Arvostelu: Smurffit 2 (The Smurfs 2 - 2013)

SMURFFIT 2

THE SMURFS 2

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Katy Perry, Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Christina Ricci, Brendan Gleeson, J. B. Smoove, Jayma Mays, John Oliver, George Lopez, Jacob Tremblay ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 7

HUOM! Jotta arvostelu pysyisi lapsiystävällisenä, osa sanoista on jouduttu korvaamaan "smurffaavalla" ilmaisulla.

Peyon klassikkosarjakuviin perustuva elokuva Smurffit (The Smurfs - 2011) oli valtava hitti, vaikka se sai paljon haukkuja niin kriitikoilta kuin sarjakuvien ja Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) faneilta. Jatko-osan teosta ilmoitettiinkin pian sen jälkeen, kun ensimmäinen elokuva todettiin menestykseksi. Kuvaukset alkoivat kesällä 2012 ja Smurffit 2 sai ensi-iltansa heinäkuussa 2013. Elokuva oli hitti, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edellinen leffa ja se sai vielä ensimmäistä osaa huonommat arviot. Itse en ollut nähnyt Smurffit 2:a aiemmin. Olin katsonut ensimmäisen Smurffit-elokuvan ja se oli niin kehno, etten kokenut tarvetta jatko-osan katsomiselle. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää tänä kesänä 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden. Se oli mielestäni edelleen huono leffa, mutta siitä huolimatta päätin vihdoin katsoa myös Smurffit 2:n.

Smurffaavan paha Velho smurfnappaa Smurffiinan ja yrittää käyttää tätä ilkikurisessa juonessaan saadakseen smurffien esanssia ja valloittaakseen maailman taikavoimillaan.

Ensimmäisestä elokuvasta tutut smurffihahmot tekevät paluun, mutta hieman erilainen joukko lähtee Smurffiinan (äänenä laulajatähti Katy Perry) pelastusretkelle. Suursmurffi (kesken elokuvan teon menehtynyt Jonathan Winters viimeisessä roolissaan), mokaileva Tohelo (Anton Yelchin) ja jatkuvasti tympeä Ärjysmurffi (George Lopez) saavat Välkyn (Fred Armisen) ja Sisusmurffin (Alan Cumming) sijaan seurakseen narsistisen Kaunosmurffin (John Oliver), joka käyttää koko ruutuaikansa itsensä ylistämiseen ja ihalemiseen. Kaunosmurffi käykin nopeasti hermoille ja katsojana toivoo pian, että hahmo smurffaisi jossain kohtaa leffaa. Miksei hänen sijaan Passiivisaggressiivissmurffi (Jimmy Kimmel) voinut lähteä seikkailuun? Hänen nimensä oli yksi ainoista vitseistä, joille jopa hymähdin positiivisesti. Suursmurffi, Tohelo ja Ärjysmurffikin ovat omien heikkouksiensakin kanssa tarpeeksi hyvä kolmikko, ettei neljättä smurffia olisi edes tarvittu retkelle.

Monien Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) hahmojen äänenä tunnettu Hank Azaria palaa pahan Velhon rooliin ja hän onnistuu olemaan vielä smurffimpi roolissa kuin viime kerralla. Azaria hyppää täysin roolinsa vietäväksi, eikä pysähdy kertaakaan miettimään, missä kohtaa hän alkaa jo olla raivostuttava. Lapsista Velho saattaa olla hieman jännittävä, mutta aikuinen lähinnä pyörittelee silmiään Azarian smurffailulle. Sitten taas kun ruutuun ilmestyy Velhon kissa, kammottavilla digiefekteillä toteutettu Rontti, silmien pyörittely loppuu, eikä katsetta voi kääntää, vaikka mieli kuinka tekisi. Häiriintyneen epäaidon katin väännellessä naamaansa, katsojan tärykalvoille palaa ilmestys, minkä aiheuttamat painajaiset eivät hetkeen lopu.
     Ja tietty edellisestä osasta tutut poloiset Neil Patrick Harris ja Jayma Mays on raahattu tähänkin leffaan, vaikka tosin Mays pääsee hieman pälkähästä hahmonsa Gracen pienellä ruutuajalla. Patrickia esittävä Neil Patrick Harris sen sijaan kärvistelee pitkin leffaa ja hänestä voi nähdä, että ensimmäisen elokuvan kuvausten aikana mukana kulkenut lapsenomainen into on kadonnut karun todellisuuden tieltä. Rakastavasti tehdyn lastenseikkailun sijaan Smurffit-rainat ovatkin rahanahneudesta väännettyjä tuotesijoitteluja, joita Peyo tuskin hyväksyisi, jos olisi yhä elossa. Elokuvassa esitellään myös Patrickin ja Gracen lapsi, joka on tottakai nimetty Blueksi (Jacob Tremblay ensimmäisessä elokuvaroolissaan), sekä Patrickin isäpuoli Victor (Brendan Gleeson), johon Patrickilla on todella huonot välit. Koska jos jotain ensimmäisestä Smurffit-leffasta puuttui, niin ihmissuhdedraama. Voi smurffi soikoon.

Ensimmäisen Smurffit-elokuvan tekijät eivät tainneet ottaa lainkaan opikseen filmin saamasta murskapalautteesta, josta äänekkäin tuli smurffien faneilta, joiden mielestä elokuva teki pelkkää hallaa heidän lapsuudensuosikeilleen. Smurffit 2 ei ole ihan yhtä paha tuotesijoitteluteos kuin edeltäjänsä, mutta se on jo itsessään täysin sieluton tuote. Parissa kohtaa filmi kyllä syyllistyy mainostamiseen. Elokuvan taustalla pyörii Sony-yhtiö, joten on täysin odotettavissa, että kaikki leffassa nähtävät puhelimet ja tietokoneet olisivat yhtiön. Sen vielä ymmärtää. Mutta kun mukana on kohtaus, missä Velho oikein ihailee ja tutkii yhtä Sonyn tablettia ja kehuu sitä maasta taivaisiin, alkaa katsojalla jo olla smurffi kireällä. Sentään tekijät ovat kuunnelleet fanien valitusta siitä, että leffa sijoittui smurffien maailman sijaan New Yorkiin ja keskittyi liikaa esittelemään nähtävyyksiä. Smurffit 2 tapahtuukin Pariisissa... missä taitaa olla vielä enemmän nähtävyyksiä. Tuotesijoittelun sijaan elokuvaa voi katsoa siis matkailumainoksena. Jossain kohtaa huomaa odottavansa Trivagon hotellivertailua.

Joku voisi toisaalta ihan ymmärrettävästi sanoa, että olen aivan liian julma elokuvalle, joka on tarkoitettu monta vuotta nuoremmille katsojille kuin minä. Onhan se ihan totta, mutta minua silti smurffaa suunnattomasti, kun rahanahneet studiot tekevät tällaista moskaa lapsille, jotka ansaitsevat paljon parempaa. Kun maailmasta löytyy niin paljon lapsiystävällisiä elokuvia, joihin on panostettu monella tapaa enemmän kuin moniin "aikuisten elokuviin" ja joista oikeasti kaikenikäiset voivat nauttia, niin miksi pistää heitä tyhmentymään tällaisten rainojen parissa? Jos smurffeja haluaa katsoa, niin pistäkää pyörimään vanha ihastuttava piirrossarja. Jopa vuoden 2017 animaatio Smurffit: Kadonnut kylä (Smurfs: The Lost Village) on parempi vaihtoehto, vaikka sekin on lopulta aika keskinkertainen. Smurffit 2:sta on turha odottaa ajatuksia herätteleviä opetuksia, mitkä auttaisivat lasta kasvamaan hyväksi aikuiseksi. Siitä ei löydy sydäntä, mikä pumppaisi sen täyteen Peyon töistä tuttua rakkautta ja aitoa, puhdasta riemua. Kaikessa ylienergisyydessään leffa ei ole edes viihdyttävä tai hauska.

Elokuvan on ohjannut sama henkilö kuin edellisenkin osan, Raja Gosnell, joka tekee täysin samanlaista työtä kuin viimeksi. Gosnell hassuttelee, minkä kerkeää, muttei pysähdy miettimään, mitä on oikeasti tekemässä. Sama koskee myös viidestä henkilöstä koostuvaa käsikirjoitustiimiä, joka tunkee mukaan toinen toistaan typerämpiä vitsejä, eikä ole hoksannut lainkaan, mikä ensimmäisessä osassa meni pieleen. Sentään Smurffit 2 on sujuvasti kuvattu. Leikkauksessa turhia juttuja voisi karsia, sillä tunnin ja 45 minuutin kestossaan leffa käy tylsäksi kohdeyleisöllekin. Mukana on oivallisia lavasteita, kelpo valaisua ja Velho on puettu ja maskeerattu mahdollisimman samannäköiseksi kuin sarjakuvissa. Tehosteet eivät tässäkään leffassa vakuuta ja on edelleen erittäin selvää, milloin Rontti on oikea kissa ja milloin digismurffitus. Heitor Pereiran säveltämät musiikit eivät pääse lainkaan esille, sillä leffa tuntuu vain olevan täynnä isosti jumputtavia popkappaleita.

Yhteenveto: Smurffit 2 on smurffaavan smurffi elokuva, joka tylsistyttää liian pitkällä kestollaan, ärsyttää monestakin syystä ja tyhmentää kaikenikäisiä katsojia. Hävytöntä tuotesijoittelua löytyy jälleen, mutta tällä kertaa filmi tuntuu enemmän matkailumainokselta. Sielu ja sydän ovat tästäkin rainasta kateissa ja katsojaa harmittaa niin Peyon, kyllästyneen näköisen Neil Patrick Harrisin kuin myös niiden lasten puolesta, jotka päätyvät tätä katsomaan. Aivoton kohellus saattaa toki naurattaa kohdeyleisöä, mutta on tästä silti kelpo perhe-elokuva kaukana. Kyseessä on niitä teoksia, joita lapset tuskin muistelevat enää aikuisiällä lämmöllä edes paksujen, nostalgianhuuruisten lasien kera. Hank Azaria käy hermoille pahana Velhona ja tämän digikissa aiheuttaa yhä painajaiskuvia. Uutena hahmona seikkailuun hyppäävä Kaunosmurffi on raivostuttava tapaus. Smurffit 2 pitää sisällään aika lailla kaiken, mitä 2000-luvun lastenleffoissa voi mennä vikaan ja taitaa olla sanomattakin selvää, että suosittelen kaikenikäisiä pysymään kaukana näistä smurffaavista kammotuksista. Jos hahmojen seikkailut kiinnostavat, suosittelen vilkaisemaan kokonaan animoidun Smurffit: Kadonneen kylän.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset. Jos sinne asti pystyy sinnittelemään...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs 2, 2013, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Hemisphere Media Capital, Kerner Entertainment Company, Studio Peyo, Canadian Film or Video Production Tax Credit, Firstep Productions, Legend3D, NeoReel

Arvostelu: Smurffit (The Smurfs - 2011)

SMURFFIT

THE SMURFS

Ohjaus: Raja Gosnell
Pääosissa: Neil Patrick Harris, Hank Azaria, Jayma Mays, Jonathan Winters, Anton Yelchin, Katy Perry, Fred Armisen, Alan Cumming, George Lopez, Sofia Vergara, Tom Kane ja Frank Welker
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

The Smurfs, eli suomalaisittain Smurffit perustuu belgialaisen Pierre "Peyo" Cullifordin sarjakuvahahmoihin, smurffeihin. Nämä pienet olennot tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1958 Le Journal de Spirou -sarjakuvalehdessä, mutta maailmanlaajuisen suosioon hahmot nousivat Smurffit-piirrossarjan (The Smurfs - 1981-1989) kautta. Vuonna 1997 tuottaja Jordan Kerner alkoi pommittamaan hahmojen oikeuksia pitävää belgialaisyhtiötä, Lafig Belgiumia kirjeillä, missä hän kertoi innostuksestaan hahmoihin ja kysyi elokuvaoikeuksien hintaa mahdollista filmatisointia varten. Vasta vuonna 2002, kun Peyon perikunta luki Kernerin tuottaman Lotta ystäväni -elokuvan (Charlotte's Web - 2006) käsikirjoituksen, he luottivat tähän tarpeeksi, jotta he vihdoin myivät elokuvaoikeudet. Aluksi leffaa työstettiin Paramount Picturesin ja Nickelodeon Moviesin kautta, mutta vuonna 2008 oikeudet siirtyivät Columbia Picturesille ja Sony Pictures Animationille. Alunperin leffan piti olla vain animaatio, mutta Sonyn johtohahmo Michael Lyntonin ideasta elokuvan päätettiin yhdistävän animaatiota ja oikeita näyttelijöitä. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja leffan oli alunperin tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden joulukuussa, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää, jottei elokuva joutunut kilpailemaan Jogi-karhun (Yogi Bear - 2010) ja Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010) kanssa. Lopulta 16. kesäkuuta 2011 (tasan kymmenen vuotta sitten) Smurffit sai maailmanensi-iltansa pienessä espanjalaisessa Júzcarin kylässä, minkä asukkaat maalasivat kokonaan siniseksi ensi-illan kunniaksi. Elokuva oli rahallisesti megahitti, mutta kriitikoilta ja faneilta se sai murskaavaa tylytystä. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se saapui Suomen teattereihin syyskuussa 2011, vaan näin sen vasta muutamia vuosia myöhemmin Netflixistä. Kun huomasin, että Smurffit-elokuva täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa leffan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Rauhallisessa kylässään asuvat pienet ja siniset smurffi-olennot valmistautuvat Sinisen kuun festivaaliin. Juhlavalmistelut saavat kuitenkin ikävän käänteen, kun paha Velho saapuu kylään, aikomuksenaan siepata smurffit ja imeä niistä taikavoimat omaan käyttöönsä. Osa smurffeista löytää paetessaan portaalin, mikä kuljettaa heidät metsästä New Yorkiin.

Seikkailuun päätyvät smurffit ovat smurffikylän vanha ja viisas johtaja Suursmurffi (äänenä Jonathan Winters), kylän ainoa tyttö Smurffiina (laulaja Katy Perry), jatkuvasti mokaileva Tohelo (Anton Yelchin), fiksu ja siksi silmälaseja käyttävä Välkky (Fred Armisen), äksy Ärjysmurffi (George Lopez), sekä jostain syystä skotlantilaisesti kilttiin pukeutuva Sisusmurffi (Alan Cumming). Smurffien nimet määrittelevät heidän piirteensä hyvin vahvasti ja esimerkiksi Ärjysmurffi ja Sisusmurffi jäävätkin aika tylsän yksiulotteisiksi. Hahmot ovat veikeän energisiä, joiden kanssa lapsikatsoja lähtee varmasti mielellään seikkailemaan. Aikuisille smurffit voivat usein käydä ärsyttäviksi - paikoitellen ihan tarkoituksella.
     Elokuvan pahis on tietty smurffien arkivihollinen, paha Velho (Hank Azaria), jonka suomenkielinen nimi on todella typerä. Miksei hahmo voi olla Suomessakin Gargamel, kuten hän on alunperin? Toisin kuin digitaalisesti animoidut smurffit, Azaria pääsee näyttelemään Velhoa ihan asussa ja maskeerauksissa kameran edessä. Useiden Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninä tunnettu Azaria aiheuttaa lähinnä suurta myötähäpeää teatraalisella olemuksellaan. On ymmärrettävää, että lastenleffassa pahishahmo halutaan esittää hupsusti, mutta kun hahmo pissaa astiaan keskellä täyttä hienostoravintolaa, aletaan jo mennä liian pitkälle. Animaatiossa pöljä pahis toimii, mutta näyteltynä Velho on vain nolo. Velhoa seuraa tietysti häijy kissa Rontti, jota on päätetty tehostaa digitehostein. Huomasin useaan otteeseen vain tuijottavani järkyttyneenä, kun aito kissa on päätetty vaihtaa aivan järkyttävään digiräpellykseen. On jälleen ymmärrettävää, että piirrossarjassa Rontti oli ilmeikäs kissa, joten tekijöiden on pitänyt tehdä jokin ratkaisu katin kanssa elokuvassa, mutta tämä ratkaisu on yksi osoitus siitä, että kenties Smurffeja ei olisi koskaan kannattanut tehdä osittain näyteltynä elokuvana.

Sen sijaan, että sarjakuvien ja piirrossarjan tavoin Smurffit-leffa sijoittuisi smurffien kylään ja sitä ympäröivään metsään täynnä kaikenlaista taianomaista, ovat tekijät ilmiselvästi halunneet toistaa elokuvien, kuten Alvin ja pikkuoravien (Alvin and the Chipmunks - 2007) ja Lumotun (Enchanted - 2007) suosion ja viedä satuhahmot ja puhuvat eläimet meidän maailmaamme. Taikametsän sijaan maagisuutta smurffeille edustaa ihmisten teknologia, mitä löytyy esimerkiksi Times Squarelta jättimäisten mainostaulujen muodossa. M&M's, Coca-Cola, McDonald's ja Google ovat vain muutamia hävyttömiä tuotesijoitteluja, joita leffa alkaa puskemaan tiuhaan tahtiin New York -osuuden alkaessa. Blue Man Groupin mainos ihmettelevien smurffien takana menee vielä vitsinä, mutta Blu-rayn mainos saa huokaisemaan syvään pettymyksestä. Musiikkivideota muistuttava Guitar Hero -osio taas saa pyörittelemään silmiään. Missä on Smurffit-sarjakuvien ja -piirrossarjan ihastuttavuus, sydän ja riemu?

New Yorkissa smurffit päätyvät kosmetiikkafirman markkinointiosaston varajohtajan, Patrickin ja tämän raskaana olevan vaimon Gracen (Neil Patrick Harris ja Jayma Mays, jotka yrittävät parhaansa, mutta sääliksi käy) kotiin. Eli ne pakolliset ihmishahmot, jotka aluksi kirkuvat nähdessään outoja animoituja pikku-ukkoja ja sitten käyttävät loppuleffan niiden auttamiseen. Harmi vain, että Patrickin kosmetiikkajuonikuvio vie aivan liikaa aikaa elokuvasta ja tekee siitä pitkäveteisen jopa kohdeyleisölle. Tällä on kai yritetty kosiskella aikuiskatsojaa, mutta heidän kohdalla peli on jo menetetty. Vannoutuneimmat smurffifanitkin pysyvät suuttuneina New York -asetelmasta ja elokuvan sieluttomuudesta. Huumoria yritetään epätoivoisesti yrittää vähän jokaiseen makuun, mutta kaikki pieruvitseistä hieman härömpiin heittoihin lentävät kauas ohi maalitaulusta. Aikuisille epätoivoisimpia vitsejä ovat populaarikulttuurijutut, kuten skottismurffin "freedom"-huuto Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995). Ainoa vitsi, mikä sai minut naurahtamaan, on osuvan itseironinen läppä siitä, saavatko smurffit nimensä heti syntyessään, vai vasta näyttäessään tietyn asian itsestään, mikä määrittelee heidät täysin persoonina? Sitten taas, kun elokuva yrittää liikkua meta-tasoilla ja näyttää, että smurffit ovat sarjakuvahahmoja leffassakin, se lähinnä vain hämmentää.

Elokuvan on ohjannut Raja Gosnell, joka on erikoistunut juurikin tällaisiin teoksiin kuin Smurffit. Gosnellin filmografiaan kuuluu mm. Scooby-Doo (2002) ja Beverly Hillsin hienostohauva (Beverly Hills Chihuahua - 2008), minkä lisäksi hän ohjasi aiemmin Yksin kotona 3:nkin (Home Alone 3 - 1997). Aivan kuin Gosnell haluaisi tieten tahtoen pilata monien rakastamia juttuja... Käsikirjoitustiimiin taas kuuluvat J. David Stem, David N. Weiss, David Ronn ja Jay Scherick. Edes kolmen Davidin avulla smurffeja ei onnistuta tuomaan valkokankaille kunnioittavalla tavalla. Nelikko ei vaikuta edes pitävän näistä taikaolioista ja monet tarinallisista ratkaisuista tuntuvatkin tulleen suoraan studiolta. Sentään Smurffit on kelvollisesti kuvattu elokuva. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät parhaansa saadakseen Velhon näyttämään sarjakuville uskolliselta. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä tunnin ja 45 minuutin pituisena se on luultavasti liian pitkä lapsille, puhumattakaan vanhemmista, jotka joutuvat kärvistelemään elokuvan läpi lastensa kanssa. Itse smurffit näyttävät ihan hyviltä, mutta muuten digianimaatiot ovat usein todella kehnot. Äänimaailma toimii sujuvasti, vaikkei Heitor Pereira saakaan mitään kiinnostavaa aikaan musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Smurffit on todella surullisen kehno koko perheen elokuva. Lapsille se voi tarjota hauskaa viihdettä, mutta uskoisin heidänkin kokevan leffan paikoitellen tylsäksi, Neil Patrick Harrisin hahmon kosmetiikkajuonikuvion takia. Aikuisten taas on vaikea löytää riemua leffasta. Jos on kovemman luokan Smurffifani, elokuva voi tuntua jopa suurelta loukkaukselta. Alkuperäistöiden taianomaisuus loistaa poissaolollaan. Sydäntä ei löydy lainkaan ja lähinnä leffa on vain tökerön hävytöntä tuotesijoittelua. Koheltaminen ei jaksa naurattaa ja vitsit ovat aikamoisia hutilaukauksia. Hank Azaria yrittää aivan liikaakin pahan Velhon osassa, luoden vain erittäin myötähäpeällisen pahishahmon. Velhoa seuraava Rontti-kissa on vähän väliä järkyttävän kökkö digiluomus. Kaikin puolin lopputuloksena on lähinnä ärsyttävä sekoilu. Elokuvan sijaan Smurffeja tekisi mieli kutsua lähinnä tuotteeksi, sillä sitä se todella on. Tuote, jolla on tarkoitus höynäyttää helpot rahat nostalgiannälkäisten aikuisten ja viattomien lasten taskuista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus. Lisäksi lopputeksteissä lukee huojentava tieto, ettei animoituja kissoja satutettu elokuvaa tehdessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Smurfs, 2011, Columbia Pictures, Sony Pictures Animation, Studio Peyo, Mel's Cite du Cinema, Kerner Entertainment Company

Arvostelu: Terminator - Pelastus (Terminator Salvation - 2009)

TERMINATOR - PELASTUS

TERMINATOR SALVATION

Ohjaus: McG
Pääosissa: Christian Bale, Sam Worthington, Anton Yelchin, Bryce Dallas Howard, Moon Bloodgood, Jadagrace Berry, Common, Michael Ironside ja Helena Bonham Carter
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia / Director's Cut: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 12

James Cameronin ohjaama Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) oli menestys, joten jatkoa seurasi. Terminator 2: Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) oli vielä isompi hitti, mutta sen jälkeen Cameron jätti sarjan, etenkin kun kolmannen osan tuotanto muodostui vaikeaksi, jolloin ohjaajaksi valittiin Jonathan Mostow. Lopulta Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003) ilmestyi ja se oli edeltäjiensä tapaan kassamagneetti. Leffan lopetus johti vihdoin pitkään puhuttuun tuomion päivään, jota monet fanit olivat odottaneet. Heti kolmannen osan ilmestymisen jälkeen alkoi neljännen osan suunnittelu, mutta kun vuonna 2007 sarjan oikeudet vaihtoivat jälleen omistajaa, suunnitelmat menivät uusiksi ja neljättä osaa mietittiin uuden Terminator-trilogian avausosana. Kuvaukset alkoivat keväällä 2008 ja Terminator Salvation, eli suomalaisittain Terminator - Pelastus sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Myös tämä leffa oli menestys, mutta kriitikot eivät siitä erityisemmin pitäneet. Itse olen aina pitänyt elokuvasta, etenkin kun se luo vihdoin jotain uutta sarjaan. Olin nähnyt kolme ensimmäistä ennen tämän ilmestymistä ja minua ärsytti, kun minulla ei ollut ikää mennä katsomaan tätä leffateatteriin. Sain Terminator - Pelastuksen kuitenkin DVD:nä samana vuonna ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan; viimeksi pari vuotta sitten ennen Terminator Genisysin (2015) ilmestymistä. Tammikuun alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan kesälle 2017 ja Terminator voitti, joten oli jälleen aika katsoa sarjan osat uudestaan.

Vuonna 2018 ihmiset taistelevat John Connorin johdolla Skynetin konearmeijaa vastaan. Samalla John yrittää epätoivoisesti löytää erään Kyle Reesen, jonka eloonjäänti on tärkeää ihmiskunnan tulevaisuudelle.

John Connorin näyttelijä on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa roolissa nähdään Batmanin roolista tuttu Christian Bale. Oli erittäin hyvä päätös, ettei edellisen osan Nick Stahl jatkanut osassa, sillä hän olisi aika varmasti epäonnistunut täysin. Balesta löytyy erinomaista henkeä, mitä rooli vaatii ja hän on uskottava johtohahmona. Johnista on tullut aikamoinen synkistelijä, mutta tietty sankarillisuuskin löytyy vielä jostain hänen sisältään. Balea katsoisi mielellään sotilasjoukon kärjessä, kun ihmiset hyökkäävät suurella joukolla Skynetia vastaan, mutta outoa kyllä, noin puolen tunnin jälkeen alkaa tajuamaan, ettei elokuva oikeastaan kunnolla edes kerro John Connorista.

Isompaan rooliin pääsee nimittäin Sam Worthingtonin näyttelemä uusi hahmo Marcus, joka herää, huomatakseen olevansa keskellä tuhoista sotaa. Vaikka Marcus on mielenkiintoinen, on paikoitellen kummallista, kuinka paljon enemmän hän saa ruutuaikaa kuin sarjan oikea sankari. Hahmo ei myöskään tunnu olevan oikeasti tärkeä tapaus, jolloin usein toivoisi, että voisi nähdä Johnin jälleen ruudulla. Siitä huolimatta Worthington hoitaa hommansa hyvin ja hahmosta löytyy onnistuneita puolia.
     Edesmennyt Anton Yelchin esittää Kyle Reeseä, joka on tässä elokuvassa teini-ikäinen. Jos jotakuta hämmentää, miten Kyle voi olla mukana, sillä hän kuoli ensimmäisessä osassa tai miksi hän on paljon nuorempi, niin syy on siinä, että tämä leffa tapahtuu kymmenen vuotta ennen kuin Kyle lähetetään pelastamaan Sarah Connor. Tämän elokuvan Kyle on innokas nuorukainen, joka haluaa todistaa omat kykynsä päästäkseen vastarinnan todelliseksi sotilaaksi. Yelchin on oiva valinta hahmoksi ja hän tuo esille tuttuja Kyle-piirteitä, vaikkei onneksi puhu yhtä aggressiivisesti kuin alkuperäisen Terminatorin Kyle, Michael Biehn. Kylellä on mukanaan pieni tyttö nimeltä Star (Jadagrace Berry), joka ei puhu lainkaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Johnin vaimo Kate (Bryce Dallas Howard), lentäjä Blair (Moon Bloodgood), sotilas Barnes (Common) ja vastarintaa johtava kenraali Ashdown (Michael Ironside). Edellisen osan tapaan Kate on aika tarpeeton hahmo ja tuntuukin siltä, että hän on mukava vain, koska hän oli Terminator 3:ssa. On harmi, ettei hänelle löydy käyttöä, sillä Howard on parempi näyttelijä kuin edellisen osan Claire Danes.

Terminator - Pelastus vie sarjan tarinan vihdoin siihen, mitä on pohjustettu jo kolmen leffan ajan. Enää ei Arnold Schwarzeneggerin esittämä kyborgi palaa menneisyyteen tappo- tai suojeluaikeissa, vaan John Connorin on aika käydä oma taistonsa. Heti elokuvan alussa nähdään, kuinka maailma on sortunut ja koneet ovat ottaneet vallan. Laseraseisiin ei sentään ole vielä päästy, joita aiempien osien tulevaisuuskohdissa nähtiin, mikä on hienoa, sillä näin leffaan on saatu mainiosti realistisempaa ja oikeasti karua tunnelmaa. Kaupungit ovat enää pelkkiä raunioita, tutut rakennukset ovat maan tasalla ja kaikkea peittää hiekka. Elokuva on edeltäjiään huomattavasti vakavampi, mikä lisää uhkaavaa henkeä ja parantaa sotaisan tarinan tunnetta. On kiehtovaa nähdä, millaisia piilopaikkoja ihmiset ovat rakentaneet itselleen ja mitä he joutuvat tekemään selvitäkseen. Leffasta löytyy paikoitellen hieman Mad Max -sarjan (1979-) tyyliä aavikoiden, ajoneuvojen ja ihmisten käyttäytymisen takia. Vielä mielenkiintoisempaa on nähdä uusia tuhoajia. Mukana on vanhoja tuttuja, mutta mukaan on otettu paljon hauskoja uutuuksia, kuten luikertelevat konekäärmeet ja jättimäiset robotit, sekä kaikkein parhaimmat uutuudet, eli moottoripyöräterminaattorit. Elokuva on todella tervetullut lisäys sarjaan ja se tuo mukanaan tarvittavaa raikkautta, jota sarja on kaivannut toistaessaan samaa juonikaavaa.

Valitettavasti elokuvasta löytyy ongelmia ja suurin niistä on, ettei tarina oikein tiedä, keskittyykö se Johniin vai Marcusiin. Vaikka jälkimmäinen vaikuttaakin hyvältä hahmolta, katsojana haluaisi mieluummin nähdä Johnin olevan vihdoin se suuri vastarinnan johtohahmo, miksi häntä on koulutettu kahden viimeisen teoksen ajan. Puolessa välissä elokuvaa hahmo tuntuukin täysin sivuhenkilöltä, mikä on aikamoinen pettymys, etenkin kun hahmo on ärsyttävän tympeä. Onneksi lopussa hän pääsee jälleen paremmin esille. Ratkaisu ei kuitenkaan heikennä kokonaisuuden tasoa liikaa, vaan kyseessä on hyvä elokuva. Tunnelma on luotu toimivasti ja synkkä tulevaisuus on saatu tuntumaan realistiselta, vaikka mukana onkin luurankojen näköisiä robotteja talsimassa ihmispääkallojen päällä. Toimintakohtauksiin on saatu oivallista jännitettä mukaan ja mukana on hauskoja viittauksia kahteen ensimmäiseen elokuvaan, etenkin eräässä tehdaskohtauksessa. Tuttuja repliikkejäkin on tietty mukana. Muuta hauskaa tai hilpeää on turha odottaa, sillä kuten jo sanoin, tässä mennään vakavina alusta loppuun. Pari aika tarpeetonta juttua on tarinaan lipsahtanut (kuten leffan romanssit), mutta ne eivät erityisemmin häiritse kokonaisuutta.

Sarjan ohjaus on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa virkaa hoitaa yksinkertaista taiteilijanimeä käyttävä McG, joka on tunnettu Charlien enkeleiden (Charlie's Angels - 2000) ja sen jatko-osan Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttlen - 2003) ohjaamisesta. McG on selvästi tiennyt, mitä haluaa tehdä sarjalle ja hän on tuonut hienosti esille julman visionsa tulevaisuudesta täynnä tappajaroboja. Terminator - Pelastuksen kameratyöskentely on hieman heiluvaa, mutta silti ihan hyvää. Leikkaus on sujuvaa, vaikka muutamassa toimintakohdassa kuva vaihtuu seuraavaan liian äkkinäisesti. Elokuvan lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet, kuten myös visuaaliset tehosteet... yhtä digi-Arskaa lukuunottamatta. Onneksi kyseinen hirvitys ei esiinny kuin muutamassa kuvassa. Ääniefektit ovat loistavat ja Danny Elfman on tehnyt hyvää työtä sävellysten kanssa, vaikka onkin suuri harmi, ettei tuttua Terminator-tunnusmusiikkia kuulla. Elokuvassa kuullaan kuitenkin nopeasti Terminator 2: Tuomion päivässä kuultu Guns N' Rosesin kappale "You Could Be Mine".

Elokuvasta on olemassa kolme minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää muutamia pienesti pidennettyjä kohtauksia. Pidennykset eivät tuo mitään uutta tarinaan, mutta ovat yhtä Blairiin ja Marcusiin liittyvää hetkeä lukuunottamatta ihan kivoja lisäyksiä.

Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa niin, että ohjaaja McG ilmestyy aina välillä ruutuun kertomaan leffan teosta. Mukana on myös trailerit Blu-raylle ja Terminator 3: Koneiden kapinalle, pätkä Moto-Terminaattoreista, sekä leffan teosta kertova parikymmentäminuuttinen "Reforging the Future" ja tarkemmin eri kohtien teosta kertovat focus pointit, jotka kestävät yhteensä puoli tuntia. Blu-ray sisältää leffasta sekä pidennetyn että alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Terminator - Pelastus on mainio futuristinen sotaelokuva, joka tuo sarjaan tarvittavaa raikkautta. Synkkä tulevaisuus sodasta ihmisten ja koneiden välillä on tuotu oivallisesti esille, ja on hienoa nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Tunnelma on luotu hyvin ja mukana on toimivaa jännitettä taistelukohtauksissa. Uudet terminaattorit ovat erinomaisesti keksittyjä. Kun maailma on niin hyvin luotu, on harmi, ettei tarina tiedä, kuka sen päähenkilö on. Christian Bale on loistovalinta uudeksi John Connoriksi, mutta hahmo ei ole täysin sitä, mitä odottaisi. Sam Worthingtonin esittämä Marcus on ihan hyvä hahmo, mutta tuntuu välillä aika ylimääräiseltä lisäykseltä. Anton Yelchin on hyvä nuorena Kyle Reesenä. Ohjaaja McG:n visio välittyy upeasti ja on hienoa, ettei vielä tässä nähdä hölmöjä laserpyssyjä. Tehosteet ovat muuten hyvät, mutta digi-Schwarzenegger ei toimi yhtään. Danny Elfmanin sävellykset ovat sen sijaan toimivat, vaikkakin jää kaipaamaan tuttua tunnusmusiikkia. Jos pidit sarjan aiemmista osista, niin kannattaa katsoa myös Terminator - Pelastus, sillä siinä tarina on vihdoin ja viimein viety eteenpäin. Elokuva saa kiinnostumaan sarjasta jälleen ja onkin suuri harmi, että seuraavana tuleva Terminator Genisys ei jatka tarinaa tästä, vaan alkaa sooloilla ihan omiaan. Siitä sitten seuraavalla viikolla...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.thoughtfultomes.files.wordpress.com
Terminator Salvation, 2009, Columbia Pictures, The Halcyon Company, Wonderland Sound and Vision, Warner Bros. Pictures

Arvostelu: Star Trek Beyond (2016)

STAR TREK BEYOND

Ohjaus: Justin Lin
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Karl Urban, Zoë Saldana, Simon Pegg, Idris Elba, John Cho, Anton Yelchin, Sofia Boutella,
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut Star Trek -fani ja vaikka olin nähnyt yksittäisiä jaksoja vanhoista sarjoista, kunnon ensikosketukseni oli vasta vuoden 2009 Star Trek -elokuva, joka sai minut innostumaan. Vaikka monet eivät pitäneet elokuvan jatko-osasta Star Trek Into Darkness (2013), niin itse pidin siitäkin erittäin paljon. Kummatkin on ohjannut yksi lempiohjaajistani, J.J. Abrams ja kun ilmoitettiin, ettei hän ohjaisi sarjan kolmatta osaa, niin mielenkiintoni hiipui. Kun sain tietää, että Star Trek Beyondin ohjaisi The Fast and the Furious -sarjan neljä elokuvaa (The Fast and the Furious: Tokyo Drift, 2006, Fast & Furious, 2009, Fast Five, 2011 ja Fast & Furious 6, 2013) ohjannut Justin Lin, niin minua alkoi pelottaa, että sarja muuttuisi täysin "aivot narikkaan" toimintamässäilyksi, mikä ei ollut syy, miksi pidin kahdesta edellisestä osasta. Ja älkää käsittäkö väärin, pidän uusimmista Fast & Furious -elokuvista, mutta en vain koe niiden tyylin sopivan tähän. Kun katsoin kaksi edellistä osaa uudestaan, innostuin jälleen ja Star Trek Beyondista tuli yksi kesän eniten odottamistani elokuvista. Tänä aamuna näin sen Finnkinon uudessa, paljon mainostetussa Scape-salissa.

Pelastustehtävää suorittaessaan U.S.S. Enterprisen miehistö päätyy ansaan, jolloin avaruusoliolaji sieppaa suurimman osan miehistöstä ja loput ryhtyvät pelastustoimiin.

Chris Pinen näyttelemä James T. Kirk ei enää tiedä, mikä hänet pitää kapteenina. U.S.S. Enterprise on ollut jo kauan avaruudessa ja Kirk tuntuu hädin tuskin muistavan, mikä päivä on kyseessä. Alkupuolella voisi luulla, että Kirk alkaa seota pikkuhiljaa, mutta elokuva ei kuitenkaan ota tätä suuntaa, vaan hahmo pysyy yhä miehistöään suojelevana sankarina. Kirk on alkanut aikuistua ja naistenmieshömpötykset tuntuvat olevan jo poissa. Pine on edelleen toimiva valinta Kirkiksi.
     Zachary Quinton esittämä Spock näyttää yllättävän paljon tunteita elokuvassa. Mielestäni Quinto on ollut täydellinen roolitus nuoreksi Spockiksi ja mielipiteeni pysyy yhä samana. Välillä hahmo ärsyttää, mutta niin se vain kuuluukin olla. Vanhan Spockin näyttelijä Leonard Nimoy menehtyi yli vuosi sitten ja hahmo on tapettu myös elokuvassa, mikä herättää nuoremmassa, Quinton näyttelemässä Spockissa tunteita.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä nähdään tietysti tutut naamat jälleen mukana. Zoë Saldanan esittämällä Uhuralla ja Spockilla on parisuhdeongelmia ja Karl Urbanin näyttelemä tohtori Bones synkistelee jälleen. Simon Pegg, joka näyttelee Scottya, on myös toiminut elokuvan käsikirjoittajana ja hänellä on isompi rooli kuin kahdessa edellisessä osassa. Internetissä nousi kohu, kun kävi ilmi, että John Chon näyttelemä Hikaru Sulu on homoseksuaali ja tällä on mies. Mietin vain, milloin homoudesta tulee niin normaali asia, ettei sitä tarvitse enää hehkuttaa, kun jossain elokuvassa joku mieshahmo sattuukin olemaan kiinnostunut miehistä. Asiaa ei edes erityisemmin korosteta elokuvassa, vaan näytetään vain, kun Sulu tapaa hänen miehensä ja tyttärensä ja he kävelevät pois yhdessä. Chekovia näyttelevä Anton Yelchin menehtyi kuukausi sitten, jolloin tämä jäi yhdeksi hänen viimeisistä näyttelijänsuorituksistaan. Olen pitänyt Yelchiniä lahjakkaana siitä asti, kun näin hänet Star Trekissa, mutta hän on valitettavasti muuten ajautunut hieman vääriin leffoihin. Elokuva on omistettu hänen ja Nimoyn muistoille.

Star Trek Beyondin pahiksena nähdään Idris Elban näyttelemä Krall, jolla on hieman hölmö suunnitelma tappaa Liiton ja Tähtilaivaston jäseniä. Hahmolla on mielenkiintoinen tausta ja Elba on aina hyvä pahiksena. Etenkin Elban ääni toimii täydellisesti pahishahmolla ja hänet onkin juuri vastikään nähty The Jungle Bookin (2016) Shere Khan -pahiksena. Elba on todella voimakkaasti maskeerattu, jolloin häntä voi olla hieman vaikea tunnistaa. Ääni kuitenkin paljastaa, kuka on kyseessä.
     Uutena hahmona sarjaan tulee Sofia Boutellan esittämä Jaylah, joka tuo naispoweria mukaan. Jaylah on oikein hyvä hahmo ja hän pääsee vetämään paljon turpaan, mikä tekee hahmosta myös tyylikkään. Boutellan suoritus on oikein mainio ja toivottavasti hänet nähdään vielä tulevissa elokuvissa.

Star Trek Into Darkness päättyi siihen, että U.S.S. Enterprise lähti miehistönsä kanssa viiden vuoden tutkimusmatkalle avaruuteen. Tämän elokuvan alussa on kulunut noin kolme vuotta siitä. Kirk tosiaan haahuilee yksinään ja seuraa sivusta, miten hänen miehistönsä - joka on kuin perhe hänelle - toimii, kun kaikki joutuvat olla niin pitkään samassa tilassa tekemisissä toistensa kanssa. Alkupuoli vihjailee ihan pienesti, että elokuva voisi käsitellä miehistössä tapahtuvia asioita, jotka aiheuttavat ongelmia hahmoille, kun jokainen vähitellen sekoaisi. Näin ei kuitenkaan valitettavasti tapahdu. Ei siinä mitään, sillä elokuvan todellinen tarina on myös hyvä. Hieman kummallisen aloituskohtauksen jälkeen Kirkin kertojaääni selittää katsojille, mitä suunnilleen on tapahtunut kolmen vuoden aikana. On sinänsä mielenkiintoista, että toisin kuin edelliset osat, tämä elokuva on vain yksi pieni osa hahmojen matkasta avaruuden halki. Elokuvan tapahtumat eivät vie montaa päivää aikaa, joten katsojana alkaa miettiä, mitä kaikkea muuta heille on ehtinyt tapahtua.

Kun U.S.S. Enterprise pistäytyy Liiton uudella avaruusasemalla nimeltä Yorktown, Kirk saa kuulla, että läheiselle planeetalle on pudonnut alus, joka tarvitsee apua. Yorktownin ja planeetan välillä leijuu tähtisumua ja jostain kumman syystä vain Enterprise pääsee sen läpi, jolloin miehistö lähtee pelastusmatkalle. Yllättäen heidän kimppuun hyökätään, miehistö viedään ja Enterprise tuhotaan täysin. Faneilla voi vierähtää kyynel poskelle, kun joutuu katsomaan, miten rakasta tähtilaivaa revitään riekaleiksi avaruudessa. Lopun elokuvan ajan kapteeni Kirk, Spock, Bones ja Scotty yrittävät Jaylahin avustuksella pelastaa miehistönsä Krallin ja tämän joukkojen kynsistä.

Ottaen huomioon, että pelkäsin elokuvan olevan pelkkää rymistelyä alusta loppuun, niin toimintaa onkin yllättävän vähän. Alkupuolen hyökkäys U.S.S. Enterprisea kohtaan ja pitkä loppuskabailu ovat ainoat kunnon taistelut elokuvan aikana. Star Trek Beyond on silti jännittävä ja se tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se todellisuudessa on. Taistelukohtaukset ovat erittäin toimivia, vaikka ihan loppu meneekin hieman yli ja jopa musiikkia käytetään aseena avaruusolioita vastaan. Huumoria löytyy vähemmän kuin edellisistä osista ja aika synkällä teemalla mennään läpi elokuvan. Muutamia epäloogisuuksia löytää, esimerkiksi että mistä Krall hommasi suuren mega-armeijansa ja miten Yorktownin painovoima oikein toimii, mutta jälkimmäisenkin voi pistää helposti sen piikkiin, että tämä on täyttä höpöhöpöä ja se pitäisi katsoa sellaisenaan. Valittiko kukaan vuosikymmeniä sitten, että vanhassa Star Trekissä nähtiin teleporttauslaitteita, joita ei ole oikeasti olemassa.

Ohjaaja Justin Lin onnistui tehtävässään loppujen lopuksi paremmin kuin odotin. Tämä on selkeästi hänen paras elokuvansa, minkä minä olen nähnyt. Elokuva on kuvattu hyvin ja vaikka olenkin yleensä käsivarakuvaa vastaan elokuvissa, niin tässä on onnistuttu käyttää tehostekeinona sitä, että kuva tärisee, kun esimerkiksi U.S.S. Enterprise hajoaa palasiksi. Erikoisena kuvauskikkana on, että monta kuvaa alkaa hieman vinottain ja ne suoristuvat tasaisella liikkeellä oton aikana, mikä yllättävää kyllä toimii erittäin hyvin. Leikkaus on sujuvaa myös ja äänitehosteet on suunniteltu loppuun asti. Visuaalisesti elokuva on aivan huikean näköinen. Avaruustaistelujen lisäksi myös maalla käytävät mätkimiset ovat tyylikästä katsottavaa. Maskeeraus ja puvustus ovat myös erinomaisesti toteutettuja. Musiikin sävellyksestä vastaa jälleen Michael Giacchino, joka on tehnyt tuttuun tyyliinsä hyvää työtä.

Yhteenveto: Pienestä pelostani huolimatta Star Trek Beyond on oivaa jatkoa sarjalle. Pidin alun osiosta, jossa Kirk ei enää oikein tiedä, miksi edes liittyi Tähtilaivastoon ja haahuilee yksinään, ja olisin toivonut, että tätä olisi hyödynnetty läpi elokuvan, mutta silti elokuvan oikea tarina toimii. On virkistävää, että tämä tosiaan on vain yksi tapahtuma heidän viisi vuotta kestävällä reissullaan ja mietin, mitä muuta heille on tapahtunut ja mitä muuta tulee tapahtumaan. Idris Elba on hyvä pahis, mutta hänen hahmonsa on paikoitellen hieman liian maailmanvaltaaja -tyyppiä, mikä on alkanut käydä vanhaksi jo aikoja sitten. Boutellan näyttelemä Jaylah on hyvä lisäys ja toivon, että häntä näkisi seuraavissa osissa. J.J. Abramsin mukaan "Star Trek 4":n roolitus on jo alkanut ja mm. Chris Hemsworthin näyttelemä Kirkin isä olisi jälleen mukana. Ehkä hän voisikin tulla kohtauksessa, jossa Kirk on täysin valmis lopettamaan kapteenina olon, seotessaan pitkällä matkalla ja Kirkin hallusinaatiossa hänen isänsä tulisi ohjeistamaan poikansa takaisin oikealle polulle. Joka tapauksessa olen innostunut, että jatkoa on luvassa, sillä tämä on jälleen erittäin mainio scifiseikkailu, vaikka jääkin kahden edellisen osan jalkoihin. Vaikka Justin Lin onnistui ohjauksessa, niin toivon, että Abrams palaisi ohjaamaan seuraavan osan. Jos pidit edellisistä osista, niin käy katsomassa myös tämä ja jos scifitoimintaseikkailut uppoavat, niin suosittelen. Jos rakastat vanhaa Star Trekiä yli kaiken, niin jätä tämä väliin, sillä tässä on varmaan jo ensimmäisen kuvan aikana liikaa toimintaa ja tehosteita sinulle. Neljättä odotellessa; eläkää pitkään ja menestykää!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot ww.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Star Trek Beyond, 2016, Paramount Pictures, Bad Robot, Perfect Storm Entertainment, Skydance Productions, Sneaky Shark

Arvostelu: Star Trek Into Darkness (2013)

STAR TREK INTO DARKNESS

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Benedict Cumberbatch, Zoë Saldana, Karl Urban, Simon Pegg, John Cho, Anton Yelchin, Bruce Greenwood, Peter Weller, Alice Eve ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

Minun on pakko tunnustaa, että en ole kovin iso Star Trek -fani. Ei minua kai voi oikeastaan sanoa minkäänlaiseksi faniksi, sillä en ole nähnyt kuin pätkiä alkuperäisestä sarjasta (1966-1969) ja Star Trek: The Next Generationista (1987-1994), sekä nämä uudet elokuvat (Star Trek, 2009 ja Star Trek Into Darkness). Uudet elokuvat saivat minut kuitenkin kiinnostumaan aiheesta ja odotan innolla tulevaa Star Trek Beyondia (2016). Sitä ennen täytyi kuitenkin käydä läpi uuden Star Trek -elokuvasarjan kaksi aiempaa osaa. Näin Star Trek Into Darknessin sen ensi-iltaviikolla, kun se ilmestyi kesällä 2013.

Huonosti menneen operaation jälkeen kapteeni Kirk ja hänen uskollinen miehistönsä lähtee U.S.S. Enterprisella metsästämään vaarallista rikollista, John Harrisonia. Kaikki ei kuitenkaan ole, niin kuin heille on kerrottu...

Chris Pinen suoritus kapteeni James "Jim" Kirkinä vain paranee. Hahmo on edelleen aika villi naistenmies, mutta tiukan paikan tullen hän on valmis tekemään kaikkensa miehistönsä puolesta. Kirk on loistava päähenkilö, sillä hahmossa on useita puolia. Pinen ilmeistä käy hyvin selville hänen tunnetilansa.
     Zachary Quinton Spock on edelleen sekä ärsyttävä, että hauska ja hahmo pääsee kunnolla mätkimään turpaan loppupuolella. Quinto on erittäin hyvä roolitus Spockiksi. Kirkin ja Spockin ystävyys - sekä pieni vihamielisyys - on hyvin tuotu esille elokuvassa ja heidän käymät dialogikohdat ovat hyvin näyteltyjä ja hyvin kirjoitettuja. Myös Leonard Nimoyn näyttelemä alkuperäinen Spock nähdään taas.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä tärkeimpinä henkilöinä nähdään jälleen Simon Peggin näyttelemä Scotty, joka on tosin hieman liian vähän elokuvassa, Zoë Saldanan esittämä Uhura, jolla on vaikeuksia Spockin kanssa, Karl Urbanin näyttelemä "Bones", joka on edelleen hauska, vaikka suurimmaksi osaksi erittäin yrmyilevä ja hän heittää outoja vertauskuvia, John Chon näyttelemä Sulu, joka pääsee näyttämään, että hänestä olisi ainesta kapteeniksi, sekä vastikään edesmenneen Anton Yelchinin esittämä Chekov, joka on todella alikäytetty. Mukaan tulee myös Alice Even näyttelemä tiedeupseeri Carol Wallace. Elokuvassa on kohtaus, jossa hahmo on pelkissä alusvaatteissaan Kirkin vieressä ja tästä kohtauksesta on tehty paljon pilkkaa, sillä ei ole mitään syytä, miksi hän riisuuntuisi.

Elokuvan pahiksena nähdään Benedict Cumberbatchin näyttelemä John Harrison, jonka todellinen henkilöllisyys ei tule yhdellekään Star Trek -fanille yllätyksenä. Harrisonilla on hyvä motiivi, hän on sekä viisas, että voimakas ja häntä näyttelee Cumberbatch - voiko mennä vikaan? Ei. Cumberbatchin äänessä on jotain maagista, mitä löytyy todella harvoilta ihmisiltä.
     Bruce Greenwoodin näyttelemä Christopher Pike on ylentynyt amiraaliksi. Harmi vain, ettei häntä näe paljoa elokuvassa. Uutena hahmona on myös amiraali Marcus (Peter Weller), jonka todellista luonnetta ei ole vaikea arvata.

Star Trek Into Darkness tapahtuu noin vuosi ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen. Heti alussa päästään jo vauhtiin, kun U.S.S. Enterprisen väki vierailee M-luokan Nibiru-planeetalla, jossa alkuasukkaat jahtaavat Kirkiä ja Bonesia. Samalla Spock, Uhura ja Sulu yrittävät pysäyttää purkautuvan tulivuoren, joka tuhoaisi planeetan väestön. Muuten kohtaus toimii, mutta on hieman hölmöä laittaa yhtä päähenkilöistä hengenvaaraan heti alussa, sillä sen arvaa helposti, ettei tämä kuole. Intron jälkeen itse tarina lähtee käyntiin ja jälleen on Star Trekilla koskettava alku. Tähtilaivaston upseerin (Noal Clarke) tytär on kuolemassa ja Harrison tulee tarjoamaan tälle apua. Jotta Harrison pelastaisi tyttären, upseerin täytyy räjäyttää Liiton arkisto. Tämä sivutarina tapahtuu ihan alussa, mutta se on omalla tavallaan erittäin vaikuttava, eikä se tarvitse lähes ollenkaan repliikkejä, jotta kaikki ymmärtäisivät, mistä on kyse. Koko osiosta saisi täydellisen, jos ainoa repliikki olisikin Harrisonin: "Minä voin pelastaa hänet."

Arkiston räjäyttämisen, sekä Tähtilaivaston korkea-arvoisimpien henkilöiden kimppuun hyökkäyksen seurauksena Kirk ja hänen miehistönsä lähtee jahtaamaan Harrisonia, johon epäilykset osuvat ja jonka he paikallistavat Kronokseen. Pelkästään Kronoksen kuuleminen mahtoi saada fanit innostumaan, sillä se on klingonien kotiplaneetta. Klingonit ovat yksiä tunnetuimmista asioista Star Trekissä - vulcanuslaisen tervehdyksen ja U.S.S. Enterprisen lisäksi. Ne ovat armottomia olentoja, jotka eivät ole lämpimissä väleissä Tähtilaivaston tai Liiton kanssa. Elokuva saa hyvin vanhat fanit innostumaan klingoneista, sekä uudet katsojat ymmärtämään heti, että tässä on oliolaji, jolle ei kannata ryttyillä.

Tässä elokuvassa on enemmän toimintaa kuin edellisessä, kuten myös enemmän toimintaa kuin olen nähnyt yhdessäkään jaksossa vanhoissa Star Trek -sarjoissa. Tämä aiheutti suuttumusta monessa, sillä alunperin U.S.S. Enterprise toimi tutkimusaluksena, kun taas tässä se on kuin sota-alus, joka metsästää vaarallista rikollista. Itse pidän toiminnasta ja vauhdikkaista scifielokuvista, joten ratkaisu toimi minusta erittäin hyvin. Elokuvassa on hengähdystaukoja, joissa tarinaa avataan enemmän, mutta sitten taas mennään. U.S.S. Enterprise ottaa paljon osumaa ja punapaitaisia kuolee. Yksi parhaista kohtauksista on, kun Kirkin ja Harrisonin täytyy päästä U.S.S. Enterpriselta toiseen alukseen sinkoutumalla siihen avaruusroinan läpi. Sen lisäksi muitakin jännittäviä kohtia löytyy paljon ja elokuva pitää otteessaan loppuun asti, vaikka siinä on muutamia hölmöjäkin puolia.

Star Trek Into Darknessin on edellisen osan tapaan ohjannut J.J. Abrams, jonka kädenjälki on jälleen hyvin tunnistettavaa. Abramsin rakastamia linssiheijastuksia on paljon, kuten myös äkkinäisiä kameraliikkeitä ja arkisto, joka räjäytetään, on nimetty Abramsin isoisän mukaan Kelviniksi. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, kuten myös leikattu. Ääniefektit ovat jälleen erittäin huikeita ja visuaaliset tehosteet todella näyttäviä. Avaruusalusten lentely ja taistelut näyttävät erinomaisilta.

Erinomainen on myös Blu-rayn kuvanlaatu. Lisämateriaalina Blu-raylla ovat pätkät Creating the Red Planet, Attack on Starfleet, The Klingon Home World, The Enemy of My Enemy, Ship to Ship ja Brawl by the Bay, jotka kestävät yhteensä noin neljäkymmentä minuuttia. Lisämateriaalissa on myös Play All -toiminto, jolloin ei tarvitse erikseen jokaista pätkää valita, vaan ne voi katsoa putkeen yhdellä napinpainalluksella.

Yhteenveto: Star Trek Into Darkness on todella hyvä scifitoimintaelokuva ja paikoitellen edellistä osaa parempi. Hahmot toimivat hyvin ja Benedict Cumberbatch pahiksena on nappivalinta. Muutamat pikkujutut häiritsevät, mutta muuten elokuva toimii todella hyvin. Abrams on jälleen tehnyt loistotyötä. Alun osio, jossa kerrotaan kuolevasta tytöstä ja tämän isästä, joka on valmis kaikkeen pelastaakseen tyttärensä, on erittäin hienosti rakennettu, vaikka se olisikin mielestäni täydellinen vasta, kun dialogi on vähennetty yhteen ainoaan repliikkiin, jonka aiemmin mainitsin. Toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja elokuva lupailee mielenkiintoista jatkoa. Nyt olen valmis Star Trek Beyondiin ja toivon, että sekin on yhtä mainio scifiseikkailu. Hieman kyllä jännittää, pysyykö taso samana, kun ohjaajana ei ole enää J.J. Abrams...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Star Trek Into Darkness, 2013, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Productions

Arvostelu: Star Trek (2009)

STAR TREK

Ohjaus: J.J. Abrams
Pääosissa: Chris Pine, Zachary Quinto, Bruce Greenwood, Zoë Saldana, Eric Bana, Karl Urban, John Cho, Anton Yelchin, Simon Pegg ja Leonard Nimoy
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Star Trekista (1966-), vaan olen itse enemmän Star Warsin (1977-) fani. Olin nähnyt yksittäisiä jaksoja Star Trek -sarjoista, mutta ne eivät erityisemmin innostaneet minua, joten en mennyt katsomaan uutta versiota, kun se ilmestyi vuonna 2009. Näinkin elokuvan vasta vuokralta ja olen kyllä katunut, etten lähtenyt elokuvateatteriin katsomaan sitä. Muistan, kun löysin sen DVD:llä kesänä 2010 matkalla mökille ja katsoinkin sen aika lailla heti pariin otteeseen muutaman päivän sisällä. Nyt kun Star Trek Beyond (2016) on ilmestymässä, oli aika katsoa uudestaan ja arvostella vuoden 2009 Star Trek.

Rämäpää James "Jim" Kirk liittyy Tähtilaivastoon ja joutuu suojelemaan maailmaa yhdessä muun U.S.S. Enterprisen miehistön kanssa pahoilta romuluslaisilta, jotka aikovat hävittää koko Liiton, johon Tähtilaivasto kuuluu.

Jim Kirkinä nähdään Chris Pine. Pinen suoritus villinä, mutta nokkelana päähenkilönä on erittäin hyvä ja hänen yrityksiään iskeä naisia on hauska seurata. Alkupuolella hahmo tuntuu vähät välittävän muista, mutta loppupuolella hänestä alkaa muodostua sankari.
     Lähes tunteettomana Spockina nähdään Zachary Quinto. Spock saattaa välillä ärsyttää, mutta hänessä on myös hauskat hetkensä, etenkin kun hän ei aina ymmärrä ihmisten asioita ja on turhan ilmeetön. Quinton roolisuoritus Spockina on erinomainen. Myös Leonard Nimoyn esittämä alkuperäinen Spock esiintyy elokuvassa.
     Tähtilaivastoon Kirkin houkuttelee kapteeni Christopher Pike, jota näyttelee Bruce Greenwood. Piken motivointipuhe Kirkille on hyvä, samoin Greenwoodin suoritus.
     U.S.S. Enterprisen miehistössä nähdään mm. kielitaituri Uhura (Zoë Saldana), jota Kirk yrittää iskeä, tohtori Leonard "Bones" McCoy (Karl Urban), joka on omassa kyynisyydessään erittäin hauska, lentäjä Hikaru Sulu (John Cho), joka pääsee tositoimiin tyylikkään miekkansa kanssa ja nuori Chekov (vastikään edesmennyt Anton Yelchin), jonka venäläinen aksentti on loistava.

Elokuvan pahiksena toimii Eric Banan näyttelemä Nero, joka johtaa romuluslaisia. En pahemmin perusta Banasta näyttelijänä, mutta tähän rooliin hän sopii. Hahmon motiivit kostolle ovat ymmärrettäviä, mikä tekee mistä tahansa pahiksesta aina hieman paremman.
     Elokuvassa esiintyvät myös Simon Pegg Scottina, joka tulee mukaan vasta elokuvan loppupuolella, Thorista (2011) tuttu Chris Hemsworth Kirkin isänä, joka nähdään vain elokuvan alussa, sekä Winona Ryder ja Ben Cross Spockin vanhempina.

Elokuva tapahtuu 2300-luvulla ja alkaa päivästä, jona Jim Kirk syntyi. U.S.S. Kelvin lentää avaruudessa ja kohtaa mustasta aukosta saapuvan romuluslaisen Narada-aluksen. Narada hyökkää U.S.S. Kelvinin kimppuun, jonka kapteenina toimiva Kirkin isä käskee muiden hylätä aluksen, kun hän itse johtaa sen päin Naradaa. Alun kohtaukseen, jossa Kirk syntyy ja tämän vanhemmat keskustelevat lapsen nimestä juuri ennen isän kuolemaa, on saatu hyvin tunnetta mukaan. Tämä on todella hyvä asia, sillä harva elokuva saa luotua tunnesidettä katsojaan heti ensiminuuteilla. Intron jälkeen nähdään kohtaus nuoren Kirkin kanssa, kuten myös nuoren Spockin kanssa. Siirtymä kummankin aikuisuuteen on toimiva, eikä kestä kauaa, kun Pike jo saakin Kirkin suostuteltua liittymään laivastoon.

Tämä elokuva tapahtuu ennen alkuperäisen sarjan kertomia seikkailuita ja tässä nähdään hahmojen nousu niihin asemiin, joissa heidät nähtäisiin myöhemmin. Elokuvaa voi pitää osana alkuperäistä tarinaa, sillä siinä alkuperäinen Spock saapuu menneisyyteen ja aikajatkumo muuttuu, jolloin hahmot voivat kohdata tuttuja pahiksia uudestaan. Näin on alkuperäinen ja uusi Star Trek saatu yhdistettyä erittäin kekseliäästi. Toisin kuin vanhat tutkimusmatkailu- Star Trekit, tämä elokuva on enemmänkin scifiseikkailu, jossa on mukana paljon toimintaa, mikä varmasti ärsyttää vanhimpia faneja, mutta siten on toimivasti tuotu mukaan jotain uutta ja erilaista. Tämä Star Trek on vauhdikas elokuva, joka ei päästä otteestaan.

Elokuvassa nähdään ihmisten lisäksi avaruusolentoja, kuten vihreäihoiset romuluslaiset, joilla on ihan tyylikkäitä tatuointeja päissään ja suippokorvaiset vulcanuslaiset, jollainen Spock on puoliksi.
Tähtilaivaston avaruusalusten design on tyylikkään yksinkertainen ja ne on saatu näyttämään erilaisilta muuttelemalla vain muutamia asioita. U.S.S. Enterprise on pidetty mahdollisimman uskollisena alkuperäiselle versiolle ja voin kuvitella, miten hienoa oli fanien nähdä heidän rakastamansa tähtilaiva jälleen isolla valkokankaalla. Narada-aluksen designista taas en pahemmin perusta, eikä siitä oikein ota tolkkua. Paikkoja, joissa elokuvassa käydään, on Maan lisäksi Vulcan, jossa tapahtuu tyylikäs taistelukohtaus korkealla maanpinnan yläpuolella, sekä Delta Vega -jääplaneetta, jossa Kirkiä jahtaa kaksi hirviötä.

Elokuvan on ohjannut J.J. Abrams, joka on yksi suosikkiohjaajistani. Hänen kädenjälki on vahvasti läsnä elokuvassa: valaistuksessa on käytetty linssiheijastuksia, kuvauksessa nähdään nopeita kameran käännöksiä, jälkikäsittelyssä on tehty mukaan äkkinäisiä zoomauksia, jotka tuovat vauhtia mukaan ja niistä tulee tavallaan tunne, että tapahtumat olisivat oikeita, sekä hänen isoisänsä Kelvinin nimi on käytetty ensimmäisenä nähtävän U.S.S. -aluksen nimessä. Elokuva on kuvattu taidokkaasti, vaikka välillä kamera heiluukin hieman liikaa ja muutamat kuvat ovat epätarkkoja. Se on myös leikattu hyvin, jos ei ota huomioon, kun alkuosiosta siirrytään itse seikkailuun tekstillä "Kolme vuotta myöhemmin". En itse pidä kovin paljoa siitä, kun elokuvissa käytetään tekstejä selittämään aikasiirtymiä, paitsi jos se tapahtuu heti alussa tai ihan lopussa, jolloin se erottaa prologin tai epilogin muusta elokuvasta. Tässä se myös tulee hieman töksähtävästi. Musiikin sävellyksestä vastaa Michael Giacchino, joka on tehnyt todella hyvää työtä. Elokuvassa kuullaan vanhaa teemaa yhdistettynä uuteen musiikkiin. Elokuvan tunnusmusiikki on erittäin hieno. Visuaaliset tehosteet ovat näyttäviä. Avaruustaistelut näyttävät aivan huikeilta. Delta Vegan punainen avaruushirviö on hieman heikon näköinen verrattuna muihin elokuvan tehosteisiin. Äänimaailma on lahjakkaasti tehty monipuoliseksi ja välillä myös pelkkä äänettömyys on vangitsevaa. Lavasteet ja puvustus ovat tietysti hyvin lähellä alkuperäisiä. Jos olisin Tähtilaivastossa, niin minulla olisi varmaan punainen paita, sillä se on lempivärini. Toisaalta silloin kuolemismahdollisuuteni nousee noin 99,99 prosenttiin...

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Kaksilevyisellä Blu-ray -julkaisulla on paljon lisämateriaalia, jotka kertovat elokuvan teosta. Niissä käsitellään roolitusta, avaruusaluksia, alieneita, planeettoja, puvustusta, musiikkia, äänitehosteita ja visuaalisuutta. Kerrotaan myös siitä, kun tekijät alkoivat miettiä Star Trekin uudistamista ja tuomista takaisin elokuvapuolella. Mukana on myös "Gag Reel", jossa pääsee nauramaan näyttelijöiden mokaotoksille ja vitsailuille, sekä mainoksia.

Yhteenveto: Star Trek on todella koukuttava scifiseikkailu. Siinä on paljon kunnianosoituksia faneille, mutta se saa myös onnistuneesti uudet ihmiset kiinnostumaan sarjasta, kuten itseni yli kuusi vuotta sitten. Vaiheiset ja poimuajo ovat tottakai mukana elokuvassa, mutta siinä voi nähdä myös Star Warseista tutun R2-D2 -droidin... Elokuvassa on tosi lahjakas näyttelijäkaarti ja ohjaaja J.J. Abrams on selkeästi tiennyt, mitä haluaa elokuvalta. Tehosteet ovat näyttäviä ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Muutama kohta minua häiritsee, kuten "Kolme vuotta myöhemmin" -teksti, mutta ne voi helposti katsoa sormien läpi, sillä muuten kyseessä on todella mahtava elokuva. Odotan erittäin innolla näkeväni Star Trek Beyondin ja toivon, että se on hyvä, vaikka J.J. Abrams ei ole enää ohjaajana. Onkohan kenelläkään oikeasti Nokia Tunea soittoäänenä vielä yli kahdensadan vuoden päästä?

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
Star Trek, 2009, Paramount Pictures, Spyglass Entertainment, Bad Robot