Arvostelu: Into the Woods (2014)

INTO THE WOODS

Ohjaus: Rob Marshall

Pääosissa: James Corden, Emily Blunt, Meryl Streep, Anna Kendrick, Lilla Crawford, Daniel Huttlestone, Chris Pine, Tracey Ullman, Christine Baranski, Billy Magnussen, MacKenzie Mauzy, Tammy Blanchard, Lucy Punch, Johnny Depp ja Frances de la Tour

Genre: fantasia, musikaali

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 7

Into the Woods perustuu Stephen Sondheimin samannimiseen Broadway-musikaaliesitykseen, joka sai ensi-iltansa vuonna 1986. Jo 1990-luvulla alkoi elokuvasovituksen työstäminen ja alun perin elokuvan näyttelijäkaartiin oli tarkoitus kuulua muun muassa Robin Williams, Goldie Hawn, Danny DeVito, Steve Martin ja Cher. Columbia Pictures ryhtyi tekemään omaa elokuvasovitustaan, jonka oli tarkoitus ohjata Rob Minkoff ja jossa oli tarkoitus näytellä Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon, mutta vuonna 1997 yhtiö päätti lopettaa leffan teon. Tehtyään parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittaneen Chicagon (2002), ohjaaja Rob Marshall ehdotti Sondheimille, että tekisi elokuvan jonkin hänen esityksensä pohjalta ja Sondheim ehdotti Into the Woodsia. Tehtyään ensin Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha - 2005), Ninen (2009) ja Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011), Marshall alkoi vihdoin työstämään Into the Woodsista elokuvaa, saaden Pirates of the Caribbeanit tehneen studion, Disneyn kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Into the Woods sai maailmanensi-iltansa 8. joulukuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naissivuosan, lavastuksen ja puvustuksen Oscar-ehdokkuudet ja parhaan musikaali- tai komediaelokuvan, naispääosan ja naissivuosan Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin Into the Woodsin vasta vuotta myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovin kummoisena. Olen katsonut sen silti kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi kokeilla, pitääkö sanonta "kolmas kerta toden sanoo" paikkansa ja katsoin Into the Woodsin jälleen, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta.

Satumaisessa kuningaskunnassa leipuri ja hänen vaimonsa harmittelevat, ettei heillä ole lasta. Naapurin noita paljastaa langettaneensa heidän ylleen kirouksen, jonka voi purkaa vain, jos pariskunta hakee hänelle neljä ainesosaa taikajuomaa varten: maidonvalkoisen lehmän, verenpunaisen viitan, kultaisen kengän, sekä maissinkeltaisen hiuskiehkuran.

Into the Woods yhdistelee tuttuja klassikkosatuja ja niiden hahmoja toisiinsa. James Corden ja Emily Blunt näyttelevät leipuria ja tämän vaimoa, jotka haaveilevat yhteisestä lapsesta, jota he eivät kuitenkaan ole onnistuneet saamaan pitkän yrittämisenkään jälkeen. Selviää, että naapurissa asuva, parhaan naissivuosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saaneen Meryl Streepin näyttelemä noita on kironnut heidät lapsettomuuteen. Noita on valmis luopumaan kirouksesta, mutta leipurin ja vaimon täytyy tuoda hänelle tarvittavat ainesosat. Menossa on myös mukana nuori Jaakko-poika (Daniel Huttlestone), jonka äiti (Tracey Ullman) lähettää tämän myymään perheen valkoista lehmää, jotta he voisivat saada ruokaa, isoäitinsä (Annette Crosbie) luokse matkaava nuori Punahilkka (Lilla Crawford), sekä äitipuolensa (Christine Baranski) ja siskopuoltensa (Tammy Blanchard ja Lucy Punch) sortama, kultakenkäinen Tuhkimo (Anna Kendrick), joka haaveilee pääsevänsä prinssin (Chris Pine) tanssiaisiin. Prinssin veli (Billy Magnussen) taas kohtaa matkallaan tornissa asuvan, hurjan pitkät maissinkeltaiset hiukset omaavan Tähkäpään (MacKenzie Mauzy). Sivuhahmojen omistaessa asioita, joita leipuripari tarvitsee kirouksen rikkomiseen, useat juonikuviot yhdistyvät pikkuhiljaa toimivasti toisiinsa. Näyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. Streep on tuttuun tapaansa oivassa vedossa noitana, joskin hänen palkintoehdokkuutensa tuntuvat tällä kertaa hieman yliampuvalta reaktiolta. Talk show'staan tunnettu Corden on muuten passeli leipurina, mutta mielestäni jonkun muun pitäisi toimia elokuvan kertojaäänenä. Cordenin asettaminen kertojaääneksi saa elokuvan aika ajoin tuntumaan hänen talk show -ohjelmansa sketsiltä.

Elokuvassa nähdään myös Johnny Depp Punahilkkaa jahtaavana isona pahana sutena ja Frances de la Tour taivaalla asuvana jättiläisenä. Depp istuu sudeksi, mutta klassikkopahiksen toteutus aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. Sen sijaan, että kyseessä olisi oikea susi, vaikkapa tietokonetehostein toteutettu, Depp on vain puettu harmaisiin vaatteisiin, tekohäntään ja -korviin, ja hänelle on maskeerattu viikset. Toteutus toimii takuulla teatterilavalla, mutta elokuvassa homma näyttää ainoastaan halvalta ja jopa nololta tyylirikolta. Ja kun katsoja näkee ruudulla lähinnä omituisesti pukeutuneen ja pientä tyttöä huuliaan lipoen tarkkailevan miehen, päähän nousee enemmänkin mielikuva pedofiilistä eikä sudesta. Ison pahan suden pitää toki olla karmiva, mutta tuskin Disney halusi lopputuloksesta ihan näin kuvottavaa hirviötä.

Into the Woods ei harmillisesti vielä kolmannellakaan katselukerralla säväyttänyt niin hyvin kuin mihin sillä olisi selvästi potentiaalia. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että elokuva yhdistelee eri klassikkosatuja ja leikittelee niillä, mitä Disneyn kannattaisi tehdä useammin, sen sijaan, että yhtiö vain puskee ulos toinen toistaan laiskempia näyteltyjä versioita klassikkosatuihin pohjautuvista animaatioistaan. Elokuvan kertomus on erittäin mainio ja se nappaa onnistuneesti mukaansa. On veikeää seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa ja sotkevat toistensa kulkua. Pidän myös paljon siitä, että tietyt sadut ovat lähempänä alkuperäisiä, synkempiä tarinoita kuin niistä tehtyjä Disney-piirrettyjä. Esimerkiksi Tuhkimon kohdalla ilkeä äitipuoli leikkasi tyttäriensä varpaita ja kantapäitä irti, jotta heidän jalkansa istuisivat Tuhkimon kenkään, kun prinssi saapui etsimään rakastaan. Lukuun ottamatta kiusallisesti toteutettua isoa pahaa sutta, elokuvan ensimmäinen tunti on todella oivallinen ja mukaansatempaava.

Valitettavasti kokonaisuutena kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, minkä huomaa etenkin toisen tunnin aikana. Suden lisäksi myös kerronnasta voi huomata Into the Woodsin teatteritaustan. Mukana on ollut väliaika, sillä niin selvästi leffa jakautuu kahtia. Enkä voi olla ainoa, jonka mielestä useiden näytelmien kompastuskiveksi koituu väliajan jälkeinen puolisko. Siinä, missä Into the Woodsin ensimmäinen puolikas on mukaansatempaava, energinen ja veikeä, toinen puolikas on suoraan sanottuna pitkäveteinen. Tarinassa on tietty kohta, jossa se vaikuttaa saavuttaneen huippunsa, mutta sitten se jatkuu siitä vielä lähes tunnin, eikä sisältö ole läheskään yhtä kiinnostavaa. Heikomman toisen puoliskonsa kanssa elokuvan onnistumiset vievät kuitenkin tarpeeksi hyvin voiton, jotta lopputulos nousee plussan puolelle.

Fantasiasadun lisäksi Into the Woods on myös musikaali. Elokuva käyttää suurinta osaa Stephen Sondheimin säveltämistä ja sanoittamista lauluista alkuperäisestä Broadway-esityksestä. Mukana on muutamia todella hyviä rallatuksia, lähtien elokuvan aloittamasta, jopa vartin mittaisesta nimikkokappaleesta Into the Woods, jossa esitellään onnistuneesti hahmot ja heidän tavoitteensa. Elokuvan huippuhetki on prinssien koominen Agony, jossa veljekset kilpailevat siitä, kumman rakkaustarina onkaan traagisempi. Tylsemmän loppupään kohokohtia ovat peräkkäin esitetyt Your Fault, jonka aikana kerrataan, kuinka juonikuviot yhdistyivätkään toisiinsa, sekä noidan laulama Last Midnight, jossa Meryl Streep esittelee laulutaitojaan. Muut kappaleet eivät jää yhtä hyvin mieleen. Osa niistä on silti oikein meneviä, mutta sekaan mahtuu myös pari biisiä, joiden uupumaan jääminen ei olisi paljoa haitannut minua.

Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, joka teki suuren vaikutuksen esikoisohjauksellaan, Chicago-musikaalilla. Marshall jatkaa Into the Woodsissa osoittamista, että hän taitaa musikaalinumerot ja pitää pitkään menevää henkeä hyvin yllä. Käsikirjoituksen on rustannut alkuperäisen Broadway-esityksen kirjoittanut James Lapine, joka hoitaa pitkään tonttinsa toimivasti, kunnes kompastelee loppupään kanssa. Teknisiltä ansioiltaankin Into the Woods on ailahteleva paketti. Se on hyvin kuvattu ja siitä löytyy upeita lavasteita. Puvustajat ja maskeeraajat tekevät pääasiassa oivaa työtä. Erikoistehosteet vaihtelevat näyttävistä hieman halpoihin ilmestyksiin. Taustakankaan käyttö on selvää ja loppupäässä jättiläistä pidetään ihan ymmärrettävästi piilossa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulujen lisäksi Sodenheimin instrumentaalimusiikit ovat myös mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Into the Woods, 2014, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Soho, Moving Pictures Company, Lucamar Productions, BBL Motion Picture Studios

Arvostelu: Toive (Wish - 2023)

TOIVE

WISH

Ohjaus: Chris Buck ja Fawn Veerasunthorn

Pääosissa: Ariana DeBose, Chris Pine, Alan Tudyk, Jennifer Kumiyama, Angelique Cabral, Victor Garber, Natasha Rothwell, Harvey Guillén, Niko Vargas, Evan Peters, Ramy Youssef, Jon Rudnitsky ja Della Saba

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish, eli suomalaisittain Toive on Disneyn uusi animaatioelokuva. Leffan kehittely käynnistyi vuonna 2018 käsikirjoittaja Jennifer Leen toimesta ja projektista päätettiin tehdä väline juhlistamaan Disney-yhtiön satavuotisjuhlaa. Tekijät ottivat runsaasti inspiraatiota yhtiön vanhoista piirrosklassikoista, kuvasuhteesta, alkutekstien fontista ja satukirja-aloituksesta lähtien. Alun perin elokuva haluttiin animoida perinteisesti käsin piirrettynä, mutta tekijät tulivat pian siihen tulokseen, että jotkut kohtaukset olisivat liian monimutkikkaita vanhaan tyyliin, joten tietokonetta päätettiin hyödyntää tehostamaan animaatiota. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toive saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa innoissani. Minua on harmittanut, kuinka Disney on viime vuosina keskittynyt lähinnä vanhojen klassikoidensa uudelleenfilmatisointeihin ja tarpeettomiin jatko-osiin, joten sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että yhtiöltä oli tulossa jotain uutta. Kävinkin toiveikkaana (heh heh) katsomassa Toiveen sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Rosasin valtakunnassa asuva nuori Asha-tyttö saa selville toiveita taikavoimillaan toteuttavan kuningas Magnificon petoksen ja päättää paljastaa tämän muillekin kansalaisille, saaden apua itse toivomustähdeltä.

Toive sijoittuu Välimerellä sijaitsevan saaren Rosasin valtakuntaan, jota hallitsee kuningas Magnifico (äänenä Chris Pine), joka pystyy taikavoimillaan suomaan jokaiselle kansalaiselle heidän kaikista suurimman ja merkittävimmän toiveensa. Jokainen esittää toiveensa täytettyään 18 vuotta, mutta koukkuna on, että toiveen unohtaa heti sen esittämisen jälkeen, eikä se välttämättä toteudu. Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Asha-tyttö (Ariana DeBose), joka odottaa innolla täysi-ikäisyyttään ja toiveensa esittämistä. Kuitenkin kun hänelle selviää kuninkaan katalat aikomukset toiveiden kanssa, Asha päättää paljastaa tämän toiminnan rosasilaisille. Asha on oiva päähahmo, hyvin perinteikäs Disneyn sankarityttö ja katsojana lähteekin mielellään hänen mukaansa paljastamaan valtakunnan suurinta huijausta. Kuningas Magnifico on toimiva pahis tarinalle, joskin leffalla kestää oma aikansa perustella hahmon motiivit ja oikeasti näyttää, mikä hänen toiminnassaan niin kauhistuttaa Ashaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Ashan äiti Sakina (Natasha Rothwell) ja isoisä Sabino (Victor Garber), linnassa työskentelevät viisas Dahlia (Jennifer Kumiyama), jörö Gabo (Harvey Guillén), unelias Simon (Evan Peters), lystikäs Hal (Niko Vargas), ujo Bazeema (Della Saba), nuhanenä Safi (Ramy Youssef) ja vilkas Dario (Jon Rudnitsky), sekä kuningatar Amaya (Angelique Cabral), taianomainen toivomustähti ja Ashan perheen vuohi Valentino (Alan Tudyk), jolle Tähti suo puhekyvyn. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, vekkulin ja suloisen Valentinon noustessa helposti monien suosikiksi.

Toive on selvästi tehty Disneyn satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on haluttu tehdä kunnioittaen studion alkuperäisiä piirrosklassikoita, mutta omaksuen myös mukaan muita puolia studion rikkaan historian varrelta. Siitä löytyy paljon tuttuja Disney-juttuja isänsä menettäneestä päähenkilöstä vihreitä taikavoimia käyttävään pahikseen ja puhuvista eläimistä musikaalinumeroihin. Elokuva on myös pakattu täyteen viittauksia aiempiin leffoihin. Kuten jo ehkä hoksasit, linnan työntekijöiltä löytyy samat piirteet kuin Disneyn ensimmäisen täyspitkän animaation, Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarf - 1937) kääpiöiltä. Osa näistä silmäniskuista ovat veikeitä, kuten Lumikissa nähty myrkkyomena ja erään hahmon päästämä Tarzan-kiekaus, mutta toiset taas ovat kiusallisen väkinäisiä. Yksi hahmoista sanoo suoraan "Kerro, kerro kuvastin..." ja kaurista kutsutaan pikaisesti Bambiksi.

Jennifer Leen ja Allison Mooren rustaama käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja tietyillä viilauksilla siitä olisi saanut vahvemman paketin. Erityisesti konfliktin käynnistyminen Ashan ja kuningas Magnificon välille on hieman kömpelösti rustattu. Meno paranee onneksi elokuvan edetessä ja loppupää onkin jo varsin pätevä, sekä jopa hieman tunteikas. Toive hyötyy siitä, kuinka vaisua Disneyn tarjonta on muuten ollut viime vuosina. Parasta elokuvassa on sen tuottama tunne. Elokuva onnistuu jäljittelemään vanhojen satuleffojen fiilistä, millaista yhtiö ei ole hetkeen tarjonnut. Taianomainen henki, hauskat jutut, seikkailun tunne ja lapsille ajoittain jännittävät hetket toimivat oivallisesti. Turhat rakkausjutut on jätetty pois, eikä Asha tarvitse urheaa prinssiä pelastamaan päivää. Tarinasta löytyy syvempää teemaa valinnanvapaudesta ja unelmien jahtaamisesta. Toiveesta ei tule mitään modernia Disney-klassikkoa, kuten Frozen - huurteisesta seikkailusta (Frozen - 2013), mutta se näyttää, mihin studio yhä pystyy, kun se vain viitsii ja valaa toivoa, etteivät Disneyn seuraavat sata vuotta koostuisi vain sieluttomista uudelleenfilmatisoinneista ja rahastusjatko-osista.

Visuaalisesti Toive on tietty varsinaista silmäkarkkia. Sen perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernimpaa tietokonetoteutusta yhdistelevä animaatiotyyli on nättiä. Hahmoista näkyy selvät ääriviivat, mutta samalla he ovat kolmiulotteiset. Yksityiskohtaiset taustat taas mukailevat upeasti satukirjojen maalauksellisuutta. Elokuva on miellyttävän värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on komeaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tehosteet toimivat ja Dave Metzgerin säveltämät musiikit säestävät kertomusta mukavasti. Julia Michaelsin ja Benjamin Ricen työstämät laulut ovat tasoltaan vaihtelevia. Esittelybiisi Welcome to Rosas, duetto At All Costs ja eläinten laulama I'm A Star ovat hieman unohdettavat, mutta kuningas Magnificon laulama This Is The Thanks I Get?! ja kapinallinen Knowing What I Know Now ovat toimivat rallatukset. Parasta antia lauluista on kuitenkin trailerissakin soinut This Wish, jonka kasvattelu loppupäässä meinaa nostaa ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Toive ei ole käsikirjoituksensa puolesta erityisen vahva, mutta se tarjoaa pitkästä aikaa klassista Disney-fiilistä ja jättää erittäin hyvän mielen. Elokuvan merkittävän konfliktin rakentaminen tapahtuu hieman kömpelösti, mutta meno onneksi paranee leffan edetessä ja tarinan kehittyessä. Asha on hyvä päähenkilö, jonka matkaan hyppää mielellään ja kuningas Magnificosta muovautuu hiljalleen kelpo pahis. Seikkailun henki on hyvin läsnä, huumori on pääasiassa hupaisaa ja jotkut kohtaukset ovat takuulla jännittäviä lapsikatsojille. Loppuhuipennuksesta on jopa saatu hieman tunteikas. Jatkuvat viittaukset Disneyn aiempiin leffoihin ailahtelevat voimakkaasti kekseliäiden ja kiusallisten välillä. Musikaalinumerot taas ailahtelevat menevien rallatusten ja välittömästi unohdettavien laulujen välillä. Elokuvan miltei parasta antia on sen lumoava visuaalisuus. Perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernia tietokoneanimaatiota yhdistelevä toteutus näyttää henkiin heränneeltä satukirjalta. Toiveesta löytyy selvät vikansa, mutta heikkouksineenkin se on oikein mainio uusi satuanimaatio Disneyltä ja osoitus siitä, että studio osaisi vielä tehdä muutakin kuin sieluttomia uudelleenfilmatisointeja ja rahastusjatko-osia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Viisi legendaa (Rise of the Guardians - 2012)

VIISI LEGENDAA

RISE OF THE GUARDIANS

Ohjaus: Peter Ramsey
Pääosissa: Chris Pine, Alec Baldwin, Hugh Jackman, Isla Fisher, Jude Law, Dakota Goyo ja Georgie Grieve
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Rise of the Guardians, eli suomalaisittain Viisi legendaa on DreamWorksin animaatioelokuva, joka perustuu William Joycen The Guardians of Childhood -kirjasarjaan (2011-) ja The Man in the Moon -lyhytelokuvaan (2005). Joyce halusi alun perin tehdä animaatioelokuvia kirjojen sijaan ja The Man in the Moon toimikin yrityksenä herättää studioiden mielenkiintoa täyspitkiä filmejä kohtaan. Hän sai DreamWorksin ostamaan elokuvaoikeudet tarinoihinsa vuonna 2008 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Joycen oli tarkoitus ohjata elokuva yhdessä Peter Ramseyn kanssa, mutta Joycen tyttären kuoltua, hän päätti vetäytyä vain tuottajan tehtäviin ja Ramsey otti ohjausvastuun kokonaan itselleen. Ohjaaja Guillermo del Toron ja kuvaaja Roger Deakinsin neuvojen kanssa animointiprosessi lähti liikkeelle ja lopulta Viisi legendaa sai maailmanensi-iltansa 10. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin katsojat kuin kriitikotkin, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, mutta lipputuloiltaan se oli pettymys isoon budjettiinsa ja mainoskuluihinsa verrattuna. Itse näin Viisi legendaa ensi kertaa vasta kesällä 2014, mutten jostain syystä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti ovat suojelleet lapsia vuosisatojen ajan. Kuitenkin häijyn Mörön ryhtyessä levittämään pimeyttä ja painajaisia ympäri maailman, suojelijat tarvitsevat avukseen nuoren Pakkasukon päihittääkseen pahuuden.

Eipä tule toista elokuvaa mieleen, missä näin legendaariset taruhahmot lyöttäytyisivät yhteen taistellakseen pahuutta vastaan. Joulupukki (Alec Baldwin), Pääsiäispupu (Hugh Jackman), Hammaskeiju (Isla Fisher) ja Nukkumatti - siinä vasta aikamoinen nelikko! Aikamoista on myös, kuinka veikeän poikkeuksellisesti hahmot esitetään, varsinkin Joulupukki ja Pääsiäispupu. Venäläisen korostuksen kanssa puhuvan Joulupukin käsivarret on peitetty tatuoinneilla "kiltti" ja "tuhma", kun taas australialaisaksentilla varustettu Pääsiäispupu on selvästi viettänyt vuoden muut päivät kuntosalilla, bodaten itseään varsin lihaksikkaaseen kuntoon. Tietyistä päivityksistään huolimatta hahmoista löytyvät klassiset tuntomerkkinsä ja nelikon näkeminen yhdessä tarjoaa varmasti lapsenomaista riemua aikuisillekin.

     Elokuvan päähenkilönä toimii kuitenkin jäävoimilla varustettu Pakkasukko (Chris Pine), muutaman vuosisataa teini-ikäiseksi jämähtänyt nuorukainen, joka tykkää lähinnä kujeilla ja varmistaa, että lapset pääsevät kokemaan talven ilot, muttei halua samanlaista vastuuta kuin varsinainen suojelijanelikko. Asiaan tulee muutos, kun paha Mörkö Pitch (Jude Law) saapuu kuvioihin, aikeinaan tukahduttaa lasten onnen synkkyyteen, jolloin Pakkasukon täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja osallistua taistoon. Pakkasukon kasvutarina on onnistunut ja Mörkökin on varsin toimiva pahis. Parilla lyhyellä hetkellä hänelle saadaan rakennettua ihan ymmärrettävää motivaatiota, eikä hän ole vain paha pahuuden takia.

En oikein edes osaa sanoa, miksen joitain vuosia sitten pitänyt Viidestä legendasta, kun katsoin sen ensi kertaa, sillä nyt uudelleen katsottuna elokuva toimi minusta erittäin hyvin. Muistelisin yhden ongelmani aiheen olleen, että elokuva tuntui liian synkältä lapsille ja liian lapselliselta aikuisille, mutta nyt pidin yhtenä elokuvan vahvuutena sitä, että se onnistuu olemaan täynnä lapsenomaista iloa, mistä kaikenikäiset voivat nauttia, mutta se uskaltaa myös äityä aika hurjaksi ja jännittäväksikin. Ihan perheen pienimmille katsojille paha Mörkö voi jopa aiheuttaa painajaisia pimeillä voimillaan ja teoillaan. Ala-asteikäisille ja siitä vanhemmille filmi toimii kuitenkin erittäin passelisti ja juurikin monipuolisesti. Se voisi vielä vähän enemmän rauhoittua syventämään päähenkilöitään, minkä lisäksi Mörkö voisi tarjota muutakin voimillaan kuin mustia savuhevosia, mutta jo tällaisenaan homma toimii ja Viisi legendaa kuuluu DreamWorksin animaatioelokuvien parempaan päätyyn, vaikkei se ylläkään vaikkapa Shrekin (2001), Kung Fu Pandan (2008) tai Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010) tasolle.

Elokuvasta ei vauhtia ja seikkailua puutu, ja se onkin erittäin mukaansatempaava kokemus. Hieman yli puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja näiden hahmojen puuhailuja olisi mielellään jäänyt seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Jokaisen yliluonnollisen hahmon kykyjä ehditään hyödyntämään filmin aikana ja ne tarjoavatkin sopivan erilaisia tapahtumia, jolloin leffa ei ala toistamaan itseään - paitsi niiden pimeyden hepojen kohdalla. Jos Mörkö osaa hallita painajaisia sun muuta, niin olisi ollut mielenkiintoista nähdä hänen kääntävän eri tavoin sankareiden pelkoja heitä kohtaan. Tällaisten synkkyyksien lomasta löytyy myös kelpo huumoria, vaikkei kyseessä mikään selvä komedia olekaan. Lapsille (kuin myös aikuisillekin) on toki hyviä teemoja uskomisesta, itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.

Visuaalisesti Viisi legendaa on todella näyttävä, eikä aika ole päässyt tekemään pahojaan animaatiolaadulle. Animointi on läpikotaisin tyylikästä ja filmi on täynnä hienoja otoksia, joista varmasti voi kiittää neuvoja antanutta kuvauksen mestaria, Roger Deakinsia. Väreillä leikitellään vaikuttavasti ja iloisina hetkinä leffa pursuaa värejä, mutta Mörön astellessa kuvioihin kuva synkkenee ja värit haihtuvat harmaan sävyiksi. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu tehosteita ja Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten. David Lindsay-Abairen käsikirjoitus on mainio ja ensikertalaiseksi ohjaaja Peter Ramsey tekee hyvää työtä, pitäen satumaista animaatioseikkailua taidokkaasti kasassa.

Yhteenveto: Viisi legendaa on erittäin mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffasta löytyy satumaisuutta ja lapsenomaista innokkuutta, mutta myös yllättävääkin synkkyyttä. Vastakohdat kulkevat oivallisesti käsi kädessä ja niinpä filmistä voi nauttia niin lapsi kuin aikuinen. Fantasiatarina vie hyvin mukanaan, esitellessään ikoniset satuhahmot uudessa valossa. Niin legendat kuin pahiksen virkaa toimittava Mörkö ovat kiinnostavia tapauksia ja hahmojen yhteenotot ovat vauhdikkaita ja jännittäviä - joskin savuhepat käyvät vähitellen tylsäksi tehokeinoksi. Noin puolentoista tunnin mitassa filmi kulkee sähäkästi eteenpäin ja katsojana voi huomata haluavansa nähdä hahmoja pidemmän aikaa. Animaatiojälki on näyttävää ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa oivallisesti. Viisi legendaa on yksi DreamWorks-animaatioyhtiön laadukkaammista teoksista ja jos se on jäänyt näkemättä, suosittelen lämpimästi sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on toki myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rise of the Guardians, 2012, DreamWorks Animation

Arvostelu: Don't Worry Darling (2022)

DON'T WORRY DARLING

Ohjaus: Olivia Wilde

Pääosissa: Florence Pugh, Harry Styles, Olivia Wilde, Chris Pine, Gemma Chan, KiKi Layne, Nick Kroll, Kate Berlant, Asif Ali, Sydney Chandler, Douglas Smith ja Timothy Simons

Genre: trilleri, draama

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 16

Don't Worry Darling on Florence Pugh'n ja Harry Stylesin tähdittämä mysteerielokuva. Leffa lähti liikkeelle Carey Van Dyken, Shane Van Dyken ja Katie Silbermanin ideasta, jota he yrittivät kaupitella elokuvantekijöille ja studioille. Olivia Wilde kiinnostui tekstistä ja suostui ohjaamaan siitä elokuvan. Kun Wilden esikoisohjaus Booksmart (2019) keräsi paljon kehuja, studiot ryhtyivät kilpailemaan siitä, kuka saisi Wilden seuraavan elokuvan itselleen. New Line Cinema nappasi projektin ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020. Elokuvan tuotanto ei kuitenkaan ollut helppo. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronavirustartunnan takia, näyttelijä Shia LaBeoufin sanottiin saaneen potkut filmistä, mutta myöhemmin hän paljasti todisteiden kera, että hän lähti itse projektista ja että häntä aneltiin jäämään mukaan, ja ohjaaja Wilde otti useasti yhteen päätähti Pugh'n kanssa, minkä takia Pugh ei halunnut olla paljoa mukana leffan pressikiertueella. Lisäksi elokuvan maailmanensi-illassa Venetsian elokuvajuhlilla kohuttiin, että Styles olisi sylkenyt näyttelijä Chris Pinen päälle, mutta näyttelijät kielsivät huhun. Nyt Don't Worry Darling saa ensi-iltansa Suomessa ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen ohjaajan, näyttelijäkaartin ja ympärillä liikkuvien kohujen takia, tietämättä yhtään mitään itse tarinasta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Don't Worry Darlingin sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Alice ja Jack Chambers asuvat onnellisesti idyllisessä pikkukaupungissa 1950-luvulla. Päivät Alice viettää kotona, pohtien, mitä Jack oikein tekee töissään, mysteerisessä Victory-operaatiossa?

Päärooleissa Alice ja Jack Chambersina nähdään viime vuosina kovassa nosteessa ollut Florence Pugh ja entinen One Direction -tähti Harry Styles, joka korvasi projektista poistuneen Shia LaBeoufin ja joka päätyi seurustelemaan ohjaaja Wilden kanssa kuvausten aikana. Pugh on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen, osoittaen jälleen olevansa yksi tämän hetken parhaista nuorista näyttelijöistä. Hän tekee hyvää työtä esittäessään 1950-luvun rikasta kotirouvaa, joka käyttää aikansa siivoilleen ja kokaten, hänen miehensä ollessa töissä. Pugh myös tulkitsee onnistuneesti hahmonsa voimistuvia tunnetiloja, kun hän alkaa epäillä, että hänen miehensä työt liittyvät johonkin todella hämärään. Styles on kelpo valinta Jack-mieheksi, päästen parissa kohtaa näyttämään muutakin kuin hurmuripuoltaan. Pugh'n ja Stylesin kemiat osuvat hyvin yhteen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Wilde Chambersien naapurina ja Alicen läheisimpänä ystävänä Bunnynä ja Nick Kroll tämän miehenä, Jackin parhaana kaverina Billinä, Kate Berlant juoruilevana Peginä, KiKi Layne kummallisena Margaretina, sekä Chris Pine kaupunkia pyörittävänä, salaperäisenä Frankina ja Gemma Chan tämän Shelley-vaimona. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti - varsinkin Pine, josta löytyy sopivasti karismaa ja epäilyttävyyttä ison bisneksen johtajaksi.

Kaikenlaisten kohujen keskellä Don't Worry Darlingista kuoriutuu ihan menevä jännäri, joka ei kuitenkaan tunnu yltävän potentiaaliinsa. Siitä löytyy kehuttavaa Pugh'n näyttelijäsuorituksesta lähtien, mutta myös harmillista moitittavaa. Itse tuotannolliset vaikeudet ja ihmisten väliset konfliktit eivät onneksi näy lopputuloksessa, ja jos ei ole seurannut mediasta kohuja, ei välttämättä edes uskoisi, kuinka vaikeaa filmin tekoprosessi oli. Elokuvan ongelmat löytyvät lähinnä Van Dyken sisarusten ja Silbermanin tarinan pohjalta työstetystä käsikirjoituksesta, jossa lainaillaan liikaa huomattavasti paremmista elokuvista. En voi kertoa, mistä kaikista filmeistä on otettu inspiraatiota, sillä se olisi jo suuri spoileri. Sen verran uskallan sanoa, että alkupään balettikohtauksista tulee herkästi mieleen esimerkiksi Black Swan (2010) ja Suspiria-uudelleenfilmatisointi (2018). Lisäksi vaikka teksti sisältää onnistuneita kauhukuvioita monien miesten tarpeesta kontrolloida naisiaan, tietyt motiivit kaiken taustalla jäävät liian pimentoon.

Elokuva lähtee vahvasti liikkeelle, eikä kestä montaakaan minuuttia, kun katsojalla on jo vahva tunne, että tässä pikkukaupungissa on jotain vialla. Kaikki on liian hyvää ja ihanaa ollakseen totta. On mielenkiintoista ryhtyä selvittämään Alicen kanssa, mistä kaikessa onkaan kyse. Elokuva ei ole käänteinen ja yllätyksineen ihan niin ovela kuin se luulee, sillä varastaessaan liikaa muilta, nämä käänteet ja yllätykset tuntuvat turhankin ennalta-arvattavilta ja yllätyksettömiltä. Vaikka tutkimusprosessi onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva nostattaa jännitettä paikoin varsin tehokkaasti, puolivälin paikkeilla leffa tuntuu hieman junnaavan paikoillaan. Loppupää kiristää taas tahtia, mutta siinä kohtaa lainailut muualta ovat liian selviä ja jopa mielikuvituksettoman tylsiä.

Olivia Wilde tekee parhaansa ailahtelevan käsikirjoituksen kanssa. Ohjaus on pätevää ja vaikkei elokuva yllä Booksmartin loistokkuuteen, Wilde näyttää, ettei hän ollut kameran takana pelkkä yhden filmin ihme. Wilde rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, joskin välillä hänen kannattaisi luottaa hiljaisuuteen tehokeinona turhankin mahtipontiseksi paisuvan musiikin sijaan. John Powellin sävellykset toimivat pääasiassa mainiosti, mutta välillä hän voisi hillitä hieman. Don't Worry Darling on kuvattu erittäin tyylikkäästi. Kuvauksessa on usein näyttävää symmetriaa, esimerkiksi heti alussa, kun miehet lähtevät aamulla samanaikaisesti töihin, vaimojen jäädessä talojensa etupihoille vilkuttelemaan. Lavasteet ja asut ovat hienot, ja niillä herätetään 1950-luku upeasti takaisin henkiin.

Yhteenveto: Don't Worry Darling on harmillisen epätasainen trilleri, joka käynnistyy todella vahvasti, mutta menettää hiljalleen tehoaan. Vaikka mysteerin selvittäminen onkin kiinnostavaa puuhaa ja elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, puolenvälin paikkeilla homma alkaa hieman junnata paikoillaan. Toisen puoliskon käänteet eivät ole niin yllättäviä kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, etenkin kun ne rakentuvat liikaa lainailuihin muista, huomattavasti paremmista filmeistä. Lopulta leffa tuntuu aika mielikuvituksettomalta ideoidensa kanssa. Florence Pugh on erinomainen pääroolissa ja vain vahvistaa asemaansa tämän hetken parhaimpien näyttelijöiden joukossa. Harry Styles on kelvollinen hänen miehensä osassa ja Chris Pine sopii hyvin rooliinsa epäilyttävänä kaupunginjohtajana. Olivia Wilden ohjaus on pääasiassa mainiota ja teknisiltä ansioiltaan leffa on taiturimaisesti pistetty kasaan. Elokuvan käsikirjoitus vain on harmillisen ontuva. Don't Worry Darling pääsee kuitenkin täpärästi plussan puolelle tiettyjen onnistumisiensa ansiosta. Vahvemman käsikirjoituksen ja yllättävämpien käänteiden kanssa filmi voisi edustaa vuoden parhaimmistoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Worry Darling, 2022, New Line Cinema, New Line Productions, Vertigo Entertainment, Warner Bros.

Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink

Arvostelu: Wonder Woman 1984 (2020)

WONDER WOMAN 1984

Ohjaus: Patty Jenkins
Pääosissa: Gal Gadot, Pedro Pascal, Kristen Wiig, Chris Pine, Robin Wright, Connie Nielsen, Lucian Perez, Amr Waked, Kristoffer Polaha, Ravi Patel, Oliver Cotton, Stuart Milligan ja Lynda Carter
Genre: toiminta, fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 31 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Man of Steel (2013) oli menestys, joten sen ympärille ryhdyttiin rakentamaan DC:n elokuvauniversumia. Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) toimi kahden nimikkohahmonsa ensimmäisenä yhteisleffana, mutta myös Wonder Womanin esittelynä valkokankailla. Vuotta myöhemmin ilmestynyt Wonder Woman -elokuva (2017) oli iso hitti, joten sille lähdettiin heti tekemään jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2018 ja Wonder Woman 1984:n oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2019, mutta DC:n muiden elokuvien julkaisukalenterin takia leffaa piti siirtää eteenpäin. Elokuva siirtyi kesäkuulle 2020, mutta alkava koronaepidemia siirsi ensi-iltaa ensin elokuulle ja sitten lokakuulle, kunnes lopulta Wonder Woman 1984 sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 2020. Suomessa monet elokuvateatterit kuitenkin sulkeutuivat uudestaan juuri ennen joulua, joten filmiä siirrettiin täällä, vaikka se oli monissa maissa jo nähtävillä. Elokuvaa siirreltiin vähän väliä parilla viikolla eteenpäin, kunnes lopulta ilmoitettiin, että se julkaistaan suoraan HBO Nordicin suoratoistopalvelussa. Omasta mielestäni ensimmäinen Wonder Woman on uusien DC-elokuvien paras teos, joten odotin innolla Wonder Woman 1984:n näkemistä. Minua harmittikin, kun filmiä siirreltiin ja erityisesti kun elokuva julkaistiin juuri, kun sen näkeminen muuttui mahdottomaksi Suomessa. Odotukseni kuitenkin laskivat roimasti, kun elokuva sai lähes täystyrmäyksen niin kriitikoilta kuin faneilta. Epäilevin mielin aloitinkin Wonder Woman 1984:n katselun heti, kun se oli julkaistu HBO:ssa.

On vuosi 1984 ja amatsonilaisprinsessa Diana Prince työskentelee Smithsonianin museossa, samalla kun tekee sankaritekoja Wonder Womanina. Kun museoon saapuu mystinen kivi, joka voi toteuttaa pitelijänsä toiveen, se herättää niin Dianan kuin öljypohatta Maxwell Lordin ja ujon geologi Barbaran mielenkiinnon.

Gal Gadot nähdään jo neljättä kertaa - tai viidettä, jos viikko sitten ilmestynyt Zack Snyder's Justice League (2021) lasketaan - Diana Princen eli Wonder Womanin roolissa ja hänessä on yhä sitä intoa ja voimaa, jota rooli vaatii. Erityisen hienoa on, kuinka Wonder Woman esitetään vihdoin sellaisena värikkäänä ja seikkailevana sankarina, mikä on tuntunut hieman uupuvan hahmosta aiemmissa filmeissä, vaikka Gadot on aina hyvää työtä tehnytkin. Läpi leffan on mukava nähdä, kuinka hän suojelee sivullisia ja tuntuu tuovan toivoa ja pelastusta muille. Toki hahmosta löytyy yhä synkempikin puolensa, Dianan surressa ensimmäisessä leffassa menehtyneen Steve Trevorin (Chris Pine) perään. Uskoisin tosin, että tässä kohtaa kaikki jo tietävät, että Pine tekee nyt paluun Steven rooliin - hahmo on ollut isosti esillä elokuvan mainoksissa ja viimeistään se paljastuu heti elokuvan alkuteksteissä. Pine ei harmillisesti ole yhtä onnistunut osassa kuin viimeksi, eikä hänen ja Gadotin väliltä tällä kertaa löydy yhtä vahvaa kemiaa. Lisäksi Steven paluuseen liittyy juttuja, jotka eivät täysin toimi. Silti hahmo ajaa asiansa, etenkin viedessään Wonder Womania hahmona eteenpäin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Kristen Wiig museon uutena työntekijänä Barbarana ja The Mandalorian -sarjan (2019-) tähti Pedro Pascal itsekeskeisenä öljypohattana Maxwell Lordina. Maxwellin bisnekset eivät kulje niin hyvin kuin hän antaa julkisuudessa ymmärtää ja hän haluaisikin suuremman mahdin öljyteollisuudessa. Barbara taas on ujo ja kömpelö, ja haluaisikin olla kuin hänen uusi työkaverinsa Diana. Hahmot ovat sujuvasti työstetyt ja katsoja ymmärtää täysin, miksi he päätyvät tiettyihin ratkaisuihin. Wiigin ja Pascalin roolityöt kuitenkin jakavat mielipiteitä voimakkaasti kahtia. Pascal tekee Max Lordista todella elämää suuremman henkilön ja selvästi oikein nauttii tietystä ylilyönnistä. Hän tekee sen kuitenkin hallitusti, luoden veikeän antagonistin tarinalle. Wiig toimii myös passelisti, vaikka hahmon esittely saa katsojan pelkäämään, että kyseessä olisi täysi fiasko. Supersankarigenressä on usein nähty hahmoja, jotka esitetään kömpelöinä ja noloina, mikä saa heidät kokemaan itsensä ulkopuolisiksi ja kun heille syntyy mahdollisuus voimaan, he käyttävät sitä vääriin tarkoituksiin. Barbara seuraa tätä kaavaa, mutta Wiig onnistuu työssään paremmin kuin jotkut edeltäjistään.

En tiedä, johtuuko se muutaman kuukauden ajan lukemistani negatiivisista arvioista ja niiden latistamista odotuksista, vai siitä, että viikko sitten piti taistella läpi toinen DC-tuotos, ylipitkä ja raskassoutuinen (sanoisin jopa että paikoitellen puuduttava) Zack Snyder's Justice League, mutta minä jopa viihdyin Wonder Woman 1984:n parissa. Ei tämä ole ensimmäisen Wonder Womanin veroinen elokuva, mutta koin jatko-osan huomattavasti laadukkaammaksi kuin olin monista lyttäävistä arvioista ymmärtänyt. Elokuvassa on toki ongelmansa (palataan niihin kohta), mutta pidin silti kokonaisuutta kelvollisena supersankariviihteenä. Siinä, missä viikko sitten murjotettiin synkän Zack Snyder's Justice Leaguen kanssa, Wonder Woman 1984 tuntuu piristävältä tuulahdukselta ja sai kahden ja puolen tunnin ajaksi unohtamaan tympivät todellisen maailman ongelmat. Leffasta löytyi seikkailun henkeä ja miellyttävää eskapismia, mitä nykyinen maailmantilanne kaipaa. Ainoa, mikä sai minut muistamaan koronahommat oli, kun komeiden toimintakohtausten aikana harmittelin, että joudun katsomaan leffaa tuhnuisella HBO-striimilaadulla.

DC:n uutta elokuvauniversumia on alusta alkaen kritisoitu eri syistä, oli kyse sitten Man of Steelin liian mammuttimaiseksi paisuvasta lopputaistelusta, Batman v Superman: Dawn of Justicen synkkyydestä ja liian monien juonikuvioiden ahtaamisesta samaan leffaan, Suicide Squadin (2016) surkeasta tarinankerronnasta ja tyylitajuttomuudesta tai Justice Leaguen (2017) epäonnisesta tuotannosta, mikä johti kahteen hyvin erilaiseen lopputulokseen. Kritisoinnin myötä studiolla ollaan päätetty tehdä erilaisia ratkaisuja, joilla filmit saisivat suopeamman vastaanoton. Niistä on tehty valoisampia, humoristisempia ja hieman pienimuotoisempia. Wonder Woman 1984:ssa tämä kritiikin vastareaktio on viety aika lailla äärimmilleen ja kyseessä on huomattavasti valoisampi, värikkäämpi, koomisempi ja monin tavoin pienimuotoisempi teos kuin monet aiemmista DC-leffoista. Paikoitellen tuntuu, että nyt ollaan menty jopa siihen toiseen ääripäähän asti, mikä on taas herättänyt erilaista kritiikkiä, mutta samalla koin elokuvasta löytyvän sitä sarjakuvien ja piirrossarjojen henkeä, mitä itse koki lukiessaan ja katsoessaan lapsena. Sellaista tiettyä iloa, mikä monista DC:n uusista filmeistä on puuttunut.

Se, mistä erityisesti pidin Wonder Woman 1984:ssa oli, ettei sankarin vastuksena toimi jokin toisesta maailmasta tai ulottuvuudesta saapuva suuri ja paha ukko, joka aiheuttaisi tuhoa hakatessaan maailmaa tuhannen päreiksi paljain käsin. Tätä on nähty DC:llä ähkyyn asti esimerkiksi kenraali Zodissa, Doomsdayssa ja jopa kahteen otteeseen Steppenwolfissa. Ensimmäisen Wonder Woman -leffan kompastuskivenä toimi tylsä Ares-pahis. Tässä sankari joutuu kohtaamaan hyvin erilaiset vastukset ja konfliktit muodostuvat enemmän inhimillisten juttujen seurauksena, eikä niinkään tuhovoimasta - vaikkakin tämän hahmojen löytämän toivomuskiven haltijalla voi olla käsissään tuhoisat voimat. Toinen juttu, mistä pidin paljon, on juurikin tämä toivomuskivi. Se tuntuu mukavan tuoreelta idealta tässä genressä ja tarjoaa jotain erilaista tyypilliseen menoon verrattuna. Toivomuksiin tietty liittyy omat haittansa ja elokuvan viesti onkin, että jos jotain saa huijaamalla ja oikoteitä pitkin, pitää olla valmis siihen, ettei siitä seuraa pelkkää hyvää.

Olin positiivisesti yllättynyt myös siitä, kuinka vauhdikkaasti elokuva kulkee. Nelituntisen Zack Snyder's Justice Leaguen jälkeen kahden ja puolen tunnin mittainen Wonder Woman 1984 tuntuu ainakin puoli tuntia lyhyemmältä. Tässäkin leikkausversiossa olisi tiivistämisen varaa, mutta olin niin mukana piristävän erilaisessa tarinassa, ettei kesto sinänsä haitannut. Toimintakohtauksia ei filmissä kovin montaa ole, mutta lukuunottamatta yhtä hieman kökköä mätkintää lopputaistelun aikana, ne vähäiset toimintakohtaukset ovat erittäin hyviä. Erityisesti noin puolen välin paikkeilla nähtävä takaa-ajokohtaus on vaikuttavaa seurattavaa. Toimintakohtauksien tehoa lisää se, kuinka paljon monipuolisemmin Wonder Woman hyödyntää totuuden lassoaan ja tiaraansa taistelussa. Tekijät pääsevät esittelemään luovuuttaan tällä saralla, eikä hahmoa vain heitetä keskelle toimintaa miekan ja kilven kanssa.

Ei elokuva loppupeleissä mikään erityisen ihmeellinen ole, mutta pidin siitä silti selvästi monia muita enemmän. Viihtymisestäni huolimatta huomasin kyllä virheitä ja ongelmia, jotka estivät elokuvaa nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Kuten jo totesin, Steven paluun olisi voinut hoitaa paljon paremmin ja Pinen ja Gadotin väliltä ei löydy samaa kemiaa kuin viimeksi. Lopputaistelu pimeydessä on aika kehno ja vastus on siinä kohtaa hätiköiden luotu. Vaikka Wonder Woman hyödyntää kykyjään taistelussa vakuuttavammin, on hänelle luotu uusi kyky hieman hölmö. Paikoitellen tarinan kuljetus ei ole niin sujuvaa kuin voisi toivoa. Osa huumorista toimii, kun taas osa vitseistä jättää kylmäksi. Vaikka feministinen asenne kuuluu toki leffaan, tarvitseeko sitä tehdä niin, että lähes jokainen mies esitetään ahdistelijana? Tietty yliampuva sarjakuvameno kolahtaa parissa kohtaa omaan nilkkaansa, eikä kasariasetelmaa hyödynnetä niin veijarimaisesti kuin alku antaa ymmärtää. Ja kenties sen takia, että kyseessä on tavallaan esiosaelokuva Batman v Superman: Dawn of Justicelle ja Justice Leaguelle, ei jännitettä pääse muodostumaan, että noinkohan Wonder Woman selviää vai ei?

Ensimmäisen leffan ohjaaja Patty Jenkins palaa samoihin hommiin ja on selvästi halunnut irrotella oikein kunnolla. Vaikka hänen, Geoff Johnsin ja Dave Callahamin työstämä käsikirjoitus pitää sisällään vikoja, ovat he lähteneet rohkeasti kokeilemaan jotain erilaista - etenkin kun filmi sijoittuu täysin eri aikakauteen kuin edeltäjänsä. Hieman tiivistämistä kaipaavaa leikkausta ja joitain heikompia erikoistehosteita lukuunottamatta Wonder Woman 1984 on passeli tekniseltä toteutukseltaan. Kuvaus on paikoitellen erittäin tyylikästä. Mukana on näyttäviä lavasteita ja oivallisia asuja. Monet efekteistä toimivat todella hyvin ja äänimaailma on mainiosti rakennettu. Musiikeista vastaa onneksi Hans Zimmer, joka tykittelee parhaimmillaan taas eeppisen intensiivisesti. Kun Zack Snyder's Justice Leaguen aikana joutui tuskailemaan uuden ja kamalan amatsonihoilotuksen kanssa aina, kun Wonder Woman oli ruudulla, Zimmer pistää jo ikoniseksi muodostuneen Wonder Womanin tunnarin pauhaamaan niin mahtipontisesti, että television äänenvoimakkuutta on pakko nostaa joka kerta.

Yhteenveto: Wonder Woman 1984 on vioistaan huolimatta oikein kelpo supersankariseikkailu, joka tarjoaa miellyttävää todellisuudenpakoa kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Vaikka leffaa voisikin tiivistellä sieltä sun täältä, ei kesto lopulta koidu ongelmaksi. Piristävän erilainen tarina supersankarigenressä pitää hyvin mukanaan, kuten myös leffan kepeä tunnelma. Filmissä on jotain hyvin samanlaista kuin sarjakuvissa ja piirrossarjoissa, ja meno on kaukana Zack Snyderin melodramaattisista synkistelyistä. Toimintaa on aika vähän kestoon verrattuna, mutta elokuvan tarjoamat taistelukohtaukset ovatkin onneksi odottamisen arvoisia - poislukien yksi pimeydessä tapahtuva turpaanveto loppuhuipennuksessa. Wonder Woman hyödyntää kykyjään taisteluissa luovemmin keinoin, mikä johtaa erittäin viihdyttäviin tilanteisiin. Gal Gadot on edelleen vallan mainio pääroolissa Wonder Womanina ja löytää hahmoonsa sitä koko kansan sankarin henkeä, mikä hänestä on hieman uupunut aiemmin. Pedro Pascal nautiskelee teatraalisen Max Lordin esittämisestä ja hahmo on kuin raikas tuulahdus DC:n uusien leffojen muiden antagonistien keskellä. Kristen Wiigkin on osittain hyvin toimiva, vaikka aluksi hänen hahmonsa Barbaran esittäminen kömpelönä on hieman liian kiusallista, eikä hahmoa onnistuta viemään ihan loppuun asti. Chris Pine ei valitettavasti erityisemmin vakuuta Steve Trevorin roolissa tällä kertaa, eikä hänen ja Gadotin väliltä löydy samaa kemiaa kuin viimeksi, mutta Pine ajaa silti asiansa. Tietyt jutut Steven paluusta olisi pitänyt hoitaa toisin. Hans Zimmerin musiikit pauhaavat iskevästi ja hän onnistuu tekemään pääsankarin tunnussävelmästä kenties entistä mahtipontisemman. Kaiken somelyttäämisen jälkeen koin Wonder Woman 1984:n yllättävänkin meneväksi sarjakuvafilmatisoinniksi ja on pakko sanoa, että viihdyin paremmin tämän kuin Zack Snyder's Justice Leaguen parissa, mitä monet kehuvat nyt yhdeksi kaikkien aikojen parhaaksi supersankarifilmiksi. Olen nähtävästi hyvin eri mieltä DC-fanien kanssa, joten suosittelen vain katsomaan molemmat ja kokeilemaan, kumpi kolahtaa kovempaa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wonder Woman 1984, 2020, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment, The Stone Quarry

Arvostelu: Hyppy ajassa (A Wrinkle in Time - 2018)

HYPPY AJASSA

A WRINKLE IN TIME

Ohjaus: Ava DuVernay
Pääosissa: Storm Reid, Deric McCabe, Levi Miller, Reese Witherspoon, Oprah Winfrey, Mindy Kaling, Chris Pine, Gugu Mbatha-Raw, Zach Galifianakis, Michael Peña, Andre Holland, Rowan Blanchard ja David Oyelowo
Genre: seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

A Wrinkle in Time, eli suomalaisittain Hyppy ajassa perustuu Madeleine L'Englen samannimiseen kirjaan vuodelta 1962. Elokuvan tehnyt Walt Disney -yhtiö oli tehnyt kirjan pohjalta jo aiemmin filmatisoinnin, vuonna 2003 suoraan televisioon ilmestyneen A Wrinkle in Timen, mikä ei kuitenkaan saanut kovin positiivista vastaanottoa. Vuonna 2010 Disney ilmoittikin kokeilevansa tarinan kääntämistä uudestaan. Elokuvan teko kuitenkin venähti, sillä käsikirjoittajaa jouduttiin vaihtamaan pariinkin otteeseen. Lopulta teksti saatiin kasaan, ja työryhmä ja näyttelijät palkattiin, ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016. Hyppy ajassa sai ensi-iltansa alkuvuodesta 2018, mutta sen heikon menestyksen ja kriitikoilta saaman täystyrmäyksen vuoksi elokuva ei ilmestynytkään Suomen teattereissa, vaan saapui loppukesästä suoraan vuokrattavaksi eri palveluihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ja minua harmitti, kun Suomen ensi-iltaa siirrettiin yhä myöhemmäksi ja myöhemmäksi, kunnes se lopulta katosi kokonaan. Kun Hyppy ajassa viimeinkin ilmestyi vuokrauspalvelu Blockbusteriin, pääsin vihdoin katsomaan sen.

Megin ja Charles Wallacen tiedemies-isä katosi mystisesti neljä vuotta sitten. Eräänä päivänä kolme yliluonnollista olentoa saapuvat sisarusten luo ja kertovat heidän isänsä olevan eksyksissä toisella puolella maailmankaikkeutta, jolloin sisarukset lähtevät etsintäretkelle halki universumin.

Murryn sisaruksia, nuorta Meg-tyttöä ja hänen pikkuveli Charles Wallacea näyttelevät Storm Reid ja Deric McCabe. Tiedemiehen lapsina Meg ja Charles Wallace ovat näköjään automaattisesti kiinnostuneita tieteestä ja he ovat molemmat aika nerokkaita. Älykkyytensä vuoksi Meg ei ole kovin suosittu koulussa ja joutuu isänsä kaipuun lisäksi kärsimään kiusaajista. Hahmo on kiinnostava, mutta valitettavasti hänen kaarensa leffan aikana on hyvin kömpelösti kirjoitettu. Reid kuitenkin tekee parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus hänelle antaa. Megin pikkuveli Charles Wallace taas elää vain täysillä ja poukkoilee innokkaasti sinne sun tänne. Hahmo ei tunnu kyseenalaistavan mitään, vaan lähtee heti seikkailuun, kun siihen tulee mahdollisuus. Ei ole kovin mukavaa kritisoida lapsinäyttelijän suoritusta, sillä lapset eivät ole vielä ehtineet saamaan kokemusta alalta samalla lailla kuin aikuiset vastanäyttelijänsä, mutta nyt minun täytyy ikävä kyllä sanoa, että McCabe on todella huono tässä leffassa. Hän tuo hahmon innokkuuden aika ärsyttävästi esille, minkä lisäksi hän on armottoman kehno elokuvan loppupäässä. Tässä täytyy tosin syyttää lähinnä tekijöitä, jotka nostavat hahmon liian massiiviseen osaan, eivätkä ole älynneet, ettei McCabe vain pärjää niin merkittävässä roolissa.
     Megin ja Charles Wallacen kohtaamat kolme erikoista olentoa ovat olomuotoaan muuttava rouva Whatsit (Reese Witherspoon), kokoaan muuttava ja viisaita puhuva rouva Who (Oprah Winfrey) ja ihmisten lausahduksia lainaillen puhuva rouva Which (Mindy Kaling). Nämä olennot tuodaan mukaan oudon kömpelösti, eivätkä he koskaan ole niin kiehtovia kuin tekijät ovat selvästi luulleet. Tämän lisäksi olen häkeltynyt, kuinka kehnoja näyttelijät tässä ovat. Kalingista ja Winfreystä huomaa, että he tajusivat virheensä vasta, kun olivat sopimuksensa tehneet ja esiintyvät todella väkinäisesti. Witherspoon taas lähtee täysillä mukaan ja ylinäyttelee minkä kerkeää.
     Mukaan seikkailuun lähtee myös nuori poika Calvin (Levi Miller), joka on todella huonosti kirjoitettu hahmo. Calvin vain ilmestyy tarinaan ja heti tavattuaan Megin ja Charles Wallacen, hän on valmis lähtemään retkelle halki universumin pelastaakseen heidän isänsä. Hahmo vain roikkuu mukana, jotta mukaan saataisiin pientä ihastuksentynkää hänen ja Megin välille. Millerkään ei ole kummoinen roolissaan ja vaikuttaisi siltä, että hänkin on ihmetellyt hahmonsa tarkoitusta.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Gugu Mbatha-Raw Megin ja Charles Wallacen äitinä, Zach Galifianakis erikoisena meediona, Michael Peña pahana Redinä, Andre Holland sisarusten koulun rehtorina ja Rowan Blanchard Megin kiusaajana. Äitihahmo saa harmillisen vähän ruutuaikaa, eikä Mbatha-Rawille jää muuta tekemistä kuin harmitella miehensä katoamista. Galifianakis vetää tuttuun tapaansa homman täysin yli ja aiheuttaa suurta myötähäpeää. Yleensä loistava Michael Peña tekee yllättävänkin sieluttoman roolityön. Holland taas kärsii surkeasti kirjoitetusta roolihahmosta. Megin pitäisi tehdä jollekulle valitus rehtorista, sillä tämä sanoo oikeasti inhottavia asioita. Loppujen lopuksi koko elokuvan paras näyttelijä on kadonnutta isää esittävä Chris Pine, joka osoittaa lahjakkuutensa, miksi onkin sääli, että hänen ruutuaikansa on todella minimaalinen.

Nyt kun olen vihdoin nähnyt Hyppy ajassa -elokuvan, minua ei todellakaan enää harmita, ettei se saapunut Suomen teattereihin. Lyttäävien arvostelujen ja kehnon menestyksen takia odotukseni eivät olleet korkeat, mutten silti voinut olla hämmästelemättä sitä, kuinka huono leffa tämä on. Kyseessä on ehdottomasti yksi surkeimmista Disney-filmeistä, minkä olen koskaan nähnyt - kenties jopa surkein! Miten ihmeessä tämä edes sai studion hyväksynnän? Disneyn kaltaisen megayhtiön luulisi pohtivan tarkkaan, mihin sijoittaa rahaa, mutta tämä tuntuu siltä, että studiopomot ovat vain ajatelleet kääräisevänsä helpot miljoonat taskuun. Hyppy ajassa on yksi sieluttomimmista, innottomimmista ja mitäänsanomattomimmista filmeistä, minkä olen aikoihin katsonut. Tiedän kyllä, että fantasia on todella vaikea genre. Tehtynä oikein se voi johtaa huikeisiin asioihin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaan (The Lord of the Rings - 2001-2003), mikä kuuluu ehdottomien suosikkileffojeni joukkoon, sekä J. K. Rowlingin "Harry Potter" -kirjasarjaan (1997-2007) ja sen pohjalta tehtyihin elokuviin (2001-2011), mitkä merkitsevät minulle enemmän kuin voin sanoin kuvailla. Hyppy ajassa vajoaa kuitenkin aivan käsittämättömän pohjalle ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin.

Elokuva kuvittelee kyllä olevansa kiehtova, eeppinen, nokkela, koskettava, hauska ja jännittävä, mutta se ei oikeastaan ole mitään näistä asioista. Leffan tarina voisi kiinnostaa, jos sen hahmot tekisivät vaikutuksen tai jos se olisi kerrottu hyvin. Tarina vain loikkii eteenpäin ja heittää henkilöitä paikasta toiseen erilaisten maailmojen ja olentojen luokse, joita elokuva pitää mahdottoman erikoisina, mutta mitkä eivät tarjoa katsojalle minkäänlaista vau-efektiä. Leffasta tuntuu puuttuvan täysin Disney-taika, eikä missään ole sellaista ihmettä, mitä yhtiön filmeissä on totuttu näkemään. Huumori ei todellakaan iske, vaan aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eivätkä toiminnalliset kohtaukset ole jännittäviä, sillä ne ratkeavat naurettavan helposti, eikä niissä tunnu oikeasti olevan minkäänlaista vaaraa. Yhdessä kohtauksessa leffa onnistuu hieman koskettamaan, sen voin myöntää. Koko rainassa on siis yksi aidosti hyvä hetki, mutta harmillisesti sekin menee pilalle, kun sen jälkeen nähdään mitä tylsin loppuhuipennus. Elokuvan paha voima, mitä kolme rouvaa kutsuvat nimellä "Se" (kyseessä ei valitettavasti ole se "Se", eli Pennywise-klovni) on käsittämättömän tylsä ja unohdettava vastus.

Leffan on ohjannut Ava DuVernay, joka on aiemmin tehnyt lähinnä realistisempaa draamaa, kuten parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Selman (2014). Hyppy toisiin maailmoihin ja fantasiasatuihin ei ole luonnistunut häneltä lähes lainkaan. DuVernayn draamataidot pääsevät esille elokuvan ainoassa hyvässä kohtauksessa, mutta muuten hän tekee laimeaa työtä, eikä saa edes konkarinäyttelijöitä kiinnostumaan projektista. Jeff Stockwellin ja Jennifer Leen työstämä käsikirjoitus vaatisi myös paljon viilaamista ja he olisivat voineet oikeasti miettiä käytännöllisyyttä kirjoittaessaan Charles Wallacen roolia. Sentään Hyppy ajassa on kuvattu kelvollisesti. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia ja suurimmaksi osaksi efektit näyttävät ihan hyviltä. Jotkut tehosteet, kuten King Kongin kokoinen Oprah ovat kuitenkin aika kehnosti toteutettuja. Puvustus- ja maskeeraustiimit ovat päässeet leikittelemään rouvien ja muiden yliluonnollisten hahmojen kanssa. Ääniporukka taas on luonut hyvän audiomaailman filmille. Säveltäjä Ramin Djawadin työ taas tuntuu valuvan täysin hukkaan, kun elokuva käyttää niin paljon jo olemassa olevia kappaleita, jotka yrittävät epätoivoisesti luoda haikeaa tunnelmaa.

Yhteenveto: Hyppy ajassa on yksi kaikkien aikojen surkeimmista Disney-elokuvista, ellei jopa surkein. Satuelokuvista tunnetun yhtiön taikuus ja ihme eivät ole millään tavalla läsnä tässä rainassa, vaan lopputuloksena on yksi innottomimmista ja sieluttomimmista fantasialeffoista, minkä olen joutunut katsomaan. Elokuva ei koskaan tarjoa minkäänlaista vau-efektiä, eikä sen seikkailu koukuta lainkaan. Jännitystä ei löydy, eivätkä vitsit naurata. Suurimmaksi osaksi filmi on todella myötähäpeällistä katsottavaa, etenkin Winfreyn, Witherspoonin, Kalingin, Peñan ja etenkin nuoren McCaben takia. Käsikirjoittajat ottivat riskin pistäessään McCaben roolihahmon todella tärkeään rooliin ja se kostautuu mitä ikävimmällä tavalla, tekemällä elokuvan loppupäästä tuskastuttavan kiusallisen. Elokuva sisältää yhden ainoan hyvän kohtauksen, joka onnistui pienesti koskettamaan, mutta siinä se. Hyppy ajassa on aivan kauhea pohjanoteeraus Disneyltä, enkä voi käsittää, miten tämä alunperin edes saatiin tehtyä? On varmaan sanomattakin selvää, etten todellakaan suosittele tätä kenellekään. Lapset saattavat löytää tästä jonkinlaista riemua, mutta tuskinpa hekään muistavat tästä mitään enää seuraavana päivänä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
A Wrinkle in Time, 2018, Walt Disney Pictures, Whitaker Entertainment

Yhteistyössä