Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Spider-Man: Far From Home (2019)

SPIDER-MAN: FAR FROM HOME

Ohjaus: Jon Watts
Pääosissa: Tom Holland, Jake Gyllenhaal, Zendaya, Jacob Batalon, Samuel L. Jackson, Jon Favreau, Angourie Rice, Tony Revolori, Martin Starr, J. B. Smoove, Marisa Tomei, Cobie Smulders ja Peter Billingsley
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

HUOM! Jos et ole vielä nähnyt Avengers: Endgamea (2019), älä lue tätä arvostelua!

Spider-Man: Far From Home on Marvelin elokuvauniversumin 23. elokuva. Leffa pohjautuu tietty Marvelin sarjakuviin Spider-Man-, eli suomalaisittain Hämähäkkimies-supersankarista. Hahmo teki ensiesiintymisensä vuonna 1962 ja on sen jälkeen vain kasvattanut suosiotaan. Nykypäivänä Spider-Man on yksi tunnetuimmista pop-kulttuurihahmoista. Hahmon suosiota ovat tietty kasvattaneet hänestä tehdyt filmatisoinnit. Jo 1970-luvulla Spider-Manista yritettiin tehdä elokuvia, mutta kehnolla menestyksellä ja hahmo pääsi kunnolla valkokankaille vasta vuoden 2002 filmissä Spider-Man - Hämähäkkimies (Spider-Man). Sen jälkeen hahmo on esiintynyt kyseisen filmin kahdessa jatko-osassa, leffoissa The Amazing Spider-Man (2012) ja The Amazing Spider-Man 2 (2014) ja animaatiossa Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018). Ensiesiintymisensä Marvelin elokuvauniversumissa Spider-Man teki filmissä Captain America: Civil War (2016) ja vuotta myöhemmin hän sai oman elokuvansa Spider-Man: Homecoming (2017). Sen jälkeen hahmo näyttäytyi supersankarispektaakkeleissa Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame, ja nyt hän saa toisen soololeffansa Marvelin elokuvauniversumin sisällä. Kuvaukset alkoivat kesällä 2018 ja nyt Spider-Man: Far From Home on ilmestynyt teattereihin. Itse olin tietty äärimmäisen innostunut leffan näkemisestä, sillä Spider-Man on yksi suosikkihahmoistani ja koska pidin todella paljon Spider-Man: Homecomingista. Innostustani vain lisäsi, kun pääsin katsomaan Spider-Man: Far From Homen päivää ennakkoon Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen arvostelun yhdessä, minkä voi katsoa tästä.

Peter Parkerin luokka lähtee retkelle Eurooppaan ja Peter päättää jättää sankarihommat loman ajaksi sikseen ja keskittyä pitämään hauskaa ystäviensä kanssa. Ongelmia kuitenkin syntyy, kun Nick Fury tarvitsee Spider-Manin apua.

Tom Holland osoittaa nyt jo viidettä kertaa olevansa täydellinen valinta Peter Parkerin eli Spider-Manin rooliin. Holland on mahtava niin vitsejä heittävänä supersankarina kuin hieman nolona teininörttinä. Yksi ehdottomista suosikkipuolistani Spider-Manissa on aina ollut se, kuinka - toisin kuin muut supersankarit - Peter joutuu tosissaan tasapainottelemaan oikean elämän ja sankarielämänsä välillä ja paikoitellen hänen arkensa kamppailut saattavat jopa olla vaikeampia vastuksia kuin superviholliset. Tämä tuodaan jälleen hienosti esiin, minkä lisäksi Peterille on kirjoitettu mitä erinomaisin kasvutarina. Captain America: Civil Warissa Peter pääsi Spider-Manina oikeasti tositoimiin Iron Manin, eli Tony Starkin (Robert Downey Jr.) avustuksella ja Tony onkin viime leffoissa toiminut Peterin mentorina. Avengers: Endgamessa Tony uhrasi itsensä pelastaakseen maailman, millä on nyt todella suuri vaikutus Peteriin. On kiehtovaa seurata, kuinka Peter yrittää olla paras mahdollinen seuraaja Iron Manille ja todistaa Tonylle lahjansa vielä Tonyn kuoleman jälkeen. Tonyn kuolemaa muistellaan muutenkin filmissä paljon, joten jos et ole vielä päässyt siitä yli, kannattaa varautua kyynelvirtaan parissa kohtaa.

Spider-Man: Homecomingista tutut Peterin luokkalaiset tekevät paluun ja heistä saadaan vielä enemmän irti kuin viimeksi. Vain Peterin vanha ihastuksenkohde Liz loistaa poissaolollaan, mutta hänet on jo unohdettu ja tällä kertaa Peter on iskenyt silmänsä Zendayan näyttelemään MJ:hin. Vaikkei kyseessä ole se oikea Mary Jane, pidän tästä MJ:stä erittäin paljon. Kyseessä ei todellakaan ole mikään avuton neito pulassa, vaan MJ on omatoiminen ja päättäväinen nuori nainen. Ja mikä parasta, kuten Homecomingissa kävi selväksi, hän on sarkastinen, kyyninen, jopa hieman töykeä ja kettuileva, mutta silti hurmaava, jotta katsoja ymmärtää, mitä Peter näkee hänessä. MJ on todella poikkeava tapaus perinteisistä supersankarileffojen naishahmoista ja Zendaya sopii rooliin kuin valettu. Jacob Batalonin esittämä Peterin paras ystävä Ned on tietenkin mukana ja tarjoaa jälleen useat naurut. Muutkin luokkalaiset, kuten koulun uutisia tekevä Betty (Angourie Rice) ja mulkvisti Flash (Tony Revolori) tekevät paluun, ja luokkaretkeä lähtevät valvomaan hulvattomat opettajat Harrington (Martin Starr) ja Dell (J. B. Smoove).
     Muitakin vanhoja tuttuja hahmoja nähdään filmissä, kuten Peterin täti May (Marisa Tomei), Tonyn entinen henkivartija Happy (Jon Favreau), sekä agentit Nick Fury (Samuel L. Jackson) ja Maria Hill (Cobie Smulders). Jackson vetää Nick Furyn roolin tutulla ja varmalla otteella. Smulders ja Tomei jäävät hieman taustalle, mutta Favreau saa omat hetkensä tarjota osuvat naurun hörähdykset. Kaikki näyttelijät tekevät kuitenkin oivallista työtä, kuten yleensä.
     Uutena tulokkaana esitellään erikoisia voimia omaava Mysterio, jota näyttelee fantastinen Jake Gyllenhaal. Fanit ovat pitkään toivoneet näkevänsä Mysterion valkokankailla, vaikka monia onkin mietityttänyt, miltä hahmon ikoninen kalanmalja-kypärä näyttäisi elokuvamuodossa. Hahmo on onneksi päheä niin ulkoisesti kuin kirjoitettuna hahmona, vaikka olen jo nyt varma, että tulee olemaan paljon faneja, jotka eivät pidä ratkaisuista, joita Mysterion kanssa on tehty. Itse taas pidin tekijöiden päätöksistä ja pidin Mysteriota erittäin hyvänä hahmona, mitä vain paransi Gyllenhaalin karismaattinen roolityö.

2019 on elokuvavuotena osoittautunut itselleni aikamoiseksi pettymykseksi isojen Hollywood-tuotantojen osalta. Avengers: Endgame oli kyllä unelmieni täyttymys, kymmenen vuoden mittaisen saagan täydellinen huipentuma ja aivan mieletön kokemus, mutta muut leffat eivät ole nousseet odotusteni tasolle. Alita: Battle Angel (2019) oli todella laiska animetulkinta, Disney-klassikkoiden päivitetyt versiot Dumbo (2019) ja Aladdin (2019) olivat keskinkertaisia, kuten olivat myös hirviörymistely Godzilla II: King of the Monsters (2019), hittipeleihin pohjautuva Pokémon Detective Pikachu (2019) ja uusien näyttelijöiden tähdittämä Men in Black: International (2019), eivätkä Shazam! (2019) tai Captain Marvelkaan (2019) saavuttaneet potentiaaliansa. Sarjakuviin perustuvat X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019) ja etenkin Hellboy (2019) olivat taas vain huonoja. Onneksi Spider-Man: Far From Home ei vajoa näiden elokuvien joukkoon, vaan vihdoin sain odotuksilleni ja innostukselleni vastinetta. Kyseessä on kevyesti kesän paras blockbuster ja mitä mahtavin supersankaripläjäys.

Spider-Man: Far From Home on nerokas yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja näyttäviä taisteluja. Elokuva nappaa mukaansa välittömästi ja varsinkin ensimmäisen puolen tunnin aikana katsoja saa nauraa maha kipeänä hulvattomille vitseille, joita revitään myötähäpeällisistä hahmoista ja noloista tilanteista. Leffa on jo puhtaana komediana niin valloittava, että olisin voinut sujuvasti katsoa elokuvan Peterin luokkaretkestä Euroopassa ilman mitään yliluonnollisuuksia tai sankarihommia. Silti on tosin pakko todeta, että kun ne sankarijutut alkavat, ovat vauhdikkaat toimintakohtaukset koukuttavia ja jopa hieman jännittäviä. Etenkin yksi taistelu on huikean kekseliäästi toteutettu ja mitä pidemmälle se menee, sitä vain erikoisemmaksi ja hienommaksi se muuttuu. Taistelut ovat myös tarpeeksi erilaisia toisistaan, jolloin aika ei kertaakaan käy pitkäksi. Spider-Manin kykyjä käytetään erittäin hyvin hyödyksi toimintakohtauksissa ja on aina yhtä riemukasta nähdä, kuinka tämä verkkoveikkonen kulkee ympäri kaupunkia seittiensä varassa heiluen. Romanttinen puoli taas on yllättävän hyvällä maulla tehty, eikä Peterin ihastus MJ:hin ole siirappinen tai väkisin väännetty. Hollandilta ja Zendayalta löytyy kemiaa ja huvittavaa kyllä huomasin jännittäväni enemmän, onnistuuko Peter valloittamaan MJ:n sydämen kuin miten Spider-Man selviää taisteluista hengissä.

Kaiken viihdyttävän toiminnan ja hulvattoman huumorin keskellä pidin leffassa eniten siitä, kuinka hahmovetoinen kertomus se lopulta onnistuu olemaan. Peterin kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu ja vaikka filmin tarina on enemmän jatkumoa Avengers: Endgamelle kuin Spider-Man: Homecomingille, on tämä siinä mielessä selvää jatkoa Homecomingille, että Peterin henkinen matka jatkuu loogisella tavalla. Homecomingissa Peter yritti todistaa kykynsä Tonylle ja päästä mukaan isojen poikien leikkiin, ja nyt hänen täytyy todistaa itsensä maailmalle ja ennen kaikkea itselleen. Erittäin kiehtovana pidin myös sitä, kuinka leffassa näytetään, miten maailma on muuttunut eräiden sormien napsuttelujen seurauksena. Iron Man on näkyvissä kaikkialla, minne ikinä reissu luokkaa viekin, minkä lisäksi elokuvan alkupäässä näytetään erilaisista vinkkeleistä, kuinka normaalit ihmiset reagoivat siihen, kun viisi vuotta aiemmin osa heidän tutuistaan katosi kuin savuna ilmaan ja on nyt ilmestynyt takaisin. Jotkut ovat onnistuneet jatkamaan elämäänsä, mikä on aiheuttanut vaikeita tilanteita niille, jotka ovat "palanneet kuolleista". Marvelin maailmaa onnistutaan jälleen tekemään rikkaammaksi monin eri tavoin, kuten lentokoneen ruudulla nopeasti vilahtavan "Finding Wakanda" -dokumentin kautta. Näiden ansiosta rakastan tätä elokuvauniversumia joka leffan myötä yhä vain enemmän.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Spider-Man: Homecomingin ohjannut Jon Watts, mikä on mahtava päätös, sillä Watts selvästi tietää, mitä tehdä Spider-Manin kanssa. Watts tasapainottelee loistokkaasti komedian, draaman, romantiikan ja taisteluiden kanssa, ja onnistuu aika lailla kaikessa kenties jopa edellistä leffaa paremmin. Käsikirjoituksen taas on työstänyt Chris McKenna ja Erik Sommers, jotka ovat tuoneet mukaan hyvin rohkeita ja yllättäviä puolia, mitkä herättävät varmasti paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Kaksikko pistää parastaan henkilöjen ja huumorin kanssa, sekä saa aikaiseksi mielenkiintoisen kertomuksen. Teknisesti Spider-Man: Far From Home on tietysti vaikuttava. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt upeaa työtä Spider-Manin kohtaamien uhkien kanssa. Puvustajat ovat päässeet tekemään useammankin asun Spider-Manille, minkä lisäksi he saavat Mysterion näyttämään todella tyylikkäältä. Ääniefektit ovat hyvin luotuja ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit säestävät mainiosti kohtauksia ja tuovat lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Spider-Man: Far From Home on loistava supersankariseikkailu ja mitä parasta blockbuster-viihdettä tälle muuten jatkuvia pettymyksiä tarjonneelle leffakesälle. Elokuva on veikeä yhdistelmä road trip -komediaa, teiniromantiikkaa ja vauhdikkaita taistelukohtauksia, ja yllättäen paketti toimii erinomaisesti, luoden jälleen yhden omalaatuiselta tuntuvan filmin mukaan kaiken aikaa kasvavaan Marvelin elokuvauniversumiin. Leffauniversumin maailmaa laajennetaan ja syvennetään hienosti, ja on kiehtovaa seurata, kuinka parin viimeisimmän Avengers-elokuvan tapahtumat ovat vaikuttaneet tähän maailmaan. Leffa nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa useita hullun hauskoja hetkiä. Romanttinen puoli ei äidy ällön siirappiseksi, vaan se on erittäin hyvin kirjoitettu osa tarinaa. Erityisen hienoa on, että kyseessä on todella hahmovetoinen kertomus, missä päästään hyvin Peterin pään sisälle. Hahmon kehityskaari on mielenkiintoinen ja se tuo mukaan oivaa draamaa. Toimintakohtaukset ovat tietty näyttäviä ja erittäin viihdyttäviä. Yllätyksiä on luvassa ja jotkut ratkaisut synnyttävät varmasti paljon kiivasta keskustelua fanien keskuudessa. Näyttelijät ovat erittäin mainioita - etenkin Tom Holland, joka voisi minun puolestani näytellä Spider-Mania vielä ainakin seuraavat kymmenen vuotta. Teknisesti leffa on todella vaikuttava ja Jon Watts pitää eri genrejä vakuuttavasti yhdessä. Toivonkin hänen tekevän seittisinkoilijan tulevat soololeffat. Spider-Man: Far From Home on todellinen piristysruiske ja sitä jälkikäteen mielessä nousee aina hymy huulille. Supersankarileffojen faneille tämä on tietty pakkokatsottavaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset ja nyt tosissani painotan: jääkää katsomaan ne, sillä varsinkin ensimmäinen niistä on todella, todella tärkeä palanen Marvelin tulevaisuudessa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Spider-Man: Far From Home, 2019, Marvel Studios, Columbia Pictures, Pascal Pictures