Arvostelu: Underworld: Awakening (2012)

UNDERWORLD: AWAKENING

Ohjaus: Måns Mårlind ja Björn Stein

Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.

Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.

Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.

Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.

Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.

Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.

Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Underworld: Awakening, 2012, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, Sketch Films, Saturn Films, UW4 Productions

Arvostelu: Veren vangit (Interview with the Vampire - 1994)

VEREN VANGIT

INTERVIEW WITH THE VAMPIRE

Ohjaus: Neil Jordan

Pääosissa: Brad Pitt, Tom Cruise, Kirsten Dunst, Christian Slater, Antonio Banderas, Stephen Rea, Domiziana Giordano ja Thandiwe Newton

Genre: fantasia, kauhu

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 16

Interview with the Vampire, eli suomalaisittain Veren vangit perustuu Anne Ricen samannimiseen kirjaan vuodelta 1976. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti ei edennyt vuosiin, joten lopulta oikeudet päätyivät Warner Bros. Picturesin käsiin. Ricen itsensä kirjoittaman käsikirjoituksen pohjalta kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1994 ja Veren vangit sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras lavastus ja musiikki) ja kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (naissivuosa ja musiikki), ja se voitti kaksi BAFTA-palkintoa (paras kuvaus ja lavastus), sekä yhden Razzie-palkinnon (huonoin parivaljakko). Itse en ollut aiemmin nähnyt Veren vankeja, vaikka se on kiinnostanut minua jo monia vuosia ja olen omistanut siitä Blu-ray -julkaisun. Nyt kun Ricen kirjan pohjalta on tekeillä televisiosarja Interview with the Vampire (2022-), päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa elokuvan. 

Reportteri Daniel Molloy kohtaa vampyyrin nimeltä Louis de Pointe du Lac, joka kertoo reportterille elämäntarinansa siitä lähtien, kun hänestä tuli vampyyri 200 vuotta sitten.

Jälkikäteen elokuvaa kohtaan pettymystään osoittanut Brad Pitt näyttelee Louis de Pointe du Lacia, entistä plantaasiomistajaa, joka muutettiin vuonna 1791 vampyyriksi ja joka nykypäivänä kertoo reportteri Daniel Molloylle (Christian Slater) tarinaa elämästään kuolemansa jälkeen. Siitä huolimatta, että Pitt on kertonut kokeneensa leffan kuvaukset kurjaksi ajaksi ja että hän yritti keplotella itsensä ulos filmistä, tätä ei näy hänen roolityöstään. Tuohon aikaan vielä aika tuntemattoman Pittin uralle tuskin olisi edes tehnyt hyvää lähteä kävelemään tämän kokoisesta tuotannosta. Pitt tulkitsee hyvin traagista vampyyrihahmoaan, joka yrittää kovasti pysytellä erossa himostaan ihmisverta kohtaan. Hahmon moraalipohdintaa tutkitaankin leffan aikana mielenkiintoisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Tom Cruise Louisin vampyyriksi muuttavana Lestat de Lioncourtina, jolle ei tuota mitään ongelmia nauttia ihmisverta, Thandiwe Newton Louisin ja Lestatin palvelijana Yvettenä, Antonio Banderas ja Stephen Rea teatterivampyyreina Armandina ja Santiagona, sekä Kirsten Dunst yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Claudia-tyttönä, joka myös muutetaan vampyyriksi. Cruise tekee todella erilaisen roolin eksentrisenä vampyyrina, joka ei malta odottaa, milloin pääsee seuraavan uhrinsa kimppuun ja paheksuukin Louisia tämän yrityksistä vastustaa kiusaustaan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti Dunst, joka nuoresta iästään hyppää taidokkaasti vaativan osansa vietäväksi.

Veren vangit osoittautui erittäin kiehtovaksi, joskin paikoitellen hieman liian hidastempoiseksi vampyyritarinaksi. Osalle katsojista voi tulla pettymyksenä, ettei kyseessä ole tavanomainen kauhuelokuva, jossa vampyyri esitettäisiin monsterina, joka yritetään tappaa, vaan filmi näyttää menoa vampyyrin näkökulmasta, esittäen tämän verenhimon ja kuolemattomuuden pikemmin traagisena kirouksena. Elokuva onkin usein varsin surumielinen. Veren vangit on osuva nimi elokuvalle, kuten on toki myös alkuperäinen Interview with the Vampire, tarinan kulkiessa Louisin kertojaäänen avulla eteenpäin, vampyyrin selostaessa elämäänsä haastattelunomaisesti.

Sen lisäksi, että elokuva on haikea, on siinä myös paljon eroottisia vivahteita. Erityisesti ilmestyessään vuonna 1994 Louisin ja Lestatin, kahden miehen väliltä löytyvä seksuaalinen elekieli oli varmasti todella rohkea ja erilainen ratkaisu vampyyrifilmissä. Elokuvasta löytyy samanlaista teatraalisuutta ja goottiromantiikkaa, joka oli tuotu takaisin vampyyrigenreen pari vuotta aiemmin Bram Stokerin Dracula -filmissä (Bram Stoker's Dracula - 1992). Toteutustapa lumosi minut usein ja näiden vampyyreiden kronikan vietäväksi uppoutuu helposti.

Elokuva ei pahemmin kiirehdi rytmityksensä kanssa, vaan se kulkee hiljaa omalla painollaan eteenpäin. Pääasiassa ratkaisu on hyvä, mutta välillä leffa kaipaisi pientä potkua etenemiseensä. Pari kertaa elokuva päättää kuitenkin ravistella katsojaa oikein kunnolla. Ensimmäinen puolisko menee nopeasti, Lestatin opettaessa Louisille vampyyrielämää ja Louisin yrittäessä torjua kasvavaa himoaan. On myös mielenkiintoista, kun Claudia-tyttö tuodaan mukaan kuvioihin ja mitä moraalikysymyksiä se herättää. Toinen puolisko elokuvasta ei ole yhtä vahva, mutta se vie kertomuksen silti mainiosti päätökseensä. 

Elokuvan on ohjannut Neil Jordan, joka rakentaa mystistä ilmapiiriä taidokkaasti. Vaikkei kyseessä ole selvä kauhuteos, hän tuo kauhuelementtejä mukaan silloin tällöin ja tekee muutamista kohtauksista oivan jännittäviä. Anne Ricen käsikirjoitus on mainio ja on hienoa, että ennakkopeloistaan huolimatta hän uskalsi pitää mukana pääkaksikon homoseksuaalisen vivahteen, vaikka aluksi kirjoittikin Louisin naiseksi käsikirjoitukseen, uskoessaan, ettei Hollywood suostuisi muuhun kuin heteroerotiikkaan. Veren vangit on myös hyvin kuvattu. Valaisua hyödynnetään tyylikkäästi ja lavasteet ja asut ovat suorastaan upeat. Maskeeraukset ovat taidokkaasti toteutetut ja erikoistehosteetkin ovat oivalliset. Äänimaailma on taitavasti rakennettu, joskin Elliot Goldenthalin säveltämät musiikit eivät erotu pahemmin tai jää mieleen.

Yhteenveto: Veren vangit on erittäin mainio ja oivallisen erilainen vampyyritarina. Tavanomaisen kauhukertomuksen sijaan elokuva on aika haikea ja surumielinen, esittäessään vampyyriutta enemmänkin tragedian keinoin. Leffasta löytyy myös vahvaa eroottista vivahdetta ja etenkin Louisin ja Lestatin väliset seksuaaliset eleet, ilmeet ja sanat luovat jännitettä, jollaista vampyyrielokuvissa ei olla oikeastaan nähty - etenkään vuonna 1994. Tarina kulkee rauhassa omalla painollaan eteenpäin ja vaikka filmi onkin koukuttava ja kiehtova, välillä se kaipaisi pientä lisäpotkua. Ensimmäinen puolisko onkin vahvempi kuin toinen. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaikuttavasti ja varsinkin Tom Cruise yllättää eksentrisenä vampyyrinä. Cruisea tuskin enää nähtäisiin vastaavassa roolissa. Teknisiltä puoliltaan elokuva toimii oivallisesti tyylikästä kuvausta ja upeita lavasteita ja asuja myöten. Jos et ole nähnyt Veren vankeja ja haluat kokea erilaisen vampyyrielokuvan, joka ei nojaudu niinkään kauhuun, vaan enemmän kuolemattomien verenimijöiden kirouksen traagisuuteen, suosittelen filmiä lämpimästi. Nyt jään mielenkiinnolla odottamaan, millainen teos tulevasta televisiosarjasovituksesta kuoriutuu...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Interview with the Vampire, 1994, Geffen Pictures

Arvostelu: Greta (2018)

GRETA

Ohjaus: Neil Jordan
Pääosissa: Chloë Grace Moretz, Isabelle Huppert, Maika Monroe, Colm Feore, Stephen Rea ja Zawe Ashton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Greta on Neil Jordanin ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Widow", eli "Leski" ja sen kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Elokuva sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2018, minkä jälkeen se sai teatterilevityksen alkuvuodesta 2019. Suomeen filmi saapui viime toukokuussa. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi. Sanotaan nyt näin, että toukokuu oli itselleni erittäin vaikeaa aikaa ja valitettavasti sen vuoksi jotkut minua kiinnostaneet uutuusleffat jäivät väliin. Kun huomasin, että Greta oli ilmestynyt elokuvapalvelu Blockbusterin valikoimaan, pääsin vihdoin katsomaan sen eräänä sateisena syysmaanantaina.

Nuori tarjoilija Frances McCullen ystävystyy yksinäisen ja iäkkään naisen Greta Hidegin kanssa. Pian käy kuitenkin selville, että Greta on erittäin pakkomielteinen persoona, joka ei aio ikinä päästää Francesista irti.

Chloë Grace Moretz näyttelee nuorta ja naiivia Francesta, joka on juuri muuttanut New Yorkiin henkilökohtaisista syistä, joita leffan aikana avataan toimivasti. Tämä saa katsojan välittämään Francesista, sekä ymmärtämään, miksi tämä ystävystyy vanhemman Gretan kanssa. Moretz on oiva valinta rooliin ja hän tuo hienosti esille hahmon kokeman kauhun, kun tämä saa selville Gretan todellisen luonteen. Parissa kohtaa hän suoriutuu hieman puisesti, mutta suurimmaksi osaksi hän on oikein hyvä.
     Itse nimikkohahmo Gretana nähdään ranskalainen Isabelle Huppert, joka pääsee suorastaan herkuttelemaan roolillaan. Greta lähtee liikkeelle herttaisena naisena, mutta mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä vinksahtaneemmaksi meno käy ja sitä enemmän Huppert päästetään valloilleen. Huppert ja Moretz ovat erinomainen vastapari ja he saavat "myytyä" oudon suhteensa.
     Elokuvassa nähdään myös mm. mainio Maika Monroe Francesin ystävänä Ericana ja Colm Feore Francesin isänä.

Greta on harmillisesti niitä elokuvia, jotka kuulostavat paljon paremmilta kuin ne lopulta ovatkaan. Nuorta naista vainoavasta vanhasta rouvasta saisi varmasti koukuttavan ja jännittävän trillerin, mutta tämä ei valitettavasti osu maaliinsa. Elokuvaa kyllä seuraa ihan mielellään, mutta samalla on vaikea olla pohtimatta, kuinka mistäkin kohtauksesta saisi paremman. Leffa lähtee liikkeelle toimivasti oivallisten näyttelijöidensä ja mielenkiintoisten lähtökohtiensa kera, mutta jo puolen tunnin kohdalla on alkanut ilmenemään, ettei elokuva tule saavuttamaan potentiaaliansa. Se ei ole kovinkaan mukaansatempaava tai jännittävä, ja outoa kyllä, se on paikoitellen hieman tahattoman koominen. Ajatuksen tasolla Gretan tarina on todella ahdistava ja tosielämässä tämä olisi hirvittävää painajaista. Lopulta leffa onkin parhaimmillaan ja pelottavimmillaan juuri ajatuksen tasolla.

Lisäksi elokuva on välillä hieman kömpelösti kerrottu. Tarina tekee joskus kummallisia loikkia ja etenkin loppupäässä tapahtumat eivät siirry kohtauksesta toiseen luontevasti, vaan takellellen. Itse loppuratkaisu on hieman antiklimaattinen ja välillä se jopa tuntuu siltä kuin se olisi hätäisten uusintakuvausten tuotos. Onneksi jo tällaisenaan Gretasta löytyy kyllä omat vahvuutensa - lähinnä toki näyttelijöiden puolelta. Neil Jordanin ja Ray Wrightin käsikirjoitus vaatisi vielä paljon viilaamista. Kamerat on taidettu pistää pyörimään ennen kuin teksti oli oikeasti viimeistelty. Jordan ei myöskään ohjaajana onnistu rakentamaan kovin kummoista tunnelmaa. Näyttelijät välittävät hyvin tunteita, mutta Jordan ei saa yleistä ilmapiiriä välitettyä katsojalle niin ahdistavasti kuin hän on selvästi toivonut.

Kömpelöhköön kerrontaan vaikuttaa käsikirjoituksen lisäksi myös leikkaus. Leffasta onkin taidettu napsia kohtauksia pois, mikä on aiheuttanut hyppivää kulkua. Muuten tekninen puoli on taidokkaasti toteutettu. Greta on erittäin hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä otoksia. Valaisua myös hyödynnetään parissa kohtauksessa hienosti. Gretan asunnon lavasteet ovat tarkkaan pohditut. Äänimaailma on muuten toimiva, mutta parissa kohtaa äkkisäikäytyksiä korostava äänitehoste on jopa naurettavan yliampuva. Lisäksi säveltäjä Javier Navarreten musiikit aiheuttavat osan leffan koomisuudesta, kepeällä ranksalaishengellään.

Yhteenveto: Greta pitää sisällään mielenkiintoisen kertomuksen, mutta tekijöiltä ei tunnu löytyvän taitoa kertoa sitä oikein. Elokuvan karmivuus syntyy lähinnä siitä, kun katsoja kuvittelee, miltä itsestä tuntuisi Francesin asemassa, eikä niinkään leffaan luodusta ilmapiiristä. Paikoitellen elokuva käy jopa tahattoman komedian puolella. Tarina on myös hieman kömpelösti kerrottu, jolloin erittäin hyvä lähtökohta valuu pikkuhiljaa hukkaan. Chloë Grace Moretz on passeli valinta päärooliin ja Isabelle Huppert loistaa nimikkoroolissa Gretana. Valitettavasti elokuva heidän ympärillään ei vakuuta samalla tavalla ja Greta jää harmillisen vaisuksi trilleriksi. Sen katsoo sujuvasti kerran, mutta eipä sitä tarvitse enää toiste nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Greta, 2018, Sidney Kimmel Entertainment, Lawrence Bender Productions, Little Wave Productions

Yhteistyössä

Arvostelu: V niin kuin verikosto (V for Vendetta - 2005)

V NIIN KUIN VERIKOSTO

V FOR VENDETTA

Ohjaus: James McTeigue
Pääosissa: Natalie Portman, Hugo Weaving, Stephen Rea, Stephen Fry, John Hurt, Tim Pigott-Smith, Rupert Graves, Roger Allam, Natasha Wightman ja Eddie Marsan
Genre: trilleri, draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16

"Remember, remember, the Fifth of November, the Gunpowder Treason and Plot. I know of no reason why the Gunpowder Treason should ever be forgot..."

V for Vendetta, eli suomalaisittain V niin kuin verikosto perustuu Alan Mooren ja David Lloydin samannimiseen sarjakuvaan (1988-1989). Heti vuonna 1988 tuottaja Joel Silver hankki oikeudet sarjakuvaan. The Matrixin (1999) ohjanneet Wachowskin sisarukset innostuivat sarjakuvasta ja kirjoittivat sen pohjalta käsikirjoituksen. 2000-luvun alussa sisarukset miettivät tarkemmin käsikirjoituksensa toteutusta ja elokuvan tuotanto lähti liikkeelle. Työryhmä valittiin ja kuvaukset alkoivat. V niin kuin verikosto sai ensiesityksensä joulukuussa 2005 ja laajemman teatterilevityksen seuraavana vuonna. Filmi oli suuri hitti ja siitä pidettiin paljon, vaikka oli myös niitä, jotka eivät siitä välittäneet. Sarjakuvan kuvittanut Lloyd piti elokuvasta, kun taas sen kirjoittanut Moore inhosi sitä, eikä halunnut nimeään lopputeksteihin. Itse en nähnyt V niin kuin verikostoa silloin, kun se ilmestyi, sillä olin vielä liian nuori. Näin sen vasta viisi tai kuusi vuotta ilmestymisen jälkeen, mutten ensimmäisellä katselukerralla oikein ymmärtänyt sitä. Kuitenkin joka kerralla, kun olen katsonut sen uudestaan, olen pitänyt siitä yhä enemmän ja enemmän. Nykyään teos on jopa yksi suosikeistani! Pohdinkin sen arvostelua jo viime vuonna, mutta silloin marraskuun viides päivä (joka on tärkeä ajankohta elokuvassa) meni minulta täysin ohi ja päätin arvostella sen vasta seuraavana vuonna. Kun marraskuu 2017 oli viimein koittamassa, katsoin V niin kuin verikoston uudestaan ja arvostelin sen vihdoin.

Nuori Evey-nainen tapaa salaperäisen V:n, joka suunnittelee vapauttavansa Englannin pahan ylikanslerin hirmuvallan alta marraskuun viidentenä päivänä. Kohtaaminen muuttaa Eveyn elämän välittömästi, eikä paluuta entiseen enää ole.

Hugo Weaving näyttelee Guy Fawkes -naamioon (nykyään tunnettu myös Anonymous-hakkeriryhmän naamiona), tyylikkääseen hattuun, viittaan ja muihin mustiin vaatteisiin pukeutunutta anarkistia, joka kulkee yksinkertaisesti nimellä V. Hahmo todella on salaperäinen ja hän vaikuttaa äärimmäisen kiehtovalta alusta alkaen. V toimii paikoitellen kuin terroristi, mutta oikeasti hyvin aikein. Hän puhuu erikoisen nopeasti ja hieman runoilevaan sävyyn, mikä luo häneen upean lisäyksen. Läpi elokuvan V:stä oppii enemmän ja alkaa ymmärtää yhä vain paremmin, miksi hän toimii tietyllä tavalla. Vaikka elokuva perustuukin sarjakuvaan, ei tämä naamiomies ole mikään Batmanin kaltainen viittasankari, vaan joku joka yrittää saada ihmiset ymmärtämään, kuinka mätä heitä ympäröivä maailmansa on ja että jokainen voi tehdä osuutensa parantaakseen sen. V on huikeasti luotu hahmo ennen kaikkea siksi, että vaikka hän pitää muutamaa hetkeä lukuunottamatta naamiota kasvoillaan koko filmin ajan, katsoja kykenee jatkuvasti ymmärtämään, mitä hän miettii ja tuntee eri hetkinä. Alunperin roolissa oli tarkoitus esiintyä James Purefoy, mutta hän ei kestänyt sitä, että hänen olisi pitänyt näytellä koko elokuvan ajan naamio kasvoillaan, joten hän hylkäsi elokuvan kuvausten alussa. Hyvä niin, sillä Weaving on täydellinen valinta rooliin äänensä ja eleidensä vuoksi.

Vaikka V on tunnetuin hahmo elokuvasta ja todella monet tietävät, miltä hän näyttää, vaikkeivät olisikaan nähneet itse elokuvaa, leffa kertoo kuitenkin enemmän Natalie Portmanin näyttelemän Eveyn tarinaa. Eveyn kautta V:n suunnitelmat avautuvat katsojalle ja hänellä on selkeämpi kehityskaari elokuvan aikana. On kiehtovaa seurata, kuinka Evey muuttuu elokuvan aikana viattomasta naisesta, joka yrittää totella parhaansa mukaan sääntöjä, sellaiseksi joka haluaa auttaa V:tä toteuttamaan vallankumouksensa. Portmanin näyttelijäsuoritus on loistokas; varsinkin noin puolessa välissä elokuvaa hän todella näyttää taitonsa, ja hän esittää erinomaisesti Eveyn kehityksen alusta loppuun.
     Muita tärkeitä hahmoja ovat Finch (Stephen Rea), poliisimies joka tutkii V:n puuhia; ylikansleri Adam Sutler (John Hurt), joka nähdään pääasiassa isossa televisioruudussa; Gordon Deitrich (Stephen Fry), jolla on oma komediaohjelmansa; sekä herra Creedy (Tim Pigott-Smith), ylikanslerin häijy kätyri, joka on valmis tekemään mitä tahansa julmia tekoja. Pigott-Smith sopii rooliinsa todella hyvin, kuten sopivat muutkin. Komediarooleja esittänyt Fry on tietty uskottava komediashow'n isäntänä, kun taas Hurt suoriutuu pahan diktaattorin osasta upeasti. Stephen Rea on myös erittäin hyvä ja hänen tutkimustensa kautta katsojat saavat tietää vielä enemmän V:n menneisyydestä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Rupert Graves Finchin apulaisena ja Roger Allam Lewis Protherona, eli "Lontoon äänenä", joka kertoo kansalle valeita V:stä.

V niin kuin verikosto nappaa heti mukaansa karun maailmansa takia. Alkupäässä katsojana kauhistelee kaiken aikaa, millaiseksi maailma on muuttunut. Elokuva tapahtuu tulevaisuuden Englannissa (ihmisten puheista päätellen 2030-luvun lopussa), jossa Yhdysvallat ovat tuhoutuneet sodan takia ja maita piinaa vaarallinen virus. Englannissa paha ylikansleri Sutler on ottanut vallan ja pitää kansaansa pelossa. Tärkeät henkilöt ovat lahjottuja, ylimielisiä, raiskaajia, pedofiileja sun muita ihmishirviöitä. Poliisit eivät koskekaan tärkeissä asemissa oleviin henkilöihin, jotka tekevät pahoja asioita. Televisiolähetysten sisältöä valvotaan tarkasti ja ihmisille kerrotaan valeita totuuksina, jotta kaikki vaikuttaisi olevan hyvin. Ylikanslerin ajatusten vastaisia kirjoja, lauluja, elokuvia jne. poistetaan ihmisten saatavilta. Erilaisuus on kiellettyä ja ihmisiä vangitaan pienistäkin syistä. Iltaisin alkaa ulkonaliikkumiskielto ja sitä rikkomalla ystävät joutuvat ihmettelemään, miksi jotain henkilöä ei enää koskaan nähdä. Kaduilla on julisteita, joissa lukee asioita kuten "voimaa yhtenäisyydestä ja yhtenäisyyttä uskosta". Kansalaiset joutuvat kehystämään ylikanslerin kuvia ja laittamaan ne seinilleen. Heti alusta alkaen katsojana kannustaa V:tä toteuttamaan suunnitelmansa.

Elokuvan tarina kerrotaan todella erinomaisesti. Läpi filmin kulkee mysteerinen tunnelma, joka saa jännittämään enemmän. Filmi imaisee jatkuvasti enemmän mukaansa, sillä totuuden selvittäminen on niin kiehtovaa. Leffa ei onneksi mene sieltä, mistä aita on matalin, vaan se tarjoaa vähän väliä yllätyksiä sekä muita hetkiä, joita ei odottaisi tällaisessa teoksessa tapahtuvan. Myös brutaalit kohdat ja karu maailma ovat sellaisia asioita, jotka yllättävät. V niin kuin verikosto vaatii kunnolla keskittymistä, jotta sen tarinan ja merkitykset todella ymmärtää. Sen ja vaikeiden teemojen takia kyseessä ei todellakaan ole lastenelokuva. Kyseessä on vanhemmille katsojille luotu mielettömän upea kokonaisuus, joka lähentelee usein täydellisyyttä. Elokuva on rakennettu niin törkeän upeasti, ettei se koskaan käy tylsäksi, eikä parin tunnin kesto tunnu miltään. Mukana on useita todella hienoja kohtauksia; etenkin Valerien (Natasha Wightman) tarina, joka tuntuu aluksi todella irralliselta, mutta jonka lopuksi katsoja saattaa liikuttua suuresti. Erittäin voimakkaitakin hetkiä on luvassa ja itselläni iho menee jokaisella katselukerralla muutamaankin otteeseen kananlihalle.

Kaikki elokuvassa on niin loistokkaasti tehty mysteerisestä tarinasta henkilöiden kehittymiseen ja pelottavasta maailmasta V:n puhetyyliin, että kyseessä todella on yksi suosikkielokuvistani. Teoksen futuristisessa Englannissa kaikkein pelottavinta on, että sellaisia valtioita on ollut, niitä on nykyäänkin ja niitä tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin. Sen takia ylikansleri ja hänen käskyläisensä tuntuvat vielä pahemmilta pahoilta, sillä heidän olemassaolonsa on uskottavaa. Jotkut maat tarvitsisivatkin jonkun V:n kaltaisen avaamaan kansan silmät ja tekemään asioille jotain. On niin mahtavaa nähdä, miten Englanti alkaa muuttua, kun V kertoo suunnitelmastaan ja uhkaa toteuttavansa sen. V niin kuin verikosto luullaan usein supersankarielokuvaksi, koska se perustuu sarjakuviin ja siinä on joku viittaheppu naamion kanssa, mutta todellisuudessa se on jotain paljon enemmän. Jotain, minkä jokaisen kuuluu katsoa kerran elämässään. Lisäupeuden elokuvalle tarjoaa se, että se todella pistää miettimään maailmaa pitkään filmin päätyttyä.

Elokuvan on ohjannut James McTeigue, mutta hänen tyylissä on niin paljon vaikutteita käsikirjoittajien Lana ja Lilly Wachowskin tyylistä, joten voi olla, että sisaruksilla oli enemmän vaikutusvaltaa filmin toteutuksessa. Muutenkin on kummallista ajatella, että McTeigue olisi saanut esikoisohjauksellaan aikaiseksi täydellisen filmin. Hän tosin toimi The Matrix -trilogiassa (1999-2003) apulaisohjaajana, joten voi olla myös mahdollista, että hän olisi vain omaksunut Wachowskien tyylin. Joka tapauksessa sisarukset ja McTeigue ovat tehneet loistavaa työtä - varsinkin Wachowskit kekseliään käsikirjoituksensa kanssa, jonka mysteeri on mahtavasti mietitty. V niin kuin verikosto on myös teknisesti hieno. Sen kuvat ovat todella tyylikkäitä ja leikkaus on paikoitellen aivan täydellistä. Visuaaliset efektit ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma on erinomainen. Dario Marianellin säveltämät musiikit eivät ole mitä mieleenpainuvimmat, mutta ne toimivat silti elokuvan aikana. V:n asu on tietysti mahtava ja nykyään erittäin ikoninen.

Yhteenveto: V niin kuin verikosto on huikean upea elokuva kansan vapauttamisesta. Se koukuttaa alusta alkaen maailmansa ansiosta, minkä lisäksi mukaan lisätty mysteeri on äärimmäisen kiehtova. Tarina kerrotaan läpi filmin todella mielenkiintoisesti ja loistokkaasti. Siihen pitää oikeasti keskittyä, eikä kyseessä ole kovin helppo tapaus. Mukana on useita voimakkaita hetkiä, jotka nostavat tunteet pintaan ja ihon kananlihalle. Täysin yllättäen tuleva Valerien tarina on erittäin koskettava, vaikka se aluksi tuntuu oudon irralliselta. Elokuva saa katsojan miettimään maailmaa vielä pitkään leffan päätyttyä. Näyttelijät ovat erinomaisia rooleissaan, etenkin Natalie Portman Eveynä ja Hugo Weaving V:nä, jonka tunteet välittyvät täydellisesti yksi-ilmeisen naamarin läpi. Tekninen toteutus on loistokas ja Wachowskin sisarukset ovat tehneet mahtavaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Kyseessä on mielestäni täydellinen elokuva ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Vaikka mukana onkin naamioon ja viittaan pukeutunut heppu, minkä lisäksi leffa perustuu sarjakuvaan, ei V niin kuin verikosto ole kuitenkaan supersankarielokuva. Lapsille sitä ei siis sovi näyttää, eivätkä he luultavasti edes ymmärrä sitä kunnolla. Aikuisille taas sen karu henki ja toivon kipinä tuottavat mielettömän upean katselukokemuksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.posterwire.com
V for Vendetta, 2005, Warner Bros. Pictures, Virtual Studios, Silver Pictures, Anarchos Productions, Studio Babelsberg, Medienboard Berlin-Brandenburg, DC Comics, Wonder Works Studios Entertainment Group