Näyttelijät: Igby Rigney, Kaia Gerber, Hayes Warner, Graham Campbell, Homer Gere, Evan Rachel Wood, Wes Bentley, Owen Painter, Jordan Roth, Daniel Dale, Ivy Wolk, Cortés Alexander, Gus Halper, Dot-Marie Jones, Bella Valdes, Ginifer King, James Wolk, Constance Zimmer ja Anthony Ramos
Genre: jännitys, draama
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: 26 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 57 minuuttia
Ikäraja: 18
The Shards perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 2023. Alun perin Ellis oli solmimassa diiliä HBO:n kanssa adaptaatiosta, jonka ohjaajana olisi toiminut Luca Guadagnino, mutta suunnitelmat muuttuivat. Projekti päätyi Ryan Murphyn kautta FX:lle ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2025. Nyt The Shardsin ensimmäinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta) ja omat odotukseni sarjaa kohtaan olivat erittäin alhaiset. Murphyn mukana olo merkitsee minulle yleensä aika kehnoa lopputulosta ja ryhdyinkin skeptisenä katsomaan The Shardsia, kun siitä oli enää muutama jakso julkaisematta.
Vuonna 1981 Los Angelesia piinaavat niin sarjamurhaajat kuin kuolemankultit. Nuoren rikkaan nelikon elämä mullistuu, kun heidän koulussa aloittaa uusi opiskelija, mysteeripoika Robert Mallory.
The Shardsin keskiössä on neljä hyvännäköistä ja varakasta nuorta, joiden kohtaloista ei voisi välittää tuon taivaallista. On kertojana toimiva ja homouttaan piilotteleva Bret Ellis (Igby Rigney), hänen ratsastamista rakastava tyttöystävänsä Debbie (Hayes Warner), Bretin paras ystävä Susan (Kaia Gerber) ja tämän poikaystävä Thom (Graham Campbell). Kaikki nelikosta ovat enemmän tai vähemmän pinnallisia ja turhamaisia tyyppejä, jotka lähinnä ärsyttävät. Asiaa ei auta, että Rigney, Warner, Gerber ja Campbell esittävät hahmojaan kuin aikuisia, eikä yksikään näistä teineistä edes tunnu teiniltä. Rigney ajaa asiansa pääroolissa, mutta muuten näyttelijät jättivät kylmäksi.
Muita hahmoja sarjassa ovat Debbien rikkaat vanhemmat, tuottajaisä Terry (Wes Bentley) ja pornonäyttelijä-äiti Liz (Evan Rachel Wood), myöskin pornoa tekevä Ryan (Daniel Dale), Terryn assistentti Steven (Jordan Roth), Bretin salarakas Matt (Owen Painter), sekä mysteerinen uusi opiskelija Robert Mallory (Richard Geren poika Homer Gere), joka pistää koko koulun sekaisin. Sivuhahmot tuntuvat toinen toistaan enemmän käveleviltä karikatyyreilta, eikä näyttelijöiden työssä ole juuri kehumista. Sarjan heikoin suorittaja on nuori Gere, joka ei sovi ollenkaan rooliinsa, eikä onnistu olemaan yhtään niin kiehtovan mysteerinen ja hurmaava mutta vaarallinen, kuin mitä hänen hahmonsa vaatisi. Ja kun iso osa sarjasta liittyy Robertin mysteeriin, on väärä näyttelijävalinta heti iso kompastuskivi.
Miksi en ymmärrä pysyä erossa sarjoista, joiden julisteissa komeilee Ryan Murphyn nimi? The Shards kiitää nimittäin taistelemaan vuoden huonoimman uutuussarjan tittelistä ja sen vastuksena on oikeastaan vain Murphyn edellinen aikaansaannos, keväällä ilmestynyt The Beauty (2026-). Kaikki Murphyn helmasynnit ovat mukana. On hyvännäköisiä, mutta karikatyyrimaisia hahmoja, jotka lähinnä ärsyttävät teennäisyydellään, on kornia tyylitajuttomuutta, on sivuraiteille rönsyilevää tarinankerrontaa, on vaivaannuttavan kökköä dialogia... sarjamurhaajat ja kultit esitetään kierolla tavalla kiihottavina ja periaatteessa koko jutussahan on kyse oman seksuaalisuuden tutkiskelusta tabujen kautta. Nämä samat kikat toistuvat sarjasta toiseen ja The Shardsia katsellessani en voinut olla haaveilematta siitä, mitä sarja olisikaan voinut olla HBO:n puolella ja Luca Guadagninon ohjauksessa...
Tämä yhdeksän jakson mittainen sarjamurhaajajännäri ei nappaa missään kohtaa mukaansa, vaan päinvastoin. Meno heikkenee jakso jaksolta, kun mukaan tuodaan uusia, tarpeettomia sivuhahmoja, joiden juonikuviot vievät sarjaa turhauttaviin suuntiin, eikä lopulta murhaajan identiteetinkään paljastuminen jaksa kiinnostaa. Jossain kohtaa sitä saattaa jopa tuumia, että voi kunpa tappaja - kuka ikinä liekään - pistäisi nämä kaikki tyypit kylmäksi. Ja loppusuorallahan The Shards vieläpä jättää kysymykset edelleen auki katsojalle ja vihjailee mahdollisesta jatkokaudesta. Murphy on nähtävästi pyöritellyt ideaa ainakin kolmen kauden mittaisesta sarjasta, mutta itse koin jo avauskauden läpikahlaamisen työksi.
Teknisesti The Shardsissa on ansionsa, mutta eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tuotantokausi on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on joitain kehnoja kikkailuja. Lavasteet ovat hienot, puvustus taidokasta ja maskeeraukset ovat oivalliset. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Morgan Kibbyn ja David Klotzin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustamaalailuksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
The Shards, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television
Pääosissa: Kate Beckinsale, India Eisley, Theo James, Stephen Rea, Michael Ealy, Charles Dance, Kris Holden-Ried, Sandrine Holt ja Wes Bentley
Genre: fantasia, toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 16
Len Wisemanin elokuva Varjojen valtakunta (Underworld - 2003) oli ristiriitaisista arvosteluista huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli totta kai tiedossa. Heti, kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi, tuotantoyhtiö Screen Gems tilasi Wisemanilta kaksi elokuvaa lisää, jatko-osan Underworld: Evolution (2006) ja esiosan Underworld: Rise of the Lycans (2009). Niistäkään eivät kriitikot piitanneet, mutta kummatkin olivat menestyksiä lippuluukuilla, joten lisää oli luvassa. "Underworld 4: New Dawn" -työnimellä kulkenutta leffaa käsikirjoitettiin uudestaan ja uudestaan, mutta tekijät eivät olleet siihen koskaan tyytyväisiä. Kuvaukset jopa käynnistyivät maaliskuussa 2011 keskeneräisen käsikirjoituksen kanssa. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Underworld: Awakening sai ensi-iltansa tammikuussa 2012. Vaikka leffa sai lähes täyslyttäyksen kriitikoilta, nousi se elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta jatko-osat tähän nelososaan asti vasta myöhemmin. En silloin pitänyt Underworld: Awakeningista, mutta kun päätin ensimmäisen elokuvan 20-vuotisjuhlan kunniaksi arvostella koko leffasarjan läpi, minun täytyi tietty antaa nelososalle uusi mahdollisuus. Katsoinkin Underworld: Awakeningin jo muutama päivä Rise of the Lycansin jälkeen.
Ihmiskunta on saanut tietää vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta ja nyt lajit joutuvat taistelemaan selviytymisestään. Kahdentoista vuoden vankeudesta vapautunut Selene etsii Michaelia ja kohtaa uusia tuttavuuksia - niin liittolaisia kuin vihollisia.
Kate Beckinsale palaa rooliinsa Selene-vampyyrinä ensi kertaa kunnolla kuuteen vuoteen, toimittuaan pelkkänä kertojaäänenä edellisosassa Underworld: Rise of the Lycansissa. Beckinsale jatkaa tuttuun tapaansa, suoriutuen jälleen uskottavasti vampyyrisoturin osasta. Selene on taas kerran etsimässä vampyyri-ihmissusi-hybridi Michael Corvinia, mutta koska tätä esittänyt Scott Speedman ei halunnut palata leffasarjaan, Selene kohtaakin uusia hahmoja, jotka aiheuttavat hänelle monenlaista päänvaivaa.
Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Stephen Rean näyttelemä ihmistohtori Jacob Lane, joka tekee tutkimuksia vampyyreillä ja ihmissusilla, sekä tämän poika Quint (Kris Holden-Ried), Theo Jamesin esittämä vampyyri David ja hänen isänsä Thomas (Charles Dance), Michael Ealyn näyttelemä ihmisetsivä Sebastian, sekä India Eisleyn esittämä hybridityttö Eve. Rea ja Dance sopivat erityisen mainiosti rooleihinsa pahaksi tutkijaksi ja uudeksi vampyyriyhteisön johtajaksi. Loput hoitavat hommansa passelisti. Hahmot jäävät kuitenkin aika yhdentekeviksi, eikä Selenen ja Eve-tytön lisäksi muista jaksa paljoa välittää.
Underworld-sarjan kolmososan, Rise of the Lycansin tehtyä aikahyppyä taaksepäin vampyyrien ja ihmissusien sodan juurille, neljäs leffa Underworld: Awakening toimii jatko-osana kahden ensimmäisen filmin tarinalle. Elokuvien välillä maailma on kuitenkin ehtinyt muuttua reippaasti ja nyt ihmiskunta on tietoinen vampyyrien ja ihmissusien olemassaolosta. Monsterilajien sota onkin vaihtunut selviytymistaisteluksi yhteistä vihollista vastaan. Lähtökohdat ovat mainiot, mutta niistä ei saada paljoa aikaiseksi. Kuten jo alussa mainitsin, elokuvan tuotannolla oli paljon ongelmia, eikä oikein kukaan tuntunut olevan tyytyväinen filmin käsikirjoitukseen. Kuvaukset käynnistettiin pelkän raakiletekstin voimin ja sen myös huomaa. Underworld: Awakening on kevyesti sarjan tähän asti huonoin osa.
Hyvin nopeasti yhdeksi ongelmaksi muodostuu, ettei Awakening edes tunnu Underworld-elokuvalta. Siitä tulee paljon vahvemmin mieleen Screen Gemsin tuottamat, videopeleihin perustuvat Resident Evilit (2002-2016). Tapa kerrata aiempia tapahtumia ja alun tutkimuslaitoslokaatio, sekä lopun jättimörökölli pistävät miettimään, että kumpaakohan leffasarjaa tässä nyt alkoi katsomaan? Asiaa ei auta, että maailman muutoksia ihmettelevästä Selenestä tulee mieleen Milla Jovovichin Alice-hahmo. Vaikka katsojanakin ihmettelee elokuvasarjan uutta, futuristista maailmankuvaa, ei elokuva onnistu nappaamaan mukaansa edellisosien tavoin.
Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia ja suuri osa siitä käytetään toimintakohtauksiin, elokuva on jopa pitkäveteinen. Toisille leffa on varmasti passelia aivot narikkaan -viihdettä, mutta kun itse en jaksanut välittää hahmoista, löyhäksi jäävä tarina ei vakuuttanut, eivätkä toimintakohtaukset ole kaksisia, ei Underworld: Awakeningissa ollut oikein mitään tarttumapintaa, joka olisi onnistunut edes viihdyttämään. Taistelut ovat ponnettomia ja muuttuvat yhä vain koomisemmaksi räiskinnäksi, kun katsoja alkaa kyseenalaistamaan Selenen pyssyjen ammuskapasiteettia. Vampyyrien ja ihmissusien täyttämässä leffassa epäuskottavinta onkin, kuinka pitkään sankarittaren uusilla sarjatulipistooleilla voi ampua. Selene kyllä vaihtaa uudet lippaat silloin tällöin, mutta missä hahmo niitä säilyttää? Ne eivät ole näkyvillä ja tuskin ne hahmon ihonmyötäiseen nahka-asuunkaan mahtuvat.
Ohjauksesta vastaa tällä kertaa ruotsalaisduo Måns Mårlind ja Björn Stein, jotka eivät saa juuri mitään aikaiseksi elokuvalla. Jännite ja into uupuvat täysin. Asiaan toki vaikuttaa elokuvan kömpelö käsikirjoitus, jota oli lopulta rustaamassa huomattavasti enemmän ihmisiä kuin lopputekstit antavat ymmärtää. Jossain rainan uumenissa uinuu potentiaalinen toimintakauhuleffa, mutta siihen ei päästä käsiksi. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta paikoitellen hutiloiden leikattu kasaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, mutta valaisutiimi on tehnyt erikoisen ratkaisun, pistäessään kattovalot välkkymään jokaisen toimintakohtauksen ajaksi. Jos olet siis yliherkkä valoille, ei Underworld: Awakening todellakaan sovi sinulle. Erikoistehosteet eivät vakuuta ja on todella selvää, milloin ihmissudet ovat tietokoneanimoituja ja milloin asuja. Äänimaailma koostuu osittain joistain studiokoneen äänikansion ilmaistiedostoista. Säveltäjä Paul Haslingerkin hoitaa hommansa laiskasti, työstettyään vain pari melodiaa mukaan ja muuten elokuva on täynnä kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Gary Ross Pääosissa: Jennifer Lawrence, Josh Hutcherson, Woody Harrelson, Elizabeth Banks, Lenny Kravitz, Stanley Tucci, Amandla Stenberg, Alexander Ludwig, Liam Hemsworth, Donald Sutherland, Wes Bentley, Toby Jones, Willow Shields ja Paula Malcomson Genre: toiminta, jännitys, scifi Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia Ikäraja: 12
The Hunger Games, eli suomalaisittain Nälkäpeliperustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Hyvin nopeasti kirjan noustua hitiksi Color Force -yhtiö osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia Lionsgate-yhtiön kanssa. Itse kirjailija Collinsia pyydettiin auttamaan käsikirjoituksen kanssa ja kun teksti oli saatu kasaan, työryhmä oli palkattu ja näyttelijät roolitettu, kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Nälkäpeli sai ensi-iltansa maaliskuussa 2012 ja se sai positiivisen vastaanoton sekä kirjan faneilta että kriitikoilta. Elokuva oli myös yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä. Itsekin kävin katsomassa leffan heti ensi-iltapäivänä. Muistan, kun filmin ensi-iltaan oli vielä viikkoja, mutta suuri osa koulustani odotti leffaa aivan innolla. Itse en ollut kuullutkaan koko jutusta ja yritinkin saada selville, mistä oli kyse, mutta kirja oli koko ajan lainassa koulun kirjastosta. Kun vihdoin sain sen käsiini, jäin niin koukkuun siihen, että luin koko kirjan kannesta kanteen yhden illan aikana ja hommasimme heti ystävieni kanssa liput leffaan. Elokuva valitettavasti tuotti itselleni pettymyksen, mutta ostin sen silti Blu-rayna ja olen katsonut sen pariin kertaan uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin jo useampi vuosi aikaa, enkä oikein edes tiedä miksi. Siitä lähtien, kun aloin kirjoittamaan arvosteluja Elokuvan taikaa -sivulle, olen halunnut arvostella Nälkäpeli -leffat, mutta jostain syystä en ole saanut sitä aikaiseksi. Vasta kesällä 2018 päätin, että nyt on aika katsoa sarjan osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoessani ensimmäistä Nälkäpeliä, en voinut olla pohtimatta, miksen ole katsonut tätä pitkiin aikoihin.
Dystopisessa tulevaisuudessa Yhdysvallat on muuttunut Panemiksi, joka jakautuu rikkaisiin, jotka asuvat loistokkaasti Capitolissa ja köyhiin, jotka asuvat kahdellatoista vyöhykkeellä. Vuosittain joka vyöhykkeeltä valitaan poika ja tyttö kisailemaan rikkaiden kamalassa tositv-ohjelmassa, Nälkäpelissä, jossa heidän täytyy tappaa toisensa. Vain yksi voi selvitä hengissä voittajana.
Elokuvan päähenkilö on Jennifer Lawrencen näyttelemä nuori Katniss Everdeen, joka valitaan Nälkäpeliin edustamaan vyöhykettä 12. Katniss on aluksi pelokas, mutta alkaa leffan aikana keräämään rohkeuttaan, mikä tekee hänestä koko ajan kiinnostavamman hahmon. Häneen on myös tuotu oivaa kapinahenkeä mukaan, jolloin jo tässä osassa voi aavistella, että hän tulee vaikeuttamaan rikkaiden elämää tulevaisuudessa. Lawrence on nappivalinta päärooliin. Hän on uskottava niin pelätessään kuin hyökätessään jousipyssyn kanssa. Katnissin lisäksi vyöhykkeeltä 12 Nälkäpeliin päätyy myös Josh Hutchersonin esittämä Peeta Mellark. Toisin kuin Katniss, Peeta ei ole urhea, mutta häneltä löytyy kyllä omat keinonsa suojella itseään pelissä, mitkä tosin ovat aika naurettavat. Koska hahmo tulee leipuriperheestä ja hän on koristellut kakkuja koko ikänsä, hän kykenee maskeeraamaan itsensä täydellisesti näyttämään puulta tai kalliolta... Siis mitä ihmettä?! Ne pari kertaa, kun kikkaa käytetään, aiheuttavat lähinnä silmien pyörittelyjä, sillä kaiken vakavuuden keskellä tuollainen hölmöily ei sovi mukaan. Yksinään Peeta ei ole mitä kiinnostavin tapaus, mutta hän tuo oivaa vastapainoa Katnissille, minkä lisäksi hänen kauttaan leffaan tietty saadaan pakollista romanssintynkää... Hutcherson ei ole yhtä vakuuttava osassaan kuin Lawrence, mutta toimii silti tarpeeksi hyvin toisena päähenkilönä.
Katnissin ja Peetan lisäksi vain muutama 24:stä Nälkäpeliin päätyneestä "tribuutista" saa hyvin ruutuaikaa. Heitä ovat mm. innokas Cato (kehnosti roolitettu Alexander Ludwig), joka toimii pääkaksikon pahimpana vastuksena pelissä; pieni lapsi Rue (osaansa täydellisesti sopiva Amandla Stenberg), joka saa katsojan sympatiat puolelleen heti kun nähdään, että näinkin nuoria valitaan tappopeliin; tappamisesta nauttiva Clove (Isabelle Fuhrman), joka on aikamoinen veitsenheittäjä; Ruen kanssa samalta vyöhykkeeltä tuleva Thresh (Dayo Okeniyi); sekä hiljainen vaanija "Ketunnaama" (Jacqueline Emerson). Vaikka on ymmärrettävää, etteivät kaikki tribuutit voi saada kunnolla aikaa alle kahden ja puolen tunnin elokuvassa, on tämä silti harmillista ja katsoja voi siten helposti arvata, ketkä tribuuteista kuolevat. Muita tribuutteja tärkeämpiä hahmoja ovatkin ne, jotka jäävät pelin ulkopuolelle. Aina yhtä mahtava Woody Harrelson näyttelee alkoholisoitunutta Haymitchia, joka vyöhyke 12:n edellisenä voittajana kouluttaa Katnissia ja Peetaa Nälkäpeliin. Harrelsonin hauskan roolityön ansiosta onkin hyvä ratkaisu, että peli katkaistaan välillä, jotta näytetään hänen reaktioitaan tapahtumiin. Katnissia ja Peetaa auttavat myös todella kummallisesti pukeutuva Effie (rooliin erinomaisesti istuva Elizabeth Banks) ja mukava puvustaja Cinna (laulaja Lenny Kravitz). Cinnan ja Katnissin välille ehditään pikaisesti luoda aidolta tuntuvaa ystävyyttä ja luottamusta, mutta Effie tarjoaa lähinnä nauruja oudolla tyylillään. Hauskoja hetkiä tarjoaa myös Stanley Tuccin fantastisesti esittämä Nälkäpeliä juontava Caesar, sekä hänen vähälle huomiolle jäävä avustajansa Claudius (Toby Jones). Kotipuolella, vyöhyke 12:lla taas peliä seuraavat Katnissin pikkusisko Prim (Willow Shields), heidän äitinsä (Paula Malcomson), sekä Katnissin ystävä Gale (erittäin pökkelösti näyttelevä Liam Hemsworth), joka selkeästi haluaisi olla enemmän kuin pelkkä ystävä. Tarinan pahiksia taas ovat Panemia johtava presidentti Snow (Donald Sutherland), sekä Nälkäpeliä ohjaava outopartainen Seneca Crane (Wes Bentley). Kirjan lukeneena tiedän, että Senecan roolia kasvatettiin huomattavasti elokuvaa varten, mikä on hyvä ratkaisu, sillä siten päästään näkemään, mitä pelin taustalla tapahtuu ja miten koko hommaa ohjaillaan. Hahmo ei kuitenkaan ole samalla lailla hyytävän paha kuin presidentti Snow. Sutherland on täydellinen valinta julman diktaattorin rooliin, joka valehdellen esittää kansalleen, että hänen luoma maailmansa olisi paratiisi.
Nälkäpelin maailma onkin yksi sen parhaimmista asioista. Monissa samanlaisissa tarinoissa on yleensä hieman hutiloiden luotu maailma, mutta tässä tarinassa eri paikkojen tarjoamat osaset luovat mielikuvan todentuntuisesta paikasta, mikä saa katsojan imeytymään paremmin sisälle tarinaan. Kyseessä ei todellakaan ole hilpeä maailma, vaikka se onkin hyvin kiehtova. Leffa korostaa upeasti värimaailmalla köyhien oloa ankean harmailla vyöhykkeillä ja tarjoaa tälle hienon vastakohdan värikkäällä Capitolilla, jossa ihmiset pukeutuvat kuin mitkäkin lady gagat korostamaan rikkauttaan ja hyviä oltaviaan. Tämän lisäksi on mestarillista, kuinka Nälkäpeli on saatu tuntumaan todelliselta televisio-ohjelmalta. Jos kilpailijat vain valittaisiin ja heidät vietäisiin suoraan tappoareenalle, ei tämä vielä tarjoaisi tarpeeksi. Ei, Nälkäpeli esitetään kunnon show'na, jota Capitolin väki fanittaa oikein huolella. Tribuuteista tulee julkkiksia, joita haastatellaan ja joiden asemasta monet ovat jopa kateellisia. Capitolilaiset kerääntyvät katsomaan peliä kuin Big Brotheria, jossa seurataan ihmisiä ympäri vuorokauden. He lyövät vetoa suosikkiensa puolesta ja jotkut ovat jopa innokkaita ryhtymään tribuuttien sponsoreiksi. Nälkäpelin maailma on todella sairas. Läpi leffan ei voi muuta kuin ihmetellä, millaiset ihmiset voisivat innostua katsellessaan, kun lapset tappavat muita lapsia?
Mutta millainen itse elokuva sitten on? Erinomaisesti luotu maailma ei takaa vielä hyvää elokuvaa. Voinkin ilokseni todeta, että pidin Nälkäpelistä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kirjan lukemisesta oli ehtinyt vierähtää jo niin pitkä aika, etten enää verrannut kahta eri kerrontatapaa toisiinsa, vaan pystyin nauttimaan leffasta enemmän. Vaikka pidän elokuvan alusta, jossa selitetään, miksi tällainen peli on olemassa ja jossa Caesar haastattelee Senecaa pelin perinteistä, itse tarina starttaa hieman liian hitaasti. Hahmojen esittelyt ovat harmillisen laiskasti toteutetut, joten onkin onni, ettei kestä kovin kauaa, kun Katniss ja Peeta jo aloittavat matkansa kohti Nälkäpeliä. Matkan aikana elokuvan maailmaa esitellään lisää, jolloin homma alkaa tosissaan muuttua kiinnostavaksi. Vaikka pääkaksikosta tehdäänkin yhtäkkiä Panemin isoimpia kuuluisuuksia ja heitä viedään näytille ties mihin tilaisuuksiin, leffa muistuttaa silti jatkuvasti tulevasta kamppailusta. Leffa luo pikkuhiljaa oivaa jännitettä, joka sitten purkautuu upeasti, kun itse peli lähtee käyntiin.
Elokuvan tekijät kokivat suuria paineita tehdessään itse peliosiota, sillä Yhdysvalloissa katsotaan hyvin pahasti, jos lapsi kuolee leffassa. Lapsia täytyi kuitenkin kuolla, sillä siitä leffassa on kyse. Tai pikemminkin elokuvassa on kyse Nälkäpelin moraalikysymyksistä. Eihän tällainen peli ole missään tilanteessa hyväksyttävää ja silti tämän maailman johto tarjoaa sellaisen mitä parhaimpana viihteenä. Syvällisemmät pohdinnat, sekä yhteiskuntakritiikki, joka taitaa olla tänä päivänä ajankohtaisempaa kuin vuonna 2012, nostavatkin Nälkäpelin pois pelkästään nuorisolle tehtyjen filmien joukosta ja tarjoavat aikuisillekin mahdollisuuden nauttia teoksesta. Pohdinnat myös tarjoavat tekijöille jonkinlaisen oikeuden tehdä viihdettä lapsien tappamisesta. Tai no, ei filmiä täysin voi viihteeksi kutsua, sillä se käsittelee sairaita teemojaan hyvinkin vakavasti. Peli ei tosin ole alusta loppuun pelkkää verilöylyä, vaan siihen kuuluu myös paljon piileskelyä, sekä ravinnon löytämistä. Ja pitäähän sitä kemiaa luoda Katnissin ja Peetan välille. Hitaista hetkistään huolimatta elokuva pysyy loppuun asti hyvin kiehtovana ja jännittävänä, minkä lisäksi mukana on myös yksi aidosti koskettava kohtaus. Loppuhuipennusta olisi tosin voinut muuttaa hieman, sillä näin se ampuu pienesti yli. Toisaalta Capitolin tyyli ampuu muutenkin pahasti yli, joten kenties se onkin juuri tällaisenaan täydellinen.
Nälkäpelin ohjauksesta vastaa Gary Ross, joka on tehnyt oikein mainiota työtä sovittaessaan kirjan maailmaa elokuvamuotoon ja luodessaan jännitystä. Toimintakohtauksissa Ross ei kuitenkaan ole mitä lahjakkain tekijä, vaan hän on päättänyt hyödyntää paljon heiluvaa kameratyöskentelyä, jolloin taisteluista ei saa kunnolla selvää. Joko tällä on haettu kaoottisuuden tunnetta tai sitten ratkaisuun on päädytty, jotta lasten kuolemat olisivat nopeammin ohi, eikä raakuuksia tarvitsisi näyttää selkeästi. Ross on myös käsikirjoittanut elokuvan yhdessä Billy Rayn ja kirjailija Collinsin kanssa. Kolmikko on onnistunut hyvin ja pidän kovasti heidän tekemistään lisäyksistä tarinaan. On hyvä, ettei leffa keskity vain Katnissiin kuten kirja, vaan siinä annetaan tilaa myös muille kiinnostaville henkilöille. Toimintakohtausten lisäksi kuvaus on muutenkin hieman turhan heiluvaa. Paikoitellen sillä onnistutaan luomaan paniikin tuntua, mutta suurimmaksi osaksi tyyli lähinnä häiritsee. Leikkauskin on välillä liian nopeatempoista, mutta pääasiassa tarina kulkee sujuvasti eteenpäin, eikä lähes kahden ja puolen tunnin kesto käy pitkäksi. Lavastus-, maskeeraus- ja puvustustiimit ovat tehneet loistotyötä, mutta visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä. Muistan jo leffateatterissa miettineeni, että digiliekit ovat todella epäaidon näköiset. Äänimaailma on kuitenkin hienosti rakennettu ja pidän etenkin siitä, kun peli alkaa, eikä ääniä oikeastaan kuulu lainkaan. Paria mahtipontista melodiaa lukuunottamatta James Newton Howardin säveltämät musiikit eivät jää mieleen.
Yhteenveto:Nälkäpeli on erittäin mainio elokuva, joka rakentaa maailmansa ja tunnelmansa hienosti. Leffa saa yliampuvan Capitolin ja ankeat vyöhykkeet tuntumaan todellisilta paikoilta, minkä lisäksi itse Nälkäpeli on saatu tuntumaan aidolta tositelevisio-ohjelmalta faniensa, haastattelujensa ja mainostamisensa kanssa. Elokuva tekee erinomaista työtä esitellessään Panemia ja samalla siinä rakennetaan taidokkaasti jännitettä, mikä purkautuu upeasti, kun itse peli vihdoin alkaa ja samantien elokuva aloittaa uudenlaisen jännityksen luomisen. Vaikka toimintakohtaukset ovat hieman sekavasti kuvattuja ja sisältävät kömpelöitä digiefektejä, on Nälkäpeli-osio erittäin kiinnostavaa seurattavaa. Tätä auttaa paljon myös Jennifer Lawrence, joka on erinomainen valinta pääosaan. Katnissista välittää filmin alusta alkaen ja on hienoa kokea tämä matka hänen kanssaan. Muutkin hahmot ovat oivallisia, vaikkeivät kaikki tribuutit saakaan paljoa ruutuaikaa ja vaikka Galea esittävä Liam Hemsworth onkin todella puinen roolissaan. Elokuva toimii erittäin hyvin omana tarinanaan, mutta samalla se myös pohjustaa hienosti jatkoa, jota katsojana jää innolla odottamaan. Jos olet vasta nyt alkanut lukemaan Suzanne Collinsin kirjoja, suosittelen katsomaan myös elokuvan, sillä tulet mitä luultavimmin innostumaan siitäkin. Leffaan lisätyt kohtaukset avaavat paremmin sarjan maailmaa ja henkilöitä. Pääasiassa Nälkäpeliä pidetään vain nuorten elokuvana, mutta mielestäni teoksen syvällisemmät moraalipohdinnat ja yhteiskuntakritiikki tekevät siitä mielenkiintoisen katselukokemuksen myös aikuisille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Hunger Games, 2012, Lionsgate, Color Force
Ohjaus: Christopher McQuarrie Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Henry Cavill, Rebecca Ferguson, Sean Harris, Angela Bassett, Alec Baldwin, Vanessa Kirby, Wes Bentley ja Michelle Monaghan Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1966 alkanut "Mission: Impossible" -televisiosarja (1966-1973) oli hyvin suosittu, joten oli vain ajan kysymys, milloin sarjan pohjalta tehtäisiin elokuva. 1996 ensi-iltansa saikin jännitysleffa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), mikä oli iso hitti ja teki päätähti Tom Cruisesta isomman staran. Jatko-osa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli toiminnallisempi ja menestyi edeltäjäänsä paremmin, mutta on vuosien varrella saanut yhä vain negatiivisempaa palautetta. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli myös toiminnantäyteinen, mutta sitä pidettiin uskollisempana sarjan todelliselle hengelle. Elokuva aloitti samalla tietyn tyylin leffasarjalle, mitä Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ja Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ovat uskollisesti seuranneet. Jo ennen Rogue Nationin ilmestymistä heräsi keskustelu mahdollisesta kuudennesta elokuvasta ja hyvin nopeasti leffan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sarja saisi vielä jatkoa. Kuvaukset alkoivatkin keväällä 2017, mutta saivat pahan takaiskun, kun Cruise mursi nilkkansa hurjan stuntin aikana. Tuotantoa jouduttiin viivästämään kuukaudella, kunnes Cruise oli parantunut tarpeeksi jatkaakseen elokuvan tekoa. Lopulta leffa saatiin purkkiin ja vihdoin Mission: Impossible - Fallout on saanut ensi-iltansa... enkä minä malttanut odottaa elokuvan näkemistä! Sen lisäksi, että Cruisen onnettomuus herätti paljon huomiota, on myös itse elokuva noussut lähes koko kesän puhutuimmaksi filmiksi. Sitä on nimittäin hehkutettu maasta taivaisiin ja monet ylistävät sitä 2000-luvun parhaimmaksi toimintaelokuvaksi. Minua ärsyttikin suunnattomasti, että leffa saapui Suomeen pari viikkoa myöhemmin kuin Yhdysvalloissa, mutta olin silti vain ja ainoastaan innoissani mennessäni katsomaan leffaa ensi-iltaan yhdessä isäni ja tyttöystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III, Mission: Impossible - Ghost Protocol ja Mission: Impossible - Rogue Nation!
Tehtävän mennessä pahasti pieleen, Ethan Huntin ja hänen tiiminsä täytyy pysäyttää vaarallinen rikollisjärjestö, ennen kuin tämä saa käsiinsä ydintuhoaseita.
Tom Cruise palaa kuudetta kertaa IMF-agentti Ethan Huntin rooliin ja hän näyttää jälleen kerran olevansa 2000-luvun kovin toimintastara. Olipa sitten mitä tahansa mieltä Cruisesta näyttelijänä, mielestäni kaikkien pitäisi kuitenkin nostaa hattua hänelle siitä, kuinka hän todella pistää kaikkensa peliin näitä elokuvia tehdessään. Siinä, missä muut näyttelijät esiintyvät taustakangasta vasten studiossa, Cruise haluaa tehdä mahdollisimman paljon oikeasti. Niinpä Mission: Impossible -filmisarjan varrella ollaankin nähty Cruise kiipeilemässä maailman korkeimman rakennuksen sivua pitkin ja roikkumassa lentokoneesta. Tällä kertaa Cruise suorittaa mm. HALO-laskuvarjohypyn, jossa hän ihan oikeasti hyppää lentokoneesta ja vetää hurjia stuntteja syöksyessään maata kohti. Hän myös opetteli lentämään helikopteria ja treenasi silloinkin vaarallisia stuntteja. Kuten jo sanoin, Cruise mursi nilkkansa erään tempun aikana, missä hän hyppää katolta toiselle. Cruisen hyppy ei riittänyt tarpeeksi pitkälle, vaan hän törmäsi rakennuksen seinään. Tästä huolimatta hän kiipesi ylös ja jatkoi juoksemista! Stunttia ei kuvattu uudestaan, vaan elokuvassa näkyy kuva, jossa Cruisen nilkka murtuu ja hänen ilmeestään välittyy inhottava kipu! Tom Cruise on kunnon tosielämän supersankari, eikä sitä kunniaa voi kukaan viedä häneltä. Ja itse pidän häntä hyvinkin lahjakkaana tapauksena, vaikka hänen uraansa kuuluu joitain hutejakin. Ethanin roolin Cruise vetää tutulla varmuudella ja on hienoa, kuinka leffa syventää Ethania ja katsoja pääsee kunnolla hänen päänsä sisään. Parissa edellisessä osassa esiintynyttä Jeremy Renneriä ei tässä leffassa valitettavasti nähdä, mutta vanhat tutut tiimiläiset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg) tekevät paluun. Molempia hahmoja hyödynnetään hienosti läpi elokuvan ja he kilpailevat jälleen siitä, kumpi saa hauskemmat repliikit itselleen. Pegg ja Rhames ovat taas kerran loistavia osissaan. Rhames on ollut mukana leffasarjassa alusta alkaen ja viimeistään tässä Pegg muuttuu korvaamattomaksi osaksi ryhmää. Hahmojen kanssa Mission: Impossible - Fallout tekee sillä lailla yllättävän muutoksen, että kyseessä on ensimmäinen sarjan elokuva, jossa nähdään edellisen osan naispääosa, roisto ja IMF:n johtaja. Kaikissa aiemmissa filmeissä nämä kolme tapausta ovat vaihtuneet seuraavan leffan myötä, mutta on mahtavaa, että Rebecca Ferguson pääsee toistamiseen näyttämään kykynsä toimintahahmona ja hänen Ilsa-hahmoaan syvennetään lisää. Rogue Nationissa päänvaivaa tiimille aiheuttanut pahis Solomon Lane (häijyn rikollisen rooliin yhä täydellisesti sopiva Sean Harris) on mukana tarinassa ja kyseisen filmin lopussa IMF:n johtajaksi nimetty herra Hunley (Alec Baldwin) antaa nyt käskyjä tiimille. Baldwin käy uskottavasti isänmaallisesta johtajasta. Uutena hahmona elokuvassa esitellään Supermanin... anteeksi siis Henry Cavillin näyttelemä CIA-agentti Walker, joka lähtee tehtävään mukaan vahtimaan Ethanin toimintatapoja. Cavill pääsee useasti toimintaan mukaan ja näyttää, ettei Walkerille ryttyillä, sillä tämä agentti katkaisee niskan ja sitten vasta kyselee. Vaikka Cavill on erittäin mainio agentin roolissa, jää hän "cooliudessa" niin armottomasti Cruisen varjoon, ettei hän ole ainakaan oma suosikkiehdokas seuraavaksi James Bondiksi. Se on kyllä pakko todeta, että Cavillille sopii yllättävän hyvin muhkeat viikset, joiden digitaalisesta poistamisestaJustice Leagueta(2017) varten nousi naurettavan iso kohu. Agentti Walkerin lisäksi leffassa nähdään myös muita uusia hahmoja, kuten CIA-pomo Sloane (Angela Bassett) ja aseita rikollisille välittävä Valkoinen leski (Vanessa Kirby).
No onko Mission: Impossible - Fallout lopulta kaiken ennakkohehkutuksen arvoinen? Onko tässä 2000-luvun paras toimintaelokuva? Ei elokuva loppujen lopuksi ole mielestäni edes 2000-luvun paras agenttileffa - se kunnia kuuluu yhä täydelliselle Casino Royalelle (2006)... mutta on pakko tunnustaa, että Fallout pääsee hyvin, hyvin lähelle. Tämä on yksi parhaista toimintaelokuvista, minkä olen nähnyt. Enkä tarkoita vain 2000-lukua. Kyseessä on aivan mielettömän mahtava toimintaspektaakkeli, millaista ei olla lähivuosina nähty. Yhtä todella perinteistä ammuskelukohtausta lukuunottamatta joka ikinen toimintakohtaus on parasta, mitä vain voi toivoa. Mukana on mestarillisesti toteutettuja takaa-ajoja ja tapahtuivat ne sitten autoilla, moottoripyörillä, helikoptereilla tai ihan vain juosten, on meno niin huikeaa ja lumoavaa, että kohtauksia voisi katsoa paljon kauemminkin. Ja nämä eivät edes ole lyhyitä kohtauksia, vaan hyvinkin pitkiä, mutta ne ovat niin upeita, ettei toiminta käy koskaan tylsäksi. Jos Rogue Nationin moottoripyörätakaa-ajo teki vaikutuksen, niin odotapa vain, kun näet, mitä Falloutilla on tarjottavanaan! Rogue Nationin ohjannut Christopher McQuarrie on vastuussa myös tämän osan ohjauksesta ja hän on selvästi ajatellut, että "aiempi moottoripyöräkohtaus oli täydellinen, tehdään tästä vielä parempi". Ja uskomatonta, mutta totta, hän onnistui siinä!
Tom Cruisen tavoin myös McQuarrie tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Hän haluaa tehdä parhaimman mahdollisen elokuvan ja suurimmaksi osaksi hän on myös tehnyt sen. Tämän jälkeen Rogue Nation näyttää enemmänkin harjoitustyöltä ja Fallout taas on huikea päättötyö. McQuarrie osoittaa, että häneltä todella löytyy silmää vaikuttaviin toimintakohtauksiin. Eikä toiminta rajoitu vain huikeisiin stuntteihin ja takaa-ajoihin. Mukana on myös esimerkiksi hyvin brutaali ja erinomaisesti toteutettu nyrkkitappelu vessassa, missä väkivalta tuntuu katsomossa asti. Nykypäivän toimintaleffoissa taitamattomat tekijät yrittävät piilottaa osaamattomuutensa nopealla leikkauksella ja lähikuvilla, jottei katsoja tajua, ettei mukana oikeasti ole minkäänlaista koreografiaa. Falloutin turpaanvedot ovat upeasti suunniteltuja ja ne näyttävät siltä kuin hahmoja oikeasti sattuisi. Nyrkkitappelu tapahtuu pääasiassa laajoissa kuvissa ja leikkauksia käytetään lähinnä tarpeen vaatiessa. Fantastista! Elokuva on muutenkin upeasti kuvattu ja toimintakohtauksissa leikkaus on täydellisesti rytmitettyä. Laajat kuvat takaa-ajojen aikana, sekä kauan kestävät otokset Ethanista juoksemassa lisäävät jännitettä ja imaisevat katsojaa aina vain paremmin tapahtumiin mukaan. On täydellinen päätös, että Cruisen suorittama HALO-hyppy esitetään yhdellä pitkällä kuvalla, sillä leikkausten kautta se ei tuntuisi uskottavalta. Nyt kun koko kohtaus on yksi pitkä kuva aina lentokoneesta (mahdolliseen) laskeutumiseen asti, elokuva pitää katsojaa mestarillisen tiukasti otteessaan. Nerokasta!
Entäpä leffan tarina? Täydelliset toimintakohtaukset eivät vielä saa aikaiseksi upeaa elokuvaa, jos tarina ei toimi. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) on toimintakohtaustensa puolesta sensaatiomainen, mutta sen juoni on hyvinkin heppoinen. Täytyyhän se myöntää, ettei Falloutin juoni ole mikään maailmaa mullistava. Periaatteessa jokaisen Mission: Impossible -filmin juonikuvaus alkaa sanoilla "tehtävän mennessä pieleen" ja tämänkin tarina seuraa tiettyjä pakollisia kaavoja, mitä monet muutkin toiminta- ja agenttiseikkailut. Tärkeää onkin siis se, miten elokuvan tarina kerrotaan ja Fallout on onneksi loistavasti kerrottu jännitysnäytelmä. McQuarrie luo upeaa jännitettä tarinaan. Mukana on jopa todellista epätoivon tunnetta, jolloin tehtävä tuntuu nimensä veroisesti mahdottomalta. En muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt tällä lailla toimintaleffaa katsoessani. Olin useassa kohtaa täysin lamaantunut paikoilleni ja sydämeni jyskytti, kun olin niin sisällä tarinassa. Elokuvan loppuhuipennus on välillä jopa piinaava ja se kasvattaa tunnelmaansa täydellisesti, jolloin filmin päätyttyä minulla kesti hetki saada sydämeni ja hengitykseni rauhoittumaan. Mukana on jopa kohtia, jotka saivat suuni loksahtamaan auki puhtaasta vaikutuksesta. Jännityksen vastapainoksi on hienosti lisäilty huumoria - muttei kuitenkaan liikaa, jolloin katsoja ei unohda vakavaa uhkatilannetta - sekä yllättäen aitoa koskettavuutta. Melkein pääsi itku yhdessä kohtaa!
Kaikesta ylistyksestäni huolimatta minulta löytyy kuitenkin pari negatiivista sanottavaa elokuvasta. Ensinnäkin se on hieman liian pitkä. Fallout kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, tehden siitä sarjan selvästi pisimmän osan. Vaikka toimintakohtaukset saisivatkin kestää kauemmin, niiden välissä nähtävät pakolliset (ja toki tarpeelliset) hengähdystauot ovat parissa kohtaa hieman pitkäveteiset ja tarina voisi liikkua nopeampaan tahtiin eteenpäin. Toiseksi, vaikkei minua erityisemmin haittaa, että juoni on hyvin samanlainen kuin joissain muissa agenttitarinoissa, johtaa tämä muutaman kerran siihen, että tietyt käänteet ovat hyvinkin ennalta-arvattavia. Pääroiston todellinen identiteetti oli itselleni päivänselvä alusta saakka. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja, kun niiden ympärillä on muuten niin käsittämättömän toimiva paketti. Vaikka olin kuullut pelkkää ylistystä, Mission: Impossible - Fallout onnistui silti ylittämään odotukseni. Ja vaikken lopulta pidä tätä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana, saattaa kyseessä todella olla Mission: Impossible -sarjan paras elokuva!
Christopher McQuarrie tosiaan osaa asiansa edellistä filmiä paremmin ohjaajana, mutta niin myös käsikirjoittajana. Fallout on tarinaltaan Rogue Nationia tiivistunnelmaisempi paketti ja arvattavista käänteistä huolimatta käsikirjoitus on erinomainen. Hienoa on, ettei leffa aliarvioi katsojaansa, vaan sitä täytyy oikeasti seurata, eikä homma muutu pelkäksi kevyeksi kesäviihdehömpäksi. Jotkut pettyvät tämän takia, mutta mielestäni on vain ja ainoastaan upeaa, että näitä elokuvia osataan myös tehdä tosissaan. Jos toimintaleffat olisivat pelkästään aivotonta viihdettä, ei meillä olisi sellaisia mestariteoksia kuinYön ritari (The Dark Knight - 2008). Fallout on tosiaan huikeasti kuvattu, vaikka jotkut lähikuvat ovatkin hieman epätarkkoja. Joitain kohtauksia lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta, minkä lisäksi muukin työryhmä on panostanut kunnolla. Elokuva näyttää ja kuulostaa todella oivalliselta aina lavastuksesta efekteihin ja äänitehosteista säveltäjä Lorne Balfen pauhaaviin musiikkeihin asti. Vaikka Balfen sävellykset ovatkin eeppiset, on suorastaan ihanaa, että jotkut toimintakohtauksista luottavat täysillä muuhun äänimaailmaan, eivätkä sisällä lainkaan musiikkia. Mission: Impossiblen ikoninen tunnusmusiikki jää tietty soimaan päässä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.
Yhteenveto:Mission: Impossible - Fallout on aivan uskomattoman hieno toimintaseikkailu ja nousee helposti vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher McQuarrie ja päätähti Tom Cruise antavat kaikkensa läpi elokuvan, jolloin jokainen toimintakohtauksista on hiottu täydellisyyteen asti. Takaa-ajokohtaukset ovat häikäisevän upeasti toteutettuja ja vangitsevia, minkä lisäksi vessatappelu on yksi parhaista nyrkkitappeluista, minkä olen aikoihin nähnyt. Cruisen suorittamat stuntit saavat katsojan sydämen takomaan ja mukana on useita henkeäsalpaavia hetkiä. Tekniseltä toteutukseltaan Fallout on mestarillinen teos kaikin puolin, minkä lisäksi näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Tunnelma on saatu hienosti epätoivoiseksi, jolloin tehtävä jopa tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kevyempää seikkailuhenkeä ei ole täysin unohdettu. Ihan pienen pientä miinusta elokuva saa kestostaan, sekä tietyistä ennalta-arvattavista hetkistä. Näistä huolimatta olin aivan innoissani alusta loppuun ja etenkin filmin huipennus oli jopa piinaavan jännittävä! Menkää katsomaan Mission: Impossible - Fallout ja tehkää se vielä mahdollisimman isolta valkokankaalta! Vaikkei filmi ollut mielestäni 2000-luvun paras toimintaelokuva, on se ehdottomasti yksi parhaista. Sanoisin jopa, että kyseessä on Mission: Impossible -sarjan paras teos, eikä minua toisaalta haittaisi, jos sarja jäisi tähän, sillä parempaa lopetusta on vaikea kuvitella!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Fallout, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Media, TC Productions
Ohjaus: Christopher Nolan Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn Genre: scifi Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 12
Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.
Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.
Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa. Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi. Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä. Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.
Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.
Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.
Niin ja ajasta puheen ollen...Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.
Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.
Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.
Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund
Ohjaus: David Lowery Pääosissa: Oakes Fegley, Bryce Dallas Howard, Oona Laurence, Robert Redford, Wes Bentley ja Karl Urban Genre: seikkailu, fantasia Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Pete's Dragon, eli suomalaisittain Pete ja lohikäärme Elliott, perustuu Walt Disneyn samannimiseen, vuoden 1977 musikaalielokuvaan, joka yhdistää oikeita näyttelijöitä ja animaatiota. Itse en ole tätä "klassikkoa" nähnyt, joten minulla ei ollut minkäänlaista tunnesidettä tarinaa kohtaan. Kuulin uudesta Pete's Dragonista jo viime vuonna, mutta sain selville, että kyseessä on uusioversio vasta tänä vuonna. Alkuvuodesta minua kiinnosti elokuva enemmän, sillä pidän lohikäärmeistä ja ajattelin, että Disneyn tekemä lohikäärmepätkä voisi toimia mainiosti. Kun mainoksia alkoi ilmestyä, mielenkiintoni laski. Ainoa videomainos, jonka näin, oli suomeksi dubattu ja se latisti kiinnostustani paljon. Kun vihdoin näin kuvat itse lohikäärme Elliottista, olin hieman pettynyt. Halusin silti nähdä elokuvan ja niin meninkin katsomaan sen viikkoa ennen ensi-iltaa. Onneksi lehdistönäytöksessä esitettiin englanniksi puhuttu originaaliversio.
Orpo Pete-poika asustaa metsässä lohikäärmeystävänsä Elliottin kanssa. Eräänä päivänä metsään saapuu ihmisiä, jotka vievät Peten pois Elliottin luota.
Peten roolissa nähdään Oakes Fegley, jolle tämä on neljäs rooli kokoillan elokuvassa. Nyt hän on päässyt pääosaan ja toimii siinä mielestäni oivasti. Fegleystä tulee todella helposti mieleen uudenThe Jungle Bookin (2016) pääroolissa nähty Neel Sethi. Ei pelkästään siitä, että kummatkin hahmot ovat orpopoikia, joilla on risaiset vaatteet ja elävät metsän keskellä, eikä hiuksia ole leikattu pitkään aikaan, vaan heidän esiintymistavassaan on myös jotain samaa. Molemmat ovat myös joutuneet näyttelemään paljon digihahmon kanssa ja joutuneet käyttämään mielikuvitustaan kuvitellakseen vastanäyttelijänsä. Elokuvassa on useita osioita, joissa Pete ei erityisemmin puhu, jolloin Fegley pääsee eleillään ja ilmeillään näyttelemään paremmin. Olin täysin turhaan huolissani siitä, millainen elokuvan lohikäärme olisi. Vaikka aluksi vihreäkarvainen Elliott on hieman kummallinen näkemys lohikäärmeestä (kun yleensä on tottunut näkemään vihaisia ja suomuisia hirviöitä), niin kun häntä on nähnyt jo muutaman minuutin ruudulla, niin erilainen lähestymistapa alkaa toimia. Monin tavoin Elliott muistuttaa koiraa. Lohikäärme nuuskii paljon ja hänellä on leikkisä luonne. Yhdessä kohtaa Elliott jopa jahtaa häntäänsä. Tulen syöksemistä ei pääse erityisemmin näkemään, mikä oli harmi, mutta jo tällaisena lohikäärmehahmo toimi erinomaisesti. Minulla on sydämessä paikka söpöille hahmoille elokuvista ja minusta hieman tuntuu, että Elliott voisi jopa päästä sinne, ollessaan useaan otteeseen erittäin suloinen. Täysin en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Elliott pystyy muuttumaan näkymättömäksi tai sulautumaan taustoihin kameleonttien tavoin. Bryce Dallas Howard näyttelee metsänvartija Gracea, joka käyttäytyy hyvin äidillisesti, löytäessään Peten metsästä. Dallas Howard on mielestäni suurimmaksi osaksi hyvä näyttelijä ja antaa onnistuneen suorituksen tässäkin. Jostain kumman syystä luontoa rakastava Grace on valinnut miehekseen Jackin, joka toimii puunhakkuufirmassa. Suhteen osapuolten uravalinnat eivät tunnu täysin kulkevan kivasti yhdessä, joten ihmettelin koko elokuvan ajan, eikö heille tule kaiken aikaa ongelmia, kun mielipiteet metsän kaatamisesta ovat niin erilaiset? Jackina nähdään Wes Bentley, joka on todella yksiulotteinen ja monotoninen heppu koko elokuvan ajan. Jackin Natalie-tytärtä näyttelevä Oona Laurence taas vetää useassa kohtaa yli ja ehkä pääseekin ryhmään "ärsyttävän näsäviisaat muksut elokuvissa". Onneksi Laurence osaa myös vetää rooliaan rauhallisemmin, kun on sellaiseen tarve. Robert Redford esittää puunveistäjä Meachamia, joka on Gracen isä. Meacham kertoo kaikille kaupungissa tarinoita metsässä asustelevasta, hirviömäisestä Millhavenin lohikäärmeestä. Kukaan ei tietenkään ota Meachamin höpinöitä tosissaan, paitsi perheen pienimmät. Redford suoriutuu roolistaan hyvin ja hän saa toimivasti välitettyä katsojille ihmetyksensä lohikäärmettä kohtaan. Elokuvassa nähdään myös Karl Urban, joka esittää puunhakkaaja Gavinia. Gavin on erittäin yksiulotteinen hahmo, minkä tajuaa jo heti elokuvan alussa. Tavallaan kyseessä on elokuvan "pahis", sillä hän haluaa vain vangita Elliottin ja ottaa lohikäärmeen nappaamisesta kaiken kunnian itselleen. Urbanin lahjat ovat hukkaan heitettyjä tässä, mikä oli sääli.
Pikku-Pete on automatkalla vanhempiensa kanssa ja lukee kirjaa Elliott-koirasta, joka eksyy. Käy onnettomuus ja auto lentää ympäri, minkä takia Peten vanhemmat menehtyvät. Yksinäinen Pete kulkee metsään, missä hän törmää Elliott-lohikäärmeeseen. Kuusi vuotta myöhemmin kaksikko asustaa metsässä, jossa he elävät ja leikkivät yhdessä. Kun Grace saapuu käymään metsässä, Peten kiinnostus herää ja hän lähtee seuraamaan Gracea, löytääkseen koneet, jotka ovat jo tuhonneet osan metsästä. Natalie huomaa Peten metsässä ja lähtee seuraamaan tätä, mikä johtaa siihen, että ihmiset vievät pojan kaupunkiin. Hätääntynyt Elliott paljastaa itsensä ihmisille, jolloin Pete joutuu keksimään, miten voi suojella parasta ystäväänsä.
En odottanut kovin paljoa, kun menin katsomaan elokuvaa. Yllätyin kyllä, että elokuva alkaa aika surullisesti ja hieman jännittävästi, mutta sen jälkeen en täysin lämmennyt hetkeen - paitsi Elliottille. Kuitenkin kun tarina kulki eteenpäin, aloin huomata, miten hyväsydäminen elokuva oli kyseessä, enkä voinut oikeastaan muuta kuin pitää siitä. Hieman lapsellisia juttuja elokuvasta löytyy paljon, mutta ne voi antaa anteeksi ottamalla huomioon, että kyseessähän on pääasiassa lapsille suunnattu seikkailuelokuva. Aikuisille ei siis ole luvassa kovin jännittäviä hetkiä, mutta perheen pienimmille tämä voi toimia erittäin hyvin. Se on erittäin selkeästi Walt Disneyn elokuva. Pete's Dragon on värikäs, lämmin ja tyylikkäästi toteutettu pätkä. Disneyn taika on vahvasti läsnä, mutta onneksi tässä ei kuitenkaan lauleta, kuten vuoden 1977 versiossa. Aika yksinkertainen tarina on kyseessä, muttei sen tarvitsekaan olla kovin ihmeellinen. Tällaisenaan se sopii mainiosti toimivana viihteenä koko perheen elokuvailtaan - tai omalla kohdallani tiistaiaamuun ilman muita. Elokuvan on ohjannut David Lowery, joka on toiminut aiemmin paljon leikkaajana. Tätä ennen hän on lähinnä ohjannut lyhytelokuvia, mutta onnistuu silti pitämään isomman projektin kasassa. Lowery on ilmoitettu ohjaamaan tuleva Walt Disneyn Peter Pan -elokuva (2018). Tämän perusteella olen iloinen ilmoituksesta, sillä uskon, että yhdistämällä Loweryn ja Disneyn, voisimme saada vihdoinkin hyvän näytellyn Peter Panin. Pete's Dragon on loistavasti kuvattu elokuva. Kuvat ovat tasaisia ja teräviä. Pidän myös siitä, että elokuva on todella kirkas. Leikkaus on myös sujuvaa ja etenkin Elliottin äänitehosteet ovat hienoja. Musiikin sävellyksestä vastaa Daniel Hart ja välillä musiikki nousee selkeämmin esille, muttei jää mieleen jälkikäteen. Visuaalisesti elokuva on tietenkin todella hienon näköinen. Varsinkin Elliott on erittäin taidokkaasti toteutettu. Pitää jostain käydä selvittämässä, miten Peten ja Elliottin kohtaukset kuvattiin - esimerkiksi oliko Elliottin pään tilalla aina jokin iso pallo, mitä Fegleyn täytyi seurata, jotta jälkikäsittelyssä kuva saatiin näyttämään siltä, että Pete katsoo lohikäärmettä silmiin.
Yhteenveto:Pete's Dragon on positiivinen yllätys, sillä en uskonut sen olevan parempi kuin vain "ihan kiva". Toisin kuin Alice in Wonderland (2010) ja Maleficent (2014), tämä on osoitus siitä, että Walt Disneyn todella kannattaa tehdä vanhoista elokuvistaan uusia, näyteltyjä versioita (tosin en silti hyväksy tulevaa The Lion King -elokuvaa). Oakes Fegley toimii erinomaisesti pääosassa ja Bryce Dallas Howard on hyvä myös. David Lowery ja Karl Urban jättävät aika kylmäksi. Oona Laurence on paikoitellen ärsyttävä, mutta onneksi näyttää myös osaavansa, jos niin haluaa. Parasta on tietty lohikäärme Elliott, joka on todella suloinen ja hienosti toteutettu hahmo. Hän ei kuitenkaan pääse suosikkilohikäärmeekseni, vaan sitä paikkaa pitää edelleen The Hobbit -trilogiassa (2012-2014) nähty Smaug. Tämä on selkeämmin lastenelokuva kuin tänä vuonna aiemmin ilmestynyt The Jungle Book, mutta voi silti toimia aikuisillekin, jos tarpeeksi lapsenmielisyyttä löytyy. Kyynisille aikuisille en tätä suosittele; tuhlaisitte vain rahojanne. Viekää lapsenne katsomaan Pete's Dragon ja voitte itsekin viihtyä. Paitsi jos käytte katsomassa suomeksi dubatun version - mainosten perusteella suosittelen kiertämään sen kaukaa.
Kirjoittanut: Joonatan, 4.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.screenrant.com
Pete's Dragon, 2016, Walt Disney Productions
