The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1

Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews

Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.

Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.

Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.

Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures

Merkillisen fiksuja olentoja (Remarkably Bright Creatures - 2026) - elokuva-arvostelu

MERKILLISEN FIKSUJA OLENTOJA

REMARKABLY BRIGHT CREATURES

Ohjaus: Olivia Newman

Näyttelijät: Sally Field, Lewis Pullman, Alfred Molina, Colm Meaney, Sofia Black-D'Elia, Joan Chen, Kathy Baker, Beth Grant ja Laura Harris

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 10

Remarkably Bright Creatures, eli suomalaisittain Merkillisen fiksuja olentoja perustuu Shelby Van Peltin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Kesällä 2024 Netflix ilmoitti hankkineensa kirjan filmatisointioikeudet ja työstävänsä sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Merkillisen fiksuja olentoja on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan Van Peltin kirjasta, mutta kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijöiden takia. Katsoinkin leffan heti sen julkaisuviikonloppuna.

Akvaariossa elävä mustekala Marcellus kummastelee, kun hänestä huolta pitävä iäkäs yösiivooja Tova saa työparikseen nuoren Cameronin.

Sally Field näyttelee Tova Sullivania, iäkästä naista, joka työskentelee pikkukaupungin akvaarion yösiivoojana ja on erittäin tarkka työstään. Tovaa painavat hänen miehensä ja poikansa kuolemat, minkä lisäksi hänellä on ristiriitainen suhtautuminen lähestyvään eläköitymiseensä. Lewis Pullman taas esittää Cameron Cassmorea, nuorta miestä, joka soittaa bändissä ja on saapunut kaupunkiin etsimään isäänsä, jota hän ei ole koskaan tavannut. Cameronin auto kuitenkin hajoaa ja kun hän tarvitsee rahaa sen korjaukseen, hän ottaa vastaan pestin akvaariosta. Aluksi Tova ja Cameron eivät tule toimeen, mutta löytävät hissuksiin yhteisen sävelen, pääasiassa akvaarion suosituimman meriotuksen, Marcellus-mustekalan (äänenä Alfred Molina) kautta. Field ja Pullman ovat mainioita rooleissaan ja he toimivat hyvin yhdessä ruudulla. Molinan ääni istuu myös täydellisesti Marcellukselle, eikä kyseessä muuten ole ensimmäinen kerta, kun Molina esittää mustekalaa - nähtiinhän hänet Hämähäkkimiehen vastustajana Tohtori Mustekalana jo vuoden 2004 elokuvassa Spider-Man 2 - Hämähäkkimies 2 (Spider-Man 2)!

     Elokuvassa nähdään myös Colm Meaney ruokakauppaa pyörittävänä Ethanina, Joan Chen, Kathy Baker ja Beth Grant Tovan neulontakerhoon kuuluvina Janicena, Mary Annina ja Barbina, sekä Sofia Black-D'Elia surffausliikkeessä työskentelevänä Averyna, johon Cameron tietty ihastuu ensinäkemältä. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Meaney hupaisana Ethanina.

Merkillisen fiksuja olentoja osoittautui oikein kelvolliseksi draamaelokuvaksi, joka sisältää paljon hyvää, mutta joka ei mielestäni ihan osunut maaliinsa. Elokuvan päähenkilöt ja heidän näyttelijänsä ovat mainiot ja on mukavaa seurata, kuinka aluksi toisilleen äksyilevät Tova ja Cameron alkavat vähitellen lämmetä toisilleen ja ymmärtämään toisiaan paremmin. Mainion lisänsä tähän tuo ystävystymistä lasin takaa seuraava Marcellus. Akvaarion lasi kun toimii toisinkin päin ja tämä mustekala ihmettelee meitä kahdella jalalla käveleviä otuksia samalla lailla kuin me kummastelemme sitä.

Elokuvan tarinakin on oivallinen, joskin mielsin sen suuret käänteet ja oivallukset turhan ilmiselviksi heti, kun hahmoista, heidän taustoistaan ja motiiveistaan ilmenee vähänkin lisää. Ennalta-arvattavuudesta huolimatta on mielenkiintoista seurata, kun hahmot itse hoksaavat nämä merkittävät asiat. Se, mikä minua oikeasti häiritsi Merkillisen fiksuissa olennoissa, on elokuvan loppusuoran ylisentimentaalinen itkujen kosiskelu. Elokuvassa on ainekset olla aidosti liikuttava, mutta tällaisenaan viimeiset puoli tuntia alkoivat jo tuntua siltä, että Sally Field olisi henkilökohtaisesti olohuoneessani pilkkomassa sipulia. Moni tulee varmasti herkistymään kyyneliin, mutta itselleni vähempi olisi ollut enemmän ja nyt mielsin leffan loppusuoran turhan keinotekoiseksi nyyhkyilyksi.

Elokuvan on ohjannut Olivia Newman, joka on aiemmin tehnyt myöskin kelvollisen kirja-adaptaation Suon villin laulun (Where the Crawdads Sing - 2022). Tässäkin Newman hoitaa tonttinsa vaihtelevasti, erityisesti tunnelman puolesta. Hänen ja John Whittingtonin työstämä käsikirjoitus on kuitenkin oivallinen, erityisesti dialoginsa puolesta. Teknisesti Merkillisen fiksuja olentoja on mainio. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja Marcellus on onnistuneesti toteutettu, sulauttaen niin oikeassa akvaariossa kuvattua Agnetha-mustekalaa ja tietokonetehosteita. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Dickon Hinchliffen säveltämät musiikit toimivat mukavasti, vaikka ovatkin omiaan lisäämään loppusuoran itkunpuristusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Remarkably Bright Creatures, Yhdysvallat, 2026, Netflix Studios, Night Owl Stories

Solar Opposites, kausi 6 (2025) - sarja-arvostelu

SOLAR OPPOSITES - KAUSI 6

Luojat: Justin Roiland ja Mike McMahan

Näyttelijät: Dan Stevens, Thomas Middleditch, Sean Giambrone, Mary Mack, Tiffany Haddish, Christina Hendricks, Eric Bauza, JK Sevens, Dan Bakkedahl, Rob Schrab, Kari Wahlgren, Kieran Culkin, Ken Marino, Alfred Molina, Carlos Alazraqui, Cree Summer, Will Sasso, Jess Harnell, Gary Anthony Williams, Colton Dunn, Eliza Coupe, Beck Bennett, Chris Diamantopoulos, Andy Cobb, Jess Harnell, Maribeth Monroe ja Debra Wilson

Genre: animaatio, komedia, scifi

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 22 minuuttia - 27 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Justin Roilandin ja Mike McMahanin luoma animoitu scifikomediasarja Solar Opposites nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin toukokuussa 2020. Toinen, kolmas, sekä ilman Roilandia tehdyt neljäs ja viides kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää, joskin McMahan ilmoitti, että seuraava kausi veisi sarjan tarinan päätökseen. Ääninäyttelijät nauhoittivat vielä kerran uudet repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Solar Oppositesin kuudes ja samalla viimeinen tuotantokausi on saapunut Suomeenkin Disney+ -palvelun kautta. Itse pidin sarjan avauskaudesta, mutta sen jälkeen taso on mielestäni hiipunut, enkä juuri odottanut finaalikautta - olin lähinnä vain iloinen, että sarja osattiin vihdoin lopettaa. Minulta kesti useampi päivä, ennen kuin vihdoin aloitin Solar Oppositesin päätöskauden katselun, mutta huomasin lopulta tuijottaneeni koko kauden yhdessä illassa.

Shlorpilaiset avaruusolennot jatkavat kommelluksiaan Maassa, samalla kun Seinän ja Pihan kutistetut valmistautuvat kostamaan kohtalonsa.

Solar Oppositesin tutut hahmot tekevät paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sarjan viedessä näiden kotiplaneettansa Shlorpin tuhoa Maahan paenneiden avaruusolentojen tarinan päätökseen. Tympeä Korvo (äänenä Dan Stevens), innokas Terry (Thomas Middleditch), sekä heidän lapsia muistuttavat kopionsa Yumyulack (Sean Giambrone) ja Jesse (Mary Mack) päätyvät jälleen jos jonkinmoisen tapahtumaketjun keskelle, joihin liittyy niin katastrofaalisia pihamyyjäisiä ja romantiikkaa ja satuja yhdisteleviä kirjoja. Tämä alien-nelikko on mielestäni loppuun asti ihan kiva, mutta mielestäni hahmojen hauskuus hiipui jo sarjan alkupäässä.

     Mielestäni edelleen paljon kiinnostavampia hahmoja ovat Yumyulackin ja Jessen kutistamat ihmiset, jotka muodostivat omat sivilisaationsa ja jotka ovat käyneet läpi ties mitä vallankumouksia ja seikkailuja kausien varrella. Nyt Seinän ja Pihan kansat ovat saaneet solmittua välinsä ja kuningatar Cherien (Christina Hendricks) johdolla kutistetut päättävät yhdistää voimansa taistellakseen yhteistä vihollista, eli Yumyulackia ja Jesseä vastaan, kostaakseen menetetyt vuodet, sekä palauttaakseen itsensä takaisin normaaleiksi ihmisiksi. Cherietä seuraavat muun muassa seinäministeriksi nimetty sisar Nova (Kari Wahlgren), yhä elossa oleva Herttua (Alfred Molina), sekä Haukka (Gary Anthony Williams). Mukana on myös Kultakyttiin liittynyt shlorpilaisten entinen naapuri Glen, eli ihmiskoiraksi muuttunut Dodge Charger (Kieran Culkin), joka jää kaudella vähemmälle huomiolle, mutta on silti tärkeä isomman tarinan kannalta.

Solar Opposites oli mielestäni aluksi oikein mainio ja hauska tapaus, mutta sarjan taso laski kausi kaudelta ja neljännen ja viidennen kauden aikana aloin jo toivoa, että sarja osattaisiin lopettaa. Tekijät taisivat kuulla toiveeni, koska sarja tosiaan päättyy nyt tähän kuudenteen tuotantokauteen ja ilokseni voin todeta, että finaalikausi petraa hieman parin väsähtäneemmän kauden jälkeen. Ei tämäkään kausi järin erikoinen ole, mutta en kokenut sen suurempia tuskailuja, kun tuijotin kaikki kymmenen jaksoa lähes yhtä kyytiä. Parit jaksoista olivat mielestäni varsin latteita, mutta muuten mielsin menon tarpeeksi viihdyttäväksi ja naurahdinkin jopa muutaman kerran. Sarjan turhankin itsetietoiseksi muuttunut metatasohuumori neljännen seinän rikkomisineen jätti minut silti aika kylmäksi ja Hulu-kanavan mainostus sai minut jälleen pyörittelemään silmiäni.

Se, mikä vei minut mukanaan, oli totta kai kutistettujen päätös vihdoin hyökätä kutistajiensa kimppuun. Tätä operaatiota on kiinnostavaa seurata, etenkin kun varsin hupsun premissinsäkin kanssa homma hoidetaan täysin vakavana, hyvällä kontrastilla. Kutistettujen tarina viedäänkin onnistuneesti päätökseensä kauden loppusuoralla, kuten viedään myös Glenin, eli Dodgen tarina Hopeakyttien ja Kultakyttien kanssa. Yllättäen pidin jopa aika paljon sarjan päätösjaksosta, joka mullistaa jotakuinkin kaiken siitä, mitä shlorpilaisnelikosta on luullut tietävänsä näiden kuuden kauden aikana.

Teknisesti Solar Opposites pysyy ennallaan loppuun saakka. Animaatiojälki on oivallista ja hahmot näyttävät veikeiltä. Eniten yksityiskohtia löytyy jälleen kutistettujen maailmasta ja on taas kerran hauska bongailla, mitä esineitä kutistetut ovat hyödyntäneet esimerkiksi kotiensa rakentamiseksi. Kausi on myös miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Chris Westlaken säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Solar Opposites, Yhdysvallat, 2020-2025, 20th Century Fox Television, Disney Television Studios, 20th Television Animation, Cinesite Animation

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Lupaava nuori nainen (Promising Young Woman - 2020)

LUPAAVA NUORI NAINEN

PROMISING YOUNG WOMAN

Ohjaus: Emerald Fennell

Pääosissa: Carey Mulligan, Bo Burnham, Jennifer Coolidge, Clancy Brown, Laverne Cox, Alison Brie, Chris Lowell, Connie Britton, Max Greenfield, Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson, Steve Monroe ja Alfred Molina

Genre: trilleri, komedia

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 16

Promising Young Woman, eli suomalaisittain Lupaava nuori nainen on Carey Mulliganin tähdittämä mustan huumorin kostotrilleri. Killing Eve -sarjaa (2018-) työstänyt Emerald Fennell kehitteli filmin idean ja esitteli sen Margot Robbielle, joka tarttui siihen tuotantoyhtiönsä LuckyChap Entertainmentin kautta ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2019. Elokuva sai maailmanensi-iltansa jo tammikuussa 2020 Sundancen elokuvajuhlilla, mutta juuri kun filmin oli tarkoitus saada teatterikierroksensa, koronapandemia alkoi ja elokuvateatterit ympäri maailman sulkeutuivat. Elokuvan julkaisua on siirrelty kerta toisensa perään, mutta nyt se on vihdoin ja viimein saapunut Suomeen. Itse kiinnostuin filmistä heti, kun sen traileri julkaistiin viime vuoden alussa. Mitä enemmän leffaa ruvettiin kehumaan, sitä enemmän halusin sen nähdä. Lupaava nuori nainen saikin mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, roolitus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja brittiläiselokuvan palkinnot. Olinkin innoissani, kun elokuvasta järjestettiin vihdoin lehdistönäytös ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Lupaavan nuoren naisen.

Joka viikko Cassie menee viettämään iltaa yöklubille tai baariin, esittäen olevansa kauheassa humalassa ja odottaen, että joku mies yrittää käyttää häntä hyväkseen. Cassie on lopensa kyllästynyt näihin miehiin ja nyt on heidän aika kokea hänen kostonsa.

Pääroolissa Cassiena nähdään Carey Mulligan, joka on kerännyt roolityöllään useita palkintoehdokkuuksia sekä muutamia pystejäkin - ja täysin ansaitusti! Olen aina pitänyt Mulliganista näyttelijänä, mutta olen tottunut näkemään häneltä hiljaisempia ja mukavampia esiintymisiä. Cassien roolissa Mulligan kuitenkin todella päräyttää esiin synkemmät ja kierommat puolensa ja heittäytyy täysillä hahmon villin kostoretken vietäväksi. Mulligan kanavoi Cassien hurjia tunteita vaikuttavasti laidasta laitaan. Yhtenä hetkenä Cassie on erittäin kiva ja hauska, toisena taas jopa suorastaan pelottava. Mitä pidemmälle filmi etenee, sitä paremmin katsoja ymmärtää, mikä todella motivoi Cassieta kostamaan ja sitä enemmän hahmoa kannustaa - vaikka jossain kohtaa saattaisikin pohtia, ovatko hänen tekonsa enää moraalisesti oikein?

     Lisäksi elokuvassa esiintyvät myös mm. Jennifer Coolidge ja Clancy Brown Cassien vanhempina, Bo Burnham, Alison Brie ja Chris Lowell Cassien entisinä luokkatovereina Ryanina, Madisonina ja Alina, Laverne Cox Cassien pomona kahvilassa, sekä mm. Adam Brody, Christopher Mintz-Plasse, Sam Richardson ja Max Greenfield niljakkaina miehinä, jotka iskevät silmänsä humalaista esittävään Cassieen, uskoen tilaisuutensa koittaneen. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Hyväksikäyttäjien rooleihin valittiin tarkoituksella lähinnä aiemmin mukavia heppuja esittäneitä miehiä ja heistä saadaankin irti todella vastenmielisiä tyyppejä. 

Ai että, kylläpä nyt pitkä odotus palkittiin! Lupaava nuori nainen on kaikkea, mitä sen yli vuosi sitten julkaistu iskevä traileri lupaili ja vieläkin enemmän. Sen kostotarina on piristävän erilainen ja todella intensiivisesti tehty, minkä lisäksi aihe on tietty äärimmäisen ajankohtainen. Tietty valitettavasti naisten seksuaalista ahdistelua on tapahtunut läpi historian, mutta viime vuosien aikana siitä on ryhdytty puhumaan täysin uusin tavoin ja nämä miehet, jotka ovat ennen päässeet kuin koira veräjästä, joutuvat nyt vastuuseen teoistaan. Cassie on hahmo, jollaisen monet varmasti toivovat olevan olemassa tai jollainen moni haluaisi uskaltaa itse olla. Cassie on päättänyt näpäyttää näitä ahdistelijoita oikein toden teolla ja hänen matkaansa läpi leffan on äärimmäisen mielenkiintoista seurata. 

Elokuva on tietty erittäin feministinen, mutta samalla tällaisen tarinankin kanssa se onnistuu välttämään puhtaaksi miesvihaksi muuttumisen. Cassie ei ole leffassa vain miesten perässä, vaan hänen "oikeutensa" eteen päätyy myös naisia, jotka ovat joko katsoneet kauheita tapahtumia sormien läpi, vähätelleet uhreja tai asettautuneet täysin ahdistelijan puolelle. Ja kuten jo totesin, ei Cassiekaan mikään puhdas pulmunen ole, vaan hänenkin tekonsa muuttuvat jossain kohtaa arveluttaviksi. Leffa ei lähde maalailemaan toisista puhtoisia hyviksiä ja toisista ihmishirviöitä, mikä on hienoa. Samalla se kuitenkin takoo oikein tosissaan viestiään päin katsojaa, mikä on myös hyvä. Usein sanotaan, että kaikille pitäisi olla selvää, että "ei tarkoittaa ei", mutta tekijätkin tietävät, ettei se silti ole selvää, joten rautalangasta vääntäminen on pakollista. Jos katsoja kokee elokuvan liian syyllistäväksi, kenties sitten on peiliin katsomisen paikka ja omien tekojen ja sanojen pohtimisen aika.

Itselleni filmin ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennell ei ollut entuudestaan lainkaan tuttu nimi, mutta tämän jälkeen olen erittäin kiinnostunut, mitä hän pääsee vielä tekemään elokuvien puolella. Voisikin jopa sanoa, että Fennell on itse lupaava nuori nainen. Hänen käsikirjoituksensa on todella nokkela, Fennellin pyöritellessä kostotarinaa uudenlaiseen muottiin, sekä hyödyntäessä kekseliäästi naisten jatkuvasti kuulemia lauseita, mutta kääntäen niitäkin erilaisiin yhteyksiin. Tekstinsä pohjalta Fennell ohjaa elokuvaansa todella tyylikkäästi. Hänen rakentamansa tunnelma on erinomainen ja hän hyödyntää taidokkaasti palasia eri lajityypeistä muodostamaan kokonaisuuden. Filmistä löytyy hempeää romantiikkaa ja lämmintä hassuttelua, mutta siinä on myös todella painostavia, suorastaan kauhumaisia kohtauksia. Huumori on synkkää ja kieroa, kuten kuuluukin. Tunnelman vaihtelussa ainoastaan yksi apteekkiin ja Paris Hiltoniin liittyvä kohtaus aiheutti kamalaa myötähäpeää; muuten homma toimii.

Tekniseltä puoleltaankin Lupaava nuori nainen on onnistunut paketti. Se on mainiosti kuvattu, mitä vain vahvistaa tyylitelty valaisu ja värimaailma. Kuvauksessa kenties parasta on heti alussa, kun Fennell kuvaa yöklubilla tanssivia miehiä täysin samalla himokkaalla tavalla kuin miehet kuvaisivat naisia. Takapuolet keinuvat, kehot osuvat toisiinsa, kielet lipovat huulia... leffa näyttää heti ensiminuuteilla, mitä filmi tulee olemaan. Leikkauskin on pääosin onnistunutta, vaikka mukana onkin yksi ravintolakohtaus, missä koin erittäin häiritseväksi jatkuvat jatkumovirheet. Suunnilleen joka leikkauksen myötä vaihtuu, onko hahmolla kädessään juoma vai ranskalainen peruna, onko hän juuri laskemassa mukia pöydälle vai ottamassa siitä huikkaa. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat kaikki hyvin ja äänimaailma on oivallisesti laadittu efekteistä musiikkien käyttöön (miinus se Paris Hilton).

Yhteenveto: Lupaava nuori nainen on piristävän sähäkkä kostotrilleri synkällä huumorilla höystettynä. Heti vekkulimaisista ensiminuuteistaan lähtien filmi tekee selväksi, mistä tulee olemaan kyse ja tähän Cassien kostoreissuun hyppääkin innokkaasti mukaan. Tarina on äärimmäisen ajankohtainen ja Cassie hahmona monille varma ihailun kohde. Carey Mulligan säkenöi pääroolissa Cassiena, tarjoten huomattavasti monisävyisemmän roolityön kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Myös niljakkaita ahdistelijoita esittävät hoitavat hommansa hyvin. Hienoa kuitenkin on, ettei leffa tee asioista mustavalkoisia, vaan esittää ongelmia muiden lisäksi myös päähenkilön toimissa. Syyttävän sormen eteen eivät joudu vain miehet, vaan myös naisetkin. Emerald Fennellin ohjaus on napakkaa ja käsikirjoitus nokkela. Teknisesti filmi on vahvasti tyylitelty ja sitä on kaikin puolin innostavaa seurata. Aiheensa takia jotkut saattavat kokea elokuvan liian päällekäyvänä agendateoksena, mutta itse viihdyin valtavan paljon Lupaavan nuoren naisen seurassa. Ajankohtaisuutensa takia kyseessä on yksi vuoden tärkeimmistä elokuvista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Promising Young Woman, 2020, FilmNation Entertainment, Focus Features, LuckyChap Entertainment

Arvostelu: Rango (2011)

RANGO

Ohjaus: Gore Verbinski

Pääosissa: Johnny Depp, Isla Fisher, Ned Beatty, Abigail Breslin, Harry Dean Stanton, Alfred Molina, Bill Nighy, Ray Winstone, Stephen Root, Gil Birmingham, George DelHoyo, Ian Abercrombie ja Timothy Olyphant

Genre: animaatio, western, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Rango on Gore Verbinskin ohjaama ja Johnny Deppin tähdittämä animaatioelokuva. Verbinski ja Depp halusivat kolmen jättimäisen Pirates of the Caribbean -seikkailuleffan (2003-) jälkeen tehdä jotain pienimuotoisempaa ja Verbinski halusi vihdoin kokeilla animaation tekoa. Toisin kuin yleensä animaatioita tehdessä, Rangon ääninäyttelijät eivät saapuneet yksitellen koppeihinsa puhumaan repliikkejään, vaan heidät puettiin villin lännen vaatteisiin ja he näyttelivät kohtauksiaan studiossa, samaan aikaan kun heidän puheensa äänitettiin. Leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Rango sai maailmanensi-iltansa ystävänpäivänä, 14. helmikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut suurmenestys, mutta sen nähneet pitivät siitä kovasti ja leffa voittikin parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon. Itse näin Rangon vasta noin vuotta myöhemmin ja innostuin sen poikkeavuudesta muihin animaatioihin verrattuna. Olen katsonut leffan kuitenkin vain kerran uudestaan. Nyt kun Rango täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla sen uudestaan ja arvostelemalla sen myös.

Erämaassa elämälleen tarkoitusta etsivä kameleontti nimeltä Rango päätyy pieneen Mullan kaupunkiin, missä elintärkeä vesi on vähissä ja jonka asukkaat pelkäävät taivaalla vaanivaa haukkaa ja lainsuojatonta Kalkkaro-Jackia. Rango uskoo tässä olevan hänen kutsumuksensa ja ottaa sheriffin pestin, päättäen auttaa kaupunkilaisia selviämään ongelmistaan.

Rangon äänenä kuullaan tosiaan Johnny Depp, jota harvemmin kuullaan äänirooleissa animaatioissa. Depp voisi tehdä tätä hommaa useamminkin, sillä hän käyttää ääntään erinomaisin keinoin, todella antaen kaikkensa joka repliikillä ja luoden Rangolle kunnon persoonallisuuden. Rango on mitä mainioin veijari, jonka itsensä etsiskelyn retkelle katsoja hyppää mieluusti mukaan. Hän ei aina toimi rehellisesti, eikä välttämättä ole fiksuimmasta päästä, mutta Rangolle onkin luotu kehityskaari, mikä tekee hänestä kaiken aikaa kiinnostavamman henkilön.

Mullan kaupungissa Rango tapaa mm. omaa tilaansa hoitavan neiti Papuitan (Isla Fisher), pormestari Johnin (Ned Beatty), nuoren Priscilla-tytön (Abigail Breslin), Doc-pupun (Stephen Root), intiaanihenkisen Haavoittuneen Linnun (Gil Birmingham), ryöstelevän Balthazarin (Harry Dean Stanton), sekä kaupunkilaisten suurimman pelon, jättikäärmeen nimeltä Kalkkaro-Jack (Bill Nighy). Hahmojoukko on oivallinen, vaikka heistä jääkin mieleen lopulta ainoastaan Rango ja Kalkkaro-Jack (josta Nighy tekee aidosti häijyn ja pelottavan hahmon äänellään). Ääninäyttelijät tekevät muutenkin oivallista työtä vekkulimaisissa rooleissaan.

Rango on todella poikkeuksellinen animaatioelokuva, kun sitä vertaa markkinat vallaneiden yhtiöiden, kuten Disneyn, Pixarin ja DreamWorksin töihin. Kyseessä ei ole mikään lastenleffa, vaikka elokuva onkin täynnä puhuvia eläimiä, vaan Rango on enemmän varttuneempaan makuun tehty villin lännen seikkailu. Elokuvan maailma on ankea ja karu, eikä mitään esitetä perinteiseen koko perheen elokuvan tapaan. Huumori on enemmän aikuiseen makuun tehtyä, esimerkiksi viittauksilla ryöväriperheen sisäsiittoisuudesta. Etenkin ensimmäinen puolikas on usein suorastaan hulvaton. Nimikkohahmon toilailulle voi kyllä nauraa minkä ikäinen tahansa, mutta hymy hyytyy itse kullakin, kun filmi näyttää todelliset karvansa ja synkistyy oikein kunnolla. Kun toimintakohtaukset alkavat, ei tapahtumia kuvata erityisen lapsiystävällisesti. Ei leffassa sentään veri roisku (vaikkakin leffaa katsoessa ei yllättyisi, vaikka tekijät olisivat menneet niin pitkälle), mutta toiminta on asteen verran väkivaltaisempaa kuin animaatioissa yleensä. 

Kiehtovan villin lännen asetelmansa ja rohkean synkistelynsä lisäksi elokuva vetää kovasti puoleensa Rangon henkisen matkan ansiosta. Paikoitellen filmi uskaltaa rauhoittua pidemmäksikin aikaa, jotta Rango ehtii pohtia paikkaansa maailmassa. Elokuvalla ei muutenkaan ole erityinen kiire minnekään, vaan se kulkee usein hiljalleen omalla painollaan eteenpäin, aivan kuin se seuraisi tarkkaan, kuinka katsoja suhtautuu siihen. Leffa on monin tavoin oivaltava teos ja se käy syvälliselläkin puolella, mitä pidemmälle se etenee. Lisähienouden filmiin tuo se, etteivät tekijät ole kohdelleet tätä kuin tavallista animaatiota, vaan kaikki on tyylitelty kuin se olisi kuvattu oikeiden näyttelijöiden kanssa aidoissa lokaatioissa. Joka katselukerralla hoksaan jossain kohtaa unohtaneeni, että ylipäätään katson animaatiota. Vaikka hahmot ovat puhuvia eläimiä, elokuvassa on jotain hämmentävän realistista. Elokuvan erilaisuus kiehtoi minua suuresti kymmenisen vuotta sitten ja tekee samaa edelleen. Värikkäiden koko perheen animaatioiden keskellä Rangon kypsempi asenne harmaassa erämaassa erottuu edukseen. 

Visuaalisesti Rango on uskomattoman upea yhä tänäkin päivänä. Animointi on äärimmäisen tarkkaa ja kaikki kuvat ovat täynnä ällistyttävän pieniä yksityiskohtia. Jo pelkkä yksityiskohtien määrä hahmoissa on hämmästyttävää ja siihen kun lisää vielä päälle taustat, kuten Mullan kaupungin, mikä näyttää lavasteelta, ei voi muuta kuin tuijottaa kaikkea suu auki ihmetellen. Vähäiset ihmishahmot ovat hämmentävän todellisen näköisiä. Näiden yksityiskohtien lisäksi kuvakulmilla ja kuvasommittelulla, sekä huolellisesti suunnitellulla valaisulla elokuva on saatu näyttämään siltä kuin se olisi oikeasti kuvattu, eikä animoitu. Ohjaaja Gore Verbinski onnistuu todella tuomaan oman tyylinsä animaatioon, eikä pelkää tehdä jotain massasta poikkeavaa. Verbinski rakentaa tunnelmaa rohkeasti ja suurella taidolla. Tunnelmaan erinomaisen lisäyksensä tuo mestarisäveltäjä Hans Zimmerin upeat musiikit, jotka sisältävät vaikutteita monista westerneistä, klassisista sävelmistä kuin hieman modernimmastakin tyylistä, luoden jälleen yhden onnistuneen kokonaisuuden ansioluetteloonsa. Äänimaailma on muutenkin iskevästi luotu.

Yhteenveto: Rango on loistava ja hyvin erilainen animaatioelokuva, joka erottuu synkistelynsä ja enemmän aikuisille sopivan huumorinsa kanssa edukseen massan keskeltä. Elokuvan maailma on karu ja harmaa, eikä tekijöitä pelota tehdä menosta hieman tavanomaista hurjempaa. Siitä huolimatta leffa on myös todella hauska - alkupäässä jopa hulvaton. Johnny Depp on äärimmäisen lystikäs nimikkohahmo Rangona, jonka matkaa seuraa erittäin mielellään. Mukaan mahtuu reipasta seikkailuhenkeä, vauhdikasta toimintaa, sekä oikeaa western-henkeä. Elokuva osaa kuitenkin myös rauhoittua, eikä sillä ole mikään erityinen kiire kertoa tarinaansa. Kypsempää toteutusta vain vahvistaa animaatiotyyli, jossa on panostettu siihen, että mahdollisimman paljon asioista näyttäisi todelliselta. Katsoja saattaakin huomata unohtaneensa, että katsoo animaatiota, sillä usein etenkin taustat näyttävät aidoilta lavasteilta. Rango ei täysin sovi koko perheen yhteiseen leffailtaan, sillä sen materiaali on vielä hieman liian rankkaa perheen pienimmille. Ala-asteen loppupäätä suorittaville ja siitä vanhemmille leffaa voi suositella lämpimästi, tykkäsi sitten hieman synkemmistä animaatioseikkailuista, länkkäreistä tai hyvistä komedioista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Rango, 2011, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, GK Films, Industrial Light & Magic, Blind Wink Productions

Arvostelu: Pieni suklaapuoti (Chocolat - 2000)

PIENI SUKLAAPUOTI

CHOCOLAT

Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!

Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.

Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.

Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.

Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.

Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.

Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free