Roommates (2026) - elokuva-arvostelu

ROOMMATES

Ohjaus: Chandler Levack

Näyttelijät: Sadie Sandler, Chloe East, Sarah Sherman, Natasha Lyonne, Nick Kroll, Storm Reid, Ivy Wolk, Billy Bryk, Aidan Langford, Janeane Garofalo, Carol Kane, Josh Segarra, Martin Herlihy ja Megan Thee Stallion

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 13

Roommates on Adam Sandlerin tyttären Sadie Sandlerin tähdittämä komediaelokuva. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2025 New Jerseyssä, samaan aikaan Sandlerin toisen tyttären Sunnyn tähdittämän Don't Say Good Luckin (2026) kanssa. Nyt Roommates on julkaistu Netflixissä, mutta itse en ole juuri odottanut leffan näkemistä. Elokuva tuntui etukäteen pelkältä Adam Sandlerin yritykseltä luoda tyttärelleen väkisin uraa Hollywoodissa. Toivoin kuitenkin, että elokuva olisi edes tarinaltaan hyvä ja hieman skeptisenä pistin Roommatesin pyörimään heti sen julkaisupäivänä.

Ujo Devon aloittaa collegen ja saa huonetoverikseen energisen Celesten. Aluksi tytöt tulevat erinomaisesti toimeen ja Devon uskoo vihdoin löytäneensä ensimmäisen todellisen ystävänsä, mutta kouluvuoden edetessä hän saakin nopeasti huomata, että Celestellä ei olekaan puhtaat jauhot pussissaan.

Adam Sandlerilla on diili lastensa kanssa, että hän ei varallisuudestaan huolimatta anna heille rahaa, vaan hänen mielestään tytärten tulee itse tehdä työt elantonsa eteen. Ei siinä, mielestäni tämä on varsin hyvä kasvatusmalli julkkisvanhemmalta... paitsi että, Sandlerin lasten työt ovat sitä, että mies palkkaa heidät näyttelemään omissa elokuvissaan. Sadie Sandler täyttää vasta 20 vuotta, mutta hän on ehtinyt näytellä jo 23:ssa elokuvassa ennen Roommatesia. Arvaatteko, kuinka monessa hänen isänsä on joko päätähti tai vähintään tuottaja? Jep, joka ikisessä. Ja tuottajana Sandler toimii myös tässä, antaen Sadien tähdittää leffaa. Kuten etukäteen epäilinkin, elokuva todella tuntuu Sandlerin yritykseltä tehdä myös tyttärestään elokuvatähteä, mutta Sadien puolustukseksi on pakko sanoa, että hän istuu kyllä oikein passelisti rooliinsa ujoksi Devoniksi, jolla ei ole koskaan ollut ystäviä ja joka aloittaakin jännittyneenä collegen, peläten saman ulkopuolelle jäämisen käyvän taas kerran.

     Elokuvassa nähdään myös Natasha Lyonne ja Nick Kroll Devonin vanhempina ja Aidan Langford hänen veljenään Alexina, Chloe East Devonin collegekämppiksenä Celestenä, Billy Bryk Devonin ihastuksenkohteena Michaelina, sekä Sarah Sherman collegen opinto-ohjaaja Schillinginä ja Storm Reid ja Ivy Wolk riitelevinä kämppiksinä Lunana ja Augustena, joille Schilling kertoo varoittavan tarinan Devonista ja Celestestä. Parhaan suorituksen tarjoaa East, joka oikein herkuttelee eksentrisenä ja yhä vain ikävämmäksi muuttuvana Celestenä, joskin hahmo jää lopulta harmillisen puolitiehen. Sherman, Reid ja Wolk ovat kuitenkin tuskastuttavan epähauskat ja heidän turhan osionsa olisi voinut leikata leffasta kokonaan.

Roommates ei pääse missään kohtaa eroon räikeästä nepotismipuolestaan, mitä ei auta nepotismia kritisoiva kuvio leffan aikana. Elokuva osoittautui silti ihan katsottavaksi kertakäyttökomediaksi, johon on ujutettu mukaan myös vivahteita psykologisesta trilleristä, kun Celesten teot ja manipuloiva käytös muuttuvat kierommiksi. Ihan The Roommate -kauhuelokuvan (2011) tasolle ei mennä, mutta kohtaus kohtaukselta katsojana epäilee yhä vain enemmän, että Celeste ei todennäköisesti olekaan niin hyvä ystävä kuin hän esittää olevansa. Tilanteen eskaloitumista on kiinnostavaa seurata, vaikka se kulkeekin turhan ennalta-arvattavia latuja, tarjoamatta juuri mitään yllättävää. Katsojan on nopeasti helppo hoksata, miten tarina tulee etenemään ja luultavasti myös huipentumaan.

Elokuvan todelliseksi ongelmaksi käy kuitenkin se, ettei se pääse oikeasti vauhtiin oikein missään osa-alueessa. Leffa ei ole erityisen hauska ja parhaimmillaan se tarjoaa vain muutamat huvittuneet hymähdykset. Vitsien taso on aika heikkoa, mistä kertoo esimerkiksi toistuva läppä erään hahmon mustasukkaisesta poikaystävästä, joka soittelee koko ajan, halutessaan tietää, onko paikalla muita poikia. Elokuva ei myöskään mene psykologisessa jännäriosastossa niin pitkälle kuin voisi toivoa. Ja koko hommaa tosiaan rikkoo se, että vähän väliä leikataan opinto-ohjaaja Schillingiin, joka kertoo tätä tarinaa Lunalle ja Augustelle. Tämä koko kuvio tuntuu totaalisen tarpeettomalta, joka ei tee muuta kuin jumittaa kerronnan jouhevuutta, pidentää leffan kestoa tarpeettomasti ja aiheuttaa pään pudistelua myötähäpeällisen huonoilla vitseillään ja näyttelijäsuorituksillaan. Heikkouksineenkin Roommates on silti ihan mukiinmenevä tapaus kertaalleen katsottavaksi.

Elokuvan on ohjannut Chandler Levack, joka rakentaa kelpo tunnelmaa ja saa näyttelijät irrottelemaan sopivasti. Jimmy Fowlien ja Ceara O'Sullivanin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ontuva ennalta-arvattavuutensa, löyhiksi jäävien motiivien ja vähiin jäävän huumorinsa puolesta. Teknisesti Roommates ajaa passelisti asiansa. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja efektitkin toimivat kelpuutettavasti. Äänimaailma kuulostaa hyvältä ja Ryan ja Hays Holladayn säveltämät musiikit tuovat toimivan lisänsä fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Roommates, Yhdysvallat, 2026, Happy Madison Productions, Netflix Studios, Range Media Partners

If I Had Legs I'd Kick You (2025) - elokuva-arvostelu

IF I HAD LEGS I'D KICK YOU

Ohjaus: Mary Bronstein

Näyttelijät: Rose Byrne, Conan O'Brien, Delaney Quinn, A$AP Rocky, Danielle Macdonald, Ivy Wolk, Mary Bronstein, Daniel Zolghadri, Ella Beatty ja Christian Slater

Genre: draama, trilleri

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

If I Had Legs I'd Kick You on Mary Bronsteinin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva. Bronstein kirjoitti elokuvan käsitelläkseen ajanjaksoa, jolloin hän huolehti sairaasta tyttärestään. Leffa sai erityisluvan SAG-AFTRA:lta, jotta se voitiin kuvata syksyllä 2023, kesken näyttelijöiden lakkoa. Maailmanensi-iltansa If I Had Legs I'd Kick You sai Sundancen elokuvajuhlilla 2025 ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen, parhaan naispääosan Golden Globe -voiton ja Oscar-ehdokkuuden siivitteleminä. Itse kiinnostuin leffasta juuri sen saamien palkintoehdokkuuksien takia ja olinkin ilahtunut, kun pääsin katsomaan If I Had Legs I'd Kick Youn juuri pari päivää ennen Oscar-gaalaa.

Kun vesivahinko romahduttaa perheen katon, Linda ja hänen sairas tyttärensä joutuvat muuttamaan motelliin korjauksen ajaksi. Lindan yritys pitää elämäänsä kasassa murenee päivä päivältä, kun hän kohtaa yhä vain uusia vastoinkäymisiä.

Lähinnä komedioista tuttu Rose Byrne näyttelee Lindaa, terapeuttia ja äitiä, jota elämä tuntuu lähinnä vain potkivan kumoon. Tytär (Delaney Quinn) on pahasti sairas, aviomies (Christian Slater) on vähän väliä pitkillä työmatkoilla, ura tökkii ja tämän päälle heidän talossa sattuu ikävä vesivahinko, joka romahduttaa yläkerran katon. Linda ja tytär muuttavat tilapäisesti motelliin ja vastoinkäymisethän vain pahenevat. Olen mieltänyt Byrnen hauskaksi näyttelijäksi jo vuosia, mutta vasta If I Had Legs I'd Kick Youssa hän teki minuun kunnon vaikutuksen. Byrne tulkitsee erinomaisesti naista, joka alkaa tosissaan kyllästyä jatkuviin vaikeuksiin ja niistä syntyvään uupuneisuuteen. Lindaa on toisaalta helppo ymmärtää, sillä kukapa ei haluaisi toisinaan lukittautua huoneeseensa ja huutaa tyynyyn, kun mikään ei tunnu sujuvan, mutta samalla hahmossa on omat ärsyttävät piirteensä. Linda purkaa pahaa oloaan olemalla usein varsin inhottava muille ja tyttärensäkin hän näkee nykyään lähinnä taakkana. Erityisen ärsyttäviä tosin ovat Lindan mies ja tytär, jotka lähinnä vain kuullaan läpi leffan, mutta joihin kamera ei käänny. Vähän väliä kitisevä, mököttävä ja kysymystulvaa esittävä tytär muistuttaa, ettei vanhemmuus ole todellisuudessa sellaista jatkuvaa auvoa, millaisena se usein etenkin amerikkalaisissa leffoissa esitetään.

     Elokuvassa nähdään myös Conan O'Brien Lindan terapeuttina, Danielle Macdonald ja Daniel Zolghadri Lindan potilaina, A$AP Rocky motellissa työskentelevänä Jamiena, sekä ohjaaja-käsikirjoittaja Mary Bronstein Lindan tyttären hoitajana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, joskin on aluksi kummallista nähdä O'Brien näin hillittynä.

If I Had Legs I'd Kick You jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin. Elokuva on taitavasti - Byrnen kohdalla jopa todella lahjakkaasti - näytelty, mutta tarinan hahmot ovat pääasiassa niin sietämättömän epätykättäviä ja rasittavia, että heidän seuraaminen kohtauksesta toiseen todella koetteli kärsivällisyyttäni. Suuren osan ajasta hahmot huutavat toisilleen, kiukuttelevat ja valittavat ja kun tätä pitää kuunnella toista tuntia, hermot ovat kyllä aikamoisessa testissä.

Mutta sitten taas toisaalta If I Had Legs I'd Kick You on hyvä ja tehokkaan haastava kuvaus vanhemmuuden vaikeuksista ja ajoittaisesta raastavuudesta. Tietty epämukava tunne hivuttautuu alusta alkaen katsojan ympärille, kunnes se alkaa hissuksiin tiukentamaan otettaan. Joissain paikoissa, kuten Golden Globeseissa leffa on kategorisoitu komediaksi ja vaikka elokuvassa onkin hieman huumoria (sysimustaa sellaista), itse koin elokuvan lähinnä psykologiseksi trilleriksi. Kun hahmot pysyvät hiljaa ja elokuva antaa inhottavan tunnelman puhua puolestaan, pidin paljon näkemästäni. Seassa on jopa kauhumaista kuvastoa ja Lindan talon kattoon ilmestyvä pimeä aukko on jo itsessään onnistuneen ahdistava näky. Loppua kohti leffa myös kasvattaa tiettyä kuumehoureista painajaismaisuuttaan. Mitä väsyneempi Linda alkaa olla tilanteeseensa, sitä oudommaksi asiat alkavat muuttua. Teatterista poistuessaan katsoja saattaakin kummastella, että mikä tästä kaikesta edes oli totta ja mikä vain naisen päässä?

Mary Bronstein ei ollut minulle etukäteen tuttu nimi, mutta hän esittelee taitojaan ohjaajana. Hän rakentaa onnistuneen epämukavaa tunnelmaa, sekä saa näyttelijänsä irrottelemaan hyvin. Sen sijaan hänen käsikirjoituksensa sai minut melkein raivon partaalle... mikä oli kenties hänen tarkoituksensakin. Teknisesti If I Had Legs I'd Kick You on oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyssä pidin erityisesti siitä, kuinka tytär onnistutaan lähes täysin rajaamaan kuvan ulkopuolelle. Lavasteet ja puvut ovat pätevät, tehosteet toimivat ja äänimaailma on osaavasti kasattu, 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

If I Had Legs I'd Kick You, Yhdysvallat, 2025, A24, Bronxburgh, Central Pictures, Fat City

Arvostelu: Anora (2024)

ANORA

Ohjaus: Sean Baker

Pääosissa: Mikey Madison, Mark Eydelshteyn, Yura Borisov, Karren Karagulian, Vache Tovmasyan, Lindsey Normington, Ivy Wolk, Darya Ekamasova ja Aleksei Serebryakov

Genre: komedia, draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Anora on Sean Bakerin ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen draamakomedia. Baker sai idean elokuvaan ystävänsä kertomasta tarinasta, missä vastavihitty venäläisamerikkalainen kidnapattiin. Hän alkoi kehitellä juonta seksityöntekijästä ja palkkasi entisen alan ammattilaisen Andrea Werhunin konsultiksi. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2023 ja Anora sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2024, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen palmun. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse kiinnostuin siitä, kun viime viikkojen aikana leffaa ryhdyttiin hehkuttamaan joka tuutista. Kävinkin katsomassa Anoran pian sen ensi-illan jälkeen.

Brooklyniläinen seksityöntekijä Anora tapaa rikkaan venäläisperheen pojan Vanyan ja juhliessaan Las Vegasissa nuoret päättävät mennä naimisiin. Kuitenkin kun sana kiirii Venäjälle, Vanyan raivostuneet vanhemmat yrittävät tehdä kaikkensa saadakseen avioliiton mitätöityä.

Ilman koekuvauksia Sean Baker valitsi päärooliin Mikey Madisonin, nähtyään tämän roolityöt elokuvissa Once Upon a Time... in Hollywood (2019) ja Scream (2022). Madison näyttelee Anora Mikheevaa, eli kavereille ihan vain Ania, Brooklynissä asuvaa seksityöntekijää, jonka elämä mullistuu, kun hän eräänä yönä strippaa ökyrikkaan venäläisperheen nuorelle pojalle, Ivanille, eli kavereille ihan vain Vanyalle (Mark Eydelshteyn). Anista hullaantunut Vanya tarjoaa naiselle isot summat rahaa, jos tämä suostuu esittämään Vanyan tyttöystävää ja ennen kuin Ani edes huomaa, on Vanya jo pistänyt monen karaatin timanttisormuksen Anin vasemman käden nimettömään. Madison tekee vimmaisen roolityön itse Anorana, tulkiten erinomaisesti monimutkaista hahmoa ja tämän yritystä pärjätä maailmassa. Ani näkee Vanyan mahdollisuutena parempaan elämään ja tarttuukin tähän mahdollisuuteen, katsoen täysin yli Vanyan selvät "punaiset liput". Eydelshteyn on myös nappivalinta osaansa ylimieliseksi ja kultalusikka takapuolessa syntyneeksi kakaraksi, jonka omahyväinen virne katoaa kasvoilta heti, kun tämä saa tietää, että hänen vanhempansa (Darya Ekamasova ja Aleksei Serebryakov) ovat matkalla Yhdysvaltoihin mitätöimään Vanyan ja Anoran avioliiton.

     Elokuvassa nähdään myös Karren Karagulian, Vache Tovmasyan ja Yura Borisov Vanyan perheen kätyreinä, Torosina, Garnickina ja Igorina, jotka lähetetään pistämään nuori pari aisoihin ja odottamaan vanhempien saapumista. Tämä trio on aivan mahtava ja karskien ulkokuorten alta paljastuu mitä vekkulimmat tyypit, jotka rikkovat tavanomaisia stereotypioita rujoista venäläisistä kovanaamoista.

Anoran ensimmäisten kolmen vartin ajan ehdin pohtia useasti, että mistä elokuvan saama valtava suitsutus johtuu. Madison ja Eydelshteyn suoriutuvat rooleistaan vakuuttavasti, heidän väliltä löytyy kemiaa ja epätavallisen nuoren parin suhteen kehittymistä on mielenkiintoista seurata, mutta vuoronperään nähtävät bile- ja panokohtaukset eivät vielä perustelleet, miksi osa on jopa veikannut elokuvan voittavan pääpystin ensi vuoden Oscar-gaalassa. Kuitenkin kun tieto Anoran ja Vanyan avioliitosta päätyy Vanyan vanhempien korviin ja nämä lähettävät kätyrikolmikkonsa nuorten talolle, elokuva lähtee sellaiseen vauhtiin, että huh huh! Anora ottaa muutaman vuoden takaisesta Oscar-rohmu Parasitesta (기생충 - 2019) sillä lailla esimerkkiä, että puolen välin paikkeilla nähdään kohtaus, jossa jotkut yrittävät tunkeutua toisen kotiin ja samalla koko leffa ajautuu ihan uusille raiteille. Tosin siinä, missä Parasite muuttui tiivistunnelmaiseksi trilleriksi, Anora muuttuu suorastaan hulvattomaksi komediaksi.

Kun kolmikko tulee kuvioihin ja nuoren parin tuore avioliitto on vaakalaudalla, alkava tapahtumaketju vain eskaloituu eskaloitumistaan. Elokuva nappaa ihan uudella tavalla mukaansa ja on äärimmäisen lystikästä, sekä jopa hieman jännittävääkin nähdä, miten hommassa lopulta käy. Nauraa saa todella makeasti oivalliselle sanailulle, sekä hyvin absurdeillekin tilanteille. Komedian lisäksi elokuva vakuuttaa loppupäässään myös teemoillaan modernista pinnallisesta ja paikoin jopa haitallisesta deittikulttuurista, naisten esineellistämisestä, miesten rahojen perässä juoksemisesta, selvien varoitusmerkkien totaalisesta huomioimattomuudesta, sekä suojamuurien rakentamisesta, joiden romahduksen myötä saadaan aikaiseksi yksi kuluneen elokuvavuoden voimakkaimmista lopetuskohtauksista.

Olin nähnyt Sean Bakerilta aiemmin vain yhden elokuvan, mainion The Florida Projectin (2017) ja Anorasta pidin vielä sitäkin enemmän. Bakerin rakentama ilmapiiri on kaiken kaikkiaan onnistunut ja hänen käsikirjoituksensa sen kuin paranee yllättävällä kerronnallaan, vahvalla dialogillaan ja vakuuttavilla teemoillaan. Anora on myös taitavasti kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu, vaikka vajaan kahden ja puolen tunnin kestossa olisikin hieman typistämisen varaa. Lavastus on tyylikästä, puvustus oivaa ja äänimaailma hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anora, 2024, FilmNation Entertainment, Cre Film