The Beauty, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BEAUTY - KAUSI 1

Luojat: Ryan Murphy ja Matthew Hodgson

Näyttelijät: Evan Peters, Ashton Kutcher, Rebecca Hall, Anthony Ramos, Jeremy Pope, Isabella Rossellini, John Carroll Lynch, Jessica Alexander, Rob Yang, Ari Graynor, Vincent D'Onofrio, Hudson Barry, Jaquel Spivey, Teddy Cañez, Ben Platt, Kevin Cahoon, Eric Petersen, Ray Nicholson, Brandon Gillard, Joey Pollari, Rev Yolanda, Emma Halleen, Annabelle Wachtel, Carson Rowland ja Bella Hadid

Genre: jännitys, kauhu

Jaksomäärä: 11

Jakson kesto: 25 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 18

The Beauty perustuu Jeremy Haunin ja Jason A. Hurleyn samannimiseen sarjakuvaan, jota on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Syksyllä 2024 FX-kanava paljasti työstävänsä televisiosarjasovitusta sarjakuvan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa ja nyt The Beautyn ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelun kautta). Itse en pahemmin kiinnostunut, kun näin mainoksen, että Ryan Murphylta olisi tulossa taas uusi sarja, minkä lisäksi premissi kuulosti hieman liikaa The Substance -elokuvalta (2024). Päätin silti antaa The Beautylle mahdollisuuden ja katsoin uudet jaksot niiden ilmestymispäivinä. 

FBI-agentit alkavat tutkia hyvännäköisten ihmisten outoja kuolemia, kun nämä ovat ensin aiheuttaneet yhtäkkiä kaaosta ja sitten räjähtäneet. Tutkimus vie agenttikaksikon järkyttävien paljastusten äärelle, samalla kun he saavat totuutta peittelevät vaaralliset tahot peräänsä.

Ryan Murphyn luottomies Evan Peters ja Rebecca Hall näyttelevät Cooper Madsenia ja Jordan Bennettiä, kahta FBI-agenttia, jotka tutkivat kauniiden ihmisten kummallisia kuolemia ja joilla on meneillään salasuhde. Hahmot ovat kelvolliset ja kiinnostavuutta heihin tuo heidän omat ulkonäölliset epävarmuutensa. Peters ja Hall tekevät hyvää työtä osissaan, mutta muuhun porukkaan verrattuna heidän hillitymmät roolityöt saavat heidät tuntumaan ajoittain hiukan tylsiltä.

     Sivurooleissa nähdään muun muassa Ashton Kutcher liikemies Byron Frostina, joka on saanut hyppysiinsä ihmeaineen, mikä tekee ihmisestä taas nuoren ja kauniin, Isabella Rossellini tämän vaimona Frannyna ja Kevin Cahoon ja Eric Petersen heidän poikinaan Tigerina ja Guntherina, Anthony Ramos Frostille työskentelevänä palkkatappaja Antoniona, Jaquel Spivey ja myöhemmin Jeremy Pope ihmeainetta testaavana Jeremynä, John Carroll Lynch FBI:hin kuuluvana Williamsina, sekä Rob Yang Kauneus-aineen luojana Ray Leenä. Sivunäyttelijöiden työ on todella ailahtelevaa. Kutcher on yllättävänkin hyvässä vedossa häikäilemättömänä bisnesmiehenä, heittäytyen hyvin eksentrisen ketkun osaan. Yleensä mainio Ramos on kuitenkin kiusallisen huono yliyrittävänä tappajana, joka tuntuu väärällä tavalla sarjakuvamaiselta roistolta. Kaikki hänen asenteestaan puhetapaan ja pärstää koristavaan silmälappuun ovat vaivaannuttavia valintoja ja onpa hahmolle kirjoitettu kehityskaarikin kehno.

The Beautya on jo ennen ilmestymistään vertailtu siellä täällä The Substanceen, eikä ihme. Molemmat pyörivät ihmeaineen ympärillä, joka tekee vanhenevista ihmisistä taas nuoria ja hyvännäköisiä, mutta johon liittyy toki omat ikävät koukkunsa. The Beauty lähtee kyllä omille poluilleen jo FBI-agenttipäähenkilöidensä ansiosta, mutta tuskin sarja pääsee ikinä vertailusta irti. Alkuperäinen sarjakuva on jo kymmenisen vuotta vanha, mutta tämä kauneusihanteiden tavoittelun ja kauneusleikkauksissa käymisen satiiri body horror -kuvastoineen tuli valtavirralle tutuksi nimenomaan The Substancesta. Ulkonäön muokkaus on nyt muutenkin aiheena pinnalla ja sitä on käsitelty myös muun muassa pohjoismaalaisessa The Ugly Stepsisterissä (Den Stygge Stesøsteren - 2025) ja tulevassa jenkkikomediassa Slantedissa (2026).

Alusta asti on päivänselvää, että The Beauty on samalta päätekijältä kuin American Horror Story (2011-), sillä Ryan Murphyn tutut helmasynnit ovat kaikki mukana. Murphyn tyyli (tai omasta vinkkelistäni enemmänkin tyylitajuttomuus) joko iskee tai ei ja minut se on jättänyt paria hassua poikkeusta lukuun ottamatta kylmäksi. The Beauty tosin jätti minut ristiriitaisiin fiiliksiin, koska toisinaan se on ihan menevä, viihdyttävä ja kiinnostava mustalla huumorilla ja ällöttävällä kuvastolla höystetty jännäri, mutta sitten taas toisinaan se on juuri niin käsiin leviävä, liikaa yrittävä ja korni kuin etukäteen odotin. Murphylle ominaiseen tapaan punainen lanka hukkuu toisinaan ja jaksot rönsyilevät moneen suuntaan. Sarja esittelee uusia hahmoja, jotka vaikuttavat tärkeiltä, mutta jotka unohdetaankin jo seuraavaan jaksoon mennessä.

The Beauty yrittää olla liikaa sitä sun tätä satiirista kauhuun ja agenttijännäristä henkilödraamaan. Se yrittää sanoa paljon ulkoisen kauneuden alta löytyvästä sisäisestä rumuudesta, kapitalismista, inceleistä, sukupuolitaudeista, jumalkomplekseista, evoluutiosta, ynnä muusta. Ja onpa sekaan heitetty myös yliampuva tanssinumero jos toinenkin. Seurattavasta hahmosta riippuen meno on joko haudanvakavaa tai täysin pöhköä ja omituiseksi meno muuttuu, kun nämä eri tyylejä edustavat hahmot kohtaavat, eikä kohtaus tiedä miten päin olla. Kaikki nämä asiat tekevät The Beautysta omituisen sekamelskan, joka jää pahasti nokkelamman The Substancen varjoon, mutta sitten taas on sarja toisaalta toimivampi kuin American Horror Storyn tuoreimmat kaudet. Sarja on tietyllä tavalla jopa aika kökkö, mutta siinä kökköydessä on jotain kieron mukaansatempaavaa ja jos The Beauty saa jatkoa, katson tätä kyllä ihan uteliaana lisää.

Teknisesti The Beauty on kuitenkin pääasiassa mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja mukana on monia näyttäviä otoksia. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja käytännön tehostein ja maskeerauksin toteutetut Kauneus-aineen käyttäjien muuttumisprosessit ovat onnistuneen inhottavaa katsottavaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Mac Quaylen säveltämät musiikit ovat jopa ärsyttävän itseääntoistavia. Tuntuu kuin Quayle olisi saanut aikaiseksi yhden melodian, jota hän toistaa suunnilleen kohtauksesta toiseen, tilanteesta ja tunnelmasta riippumatta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Beauty, Yhdysvallat, 2026-, 20th Television, Ryan Murphy Television

Arvostelu: Tron: Ares (2025)

TRON: ARES

Ohjaus: Joachim Rønning

Pääosissa: Jared Leto, Greta Lee, Evan Peters, Jodie Turner-Smith, Arturo Castro, Gillian Anderson, Hasan Minhaj, Sarah Desjardins, Selene Yun, Cameron Monaghan ja Jeff Bridges

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Disneyn scifielokuva Tron (1982) oli pienimuotoinen hitti, josta muodostui myöhemmin kulttiklassikko. Lähes 30 vuotta myöhemmin Disney päätti kokeilla uudestaan onneaan elokuvasarjan kanssa, mutta vaikka Tron: Perintö (Tron: Legacy - 2010) menestyi hyvin, kolmannen leffan teko osoittautui  haasteeksi. Alun perin Tron: Perinnön ohjaaja Joseph Kosinskin ja käsikirjoittajakaksikko Edward Kitsiksen ja Adam Horowitzin oli tarkoitus työstää suora jatko-osa, joka kulki työnimellä "Tron: Ascension", mutta Kitsis ja Horowitz jättivät projektin lopulta Olipa kerran -televisiosarjan (Once Upon a Time - 2011-2018) takia ja Kosinskikin siirtyi muihin leffoihin. Vuonna 2017 Disney ilmoitti käynnistävänsä kolmannen elokuvan teon puhtaalta pöydältä ja Jared Leto kiinnitettiin tuottajaksi ja päätähdeksi. Vuonna 2020 Garth Davis palkattiin ohjaajaksi, mutta tammikuussa 2023 hänet korvattiin Joachim Rønningilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin ja viimein saman vuoden elokuussa ja nyt, viidentoista vuoden odotuksen jälkeen Tron: Ares on saapunut elokuvateattereihin. Itse miellän kaksi ensimmäistä Tronia ihan meneviksi tieteisseikkailuiksi, mutten ole koskaan erityisemmin innostunut tästä leffasarjasta. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa Tron: Aresin heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

Kevin Flynnin ja hänen poikansa Samin katoamisen jälkeen ENCOM-yhtiö on kilpaillut Dillinger Systemsin kanssa siitä, kumpi keksii nopeammin keinon tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme. ENCOM-yhtiön johtajan Eve Kimin löydettyä koodin, jolla nämä ohjelmat voivat jäädä pysyvästi fyysiseen maailmaan, Dillinger lähettää soturinsa Aresin varastamaan koodin.

Fanien pettymykseksi Tron: Ares ei jatka Tron: Perinnön hahmojen tarinaa, vaan esittelee uuden hahmokattauksen, jotka jatkavat Flynnien ja Dillingerien perintöä. Yhdellä puolella ovat Flynnin yhtiön ENCOMin työntekijät, joihin kuuluvat muun muassa uusi johtaja Eve Kim (Greta Lee), tälle uskollinen Seth (Arturo Castro), Ajay (Hasan Minhaj) ja Erin (Sarah Desjardins), kun taas vastapuolella ovat Dillinger Systemsin uusi nuori pomo Julian Dillinger (Evan Peters) ja tämän äiti Elisabeth (Gillian Anderson). Yhtiöt ovat jo pitkään yrittäneet kääntää ajatusmaailmaansa ja sen sijaan, että he etsisivät keinoa päästä tietokonemaailmaan, he haluavat tuoda tietokonemaailman meidän maailmaamme. Osittain yhtiöt ovat jo onnistuneet, mutta ongelmana on, että nämä tietokoneohjelmat kestävät meidän maailmassamme vain 29 minuuttia, ennen kuin ne palaavat takaisin bittiavaruuteen. Yhtiöt kilpailevatkin siitä, kumpi keksii ensimmäisenä tehdä siirrosta pysyvän. Kuviossa ja hahmoissa olisi potentiaalia, mutta ihmishahmot jäävät aika tylsiksi ja pinnallisiksi tyypeiksi. Eve on kiva ja tahtoo tehdä hyvää, kun taas Julian on ilkimys ja haluaa tehdä pahoja. Ja siinäpä se. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Lee on menevä roolissaan, mutta Peters ei saa tuotua lihaa luiden ympärille tylsän pahishahmonsa kanssa.

     Elokuvan kiinnostavin hahmo on itse Ares, Dillingerien luoma turvaohjelma, jota näyttelee Thirty Seconds to Mars -yhtyeestäkin tunnettu ja ahdistelukohujen keskellä viime aikoina ryvennyt Jared Leto. Kun Ares tuodaan maailmaamme, tämän käsitykset minuudesta alkavat muovaantua ja on mielenkiintoista seurata tämän tietokoneohjelman kehityskaarta. Yleensä turhankin villisti roolinsa vetävä Leto on kerrankin onnistuneen pidättyväinen Aresina, joskin kuvauksissa miehellä oli tuttuun tapaansa meno päällä. Leto nimittäin vaati, että kaikki kohtelevat häntä kuin Aresta - jopa silloin kun kamerat eivät käyneet.

Tron: Ares on saanut maailmalla aika nihkeän vastaanoton ja lipputulot näyttävät jo nyt siltä, että Disney tuskin ryhtyy tekemään neljättä elokuvaa kovinkaan pian. Odotukseni elokuvaa kohtaan olivat matalat, joten minun täytyy yllätyksekseni tunnustaa, että pidin näkemästäni enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kyse on aika keskinkertaisesta elokuvasta, mutta on Ares silti ihan kiva lisäys Tron-sarjaan, viihdyttäen parhaimmillaan passelisti. Mukana on pari todella näyttävää toimintakohtausta, joiden parissa olin oikein tyytyväinen, istuessani IMAX-salissa ja ahmiessani popcornia. 

Tarinansa ja ihmishahmojensa puolesta leffa on hieman köykäinen, mutta itse nimikkohahmo Ares onneksi pelastaa paljon kiinnostavalla kehityskaarellaan. Vähemmän yllättäen tosimaailman kokevaa Aresta ei paljoa enää kiinnosta palata tietokoneeseen käskytettäväksi ja piankos tietokoneohjelma ryhtyy jo sooloilemaan, pistäen niin Dillingerien kuin ENCOMin aikomukset sekaisin. Lisäksi etukäteen kyseenalaistamani ratkaisu kääntää leffasarjan konsepti päälaelleen ja tuoda tietokoneohjelmat meidän maailmaamme, sen sijaan että me menisimme tietokonemaailmaan, toimii lopulta kivan erilaisena ideana sarjalle. Tron: Ares tekee vähän kuin käänteiset Jumanjit, kyseisen elokuvasarjan alkuperäisteoksessa (1995) pelien tunkeillessa meidän maailmaamme ja jatko-osissa meidän hypätessä itse peliin. Ei kuitenkaan hätää, tässä "Matriisissa" vieraillaan silti useamman kerran, jopa ihastuttavan retrosti, millä kosiskellaan alkuperäisen Tronin faneja innostumaan edes hetkeksi.

Ohjaaja Joachim Rønning tekee kelvollista työtä tunnelman ja isojen toimintakohtausten parissa, mutta Jesse Wigutow'n käsikirjoitus jättää paljon toivomisen varaa. Wigutow ei myöskään tunnu uskovan katsojan pysyvän kärryillä, jolloin hahmot on pistetty selittämään tapahtumia turhauttavuuteen asti. Jos jotain ei kuitenkaan voi kritisoida, niin elokuvan vaikuttavaa audiovisuaalista tarjontaa. Tron: Ares näyttää ja kuulostaa todella hyvältä. Leffa on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja tietokonetehosteet lukeutuvat vuoden parhaisiin. Äänityöskentely on pätevää ja Nine Inch Nailsin säveltämät musiikit jyskyttävät menemään todella iskevästi. Ihan Tron: Perinnössä kuultujen Daft Punkin melodioiden tasolle ei päästä, mutta kuten Daft Punk tuossa leffassa, myös Nine Inch Nails varmistaa, että musiikit ovat Tron: Aresin parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tron: Ares, 2025, Walt Disney Pictures, Paradox, Sean Bailey Productions

Arvostelu: Toive (Wish - 2023)

TOIVE

WISH

Ohjaus: Chris Buck ja Fawn Veerasunthorn

Pääosissa: Ariana DeBose, Chris Pine, Alan Tudyk, Jennifer Kumiyama, Angelique Cabral, Victor Garber, Natasha Rothwell, Harvey Guillén, Niko Vargas, Evan Peters, Ramy Youssef, Jon Rudnitsky ja Della Saba

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish, eli suomalaisittain Toive on Disneyn uusi animaatioelokuva. Leffan kehittely käynnistyi vuonna 2018 käsikirjoittaja Jennifer Leen toimesta ja projektista päätettiin tehdä väline juhlistamaan Disney-yhtiön satavuotisjuhlaa. Tekijät ottivat runsaasti inspiraatiota yhtiön vanhoista piirrosklassikoista, kuvasuhteesta, alkutekstien fontista ja satukirja-aloituksesta lähtien. Alun perin elokuva haluttiin animoida perinteisesti käsin piirrettynä, mutta tekijät tulivat pian siihen tulokseen, että jotkut kohtaukset olisivat liian monimutkikkaita vanhaan tyyliin, joten tietokonetta päätettiin hyödyntää tehostamaan animaatiota. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toive saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa innoissani. Minua on harmittanut, kuinka Disney on viime vuosina keskittynyt lähinnä vanhojen klassikoidensa uudelleenfilmatisointeihin ja tarpeettomiin jatko-osiin, joten sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että yhtiöltä oli tulossa jotain uutta. Kävinkin toiveikkaana (heh heh) katsomassa Toiveen sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Rosasin valtakunnassa asuva nuori Asha-tyttö saa selville toiveita taikavoimillaan toteuttavan kuningas Magnificon petoksen ja päättää paljastaa tämän muillekin kansalaisille, saaden apua itse toivomustähdeltä.

Toive sijoittuu Välimerellä sijaitsevan saaren Rosasin valtakuntaan, jota hallitsee kuningas Magnifico (äänenä Chris Pine), joka pystyy taikavoimillaan suomaan jokaiselle kansalaiselle heidän kaikista suurimman ja merkittävimmän toiveensa. Jokainen esittää toiveensa täytettyään 18 vuotta, mutta koukkuna on, että toiveen unohtaa heti sen esittämisen jälkeen, eikä se välttämättä toteudu. Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Asha-tyttö (Ariana DeBose), joka odottaa innolla täysi-ikäisyyttään ja toiveensa esittämistä. Kuitenkin kun hänelle selviää kuninkaan katalat aikomukset toiveiden kanssa, Asha päättää paljastaa tämän toiminnan rosasilaisille. Asha on oiva päähahmo, hyvin perinteikäs Disneyn sankarityttö ja katsojana lähteekin mielellään hänen mukaansa paljastamaan valtakunnan suurinta huijausta. Kuningas Magnifico on toimiva pahis tarinalle, joskin leffalla kestää oma aikansa perustella hahmon motiivit ja oikeasti näyttää, mikä hänen toiminnassaan niin kauhistuttaa Ashaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Ashan äiti Sakina (Natasha Rothwell) ja isoisä Sabino (Victor Garber), linnassa työskentelevät viisas Dahlia (Jennifer Kumiyama), jörö Gabo (Harvey Guillén), unelias Simon (Evan Peters), lystikäs Hal (Niko Vargas), ujo Bazeema (Della Saba), nuhanenä Safi (Ramy Youssef) ja vilkas Dario (Jon Rudnitsky), sekä kuningatar Amaya (Angelique Cabral), taianomainen toivomustähti ja Ashan perheen vuohi Valentino (Alan Tudyk), jolle Tähti suo puhekyvyn. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, vekkulin ja suloisen Valentinon noustessa helposti monien suosikiksi.

Toive on selvästi tehty Disneyn satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on haluttu tehdä kunnioittaen studion alkuperäisiä piirrosklassikoita, mutta omaksuen myös mukaan muita puolia studion rikkaan historian varrelta. Siitä löytyy paljon tuttuja Disney-juttuja isänsä menettäneestä päähenkilöstä vihreitä taikavoimia käyttävään pahikseen ja puhuvista eläimistä musikaalinumeroihin. Elokuva on myös pakattu täyteen viittauksia aiempiin leffoihin. Kuten jo ehkä hoksasit, linnan työntekijöiltä löytyy samat piirteet kuin Disneyn ensimmäisen täyspitkän animaation, Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarf - 1937) kääpiöiltä. Osa näistä silmäniskuista ovat veikeitä, kuten Lumikissa nähty myrkkyomena ja erään hahmon päästämä Tarzan-kiekaus, mutta toiset taas ovat kiusallisen väkinäisiä. Yksi hahmoista sanoo suoraan "Kerro, kerro kuvastin..." ja kaurista kutsutaan pikaisesti Bambiksi.

Jennifer Leen ja Allison Mooren rustaama käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja tietyillä viilauksilla siitä olisi saanut vahvemman paketin. Erityisesti konfliktin käynnistyminen Ashan ja kuningas Magnificon välille on hieman kömpelösti rustattu. Meno paranee onneksi elokuvan edetessä ja loppupää onkin jo varsin pätevä, sekä jopa hieman tunteikas. Toive hyötyy siitä, kuinka vaisua Disneyn tarjonta on muuten ollut viime vuosina. Parasta elokuvassa on sen tuottama tunne. Elokuva onnistuu jäljittelemään vanhojen satuleffojen fiilistä, millaista yhtiö ei ole hetkeen tarjonnut. Taianomainen henki, hauskat jutut, seikkailun tunne ja lapsille ajoittain jännittävät hetket toimivat oivallisesti. Turhat rakkausjutut on jätetty pois, eikä Asha tarvitse urheaa prinssiä pelastamaan päivää. Tarinasta löytyy syvempää teemaa valinnanvapaudesta ja unelmien jahtaamisesta. Toiveesta ei tule mitään modernia Disney-klassikkoa, kuten Frozen - huurteisesta seikkailusta (Frozen - 2013), mutta se näyttää, mihin studio yhä pystyy, kun se vain viitsii ja valaa toivoa, etteivät Disneyn seuraavat sata vuotta koostuisi vain sieluttomista uudelleenfilmatisoinneista ja rahastusjatko-osista.

Visuaalisesti Toive on tietty varsinaista silmäkarkkia. Sen perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernimpaa tietokonetoteutusta yhdistelevä animaatiotyyli on nättiä. Hahmoista näkyy selvät ääriviivat, mutta samalla he ovat kolmiulotteiset. Yksityiskohtaiset taustat taas mukailevat upeasti satukirjojen maalauksellisuutta. Elokuva on miellyttävän värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on komeaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tehosteet toimivat ja Dave Metzgerin säveltämät musiikit säestävät kertomusta mukavasti. Julia Michaelsin ja Benjamin Ricen työstämät laulut ovat tasoltaan vaihtelevia. Esittelybiisi Welcome to Rosas, duetto At All Costs ja eläinten laulama I'm A Star ovat hieman unohdettavat, mutta kuningas Magnificon laulama This Is The Thanks I Get?! ja kapinallinen Knowing What I Know Now ovat toimivat rallatukset. Parasta antia lauluista on kuitenkin trailerissakin soinut This Wish, jonka kasvattelu loppupäässä meinaa nostaa ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Toive ei ole käsikirjoituksensa puolesta erityisen vahva, mutta se tarjoaa pitkästä aikaa klassista Disney-fiilistä ja jättää erittäin hyvän mielen. Elokuvan merkittävän konfliktin rakentaminen tapahtuu hieman kömpelösti, mutta meno onneksi paranee leffan edetessä ja tarinan kehittyessä. Asha on hyvä päähenkilö, jonka matkaan hyppää mielellään ja kuningas Magnificosta muovautuu hiljalleen kelpo pahis. Seikkailun henki on hyvin läsnä, huumori on pääasiassa hupaisaa ja jotkut kohtaukset ovat takuulla jännittäviä lapsikatsojille. Loppuhuipennuksesta on jopa saatu hieman tunteikas. Jatkuvat viittaukset Disneyn aiempiin leffoihin ailahtelevat voimakkaasti kekseliäiden ja kiusallisten välillä. Musikaalinumerot taas ailahtelevat menevien rallatusten ja välittömästi unohdettavien laulujen välillä. Elokuvan miltei parasta antia on sen lumoava visuaalisuus. Perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernia tietokoneanimaatiota yhdistelevä toteutus näyttää henkiin heränneeltä satukirjalta. Toiveesta löytyy selvät vikansa, mutta heikkouksineenkin se on oikein mainio uusi satuanimaatio Disneyltä ja osoitus siitä, että studio osaisi vielä tehdä muutakin kuin sieluttomia uudelleenfilmatisointeja ja rahastusjatko-osia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: X-Men: Dark Phoenix (Dark Phoenix - 2019)

X-MEN: DARK PHOENIX

DARK PHOENIX

Ohjaus: Simon Kinberg
Pääosissa: Sophie Turner, James McAvoy, Nicholas Hoult, Tye Sheridan, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Jessica Chastain, Evan Peters, Alexandra Shipp, Kodi Smit-McPhee, Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin
Genre: toiminta, fantasia, scifi
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: Dark Phoenix perustuu Stan Leen ja Jack Kirbyn luomaan Marvelin supersankaritiimiin Ryhmä-X, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1963. Sarjakuvahahmot nousivat nopeasti suureen suosioon, mitä auttoivat myös hittianimaatiosarja (1992-1997), sekä näytelty elokuva X-Men (2000). Supersankarielokuvat olivat vuosituhannen vaihteessa kuoleva laji, kunnes X-Men saapui pelastamaan päivän ja osoitti, että hyviä supersankarifilmejä onkin mahdollista tehdä. Elokuva sai kaksi jatko-osaa, X-Men 2 (X2 - 2003) ja X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006), minkä jälkeen sarjaa on jatkettu lisäosaseikkailuilla X-Men Origins: Wolverine (2009), The Wolverine (2013), Deadpool (2016), Logan (2017) ja Deadpool 2 (2018). Vuonna 2011 ilmestyi X-Men: First Class, mikä kertoi Ryhmä-X:n perustamisesta ja nosti sarjan takaisin pinnalle parin epäonnistumisen jälkeen. Se elokuva sai jatkoa elokuvilla X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016). Jo Apocalypsen ilmestyessä paljastettiin, että sarja saisi lisää jatkoa ja monet fanit innostuivat, kun kerrottiin, että elokuva käsittelee suosittua Feeniks-sarjaa. Days of Future Pastin ja Apocalypsen ohjaaja Bryan Singer ei kuitenkaan halunnut enää palata ohjaamaan, joten pestin otti useat X-Men -filmit käsikirjoittanut Simon Kinberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2017 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2018, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet näkemästään, leffalle tehtiin lisäkuvauksia, joiden takia leffa siirrettiin ensin marraskuulle, sitten helmikuulle 2019 ja sitten vielä kesäkuulle. Nyt X-Men: Dark Phoenix on vihdoin saanut ensi-iltansa, mutta itse en ole ollut kovin innoissani. Toisin kuin monet, minä pidin X-Men: Apocalypsesta ja odotin näkeväni sille jatkoa, ja ilahduin, kun kuulin jatko-osan ottavan Feeniks-sarjan uudestaan käsittelyyn, kun se oli aikoinaan pilattu X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa. Kuitenkin leffan julkaisun jatkuva viivästyminen ja uutiset testiyleisöjen reaktioista ovat saaneet intoni laskemaan todella voimakkaasti, eivätkä mitäänsanomattomat trailerit ole auttaneet asiaa. Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan X-Men: Dark Phoenixia sen kutsuvierasnäytökseen ystäväni kanssa ja... noh... repäistäänpä se laastari nyt heti, sillä kerranhan se vain kirpaisee: X-Men: Dark Phoenix on huono elokuva.

Ryhmä-X:n suorittaessa pelastusoperaatiota avaruudessa, mystinen voima imeytyy Jean Greyn sisälle, mikä tekee Jeanista koko maailman voimakkaimman olennon ja samalla myös aggressiivisen.

Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tunnetuksi noussut Sophie Turner palaa Jean Greyn rooliin. Turner ei ole onnistunut vakuuttamaan näyttelijänlahjoillaan, vaikka hänen osaamisessaan onkin selvästi tapahtunut parannusta Game of Thronesin aikana. Siinä missä Turner sopi oikein passelisti Jeaniksi, kun tämä oli sivuhahmo X-Men: Apocalypsessa, eivät hänen näyttelijäkykynsä riitä päärooliin ja jo se on yksi elokuvan kompastuskivistä. Turnerilta ei luonnistu Jeanin moniulotteisen hahmon esittäminen, jolloin hänen äkilliset muutoksensa mukavasta nuoresta naisesta kylmäksi tuhoajaksi ja takaisin tuntuvat todella kömpelöiltä. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka kehnosti itse hahmoa käsitellään leffassa. Hahmon muutokset eivät saa tarvittavaa aikaa ollakseen uskottavia, vaan noin vain Jean on jo paha. Jeanin kehityskaari on huonosti kirjoitettu ja täytyy valitettavasti todeta, että jopa X-Men: Viimeinen kohtaaminen käsitteli Feeniks-tarinaa paremmin.

Muutkin vanhat tutut Ryhmä-X:n jäsenet tekevät paluun. James McAvoyn näyttelemä Charles Xavier on vihdoin kehittynyt tutummaksi versioksi hahmosta, kaljupääksi pyörätuolissa. Erikoista vain on, etteivät tekijät ole jaksaneet nähdä vaivaa tehdäkseen McAvoysta vanhemman näköistä. Elokuva tapahtuu vuonna 1992, 30 vuotta X-Men: First Classin tapahtumien jälkeen, mutta hiusten puuttumista lukuunottamatta Xavier näyttää täysin samalta. Sama koskee myös kyseisestä leffasta tähän filmiin asti selvinneitä Mystikkoa (Jennifer Lawrence), Petoa (Nicholas Hoult), sekä jatkuvasti puolta vaihtavaa Magnetoa (Michael Fassbender). Kaikkien neljän pitäisi olla lähes 60-vuotiaita, mutta yksikään ei näytä siltä. Ei tämä välttämättä muuten haittaisi, mutta yksityiskohtaan kiinnittää tarkemmin huomiota, kun näyttelijät hoitavat hommansa vähän siihen suuntaan. McAvoyn, Lawrencen ja Fassbenderin X-Men -sopimukset päättyivät Apocalypsen myötä ja tästä voi huomata, ettei heitä erityisemmin kiinnostanut palata. Xavierissa alkoi häiritsemään myös suuresti, kuinka kummallisilla tavoilla hänet esitetään elokuvan aikana.
     Ryhmä-X:n uudempia tulokkaita ovat Sophie Turnerin näyttelemän Jean Greyn lisäksi Tye Sheridanin esittämä Kyklooppi, Alexandra Shippin näyttelemä Storm, Kodi Smit-McPheen esittämä Painajainen ja Evan Petersin näyttelemä Quicksilver. Jälkimmäinen ehti parissa edellisessä filmissä saada omat mahtavat tähtihetkensä, joten tässä Quicksilverin osuus on pudotettu minimiin. Storm ja Painajainen pääsevät hyödyntämään mutanttikykyjään taisteluissa, mutta jäävät muuten pahasti taka-alalle. Kyklooppi taas joutuu tyytymään osaansa Jeanin poikaystävänä, joka hokee muille, että Jean on yhä hyvä. Nuoret näyttelijät hyppäävät innokkaasti rooleihinsa, mutta paikoitellen heistäkin näkee turhautumisen siitä, ettei käsikirjoitus tarjoa heille lähes mitään mielenkiintoista sisältöä.
     Elokuvassa nähdään myös Jessica Chastain salaperäisenä Vukina, sekä Kota Eberhardt ja Andrew Stehlin Magneton mutanttitovereina Selenenä ja Red Lotusina, jotka vain roikkuvat mukana tylsien voimiensa kera. Yleensä mainio Chastain tekee kenties koko uransa huonoimman roolisuorituksen Vukina. Jos muista näyttelijöistä näkyi paikoitellen turhautumista, minusta varmasti paistoi turhautuminen joka kerta, kun Chastain palasi ruudulle laiskan roolisuorituksensa kanssa.

X-Men: Dark Phoenixin vaikea tuotanto, ankeat reaktiot testiyleisöiltä ja isot uusintakuvaukset viestivät jo etukäteen, että nyt on menty jossain pahasti päin mäntyä, mutta onnistuin silti pitämään pientä toivon kipinää yllä. Odotin filmin olevan keskinkertainen, mutta ihan menevä supersankarihömppä, mutten olisi uskonut, että kyseessä oikeasti olisi huono elokuva. Leffasta paistaa läpi sen vaikea tuotanto - että se on ehditty jo leikkaamaan valmiiksi, kun siihen on pitänyt kirjoittaa ja kuvata kohtauksia uusiksi. Esimerkiksi elokuvan loppuhuipennus on valmiissa elokuvassa täysin erilainen kuin alunperin. Alkuperäisessä versiossa käydään taistelu avaruudessa, mutta lopullisessa leffassa nähdään jotain täysin muuta. Olisi todella mielenkiintoista päästä näkemään ensimmäisen testiyleisön näkemä versio tai jopa lukea alkuperäinen käsikirjoitus ja pohtia, oliko lopullinen tuotos huonompi vai parempi. Ainakaan alkuperäisessä ei olisi mukana kohtauksia, jotka tuntuvat siltä kuin ne eivät kuuluisi mukaan kokonaisuuteen. Tässä nykyisessä, teattereihin saapuneessa X-Men: Dark Phoenixissa niitä kyllä on, minkä lisäksi uusintakuvaukset näkyvät myös mm. hahmojen äkillisinä motiivien ja ajatusmaailmojen vaihdoksina.

Hyvin pian elokuvan alussa pystyin sanomaan, ettei tämä tekele tule toimimaan. Aloitus kiirehtii hurjalla vauhdilla, jotta mysteerinen avaruuspilvi saadaan pistettyä Jeanin sisälle ja sitten vasta kiirehditäänkin, kun Jean muuttuu noin vain pahaksi. X-Men: Dark Phoenix on pistetty kasaan todella kömpelösti, jolloin se kulkee välillä oudolla vauhdilla ja välillä se taas matelee kuin etana. Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että kun alkupää käydään liian nopeasti läpi, on mukaan vaikea hypätä, eikä tapahtumilla ole oikeastaan väliä. Ja kun tapahtumista ei välitä, tuntuu leffa tylsältä. Tylsyyttä lisäävät myös elokuvan mitäänsanomattomat toimintakohtaukset (vaikkakin lopputaistosta muutamia tyylikkäitä hetkiä löytyykin), sekä kummallinen huumorittomuus. Yleensä X-Men -leffoihin on löydetty sopiva tasapaino vakavuuden ja huumorin välille, mutta tästä leffasta löytyi vain pari vitsiä ja molemmat niistä olivat huonoja. Yksi niistä nostaa varmasti jonkinlaista haloota, kun eräs hahmoista toteaa, että "X-Menin nimi pitäisi vaihtaa X-Womeniksi, sillä naiset tekevät ryhmässä kaiken työn". Tämä on juuri sellainen jälkikäteen lisätyltä ja päälleliimatulta tuntuva kohtaus. Onhan se ymmärrettävää, että nykypäivänä "X-Men" -nimi särähtää korvaan ja varmaankin tästä syystä leffa kulkee Yhdysvalloissa pelkästään nimellä "Dark Phoenix".

Tästä elokuvan nimestä voi kyllä päätellä, että nyt on synkkyyttä luvassa, mutta siinäkin on menty vikaan. Synkän ja dramaattisen sijaan leffa on enemmänkin masentava. Tästä syystä on jo vaikea kuvitella, että elokuvaa jaksaisi katsoa ainakaan pitkään aikaan uudestaan, kun taas osan X-Men -leffoista katsoo mielellään vaikka joka vuosi tai joka toinen. Ei siinä sinänsä mitään, että leffa painottuu enemmän draamaan kuin viihdyttävään toimintaan ja huumoriin, mutta kun se draamakin on kehnosti toteutettu. Joko se on laimeaa, koska kömpelön tarinankerronnan ja rytmityksen, sekä tönkösti kirjoitettujen hahmojen takia leffaan on hankalaa päästä mukaan emotionaalisesti tai sitten se on yliampuvan melodramaattista, mikä saa lähinnä pyörittelemään silmiä. Ei X-Men: Dark Phoenix mitään umpisurkeaa roskaa ole, eikä minua oikeastaan suututtanut sen katsominen - harmitti vain. Leffasta löytyy ongelmia kaikilla osa-alueilla ja uudelleenkirjoittamisten ja lisäkuvausten vuoksi se tuntuu paikoitellen sekasotkulta. Jos kyseessä olisi vain yksi X-Men -raina muiden joukossa, voisi sen vain katsoa ja unohtaa, mutta tämä on itse asiassa Foxin X-Men -saagan päätösosa ja sellaisena se on valtava pettymys. Kahdenkymmenen vuoden ajan pyörinyt elokuvasarja, mikä loi nykypäivän supersankarileffakulttuurin, päättyi nyt valitettavan antiklimaattisesti. Vai onko sittenkin osuvaa, että näin sekava elokuvasarja päättyy sekavalla leffalla? Elokuvasarjan aikajanat on jo pistetty ties miten solmuun ja on turha odottaa, että tämän voisi mitenkään enää yhdistää alkuperäiseen X-Meniin.

Suuri osa filmin ongelmista johtuu mitä luultavimmin Simon Kinbergistä, elokuvan ohjaajasta, käsikirjoittajasta ja tuottajasta. Kinberg on ollut jo yli 10 vuoden ajan mukana X-Men -saagassa, toimiessaan käsikirjoittajana mm. X-Men: Viimeisessä kohtaamisessa ja X-Men: Days of Future Pastissa, ja nyt hän on tehnyt esikoisohjauksensa tässä. Ja se myös näkyy. Kinberg ei osaa pitää isoa Hollywood-blockbusteria kasassa, luoda tunnelmaa tai ohjata näyttelijöitä. Voi olla mahdollista, että kun hän oli ottanut ohjaajan hommat vastaan, käsikirjoituksen teko tapahtui kiireessä, jotta kuvaukset saataisiin aloitettua, eikä virhettä voinut enää korjata, vaikka uusintakuvauksia tapahtuikin. Isot lisäkuvaukset ja etenkin koko lopputaistelun työstäminen uudelleen viestivät myös Kinbergin epävarmuudesta ja halusta miellyttää kaikkia, jolloin lopputulos ei miellytä enää ketään. X-Men: Dark Phoenix ei edes visuaalisesti ole ihmeellinen teos, vaikka tämä X-Men -seikkailu käväiseekin avaruudessa asti. Kuvaus on tarpeettoman heiluvasta käsivarakuvasta huolimatta sujuvaa, mutta mitään kikkailuja on turha odottaa. Lavasteet ovat tyylikkäät, mutta Ryhmä-X:n asut näyttävät halvoilta. Efektit ovat paikoitellen hienot, mutta myös kehnoja tehosteita löytyy. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, jos ei lasketa tauotonta jumputusmusiikkia, joka alkaa häiritsemään, kun siihen ensimmäisen kerran oikeasti kiinnittää huomiota. Käsittämättömintä musiikeissa on, että niistä vastaa yksi alan parhaista, Hans Zimmer.

Yhteenveto: X-Men: Dark Phoenix on huonoin Ryhmä-X -filmatisointi sitten X-Men Origins: Wolverinen. Leffasta huokuu ohjaaja Simon Kinbergin ensikertalaisuus, ja into päästä ohjaamaan on tainnut johtaa siihen, ettei Kinberg ole jaksanut panostaa käsikirjoitukseen. Lisäksi elokuvan isot tuotanto-ongelmat ja lisäkuvaukset paistavat paikoitellen oikein kunnolla läpi. Jotkut kohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta ja irrallisilta, hahmojen ajatusmaailmat muuttuvat radikaalisti sinne sun tänne ja muutenkin elokuva on todella kömpelösti pistetty kasaan. Aivan kuin kolmen tunnin filmi olisi pakotettu alle kahteen. Välillä leffa kiirehtii, eikä siihen pääse mukaan ja välillä se laahaa pitkäveteisesti. Tunteikkaiksi tarkoitetut hetket eivät onnistu koskettamaan, eivätkä leffan vähäiset pari vitsiä naurata. Toimintakaan ei ole mitenkään erityistä, jolloin jäljelle jää masentavaa melodraamaa, kun Kinberg ei osaa synkistellä tyylikkäästi. Näyttelijät tekevät parhaansa sillä, mitä heille on tarjottu, mutta turhautumista on näkyvissä. Sophie Turner toimi Jean Greyna sivuroolissa, mutta hänen lahjansa eivät riitä pääosaan. Teknisenkin toteutuksen taso on epätasaista. Elokuvan aiheuttamaa pettymystä vain lisää se, että kyseessä on Foxin X-Men -saagan huipennus. Todella laimea ja kehno päätös. Onneksi hahmojen oikeudet palasivat vihdoin kotiinsa Marvel Studiosille ja seuraavaksi Ryhmä-X nähdään samassa maailmassa Kostajien ja Galaksin vartijoiden kanssa. Jos on pitänyt aiemmista X-Men -filmeistä, voi tämänkin vilkaista, mutta jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, on tähän mahdotonta hypätä enää mukaan. Seuraavaksi olisi tarkoituksena ilmestyä mutanttikauhuilu The New Mutants, mutta sen oli tarkoitus ilmestyä jo vuosi sitten ja näillä näkymin se saakin ensi-iltansa vasta vuoden päästä, joten saa nähdä, millainen fiasko siitä tulee - jos se siis koskaan ilmestyy...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dark Phoenix, 2019, 20th Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Bad Hat Harry Productions, Donner's Company

Arvostelu: Kick-Ass (2010)

KICK-ASS

Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Chloë Grace Moretz, Nicolas Cage, Mark Strong, Christopher Mintz-Plasse, Lyndsy Fonseca, Evan Peters ja Clark Duke
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun näin Kick-Assin trailerin ensimmäistä kertaa yli kuusi vuotta sitten, innostuin samantien. Kyseessä olisi supersankarielokuva, joka olisi rajumpi kuin Marvelin ja DC Comicsin sarjakuviin perustuvat leffat. Vielä silloin muut naamat kuin Nicolas Cage eivät sanoneet minulle mitään, enkä tiennyt, millainen nero ohjaaja Matthew Vaughn on. Valitettavasti minulla ei ollut ikää mennä katsomaan Kick-Assia elokuvateatteriin, joten jouduin odottamaan, että se tulisi vuokralle. Heti kun koitti mahdollisuus, elokuva vuokrattiin ja katsottiin. Pidin Kick-Assista niin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan. Olen omistanut elokuvan aiemmin DVD:llä ja nyt pari vuotta Blu-raylla, ja olen katsonut sen useaan otteeseen - joko yksin tai kun olen näyttänyt sen muille. Nyt koitti taas sellainen kerta, että halusin näyttää sen jollekulle ja samalla päätin arvostella sen. Kick-Ass perustuu Mark Millarin ja John Romita Jr:n samannimiseen sarjakuvaan (2008-2010), jonka luin viime vuonna ensimmäistä kertaa.

Sarjakuvaintoilija Dave Lizewski päättää ryhtyä kaupungin suojelijaksi ja pukeutuu vihreään märkäpukuun, antaen itselleen samalla nimen Kick-Ass. Supersankarina olo ei olekaan niin hauskaa kuin Dave on kuvitellut ja huomaakin joutuneensa suuriin ongelmiin.

Dave Lizewskia/Kick-Assia näyttelee Aaron Taylor-Johnson (elokuvan ilmestymisvuonna ihan vain Aaron Johnson), joka on erinomainen valinta pääosaan. Dave Lizewski on nörtti supersankarifani, jonka ainoa supervoima on, etteivät koulun tytöt huomaa häntä. Hän haaveilee opettajastaan, mutta on hänellä myös samanikäinenkin ihastus. Daven äiti (Elizabeth McGovern) on kuollut, joten hän asuu isänsä (Garrett M. Brown) kanssa. Monet sarjakuvafanit voivat jollain tapaa samaistua johonkin Davessa ja todella useat ovat aivan varmasti miettineet supersankariksi ryhtymistä. Taylor-Johnson suoriutuu todella hyvin roolistaan ja hahmolla on loistava kaari, joka kulkee läpi elokuvan.

Elokuvassa nähdään myös muita sankareita, joista yksi on Chloë Grace Moretzin näyttelemä Hit-Girl. Tiedättekö, kun on niitä näyttelijöitä, jotka näkee vähän joka paikassa, mutta joiden nimet eivät jää mieleen? No sitten on Chloë Grace Moretz Kick-Assissa, joka jää samantien mieleen. Miksi? Koska kovin usein ei näe, kun vähän yli kymmenvuotias tyttö tappaa hullun määrän porukkaa elokuvassa. Hit-Girl on todellinen tappokone, jolle ei kannata ryttyillä. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, kuinka aivopesty lapsi on kyseessä, sillä hänet pistetään tappamaan pahiksia pienestä pitäen. Vaikka Moretzin näyttelijätyö ei ole kovin ihmeellistä, niin hän suoriutuu toimintaosuuksista todella mallikkaasti.

     Hit-Girl ei ole yksin ja hänen kanssaan toimii hänen isänsä, eli Nicolas Cagen esittämä Big Daddy, jonka asu tuo helposti mieleen Batmanin. Big Daddya on hieman vaikea mieltää sankariksi ja kyseessä on enemmänkin antisankari, joka haluaa vain kostaa vaimonsa kuoleman. Big Daddy on ottanut tyttärensä mukaan kostoretkelleen. Cage ei ole näyttelijänä parhaasta päästä, mutta toimii tässä tarpeeksi hyvin.
     Pahiksena elokuvassa nähdään Frank D'Amico, jota esittää Mark Strong. D'Amico on kaupungin suurimman rikollisjärjestön pomo, jolle Big Daddy haluaa kostaa. Strong on erittäin hyvä valinta pahikseksi ja hän esittikin tämän lisäksi roistoa yhden vuoden sisällä elokuvissa Sherlock Holmes (2009) ja Robin Hood (2010). Pahis ei ole erityisen uhkaava, mutta toimiva versio rikollispomosta.

Frank D'Amicon poikaa, Chris D'Amicoa/Red Mistia näyttelee Christopher Mintz-Plasse, joka tuli kertaheitolla tunnetuksi Fogellin, eli McLovin'in roolista elokuvassa Superbad (2007). Chris D'Amico haluaisi ottaa paikan isänsä vierestä rikollispomona, mutta samalla tuntuu haaveilevan tavallisesta nuorisoelämästä. Mintz-Plasse on ihan hyvä roolissaan.

     Dave Lizewski on ihastunut koulunsa tyttöön, Katie Deuxmaan (Lyndsy Fonseca), joka ei tunnu huomaavan Davea. Fonsecan suoritus on hyvä. Hahmo ei ole onneksi "neito pulassa" -tyyppinen ratkaisu, mutta ei hän paljoa muutenkaan tee. Daven ystävinä nähdään Evan Peters Toddina ja Clark Duke Martyna. Hauska juttu on, että sekä Aaron Taylor-Johnson että Evan Peters ovat näytelleet Quicksilverin roolia; Peters elokuvissa X-Men: Days of Future Past (2014) ja X-Men: Apocalypse (2016), ja Taylor-Johnson elokuvassa Avengers: Age of Ultron (2015).

Dave Lizewski ihmettelee, miksei kukaan ole koskaan kokeillut supersankarina oloa, sillä niitähän näkee niin paljon sarjakuvissa, televisiossa ja elokuvissa. Eräänä päivänä Dave päättää tehdä muutoksen asiaan ja tilaa itselleen netistä vihreän märkäpuvun, josta hän tekee oman supersankariasunsa. Hommat eivät kuitenkaan mene niin kuin Dave oli kuvitellut ja hän saakin itse paljon enemmän turpaan. Kick-Ass nousee kuitenkin internetilmiöksi ja hänestä tulee supersuosittu. Kun Frank D'Amico alkaa kärsiä ongelmasta, että tuntematon supersankari tappaa hänen miehiään, Frank uskoo Kick-Assin olevan asialla ja pistää palkkion Kick-Assin päästä.

Elokuva lähtee todella nopeasti liikkeelle. Ei kestä kauaa, kun tärkeät hahmot ovat jo esitelty ja Dave on ensimmäisen kerran pukeutunut Kick-Assiksi. Läpi elokuvan kuullaan Daven kertojaääntä ja aina välillä ruudulle tulee sarjakuvatyylisiä tekstipalkkeja, joissa lukee asioita kuten "Toisaalla" ja "Samaan aikaan". Elokuva kulkee nopealla sykkeellä eteenpäin, muttei liian nopealla, jolloin se ei kiirehdi. Tylsiä kohtia elokuvasta ei löydy ja se jaksaa yllättää loppuun asti. Heti ensimmäisestä kohtauksesta voi päätellä, ettei kyseessä ole kovin tyypillinen supersankarielokuva. Kenellekään ei ole supervoimia, joten Kick-Assissa on pyritty ns. "maanläheisyyteen".

Kick-Ass on mustalla huumorilla höystetty ääriväkivaltainen toimintaelokuva. Toimintakohtaukset eivät ole vain sitä, että sankari pistää pahiksia kumoon ja tässä pääsankari saakin pahemmin pataansa kuin roistot. Jo ensimmäinen tappelu menee täysin mönkään ja Dave löytää itsensä sairaalasta. Sitten taas on vähän yli kymmenvuotias Hit-Girl, joka silpoo rikollisia kuin vihanneksia. Elokuva näyttää voimakkaasti katsojille, kuinka väärin on tapahtunut, minkä takia lapsi joutuu kylmäveriseksi tappajaksi. Verta roiskuu ja irtoraajojakin lentää. Yhdessä kohtaa nähdään kidutuskohtaus, jolloin katsoja kokee olonsa pahaksi nähdessään, kuinka hahmoja satutetaan. Elokuvassa kiroillaan kaiken aikaa ja siinä käytetään huumeita - lastenleffa ei siis ole kyseessä. Vanhemmat siis huomio: jos lapsenne ovat innostuneet supersankarielokuvista, niin tämä ei ole samaa "hömppää" kuin esimerkiksi Marvelin elokuvat. Varoituksena myös, että jos on erityisen herkkä välkkyville valoille, niin yksi kohtaus voi aiheuttaa helposti pahaa oloa.

Tämä elokuva ei varmasti toimi kaikille, mutta omasta mielestäni se on aivan nerokas. Siinä tehdään vitsiä supersankarielokuvista, mutta selkeästi ihaillen kyseistä genreä. Samalla se mullistaa koko lajityypin olemalla jotain ennennäkemätöntä. Ensimmäisellä katselukerralla ei voi muuta kuin hämmästellä, kuinka munakkaasti tekijät ovat tehneet todella erityisen elokuvan. Kick-Ass pistelee vain menemään, eikä pyytele mitään anteeksi. Herkimmille tämä voi olla ihan liikaa ja jotkut varmasti haukkuvat tämän täysin lyttyyn. Itse suosittelen silti kaikkia katsomaan tämän, etenkin niiden, joita supersankarigenre koskettaa. Jos muut genren elokuvat alkavat kyllästyttää, niin tässä on jotain erilaista piristämään koko juttua.

Kick-Ass on selkeästi ohjaaja Matthew Vaughnin rakkauslapsi. Tätä ennen hän oli ohjannut vain elokuvat Layer Cake (2004) ja Tähtisumua (Stardust - 2007), jotka eivät erityisemmin vielä vakuuta. Tämä elokuva kuitenkin näyttää, että Vaughn kuuluu elokuvantekijäksi. Kick-Ass on hyvin kuvattu elokuva, vaikka laajakuvalinssin käyttäminen useaan otteeseen hieman häiritseekin. Leikkaus on todella sujuvaa. Elokuva on tyylitelty kirkkaaksi, sekä hieman pelkistetyn ja oranssin näköiseksi. Veri on todella kirkkaan punaista. Puvustuksessa on päästy leikkimään supersankarien asujen kanssa ja lavasteet ovat hyvin toteutettuja. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisäystä tunnelmaan ja korostettu etenkin toimintakohtauksia. Elokuvan musiikista vastaavat Marius De Vries, Ilan Eshkeri, Henry Jackman ja John Murphy, mutta heidän sävellyksensä jäävät täysin kaikkien kappaleiden varjoon, joita elokuvassa on käytetty nokkelasti. Elokuvassa kuullaan mm. The Pretty Recklessin Make Me Wanna Die, The Prodigyn Omen, The Dickiesin Banana Splits, The Hit Girlsin Bad Reputation ja elokuvaa varten tehty MIKA:n Kick-Ass (We Are Young).

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen ja korostaa elokuvan kirkkautta. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova A New Kind of Superhero: The Making of Kick-Ass, joka sisältää pätkät Pushing Boundaries, Let's Shoot This F***er!, Tempting Fate ja All Fired Up. Mukana on myös pätkä The Comic Book Origins of Kick-Ass, sekä galleria The Art of Kick-Ass. Katsottavaa on yhteensä yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Kick-Ass on aivan loistava ääriväkivaltainen supersankarielokuva, jossa saa nauraa paljon. Aaron Taylor-Johnson on erinomainen pääosassa Kick-Assina ja Chloë Grace Moretz jää helposti mieleen kylmäverisenä Hit-Girlinä. Toimintakohtaukset ovat todella mainioita ja onkin hienoa, että välillä supersankarikin saa oikeasti turpaansa. Mustan huumorin ystäville tämä voi toimia todella hyvin ja elokuva jaksaa muutenkin naurattaa koko kestonsa ajan. Musiikkia on käytetty erilailla kuin yleensä, mutta tyyli on saatu toimimaan. Visuaalisesti elokuvan tyyli on hieman pelkistetty ja värimaailmaa on viety oranssin suuntaan. Verta roiskuu, hahmot kiroilevat, raajoja katkotaan ja sankareita kidutetaan... lastenelokuva tämä ei tosiaan ole, mutta suosittelen nuoria ja vanhempia katsomaan tämän. Jos supersankarielokuvat toistavat mielestänne itseään, kannattaa Kick-Ass vilkaista, sillä se tuo genreen jotain uutta ja ihmeellistä. Genren faneille tämä on "pakko katsoa" -elokuva. Matthew Vaughn on todella tiennyt, mitä on tekemässä ja onkin harmi, että hän ei jatkanut sarjan parissa ja Kick-Ass 2:sta (2013) ei tullut yhtä hienoa teosta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.collider.com
Kick-Ass, 2010, Marv Films, Plan B Entertainment

Arvostelu: X-Men: Apocalypse (2016)

X-MEN: APOCALYPSE (2016)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Oscar Isaac, Rose Byrne, Evan Peters, Josh Helman, Sophie Turner, Tye Sheridan, Lucas Till, Kodi Smit-McPhee, Alexandra Shipp
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men 2 (2003) oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, mitkä näin lapsena. Se avasi minulle mutanttien maailman ja sai minut kiinnostumaan sarjasta. Pari vuotta myöhemmin näin vihdoin myös X-Menin (2000) ja X-Men: The Last Standin (2006). X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateattereissa. Silloin se toimi, mutta nykyään en pidä siitä lähes ollenkaan. X-Men: First Classin (2011) kävin myös katsomassa ja se oli heti ensinäkemältä suosikkini sarjasta. The Wolverinea (2013) en käynyt katsomassa, kun se ilmestyi, mutta näin sen seuraavan vuoden alussa Blu-raylta. The Wolverine oli parempi kuin X-Men Origins, mutta jäi silti aika unohdettavaksi. X-Men: Days of Future Past (2014) ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin olin toivonut, mutta pidin siitä silti. Luulin tammikuussa, että tämä vuosi olisi täydellinen DC Comicsille, sillä Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli vuoden eniten odottamani elokuva. Toisin kävi ja petyin. Odotan silti kovasti Suicide Squadia (2016). Sen sijaan Deadpool (2016) ja Captain America: Civil War (2016) näyttivät, että kyllä Marvel osaa parhaiten. X-Men: Apocalypse oli vähiten odottamani supersankarielokuva tältä vuodelta, eivätkä odotukseni olleet korkealla, kun kävin katsomassa sen viime keskiviikkoaamuna. Hassu juttu oli, että elokuvaa ei oltu selkeästi ehditty suomentamaan, sillä lehdistönäytöksestä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Kielitaitoni kävi koetuksella, mutta selvisin erittäin hyvin, enkä puolessa välissä enää tajunnut katsovani elokuvaa ilman tekstitystä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men, X-Men 2, X-Men: The Last Stand, X-Men Origins: Wolverine, X-Men: First Class, The Wolverine ja X-Men: Days of Future Past!

Muinainen mutantti Apocalypse herätetään ja hän aikoo jatkaa suunnitelmaansa maailman orjuuttamiseksi. Hän kerää itselleen uuden joukon, Neljä Hevosmiestä, joihin myös Erik Lehnsherr/Magneto liittyy. Erikistä huolissaan oleva Raven/Mystique palaa Xavierin luo pyytääkseen X-Menien apua Apocalypsen pysäyttämiseksi.

Tässä elokuvassa on James McAvoyn pienin rooli Xavierina. Tuttuun tapaansa McAvoy vetää kuitenkin roolinsa tyylillä ja hahmo on vihdoin omaksunut professorin roolin. Loppupuolella Xavierin osuus jää vähäisemmälle ja elokuva keskittyy muihin nuorennettuihin hahmoihin.
     Myös Michael Fassbenderin esittämän Magneton rooli pienenee elokuvan loppupuolella. Alussa Magnetoon on tuotu paljon lisää sisältöä ja hänen motiivejaan selvennetään jälleen. Magnetolle sitten vain sattuu ja sattuu. Magneto-raukka. Fassbender on aina yhtä loistava.
     Jennifer Lawrencen Mystique on muuttunut hahmona paljon ja hänestä näkyy, että hän on joutunut tekemään vuosien varrella suuria päätöksiä. Lawrence on hyvä näyttelijä ja niin on myös tässä. Mystique nähdään hahmona ensimmäistä kertaa oikeasti hyvisten puolella. Saa nähdä, mikä lopulta ajaa hänet polulle, jolla hän kulkee alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006).
     Nicholas Houltin Beast pääsee paikoitellen kunnolla vauhtiin, mikä on tietysti hyvä asia. Hoult on oiva näyttelijä ja vetää roolin joka kerta paremmin.
     Studiolla varmasti huomattiin, että Quicksilver oli yksi pidetyimmistä asioista X-Men: Days of Future Pastissa, joten ei mikään ihme, että hahmo on jälleen mukana ja isommassa roolissa. Studiolla huomattiin myös, että eniten huomiota sai hahmon kohtaus, jossa hän pelastaa Wolverinen, Xavierin ja Magneton pikanopeudellaan, joten myös tässä elokuvassa nähdään samanlainen kohta, joka on vedetty täysin uusin sfääreihin.
     Uusista - tai siis jo tuttujen hahmojen nuorennetuista versioista ensin esitellään Scott Summers/Kyklooppi. Hahmoa ei oltu aiemmin saatu toteutettua kunnolla valkokankaalle, joten mietin, että mitäköhän tästä versiosta seuraa. Nuorta Kyklooppia esittää Tye Sheridan, joka on hyvä valinta ja hänestä tulee onnistuneesti esille hahmon tuleva johtajarooli.
     Edellisessä elokuvassa oli Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage ja tässä on samasta sarjasta tuttu Sophie Turner. Turner esittää nuorta Jean Greytä. Mielestäni Turner on parempi roolissa kuin Famke Janssen. Hahmon piileviä voimia hieman vihjaillaan elokuvassa. Sheridanin ja Turnerin kemia toimii hyvin.
     X-Men 2:ssa nähty Nightcrawler palaa vihdoin sarjaan ja häntä esittää Kodi Smit-McPhee. Hahmo on yksi suosikeistani X-Menistä ja siksi olin innoissani, kun ilmoitettiin hahmon olevan mukana uudessa elokuvassa. Tämän elokuvan Nightcrawler on ehkä hieman liian "emopoika", eikä tunnu täysin onnistuneelta tuotokselta. Toivottavasti jatkossa hahmo onnistuttaisiin pitämään sarjakuville uskollisina - etenkin nyt, kun muiden hahmojen kohdalla aletaan onnistua.
     X-Men: First Classissa esiintynyt Moira MacTaggert (Rose Byrne) on taas mukana sarjassa. MacTaggert oli toimiva hahmo ja Byrne on hyvä näyttelijä (kun ei tee mitään outoa aksenttia), joten mielelläänhän hahmoa katsoo jälleen.
     X-Men: Days of Future Pastissa Strykeriä esittänyt Josh Helman palaa tähän elokuvaan, enkä voi vieläkään sietää häntä. En todellakaan tiedä, mikä hänessä on, mutta Helman ärsyttää pelkästään olemalla ruudussa. No, hahmo muutenkin on inhottava, joten ehkä hän vain sitten vetää osansa todella hyvin.
     Isona pahana pahiksena elokuvassa on nimensä mukaisesti Apocalypse, jota esittää mm. Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Oscar Isaac. Isaacia on vaikea tunnistaa kaiken sinisen maskeerauksen alta ja hahmo tuntuu aluksi koomiselta, mutta hänestä tulee loppua kohti uhkaavampi.
     Apocalypsen joukkoihin kuuluvat Magneton lisäksi myös Angel (Ben Hardy), Psylocke (Olivia Munn) ja Storm (Alexandra Shipp). Angel tuntuu aika turhalta, eikä elokuvasta käynyt oikeastaan selväksi, oliko hahmo juuri Warren Worthington III:n Angel, vai joku muu. Psylocke on mukana näyttääkseen hyvältä, vaikka onhan hänen voimansa ihan tyylikkäästi toteutettu. Tämän elokuvan Ororo Munroe/Storm ei tunnu yhtään samalta hahmolta, mitä Halle Berry esittää alkuperäisessä trilogiassa.
     Mainokset jo spoilasivat, että tässä elokuvassa on mukana Wolverine. Mutta totta kai X-Men -elokuvassa esiintyy Wolverine. Jos mainoksia ei ole nähnyt, niin sen arvaa heti, kun X-Men 2:sta tuttu pato tulee näkyviin. Wolverine ei puhu mitään, mutta Hugh Jackman on silti vanha tuttu murisija ja hahmoon on saatu tuotu onnistuneesti eläimellisyyttä mukaan. Stan Lee tekee pitkästä aikaa X-Men -cameon, yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuva tapahtuu vuonna 1983, eli kymmenen vuotta X-Men: Days of Future Pastin tapahtumien jälkeen. Valitettavasti kymmenen vuoden aikahyppy ei ole kovin uskottava, sillä aiemmista osista tutut hahmot eivät ole vanhentuneet tarpeeksi. Alussa näytetään tarinan lähtökohdat. Muinaisessa Egyptissä vanha Apocalypse on siirtämässä tietoisuuttaan nuorempaan kehoon (Oscar Isaac) Neljän Hevosmiehen avustuksella. Työläiset kääntyvät Apocalypsea vastaan, pitäessään tätä vääränä jumalana ja sortavat pyramidin Apocalypsen ja tämän apurien päälle, ennen kuin Apocalypse on herätetty. Siitä päästään jälleen huikean tunnarin säestämään alkutekstiosioon, joka toimii kuin aikatunnelina, johtaen katsojan vuoteen 1983. Xavierin koulu on vihdoin saatu auki ja se on täynnä mutanttioppilaita. Alku keskittyy lähinnä uusien hahmojen (tai siis vanhojen tuttujen nuorempien versioiden) esittelyyn. Scott Summersin/Kykloopin kyvyn saaminen näytetään ja esitellään myös nuori Storm, Angel ja Nightcrawler.

X-Men: First Classin ja X-Men: Days of Future Pastin tapaan myös X-Men: Apocalypsen ajankuva on mielestäni todella onnistunut. Hauskana yksityiskohtana on, että Kykloopin lasit, jotka estävät lasersäteiden purkautumisen hahmon silmistä, ovat hieman muokatut, perusmustat Ray-Banit. Myös hauskana kohtauksena on, kun nuoret käyvät katsomassa juuri ilmestyneen Star Wars: Episode VI - Return of the Jedin (1983). He käyvät keskustelua, missä yhden mielestä Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) on edelleen paras, kun taas yhden mielestä alkuperäistä ei voi voittaa (Star Wars: Episode IV - A New Hope, 1977). Kolmas sanoo, että kaikki voivat olla kuitenkin samaa mieltä, että kolmas on aina heikoin. Tämä tuntuu jopa hieman selvältä viittaukselta, että ohjaaja Bryan Singer, joka ohjasi X-Menin ja X-Men 2:sen, ei ollut tyytyväinen, mitä hänen sarjasta poistumisensa jälkeen tehtiin X-Men: The Last Standille. Selkeää on myös, että Bryan Singer ei miellä X-Men Origins: Wolverinea mukaan sarjaan ja on siksi tuonut Wolverinen kynsien tarinan omana versionaan mukaan. Joku voisi mussuttaa, että tämä johtuu siitä, että Days of Future Past muutti historiaa ja siksi tapahtumat ovat erilaiset, mutta oma mielikuvani asiasta tuntuu - anteeksi vain - todellisemmalta.

Muinaisen Egyptin ja erilaisen kulttuurin tuominen mukaan X-Meniin - tai ylipäätään supersankarielokuviin - on erittäin toimiva ratkaisu. Se on ollut todellista historiaa, joten miksei se olisi mukana supersankarien/mutanttien omassa historiassa. Mielestäni X-Men: First Classista lähtien mutanttien eläminen ihmisten keskuudessa on saatu tehtyä realistiseksi. Katsojana ei tunnu enää, että katsoo jotain supersankarihömppää, vaan tunnelma elokuvassa on kaiken hömpän keskellä saatu luotua niin onnistuneen todelliseksi, että paikoitellen unohtaa katsovansa erittäin epärealistista elokuvaa.

Tavallaan tämä tuntuu kahdelta erilaiselta elokuvalta, sillä Egyptikohtauksen jälkeen ollaan hyvin todentuntuisessa ympäristössä ja elokuva menee rauhallisesti eteenpäin. Ei pitkäveteisesti, vaan rauhallisesti. Sitten kun lopussa aletaan rymistellä ja kaikki pistetään pas... noh, tuhotaan, niin elokuva muuttuu todella mahtipontiseksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pelkkä nimi kertoo jo, että maailmanlopun meiningeistä on kyse. Muutos rauhallisuudesta megamässäilyyn tulee niin sujuvasti, ettei sitä edes ehdi tajuta. Lopputaistelu osataan lopettaa onneksi tarpeeksi ajoissa, ettei se ala tuntua puuduttavalta. Pitkä taistelu on silti kyseessä.

X-Men: Apocalypse on kuvattu todella taidokkaasti. Leikkaus on myös erittäin onnistunutta. Lavasteet ja puvustus ovat toimivia. Varsinkin ihan viimeisessä kohtauksessa tosifanit tulevat pitämään puvustuksesta! Musiikkina on tietenkin loistava tunnari ja vanhempia kappaleita, joista itselleni tarttui Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made of This)" -kappale, joka soi Quicksilverin pikanopeuskohtauksessa. Sitä kappaletta olen kuunnellut yhä vain uudestaan ja uudestaan kirjoittaessani tätä arvostelua. Tässä elokuvassa on varmaankin yhtä paljon tai jopa enemmän tehosteita pelkästään lopputaistelun aikana kuin First Classissa ja Days of Future Pastissa yhteensä. Tehosteet ovat näyttäviä, vaikka muutamassa kohtaa hieman heikommilta näyttäviä. Pääosin visuaalinen ilme on huikea. 3D-efekti ei jälleen kerran tuonut oikeastaan mitään uutta elokuvakokemukseen.

Nyt on aika arvioida koko X-Men -elokuvasarja tähän mennessä. Vaikka Deadpoolissa esiintyykin pari X-Menin jäsentä, niin en laske sitä nyt tähän mukaan. Heikoin sarjasta on ehdottomasti X-Men Origins: Wolverine. Sen kykenee juuri ja juuri katsomaan, mutta siinä on niin paljon huonoa, että se kannattaisi suosiolla jättää väliin. Onneksi Days of Future Past ja Apocalypse ovat nyt lopullisesti poistaneet sen aikajana. Valitettavasti toiseksi heikoin on mielestäni alkuperäinen X-Men. Elokuva ei ole kestänyt aikaa paljoa, eikä se loppujen lopuksi tarjoa sisältöä kunnolla. Kolmanneksi heikoin on X-Men: The Last Stand, joka ei oikein tiedä kunnolla, miten lopettaisi trilogian, mutta tarjoaa viihdyttäviä kohtia. Seuraavana on The Wolverine, joka on ihan hyvä elokuva, vaikka se on hieman unohdettava pätkä muiden joukossa. X-Men 2 on neljänneksi paras ja vaikka siinäkin on ongelmansa, niin se on silti oiva supersankaripätkä. Parhaimpana kolmikkona on tämä uudempi sarja. Pronssisijalle jää X-Men: Days of Future Past, joka olisi todella hyvä elokuva, jos sen toinen puolisko olisi toimivampi. Loistava ensimmäinen vähän-yli-tunti nostaa sen kuitenkin X-Men 2:sen yläpuolelle. Hopeasijalle pääsee tämä sarjan uusin osa, X-Men: Apocalypse. Parhaimpana pysyy mielestäni yhä X-Men: First Class. Enkä oikein usko, että sitä tullaan ylittämään.

Yhteenveto: X-Men: Apocalypse on mielestäni toiseksi paras X-Men -sarjan elokuva. Suosittelen sitä kaikille supersankarielokuvien ja X-Menin ystäville. Uudet nuoret versiot tutuista hahmoista ovat hyvin roolitettuja. Apocalypse on aluksi hieman koominen, mutta kun häneen tottuu, niin tajuaa, että kyseessä on oikeasti uhkaava pahis. Elokuvassa on paljon tunteita, jotka välittyvät katsojalle ja siinä on myös hauskoja kohtia. Ärsyttää, että Wolverinen mukanaolo piti spoilata mainoksessa, sillä olisi ollut upeaa huomata hahmon esiintyminen vasta elokuvaa katsoessa. "Sweet Dreams (Are Made of This)" jää soimaan loppupäiväksi päähän, kuten myös alkutunnari. Toivon todella, että tulisi vielä ainakin yksi X-Men -elokuva, jossa käytetään tämän elokuvan näyttelijöitä. Muistakaa jäädä istumaan saliin vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen tulee kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
X-Men: Apocalypse, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men: Days of Future Past (2014)

X-MEN: DAYS OF FUTURE PAST (2014)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, James McAvoy, Michael Fassbender, Patrick Stewart, Ian McKellen, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Peter Dinklage, Ellen Page, Halle Berry, Shawn Ashmore, Evan Peters, Josh Helman ja Anna Paquin (The Rogue Cut)
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / The Rogue Cut: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: First Class (2011) oli mielestäni aivan mahtava lisäys X-Men -sarjaan (2000-). Ajatus siitä, että nuoremmat versiot tutuista hahmoista palaisivat valkokankaille, oli tietysti myös mahtavaa. Myös tieto, että samassa elokuvassa olisi mukana alkuperäisen X-Men -trilogian (2000-2006) hahmot, sai minut innostumaan lisää. Aikamatkailu olisi mielenkiintoinen lisäys supersankarielokuviin. Mainokset näyttivät lupaavilta ja meninkin katsomaan X-Men: Days of Future Pastin ensi-iltaviikonloppuna elokuvateatteriin, kun se ilmestyi juuri ennen kesää 2014.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men (2000), X-Men 2 (2003), X-Men: The Last Stand (2006), X-Men Origins: Wolverine (2009), X-Men: First Class ja The Wolverine (2013)!

Tulevaisuudessa mutantit ja ihmiset ovat vaarassa, sillä heitä jahtaavat vahdit, joita on lähes mahdotonta pysäyttää. X-Menit lähettävät Wolverinen tietoisuuden ajassa taaksepäin tämän nuorempaan kehoon. Wolverinen tehtävänä on pysäyttää Mystique, ennen kuin hän tappaa tohtori Bolivar Traskin, mikä aiheuttaisi tuhoavaan sotaan johtavan ketjureaktion.

Hugh Jackman esittää jo seitsemättä kertaa Wolverinea. Ei ihme, ettei näyttelijä enää jaksaisi vetää samaa roolia. Jackman kuitenkin vetää rutiininomaisesti tuttuun tapaansa hyvän suorituksen. Erikoista on se, että vaikka Wolverine menettää adamantiumkyntensä The Wolverinessa, niin tässä hänellä on ne taas.
     James McAvoyn esittämään nuoreen Charles Xavieriin tuodaan lisää syvyyttä. Hahmo on menettänyt uskonsa siihen, että voisi auttaa ihmisiä ja hän haahuilee kartanossaan kuin Bruce Wayne elokuvassa The Dark Knight Rises (2012). Patrick Stewart palaa vanhana Xavierinä ja esittää ihan samalla lailla kuin alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006). Omasta mielestäni nuorennettu versio Xavieristä on paljon mielenkiintoisempi kuin Stewartin esittämä. McAvoyn esittämässä hahmossa on paljon enemmän tunnetta mukana.
     Minun on pakko oikeasti sanoa, että Michael Fassbender vetää Erik Lehnsherrin/Magneton roolin paremmin kuin Ian McKellen, vaikka McKellen legendaarinen onkin. Mielestäni Fassbenderin Magnetossa on enemmän syvyyttä ja hänen motiivinsa ovat selvemmät. Silti on hienoa nähdä molemmat versiot hahmosta samassa elokuvassa.
     Jennifer Lawrencen Mystique ei toimi niin hyvin tässä elokuvassa kuin X-Men: First Classissa. Kaiken aikaa pakosalla olevaan hahmoon ei oikein saa kosketuspintaa. Lawrence on silti oiva valinta rooliin. Hahmoa ei vain ole hyödynnetty mielestäni kunnolla tässä.
     Nicholas Hoult parantaa suoritustaan Hank McCoyna/Petona. Pedon maskeeraus näyttää välillä hieman koomiselta, mutta hahmo toimii onneksi.
     Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage esittää tohtori Bolivar Traskia. Tässä elokuvassa tulee parhaiten mielestäni esille se, miksi ihmiset tuhoavat mutantteja. Mutantit aiheuttavat hämminkiä, ihmiset pelkäävät ja Trask tarjoaa ratkaisun. Ihminen on aina pelännyt, mitä ei ymmärrä. Dinklage on hyvä näyttelijä ja on oiva valinta rooliin.
     X-Men: The Last Standissa vakiintuneeksi Kitty Prydeksi valittu Ellen Page on oma pidettävä itsensä. Harmi vain, ettei hahmo pääse oikeuksiinsa tässä. Vaikka hahmolla varmasti on kyky siirtää muiden tietoisuuksia näiden nuorempiin kehoihin, niin tulee se kyky tässä elokuvassa hieman puskista.
     Alkuperäisestä X-Men -trilogiasta palaa myös Halle Berry, joka esittää tietysti Stormia. Hahmo jää harmi vain hieman hyödyttömäksi, vaikka pari pilveä kutsuukin voimillaan antamaan suojaa sankareille.
     Shawn Ashmore palaa Bobbyna/Icemanina. Iceman on mielestäni ollut aina mielenkiintoinen hahmo ja hän olikin yksi suosikeistani lapsena, kun katsoin X-Men 2:sta.
     Paras uutuus elokuvassa on Evan Petersin esittämä Quicksilver, jonka kykynä on supernopeus. Kaikkein eniten huomiota elokuvassa saikin Quicksilverin kohtaus, jossa näytetään, miten hän kokee nopeutensa. Kohtauksessa hän juoksee tavallista vauhtia, kun kaikki hänen ympärillään pysyy paikoillaan. Harmi, että hahmon osuus jää tosi vähäiselle. Peters on hyvä valinta Quicksilveriksi.
     Josh Helmanin näyttelemä William Stryker on ärsyttävin versio hahmosta. Jokin vain pelkästään hänen näkemisessään saa ärsytyksen nousemaan. En ole varma, onko se hyvä asia. Muitakin uusia hahmoja, sekä vanhoja tuttavuuksia on mukana.

Kovin montaa supersankarielokuvaa ei tule mieleen, joissa olisi aikamatkustusta. Eipä tule oikeasti nyt mieleen yhtä ainutta. Siksi aikamatkustus on uusi, mielenkiintoinen asia genren elokuville ja se on saatu onnistumaan hyvin. Yleensä aikamatkustuselokuvissa ei loppujen lopuksi ole tolkkua, sillä ajan muuttumista ei ole käsitelty oikein. Tässä se on toimivaa, sillä selitetään selkeästi, ettei menneisyyden muutoksilla ole vaikutusta tulevaisuuteen, kunnes aikalinkki katkeaa. Vaikka esimerkiksi The Terminator (1984) ja Back to the Future (1985) ovat toimivia elokuvia, joihin liittyy aikamatkustus, niin ei niiden tarinoiden logiikassa ole tarkemmin ajatellen päätä eikä häntää.

Kuten jo sanoin, niin mielenkiintoani kasvatti se, että elokuvaan on yhdistetty alkuperäisen trilogian hahmot ja X-Men: First Classin hahmot. Wolverinessa on hauskaa, että Hugh Jackman voi esittää sekä nuorta Wolverinea, kuin myös vanhaa, sillä hahmo ei ulkoisesti vanhene ja näyttää siten aina samalta. Tosin jos vertaa Wolverinea ensimmäisessä X-Menissä (2000) tämän elokuvan Wolverineen, niin muutos on selkeä. Fania innostaa varmasti kohtaus, jossa nuori Xavier juttelee vanhan Xavierin kanssa. Tulevaisuuden kohtaukset on saatu hyvin suunniteltua kaikin puolin erilaisiksi kuin 1973 tapahtuva osio. Tulevaisuus on synkempi kaikin puolin ja futuristisia elementtejä on siellätäällä, kun taas 70-luvun ajankuva on saatu nappiin. Tai mistä minä sitä tiedän, kun en silloin vielä elänyt, mutta tyylillisesti vaikuttaa siltä, mikä kuva minulla on siitä ajasta.

Vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Bryan Singer palasi ohjaajana X-Menin pariin, niin olisin silti toivonut, että X-Men: First Classin ohjaaja Matthew Vaughn olisi jatkanut tämänkin parissa. Singer teki kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvää työtä tämän elokuvan parissa.

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Muuten kahdessa eri ajassa liikkuminen toimii leikkauksellisesti, mutta alkupuolella, kun siirrytään vuodesta 1973 takaisin tulevaisuuteen, niin ollaan oltu menneisyydessä niin kauan, että tulevaisuusosio tulee hieman yllättäen. X-Men 2:sta tuttu teemamusiikki on tullut takaisin, mikä oli yksi hienoimmista asioista elokuvassa. Harmi vain, että tunnari on yhä liian lyhyt. Tehosteet ovat hienoja, vaikka tulevaisuuden vahtien toteutus ei designista asti miellytä minua erityisemmin. Loppu on visuaalisesti tyylikkään näköinen. Yksi hauska kikka elokuvan parissa kohtauksessa on, että on käytetty vanhoja filmikameroita, joiden kuvaa näytetään uutiskuvana. Kikka tuo myös todentuntuisuutta elokuvaan ja se saa katsojalle onnistuneesti mielikuvan, että tämä on ollut todellinen tapahtuma.

Elokuvasta on olemassa The Rogue Cut -versio, joka on noin vartin pidempi elokuva. Nimensä mukaisesti se sisältää lisäjuonen, johon liittyy Rogue (Anna Paquin). Se on sekä pidennetty versio, että myös paikoitellen vaihtoehtoinen versio elokuvasta, missä Kittyn haavoittumisen takia tilalle täytyy hakea Rogue, sillä tämä pystyy siirtämään Kittyn voimat itseensä. Vaikka yleisesti pidän siitä, että hyvistä elokuvista on olemassa pidemmät versiot, sillä ne tuovat usein lisää sisältöä tarinaan ja hahmoihin, kuten esimerkiksi The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), niin tässä omasta mielestäni teatteriversio on ehkä jopa parempi, sillä Roguen mukanaolo tuntuu hieman väkinäiseltä. Muuten uudet kohtaukset toimivat. The Rogue Cut on saatavilla vain Blu-rayna, mutta The Rogue Cutin sisältäviä Blu-rayta ei ole enää myynnissä. The Rogue Cut -versio sisältää myös teatteriversion.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina X-Men: Days of Future Past - The Rogue Cut -Blu-rayn toisella levyllä on lähes tunnin kestävä "Mutant vs. Machine", joka sisältää pätkät "Time Switch", "Panels to Frames", "Code Cadre of the X-Men", "Two Worlds, Two Battles", "Through the Lens: Revising History", "Synchronizing the Vision", "Mutant Menace: Mankind's Defense", "A Rogue Move" ja "What's Next", jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös galleria, pariminuuttinen "Fantastic Four Sneak Peek" ja puolituntinen keskustelupätkä "X-Men Unguarded".

Yhteenveto: X-Men: Days of Future Pastin ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta sen jälkeen elokuvan taso ei pysy enää täysin samana. Hyvä se on, muttei niin hieno kuin olisin toivonut. Vanhojen ja uusien X-Men -näyttelijöiden yhdistäminen samaan elokuvaan on onnistunutta ja näyttelijäntyö pelaa hyvin läpi elokuvan. Tunnusmusiikin palauttaminen sarjaan on täydellinen idea ja toivon, että sitä käytetään jatkossakin. Vanhan filmikameran käyttö toimii ja on hienoa nähdä vahdit vihdoin kunnolla käytössä. Lopputekstien aikana tulee yksi kohtaus ja niiden jälkeen toinen, joka antaa esimakua tulevalle X-Men: Apocalypse -elokuvalle (2016). Kyseinen pätkä onkin seuraavana tiedossa X-Men -arvosteluissani. X-Men: Apocalypsen jälkeen on kuulemma tiedossa vielä ainakin yksi Wolverine -elokuva (2017) ja yksi X-Men -elokuva, mutta toivon, että niiden jälkeen oikeudet luovutettaisiin Marvel Studiosille ja X-Men saataisiin yhdistettyä Marvel Cinematic Universeen (2008-).

Kirjoittanut: Joonatan, 9.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.xmenmovies.wikia.com
X-Men: Days of Future Past, 2014, 20th Century Fox Film Corporation