Arvostelu: Knock at the Cabin (2023)

KNOCK AT THE CABIN

Ohjaus: M. Night Shyamalan

Pääosissa: Jonathan Groff, Ben Aldridge, Kristen Cui, Dave Bautista, Nikki Amuka-Bird, Abby Quinn, Rupert Grint ja M. Night Shyamalan

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Knock at the Cabin perustuu Paul Tremblayn kirjaan The Cabin at the End of the World vuodelta 2018. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Tremblay teki elokuvasovitusdiilin FilmNation Entertainmentin kanssa. M. Night Shyamalan sai käsiinsä leffan alustavan käsikirjoituksen ja halusi hypätä projektiin. Hän kirjoitti tekstin uusiksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja nyt Knock at the Cabin saapuu elokuvateattereihin. Shyamalanin äärimmäisen ailahtelevan filmografian takia saan aina ristiriitaisia tuntemuksia, kun hän ilmoittaa tekevänsä uutta elokuvaa; toivoen, että hän tekisi pitkästä aikaa jotain hyvää ja samalla peläten pahinta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua ja meninkin skeptisin mielin katsomaan Knock at the Cabinia sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Homopariskunta Eric ja Andrew lomailevat mökillä adoptiotyttärensä Wenin kanssa, kun paikalle saapuu neljä muukalaista pysäyttävän julistuksen kera. Jonkun perheestä on uhrattava itsensä tai maailmanloppu koittaa.

Jonathan Groff ja Ben Aldridge näyttelevät Ericiä ja Andrew'ta, homopariskuntaa, joka päättää lomallaan viettää aikaa adoptiotyttärensä Wenin (Kristen Cui) kanssa ja matkata syrjäiselle mökille. Uimassa käymiset ja heinäsirkkojen purkittamiset kuitenkin loppuvat nopeasti, kun mökkiin tunkeilee muukalaisia, Dave Bautistan, Rupert Grintin, Nikki Amuka-Birdin ja Abby Quinnin nelipäinen joukko, jotka ilmoittavat, että maailma loppuu, elleivät Eric, Andrew ja Wen uhraa jotakuta perheestään. Näyttelijäkaarti tekee pääasiassa hyvää työtä, joskin Harry Potter -elokuvista (2001-2011) tuttua Grintiä on vaikea ottaa tosissaan ärhäkkäänä mulvistina. Groffin ja Aldridgen väliltä löytyy oivaa kemiaa ja he tulkitsevat hyvin erilaisia tapoja reagoida tähän kummaan tilanteeseen. Bautista istuu mainiosti muukalaisjoukon johtajaksi, Leonardiksi ja hän onnistuu olemaan samanaikaisesti lempeä ja pidettävä, sekä uhkaava korsto. Amuka-Bird, Quinn ja nuori Cuikin pärjäävät hyvin osissaan. Tunkeilijoista selviää hiljalleen uusia puolia ja hekin reagoivat kiinnostavasti eri tavoin erikoiseen tilanteeseen. He eivät ole niinkään uhkaavia, vaan uskovat visusti aatteeseensa ja lähes rukoillen toivovat perheen tekevän koko maailman pelastavan päätöksen. Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata itse Shyamalanin pikaisen cameon.

Knock at the Cabin pitää sisällään kelpo idean. Kukapa ei olisi joskus pohtinut, että jos vaikka aseella uhattaisiin, niin kumman ratkaisun sitä tekisi? Tämä voi olla vaikkapa, että kumman vanhemman tai ystävän pelastaisi, jos olisi aivan pakko valita, että jommankumman on kuoltava. Asettaisiko seurustelukumppaninsa perheensä edelle tai pelastaisiko mieluummin lemmikkinsä kuin tuiki tuntemattomia? Tässä elokuvassa perheelle annetaan vaihtoehdoiksi elää itse ja antaa maailman ympärillä tuhoutua tai uhrata yksi perheenjäsen ja pelastaa sillä yli seitsemän miljardia ihmistä. Konsepti on kiinnostava ja tarjoaa hyvää moraalista pohdiskelua siitä, minkä ratkaisun itse tekisi. Toimisiko periaatteessa itsekkäästi ja pelastaisi vain rakkaimpansa, vai kuuntelisiko Spockin sanoja, että enemmistön tarpeet ylittävät harvojen tarpeet?

M. Night Shyamalanin tuttuun tapaan hänen elokuvastaan löytyy hyvä idea, joka kuitenkin pistetään toteutukseen kömpelösti. Tämänkertainen filmi perustuu kirjaan, mutta lukemani perusteella Shyamalan on ottanut reippaita vapauksia Tremblayn lähdemateriaalista tarinan edetessä. Shyamalanin, Steve Desmondin ja Michael Shermanin käsikirjoitus ei ole kaksinen, mutta on teksti sentään huomattavasti laadukkaampaa kuin Shyamalanin edellisessä leffassa, läpimädässä Oldissa (2021). Seasta löytyy logiikkaongelmia, jotka johtuvat joko tehdyistä muutoksista tai jutuista, joita ei ole mietitty loppuun asti. Shyamalan on haastattelussa kehuskellut, ettei ole kirjoittanut mitään tekstiä yhtä nopeasti kuin Knock at the Cabinia ja sen myös huomaa. Lopputulos jää raakileeksi, jossa jokainen hyvältä vaikuttava juttu, idea tai metafora lässähtää jollain tapaa leffan edetessä. Erityisen kömpelöä on elokuvan yritys käsitellä sitä, minkä takia juuri tämä homopariskunta on kohteena. Leffa yrittää linkittää perheen kohtaamia muukalaisia seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaan vaaraan, mutta tämä puoli jää ontuvaksi vertaukseksi. Elokuva ei myöskään saa katsojaansa tarpeeksi arvuuttelemaan, onko muukalaisten maalailema uhkakuva totta vai sepitystä. Shyamalanin tavaramerkkinä toimivaa suurta käännettä odottavalle elokuva tarjoaa lisää pettymyksiä.

Ohjaajana Shyamalan rakentaa aluksi jännitettä pätevästi, mutta tiivis tunnelma rakoilee leffan edetessä. Hän myös tekee elokuvaansa niin haudanvakavasti, että jossain kohtaa ylidramaattinen patsastelu muuttuu jo hieman koomiseksi. Jos jotain positiivista, niin sentään Knock at the Cabin on erittäin hyvin kuvattu elokuva. Kameratyöskentely on pääasiassa todella komeaa ja niin tarkkaan mietityt kuvasommittelut kuin mainiot kamera-ajot näyttävät hienoilta. Lavasteet ovat oivalliset ja maskeerauksetkin taidokkaasti tehdyt. Elokuvan erikoistehosteet eivät kuitenkaan vakuuta ja digiefektit näyttävät välillä erittäin halvoilta. Äänimaailma on passelisti rakennettu, joskin Herdís Stefánsdóttirin musiikit koostuvat lähinnä bassoilla jylisevästä taustamölystä.

Yhteenveto: Knock at the Cabin on mielenkiintoisesta ideastaan huolimatta aika lattea trilleri. Elokuva käynnistyy kelvollisesti ja sen moraalipohdiskelu on oivallista, mutta leffa menettää tehojaan edetessään. Ylivakava tunnelma muuttuu hiljalleen hieman koomiseksi patsasteluksi ja vähäinen jännite hiipuu loppua kohti. Vähän väliä voi huomata, kuinka turhauttavan ristiriitaiseksi ja jopa hieman keskeneräiseksi leffa jää, vaikka lupaavista lähtökohdista olisi aineksia paljoonkin. Elokuvan yritykset verrata tilannetta seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan vainoon tuntuu myös kiusallisen kömpelöltä. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan ja tyylikäs kameratyöskentely on leffan parasta antia. M. Night Shyamalanin ohjaus ja käsikirjoitus jäävät kuitenkin harmillisen heikoiksi. Ei Knock at the Cabin hänen huonoimpia töitään ole ja se on huomattava parannus parin vuoden takaisen Old-kammotuksen jälkeen, mutta se jää kaikessa keskinkertaisuudessaan todella unohdettavaksi jännäriksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Knock at the Cabin, 2023, Universal Pictures, Blinding Edge Pictures, FilmNation Entertainment, Perfect World Pictures, Wishmore

Arvostelu: The Matrix Resurrections (2021)

THE MATRIX RESURRECTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski

Pääosissa: Keanu Reeves, Jessica Henwick, Yahya Abdul-Mateen II, Carrie-Anne Moss, Jonathan Groff, Neil Patrick Harris, Toby Onwumere, Max Riemelt, Brian J. Smith, Eréndira Ibarra, Priyanka Chopra Jonas, Lambert Wilson ja Jada Pinkett Smith

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Scifitoimintaelokuva The Matrix (1999) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Peräkanaa tehdyt The Matrix Reloaded (2003) ja The Matrix Revolutions (2003) saivat vaihtelevaa palautetta, vaikka olivatkin taloudellisia hittejä. Kolmannen elokuvan jälkeen ohjaajat Lana ja Lilly Wachowski totesivat vieneensä elokuvasarjan päätökseensä ja ettei heillä ollut aikomustakaan jatkaa tarinaa. Vuosien varrella alkoi liikkua huhuja neljännestä Matrix-leffasta, vaikka kerta toisensa perään Wachowskit kielsivät tämän, sekä torjuivat Warner Brosin tarjoukset, studion halutessa lisää jatkoa. Warner Bros. alkoikin lopulta kehittelemään itsenäisesti jatkoa käsikirjoittaja Zak Pennin kanssa. Kuitenkin yrittäessään toipua vanhempiensa kuolemasta, Lana Wachowski sai eräänä yönä idean neljännestä elokuvasta ja otti lopulta yhteyttä Warner Brosiin, joka luopui ideoistaan Pennin kanssa, saadessaan alkuperäisen tekijän takaisin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin keskeyttämään jo kuukautta myöhemmin koronaviruspandemian takia. Tämä sai Wachowskin epäröimään ja hän ajattelikin jonkin aikaa jättävänsä elokuvan kesken, mutta näyttelijöiden ja työryhmän painostuksesta hän päätti tehdä leffan valmiiksi. Kuvaukset jatkuivat syksyllä 2020 ja nyt The Matrix Resurrections saapuu elokuvateattereihin... ja itseäni ei voinut vähempää kiinnostaa. Alkuperäinen The Matrix on niin toiminta- kuin scifielokuvien mestariteos ja muutenkin yksi lempileffoistani. Vaikka jatko-osat Reloaded ja Revolutions ovatkin huomattavasti heikompia, veivät ne trilogian pätevästi loppuunsa, enkä kokenut mitään tarvetta jatkolle. Kun neljännestä elokuvasta ilmoitettiin, pidin ideaa täysin tarpeettomansa rahastuksena, eikä tämä ajatus ole kadonnut mielestäni. Meninkin todella skeptisin odotuksin katsomaan The Matrix Resurrectionsia sen lehdistönäytökseen Finnkinon upeassa IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Menestyneen videopelisarja Matrixin tehnyt Thomas Anderson näkee kummallisia unia koneiden sodasta, joita hän yrittää vähentää ahmimalla sinisiä pillereitä terapeuttinsa käskystä. Todellisuus hänen ympärillään tuntuu kuitenkin olevan hajoamispisteessä ja herra Anderson päättää selvittää, mistä oikein on kyse?

Keanu Reeves nähdään Thomas Andersonina, menestyneitä scifipelejä tehneenä miehenä, jota piinaavat erikoiset näyt lentämisestä ja taistelemista robottien armeijaa vastaan. Niitä hän yrittää tukehduttaa terapeuttinsa (Neil Patrick Harris) määräämillä sinisillä pillereillä, samalla kun hänen pomonsa (Jonathan Groff) painostaa häntä tekemään neljännen osan Matrix-pelisarjaan. Jos Reevesistä oli miellyttävää palata takaisin The Matrix -elokuvasarjan pariin, ei hän sitä onnistu suorituksellaan välittämään. Reeves on roolissaan aikamoinen puupökkelö, jolle tuottaa vaikeuksia lausua repliikkejään uskottavasti. Pitkien hiuksiensa ja partansa, sekä alati hämmentyneen ilmeensä vuoksi näyttää jatkuvasti siltä kuin Reeves olisi luullut kävelleensä John Wick nelosen kuvauksiin ja pohtinut, että mitä kummaa on oikein meneillään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Carrie-Anne Moss herra Andersonin kahvilassa kohtaamana Tiffanyna, Yahya Abdul-Mateen II uutena Morpheuksena, sekä Jessica Henwick valkoisella jänistatuoinnilla koristeltuna Bugsina. Tämän enempää en lähde kenenkään hahmoa avaamaan. Moss on pätevä osassaan, Henwick myös. Harris ja Groff eivät vakuuta rooleissaan, eikä Abdul-Mateen II omista samaa uhkuvaa karismaa kuin edeltäjänsä Laurence Fishburne.

Mistäköhän sitä lähtisi purkamaan The Matrix Resurrectionsia, jonka todellisia puolia on kovasti yritetty pitää salassa markkinoinnissa? Niinkin salassa, että monille on yhä hieman epäselvää siitä, mitä elokuva edes on? Siinä, missä alkuperäisessä The Matrixissa pohdittiin, mikä on salaperäinen Matrix, nyt pohditaan, mikä on The Matrix Resurrections? Onko se jatko-osa trilogialle vai vain alkuperäiselle elokuvalle, vai onko se alkuperäisen leffan uudelleenfilmatisointi, vai jonkinlainen muu yritys käynnistää leffasarja takaisin henkiin? Kai se on aika lailla kaikkea tuota samanaikaisesti. Ennen kaikkea The Matrix Resurrections on lässähtävä sekamelska, jonka katsominen turhautti minua suuresti.

Lähdetään vaikka siitä liikkeelle, että elokuva yrittää aivan liian paljon olla itsetietoinen ja itseironinen, mutta pilkka osuu täysillä omaan nilkkaan. Leffalla on mukamas paljon sanottavaa Hollywoodin nykyisestä tavasta tehdä pelkkiä tyhjänpäiväisiä ja turhia jatko-osia alkuperäisideoiden sijaan, mutta samalla The Matrix Resurrections on malliesimerkki tyhjänpäiväisestä ja turhasta jatko-osasta. Elokuva käyttää aivan liikaa aikaa perustellakseen omaa olemassaoloaan ja jossain kohtaa homma muuttuu jo epätoivoiseksi. Leffan alkupäässä on pitkä montaasi, mikä tuntuu siltä kuin joku olisi kuvannut leffaa suunnittelevaa käsikirjoitustiimiä. Väliin jopa kuuluu repliikki "miten voisimme tehdä jotain siistimpää kuin bullet time?" Siinä kohtaa, kun Reevesin hahmolle todetaan, että Warner Bros. olisi tehnyt neljännen Matrixin ilman alkuperäisiä tekijöitä, koko elokuva alkaa tuntua Wachowskin viimeiseltä oljenkorrelta pitää ainoa menestynyt tuotoksensa itsellään. Elokuvassa puhutaan paljon valinnoista ja valinnanvapaudesta, sekä sen puutteesta. Onko tämä Lana Wachowskin tapa ilmaista, ettei hän lopulta voinut valita, tekeekö uuden Matrixin vai ei?

Sen lisäksi, että elokuva yrittää kovasti perustella olemassaoloaan, vaikka Wachowskit vuosia vänkäsivät jatko-osaa vastaan, leffa myös pitää aiempia elokuvia turhankin suuressa arvossa. Alkuperäinen The Matrix on toki toiminta- ja tieteiselokuvia mullistanut mestariteos ja moderni klassikko, mutta tarvitseeko The Matrix Resurrectionsin käyttää näin paljon aikaa alkuperäisleffan hehkuttamiseen? Kun Wachowski itse alkaa ylistämään omaa elokuvaansa näin mittavasti sen jatko-osassa, alkaa katsojalla pyöriä silmät päässä.

The Matrix Resurrections käyttää lopulta niin paljon aikaa tällaiseen, että se unohtaa siinä samalla kertoa uuden, mielenkiintoisen tarinan ja siten ihan oikeasti perustella sen, miksi The Matrix -saagaa piti jatkaa, vaikka Revolutionsissa homma vietiin päätökseen Neon uhrauksella. Tarina ei koskaan onnistunut nappaamaan minua mukaansa ja sillä kestää aivan liian kauan lähteä käyntiin. Elokuva on kömpelösti rytmitetty, ensimmäisen puoliskon laahustaessa ja toisen puoliskon taas kiirehtiessä kohti finaaliaan. Valitettavasti tähän väliin ei mahdu yhden yhtä muistettavaa, näyttävää ja ihot kananlihalle nostattavaa toimintakohtausta. The Matrix mullisti toimintaelokuvat ja on suorastaan surullista, kuinka laiskaa toimintaa leffasarjan neljäs osa tarjoaa. Tulitaistelut ovat ponnettomia ja jännityksettömiä. Vaikka hahmot pohtivat ääneen, kuinka voisivat tehdä jotain siistimpää kuin bullet time ja hidastukset, se ei yritä tarjota mitään siistimpää. Ja jos Matrix-leffa ei onnistu tarjoamaan edes siistejä toimintakohtauksia, epäonnistuminen on aikamoinen. Jopa heikko The Matrix Reloaded tarjosi upean moottoritietakaa-ajon.

En voi kuin ihmetellä, kuinka kehnoa työtä Lana Wachowski tekee elokuvan kanssa. Kaksikymmentä vuotta aiemmin hän oli osallisena mullistamassa elokuvahistoriaa ja nyt hän tekee mitä laiskimman jatko-osan sille. Wachowskin silmä tyylikkäälle toiminnalle loistaa poissaolollaan ja hänen aiemmin niin kiehtova filosofisointi rajoittuu nyt siihen, että mikä teki alkuperäisestä The Matrix -leffasta niin upean? Wachowskin, David Mitchellin ja Alexander Hemonin käsikirjoitus on tönkkö. Kolmikon yritys liikkua metatasoilla on lähinnä kiusallista ja vielä nolompaa on tämänkertaisen antagonistin pitkä pahismonologi. The Matrix Resurrections ei vakuuta edes teknisen puolensa kanssa. Kuvaus on lähinnä kelvollista, mutta toimintakohtauksissa käytetään liikaa heiluvaa lähikuvaa. Menoa ei auta taisteluiden äkkipikainen editointi. Leikkauspöydällä filmi kaipaisi muutenkin paljon lisätöitä ja kahden ja puolen tunnin kestossa elokuva käy pitkäveteiseksi. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta erään tutun näyttelijän maskeeraaminen vanhemmaksi näyttää lähinnä koomiselta. Erikoistehosteista paistaa digitaalisuus läpi ja välillä filmi näyttää siltä kuin se olisi tehty suoraan striimipalveluun. Äänimaailma sentään jumputtaa mukavasti. Johnny Klimek ja Tom Tykwer kierrättävät parhaansa mukaan vanhoja Matrix-musiikkeja ääniraidallaan.

Yhteenveto: The Matrix Resurrections on huono ja täysin tarpeeton yritys herättää ajat sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Elokuvasta huokuu se, etteivät Wachowskit halunneet palata leffasarjan pariin ja leffa käyttää liikaa aikaa yrittääkseen perustella olemassaoloaan. Lisäksi elokuva käyttää kiusallisenkin paljon aikaa alkuperäisen The Matrix -leffan ihailemiseen ja hehkuttamiseen. Leffan yritykset liikkua itsetietoisilla metatasoilla kompastuvat jatkuvasti omaan nilkkaan. Kritiikki turhanpäiväisiä jatko-osia ja hävyttömiä studioita kohtaan tuntuu oudolta, kun elokuvasta paistaa läpi turhanpäiväisyys ja studion hävyttömyys. Lana Wachowski ei edes yritä piilottaa sitä, että hänet painostettiin takaisin mukaan. Itserakkaudessa kieriskelyn ohessa hommasta on unohtunut hyvä tarina ja elokuva onkin aika pitkäveteinen ja ponneton. Ensimmäinen puolisko laahustetaan läpi ja sitten pikakelataan kohti lopputekstejä. Kenties isoin pettymys on, ettei elokuva tarjoa yhden yhtä näyttävää toimintakohtausta. Taistelut ovat tönkösti tehtyjä, heiluvalla kameratyöskentelyllä, äkkipikaisella leikkauksella ja heikoilla erikoistehosteilla pilattuja. Keanu Reeves on pääroolissa puupökkelö, Yahya Abdul-Mateen II ei tee vaikutusta uutena Morpheuksena, eivätkä Jonathan Groff ja Neil Patrick Harris toimi osissaan. Carrie-Anne Moss ja Jessica Henwick ovat näyttelijäkaartin parasta antia, mutta eivät yksinään onnistu pelastamaan uppoavaa laivaa. Lopussa tietty jätetään auki mahdollisuus uudesta jatko-osasta, mutta enpä tämän jälkeen todellakaan halua enää nähdä uutta Matrixia. En tiedä, haluanko nähdä edes The Matrix Resurrectionsia enää toistamiseen. Vaikka pidänkin The Matrix Reloadedia ja The Matrix Revolutionsia varsin ongelmallisina teoksina, pystyn sujuvasti katsomaan ne alkuperäisen The Matrixin perään. Resurrections on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että mieluummin leikin, ettei sitä ole edes olemassa.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Matrix Resurrections, 2021, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures

Arvostelu: Frozen 2 (Frozen II - 2019)

FROZEN 2

FROZEN II

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Josh Gad, Jonathan Groff, Sterling K. Brown, Evan Rachel Wood, Alfred Molina, Martha Plimpton, Jason Ritter, Rachel Matthews ja Ciarán Hinds
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

H. C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun ("Snedronningen" - 1845) perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) oli valtava menestys, mikä taisi yllättää jopa Disneyn suosiollaan. Yhtäkkiä kaupat olivat täynnä elokuvan kaikenlaista oheistavaraa ja pienet tytöt pukeutuivat elokuvan hahmoiksi Elsaksi ja Annaksi. Oli siis varmaa, että jatkoa oli tiedossa. Aluksi ensimmäisen osan ohjaajat Chris Buck ja Jennifer Lee eivät olleet erityisen kiinnostuneita tekemään jatko-osaa, mutta kun he työstivät muutaman minuutin lyhytanimaatiota Frozen Fever, he alkoivat saamaan ideoita kunnon elokuvaankin. Filmiä suunnitellessaan tekijät matkustivat Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, saadakseen tietoa saamelaisten kulttuurista. Elokuvasta tulikin saamelaisille merkittävä tapaus, sillä kyseessä on Disneyn ensimmäinen elokuva, mille tehtiin pohjoissaamenkielinen dubbaus. Edellisen osan näyttelijät palasivat takaisin rooleihinsa, animointi alkoi ja Frozen 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo noin kuukausi sitten. Onkin huvittavaa, että elokuva on ehtinyt tienata maailmanlaajuisesti jo miljardi dollaria, ennen kuin se edes saapuu kunnon teatterikierrokselleen Suomessa. Itse näin leffan viikko sitten Finnkinon Lasten sunnuntaissa, mutta odotukseni eivät olleet korkeat. Pidin todella paljon ensimmäisestä Frozenista, mutta sen tarina vietiin mielestäni niin hyvin kerralla päätökseen, etten nähnyt syytä jatkolle. Olin silti kiinnostunut, mitä tekijät saivat tällä kertaa aikaan...

Kuningatar Elsa, Anna, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät uuteen seikkailuun etsimään syytä Elsan jäävoimille. Matkansa aikana heille selviää suuria paljastuksia Arendellin historiasta.

Tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät tietty paluun - paitsi Hans, mutta kuka sitä urpoa kaipaakaan? Elsa (uskomattoman lauluäänen omaava Idina Menzel) ja Anna (Kristen Bell) ovat vihdoin puheväleissä, vaikka Elsalla on yhä vaikeuksia avautua asioista siskolleen, vaikka Anna kuinka yrittäisi väkisin saada tietoa. Siinä mielessä heidän hahmokaarensa ovatkin hieman samanlaiset kuin edellisessä leffassa. Elsalla on yhä suuri tarve hoitaa kaikki itse, eikä hän ole oppinut ottamaan tukea vastaan ystäviltään.

Anna on nyt parisuhteessa Kristoffin (Jonathan Groff) kanssa, jolle on kirjoitettu oma, todella ennalta-arvattava juonikuvionsa. Kristoff jää kuitenkin hieman tylsäksi sivuhahmoksi, joka jää jopa poronsa Svenin varjoon, joka tarjoaa huvittavia tilanteita. Riippuen katsojasta, huumoria (tai ärsytystä) tarjoaa myös lumiukko Olaf (Josh Gad). Hahmo tuntuu jakavan katsojat täysin kahtia, joidenkin rakastaessa ja joidenkin vihatessa Olafia. Omasta mielestäni häneltä löytyy paljon hauskoja ja oivaltaviakin hetkiä, mutta pakko tunnustaa, että kyllä hän minunkin hermoilleni onnistuu välillä käymään. Paikoitellen hahmo on turhankin pakotetusti äänessä ja joihinkin kohtauksiin hän ei sovi lainkaan. Lapsille pöhkö lumiukko tarjoaa varmasti paljon iloa.

Lapsille muutenkin elokuva tarjoaa varmasti iloa, mutta valitettavasti minut se jätti kylmäksi (heh heh). Joku voisi sanoa, etten kuulu kohdeyleisöön, mihin minä taas vastaisin, että miksi sitten pidin ensimmäisestä Frozenista erittäin paljon? Siinä oli erinomainen tarina, mahtavia lauluja, koukuttavan jännittävää tunnelmaa, paljon hauskoja juttuja ja se oli visuaalisesti vaikuttava teos. Frozen 2 tuntuikin minusta harmillisen vahvasti rahan takia väsätyltä jatko-osalta, jotta Disney voisi myydä yhä vain enemmän oheistavaraa. Tästä puuttui paljon siitä, miksi pidin ensimmäisestä elokuvasta ja miksi siitä tuli niin valtavan iso hitti. Seikkailu lähtee takellellen käyntiin, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja vitsejä ja kommelluksia, mutta monet niistä ovat joko irrallisen oloisia sketsejä, jotka aiheuttavat ongelmia rytmitykseen tai tunnelmaan. Frozen 2 on nimittäin oudon synkkä elokuva, ottaen huomioon, että se on pääasiassa tehty alle 10-vuotiaille tytöille. Filmistä löytyy erikoista masentavuutta ja ahdistavuutta. Toisaalta on hyvä juttu, että elokuvasta löytyy aikuisille katsojille hieman kypsempää menoa, mutta tällaiset asiat saavat tunnelman heittelemään todella epätasaisesti pitkin leffaa.

Iso ongelmani Frozen 2:n kanssa on se, ettei siinä tunnu olevan paljoa pelissä, mikä tarjoaisi jännitystä - lähinnä se vain vastailee ensimmäisen elokuvan aiheuttamiin kysymyksiin ja niihinkin välillä vain löyhästi. Ensimmäisessä Frozenissa vaakalaudalla oli tosissaan Arendellin kohtalo, kuten myös Elsan kohtalo. Hans paljasti lopussa ilkikuriset suunnitelmansa ja tökki kapuloita rattaisiin. Tässäkin Arendell on uhattuna... mutta ei kuitenkaan. Tässä on tavallaan pahis... mutta ei kuitenkaan. Leffa tuntuu toistavan tiettyä kaavaa siinä, että se aloittaa jotain, mutta epäröi, eikä uskallakaan. Loppupäässä on useampikin juttu, mistä aloin innostumaan, että olisiko tekijöillä pokkaa oikeasti tehdä näin. Eipä tietenkään. Etenkin yksi näistä äkkikäännöksistä ärsyttää minua suuresti.

Ensimmäisen leffan tavoin Frozen 2:kin on tietysti musikaali. Valitettavasti laulut eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä hyviä tai päähän jumittamaan jääviä kuin viimeksi. Palkintoehdokkuuksia kahminut "Into the Unknown" on kyllä erinomainen Idina Menzelin vahvan ja ihon kananlihalle nostattavan äänen ansiosta, mutta muuten biisit katosivat mielestäni heti, kun ne päättyivät. Alkulaulu "All Is Found" ja hahmojen uudelleenesittelykipale "Some Things Never Change" ovat ihan kivoja ja meneviä, mutta Olafin laulu "When I Am Older" ja Kristoffin hoilotus "Lost in the Woods" olivat tylsiä ja lähinnä odotin, milloin biisit päättyvät. Lauluissa onnistunut puoli on se, että ne ovat edellisen elokuvan biisien tekijöiltä, Robert Lopezilta ja Kristen Anderson-Lopezilta. Kaksikko onnistui luomaan jokaiselle hahmolle selvän tyylin lauluilleen ja he jatkavat niitä tässä. Säveltäjä Christophe Beck kierrättää paljon musiikkeja viime leffasta, muttei tuo paljoa uutta ja mielenkiintoista mukaan.

Visuaalisesti Frozen 2 on totta kai upeaa Disney-laatua. Animaatiojälki on häikäisevää ja tekijät saivat minut usein hämmästymään, mitä kaikkea nykyään saakaan aikaan - mikä hämmentää entisestään, kun miettii, kuinka paljon olenkaan näitä animaatioita katsonut. On oletuksenakin, että nämä teokset ovat visuaalisesti mestarillisia, mutta jaksan silti ihmetellä niitä. Kuvat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, niin suurissa laajakuvissa kuin tiukoissa lähikuvissakin. Taustoille on myös lisäilty veikeitä visuaalisia vitsejä. Leffan ongelmat ovatkin Jennifer Leen kömpelössä käsikirjoituksessa, sekä hänen ja Chris Buckin lähes yhtä kömpelössä ohjauksessa. Leffa laahaa usein, kun se ei onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma heittelee, eikä Leeltä löydy uskallusta viedä rohkeasti pohjustettuja asioita minnekään.

Yhteenveto: Frozen 2 on harmillisen vaisu jatko-osa mahtavalle animaatioseikkailulle. Tarina lähtee kompuroiden käyntiin, eikä se koskaan oikein nappaa mukaansa, mikä tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mikään ei tunnu tosissaan olevan vaakalaudalla, eikä leffasta löydy jännitettä. Pahistakaan ei oikeastaan ole tällä kertaa. Pari kertaa leffa aloittaa jotain rohkeaa, muttei uskallakaan ja hieman häpeillen peruu tekojaan. Elokuva yrittää olla synkkä - paikoitellen jopa oudon synkkä - mutta samalla sitä rikotaan suurella määrällä huumoria. Osa vitseistä on lähinnä rytmitystä haittaavia irtosketsejä, mutta mukaan mahtuu kyllä useita hauskojakin juttuja. Riippuen katsojasta lumiukko Olaf joko naurattaa tai ärsyttää. Synkkyys ja huumori eivät ole tasapainossa, vaan tunnelma heittelee voimakkaasti. Erittäin mainiota "Into the Unknown" -kappaletta lukuunottamatta elokuvan laulut ovat unohdettavia. Visuaalisesti Frozen 2 on tietty todella näyttävä ja sen upeaa animointia on mukavaa katsoa. Silti läpi leffan minusta tuntui kuin katsoisin rahan vuoksi väkisin väännettyä jatko-osaa. Se jääkin nähtäväksi, osaako Disney tämän menestyksen jälkeen "let it go", vai onko kolmas Frozen jo suunnitteilla...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frozen II, 2019, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)

FROZEN - HUURTEINEN SEIKKAILU

FROZEN

Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee
Pääosissa: Kristen Bell, Idina Menzel, Santino Fontana, Jonathan Groff, Josh Gad, Alan Tudyk, Ciarán Hinds ja Chris Williams
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 7

Frozen (eli suomalaisittain hieman tyhmästi nimetty Huurteinen seikkailu) ilmestyi loppuvuodesta 2013 ja räjäytti miljoonien pikkutyttöjen tajunnat... ja heidän vanhempiensa lompakot, sillä lasten täytyi tietysti heti saada päähenkilöiden kuvat kaikissa mahdollisissa oheistuotteissa. Elokuva voitti sekä Golden Globesissa että Oscar-gaalassa vuoden parhaan animaation palkinnon ilmestyessään ja se on yksi parhaiten tienanneista elokuvista koskaan. Itse kävin katsomassa Frozenin alkuvuodesta 2014 ja outoa kyllä, en ollut kuullut siitä erityisemmin mielipiteitä, joten ylistykset eivät päässeet vaikuttamaan kokemukseeni. Niinpä pidin elokuvasta ja omistankin sen nykyään Blu-raylla. Nyt kun Etelä-Suomeen iski kova pakkanen ja lumimyräkkä, Frozen - huurteinen seikkailu tuli mieleeni ja koin tarvetta katsoa elokuvan jälleen kerran.

Juuri Arendel-valtakunnan kuningattareksi kruunattu Elsa joutuu lähtemään maanpakoon, kun hänen noitamaiset jäävoimansa paljastuvat, joita hän on piilotellut vuosia. Elsan sisko Anna lähtee hakemaan häntä takaisin, sillä paetessaan Elsa jäädytti koko Arendelin.

Anna (Kristen Bell) ja Elsa (Idina Menzel) olivat lapsena läheiset, mutta Elsan voimien kasvaessa siskokset etääntyivät toisistaan. Anna ei tiedä siskonsa voimista ja yrittää olla edelleen läheinen, eikä ymmärrä, miksi Elsa ei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Elsa kokee itsensä hirviöksi voimiensa takia. Hän pystyy jäädyttämään asioita ja paikkoja, kuten myös rakentamaan lumesta ja jäästä juttuja. Anna taas uskoo, että Elsa ei tarkoita sitä, mitä on aiheittanut ja yrittää saada Elsan palaamaan takaisin elämään jokseenkin normaalia elämää. Sekä Bell että Menzel ovat mainioita rooleissaan.
     Anna iskee silmänsä prinssi Hansiin (Santino Fontana), joka saapui Eteläsaarilta juhlistamaan Elsan kruunajaisia. Prinssi Hans ja Anna rakastuvat, vaikkei Elsa hyväksykään heidän suhdettaan. Kun Anna lähtee pelastamaan siskoaan, prinssi Hans jää Arendeliin ihmisten tueksi. Fontana on toimiva roolissaan.

Pelastusretkellään Anna tapaa jäätä myyvän Kristoffin (Jonathan Groff) ja tämän poroystävä Svenin. Kristoff ei ole kasvanut kuninkaallisten parissa, joten hänellä ei ole samanlaisia käytöstapoja kuin Annalla. Kaksikko ei aluksi tule kovin hyvin juttuun, ollessaan niin erilaisia, mutta he tietysti alkavat lämmetä toisilleen matkan aikana.
     Elokuvan Jar Jar Binks on elävä lumiukko nimeltään Olaf, jonka äänenä kuullaan hieman Jonah Hillin ääntä muistuttava Josh Gad. Olaf on innoissaan kaikesta, esimerkiksi kesästä, vaikkei ymmärrä, että kuumuus sulattaisi hänet. Välillä Olaf on todella ärsyttävä, mutta joskus hahmoa jaksaa katsoa sujuvasti. Ja onhan Olafilla sydän paikallaan. Hahmo on kuitenkin selvästi luotu ilahduttamaan perheen pienimpiä, eivätkä vanhemmat innostu hänestä samalla tavalla.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Alan Tudykin ääninäyttelemä Weseltonin herttua, jota kiinnostaa lähinnä raha ja valta, Chris Williamsin esittämä Samoaja Tamminen, jolla on oma putiikki ja joka tuo hauskuutta elokuvaan, sekä Ciarán Hindsin ääninäyttelemä vanha ja viisas kivipeikko.

Frozen - huurteinen seikkailu perustuu H.C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun (1845), jota Disneylla on tietysti muokkailtu, kun elokuvaa on tehty. Alkupuoli on hieman synkempi, mutta se piristyy siitä hetkeksi. Kovin iloinen elokuva ei ole kyseessä ja Frozen on lähinnä vähän tavallista synkempi seikkailuelokuva koko perheelle. Jännitystä on juuri sopivasti mukana ja huumoriakin tietysti löytyy. Elokuva on myös aidosti koskettava ja innostava. Sen ensimmäinen tunti on erinomainen, mutta sen jälkeen taso laskee pienesti. Kivipeikkokohtaus on selvästi elokuvan heikointa antia. Vanhemmat katsojat voivat arvata suuren paljastuksen lopussa, mutta kun kyseessä on pääasiassa lapsille tehty elokuva, ei ennalta-arvattavuus erityisemmin haittaa. Loppu on oikein mainio, jolloin kokonaisuus toimii hienosti ja leffa viihdyttää useankin katselukerran ajan. Jotkut kohdat ja hahmot ovat selkeästi tehty täysin lapsille, mutta onneksi elokuvassa on juttuja myös vain varttuneempien katsojien ymmärrettäväksi, jolloin koko perhe voi nauttia leffahetkestä. Yksi parhaimmista hetkistä elokuvassa on se, että toisin kuin vanhoissa Disneyn prinsessapätkissä, tässä kritisoidaan sitä, että mennään naimisiin saman tien, kun luulee löytäneensä tosirakkauden.

Useiden Walt Disneyn animaatioiden tapaan Frozen - huurteinen seikkailukin on musikaali ja hyvä sellainen. Elokuvassa on pari heikompaa kappaletta, kuten aloitusbiisi "Frozen Heart" ja kivipeikkojen laulama "Fixer Upper", mutta elokuvasta löytyy pääasiassa toimivia laulukohtauksia. "Do You Want to Build a Snowman?" on tarttuva, mutta samalla myös surullinen tarinan lähtökohtien avausbiisi. "For the First Time in Forever" ja "Love is an Open Door" ovat viihdyttäviä ja hyviä kappaleita. Olafin laulama "In Summer" on yhdellä katselukerralla toimiva ja toisella ärsyttävä - riippuen kuinka paljon Olaf käy hermoille elokuvan aikana. Kuitenkin elokuvan tunnetuin, tarttuvin ja paras kappale on Oscar-palkittu "Let it Go". Vanhemmille varoituksena, että kun kerran lapselle näyttää Frozenin, "Let it Gota" joutuu kuulemaan yhä uudestaan ja uudestaan lapsen hoilaamana. Tähän yhdistettynä se, että kappale soi itselläkin päässä pari seuraavaa päivää, elämä on yhtä "riemua". Pakkohan se on kuitenkin sanoa, että kyseessä on upea biisi.

Animointi elokuvassa on myös erinomaista. Aina hahmoanimaatiosta jättimäisiin maisemakuviin Frozen - huurteinen seikkailu on todella upean näköisesti toteutettu. Elokuva on kivan kirkas ja vaikka värejä ei kovin paljoa olekaan, lumen valkoisuus ja sinertävyys ovat kauniisti tehtyjä. Frozenin ovat ohjanneet Chris Buck ja Jennifer Lee, joista jälkimmäinen käsikirjoitti elokuvan. Buck on ennen tätä ohjannut Disneyn Tarzan-elokuvan (1999) ja toiminut animaattorina muutamassa Disneyn elokuvassa, kun taas Jennifer Lee ei ole tätä ennen ohjannut yhtäkään elokuvaa, mutta oli käsikirjoittanut Disneyn Räyhä-Ralfin (Wreck-it Ralph - 2012). Lee kuullaan elokuvassa Elsan ja Annan äidin äänenä. Äänitehosteet ovat taidokkaasti toteutetut. Kappaleiden lisäksi elokuvan musiikki on muutenkin hyvää ja sen on säveltänyt Christophe Beck.

Walt Disneyn animaatioiden tapaan myös Frozen - huurteinen seikkailu sisältää "easter eggeja", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne. Esimerkiksi elokuvan alussa voi nähdä Kaksin karkuteillä -elokuvasta (Tangled - 2010) tutut Tähkäpään ja Flynnin, juhlapöydällä olevat suklaat muistuttavat Räyhä-Ralfin "Sokerihuuma" -peliä ja Samoaja Tammisen liikkeen hyllystä voi bongata tavaroiden takaa pilkistävän Mikki Hiiri -nuken, kuten myös linnan kirjahyllystä. Elokuvan lopputeksteihin on piilotettu hauska vitsi ja lopputekstien jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Fanit ovat tehneet johtopäätöksiä elokuvan alkupuolesta ja muista yhdistävistä tekijöistä, että Frozen - huurteinen seikkailu ja Tarzan kuuluisivat samaan maailmaan - jopa niin paljon, että Tarzan olisi Elsan ja Annan kadonnut pikkuveli. Faniteoria on ihan mielenkiintoinen, eikä kummankin elokuvan ohjannut Chris Buck ole sitä lytännyt, joten on sinänsä mahdollista, että tämä olisi totta.

Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Jostain kumman syystä Blu-raylla on kellertävät tekstitykset kuten Netflixissa. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvateattereissa ennen Frozenia esitetty lyhytelokuva "Get a Horse", poistettuja kohtauksia, musiikkivideo "Let it Go" -kappaleesta muutamalla kielellä esitettynä (ei suomeksi) ja teaser trailer elokuvasta. Mukana on myös "The Making of Frozen", joka nimestään huolimatta ei kerro elokuvan teosta, vaan on pelkkä musikaalinumero ympäri Disneyn studiota. Frozenin tekoa avaa hieman seitsemän minuuttia kestävä "D'Frosted: Disney's Journey from Hans Christian Andersen to Frozen".

Yhteenveto: Frozen - huurteinen seikkailu on loistava animaatioseikkailu. Ääninäytteleminen on erittäin sujuvaa, animointi upeaa, musikaalinumerot tarttuvia ja tarina mukaansatempaava. Kivipeikot ovat selvästi elokuvan heikointa antia ja parissa kohtaa lumiukko Olaf käy hermoille, mutta siinä täytyy ottaa huomioon, että Frozen on pääasiassa lapsille tehty leffa. Jännitystä ja huumoria löytyy, kuten myös koskettavuutta. Suosittelen elokuvaa koko perheen elokuvailtaan ja onhan vanhempien muutenkin pakko näyttää tämä heidän omille pikku prinsessoilleen. Varoitan kuitenkin, että tämän näyttämisen jälkeen kotona ei luultavasti muusta kuule kuin Frozenista. Ja jos elokuvan jälkeen "Let it Go" ei pyöri päässä, et tainnut keskittyä elokuvaan lainkaan. Kyllä se kipale Oscarinsa ansaitsi. Muistakaa, ettei elokuvaa saa pistää pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen nähdään lyhyt kohtaus. Elokuvalle on huhuttu jatko-osaa, mutta toivon, ettei se toteudu, sillä en koe, että tarina tarvitsisi turhaa jatkoa. Ja miksi - voi miksi elokuvan suomennos on "Huurteinen seikkailu"? Se kuulostaa enemmänkin suomalaisten miesten kaljareissulta, eikä lasten prinsessaleffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Frozen, 2013, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios