, kanat päätyvät jälleen uuteen seikkailuun. Inkku on oma päättäväinen itsensä, kun taas Roki pysyy hieman pöljänä. Maisa-tytär on perinyt puolia kummaltakin. Sivuhahmoista Pauna on yhä porukan vahvin, Mäkki suunnittelee edelleen erilaisia keksintöjä ja kutomisesta tykkäävän Typyn älykkyysosamäärä ei ole leffojen välillä kasvanut. Rouva Piippu on yhtä häijy kuin aiemminkin.

     Myös iäkäs kukko Marski (Benjamin Withrow'n menehdyttyä roolissa kuullaan David Bradley) ja rotat Kehno ja Kepuli (Timothy Spall ja Phil Daniels korvattu Romesh Ranganathanilla ja Daniel Maysilla) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina Maisan lisäksi esitellään Kikka-kana (Josie Sedgwick-Davies) ja rouva Piipun uusi mies, tohtori Käry (Nick Mohammed), sekä heidän kanssa bisneksiä tekevä Sir Syömäri -firman johtaja Reima Soppa (Peter Serafinowicz). Marski on yhä hupaisa, mutta Kehno ja Kepuli ovat hieman heikosti hyödynnetyt. Uudet sivuhahmot eivät jää erityisemmin mieleen.

Kananlento: Nugettipainajainen ei onnistunut perustelemaan olemassaoloaan muuten kuin potentiaalisesti auttaen Aardmania taloudellisissa vaikeuksissa. Olisin voinut elää täysin hyvin ilman tätä leffaa, mutta olen toisaalta ihan iloinen, että pääsin palaamaan näiden lystikkäiden kanahahmojen pariin uuden seikkailun merkeissä. Nugettipainajainen ei todellakaan ole läheskään yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Kananlento, mutta on se silti oikein kelpo koko perheen leffa. Siitä löytyy hauskoja hetkiä kaikenikäisille, sekä joitain varsin jännittäviä tilanteita perheen pienimmille. Ykkösleffan naurujen määrään ei ylletä tällä kertaa, eikä jatko-osa onnistu myöskään ällistyttämään aikuiskatsojaa rohkeudellaan ja ajoittaisella synkkyydellään kuten edeltäjänsä.

Uusi tarina vie tarpeeksi menevästi mukanaan ja on kiinnostavaa seurata, kun tällä kertaa Inkku, Roki ja muut kanat haluavat murtautua kanafarmiin sisälle, heidän pyrittyä viimeksi karkuun sellaisesta paikasta. Modernimpi farmi on tietyissä inhottavuuksissaan hupaisa ja mielikuvituksellinen mesta ja sinne tunkeutumisen hetket lainailevat selvästi muun muassa Mission: Impossible -elokuvia (1996-), ihan musiikkejakin myöten. Seasta löytyy hyviä teemoja esimerkiksi vanhemmuudesta, ylisuojelevaisuudesta ja vapaaksi päästämisestä. Alkuperäiselokuvan ehtaa nokkeluutta, sydäntä ja voimakkaita tunteita jää kuitenkin ikävä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Sam Fell, jonka aiempiin töihin kuuluu mahtava, myöskin stop motion -animaatiota hyödyntänyt koko perheen zombikomedia ParaNorman (2012). Fellin työ Nugettipainajaisen parissa ei ole yhtä vahvaa, mutta eipä Karey Kirkpatrickin, John O'Farrellin ja Rachel Tunnardin käsikirjoituskaan kovin ihmeellinen ole. Se ajaa asiansa, mutta jättää kuitenkin kaipaamaan sitä mielikuvituksellisuutta, riemastuttavuutta ja rohkeutta, mitkä tekivät Kananlennosta niin loistokkaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin leffan upeaa visuaalista jälkeä. Animaattorit pistävät parastaan ja Aardmanin vekkuli tyyli ihastuttaa edelleen. Vahanukein tehdyt hahmot liikkuvat sulavasti, taustoina toimivat miniatyyrilavasteet ovat erinomaiset ja hurjan yksityiskohtaiset ja leffa on miellyttävän värikäs. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tällä kertaa yksin musiikeista vastaava Harry Gregson-Williams säestää tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Kananlento: Nugettipainajainen on hyvä, joskin aika turha jatko-osa erinomaiselle animaatioelokuvalle. Tuttujen kanahahmojen seuraksi on mukava liittyä pitkän ajan jälkeen ja heidän uusi seikkailunsa vie mukavasti mukanaan. On kiinnostavaa seurata, kun kanat pyrkivät tällä kertaa murtautumaan kanafarmin sisälle ja modernimpi farmi tuo mukanaan omat vekkulit juttunsa. Sekaan mahtuu hauskoja hetkiä, sekä hieman jännitettä perheen pienimmille. Aikuiselle voi olla nostalgista katsoa lapsuuden kanasankareita, mutta samalla monia juttuja alkuperäiselokuvasta mielikuvituksellisuudesta rohkeisiin vetoihin jää kaipaamaan. Jos jotain ei kuitenkaan voi moittia, niin animaattoreiden uskomattoman upeaa jälkeä. Vaikka käsikirjoitus olisikin hieman heikompi ja leffa tehty lähinnä taloudellisen tilanteen muuttamiseksi, voi Aardmanin ahkerilta käsityöläisiltä odottaa aina priimaa. Jos pidit Kananlennosta, kannattaa Nugettipainajainenkin vilkaista. Tuskin tästä samanlaista ikimuistoista animaatioklassikkoa muodostuu, mutta on se ainakin kertakäyttöviihteeksi oikein passeli. Aardmanin vanhojen tuttujen hahmojen paluut eivät tähän muuten lopu, vaan yhtiö on jo ilmoittanut työstävänsä uutta elokuvaa Wallacesta ja Gromitista...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Chicken Run: Dawn of the Nugget, 2023, Aardman Animations, Netflix Animation, Pathé

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures

Arvostelu: Reminiscence (2021)

REMINISCENCE

Ohjaus: Lisa Joy

Pääosissa: Hugh Jackman, Rebecca Ferguson, Thandiwe Newton, Cliff Curtis, Marina de Tavira, Daniel Wu, Mojean Aria, Brett Cullen, Angela Sarafyan, Natalie Martinez, Roxton Garcia ja Nico Parker

Genre: scifi, romantiikka, draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Reminiscence on Westworld-tieteissarjan (2016-) luojan Lisa Joyn esikoiselokuva ohjaajana, tuottajana ja käsikirjoittajana. Joy kehitteli elokuvan tarinaa jo kymmenen vuotta sitten ja hänen käsikirjoituksensa pyöri pitkään internetissä tykätyimpänä tekstinä, josta ei oltu tehty elokuvaa. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että Joy pääsisi vihdoin tekemään elokuvan Warner Bros. -yhtiön avulla ja elokuvan kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Maailmalla Reminiscence sai ensi-iltansa jo pari viikkoa sitten, mutta Suomeen elokuva saapuu vasta nyt. Itse sain tietää koko elokuvasta vasta vähän aikaa sitten, sillä siitä ei puhuttu oikein missään, eikä sitä mainostettu kovin innokkaasti. Maailmalta elokuvan saaneen negatiivisen palautteen vuoksi kävin varautunein mielin katsomassa Reminiscencen sen lehdistönäytöksessä.

Tulevaisuudessa, jossa ilmastonmuutos on nostanut merenpintaa, peittäen kaupunkien kadut alleen, ihmisten muistoihin koneen avulla pääsevä Nick Bannister rakastuu salaperäiseen Mae-naiseen. Kun Mae yllättäen katoaa, Nick yrittää sinnikkäästi keksiä keinon löytää hänet.

Hugh Jackman näyttelee Nick Bannisteria, joka pyörittää bisnestä, jossa ihmiset voivat koneen avulla elää muistojaan uudestaan. Siitä huolimatta, että Nick toteaa useille asiakkaille, että on vaarallista jäädä vellomaan menneisyydessä, hän itse joutuu "koneen orjaksi", kun hän ryhtyy etsimään johtolankoja rakastamansa naisen löytämiseksi. Rebecca Ferguson taas esittää Maeta, joka eräänä päivänä astelee Nickin puotiin, eikä Nickin elämä ole sen jälkeen enää entisensä. Maesta yritetään rakentaa mysteerinen tapaus, jonka katoaminen herättäisi katsojassa samanlaisen löytämisen vimman kuin Nickissä, mutta jokin tökkii. Ferguson on hyvästä lauluäänestään huolimatta puinen roolissaan, eikä hänen ja Jackmanin väliltä löydy tarpeeksi kemiaa, jotta tämän voimakkaan rakkauden uskoisi. Jackman on kyllä tuttuun tapaansa mainio osassaan, pistäen itsensä täysillä likoon leffan vuoksi. Vaikkei herrasta piittaisi näyttelijänä, ei voi olla myöntämättä, että Jackman on aina sataprosenttisesti mukana projekteissaan.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Thandiwe Newton Nickin kollegana Emilynä, Brett Cullen, Marina de Tavira ja Mojean Aria rikkaana Sylvanin perheenä, Natalie Martinez etsivä Averyna, sekä Daniel Wu ja Cliff Curtis rikollisina. Westworldissa häikäissyt Newton suoriutuu hommastaan oudon väkinäisesti, eivätkä muutkaan sivunäyttelijät oikein vakuuta. Erityisesti Curtis on aika tönkkö roiston osassa.

Samalla tavalla kuin Nick hyödyntää laitettaan löytääkseen etsimänsä ihmisten muistoista, myös jostain Reminiscencen uumenista voisi tosissaan kaivelemalla löytää hyvän elokuvan. Harmillisesti se leffa, mikä nyt saapuu teattereihin, ei sitä ole. Elokuvasta löytyy kyllä omat hyvät puolensa. Sen synkästi maalaileva tulevaisuudenkuva kaupungeista, joiden kadut ovat veden vallassa, on kaikessa karmivuudessaan kiehtova. Elokuvasta löytyy oivaa kuvausta ihmisluonteesta esimerkiksi siinä, että pahimmankin sattuessa ihmiset eivät ole valmiita muuttamaan tapojaan ja parantamaan maailmaa, vaan he vain keksivät keinon tyytyä uuteen tilanteeseen. Lisäksi on ymmärrettävää, että Nickin muistokonebisnes on suosittu, sillä tällaisen kriisin iskiessä itse kukin haluaa varmasti palata takaisin haaveilemaan vanhoista hyvistä ajoista.

Elokuvassa olisi siis tulevaisuudenvisionsa ja kiinnostavan scifi-teknologiansa puolesta ainekset oivalliseen tieteiskertomukseen, mutta sen sijaan katsoja tylsistytetään löyhällä dekkaritarinalla, jossa päähahmo yrittää pakkomielteisesti löytää unelmiensa naisen. Tämä etsintäretki ei millään meinaa napata mukaansa ja kuviot vain heikkenevät, mitä enemmän mysteeristä paljastuu. Iso syyllinen on elokuvan heikko käsikirjoitus, mitä ei yhtään auta elokuvan vielä kehnompi leikkaus. Voisin hyvin kuvitella, että Reminiscence oli alun perin tarkoitettu reippaasti yli kaksituntiseksi teokseksi, mutta se päätettiin ennen julkaisua saksia alle kahteen tuntiin. Tämän jälkeen on tajuttu, että eihän leffasta ymmärrä enää hölkäsen pöläystä, sillä tapahtumilla on kauhea kiire ja ajassa loikitaan takkuilevasti vähän sinne sun tänne, joten mukaan on hätäisesti rustattu Nickin kertojaääni, joka selittää ihan koko ajan missään mennään. Leffassa ei muutenkaan luoteta yhtään käsikirjoittamisen perussääntöön "näytä, älä kerro", vaan repliikit ovat täynnä selittämistä - jopa asioista, jotka ovat olleet katsojalle jo pidemmän aikaa päivänselviä. Etenkin loppupäässä tuntui siltä kuin leffa pitäisi katsojiaan tyhminä. Elokuvan ihan loppu taas tuntuu hätäisen uudelleenkuvauksen tulokselta.

On päivänselvää, että ensikertalaisohjaaja Lisa Joy on saanut innoitteensa miehensä Jonathan Nolanin veljen, tunnetun ohjaaja Christopher Nolanin töistä. Reminiscencestä herää herkästi mielleyhtymiä vaikkapa Inceptioniin (2010), mutta unien sijaan naisestaan haaveileva päähenkilö kulkeekin ihmisten muistoissa. Selviä lainauksia löytyy myös esimerkiksi Blade Runnerista (1982). Joy on haukannut liian ison palan purtavaksi, sillä hän ei saa pidettyä pakettia kasassa. Hän yrittää yhdistää vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen rakkaustarinaan, mutta epäonnistuu. Leffasta uupuu koukku ja jännite, ja sen romanttinen puoli nousee pintaan lähinnä siirappisena ja melodramaattisena.

Sentään Reminiscence on kelvollisesti kuvattu, siitä löytyy tyylikkäitä lavasteita ja Westworldistakin tuttu säveltäjä Ramin Djawadi hoitaa hommansa varsin mainiosti. Karmivuudestaan ja selvästä digitaalisuudestaan huolimatta otokset veden valtaamasta Miamista ovat näyttäviä. Voin vain kuvitella, kuinka turhauttavaa koko kuvaustiimille oli tehdä kohtauksia, joissa kaduilla on vähintään nilkkoihin asti vettä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee ja kuten jo totesin, filmin leikkaus on todella kömpelöä. Kohtausten sisällä on sujuvaa editointia, mutta kohtausten yhdistymiset ja kokonaisuutena elokuvan kulkeminen eivät ole luontevaa.

Yhteenveto: Reminiscence on hyvistä ideoistaan huolimatta valitettavan kehno tieteiselokuva. Sen aikomus yhdistellä vanhanaikaista noir-dekkaria futuristiseen asetelmaan on kiehtova, mutta valitettavasti itse tarina jättää kylmäksi. Maen löytämisestä välittää leffan edetessä yhä vain vähemmän, sillä Rebecca Ferguson ei ole vakuuttava roolissaan, eikä hahmosta saada aikaan tarpeeksi mysteeristä. Mitä enemmän katsojalle selviää, sitä heikommaksi tarina käy. Lisa Joyn ensikertalaisuus paistaa harmillisen pahasti läpi niin ohjauksessa kuin käsikirjoituksessa. Joy ei luota katsojaansa, vaan pistää hahmot koko ajan selittämään keskusteluissaan kaiken ja kun sekään ei tunnu riittävän, päähenkilö Nick pälättää tyhmentävää kertojaääntään läpi leffan. Monet ratkaisut tuntuvat siltä kuin joko Joy tai studio olisi viime hetkellä halunnut tehdä isoja muutoksia ja homma on hoidettu kiireessä. Leikkaus on takkuilevaa, aivan kuin filmistä puuttuisi paljon. Lopetus tuntuu hätäisten uudelleenkuvausten aikaansaannokselta, joka jopa hieman sotii Nickin hahmokaarta vastaan. Nickiä näyttelevä Hugh Jackman suoriutuu roolistaan karismaattisesti, mutta hän ei yksinään onnistu kannattelemaan ympäriltään luhistuvaa scifirainaa. Reminiscence katoaa luultavasti mielestä niin nopeasti, että jo seuraavalla viikolla pitää käydä Nick Bannisterin vastaanotolla muistaakseen, mitä elokuvassa tapahtui.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Reminiscence, 2021, FilmNation Entertainment, Michael De Luca Productions, Kilter Films