The Shards, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE SHARDS - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Bret Easton

Näyttelijät: Igby Rigney, Kaia Gerber, Hayes Warner, Graham Campbell, Homer Gere, Evan Rachel Wood, Wes Bentley, Owen Painter, Jordan Roth, Daniel Dale, Ivy Wolk, Cortés Alexander, Gus Halper, Dot-Marie Jones, Bella Valdes, Ginifer King, James Wolk, Constance Zimmer ja Anthony Ramos

Genre: jännitys, draama

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 26 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 57 minuuttia

Ikäraja: 18

The Shards perustuu Bret Easton Ellisin samannimiseen omaelämäkerralliseen kirjaan vuodelta 2023. Alun perin Ellis oli solmimassa diiliä HBO:n kanssa adaptaatiosta, jonka ohjaajana olisi toiminut Luca Guadagnino, mutta suunnitelmat muuttuivat. Projekti päätyi Ryan Murphyn kautta FX:lle ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2025. Nyt The Shardsin ensimmäinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta) ja omat odotukseni sarjaa kohtaan olivat erittäin alhaiset. Murphyn mukana olo merkitsee minulle yleensä aika kehnoa lopputulosta ja ryhdyinkin skeptisenä katsomaan The Shardsia, kun siitä oli enää muutama jakso julkaisematta.

Vuonna 1981 Los Angelesia piinaavat niin sarjamurhaajat kuin kuolemankultit. Nuoren rikkaan nelikon elämä mullistuu, kun heidän koulussa aloittaa uusi opiskelija, mysteeripoika Robert Mallory.

The Shardsin keskiössä on neljä hyvännäköistä ja varakasta nuorta, joiden kohtaloista ei voisi välittää tuon taivaallista. On kertojana toimiva ja homouttaan piilotteleva Bret Ellis (Igby Rigney), hänen ratsastamista rakastava tyttöystävänsä Debbie (Hayes Warner), Bretin paras ystävä Susan (Kaia Gerber) ja tämän poikaystävä Thom (Graham Campbell). Kaikki nelikosta ovat enemmän tai vähemmän pinnallisia ja turhamaisia tyyppejä, jotka lähinnä ärsyttävät. Asiaa ei auta, että Rigney, Warner, Gerber ja Campbell esittävät hahmojaan kuin aikuisia, eikä yksikään näistä teineistä edes tunnu teiniltä. Rigney ajaa asiansa pääroolissa, mutta muuten näyttelijät jättivät kylmäksi.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Debbien rikkaat vanhemmat, tuottajaisä Terry (Wes Bentley) ja pornonäyttelijä-äiti Liz (Evan Rachel Wood), myöskin pornoa tekevä Ryan (Daniel Dale), Terryn assistentti Steven (Jordan Roth), Bretin salarakas Matt (Owen Painter), sekä mysteerinen uusi opiskelija Robert Mallory (Richard Geren poika Homer Gere), joka pistää koko koulun sekaisin. Sivuhahmot tuntuvat toinen toistaan enemmän käveleviltä karikatyyreilta, eikä näyttelijöiden työssä ole juuri kehumista. Sarjan heikoin suorittaja on nuori Gere, joka ei sovi ollenkaan rooliinsa, eikä onnistu olemaan yhtään niin kiehtovan mysteerinen ja hurmaava mutta vaarallinen, kuin mitä hänen hahmonsa vaatisi. Ja kun iso osa sarjasta liittyy Robertin mysteeriin, on väärä näyttelijävalinta heti iso kompastuskivi.

Miksi en ymmärrä pysyä erossa sarjoista, joiden julisteissa komeilee Ryan Murphyn nimi? The Shards kiitää nimittäin taistelemaan vuoden huonoimman uutuussarjan tittelistä ja sen vastuksena on oikeastaan vain Murphyn edellinen aikaansaannos, keväällä ilmestynyt The Beauty (2026-). Kaikki Murphyn helmasynnit ovat mukana. On hyvännäköisiä, mutta karikatyyrimaisia hahmoja, jotka lähinnä ärsyttävät teennäisyydellään, on kornia tyylitajuttomuutta, on sivuraiteille rönsyilevää tarinankerrontaa, on vaivaannuttavan kökköä dialogia... sarjamurhaajat ja kultit esitetään kierolla tavalla kiihottavina ja periaatteessa koko jutussahan on kyse oman seksuaalisuuden tutkiskelusta tabujen kautta. Nämä samat kikat toistuvat sarjasta toiseen ja The Shardsia katsellessani en voinut olla haaveilematta siitä, mitä sarja olisikaan voinut olla HBO:n puolella ja Luca Guadagninon ohjauksessa...

Tämä yhdeksän jakson mittainen sarjamurhaajajännäri ei nappaa missään kohtaa mukaansa, vaan päinvastoin. Meno heikkenee jakso jaksolta, kun mukaan tuodaan uusia, tarpeettomia sivuhahmoja, joiden juonikuviot vievät sarjaa turhauttaviin suuntiin, eikä lopulta murhaajan identiteetinkään paljastuminen jaksa kiinnostaa. Jossain kohtaa sitä saattaa jopa tuumia, että voi kunpa tappaja - kuka ikinä liekään - pistäisi nämä kaikki tyypit kylmäksi. Ja loppusuorallahan The Shards vieläpä jättää kysymykset edelleen auki katsojalle ja vihjailee mahdollisesta jatkokaudesta. Murphy on nähtävästi pyöritellyt ideaa ainakin kolmen kauden mittaisesta sarjasta, mutta itse koin jo avauskauden läpikahlaamisen työksi.

Teknisesti The Shardsissa on ansionsa, mutta eivät ne riitä pelastamaan kokonaisuutta. Tuotantokausi on pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin mukana on joitain kehnoja kikkailuja. Lavasteet ovat hienot, puvustus taidokasta ja maskeeraukset ovat oivalliset. Äänimaailma on ihan hyvin rakennettu, mutta Morgan Kibbyn ja David Klotzin säveltämät musiikit jäävät aika unohdettavaksi taustamaalailuksi. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Shards, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) - elokuva-arvostelu

LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC

Ohjaus: Griffin Dunne

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Stockard Channing, Dianne Wiest, Goran Visnjic, Evan Rachel Wood, Alexandra Artrip, Aidan Quinn, Mark Feuerstein, Camilla Belle, Lora Anne Criswell, Caprice Benedetti, Margo Martindale, Chloe Webb, Martha Gehman, Caralyn Kozlowski ja Lucinda Jenney

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Practical Magic, eli suomalaisittain Lumotut sisaret perustuu Alice Hoffmanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Turner Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet, mutta kun Warner Bros. hankki yhtiön vuonna 1996, projekti siirtyi kyseiselle studiolle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja lopulta Lumotut sisaret sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffasta on kuitenkin muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin yllättäen ilmoitettiin, että se on lähes 30 vuoden jälkeen saamassa jatkoa. Katsoinkin uteliaana, mistä Lumotuissa sisarissa on oikein kyse?

Owensin suvun naiset ovat noitia, mutta taikakykyjen mukana on tullut kirous, mikä tappaa kaikki heidän rakastamansa miehet. Noitasisarukset Sally ja Gilly yrittävät päästä kirouksesta eroon, mutta aiheuttavatkin vahingossa täysin uudenlaisen ongelman.

Päärooleissa Owensin noitasisarina Sallyna ja Gillynä nähdään Sandra Bullock ja Nicole Kidman, jotka kuuluivat tuolloin Hollywoodin suosituimpien naisnäyttelijöiden kärkikahinoihin. Sally on siskoista rauhallisempi, haaveillen tavallisesta arjesta perheen kanssa ja ilman taikuutta, kun taas Gilly on paljon hurjapäisempi, mikä onkin kuljettanut naista vääriin ympäristöihin ja väärien ihmisten keskelle. Hahmot ovat persoonina sopivan erilaiset ja Bullock ja Kidman istuvat passelisti rooleihinsa. He ovat myös uskottavat siskoina ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Stockard Channing ja Dianne Wiest Sallyn ja Gillyn täteinä Francesina ja Jetinä, jotka ovat huolehtineet siskoista heidän vanhempiensa kuoltua, kun tytöt olivat vielä pieniä lapsia, Mark Feuerstein Sallyn miehenä Michaelina ja Evan Rachel Woods ja Alexandra Artrip heidän tyttärinään Kylienä ja Antoniana, Goran Visnjic Gillyn vaarallisena poikaystävänä Jimmy Angelovina, sekä Aidan Quinn poliisi Gary Halletina. Näyttelijäkaartin parhaat suoritukset tarjoavat Channing ja Wiest Frances- ja Jet-täteinä, jotka ovat opettaneet päähenkilöille taikuuden salat. Visnjic onnistuu olemaan sopivan niljakas Angelovina, kun taas Quinn jää hieman puupökkelöksi poliisin roolissa. Alun perin Gary Halletia piti näytellä Timothy Olyphant, mutta kun juuri ennen kuvausten alkua Olyphant koettiin liian nuoreksi rooliinsa, hänet pistettiin vaihtoon.

En tiennyt Lumotuista sisarista juuri muuta etukäteen kuin että se kertoo kahdesta noitasiskosta, joita näyttelevät Bullock ja Kidman. Vastassani oli hitusen epätasainen leffa, joka jäi kuitenkin plussan puolelle, pääasiassa elokuvan päätähtien ja heidän hahmojensa ansiosta. Vaikka Sally ja Gilly ovatkin hyvin erilaiset persoonat, joilla on omat ongelmansa toistensa kanssa, he tulevat silti toistensa tueksi, mitä vaaditaan erityisesti siinä kohtaa, kun Gillyn mielitietty Angelov osoittautuukin ikävämmäksi tyypiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka siskot hoitavat tätä tilannetta, etenkin kun he hyödyntävät elokuvan edetessä yhä enemmän taikavoimiaan.

Leffan epätasaisuus syntyy Griffin Dunnen ontuvasta ohjauksesta. Dunne ei vaikuta osaavan päättää, millaista elokuvaa onkaan tekemässä. Toisinaan leffa on mainio kuvaus toisiaan tukevista siskoksista, välillä se on siirappinen rakkausleffa, jossain kohtaa se yrittää olla vakavampi draama lähisuhdeväkivallasta, paikoitellen se taas hassuttelee komediana ja loppusuoralla elokuva vielä tuo mukaan rikostutkimuspuolen. Elokuva ei myöskään ihan osaa päättää, kuinka perheystävällinen se haluaisi olla. Tämä nähtävästi johtuu Warner Brosista. Dunnen mukaan hänen alkuperäinen visionsa oli synkempi, mutta studion pakottamana hän joutui laimentamaan leffaa enemmän koko perheen noitatarinaksi. Tietystä ontuvuudestaan huolimatta Lumotut sisaret onnistuu ajoittain olemaan juuri sopivan syksyinen fantasiaa, romantiikkaa ja jännitystä yhdistelevä teos, jonka parissa kääriytyä viltin alle ja ottaa kupin kuumaa juotavaa siemailtavaksi. Se, onko jatko-osalle lähes 30 vuotta myöhemmin tarvetta, onkin sitten ihan eri kysymys, jolle vastaus saadaan ensi kuussa...

Teknisesti Lumotut sisaret on varsin pätevä. Leffa on osaavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä kamera-ajoja. Owensin noitaperheen talon lavasteet ovat hienot. Itse talo rakennettiin onttona oikeaan ympäristöön, mutta sisätilakohtaukset kuvattiin studiossa. Lopputulos oli jopa niin ihastuttava, että Barbra Streisand yritti ostaa talon nähtyään elokuvan, vain saadakseen pettymyksekseen tietää, että kyse tosiaan oli pelkästä ulkokuoresta ja että lavaste oli purettu heti kuvausten päätyttyä. Puvustuskin on oivallista ja maskeeraus myös, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Alan Silvestrin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla, mutta ne eivät suinkaan olleet elokuvan alkuperäinen melodiamaailma. Michael Nyman sävelsi leffan alkuperäiset musiikit, mutta kun testiyleisö moitti niitä, Nyman vaihdettiin hätäisesti Silvestriin juuri ennen kuin elokuva julkaistiin. Muutos tehtiin jopa niin myöhään, että Nymanin työt sisältävät soundtrack-levyt olivat jo ehtineet kauppojen hyllyille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic, Yhdysvallat, 1998, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Fortis Films, Stargate Studios

Arvostelu: Frozen 2 (Frozen II - 2019)

FROZEN 2

FROZEN II

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Josh Gad, Jonathan Groff, Sterling K. Brown, Evan Rachel Wood, Alfred Molina, Martha Plimpton, Jason Ritter, Rachel Matthews ja Ciarán Hinds
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

H. C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun ("Snedronningen" - 1845) perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) oli valtava menestys, mikä taisi yllättää jopa Disneyn suosiollaan. Yhtäkkiä kaupat olivat täynnä elokuvan kaikenlaista oheistavaraa ja pienet tytöt pukeutuivat elokuvan hahmoiksi Elsaksi ja Annaksi. Oli siis varmaa, että jatkoa oli tiedossa. Aluksi ensimmäisen osan ohjaajat Chris Buck ja Jennifer Lee eivät olleet erityisen kiinnostuneita tekemään jatko-osaa, mutta kun he työstivät muutaman minuutin lyhytanimaatiota Frozen Fever, he alkoivat saamaan ideoita kunnon elokuvaankin. Filmiä suunnitellessaan tekijät matkustivat Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, saadakseen tietoa saamelaisten kulttuurista. Elokuvasta tulikin saamelaisille merkittävä tapaus, sillä kyseessä on Disneyn ensimmäinen elokuva, mille tehtiin pohjoissaamenkielinen dubbaus. Edellisen osan näyttelijät palasivat takaisin rooleihinsa, animointi alkoi ja Frozen 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo noin kuukausi sitten. Onkin huvittavaa, että elokuva on ehtinyt tienata maailmanlaajuisesti jo miljardi dollaria, ennen kuin se edes saapuu kunnon teatterikierrokselleen Suomessa. Itse näin leffan viikko sitten Finnkinon Lasten sunnuntaissa, mutta odotukseni eivät olleet korkeat. Pidin todella paljon ensimmäisestä Frozenista, mutta sen tarina vietiin mielestäni niin hyvin kerralla päätökseen, etten nähnyt syytä jatkolle. Olin silti kiinnostunut, mitä tekijät saivat tällä kertaa aikaan...

Kuningatar Elsa, Anna, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät uuteen seikkailuun etsimään syytä Elsan jäävoimille. Matkansa aikana heille selviää suuria paljastuksia Arendellin historiasta.

Tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät tietty paluun - paitsi Hans, mutta kuka sitä urpoa kaipaakaan? Elsa (uskomattoman lauluäänen omaava Idina Menzel) ja Anna (Kristen Bell) ovat vihdoin puheväleissä, vaikka Elsalla on yhä vaikeuksia avautua asioista siskolleen, vaikka Anna kuinka yrittäisi väkisin saada tietoa. Siinä mielessä heidän hahmokaarensa ovatkin hieman samanlaiset kuin edellisessä leffassa. Elsalla on yhä suuri tarve hoitaa kaikki itse, eikä hän ole oppinut ottamaan tukea vastaan ystäviltään.

Anna on nyt parisuhteessa Kristoffin (Jonathan Groff) kanssa, jolle on kirjoitettu oma, todella ennalta-arvattava juonikuvionsa. Kristoff jää kuitenkin hieman tylsäksi sivuhahmoksi, joka jää jopa poronsa Svenin varjoon, joka tarjoaa huvittavia tilanteita. Riippuen katsojasta, huumoria (tai ärsytystä) tarjoaa myös lumiukko Olaf (Josh Gad). Hahmo tuntuu jakavan katsojat täysin kahtia, joidenkin rakastaessa ja joidenkin vihatessa Olafia. Omasta mielestäni häneltä löytyy paljon hauskoja ja oivaltaviakin hetkiä, mutta pakko tunnustaa, että kyllä hän minunkin hermoilleni onnistuu välillä käymään. Paikoitellen hahmo on turhankin pakotetusti äänessä ja joihinkin kohtauksiin hän ei sovi lainkaan. Lapsille pöhkö lumiukko tarjoaa varmasti paljon iloa.

Lapsille muutenkin elokuva tarjoaa varmasti iloa, mutta valitettavasti minut se jätti kylmäksi (heh heh). Joku voisi sanoa, etten kuulu kohdeyleisöön, mihin minä taas vastaisin, että miksi sitten pidin ensimmäisestä Frozenista erittäin paljon? Siinä oli erinomainen tarina, mahtavia lauluja, koukuttavan jännittävää tunnelmaa, paljon hauskoja juttuja ja se oli visuaalisesti vaikuttava teos. Frozen 2 tuntuikin minusta harmillisen vahvasti rahan takia väsätyltä jatko-osalta, jotta Disney voisi myydä yhä vain enemmän oheistavaraa. Tästä puuttui paljon siitä, miksi pidin ensimmäisestä elokuvasta ja miksi siitä tuli niin valtavan iso hitti. Seikkailu lähtee takellellen käyntiin, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja vitsejä ja kommelluksia, mutta monet niistä ovat joko irrallisen oloisia sketsejä, jotka aiheuttavat ongelmia rytmitykseen tai tunnelmaan. Frozen 2 on nimittäin oudon synkkä elokuva, ottaen huomioon, että se on pääasiassa tehty alle 10-vuotiaille tytöille. Filmistä löytyy erikoista masentavuutta ja ahdistavuutta. Toisaalta on hyvä juttu, että elokuvasta löytyy aikuisille katsojille hieman kypsempää menoa, mutta tällaiset asiat saavat tunnelman heittelemään todella epätasaisesti pitkin leffaa.

Iso ongelmani Frozen 2:n kanssa on se, ettei siinä tunnu olevan paljoa pelissä, mikä tarjoaisi jännitystä - lähinnä se vain vastailee ensimmäisen elokuvan aiheuttamiin kysymyksiin ja niihinkin välillä vain löyhästi. Ensimmäisessä Frozenissa vaakalaudalla oli tosissaan Arendellin kohtalo, kuten myös Elsan kohtalo. Hans paljasti lopussa ilkikuriset suunnitelmansa ja tökki kapuloita rattaisiin. Tässäkin Arendell on uhattuna... mutta ei kuitenkaan. Tässä on tavallaan pahis... mutta ei kuitenkaan. Leffa tuntuu toistavan tiettyä kaavaa siinä, että se aloittaa jotain, mutta epäröi, eikä uskallakaan. Loppupäässä on useampikin juttu, mistä aloin innostumaan, että olisiko tekijöillä pokkaa oikeasti tehdä näin. Eipä tietenkään. Etenkin yksi näistä äkkikäännöksistä ärsyttää minua suuresti.

Ensimmäisen leffan tavoin Frozen 2:kin on tietysti musikaali. Valitettavasti laulut eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä hyviä tai päähän jumittamaan jääviä kuin viimeksi. Palkintoehdokkuuksia kahminut "Into the Unknown" on kyllä erinomainen Idina Menzelin vahvan ja ihon kananlihalle nostattavan äänen ansiosta, mutta muuten biisit katosivat mielestäni heti, kun ne päättyivät. Alkulaulu "All Is Found" ja hahmojen uudelleenesittelykipale "Some Things Never Change" ovat ihan kivoja ja meneviä, mutta Olafin laulu "When I Am Older" ja Kristoffin hoilotus "Lost in the Woods" olivat tylsiä ja lähinnä odotin, milloin biisit päättyvät. Lauluissa onnistunut puoli on se, että ne ovat edellisen elokuvan biisien tekijöiltä, Robert Lopezilta ja Kristen Anderson-Lopezilta. Kaksikko onnistui luomaan jokaiselle hahmolle selvän tyylin lauluilleen ja he jatkavat niitä tässä. Säveltäjä Christophe Beck kierrättää paljon musiikkeja viime leffasta, muttei tuo paljoa uutta ja mielenkiintoista mukaan.

Visuaalisesti Frozen 2 on totta kai upeaa Disney-laatua. Animaatiojälki on häikäisevää ja tekijät saivat minut usein hämmästymään, mitä kaikkea nykyään saakaan aikaan - mikä hämmentää entisestään, kun miettii, kuinka paljon olenkaan näitä animaatioita katsonut. On oletuksenakin, että nämä teokset ovat visuaalisesti mestarillisia, mutta jaksan silti ihmetellä niitä. Kuvat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, niin suurissa laajakuvissa kuin tiukoissa lähikuvissakin. Taustoille on myös lisäilty veikeitä visuaalisia vitsejä. Leffan ongelmat ovatkin Jennifer Leen kömpelössä käsikirjoituksessa, sekä hänen ja Chris Buckin lähes yhtä kömpelössä ohjauksessa. Leffa laahaa usein, kun se ei onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma heittelee, eikä Leeltä löydy uskallusta viedä rohkeasti pohjustettuja asioita minnekään.

Yhteenveto: Frozen 2 on harmillisen vaisu jatko-osa mahtavalle animaatioseikkailulle. Tarina lähtee kompuroiden käyntiin, eikä se koskaan oikein nappaa mukaansa, mikä tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mikään ei tunnu tosissaan olevan vaakalaudalla, eikä leffasta löydy jännitettä. Pahistakaan ei oikeastaan ole tällä kertaa. Pari kertaa leffa aloittaa jotain rohkeaa, muttei uskallakaan ja hieman häpeillen peruu tekojaan. Elokuva yrittää olla synkkä - paikoitellen jopa oudon synkkä - mutta samalla sitä rikotaan suurella määrällä huumoria. Osa vitseistä on lähinnä rytmitystä haittaavia irtosketsejä, mutta mukaan mahtuu kyllä useita hauskojakin juttuja. Riippuen katsojasta lumiukko Olaf joko naurattaa tai ärsyttää. Synkkyys ja huumori eivät ole tasapainossa, vaan tunnelma heittelee voimakkaasti. Erittäin mainiota "Into the Unknown" -kappaletta lukuunottamatta elokuvan laulut ovat unohdettavia. Visuaalisesti Frozen 2 on tietty todella näyttävä ja sen upeaa animointia on mukavaa katsoa. Silti läpi leffan minusta tuntui kuin katsoisin rahan vuoksi väkisin väännettyä jatko-osaa. Se jääkin nähtäväksi, osaako Disney tämän menestyksen jälkeen "let it go", vai onko kolmas Frozen jo suunnitteilla...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frozen II, 2019, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios