Pääosissa: Jack Quaid, Amber Midthunder, Ray Nicholson, Jacob Batalon, Betty Gabriel, Matt Walsh, Conrad Kemp, Evan Hengst ja Craig Jackson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16
Novocaine on Jack Quaidin tähdittämä toimintakomedia. Lars Jacobson käsikirjoitti elokuvan ja FilmNation Entertainmentin juuri perustama Infrared-tuotantoyhtiö tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Novocaine saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin leffan näkemistä sen vekkulin premissin takia ja kävinkin katsomassa Novocainen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Nathan Cainella on erikoinen ominaisuus: hän ei tunne lainkaan kipua. Tämä ominaisuus päätyy käyttöön, kun Nathanin ihastuksenkohde siepataan pankkiryöstön yhteydessä ja mies lähtee uskaliaalle yritykselle vapauttaakseen tämän.
Kovaa nousukiitoa Hollywoodissa tekevä Jack Quaid näyttelee Nathan Cainea, joka sairastaa CIPA:a, eli synnynnäistä kipuherkkyyden puutetta. Nathan ei siis tunne minkäänlaista kipua, mistä voisi luulla olevan hyötyä, mutta päinvastoin. Nathan elää elämäänsä todella varovaisesti, peläten, että minä hetkenä hyvänsä hän saattaa suunnilleen leikkaantua kahtia, eikä huomaisi mitään ennen kuin hän on jo menehtynyt verenhukkaan. Miehen suihkussa on merkattu kohta, mitä kuumemmalle hän ei saa säätää veden lämpötilaa, hänen asuntonsa kulmat on vuorattu pehmusteilla ja hän syö kaiken ruokansa nestemäisinä, pelätessään puraisevansa kielensä irti ja tukehtuvansa siihen. Kuitenkin kun pankissa työskentelevän Nathanin kollega ja ihastuksenkohde Sherry (Amber Midthunder) kidnapataan ryöstön tiimellyksessä, Nathanin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pelastaa nainen. Quaid on ratkiriemukkaassa vedossa Nathanina. Hän tekee hahmosta välittömästi tykättävän ja sympaattisen hepun, jonka edesottamuksia seuraa mielellään. Midthunder on myös mainio osassaan ja hänen ja Quaidin väliltä löytyy hyvää kemiaa.
Elokuvassa nähdään myös Jack Nicholsonin poika Ray, Conrad Kemp ja Evan Hengst pankkiryöstäjätriona, Jacob Batalon Nathanin kaverina Roscoena, sekä Betty Gabriel ja Matt Walsh ryöstöä tutkivina poliiseina Langstonina ja Duffynä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Batalonille on jäänyt turhankin tuttu hölösuuvaihde päälle uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021). Ray Nicholson on sopivan katala rosvotrion johtajana, mutta ei hän ainakaan vielä tämän leffan perusteella vakuuta perineen isänsä huimia lahjoja.
Novocaine käynnistyy vielä varsin tyypillisenä romanttisena komediana, joskin päähenkilöltä löytyy todella epätyypillinen ominaisuus. Nathanin ja Sherryn romanssin syttymistä on mukava katsella ja vaikka trailerin olisikin nähnyt, leffan todellisen puolen ehtii liki unohtaa ja sitten sitä melkein jopa yllättyy, kun eräänä päivänä pankkiryöstäjät saapuvat paikalle ja tunnelma muuttuu kuin trilleriksi. Tästä käynnistyykin sitten sellainen toiminnan ja komedian täyttämä ajojahti, että voi pojat! Novocaine on yksi alkuvuoden ilahduttavimmista elokuvatapauksista, joka kannattaa kyllä käydä katsomassa - etenkin joko seurustelukumppanin tai kaveriporukan kanssa. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tarina nappaa niin hyvin mukaansa ja meno viihdyttää niin mainiosti.
Ripauksella romantiikkaa höystetty toimintakomedia onnistuu jokaisella osa-alueellaan. Pääparin väliltä löytyy tosiaan hyvää kemiaa, leffan aikana pääsee nauramaan useaan otteeseen makeasti ja mikä parasta, toimintaa ei ole siistitty, vaan veri pärskyy, raajoja katkotaan ja Nathan ottaa turpaansa ihan perkuleesti. Iso osa elokuvan komediasta syntyykin toki siitä, kuinka paljon tätä reppanaa retuutetaankaan sinne sun tänne ennen lopputekstejä. Nathania ei välttämättä satu tippaakaan, mutta katsojasta tekee kyllä kipeää kuunnella luiden rusahduksia ja nähdä esimerkiksi kiehuvan kuumien nesteiden roiskumista Nathanin iholle.
Ohjaajaduo Dan Berk ja Robert Olsen rakentavat tunnelmaa todella lystikkäästi, tuoden hyvää jännitettä kaiken vauhdin ja huumorin keskelle. Lars Jacobsonin laatima käsikirjoitus on idealtaan kekseliäs ja käänteiltään oiva, joskin parissa kohtaa muutamia paljastavia repliikkejä olisi voinut hioa sulavammiksi, sillä tällaisenaan ne tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Teknisiltä ansioiltaan Novocaine on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja parissa taistelussa kameraa pyöritellään tyylikkäästi iskujen mukana. Lavasteet ovat oivat ja etenkin maskeeraukset ovat onnistuneesti yhä vain rujommat ja ällöttävämmät. Tietokonetehosteita hyödynnetään säästeliäästi mutta sitäkin paremmin, lähinnä niihin Nathanin saamiin vammoihin, joita ei voitu toteuttaa pelkkien maskeerausten ja proteesien avulla. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää jumputusta. Sen sijaan parit biisivalinnat, kuten heti alussa soiva R.E.M. -yhtyeen Everybody Hurts sopivat mukaan hupaisasti.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Harriet Slater, Adain Bradley, Jacob Batalon, Avantika, Humberly González, Wolfgang Novogratz, Larsen Thompson, Olwen Fouéré ja Sunčica Milanović
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Tarot perustuu Nicholas Adamsin kirjaan Horrorscope vuodelta 1992. Kaksikymmentä vuotta kirjan julkaisun jälkeen ilmoitettiin, että sen pohjalta on tekeillä samanniminen filmatisointi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2022 ja nyt Tarot-nimen saanut kauhuleffa saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itse lähinnä pyörittelin silmiäni, kun näin elokuvan trailerin, enkä paljoa odottanut leffalta - etenkin kun se haukuttiin lyttyyn Yhdysvalloissa niin kriitikoiden kuin katsojienkin toimesta. Kävin siitä huolimatta katsomassa Tarotin viikkoa ennakkoon Finnkinon erityisnäytöksessä.
Syntymäpäiväjuhlien aikana kaveriporukka päätyy ennustamaan toistensa horoskoopit löytämänsä vanhan tarot-korttipakan avulla ja nuoret saavat pian peräänsä pakan pahat voimat.
Tarotin keskiössä on teinikauhuleffalle hyvin tyypillinen kaveriporukka, jotka ovat uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021) tutun Jacob Batalonin näyttelemää vitsiniekka-Paxtonia lukuun ottamatta niin tylsän mitäänsanomattomia tyyppejä, ettei juuri kenenkään kohtalosta jaksa olla kiinnostunut. On horoskoopeista ja tarot-korteista intoileva Haley (Harriet Slater) ja hänen poikaystävänsä Grant (Adain Bradley) ja loput tyypit, eli Paige (Avantika), Madeline (Humberly González), Lucas (Wolfgang Novogratz) ja Elise (Larsen Thompson), joiden persoonat (jos näitä toisiensa kanssa lähes identtisen tylsiä tyyppejä voi edes persoonallisiksi kutsua) on luotu täysin heidän horoskooppimerkkiensä ympärille. Näyttelijäkaarti ei pahemmin vakuuta - ei edes Batalon, joka ei onnistu tällä kertaa olemaan erityisen hauska, toisin kuin Hämähäkkimiehen bestiksenä.
Tarot on juuri niin geneeristä teinikauhumoskaa kuin siltä voikin odottaa. Nykypäivänä monen voi kuulla ja lukea syyttävän elokuvien käsikirjoituksia tekoälyn tekemiksi, mutta itse taidan syyllistyä siihen oikeasti vasta nyt. On vaikea kuvitella, että joku oikea ihminen olisi kirjoittanut Tarot-leffan, sillä se tuntuu niin vahvasti siltä kuin joku olisi pistänyt koneen katsomaan kymmenen vastaavaa kauhurainaa ja pyytänyt sitten kirjoittamaan niiden pohjalta oman tulkintansa. Tarotista ei löydy ainuttakaan omaa ideaa ja Nicholas Adamsin Horrorscope-kirjakin toimii pohjana hyvin löysin perustein. Tutkimani perusteella mukana ei ole ainuttakaan samaa hahmoa ja siinä missä kirjassa nuorten perässä on horoskooppitappaja, elokuvassa nuoret saavat peräänsä yliluonnollisia voimia.
Leffassa on käytössä kaikki mahdolliset teinikauhuleffoihin liitännäiset kliseet, aina puolen välin tietämillä mukaan tulevasta, internetin uumenista löytyvästä pakollisesta vanhasta rouvasta, jolla on tietty kaikki vastaukset nuorten kysymyksiin.Elokuva alkaa totta kai bilekohtauksella ja kun alkoholit loppuvat ja lisää ryhdytään etsimään vuokramökistä, pahaenteisestä kellarista löytyykin tarot-korttipakka, jonka parissa juhlat jatkuvat. Koska hahmot vielä jättävät huomioimatta kirjoitetut varoitukset, katsojana vain tuumii, että sitä saa mitä tilaa. Huvittavaahan on, että kun leffan ensimmäinen vartti käytetään siihen, että jokaiselle nuorista luetaan ennustukset korttien avulla, elokuva periaatteessa itse spoilaa kaiken, mitä loppuleffan aikana tullaan näkemään. Millainen mörkö kenenkin perään tulee, missä järjestyksessä ja missä olosuhteissa.
Myös Tarotin kauhuosasto on sitä kaikista tavanomaisinta ja laiskinta säikyttelyä. Aidosti karmivan tunnelman sijaan ensikertalainen ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Spenser Cohen ja Anna Halberg luottavat pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikyttelyihin. Äänimaailma hiljenee, valot alkavat vilkkua ja sitten pimetä, kunnes varjoista hyökkää esiin joku mörkö. Eipä leffa muuta tarjoa koko puolentoista tunnin aikana. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten kauhusta, hahmoista tai tarinasta. Loppuhuipennuksessa Cohenin ja Halbergin tekstin laatimat säännöt alkavat jo sotia itseään vastaan ja viimeiset minuutit pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä pöhköydellään.
Jos jostain elokuvaa kuitenkin voi kehua hieman, niin teinien perään lähtevät erilaiset tarot-mörrimöykyt ovat pääasiassa onnistuneita ilmestyksiä hienoine asuineen ja maskeerauksineen. Nämä monsterit menettävät tosin tehoaan sillä, kun tekijät kokevat pakottavaa tarvetta tunkea kameran aivan liian lähelle niiden rääkyviä naamoja, jolloin karmiviksi tarkoitetut hetket muuttuvat enemmänkin koomisiksi. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet oivalliset. Tietokonetehosteet eivät sen sijaan ole kaksiset ja äänimaailma on rakennettu täysin kovaäänisten pamausten varaan. Joseph Bisharan säveltämät musiikit ovat varsin geneeristä tunnelmointia taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarot, 2024, Screen Gems, Alloy Entertainment, Capstone Pictures, Ground Control, Serbia Film Commission
Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12
Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.
Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.
Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.
Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.
Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.
Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.
Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.
Yhteenveto:Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!
Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures
Ohjaus: Jon Watts Pääosissa: Tom Holland, Jake Gyllenhaal, Zendaya, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson, Jon Favreau, Angourie Rice, Tony Revolori, Martin Starr, J. B. Smoove, Marisa Tomei, Cobie Smulders ja Peter Billingsley Genre: toiminta, seikkailu, komedia Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia Ikäraja: 12
HUOM! Jos et ole vielä nähnyt Avengers: Endgamea (2019), älä lue tätä arvostelua!
Spider-Man: Far From Home on Marvelin elokuvauniversumin 23. elokuva. Leffa pohjautuu tietty Marvelin sarjakuviin Spider-Man-, eli suomalaisittain Hämähäkkimies-supersankarista. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1962 ja on sen jälkeen vain kasvattanut suosiotaan. Nykypäivänä Spider-Man on yksi tunnetuimmista pop-kulttuurihahmoista. Hahmon suosiota ovat tietty kasvattaneet hänestä tehdyt filmatisoinnit. Jo 1970-luvulla Spider-Manista yritettiin tehdä elokuvia, mutta kehnolla menestyksellä ja hahmo pääsi kunnolla valkokankaille vasta vuoden 2002 filmissä Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man). Sen jälkeen hahmo on esiintynyt kyseisen filmin kahdessa jatko-osassa, leffoissa The Amazing Spider-Man (2012) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014) ja animaatiossa Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018). Ensiesiintymisensä Marvelin elokuvauniversumissa Spider-Man teki filmissä Captain America: Civil War (2016) ja vuotta myöhemmin hän sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming (2017). Sen jälkeen hahmo näyttäytyi supersankarispektaakkeleissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame, ja nyt hän saa toisen soololeffansa Marvelin elokuvauniversumin sisällä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Spider-Man: Far From Home on ilmestynyt teattereihin. Itse olin tietty äärimmäisen innostunut leffan näkemisestä, sillä Spider-Man on yksi suosikkihahmoistani ja koska pidin todella paljon Spider-Man: Homecomingista. Innostustani vain lisäsi, kun pääsin katsomaan Spider-Man: Far From Homen päivää ennakkoon Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen arvostelun yhdessä, minkä voi katsoa tästä.
Peter Parkerin luokka lähtee retkelle Eurooppaan ja Peter päättää jättää sankarihommat loman ajaksi sikseen ja keskittyä pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun Nick Fury tarvitsee Spider-Manin apua.
Tom Holland osoittaa nyt jo viidettä kertaa olevansa täydellinen valinta Peter Parkerin eli Spider-Manin rooliin. Holland on mahtava niin vitsejä heittävänä supersankarina kuin hieman nolona teininörttinä. Yksi ehdottomista suosikkipuolistani Spider-Manissa on aina ollut se, kuinka - toisin kuin muut supersankarit - Peter joutuu tosissaan tasapainottelemaan oikean elämän ja sankarielämänsä välillä ja paikoitellen hänen arkensa kamppailut saattavat jopa olla vaikeampia vastuksia kuin superviholliset. Tämä tuodaan jälleen hienosti esiin, minkä lisäksi Peterille on kirjoitettu mitä erinomaisin kasvutarina. Captain America: Civil Warissa Peter pääsi Spider-Manina oikeasti tositoimiin Iron Manin, eli Tony Starkin (Robert Downey Jr.) avustuksella ja Tony onkin viime leffoissa toiminut Peterin mentorina. Avengers: Endgamessa Tony uhrasi itsensä pelastaakseen maailman, millä on nyt todella suuri vaikutus Peteriin. On kiehtovaa seurata, kuinka Peter yrittää olla paras mahdollinen seuraaja Iron Manille ja todistaa Tonylle lahjansa vielä Tonyn kuoleman jälkeen. Tonyn kuolemaa muistellaan muutenkin filmissä paljon, joten jos et ole vielä päässyt siitä yli, kannattaa varautua kyynelvirtaan parissa kohtaa.
Spider-Man: Homecomingista tutut Peterin luokkalaiset tekevät paluun ja heistä saadaan vielä enemmän irti kuin viimeksi. Vain Peterin vanha ihastuksenkohde Liz loistaa poissaolollaan, mutta hänet on jo unohdettu ja tällä kertaa Peter on iskenyt silmänsä Zendayan näyttelemään MJ:hin. Vaikkei kyseessä ole se oikea Mary Jane, pidän tästä MJ:stä erittäin paljon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään avuton neito pulassa, vaan MJ on omatoiminen ja päättäväinen nuori nainen. Ja mikä parasta, kuten Homecomingissa kävi selväksi, hän on sarkastinen, kyyninen, jopa hieman töykeä ja kettuileva, mutta silti hurmaava, jotta katsoja ymmärtää, mitä Peter näkee hänessä. MJ on todella poikkeava tapaus perinteisistä supersankarileffojen naishahmoista ja Zendaya sopii rooliin kuin valettu. Jacob Batalonin esittämä Peterin paras ystävä Ned on tietenkin mukana ja tarjoaa jälleen useat naurut. Muutkin luokkalaiset, kuten koulun uutisia tekevä Betty (Angourie Rice) ja mulkvisti Flash (Tony Revolori) tekevät paluun, ja luokkaretkeä lähtevät valvomaan hulvattomat opettajat Harrington (Martin Starr) ja Dell (J. B. Smoove). Muitakin vanhoja tuttuja hahmoja nähdään filmissä, kuten Peterin täti May (Marisa Tomei), Tonyn entinen henkivartija Happy (Jon Favreau), sekä agentit Nick Fury (Samuel L. Jackson) ja Maria Hill (Cobie Smulders). Jackson vetää Nick Furyn roolin tutulla ja varmalla otteella. Smulders ja Tomei jäävät hieman taustalle, mutta Favreau saa omat hetkensä tarjota osuvat naurun hörähdykset. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin oivallista työtä, kuten yleensä. Uutena tulokkaana esitellään erikoisia voimia omaava Mysterio, jota näyttelee fantastinen Jake Gyllenhaal. Fanit ovat pitkään toivoneet näkevänsä Mysterion valkokankailla, vaikka monia onkin mietityttänyt, miltä hahmon ikoninen kalanmalja-kypärä näyttäisi elokuvamuodossa. Hahmo on onneksi päheä niin ulkoisesti kuin kirjoitettuna hahmona, vaikka olen jo nyt varma, että tulee olemaan paljon faneja, jotka eivät pidä ratkaisuista, joita Mysterion kanssa on tehty. Itse taas pidin tekijöiden päätöksistä ja pidin Mysteriota erittäin hyvänä hahmona, mitä vain paransi Gyllenhaalin karismaattinen roolityö.
2019 on elokuvavuotena osoittautunut itselleni aikamoiseksi pettymykseksi isojen Hollywood-tuotantojen osalta.Avengers: Endgame oli kyllä unelmieni täyttymys, kymmenen vuoden mittaisen saagan täydellinen huipentuma ja aivan mieletön kokemus, mutta muut leffat eivät ole nousseet odotusteni tasolle. Alita: Battle Angel (2019) oli todella laiska animetulkinta, Disney-klassikkoiden päivitetyt versiot Dumbo(2019) ja Aladdin(2019) olivat keskinkertaisia, kuten olivat myös hirviörymistely Godzilla II: King of the Monsters (2019), hittipeleihin pohjautuva Pokémon Detective Pikachu (2019) ja uusien näyttelijöiden tähdittämä Men in Black: International (2019), eivätkä Shazam! (2019) tai Captain Marvelkaan(2019) saavuttaneet potentiaaliansa. Sarjakuviin perustuvat X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019) ja etenkin Hellboy(2019) olivat taas vain huonoja. Onneksi Spider-Man: Far From Home ei vajoa näiden elokuvien joukkoon, vaan vihdoin sain odotuksilleni ja innostukselleni vastinetta. Kyseessä on kevyesti kesän paras blockbuster ja mitä mahtavin supersankaripläjäys.
Spider-Man: Far From Home on nerokas yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja näyttäviä taisteluja. Elokuva nappaa mukaansa välittömästi ja varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana katsoja saa nauraa maha kipeänä hulvattomille vitseille, joita revitään myötähäpeällisistä hahmoista ja noloista tilanteista. Leffa on jo puhtaana komediana niin valloittava, että olisin voinut sujuvasti katsoa elokuvan Peterin luokkaretkestä Euroopassa ilman mitään yliluonnollisuuksia tai sankarihommia. Silti on tosin pakko todeta, että kun ne sankarijutut alkavat, ovat vauhdikkaat toimintakohtaukset koukuttavia ja jopa hieman jännittäviä. Etenkin yksi taistelu on huikean kekseliäästi toteutettu ja mitä pidemmälle se menee, sitä vain erikoisemmaksi ja hienommaksi se muuttuu. Taistelut ovat myös tarpeeksi erilaisia toisistaan, jolloin aika ei kertaakaan käy pitkäksi. Spider-Manin kykyjä käytetään erittäin hyvin hyödyksi toimintakohtauksissa ja on aina yhtä riemukasta nähdä, kuinka tämä verkkoveikkonen kulkee ympäri kaupunkia seittiensä varassa heiluen. Romanttinen puoli taas on yllättävän hyvällä maulla tehty, eikä Peterin ihastus MJ:hin ole siirappinen tai väkisin väännetty. Hollandilta ja Zendayalta löytyy kemiaa ja huvittavaa kyllä huomasin jännittäväni enemmän, onnistuuko Peter valloittamaan MJ:n sydämen kuin miten Spider-Man selviää taisteluista hengissä.
Kaiken viihdyttävän toiminnan ja hulvattoman huumorin keskellä pidin leffassa eniten siitä, kuinka hahmovetoinen kertomus se lopulta onnistuu olemaan. Peterin kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu ja vaikka filmin tarina on enemmän jatkumoa Avengers: Endgamelle kuin Spider-Man: Homecomingille, on tämä siinä mielessä selvää jatkoa Homecomingille, että Peterin henkinen matka jatkuu loogisella tavalla. Homecomingissa Peter yritti todistaa kykynsä Tonylle ja päästä mukaan isojen poikien leikkiin, ja nyt hänen täytyy todistaa itsensä maailmalle ja ennen kaikkea itselleen. Erittäin kiehtovana pidin myös sitä, kuinka leffassa näytetään, miten maailma on muuttunut eräiden sormien napsuttelujen seurauksena. Iron Man on näkyvissä kaikkialla, minne ikinä reissu luokkaa viekin, minkä lisäksi elokuvan alkupäässä näytetään erilaisista vinkkeleistä, kuinka normaalit ihmiset reagoivat siihen, kun viisi vuotta aiemmin osa heidän tutuistaan katosi kuin savuna ilmaan ja on nyt ilmestynyt takaisin. Jotkut ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä, mikä on aiheuttanut vaikeita tilanteita niille, jotka ovat "palanneet kuolleista". Marvelin maailmaa onnistutaan jälleen tekemään rikkaammaksi monin eri tavoin, kuten lentokoneen ruudulla nopeasti vilahtavan "Finding Wakanda" -dokumentin kautta. Näiden ansiosta rakastan tätä elokuvauniversumia joka leffan myötä yhä vain enemmän.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Spider-Man: Homecomingin ohjannut Jon Watts, mikä on mahtava päätös, sillä Watts selvästi tietää, mitä tehdä Spider-Manin kanssa. Watts tasapainottelee loistokkaasti komedian, draaman, romantiikan ja taisteluiden kanssa, ja onnistuu aika lailla kaikessa kenties jopa edellistä leffaa paremmin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Chris McKenna ja Erik Sommers, jotka ovat tuoneet mukaan hyvin rohkeita ja yllättäviä puolia, mitkä herättävät varmasti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Kaksikko pistää parastaan henkilöjen ja huumorin kanssa, sekä saa aikaiseksi mielenkiintoisen kertomuksen. Teknisesti Spider-Man: Far From Home on tietysti vaikuttava. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt upeaa työtä Spider-Manin kohtaamien uhkien kanssa. Puvustajat ovat päässeet tekemään useammankin asun Spider-Manille, minkä lisäksi he saavat Mysterion näyttämään todella tyylikkäältä. Ääniefektit ovat hyvin luotuja ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit säestävät mainiosti kohtauksia ja tuovat lisänsä tunnelmaan. Yhteenveto:Spider-Man: Far From Home on loistava supersankariseikkailu ja mitä parasta blockbuster-viihdettä tälle muuten jatkuvia pettymyksiä tarjonneelle leffakesälle. Elokuva on veikeä yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja vauhdikkaita taistelukohtauksia, ja yllättäen paketti toimii erinomaisesti, luoden jälleen yhden omalaatuiselta tuntuvan filmin mukaan kaiken aikaa kasvavaan Marvelin elokuvauniversumiin. Leffauniversumin maailmaa laajennetaan ja syvennetään hienosti, ja on kiehtovaa seurata, kuinka parin viimeisimmän Avengers-elokuvan tapahtumat ovat vaikuttaneet tähän maailmaan. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa useita hullun hauskoja hetkiä. Romanttinen puoli ei äidy ällön siirappiseksi, vaan se on erittäin hyvin kirjoitettu osa tarinaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä on todella hahmovetoinen kertomus, missä päästään hyvin Peterin pään sisälle. Hahmon kehityskaari on mielenkiintoinen ja se tuo mukaan oivaa draamaa. Toimintakohtaukset ovat tietty näyttäviä ja erittäin viihdyttäviä. Yllätyksiä on luvassa ja jotkut ratkaisut synnyttävät varmasti paljon kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Näyttelijät ovat erittäin mainioita - etenkin Tom Holland, joka voisi minun puolestani näytellä Spider-Mania vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Teknisesti leffa on todella vaikuttava ja Jon Watts pitää eri genrejä vakuuttavasti yhdessä. Toivonkin hänen tekevän seittisinkoilijan tulevat soololeffat. Spider-Man: Far From Home on todellinen piristysruiske ja sitä jälkikäteen mielessä nousee aina hymy huulille. Supersankarileffojen faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset ja nyt tosissani painotan: jääkää katsomaan ne, sillä varsinkin ensimmäinen niistä on todella, todella tärkeä palanen Marvelin tulevaisuudessa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spider-Man: Far From Home, 2019, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures
Ohjaus: Michael Sucsy Pääosissa: Angourie Rice, Justice Smith, Owen Teague, Maria Bello, Debby Ryan, Michael Cram, Amanda Arcuri, Jacob Batalon, Lucas Jade Zumann, Nicole Law, Jake Sim ja Colin Ford Genre: romantiikka, draama Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: S
Every Day perustuu David Levithanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2012. Filmatisoinnin työstäminen lähti käyntiin viime vuonna, kun MGM-yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet. Kuvaukset alkoivat viime kesänä ja nyt leffa saa ensi-iltansa Suomessa. Itse en oikein tiennyt, mitä ajatella, kun kuulin elokuvasta. Sen aihe vaikutti kiehtovalta, mutta samalla itse filmi vaikutti trailerin perusteella laimealta yritykseltä saada nuoria pareja treffeille elokuvateatteriin. Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen.
Nuori Rhiannon tapaa mystisen A:n, joka herää joka aamu eri kehossa. Samalla kun A yrittää todistaa erikoisen elämänsä Rhiannonille, tyttö huomaa ihastuneensa häneen.
Pääroolissa Rhiannonina nähdään The Nice Guysista (2016) tuttu Angourie Rice.The Nice Guysissa Rice osoitti voivansa nousta hyvin esille, vaikka hänellä olisi isoja nimiä kuten Ryan Gosling ja Russell Crowe vastanäyttelijöinään. Pääosassa hän ei valitettavasti toimi, mikä tosin suurimmaksi osaksi johtuu kehnosta käsikirjoituksesta. On vaikea näytellä uskottavasti, jos annetut repliikit eivät kuulosta luonnollisilta. Rhiannonin on tarkoitus olla epävarma nuorukainen, mutta hahmo esitetään niin tylsästi, että hän vaikuttaa vain laimealta, eikä katsojana jaksa oikeastaan koskaan välittää hänestä. Koska erikoinen A-hahmo vaihtaa joka päivä kehoa, näyttelee häntä useampi henkilö. A:ta ovat esittämässä mm. Lucas Jade Zumann, Jeni Ross, Colin Ford, Jake Sim, Justice Smith, Owen Teague, Katie Douglas, Karena Evans, sekä Spider-Man: Homecomingissa (2017) hauskuuttanut Jacob Batalon. Jotkut heistä suoriutuvat roolista paljon paremmin kuin toiset. Valitettavasti muutama esittäjistä tuntuvat jopa siltä kuin heidät olisi valittu vasta kuvauspäivänä jostain koulusta sanomaan muutamat repliikit ja lähtemään pois. A on kiehtovin asia koko leffassa, jolloin on harmi, että heikoimmat roolityöt tekevät ne, jotka joutuvat selittämään, millainen A:n kummallinen elämä on. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Rhiannonin perhe, johon kuuluvat Lindsey-äiti (Maria Bello), Nick-isä (Michael Cram) ja kapinahenkinen isosisko Jolene (Debby Ryan), sekä Rhiannonin tympeä poikaystävä Justin (Justice Smith) ja Rhiannonin kaveri Rebecca (Amanda Arcuri), jonka osuus on todella pieni. Justice Smith tekee kenties leffan parhaan roolisuorituksen, sillä hän pääsee näyttelemään todella erilaisia persoonallisuuksia, esittäessään yhtenä päivänä A:ta. Debby Ryan on kelpo valinta isosiskoksi, mutta Cram ja Bello eivät pääse tekemään paljoa vanhempina. Rhiannonin vanhemmille on luotu todella tarpeeton sivujuoni, jossa yritetään ratkoa heidän rikkinäistä avioliittoaan. Juonikuvio ei ole selkeästi kiinnostanut tekijöitä sen enempää kuin katsojiakaan, jolloin se on todella kömpelösti tungettu mukaan, jotta filmi tuntuisi sisältörikkaammalta.
Kuten jo alussa sanoin, Every Dayn idea on kiehtova. Millaista olisi, jos heräisit joka aamu eri kehosta, etkä tietäisi, oletko koskaan ollutkaan muuta kuin jokin henkiolento? Tai mitä jos sinun sisälläsi olisi joskus ollut tällainen hahmo ja seuraavana päivänä ihmettelisit, minne kadotit kokonaisen vuorokauden? Näiden kysymysten lisäksi elokuva tarjoaa sanomaa siitä, ettei tosirakkaus ole pinnallista, vaan jos todella rakastuu johonkin henkilöön, on ihan sama, miltä hän näyttää tai mitä sukupuolta hän on. LGBT-yhteisö voi siis olla iloinen, ettei Rhiannon vierasta A:ta, vaikka tämä muutamana päivänä herääkin tytön kehosta. Mukana on jopa kahden naisen välinen suutelukohtaus, jota on oikein korostettu, mikä on kyllä hienoa. Tämä myös herättää kysymyksen siitä, onko A:lla oikeasti sukupuolta tai onko hänellä seksuaalista suuntautumista? Onkin harmi, ettei A herää tyttönä useammin. Tai ettei A:na olemista osata kunnolla avata. Tai ettei Rhiannonin ja A:n väliltä löydy kunnon kemiaa. Tai ettei Every Day ole kovin hyvä elokuva.
Kyseessä on yllättävän pitkäveteinen ja kömpelö rakkaustarina, joka ei kykene herättämään sellaisia tunteita katsojassa kuin sen pitäisi. Kiinnostusta yritetään herättää erilaisilla juonikuvioilla ja muka dramaattisilla käänteillä, mutta ne eivät oikeastaan johda mihinkään, jolloin niistä on hyvin vaikea välittää. Ja kuten sanoin, leffan repliikit ovat kehnosti kirjoitettuja, mikä tietty tarkoittaa, että elokuva on täynnä myötähäpeällisiä dialogikohtauksia. Ja kun hahmot vain keskustelevat toisilleen asioista, mitkä eivät oikeastaan kiinnosta, voi olla vaikea pysyä hereillä elokuvan ajan. Pitkästyttävien keskustelujen ja lattean tarinan aikana aloinkin kiinnittämään huomiota pieniin yksityiskohtiin, kuten siihen kuinka voimakkaasti filmi mainostaa Applea ja Instagramia. Jos käytte katsomassa elokuvan, niin kiinnittäkääpä huomiota siihen, kuinka monella hahmolla on iPhone. Instagramin hehkutuksen kyllä huomaa helposti ja toisaalta sen mukana olo ei tule yllätyksenä, kun kyseessä on teinileffa. Instagram kuitenkin johtaa yhteen elokuvan parhaimmista ja typerimmistä hetkistä, joten toisaalta sen mainostaminen on pelkkää plussaa. A:lla on nimittäin Instagram-tili ja joka aamu hän kirjautuu siihen sen päiväisen kehon puhelimella ja ottaa itsestään kuvan muistoksi. Eräänä iltana hän unohtaa kuitenkin kirjautua ulos, kun hän oli juuri viettänyt päivänsä todella uskovaisen pojan kehossa. Seuraavana päivänä poika ajattelee, että hänet oli riivattu ja kun hän löytää A:n Instagram-tilin puhelimestaan, minun oli vaikea pidätellä naurua, kun hän sanoo kauhistuneena: "Olen nähnyt Saatanan sosiaalisen median!"
Käsikirjoittaja Jesse Andrews ja ohjaaja Michael Sucsy ovat tehneet niin innotonta ja laiskaa työtä, että muutaman pöhkön hetken lisäksi Every Daysta on hyvin vaikea löytää mitään riemua. Andrewsin käsikirjoitus on niin täynnä surkeaa dialogia, että on ihme, että hän toimii pääasiassa kirjailijana. Sentään Every Day on kuvattu ihan hyvin, vaikka jollain lennokilla otetut laajat kuvat kaupungista tai metsästä ovatkin selkeästi heikompilaatuiset. Leikkaus on ihan sujuvaa, minkä lisäksi tekninen toteutus on muutenkin kelpoa. Säveltäjä Elliott Wheeler ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa musiikkien puolella. Itse elokuvakaan ei tosin ole kovin muistettava. En usko muistavani paljoa Every Daysta enää vuoden lopulla. Kyseessä on niitä filmejä, joiden päätyttyä ajattelin päässäni vain, että tässäkö tämä nyt sitten oli?
Yhteenveto: Every Day on laimea teiniromanssi, jonka päähahmoille ei ole saatu luotua kemiaa, vaikka toista päähenkilöä esittääkin yli kymmenen näyttelijää. A-hahmo on kiehtova ideana, mutta häntä ei ole hyödynnetty tarpeeksi hyvin, jotta lopputulos vastaisi katsojan pohdintoihin. Rhiannon taas on tylsä tapaus, eikä Angourie Ricen tönkkö roolisuoritus helpota tilannetta yhtään. Filmin tarina on usein niin itseääntoistava, että siihen on pitänyt tunkea mukaan tarpeettomia sivujuonia, jotta edes puolentoista tunnin kesto tulisi täyteen. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin puolitoista tuntia, joita ei olisi koskaan tarvinnut tehdä. Käsikirjoittaja Andrewsin naputtelema dialogi on läpi leffan kömpelöä, eikä ohjaaja Sucsy ole löytänyt koko hommalle kunnon suuntaa. Harmi, sillä oikeissa käsissä kyseessä voisi olla oikeasti kiinnostava ja oivallinen rakkaustarina. Every Day ei sitä ole, enkä suosittele tuhlaamaan aikaa tämän näkemiseen. Nyyhkyleffoja metsästäville teineille tämä voi sopia, mutta aikuisia suosittelen pysymään tästä kaukana, vaikka se tulisikin joku ilta televisiosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Every Day, 2018, FilmWave, Likely Story, Metro-Goldwyn-Mayer, Silver Reel, Spy Kids 4 SPV
Ohjaus: Jon Watts Pääosissa: Tom Holland, Michael Keaton, Jacob Batalon, Laura Harrier, Marisa Tomei, Jon Favreau, Zendaya, Tony Revolori, Bokeem Woodbine, Michael Chernus, Logan Marshall-Green ja Robert Downey Jr. Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Spider-Man, eli suomeksi Hämähäkkimies on Marvelin suosituin sarjakuvahahmo, joka teki ensiesiintymisensä vuoden 1962 sarjakuvassa "Amazing Fantasy #15" ja on siitä lähtien kasvattanut suosiotaan. Megasuosion kautta hahmo on tietty siirtynyt valkokankaillekin. Kolmen epäonnistuneen Hämis-leffan jälkeen seittiveikko räjäytti pankin Sam Raimin ohjaamassa Spider-Man - Hämähäkkimiehessä (Spider-Man - 2002), jossa hahmoa esitti Tobey Maguire, joka nähtiin myös kahdessa jatko-osassa. Spider-Man 3 - Hämähäkkimies 3 (Spider-Man 3 - 2007) haukuttiin kuitenkin lyttyyn, jolloin Maguiren Hämähäkkimiehen tarina päättyi ja koko homma aloitettiin alusta The Amazing Spider-Manilla (2012), jonka pääroolia näytteli Andrew Garfield. The Amazing Spider-Man 2 (2014) kärsi kuitenkin saman kohtalon kuin Spider-Man 3, jolloin tämäkin sarja päättyi. Vaikka pidin sarjaa lupaavana, olin myös iloinen, sillä viimein mahdollistui se, että Spider-Man pääsisi mukaan Marvel Studiosin aloittamaan elokuvauniversumiin, jossa yhtiön sankarit esiintyivät sekä omissa että yhteisteoksissaan. Uudeksi Hämikseksi valittiin Tom Holland ja hänen versionsa hahmosta nähtiin ensimmäisen kerran viime vuonna Captain America: Civil Warissa (2016). Vaikka Spider-Man olikin mukana vain parikymmentä minuuttia, ihmiset innostuivat suuresti ja alkoivat odottamaan hahmon uutta sooloseikkailua, minä mukaan lukien. Spider-Man: Homecoming oli eniten odottamani supersankaripätkä tältä vuodelta, enkä malttanut odottaa sen ilmestymistä. Lähes viikkoa ennen ensi-iltaa koittikin lehdistönäytös ja innokkaasti odotin ovilla jo lähes puoli tuntia ennen elokuvan alkamista, mukanani vanha Hämis-pehmoni. Innostukseni oli vieläkin suurempi, sillä näytös oli Tennispalatsin Scape-salissa 3D:nä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien MCU:n elokuvaa Captain America: Civil War!
Supersankarien välisen taistelun jälkeen Peter Parker/Spider-Man kokee itsensä täysin hyödyttömäksi ja yrittää kaikkensa osoittaakseen Avenger-aineksensa. Tähän tulee hyvä tilaisuus, kun Peter alkaa tutkia alienteknologian laitonta myymistä rikollisille, joka johtaa hänet erään Adrian Toomesin jäljille...
Captain America: Civil Warin jälkeen olin vielä ihan pienesti epäilevä, mutta nyt olen täysin varma asiasta: Tom Holland on suosikkini Peter Parkerin/Spider-Manin näyttelijöistä! Olen lukenut Hämis-sarjakuvia ja tämä versio on mielestäni vihdoin juuri se oikea, jota olen toivonut näkeväni pitkään. Hollandista löytyy aivan järjetön määrä energiaa rooliin ja hänestä paistaa koko elokuvan läpi innostus roolia kohtaan, jolloin katsojille välittyy vieläkin parempi tunnelma hahmon esiintyessä ruudulla. Myös Peter on innoissaan, kokeillessaan pukunsa uusia vempaimia ja noustessaan ihmisten suosioon. Hahmo on kunnon hölösuu ja puhuu lähes kaiken aikaa pitäessään asua päällään, kuten kuuluukin. Peterinä Holland on muuten vakuuttava nörtti, mutta paikoitellen jää ihmettelemään, mikseivät tytöt ole kiinnostuneet hänestä, sillä ulkoisesti Holland näyttää koulunsa atleettisimmalta pojalta. Homecoming osoittaa täydellisesti, miksi Hämis on niin suosittu hahmo, sillä Peter ei ole mikään miljonääri tai supersotilas, vaan tavallinen kundi, joka joutuu selviämään tavallisista ongelmista, minkä lisäksi hän on supersankari. Tämän takia hän on selvästi samaistuttavampi hahmo kuin esimerkiksi Thor tai Hulk ja leffa tuo tämän hienosti esille.
Elokuvan pahista, eli Adrian Toomesia/Vulturea esittää Batmanin roolista parhaiten tunnettu Michael Keaton.MCU-leffoissa on ollut ikävä tapa alikäyttää pahishahmoja ja tehdä niistä joko todella unohdettavia tai yliampuvia. Onneksi Adrian toimii hyvin ja hänelle on jopa luotu sisältöä sekä ymmärrettäviä motiiveja. Hahmossa on uhkaavuutta ja tekijät ovat saaneet Vulturen mekaaniset siivet toimimaan hienosti, mitä ennakkoon hieman jännitin. Keaton on mainio pahiksena ja toivon, että hän pystyisi tekemään kunnon paluun elokuviin. Sarjakuvista tuttua Peterin ystävä Harry Osbornia ei leffassa nähdä, vaan sen sijaan leffassa esiintyy Ned (Jacob Batalon), hieman pulska nörtti, joka on täpinöissään supersankareista. Ned on se "pakollinen" komediasivuhahmo, joka on kyllä hauska, mutta välillä hän tuntuu olevan mukana liikaa, jolloin hän muuttuu aika ärsyttäväksi. Peterin perinteisiä ihastuksen kohteitakaan (Mary Jane Watson ja Gwen Stacy) ei ole mukana, vaan tällä kertaa sankari on lätkässä Laura Harrierin esittämään Liziin. Vaikka yhdessä kohtaa Liz onkin avuton neito hädässä, ei hahmo ole sitä kuitenkaan kaiken aikaa. Valitettavasti Liz on pienessä roolissa ja hahmona hän on todella tylsä, sillä hänelle ei ole vaivauduttu luomaan persoonaa. Muita hahmoja elokuvassa ovat Peterin täti May (Marisa Tomei), koulun angstityttö Michelle (laulaja Zendaya), Peterin kiusaaja Flash (Tony Revolori), sekä Adrianin apurit Shocker (Logan Marshall-Green), Mason (Michael Chernus) ja Herman (Bokeem Woodbine). Elokuvassa nähdään myös Robert Downey Jr:n esittämä Tony Stark/Iron Man, kuten lähes kaikissa mainoksissa on näytetty, mutta yllättävää kyllä, hahmo ei esiinny leffassa kovin paljoa. Sen sijaan Starkin avustaja Happy (Jon Favreau) nähdään useasti, minkä lisäksi leffassa saattaa esiintyä pari muutakin tuttua naamaa... Stan Lee tekee tietty lyhyen cameonsa.
Iron Manin vähäinen mukanaolo on mielestäni hyvä päätös, sillä pelkäsin etukäteen, että helposti huomion varastava Downey Jr. saisi teoksen tuntumaan enemmän uudelta yhteisseikkailulta, eikä Spider-Manin omalta leffalta. Homecoming on onneksi lähes kokonaan hahmon ikioma elokuva, joka ei yllättävästi edes pohjusta kovin paljoa tulevia filmejä, kuten MCU:n edellisillä pätkillä on ollut tapana tehdä, vaan se pystyy kunnolla keskittymään siihen, mikä on olennaisinta, eli omaan tarinaansa. Onneksi filmin juoni ei kierrätä tuttua kaavaa, jossa Peter saa voimansa ja kasvaa sankariksi Ben-sedän kuollessa, vaan hahmolla on kyvyt alusta alkaen. Kyseessä on kuitenkin siinä mielessä kasvutarina, että Peterin täytyy oppia hallitsemaan voimiansa ja miettimään tekojensa seurauksia.
Teos ei onneksi ole liian perinteinen supersankarileffa, vaan siihen on saatu paljon uusia sävyjä, mikä saa sen tuntumaan raikkaalta lajityypissään. Ensinnäkin Homecoming on todella hauska, parhaimmillaan jopa hulvaton. Elokuva on täynnä huumoria, mikä syntyy lähinnä Hämiksen heittämästä läpästä, sekä hahmon toilailuista. Tämä Spider-Man on usein aika kömpelö, eikä mikään tunnu onnistuvan ensimmäisellä yrityksellä. Civil Warin jälkeen internetissä naureskeltiin sitä, että onpas uusi May-täti nuorekas ja hyvännäköinen. Vitsit on selvästi koettu hauskoiksi myös Marvelilla, sillä Mayn ulkonäöstä hassutellaan muutamaankin otteeseen. Nedillä on tietty hauskoja hetkiä, minkä lisäksi erään supersankarin opetusvideot ovat aivan mahtavia. Suuret naurut sai myös Peterin videopäiväkirja, jota olisi toivonut mukaan enemmän. Loppupäässä teos muuttuu vakavammaksi, mutta pitää silti kevyen hengen yllä, kuten Spider-Manissa kuuluukin.
Toinen, mikä kuuluu Spider-Maniin ja minkä aiemmat leffat ovat melkein hypänneet kokonaan yli, on Peterin kouluelämä. Jotkut katsojista eivät tule pitämään high school -kohtauksista, mutta mielestäni ne sopivat mukaan erinomaisesti ja tarjosivat uutta lähestymistapaa MCU-pätkiin. Paikoitellen elokuva jopa tuntuu teinileffalta - tosin paljon normaalia paremmalta - josta löytyy noloja kohtia ja juhlimista. Filmissä käsitellään taitavasti sitä, miten nuori poika yrittää saada todella erilaiset minänsä kohtaamaan ja miten Peter voi luoda tasapainon koulun ja sankaruuden välille. Leffan erilaiset teemat on yhdistetty hienosti tavallisempaan supersankariviihteeseen, jossa naamiosankari taistelee pahiksia vastaan. Mukana on laseraseita sun muuta huipputeknologiaa, joita hyödynnetään hyvin läpi teoksen. Toimintapätkät ovat erittäin viihdyttävää katseltavaa; niissä on toimivaa jännitystä ja on niin upeaa, että lopputaistelua ei ole kasvatettu megalomaanisen suuriin sfääreihin, jossa ammutaan jonkinlainen säde taivaaseen ja toisesta ulottuvuudesta saapuu mörököllejä tuhoamaan maapalloa. Vaikka mukana onkin yliluonnollisia asioita, on Spider-Man: Homecoming selvästi "maanläheisempi" kuin monet muut MCU-teokset, mikä on täydellinen ratkaisu, sillä hahmo ei oikein kuulu galaksien välisiin sotiin ja avaruusolentojen hyökkäyksiin. Sellaista on kyllä tiedossa tulevissa leffoissa, mutta varsinkin näin alkuun on tärkeää, että kyseessä todellakin on naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies.
Vaikka leffa onkin pääasiassa oma tarinansa, mukana on tietysti viittauksia muihin sarjan hahmoihin ja tapahtumiin. High school -asetelma tarjoaa katsojille kunnon tilaisuuden nähdä, miten ihmiset suhtautuvat supersankareihin, joiden näkökulmasta yleensä kaikki näytetään. Nuoret heittävät vitsejä sankareista; tytöt miettivät, kenen kanssa mieluiten menisivät naimisiin; poikia ärsyttää, kun he eivät voi olla yhtä siistejä; ja kouluissa on alettu opettamaan asioita esimerkiksi Sokovian sopimuksesta, joka oli tärkeä asia Captain America: Civil Warin juonessa. Leffaa katsoessa ihailee muutamaankin otteeseen, miten salakavalasti Marvel on luonut leffamaailmansa ja kuinka se on saatu tuntumaan niin todelliselta, vaikka siinä nähdäänkin kymmeniä eri superheppuja.
Elokuvan ohjaajana toimii Jon Watts, joka on aiemmin tehnyt lähinnä televisiosarjojen jaksoja ja lyhytelokuvia, mutta myös pari koko illan leffaakin, kuten kauhupätkä Clownin (2014). Tässä Watts osoittaa osaavansa, vaikka onkin selvästi lähinnä vain tehnyt, mitä Marvel haluaa. Watts on toiminut myös yhtenä käsikirjoittajana ja yllättäen kuuden kirjoittajan tiimi on onnistunut pitämään tarinan kasassa. Spider-Man: Homecoming on kuvattu oivallisesti ja leikkaus on sujuvaa, etenkin alkupäässä nähtävässä koulumontaasissa. Spider-Manin puku on aivan mielettömän upea ja puvustustiimi on muutenkin tehnyt hienoa työtä. Visuaalisesti elokuva on erittäin näyttävä ja ääniefektit tuovat erinomaisen lisän huikeisiin tehosteisiin. Leffan musiikit on säveltänyt Michael Giacchino ja vaikka hänen työnsä toimiikin filmin aikana, eivät musiikit jää millään mieleen elokuvan päätyttyä.
Yhteenveto:Spider-Man: Homecoming singahtaa seittiensä kanssa suoraan MCU:n parhaimmistoon! Tämän tietää jo siitä, että kun lähtee salista, on päivä selvästi kirkkaampi ja kun teosta ajattelee, tulee vain todella hyvä mieli. Elokuva saa onneksi keskittyä (lähes) täysillä omaan tarinaansa, eikä se keskity pohjustamaan tulevia filmejä. Leffassa on yhdistelty hienosti tavallista supersankarimeininkiä, hulvatonta komediaa ja teinitunnelmaa, ja paketti on saatu pidettyä erinomaisesti kasassa. Teos ei koskaan muutu megalomaanisen isoksi, kuten suurin osa nykypäivän supersankaripätkistä, vaan pysyy jokseenkin "maanläheisissä" mitoissa. Tom Holland on täydellinen Spider-Man ja on upeaa nähdä, kuinka paljon hauskaa hänellä on roolin kanssa. Michael Keaton on mainio pahis ja hänen hahmoonsa on onnistuttu tuomaan toimivaa persoonaa ja hyviä motiiveja. Tony Stark ei onneksi ole kovin paljoa leffassa, jolloin Downey Jr. ei varasta huomiota itseensä. Vaikka Ned on ihan hassu sivuhahmo, on hän välillä ärsyttävä, minkä lisäksi leffan musiikit eivät ole kummoiset. Kovin paljoa muuta pahaa sanottavaa ei leffasta löydy ja sen haluaisi nähdä heti uudestaan. En muista, milloin viimeksi lehdistöyleisö olisi nauranut samalla lailla kuin tämän filmin aikana. Suosittelen käymään katsomassa Spider-Man: Homecomingin, jos olet hahmon tai supersankarijuttujen fani. Vaikka mukana on viittauksia muihin MCU-leffoihin, tämän voi hyvin katsoa myös omana kesäviihteenään. Muistakaa jäädä saliin istumaan vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana ja jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista toinen pohjustaa seuraavaa Spider-Man -elokuvaa. Seuraava Hämis-pätkä nähdäänkin jo parin vuoden päästä ja ne, jotka eivät sitä malta odottaa (jälleen minä mukaan lukien), voivat olla huojentuneita siitä, että hahmo nähdään jo ensi vuoden Avengers: Infinity Warissa (2018).
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Spider-Man: Homecoming, 2017, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures
