Arvostelu: Epäillyt (The Usual Suspects - 1995)

EPÄILLYT

THE USUAL SUSPECTS

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Kevin Spacey, Gabriel Byrne, Chazz Palminteri, Stephen Baldwin, Benicio del Toro, Kevin Pollak, Pete Postlethwaite, Giancarlo Esposito, Suzy Amis, Dan Hedaya ja Cástulo Guerra

Genre: rikos

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

The Usual Suspects, eli suomalaisittain Epäillyt on Bryan Singerin ohjaama rikoselokuva. Elokuvan idea syntyi Singerin pitämästä Spy-lehden artikkelinimestä "The Usual Suspects" ja hänen ja käsikirjoittaja Christopher McQuarrien visioimasta julisteesta, jossa viisi rikollista seisovat vierekkäin tunnistusrivissä. Miehet alkoivat pohtia, miksi nämä rikolliset olivat ajautuneet tilanteeseen ja McQuarrie kynäili ideoiden pohjalta käsikirjoituksen. Hollywood-studiot eivät kuitenkaan tarttuneet projektiin, joten heidän piti kaupustella leffaansa Euroopassa, missä sille annettiin rahoitus. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 1994 ja lopulta Epäillyt sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka sai pääasiassa positiivista palautetta kriitikoilta ja joka voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan Oscar-palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista rikosleffoista. Itse katsoin Epäillyt yli kymmenen vuotta sitten ensi kertaa, mutta tuolloin se meni minulta yli hilseen, enkä paljoa piitannut siitä. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Epäillyt sen juhlavuoden kunniaksi.

Satamassa tapahtuneen ampumavälikohtauksen ja räjähdyksen jälkeen poliisi ottaa kuulusteluun paikalla olleen rikollisen Roger Kintin, joka immuniteetin toivossa selittää, mistä koko hommassa on ollut kyse.

Epäillyt kertoo viidestä rikollisesta, jotka kohtaavat poliisien tunnistusrivissä ja jotka päättävät ryhtyä keikkailemaan yhdessä, näpäyttääkseen lainvalvojia. On rampa huijari Roger Kint (Oscar-palkinnon roolityöllään napannut Kevin Spacey), rikolliset hommat taakseen jättänyt Dean Keaton (Gabriel Byrne), räjähteisiin erikoistunut Todd Hockney (Kevin Pollak), sekä pitkäaikaiset yhteistyökumppanit Michael McManus (Stephen Baldwin) ja Fred Fenster (Benicio del Toro). Hahmot ovat kiinnostavat ja onnistuneen erilaiset persoonat, jolloin heidän tarinaansa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun he päättävät tehdä yhteistyötä seuraavien rikoshommiensa kanssa. Näyttelijäviisikko suoriutuu rooleistaan mallikkaasti. Oli Spaceysta ihmisenä mitä mieltä tahansa, tähän kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia, ei käy kieltäminen, etteikö hän olisi lahjakas näyttelijä ja tarjoaisi Epäillyissä väkevän roolityön.

     Elokuvassa nähdään myös Chazz Palminteri Rogeria kuulustelevana agentti Kujanina, Giancarlo Esposito tapausta tutkivana FBI-agentti Baerina, Dan Hedaya poliisi Rabinina, Suzy Amis Keatonin asianajajatyttöystävä Edie Finneranina, Peter Greene rikollispomo Redfootina, sekä Pete Postlethwaite mysteeriselle Keyser Sözelle työskentelevänä Kobayashina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, erityisesti Palminteri sinnikkäänä ja vastauksia vaativana agenttina. Nykyään huomattavasti kuuluisampi Esposito on hauska nähdä nuorempana miehenä sivuroolissa, ennen kuin hän alkoi esittää joka toisessa elokuvassa tai televisiosarjassa pääroistoa.

Joskus kannattaa antaa uusia mahdollisuuksia, se kävi hyvinkin selväksi Epäiltyjen kohdalla. Kyseessä on aivan mahtava rikoselokuva, joka on täysin ansaitusti saanut paikkansa lajityyppinsä arvostetuimpien teosten joukosta. Ansaittu oli myös Christopher McQuarrien - joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan usean Mission: Impossible -toimintaleffan ohjaajana - ovela käsikirjoitus, joka onnistuu tehokkaasti huiputtamaan katsojaansa. Teksti on todella nokkela, sen hyödyntäessä ihailtavasti niin epälineaarista kerrontaa kuin myös epäluotettavaa kertojaa. Epäillyt onkin niitä leffoja, jotka kannattaa katsoa toisen kerran jo siksi, että kun loppukäänteet saa selville, uusintakatselu menee pitkälti uusin silmin vihjeitä bongaillessa. Kun leffa on vielä näin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen, en ihmettele, vaikka Epäillyt pistäisi pyörimään heti paikalla uusiksi.

Varttia vaille parin tunnin mitta käytetään napakasti hyödyksi ja katsojan kannattaakin olla tarkkana kuin porkkana koko keston ajan. Ajassa edestakaisin hyppivä tarina voi hämmentää pitkään, mutta kun palaset alkavat hissuksiin loksahtelemaan paikoilleen, on tunne sitä tyydyttävämpi tarkkaavaisella katsojalla. Vahvan käsikirjoituksen lisäksi myös Brian Singerin työ ohjaajana on mainiota. Tunnelma on hyvin rakennettu. Tietty jännite leijailee ilmassa vähän väliä, mutta samalla elokuvasta löytyy oivaa pilkettä silmäkulmasta. Hurjimmillaan kohtaukset saattavat jopa olla yllättävänkin julmia. Epäillyistä on moneksi, mutta paketti pysyy ihailtavalla tavalla kasassa, eikä sitä voi kuin suositella laadukkaiden rikostarinoiden ystäville.

Lahjakkaan ohjauksen ja ansiokkaan käsikirjoituksen lisäksi myös tekninen puoli on erittäin tasokasta. Epäillyt on hyvin kuvattu ja lavastettu. John Ottmanin napakka leikkaus tukee täydellisesti McQuarrien tekstiä ja Ottman onnistuu myös musiikkien puolella säveltäjänä hyvin. Puvustus ja maskeeraus ovat taitavasti toteutetut ja niin parit erikoistehosteet kuin äänimaailmakin ovat onnistuneesti laaditut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Usual Suspects, 1995, PolyGram Filmed Entertainment, Spelling Films International, Blue Parrot, Bad Hat Harry Productions, Rosco Film GmbH

Arvostelu: Jack the Giant Slayer (2013)

JACK THE GIANT SLAYER

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Nicholas Hoult, Eleanor Tomlinson, Ewan McGregor, Stanley Tucci, Ian McShane, Bill Nighy, Eddie Marsan Ewen Bremner, Christopher Fairbank, John Kassir, Cornell John, Andrew Brooke, Angus Barnett, Ben Daniels, Warwick Davis, Tim Foley ja Tandi Wright

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Fee-fi-fo-fum!"

Jack the Giant Slayer perustuu englantilaisiin kansantaruihin Jaakko jättiläisentappaja (Jack the Giant Killer), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1711 ja Jaakko ja pavunvarsi (Jack and the Beanstalk), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1734. Darren Lemke ehdotti New Line Cinemalle, että yhtiö tekisi elokuvan Jaakko-satujen pohjalta, mistä yhtiö kiinnostui. Elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö Lemkestä D. J. Carusoon, Mark Bombackiin, ohjaaja Bryan Singeriin, Christopher McQuarrieen ja Dan Studneyhyn, kunnes kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 työnimellä "Jack the Giant Killer". Lopulta hieman muunnetun nimen kanssa Jack the Giant Slayer sai maailmanensi-iltansa 26. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen koulussa englanninkielen tunnilla lukuvuoden loppupäässä. Pidin elokuvaa aika keskinkertaisena fantasiaseikkailuna, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Jack the Giant Slayerin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cloisterin valtakunnassa asuva maatilan poika Jack saa haltuunsa taikapapuja. Kun niistä kasvava valtava pavunvarsi vie valtakunnan prinsessan mennessään taivaisiin, Jack ja kuninkaan sotilaat kiipeävät etsimään häntä... ja löytävät itsensä jättiläisten maailmasta!

Poika-elokuvalla (About a Boy - 2002) näyttelijäuransa aloittanut ja 2010-luvulla muun muassa X-Men: First Classilla (2011) kuuluisuuteen noussut Nicholas Hoult nähdään pääroolissa Jackina tai suomalaisittain Jaakkona. Jack on maalaispoika, joka haaveilee seikkailuista ja päätyykin sellaiselle, kun hän myy setänsä (Christopher Fairbank) hevosen papuja vastaan. Nämä pavut eivät ole mitään tavanomaisia yksilöitä, vaan niistä kasvaa jättimäinen pavunvarsi, joka ulottuu pilviin asti. Hoult on mainio valinta Jackiksi, josta alkaa filmin mittaan muodostumaan varsinainen sankaritapaus.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cloisterin valtakunnan kuningas Brahmwell (Ian McShane), hänen tyttärensä, prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson), kuninkaankaartin kapteeni Elmont (Ewan McGregor) ja hänen uskollinen soturinsa Crawe (Eddie Marsan), kuninkaan neuvonantaja, lordi Roderick (Stanley Tucci), sekä hänen assistenttinsa Wicke (Ewen Bremner). Jättiläisten päällikkönä, kaksipäisenä Fallonina taas kuullaan Bill Nighy ja John Kassir. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti. McShanesta ja Tomlinsonista löytyy arvokkuutta kuninkaallisiksi, McGregorissa on karismaa sotilaiden komentajaksi ja Tucci toimii lipevänä neuvonantajana. Nighyn ääni sopii täydellisesti pahojen jättiläisten johtajalle. Sivuhahmoista useampi jää kuitenkin aika sisällöttömiksi, miksi onkin elokuvan onni, että siihen on saatu palkattua näin hyviä esiintyjiä.

Ei Jack the Giant Slayer uusintakatselulla liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen miksikään loistoleffaksi vieläkään osoittautunut, mutta täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Siinä on selviä ongelmia pahvisista hahmoista yllätyksettömään tarinankerrontaan ja kehnoihin erikoistehosteisiin (puhutaan niistä tarkemmin vähän myöhemmin), mutta silti kyseessä on ihan passeli fantasiaseikkailu. Erityisesti pidän siitä, ettei tätäkin klassikkosadun filmatisointia tehty ylidramaattisesti synkistellen, kuten hieman tätä ennen ilmestyneiden Red Riding Hood - Punahilkan (Red Riding Hood - 2011) ja Lumikki ja metsästäjän (Snow White and the Huntsman - 2012) kohdalla pääsi käymään. Niihin harmaissa sävyissä murjottaviin rainoihin verrattuna Jack the Giant Slayer on varsin laadukas teos.

Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Siinä alustetaan hyvin taikapapujen ja jättiläisten maailman legendat, eikä aikaakaan, kun prinsessa Isabelle tempaistaan jo korkeuksiin jättiläisten luokse ja itse vaarallinen matka alkaa. Seikkailun henki on miellyttävästi läsnä läpi leffan ja siitä löytyy oivallisesti hyvien seikkailukertomusten aineksia jännittävistä tilanteista isoihin toimintakohtauksiin, huumoriin ja tietty romantiikkaan. Ei Houltin ja Tomlinsonin väliltä erityistä kemiaa löydy, mutta nuoret näyttelijät saavat silti aikaan tarpeeksi hyvän rakkaustarinan tyngän. Välillä jättiläiset tarjoavat jännittäviä tilanteita, toisinaan niitä hyödynnetään liikaa esimerkiksi pieruvitsien kautta, jotka vesittävät niiden uhkaavuutta. Kaikki johtaa kelvolliseen lopputaisteluun, sekä hieman hämmentävään viimeiseen minuuttiin, joka saa katsojan pohtimaan, että mistäs tässä nyt oli kyse?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Bryan Singer, joka tekee oivaa työtä tunnelman kanssa. Useiden käsikirjoittajien aikaansaamasta tekstistä ei syvällisyyksiä löydy, vaikka sitä kuinka kaivelisi, mutta se ajaa asiansa. Jack the Giant Slayer on mainiosti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät, puvut ovat läpikotaisin oivalliset ja maskeerauksetkin oivat, joskin parissa kohtaa itseäni hieman häiritsi, kuinka vähillä ruhjeilla hahmot tietyistä hetkistä selviävät, tekijöiden yrittäessä epätoivoisesti pitää filmiä lapsiystävällisenä. Ääniefektit rymistelevät tehokkaasti ja leikkaajanakin toimivan John Ottmanin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin. Elokuva kuitenkin kompastuu pahasti sen erikoistehosteisiin. Digitaalisesti tehdyt taustat ovat vielä ihan toimivia, mutta tietokoneilla tehdyt jättiläiset eivät missään kohtaa vakuuta. Ne ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä, mutta silti jotenkin aika kökköjä. Usein näyttää siltä kuin oikeat näyttelijät taistelisivat PlayStation 3:n videopeliörkkejä vastaan. On käsittämätöntä, että elokuva maksoi lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta efekteistä ei ole saatu tämän parempia. Kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneessä Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) nähtiin huomattavasti uskottavammin luotuja satuolentoja.

Yhteenveto: Jack the Giant Slayer on kelpo fantasiaseikkailu, joka kompuroi pahvisiin sivuhahmoihinsa ja heikkoihin erikoistehosteisiin. Elokuva vie passelisti mukanaan ja viihdyttää toimivasti läpi parin tunnin kestonsa. Leffa alustaa kertomuksensa ja hahmonsa tarpeeksi hyvin, eikä aikaakaan, kun he jo päätyvät seikkailuunsa. Seikkailu pitää sisällään kaikki oleelliset jutut vauhdikkaasta menosta, miekkataisteluista, hurjista hirviöistä ja huumorista nuoreen romantiikkaan - joskin Nicholas Houltin ja Eleanor Tomlinsonin väliltä ei kaksista kemiaa löydy. Muuten näyttelijät suoriutuvat vähintään kelvollisesti rooleistaan ja ohuiksi jäävät hahmot hyötyvät hyvistä näyttelijöistä. Elokuva on puitteiltaan oivallinen ja sen musiikit ovat mainiot, mutta leffan erikoistehosteet eivät vakuuta. Jättiläiset näyttivät jo kymmenen vuotta sitten videopelipahiksilta. Jack the Giant Slayerista löytyy selvät vikansa, mutta niistä huolimatta se on varsin menevä satuleffa, jonka voi sujuvasti katsoa ainakin kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jack the Giant Slayer, 2013, Warner Bros., New Line Cinema, Legendary Entertainment, Original Film, Bad Hat Harry Productions, Big Kid Pictures

Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.

Arvostelu: Bohemian Rhapsody (2018)

BOHEMIAN RHAPSODY

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Rami Malek, Gwilym Lee, Ben Hardy, John Deacon, Lucy Boynton, Aidan Gillen, Tom Hollander, Allen Leech, Aaron McCusker, Meneka Das, Ace Bhatti ja Mike Myers

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: S

"Is this the real life, is this just fantasy..."

Bohemian Rhapsody on yksi kaikkien aikojen hienoimmista kappaleista, sekä elokuva kappaleen luoneen yhtyeen Queenin tarinasta. Filmin teko lähti liikkeelle jo jokunen vuosi sitten ja siitä ilmoitettiin 2010, kun Queenin kitaristi Brian May paljasti leffan olevan suunnitteilla. Alunperin koomikko Sacha Baron Cohen roolitettiin pääosaan Queenin edesmenneeksi laulajatähti Freddie Mercuryksi, mutta Baron Cohenin ja Queenin jäsenten ollessa eri mieltä siitä, kuinka bändin historia täytyy esittää, Baron Cohen poistui projektista. Samalla tekijätiimikin koki muutosta ja ohjaajaksi valittu Dexter Fletcher vaihdettiin Bryan Singeriin. Freddie Mercuryksi palkattiin Rami Malek ja kuvaukset alkoivat alkusyksystä 2017. Tuotannossa alkoi kuitenkin tapahtua ongelmia, kun ohjaaja Singeriä kohtaan esitettiin ahdistelusyytöksiä ja oli useita päiviä, jolloin hän ei ilmestynyt paikalle kuvauksiin. Singer päätettiin lopulta vaihtaa takaisin Fletcheriin, joka hoiti tuotannon loppuun. Ongelmista huolimatta elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse en koe olevani mikään iso Queen-fani, mutta innostuin, kun kuulin, että yhtyeestä tehtäisiin elokuva. Trailerit näyttivät lupaavilta ja odotukseni kasvoivat... kunnes arvosteluja alkoi satelemaan, eivätkä ne olleet todellakaan niin positiivisia kuin monet odottivat ja toivoivat. Meninkin hyvin varautunein mielin katsomaan Bohemian Rhapsodya sen ennakkonäytökseen ja jännitin, mitäköhän olisin siitä mieltä?

Aloitteleva yhtye pestaa erikoisen Freddie Mercuryn laulajakseen, mikä johtaa tähtihetkien ja sydänsurujen kautta yhteen historian legendaarisimmista konserteista Live Aid -tapahtumassa.

Pääroolissa Farrokh Bulsarana eli laulaja Freddie Mercuryna nähdään Rami Malek, joka on aiemmin jäänyt aika pienelle huomiolle. Malek on näytellyt pienissä sivurooleissa, mutta lähinnä hänet tunnetaan vain hehkutetusta Mr. Robot -televisiosarjasta (2015-). Bohemian Rhapsodyn kautta Malekista tulee kunnon tähti, jolla on hieno ura edessään. Malek tekee aivan huikean roolityön Freddie Mercuryna ja leffaa katsoessa rooliin on vaikea kuvitella ketään parempaa. Toki Sacha Baron Cohenista löytyy samaa näköä, mutta loppujen lopuksi on varmasti parempi, ettei Freddietä näyttele tunnettu koomikko, vaan juurikin pienemmän luokan näyttelijä. Malek todella muuttuu Freddieksi tekohampaidensa, viiksiensä, erilaisten hiustyyliensä, sekä tietty valtavan lavakarismansa avulla. Hän ei pelkää heittäytymistä, vaan antaa kaikkensa koko ajan ja tekee niinkin vakuuttavaa työtä, että välillä unohdin katsovani näyttelijää. Konserttikohtauksissa tuntui siltä kuin olisin katsonut oikeaa Mercurya! Niin täydellinen Malek roolissaan on. Tämän lisäksi on aivan mahtavaa, kuinka Freddie tuodaan esille elokuvassa. Hänet näytetään suurena legendana, mikä hän todella on, mutta leffa uskaltaa kaivaa hieman syvemmällekin ja löytää puolia, mitkä eivät ole kovin legendaarisia - ainakaan hyvässä mielessä. Useissa kohtauksissa Freddie on aivan hirveä diiva, jolla menestys on noussut päähän, mutta samalla elokuva osoittaa jatkuvasti, kuinka rikkinäinen ihminen hän oli. Kaiken sen mielettömän show'n vetäjän alta löytyy aito ihminen, eikä leffa kaunistele sitä, millaisia ikävyyksiä Freddien elämään kuului, joko muiden tai hänen itsensä aiheuttamana.
     Valitettavasti elokuva ei todellakaan keskity samalla lailla Queenin muihin jäseniin, vaan he jäävät paikoitellen hyvinkin pieneen osaan. En tiedä, johtuuko tämä siitä, etteivät leffaa tuottamassa olleet Queenin kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor halunneet nostaa itseään esille. Mikä ikinä onkaan syynä, hahmoista selviää katsojille aika vähän. Gwilym Leen näyttelemä Brian on jonkin sortin älykkö, Ben Hardyn esittämä Roger tykkää naisista ja Joseph Mazzellon näyttelemä basisti John Deacon on aina jäänyt muiden varjoon. Siinäpä se. Kolmikon näyttelijät tekevät kyllä oikein mainiota työtä näyttelijöinä ja he sopivat ulkonäkönsäkin puolesta rooleihinsa (etenkin Gwilym Lee), mutta käsikirjoitus tarjoaa heille harmillisen vähän.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Freddien erikoisesti rakastama Mary (rooliinsa hyvin sopiva Lucy Bounton), Queenin managerit Jim Beach (Tom Hollander) ja John Reid (Aidan Gillen), Freddien henkilökohtainen manageri Paul (Allen Leech), sekä Freddien vanhemmat (Meneka Das ja Ace Bhatti). Leffassa nähdään myös Mike Myers hauskassa roolissa, joka avautuu parhaiten niille, jotka ovat nähneet Myersin hittikomedian Wayne's World (1992).

Huoleni ja pelkoni eivät onneksi käyneet toteen, vaan täytyy sanoa, että ihmettelen suuresti Bohemian Rhapsodyn saamaa negatiivista palautetta Yhdysvalloissa. Elokuvan jälkeen luin näitä arvosteluja ja kummastelin asioita, mitä jotkut kritisoivat. Eräät kirjoittavat, ettei leffa korosta tarpeeksi Freddien homoseksuaalisuutta, vaikka se on todella vahvasti esillä koko elokuvan ajan. Toiset taas sanovat, että filmi kaunistelee liikaa asioita ja vaikken todellakaan ole mikään Queen-tietäjä, voin sanoa, että elokuva kyllä näyttää yhtyeen varjopuoliakin, oli kyseessä sitten Freddien diivailut, yhtyeen riidat tai päihdeongelmat. Tämän lisäksi elokuva on saanut eniten kuraa niskaansa siitä, että kyseessä olisi liian laskelmoitu, perusturvallinen elämäkertateos, mikä ei sovi musiikkimaailmaa uudistaneelle yhtyeelle. Tämän tavallaan ymmärrän, sillä leffa kyllä seuraa samaa kaavaa kuin monet muut elämäkertaelokuvat, mutta olen eri mieltä siitä, että filmin pitäisi yrittää olla elokuvahistoriallisesti merkittävä teos. Filmi kyllä näyttää Queenin lahjakkuuden ja kuinka yhtye teki mestariteoksia rohkeasti kokeilemalla eri juttuja. Elokuvan Queenista ei tarvitse tehdä samaa kuin Queen.

En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi mikään ongelmaton teos, sillä kyllä Bohemian Rhapsodysta heikkoutensa löytyy. Ainoa itseäni oikeasti häiritsevä ongelma on elokuvan rytmitys. Leffa kertoo yli vuosikymmenen tapahtumat, jolloin tapahtui useita yhtyeelle merkittäviä asioita ja tietysti kahden tunnin elokuvaa tehtäessä on pitänyt karsia joitain juttuja pois. Alkupäässä vain tuntuu siltä kuin tarinasta puuttuisi joitain oleellisiakin juttuja. Ensimmäinen puolituntinen kiirehtii harmillisen paljon ja tarinaan on hieman hankalaa hypätä mukaan. Jotkut tärkeät hetket esitetään pikakelauksella, kun taas jotkut melkein hypitään yli. Elokuva näyttää kyllä, kuinka yhtyeen jäsenet tapaavat, vetävät ensimmäisen keikkansa, tekevät debyyttialbuminsa ja lähtevät kiertueelle, mutta nämä tapahtuvat niin nopeasti, että kaikki tuntuu hieman liiankin helpolta bändille, eikä kova työ täysin saa ansaitsemaansa kunniaa. Kuitenkin kun leffan nimikkokappale "Bohemian Rhapsodya" aletaan työstämään, filmi vihdoin löytää hyvän tahdin ja rauhoittuu. Kappaleeseen keskitytään huolella ja siitä eteenpäin tarina kulkee hyvällä temmolla eteenpäin. Matkan varrella nähdään useita vaikuttavia hetkiä ja päästään nauramaan hauskoille heitoille, sekä liikuttumaan surullisten hetkien aikana. Vähitellen elokuvan taso paranee ja tunnelmaa nostateen hienosti, kunnes lopussa kaikki päästetään valloilleen legendaarisessa Wembley-stadionin Live Aid -konserttitapahtumassa, mikä sai minun suuni loksahtamaan auki. Tekijät ovat lavasteiden, näyttelijöiden ja tietokonetehosteiden avulla luoneet lähes koko keikan uudestaan juuri sellaiseksi kuin se nähtiin 13. heinäkuuta 1985. En voi kuvitellakaan, kuinka paljon konserttiosuuden toteutus on vaatinut, mutta tekijöiden työ todella palkitaan ja olen varma, että monilla nousevat tunteet pintaan keikkaa seuratessaan. Aivan mieletön suoritus!

Live Aid -konserttitapahtuman lisäksi Bohemian Rhapsody on muutenkin upea tekninen taidonnäyte. Elokuva on kuvattu todella hyvin. Kamera-ajot ovat tyylikkäitä ja etenkin konserttikohtauksiin on panostettu huolella. Konserteissa valoja ja värejä käytetään tietty näyttävästi hyödyksi. Alkupään hyppelyä lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta. Kohtaukset eivät välttämättä yhdisty parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta ainakin kohtausten sisällä tapahtuvat leikkaukset toimivat. Puvustajat, lavastajat ja maskeeraajat ovat tehneet hienoa työtä luodessaan 1970- ja 1980-luvun ajankuvaa. Jotkut digiefektit ovat huomattavissa, mutta pääasiassa tehosteet näyttävät erittäin hyviltä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ääniefekteistä Queenin mahtaviin musiikkeihin. Ohjauksesta täytyy vielä mainita, että on vaikea sanoa, mihin Bryan Singer loppuu ja mistä Dexter Fletcher alkaa. Singer on tehnyt hyvän pohjatyön, mistä Fletcher on rakentanut suurimmaksi osaksi toimivan kokonaisuuden. Alun rytmitysongelmat eivät niinkään johdu heistä, vaan Anthony McCartenin käsikirjoituksesta, joka haluaa liiankin innokkaasti päästä itse asiaan ilman lämmittelyjä.

Yhteenveto: Bohemian Rhapsody on rytmitysongelmistaan huolimatta loistava elokuva ja pakkokatsottavaa kaikille Queenin faneille. Rami Malek tekee aivan tajuttoman huikean roolityön pääosassa Freddie Mercuryna. Hän heittäytyy niin täysillä rooliinsa tekohampaidensa ja liikkeidensä kanssa, että konserttikohtauksissa tuntuu siltä kuin katsoisi aitoa Freddietä. Valitettavasti Queenin muut jäsenet eivät saa samalla lailla ruutuaikaa ja sisältöä, vaikka heidän näyttelijänsä kelpo työtä tekevätkin. Teknisesti filmi on todella vaikuttavasti tehty aina kuvauksesta lavastuksiin ja asuihin. Suuri Live Aid -konserttitapahtuma on luotu häikäisevän hyvin lavasteilla ja tietokonetehosteilla. Konserttiosuudet ovat muutenkin vaikuttavia. Leffan aikana pääsee naureskelemaan sekä liikuttumaan, joten herkimpien kannattaa ottaa nenäliinat mukaan. Alkupäässä käsikirjoitus tuntuu hyppivän oudosti, minkä lisäksi mukana on muutama muukin asia, joita olisi voinut viilata, mutta muuten ohjaajavaihdoksistakin huolimatta Bohemian Rhapsody pääsee todella vahvasti plussan puolelle. Rami Malekin täydellinen roolisuoritus ja uskomattomasti toteutettu Live Aid -konsertti antavat lisäyksensä pisteisiin. Ei tarvitse olla Queen-fani, jotta elokuvasta voi nauttia, mutta oli fani tai ei, on hyvin luultavaa, että seuraavat päivät kuuntelee yhtyeen musiikkia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.11.2018

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bohemian Rhapsody, 2018, GK Films, New Regency Pictures, Queen Films Ltd., Regency Enterprises, Tribeca Productions

Arvostelu: X-Men: Apocalypse (2016)

X-MEN: APOCALYPSE (2016)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: James McAvoy, Michael Fassbender, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Oscar Isaac, Rose Byrne, Evan Peters, Josh Helman, Sophie Turner, Tye Sheridan, Lucas Till, Kodi Smit-McPhee, Alexandra Shipp
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men 2 (2003) oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, mitkä näin lapsena. Se avasi minulle mutanttien maailman ja sai minut kiinnostumaan sarjasta. Pari vuotta myöhemmin näin vihdoin myös X-Menin (2000) ja X-Men: The Last Standin (2006). X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-elokuva, jonka pääsin katsomaan elokuvateattereissa. Silloin se toimi, mutta nykyään en pidä siitä lähes ollenkaan. X-Men: First Classin (2011) kävin myös katsomassa ja se oli heti ensinäkemältä suosikkini sarjasta. The Wolverinea (2013) en käynyt katsomassa, kun se ilmestyi, mutta näin sen seuraavan vuoden alussa Blu-raylta. The Wolverine oli parempi kuin X-Men Origins, mutta jäi silti aika unohdettavaksi. X-Men: Days of Future Past (2014) ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin olin toivonut, mutta pidin siitä silti. Luulin tammikuussa, että tämä vuosi olisi täydellinen DC Comicsille, sillä Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli vuoden eniten odottamani elokuva. Toisin kävi ja petyin. Odotan silti kovasti Suicide Squadia (2016). Sen sijaan Deadpool (2016) ja Captain America: Civil War (2016) näyttivät, että kyllä Marvel osaa parhaiten. X-Men: Apocalypse oli vähiten odottamani supersankarielokuva tältä vuodelta, eivätkä odotukseni olleet korkealla, kun kävin katsomassa sen viime keskiviikkoaamuna. Hassu juttu oli, että elokuvaa ei oltu selkeästi ehditty suomentamaan, sillä lehdistönäytöksestä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Kielitaitoni kävi koetuksella, mutta selvisin erittäin hyvin, enkä puolessa välissä enää tajunnut katsovani elokuvaa ilman tekstitystä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men, X-Men 2, X-Men: The Last Stand, X-Men Origins: Wolverine, X-Men: First Class, The Wolverine ja X-Men: Days of Future Past!

Muinainen mutantti Apocalypse herätetään ja hän aikoo jatkaa suunnitelmaansa maailman orjuuttamiseksi. Hän kerää itselleen uuden joukon, Neljä Hevosmiestä, joihin myös Erik Lehnsherr/Magneto liittyy. Erikistä huolissaan oleva Raven/Mystique palaa Xavierin luo pyytääkseen X-Menien apua Apocalypsen pysäyttämiseksi.

Tässä elokuvassa on James McAvoyn pienin rooli Xavierina. Tuttuun tapaansa McAvoy vetää kuitenkin roolinsa tyylillä ja hahmo on vihdoin omaksunut professorin roolin. Loppupuolella Xavierin osuus jää vähäisemmälle ja elokuva keskittyy muihin nuorennettuihin hahmoihin.
     Myös Michael Fassbenderin esittämän Magneton rooli pienenee elokuvan loppupuolella. Alussa Magnetoon on tuotu paljon lisää sisältöä ja hänen motiivejaan selvennetään jälleen. Magnetolle sitten vain sattuu ja sattuu. Magneto-raukka. Fassbender on aina yhtä loistava.
     Jennifer Lawrencen Mystique on muuttunut hahmona paljon ja hänestä näkyy, että hän on joutunut tekemään vuosien varrella suuria päätöksiä. Lawrence on hyvä näyttelijä ja niin on myös tässä. Mystique nähdään hahmona ensimmäistä kertaa oikeasti hyvisten puolella. Saa nähdä, mikä lopulta ajaa hänet polulle, jolla hän kulkee alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006).
     Nicholas Houltin Beast pääsee paikoitellen kunnolla vauhtiin, mikä on tietysti hyvä asia. Hoult on oiva näyttelijä ja vetää roolin joka kerta paremmin.
     Studiolla varmasti huomattiin, että Quicksilver oli yksi pidetyimmistä asioista X-Men: Days of Future Pastissa, joten ei mikään ihme, että hahmo on jälleen mukana ja isommassa roolissa. Studiolla huomattiin myös, että eniten huomiota sai hahmon kohtaus, jossa hän pelastaa Wolverinen, Xavierin ja Magneton pikanopeudellaan, joten myös tässä elokuvassa nähdään samanlainen kohta, joka on vedetty täysin uusin sfääreihin.
     Uusista - tai siis jo tuttujen hahmojen nuorennetuista versioista ensin esitellään Scott Summers/Kyklooppi. Hahmoa ei oltu aiemmin saatu toteutettua kunnolla valkokankaalle, joten mietin, että mitäköhän tästä versiosta seuraa. Nuorta Kyklooppia esittää Tye Sheridan, joka on hyvä valinta ja hänestä tulee onnistuneesti esille hahmon tuleva johtajarooli.
     Edellisessä elokuvassa oli Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage ja tässä on samasta sarjasta tuttu Sophie Turner. Turner esittää nuorta Jean Greytä. Mielestäni Turner on parempi roolissa kuin Famke Janssen. Hahmon piileviä voimia hieman vihjaillaan elokuvassa. Sheridanin ja Turnerin kemia toimii hyvin.
     X-Men 2:ssa nähty Nightcrawler palaa vihdoin sarjaan ja häntä esittää Kodi Smit-McPhee. Hahmo on yksi suosikeistani X-Menistä ja siksi olin innoissani, kun ilmoitettiin hahmon olevan mukana uudessa elokuvassa. Tämän elokuvan Nightcrawler on ehkä hieman liian "emopoika", eikä tunnu täysin onnistuneelta tuotokselta. Toivottavasti jatkossa hahmo onnistuttaisiin pitämään sarjakuville uskollisina - etenkin nyt, kun muiden hahmojen kohdalla aletaan onnistua.
     X-Men: First Classissa esiintynyt Moira MacTaggert (Rose Byrne) on taas mukana sarjassa. MacTaggert oli toimiva hahmo ja Byrne on hyvä näyttelijä (kun ei tee mitään outoa aksenttia), joten mielelläänhän hahmoa katsoo jälleen.
     X-Men: Days of Future Pastissa Strykeriä esittänyt Josh Helman palaa tähän elokuvaan, enkä voi vieläkään sietää häntä. En todellakaan tiedä, mikä hänessä on, mutta Helman ärsyttää pelkästään olemalla ruudussa. No, hahmo muutenkin on inhottava, joten ehkä hän vain sitten vetää osansa todella hyvin.
     Isona pahana pahiksena elokuvassa on nimensä mukaisesti Apocalypse, jota esittää mm. Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Oscar Isaac. Isaacia on vaikea tunnistaa kaiken sinisen maskeerauksen alta ja hahmo tuntuu aluksi koomiselta, mutta hänestä tulee loppua kohti uhkaavampi.
     Apocalypsen joukkoihin kuuluvat Magneton lisäksi myös Angel (Ben Hardy), Psylocke (Olivia Munn) ja Storm (Alexandra Shipp). Angel tuntuu aika turhalta, eikä elokuvasta käynyt oikeastaan selväksi, oliko hahmo juuri Warren Worthington III:n Angel, vai joku muu. Psylocke on mukana näyttääkseen hyvältä, vaikka onhan hänen voimansa ihan tyylikkäästi toteutettu. Tämän elokuvan Ororo Munroe/Storm ei tunnu yhtään samalta hahmolta, mitä Halle Berry esittää alkuperäisessä trilogiassa.
     Mainokset jo spoilasivat, että tässä elokuvassa on mukana Wolverine. Mutta totta kai X-Men -elokuvassa esiintyy Wolverine. Jos mainoksia ei ole nähnyt, niin sen arvaa heti, kun X-Men 2:sta tuttu pato tulee näkyviin. Wolverine ei puhu mitään, mutta Hugh Jackman on silti vanha tuttu murisija ja hahmoon on saatu tuotu onnistuneesti eläimellisyyttä mukaan. Stan Lee tekee pitkästä aikaa X-Men -cameon, yhdessä vaimonsa kanssa.

Elokuva tapahtuu vuonna 1983, eli kymmenen vuotta X-Men: Days of Future Pastin tapahtumien jälkeen. Valitettavasti kymmenen vuoden aikahyppy ei ole kovin uskottava, sillä aiemmista osista tutut hahmot eivät ole vanhentuneet tarpeeksi. Alussa näytetään tarinan lähtökohdat. Muinaisessa Egyptissä vanha Apocalypse on siirtämässä tietoisuuttaan nuorempaan kehoon (Oscar Isaac) Neljän Hevosmiehen avustuksella. Työläiset kääntyvät Apocalypsea vastaan, pitäessään tätä vääränä jumalana ja sortavat pyramidin Apocalypsen ja tämän apurien päälle, ennen kuin Apocalypse on herätetty. Siitä päästään jälleen huikean tunnarin säestämään alkutekstiosioon, joka toimii kuin aikatunnelina, johtaen katsojan vuoteen 1983. Xavierin koulu on vihdoin saatu auki ja se on täynnä mutanttioppilaita. Alku keskittyy lähinnä uusien hahmojen (tai siis vanhojen tuttujen nuorempien versioiden) esittelyyn. Scott Summersin/Kykloopin kyvyn saaminen näytetään ja esitellään myös nuori Storm, Angel ja Nightcrawler.

X-Men: First Classin ja X-Men: Days of Future Pastin tapaan myös X-Men: Apocalypsen ajankuva on mielestäni todella onnistunut. Hauskana yksityiskohtana on, että Kykloopin lasit, jotka estävät lasersäteiden purkautumisen hahmon silmistä, ovat hieman muokatut, perusmustat Ray-Banit. Myös hauskana kohtauksena on, kun nuoret käyvät katsomassa juuri ilmestyneen Star Wars: Episode VI - Return of the Jedin (1983). He käyvät keskustelua, missä yhden mielestä Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back (1980) on edelleen paras, kun taas yhden mielestä alkuperäistä ei voi voittaa (Star Wars: Episode IV - A New Hope, 1977). Kolmas sanoo, että kaikki voivat olla kuitenkin samaa mieltä, että kolmas on aina heikoin. Tämä tuntuu jopa hieman selvältä viittaukselta, että ohjaaja Bryan Singer, joka ohjasi X-Menin ja X-Men 2:sen, ei ollut tyytyväinen, mitä hänen sarjasta poistumisensa jälkeen tehtiin X-Men: The Last Standille. Selkeää on myös, että Bryan Singer ei miellä X-Men Origins: Wolverinea mukaan sarjaan ja on siksi tuonut Wolverinen kynsien tarinan omana versionaan mukaan. Joku voisi mussuttaa, että tämä johtuu siitä, että Days of Future Past muutti historiaa ja siksi tapahtumat ovat erilaiset, mutta oma mielikuvani asiasta tuntuu - anteeksi vain - todellisemmalta.

Muinaisen Egyptin ja erilaisen kulttuurin tuominen mukaan X-Meniin - tai ylipäätään supersankarielokuviin - on erittäin toimiva ratkaisu. Se on ollut todellista historiaa, joten miksei se olisi mukana supersankarien/mutanttien omassa historiassa. Mielestäni X-Men: First Classista lähtien mutanttien eläminen ihmisten keskuudessa on saatu tehtyä realistiseksi. Katsojana ei tunnu enää, että katsoo jotain supersankarihömppää, vaan tunnelma elokuvassa on kaiken hömpän keskellä saatu luotua niin onnistuneen todelliseksi, että paikoitellen unohtaa katsovansa erittäin epärealistista elokuvaa.

Tavallaan tämä tuntuu kahdelta erilaiselta elokuvalta, sillä Egyptikohtauksen jälkeen ollaan hyvin todentuntuisessa ympäristössä ja elokuva menee rauhallisesti eteenpäin. Ei pitkäveteisesti, vaan rauhallisesti. Sitten kun lopussa aletaan rymistellä ja kaikki pistetään pas... noh, tuhotaan, niin elokuva muuttuu todella mahtipontiseksi. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pelkkä nimi kertoo jo, että maailmanlopun meiningeistä on kyse. Muutos rauhallisuudesta megamässäilyyn tulee niin sujuvasti, ettei sitä edes ehdi tajuta. Lopputaistelu osataan lopettaa onneksi tarpeeksi ajoissa, ettei se ala tuntua puuduttavalta. Pitkä taistelu on silti kyseessä.

X-Men: Apocalypse on kuvattu todella taidokkaasti. Leikkaus on myös erittäin onnistunutta. Lavasteet ja puvustus ovat toimivia. Varsinkin ihan viimeisessä kohtauksessa tosifanit tulevat pitämään puvustuksesta! Musiikkina on tietenkin loistava tunnari ja vanhempia kappaleita, joista itselleni tarttui Eurythmicsin "Sweet Dreams (Are Made of This)" -kappale, joka soi Quicksilverin pikanopeuskohtauksessa. Sitä kappaletta olen kuunnellut yhä vain uudestaan ja uudestaan kirjoittaessani tätä arvostelua. Tässä elokuvassa on varmaankin yhtä paljon tai jopa enemmän tehosteita pelkästään lopputaistelun aikana kuin First Classissa ja Days of Future Pastissa yhteensä. Tehosteet ovat näyttäviä, vaikka muutamassa kohtaa hieman heikommilta näyttäviä. Pääosin visuaalinen ilme on huikea. 3D-efekti ei jälleen kerran tuonut oikeastaan mitään uutta elokuvakokemukseen.

Nyt on aika arvioida koko X-Men -elokuvasarja tähän mennessä. Vaikka Deadpoolissa esiintyykin pari X-Menin jäsentä, niin en laske sitä nyt tähän mukaan. Heikoin sarjasta on ehdottomasti X-Men Origins: Wolverine. Sen kykenee juuri ja juuri katsomaan, mutta siinä on niin paljon huonoa, että se kannattaisi suosiolla jättää väliin. Onneksi Days of Future Past ja Apocalypse ovat nyt lopullisesti poistaneet sen aikajana. Valitettavasti toiseksi heikoin on mielestäni alkuperäinen X-Men. Elokuva ei ole kestänyt aikaa paljoa, eikä se loppujen lopuksi tarjoa sisältöä kunnolla. Kolmanneksi heikoin on X-Men: The Last Stand, joka ei oikein tiedä kunnolla, miten lopettaisi trilogian, mutta tarjoaa viihdyttäviä kohtia. Seuraavana on The Wolverine, joka on ihan hyvä elokuva, vaikka se on hieman unohdettava pätkä muiden joukossa. X-Men 2 on neljänneksi paras ja vaikka siinäkin on ongelmansa, niin se on silti oiva supersankaripätkä. Parhaimpana kolmikkona on tämä uudempi sarja. Pronssisijalle jää X-Men: Days of Future Past, joka olisi todella hyvä elokuva, jos sen toinen puolisko olisi toimivampi. Loistava ensimmäinen vähän-yli-tunti nostaa sen kuitenkin X-Men 2:sen yläpuolelle. Hopeasijalle pääsee tämä sarjan uusin osa, X-Men: Apocalypse. Parhaimpana pysyy mielestäni yhä X-Men: First Class. Enkä oikein usko, että sitä tullaan ylittämään.

Yhteenveto: X-Men: Apocalypse on mielestäni toiseksi paras X-Men -sarjan elokuva. Suosittelen sitä kaikille supersankarielokuvien ja X-Menin ystäville. Uudet nuoret versiot tutuista hahmoista ovat hyvin roolitettuja. Apocalypse on aluksi hieman koominen, mutta kun häneen tottuu, niin tajuaa, että kyseessä on oikeasti uhkaava pahis. Elokuvassa on paljon tunteita, jotka välittyvät katsojalle ja siinä on myös hauskoja kohtia. Ärsyttää, että Wolverinen mukanaolo piti spoilata mainoksessa, sillä olisi ollut upeaa huomata hahmon esiintyminen vasta elokuvaa katsoessa. "Sweet Dreams (Are Made of This)" jää soimaan loppupäiväksi päähän, kuten myös alkutunnari. Toivon todella, että tulisi vielä ainakin yksi X-Men -elokuva, jossa käytetään tämän elokuvan näyttelijöitä. Muistakaa jäädä istumaan saliin vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden jälkeen tulee kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
X-Men: Apocalypse, 2016, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men: Days of Future Past (2014)

X-MEN: DAYS OF FUTURE PAST (2014)

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, James McAvoy, Michael Fassbender, Patrick Stewart, Ian McKellen, Jennifer Lawrence, Nicholas Hoult, Peter Dinklage, Ellen Page, Halle Berry, Shawn Ashmore, Evan Peters, Josh Helman ja Anna Paquin (The Rogue Cut)
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia / The Rogue Cut: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men: First Class (2011) oli mielestäni aivan mahtava lisäys X-Men -sarjaan (2000-). Ajatus siitä, että nuoremmat versiot tutuista hahmoista palaisivat valkokankaille, oli tietysti myös mahtavaa. Myös tieto, että samassa elokuvassa olisi mukana alkuperäisen X-Men -trilogian (2000-2006) hahmot, sai minut innostumaan lisää. Aikamatkailu olisi mielenkiintoinen lisäys supersankarielokuviin. Mainokset näyttivät lupaavilta ja meninkin katsomaan X-Men: Days of Future Pastin ensi-iltaviikonloppuna elokuvateatteriin, kun se ilmestyi juuri ennen kesää 2014.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men (2000), X-Men 2 (2003), X-Men: The Last Stand (2006), X-Men Origins: Wolverine (2009), X-Men: First Class ja The Wolverine (2013)!

Tulevaisuudessa mutantit ja ihmiset ovat vaarassa, sillä heitä jahtaavat vahdit, joita on lähes mahdotonta pysäyttää. X-Menit lähettävät Wolverinen tietoisuuden ajassa taaksepäin tämän nuorempaan kehoon. Wolverinen tehtävänä on pysäyttää Mystique, ennen kuin hän tappaa tohtori Bolivar Traskin, mikä aiheuttaisi tuhoavaan sotaan johtavan ketjureaktion.

Hugh Jackman esittää jo seitsemättä kertaa Wolverinea. Ei ihme, ettei näyttelijä enää jaksaisi vetää samaa roolia. Jackman kuitenkin vetää rutiininomaisesti tuttuun tapaansa hyvän suorituksen. Erikoista on se, että vaikka Wolverine menettää adamantiumkyntensä The Wolverinessa, niin tässä hänellä on ne taas.
     James McAvoyn esittämään nuoreen Charles Xavieriin tuodaan lisää syvyyttä. Hahmo on menettänyt uskonsa siihen, että voisi auttaa ihmisiä ja hän haahuilee kartanossaan kuin Bruce Wayne elokuvassa The Dark Knight Rises (2012). Patrick Stewart palaa vanhana Xavierinä ja esittää ihan samalla lailla kuin alkuperäisessä X-Men -trilogiassa (2000-2006). Omasta mielestäni nuorennettu versio Xavieristä on paljon mielenkiintoisempi kuin Stewartin esittämä. McAvoyn esittämässä hahmossa on paljon enemmän tunnetta mukana.
     Minun on pakko oikeasti sanoa, että Michael Fassbender vetää Erik Lehnsherrin/Magneton roolin paremmin kuin Ian McKellen, vaikka McKellen legendaarinen onkin. Mielestäni Fassbenderin Magnetossa on enemmän syvyyttä ja hänen motiivinsa ovat selvemmät. Silti on hienoa nähdä molemmat versiot hahmosta samassa elokuvassa.
     Jennifer Lawrencen Mystique ei toimi niin hyvin tässä elokuvassa kuin X-Men: First Classissa. Kaiken aikaa pakosalla olevaan hahmoon ei oikein saa kosketuspintaa. Lawrence on silti oiva valinta rooliin. Hahmoa ei vain ole hyödynnetty mielestäni kunnolla tässä.
     Nicholas Hoult parantaa suoritustaan Hank McCoyna/Petona. Pedon maskeeraus näyttää välillä hieman koomiselta, mutta hahmo toimii onneksi.
     Game of Thronesista (2011-) tuttu Peter Dinklage esittää tohtori Bolivar Traskia. Tässä elokuvassa tulee parhaiten mielestäni esille se, miksi ihmiset tuhoavat mutantteja. Mutantit aiheuttavat hämminkiä, ihmiset pelkäävät ja Trask tarjoaa ratkaisun. Ihminen on aina pelännyt, mitä ei ymmärrä. Dinklage on hyvä näyttelijä ja on oiva valinta rooliin.
     X-Men: The Last Standissa vakiintuneeksi Kitty Prydeksi valittu Ellen Page on oma pidettävä itsensä. Harmi vain, ettei hahmo pääse oikeuksiinsa tässä. Vaikka hahmolla varmasti on kyky siirtää muiden tietoisuuksia näiden nuorempiin kehoihin, niin tulee se kyky tässä elokuvassa hieman puskista.
     Alkuperäisestä X-Men -trilogiasta palaa myös Halle Berry, joka esittää tietysti Stormia. Hahmo jää harmi vain hieman hyödyttömäksi, vaikka pari pilveä kutsuukin voimillaan antamaan suojaa sankareille.
     Shawn Ashmore palaa Bobbyna/Icemanina. Iceman on mielestäni ollut aina mielenkiintoinen hahmo ja hän olikin yksi suosikeistani lapsena, kun katsoin X-Men 2:sta.
     Paras uutuus elokuvassa on Evan Petersin esittämä Quicksilver, jonka kykynä on supernopeus. Kaikkein eniten huomiota elokuvassa saikin Quicksilverin kohtaus, jossa näytetään, miten hän kokee nopeutensa. Kohtauksessa hän juoksee tavallista vauhtia, kun kaikki hänen ympärillään pysyy paikoillaan. Harmi, että hahmon osuus jää tosi vähäiselle. Peters on hyvä valinta Quicksilveriksi.
     Josh Helmanin näyttelemä William Stryker on ärsyttävin versio hahmosta. Jokin vain pelkästään hänen näkemisessään saa ärsytyksen nousemaan. En ole varma, onko se hyvä asia. Muitakin uusia hahmoja, sekä vanhoja tuttavuuksia on mukana.

Kovin montaa supersankarielokuvaa ei tule mieleen, joissa olisi aikamatkustusta. Eipä tule oikeasti nyt mieleen yhtä ainutta. Siksi aikamatkustus on uusi, mielenkiintoinen asia genren elokuville ja se on saatu onnistumaan hyvin. Yleensä aikamatkustuselokuvissa ei loppujen lopuksi ole tolkkua, sillä ajan muuttumista ei ole käsitelty oikein. Tässä se on toimivaa, sillä selitetään selkeästi, ettei menneisyyden muutoksilla ole vaikutusta tulevaisuuteen, kunnes aikalinkki katkeaa. Vaikka esimerkiksi The Terminator (1984) ja Back to the Future (1985) ovat toimivia elokuvia, joihin liittyy aikamatkustus, niin ei niiden tarinoiden logiikassa ole tarkemmin ajatellen päätä eikä häntää.

Kuten jo sanoin, niin mielenkiintoani kasvatti se, että elokuvaan on yhdistetty alkuperäisen trilogian hahmot ja X-Men: First Classin hahmot. Wolverinessa on hauskaa, että Hugh Jackman voi esittää sekä nuorta Wolverinea, kuin myös vanhaa, sillä hahmo ei ulkoisesti vanhene ja näyttää siten aina samalta. Tosin jos vertaa Wolverinea ensimmäisessä X-Menissä (2000) tämän elokuvan Wolverineen, niin muutos on selkeä. Fania innostaa varmasti kohtaus, jossa nuori Xavier juttelee vanhan Xavierin kanssa. Tulevaisuuden kohtaukset on saatu hyvin suunniteltua kaikin puolin erilaisiksi kuin 1973 tapahtuva osio. Tulevaisuus on synkempi kaikin puolin ja futuristisia elementtejä on siellätäällä, kun taas 70-luvun ajankuva on saatu nappiin. Tai mistä minä sitä tiedän, kun en silloin vielä elänyt, mutta tyylillisesti vaikuttaa siltä, mikä kuva minulla on siitä ajasta.

Vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että Bryan Singer palasi ohjaajana X-Menin pariin, niin olisin silti toivonut, että X-Men: First Classin ohjaaja Matthew Vaughn olisi jatkanut tämänkin parissa. Singer teki kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvää työtä tämän elokuvan parissa.

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Muuten kahdessa eri ajassa liikkuminen toimii leikkauksellisesti, mutta alkupuolella, kun siirrytään vuodesta 1973 takaisin tulevaisuuteen, niin ollaan oltu menneisyydessä niin kauan, että tulevaisuusosio tulee hieman yllättäen. X-Men 2:sta tuttu teemamusiikki on tullut takaisin, mikä oli yksi hienoimmista asioista elokuvassa. Harmi vain, että tunnari on yhä liian lyhyt. Tehosteet ovat hienoja, vaikka tulevaisuuden vahtien toteutus ei designista asti miellytä minua erityisemmin. Loppu on visuaalisesti tyylikkään näköinen. Yksi hauska kikka elokuvan parissa kohtauksessa on, että on käytetty vanhoja filmikameroita, joiden kuvaa näytetään uutiskuvana. Kikka tuo myös todentuntuisuutta elokuvaan ja se saa katsojalle onnistuneesti mielikuvan, että tämä on ollut todellinen tapahtuma.

Elokuvasta on olemassa The Rogue Cut -versio, joka on noin vartin pidempi elokuva. Nimensä mukaisesti se sisältää lisäjuonen, johon liittyy Rogue (Anna Paquin). Se on sekä pidennetty versio, että myös paikoitellen vaihtoehtoinen versio elokuvasta, missä Kittyn haavoittumisen takia tilalle täytyy hakea Rogue, sillä tämä pystyy siirtämään Kittyn voimat itseensä. Vaikka yleisesti pidän siitä, että hyvistä elokuvista on olemassa pidemmät versiot, sillä ne tuovat usein lisää sisältöä tarinaan ja hahmoihin, kuten esimerkiksi The Lord of the Rings -trilogiassa (2001-2003), niin tässä omasta mielestäni teatteriversio on ehkä jopa parempi, sillä Roguen mukanaolo tuntuu hieman väkinäiseltä. Muuten uudet kohtaukset toimivat. The Rogue Cut on saatavilla vain Blu-rayna, mutta The Rogue Cutin sisältäviä Blu-rayta ei ole enää myynnissä. The Rogue Cut -versio sisältää myös teatteriversion.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina X-Men: Days of Future Past - The Rogue Cut -Blu-rayn toisella levyllä on lähes tunnin kestävä "Mutant vs. Machine", joka sisältää pätkät "Time Switch", "Panels to Frames", "Code Cadre of the X-Men", "Two Worlds, Two Battles", "Through the Lens: Revising History", "Synchronizing the Vision", "Mutant Menace: Mankind's Defense", "A Rogue Move" ja "What's Next", jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös galleria, pariminuuttinen "Fantastic Four Sneak Peek" ja puolituntinen keskustelupätkä "X-Men Unguarded".

Yhteenveto: X-Men: Days of Future Pastin ensimmäinen tunti on todella hyvä, mutta sen jälkeen elokuvan taso ei pysy enää täysin samana. Hyvä se on, muttei niin hieno kuin olisin toivonut. Vanhojen ja uusien X-Men -näyttelijöiden yhdistäminen samaan elokuvaan on onnistunutta ja näyttelijäntyö pelaa hyvin läpi elokuvan. Tunnusmusiikin palauttaminen sarjaan on täydellinen idea ja toivon, että sitä käytetään jatkossakin. Vanhan filmikameran käyttö toimii ja on hienoa nähdä vahdit vihdoin kunnolla käytössä. Lopputekstien aikana tulee yksi kohtaus ja niiden jälkeen toinen, joka antaa esimakua tulevalle X-Men: Apocalypse -elokuvalle (2016). Kyseinen pätkä onkin seuraavana tiedossa X-Men -arvosteluissani. X-Men: Apocalypsen jälkeen on kuulemma tiedossa vielä ainakin yksi Wolverine -elokuva (2017) ja yksi X-Men -elokuva, mutta toivon, että niiden jälkeen oikeudet luovutettaisiin Marvel Studiosille ja X-Men saataisiin yhdistettyä Marvel Cinematic Universeen (2008-).

Kirjoittanut: Joonatan, 9.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.xmenmovies.wikia.com
X-Men: Days of Future Past, 2014, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men 2 (X2 - 2003)

X-MEN 2

X2

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Halle Berry, Famke Janssen, James Marsden, Anna Paquin, Rebecca Romijn, Brian Cox, Alan Cumming, Aaron Stanford, Shawn Ashmore ja Kelly Hu
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Supersankarielokuvien suosion laskettua 1990-luvulla kehnojen Batman-leffojen myötä, paljon kypsemmin tehty ensimmäinen X-Men -elokuva (2000) ilmestyi juuri oikeaan aikaan ja räjäytti kaikkien tajunnat. Elokuva oli niin suuri hitti, että tietty sille tehtiin jatkoa ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyikin X2 - joissain maissa X2 - X-Men United ja Suomessa kaikkein loogisimmin X-Men 2. Elokuvaa kehuttiin edeltäjäänsä paremmaksi ja se oli vielä isompi menestys. Itselläni X-Men 2 on yksi ensimmäisistä Marvel-sarjakuviin pohjautuvista elokuvista, minkä näin. Uskoisin, että olin nähnyt tätä aiemmin vain Sam Raimin ensimmäisen Spider-Man - Hämähäkkimiehen (Spider-Man - 2002). En ollut saanut katsoa ensimmäistä X-Meniä sen korkean ikärajan takia, enkä ollut perehtynyt sarjakuviin, joten elokuva tuntui aikoinaan hieman sekavalta. Kuitenkin kaikki toiminta ja hienoja kykyjä omaavat hahmot saivat minut innostumaan ja haluamaan nähdä lisää supersankarielokuvia.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä elokuvaa X-Men!

Valkoiseen taloon hyökätään ja muuan eversti William Stryker on kehittänyt juonen mutanttien tuhoksi. Professori X ja hänen X-Men -tiiminsä yrittävät selvittää, kuka on vastuussa hyökkäyksestä ja he huomaavat tarvitsevansa vanhojen vihollistensa apua.

Vanhat tutut X-Men -sankarit ovat tietty mukana jälleen. Hugh Jackman on entistäkin parempi Loganina/Wolverinena ja hahmoa syvennetään hienosti avaamalla hänen taustojaan lisää. Jackman osoittaa viimeistään tässä epäilijänsä vääriksi, sillä hän todella on täydellinen valinta rooliin! Patrick Stewart on jälleen uskottava vanhana viisaana Charles Xavierina/professori X:nä. Valitettavasti James Marsdenin näyttelemästä Scott Summersista/Kykloopista ei tässäkään saada aikaiseksi sarjakuvahenkistä johtohahmoa, vaan Kyklooppi jää yllättävän pieneen rooliin. Marsden on kuitenkin hieman parempi kuin edellisessä elokuvassa. Storm (Halle Berry) ja Jean Grey (Famke Janssen) pääsevät hyvin esille ja varsinkin Jeanin hahmoa syvennetään kunnolla. Anna Paquinin esittämä Rogue on otettu mukaan kouluun ja hän seurustelee viime leffassa vain nopeasti esitellyn Bobbyn/Jäämiehen (Shawn Ashmore) kanssa. Heidän romantiikkansa tuo kivan lisänsä, eikä muutu imeläksi. Bobbyn lisäksi myös tulta hallitseva John/Pyro (Aaron Stanford) nousee paremmin esiin ja Stanford onnistuu tekemään äkkipikaisesta hahmostaan ymmärrettävän.
     Myös vanhat tutut roistot Magneto (Ian McKellen) ja Mystique (Rebecca Romijn) tekevät paluun. Mystique pääsee hienosti esille ja hänen kykyjään käytetään erittäin toimivasti läpi elokuvan. McKellen on yhtä erinomainen Magnetona kuin edellisessä elokuvassa. On upeaa, että vaikka Magneto ja Mystique ovat yhä ihmiskuntaa ja siten myös X-Men -ryhmää vastaan, voivat he unohtaa vihansa hetkeksi ja työskennellä yhdessä, kun siihen koituu todellinen tarve, sillä tämän leffan pahis uhkaa niin hyviä kuin pahojakin mutantteja.
     Pidän todella paljon siitä ratkaisusta, että edellisen elokuvan pahikset on siirretty hyvien puolelle, jolloin tarinan roistoksi nousee tällä kertaa Brian Coxin näyttelemä William Stryker. Tämä hahmo suorastaan halveksuu mutantteja, eikä näe heissä ihmisiä ja persoonia, vaan pelkkiä kummajaisia. Tämä tekee hänestä uhkaavan pahiksen ja Cox on loistava valinta osaan. Strykerin apuna toimii Lady Deathstrike (Kelly Hu), joka on mahtava apuri etenkin toimintakohtauksissa.
     Uusina mutantteina elokuvassa esitellään mm. teleporttaaja Kurt Wagner, eli Painajainen, jota näyttelee Alan Cummings, ja William Strykerin karmiva ajatuksia hallitseva poika Jason (Michael Reid McKay). Teleporttaaminen on aina ollut oma unelmakykyni ja siksi pidän Painajaisesta todella paljon. Pidän myös kovasti siitä, että Painajainen näyttää demonilta, mutta hän uskoo Jumalan hyvyyteen. Tämä osoittaa hyvin, ettei kaikki ole sitä, miltä päällepäin näyttää.

X-Men 2 alkaa mitä parhaimmalla mahdollisella tavalla. Ensin kuullaan samanlainen selitys mutaatiosta kuin ensimmäisessä osassa, minkä jälkeen filmin nimi suorastaan räjähtää ruutuun fantastisen musiikin säestämänä. Tästä elokuva lähtee käyntiin aivan huikealla toimintakohtauksella, mikä toimii tänäkin päivänä erinomaisesti. Kohtaus on rakennettu mestarillisesti ja sen päällä pauhaa eeppinen musiikki, mikä nostaa ihon kananlihalle. Upea meno ei siihen katkea, vaan kyseessä on aivan mielettömän hieno kokonaisuus. X-Men 2 on selkeästi parempi elokuva kuin ensimmäinen X-Men - ei vain koska toimintaa on enemmän ja se on paljon näyttävämpää, vaan koska leffan tarina on huomattavasti parempi ja onnistuneemmin rytmitetty. X-Men 2 ei kiirehdi juonensa kanssa kuten X-Men, vaan kulkee hienosti ja rauhassa eteenpäin. Siinä, missä ensimmäinen X-Men tuntui enemmän mainiolta esittelyltä, X-Men 2 kertoo kunnon tarinaa ja todella syventyy hahmoihinsa. Yksi ehdottomasti parhaista asioista leffassa on, kuinka se pystyy keskittymään lukuisiin sankareihin ja roistoihin, ja saa katsojan jokaisen pään sisälle. Harvoin näkee elokuvaa, mikä pystyy syventymään näinkin hienosti isoon hahmogalleriaansa.

En voi kuitenkaan kieltää, ettenkö nauttisi elokuvasta paljon myös sen toimintakohtausten takia. Sillä ne ovat loistavia! Hyökkäys Valkoiseen taloon, taistelu Xavierin koulussa, lentokonetakaa-ajo, sekä Wolverinen ja Deathstriken kaksintaistelu ovat häikäisevän upeasti toteutettuja (vaikkakin lentokonekohtauksessa tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä ajat sitten). Toiminta ei ole vain aivotonta viihdettä, vaan siihen on saatu aitoa jännitettä mukaan. Loppuhuipennus voi nykypäivänä tuntua oudon pieneltä, kun X-Men -tiimi ei taistele mitään supermutanttia vastaan, mutta kenties juuri siksi pidän huipennuksesta todella paljon. Elokuva näyttää edellistä osaa paremmin, että ihmiset eivät pelkää mutantteja vain, koska he ovat erilaisia, vaan koska he pelkäävät mutanttien aiheuttavan ihmisten sukupuuton. Sama tapahtuu hienosti myös toisinpäin ja kyseessä onkin kahden lajin taisto selviytymisestä, ja X-Menin täytyy yrittää saada rauha kahden lajin välille. Jo edellisessä osassa oli hyvin mukana viittausta siitä, että mutantit ovat vertauskuvia vähemmistöille ja tämä leffa tekee siinä vielä parempaa työtä. Etenkin kohtaus, jossa Bobbyn vanhemmat saavat tietää poikansa olevan mutantti ja äiti kysyy, onko Bobby koskaan yrittänyt olla olematta mutantti, viestii tästä vertauksesta upeasti.

Ohjaaja Bryan Singer on selkeästi tiennyt varmemmin, mitä on tekemässä, sillä sen huomaa kaikin puolin. Singer on tehnyt jatko-osasta hienosti synkemmän ja jollain tapaa jopa realistisemman, mutta onnistuu silti pitämään huumoria ja sarjakuvameininkiä mukana. Elokuva on upeasti kuvattu ja leikattu. Mukana on useita tyylikkäitä siirtymäleikkauksia, eikä toimintakohtauksia ole pilkottu epäselväksi mössöksi. Tehosteet ovat kuitenkin kärsineet vuosien saatossa ja kuten jo sanoin, lentokonekohtaus ei näytä enää kovin kummoiselta. Onneksi kohtaus on niin mielenkiintoinen ja jännittävä, ettei huonoista tehosteista välitä. Lavasteet ovat todella näyttävät - varsinkin Alkali-järven tukikohta on huikeasti toteutettu. Tukikohta on aivan kamalan likainen ja sen vihreä värimaailma tekee siitä sairaan näköisen paikan, mikä tekee siitä entistäkin kiehtovamman. Maskeeraukset ovat hienot, etenkin sinisillä hahmoilla Mystiquella ja Painajaisella, sekä karmivalla Jasonilla. Edellisen elokuvan musiikista vastannut Michael Kamen on antanut pestinsä eteenpäin John Ottmanille ja hyvä niin, sillä musiikki on paljon parempaa. Hieno tunnusmusiikki jää loppuillaksi soimaan päässä.

Yhteenveto: X-Men 2 on huomattavasti parempi elokuva kuin X-Men. Filmi on paljon paremmin kerrottu ja se syventyy mestarillisesti kaikkiin hahmoihinsa. Näyttelijät tekevät upeaa työtä ja toimintakohtaukset ovat näyttäviä ja jännittäviä. Musiikki on erinomaista ja pitkästä kestostaan huolimatta elokuva tuntuu edellistä osaa lyhyemmältä. Syvällisyyksiäkin löytyy, eikä kyseessä ole puhdasta viihdettä, vaikka huumoriakin on mukana. Sarjakuvien faneille X-Men 2 on varmasti "pakko nähdä ja omistaa" -luokkaan kuuluva elokuva. Suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan leffan, sillä se todella kuuluu supersankarielokuvien parhaimmistoon! Harmi, ettei Bryan Singer ohjannut kolmatta osaa, mikä on tiedossa minulla huomenna...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.1.2016 - Muokattu 9.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.x-men.wikia.com
X2, 2003, 20th Century Fox Film Corporation

Arvostelu: X-Men (2000)

X-MEN

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Ian McKellen, Famke Janssen, Halle Berry, James Marsden, Anna Paquin, Ray Park, Bruce Davison, Tyler Mane ja Rebecca Romijn
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

Ennen ensimmäistä X-Meniä Marvelin sarjakuviin pohjautuneet elokuvat olivat olleet enemmänkin huteja kuin napakymppejä. Vuonna 1998 ilmestynyt Blade ei ollut saanut ihmisiä innostumaan supersankarielokuvista ja siten vain DC Comicsin Batman- ja Superman-tarinat olivat toimineet filmatisointeina. Tai no, ensimmäiset niistä. Leffat kuten Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) ja Batman & Robin (1997) olivat lähinnä laskeneet supersankarielokuvien tasoa. Vuonna 2000 ilmestynyt X-Men nosti kuitenkin genren uuteen suosioon. Se veti yleisöä lopulta niin paljon teattereihin, että siitä tuli yksi vuotensa menestyneimmistä elokuvista ja aloitti sarjakuvaleffojen megatuotannon. X-Meneistä näin ensimmäisenä X-Men 2:n (X2 - 2003), sillä ensimmäisellä oli liian korkea ikäraja. Pidin elokuvasta kuitenkin paljon ja olin erittäin innostunut, kun vihdoin sain nähdä ensimmäisen osan sarjasta. Olenkin katsonut elokuvan useasti uudestaan. Tänä vuonna ilmestyy sarjan kahdeksas osa, X-Men: Apocalypse (2018), joten päätin valmistautua siihen katsomalla uudelleen kaikki aiemmat osat. Alkuperäistä X-Men -trilogiaa en valitettavasti omista, joten ystäväni lainasi sen minulle, jotta voin katsoa ja arvostella sen.

Mutantit ovat ihmisiä, jotka omaavat erityiskykyjä. Tavalliset ihmiset pelkäävät ja vihaavat mutantteja, minkä takia mutantit joutuvat piilottelemaan. Vanha mutantti Charles Xavier/Professori X on perustanut koulun nuorille mutanteille, jossa he voivat olla turvassa. Xavierin entinen ystävä Erik Lehnsherr/Magneto aikoo ryhtyä sotaan tavallisia ihmisiä vastaan, joita puolustaa Xavierin X-Men -joukko. Toisaalla kaksi mutanttia, menneisyytensä unohtanut Logan/Wolverine ja ihmiskontaktia välttelevä Marie/Rogue, kohtaavat ja toinen heistä on erittäin tärkeä Magneton suunnitelman onnistumiselle.

Hugh Jackman on täydellinen valinta Wolverineksi. Hänellä on juuri se olemus ja ulkonäkö, mitä hahmolta odottaa. Jackmanista löytyy tarvittavaa raivoa, mutta hän osaa olla myös sympaattinen ja tunteikas henkilö. Wolverine on yksi suosikkisankareistani moniulotteisen persoonansa takia.
     Patrick Stewart on erittäin hyvä Charles Xavierina ja Ian McKellen toimii täydellisesti pahana Magnetona. Konkarinäyttelijät vetävät osansa juuri niin kuin pitää. Stewart on uskottava viisaana ajatustenlukijana ja McKellenistä löytyy uhkaavuutta metallia hallitsevana roistona. Xavierin ja Magneton entinen ystävyys tuodaan parissa kohtaa hyvin esille.
     Anna Paquin on oiva valinta Rogueksi, joka ei voi koskettaa muita ihmisiä, sillä siten hän imee heistä elinvoimaa. Välillä Paquinin täytyy tosin vain ihmetellä suu auki ja Rogue täytyy pelastaa hieman liian monta kertaa. On kuitenkin erinomainen ratkaisu, että elokuva esittelee mutanttien maailman katsojille Roguen kautta, joka itsekin vasta löytää voimansa ja Xavierin mutanttikoulun.
     Valitettavasti James Marsden ei ole paras mahdollinen vaihtoehto X-Men -tiimiin kuuluvaksi Scott Summersiksi/Kykloopiksi, joka pystyy ampumaan lasersäteitä silmistään. Joko Marsden ei osaa näytellä kovin hyvin tai sitten hänen hahmonsa on kirjoitettu kehnosti. Sarjakuvissa Kyklooppi johtaa X-Men -tiimiä, muttei saa elokuvassa yhtään arvoistaan käsittelyä. Halle Berry ja Famke Janssen ovat sen sijaan oivat valinnat säätä hallitsevaksi Ororo Munroeksi/Stormiksi ja telekinesiaa harjoittavaksi Jean Greyksi. Ainoa huono puoli Berryn suorituksessa on hänen kamala vitsirepliikkinä lopputaistelun aikana, mutta siitä voi syyttää lähinnä käsikirjoittajaa.
     Magneton apureina toimivat ketterä Sammakko (Ray Park), vahva Sabretooth (Tyler Mane) ja keneksi tahansa muuttuva Mystique (Rebecca Romijn). Mainiota Mystiqueta lukuunottamatta pahiskätyrit ovat aika heikkoja hahmoja ja heidän näyttelijänsuorituksensa eivät ole parhaimmasta päästä.
     Bruce Davisonin esittää senaattori Kellyä, tavallista ihmistä, joka inhoaa mutantteja, koska pelkää heitä. Hahmo tuo oman hyvän lisänsä, sillä hänen kautta katsoja ymmärtää paremmin, miksi Magneto on niin kovasti ennakkoluuloisia ihmisiä vastaan. Davison on erinomainen inhottavana ihmisenä, johon löydetään kuitenkin muitakin puolia.
     Tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata Marvelin sarjakuvahahmoja luoneen Stan Leen cameon rannalla.

Elokuvan alussa tapahtuvat hahmoesittelyt ovat kiehtovat ja erittäin toimivat. Esimerkiksi Wolverine ehtii olla ruudulla vain hetken ja kaikki tajuavat heti, ettei häntä kannata suututtaa. Magneton lapsuuden näyttäminen keskitysleirillä saa välittömästi ymmärtämään, mikä on aloittanut hänen ihmisvihansa ja se on muutenkin vaikuttava, sekä yllättävän synkkä aloituskohtaus. Alkupäähän on saatu mukaan jopa hienoa mysteerisyyttä, sillä leffa ei ihan heti paljasta, millaisesta tarinasta on kyse. Mukana on myös hienoja vertauksia tosielämään, sillä jotkut ihmiset, kuten senaattori Kelly, kammoksuvat mutantteja heidän erilaisuutensa takia, mikä tuo voimakkaasti mieleen mm. rasistit ja homofoobikot. Tämä tuo leffaan hienoa syvällisyyttä, jolloin se ei ole pelkkää viihdehömppää.

Toimintakohtauksia on yllättävän vähän, mikä ei toisaalta ole huono asia, sillä elokuva käyttää hyvin aikansa kertoakseen laajasta hahmogalleriastaan. Filmi kestää vain tunnin ja kolme varttia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa tarkkaan näin monesta hahmosta. Elokuvan lyhyelle kestolle onkin hyvä, että monet sarjakuvien hahmoista eivät esiinny vielä tässä ensimmäisessä osassa. Toiminnan vähyys ei häiritse myöskään sen takia, että Wolverinen ja Mystiquen kamppailua lukuunottamatta leffan toimintakohtaukset eivät ole kovin kummoiset tai kiinnostavat. Lyhyt kesto muodostuu välillä pieneksi ongelmaksi, sillä sen takia tarina tuntuu loikkivan liian nopeasti eteenpäin. Mukaan on myös eksynyt pieniä juoniaukkoja. Nämä eivät kuitenkaan haittaa liikaa, sillä elokuva tekee muuten loistotyötä esitellessään maailmaansa katsojille. Harmi vain, että loppujen lopuksi leffa jääkin aika lailla esittelyksi ja tavallaan pintaraapaisuksi siitä, mitä se voisi olla. Tässä täytyy kuitenkin ottaa huomioon, ettei vuonna 2000 ollut muita samanlaisia elokuvia, jolloin se oli uraauurtava teos. X-Meniä täytyykin kiittää siitä, että supersankarielokuvat nauttivat nykyisestä suosiostaan. Pidän kovasti siitä, ettei ohjaaja Bryan Singer käsitellyt filmiä pelkkänä sarjisleffana, vaan hän teki ihan kunnon tarinaa, jossa on yliluonnollisia elementtejä mukana.

Visuaalisesti elokuva on valitettavasti kärsinyt vuosien saatossa. Esimerkiksi Kykloopin ampumat lasersäteet näyttävät todella huonoilta ja muutamat räjähdykset ovat selkeästi digitaaliset. Wolverinen kynsien ilmestyminen näyttää onneksi yhä hyvältä ja telekineettisesti siirtyvät asiat liikkuvat sujuvasti. Magneton koneesta leviävä valoklöntti ei tosin vakuuttanut edes vuosia sitten. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin, mutta elokuva näyttää yleiseltä ilmeeltään hieman utuiselta. Xavierin mutanttikoulun lavasteet ovat upean tyylikkäät. Sekä kartanon sisäosa, että maan alla oleva käytävä ovat hienosti suunniteltuja. Puvustus on taidokkaasti toteutettu ja vaikka hieman surettaa, ettei X-Men -tiimi käytä sarjakuvista tuttuja asuja, on tämä silti ymmärrettävää, sillä ne olisivat voineet näyttää todella typeriltä ja viedä paljon pois vakavasta ja tiettyä realismia hakevasta tunnelmasta. Mukana on kuitenkin hauska viittaus sarjakuvien pukuihin. Elokuvan musiikista vastaa Michael Kamen, jonka säveltämät taustamusiikit ovat hyviä, mutta eivät kovin mieleenpainuvia.

Yhteenveto: X-Men on oikein hyvä aloitus sekä omalle sarjalleen, että 2000-luvun supersankarileffojen suosiolle. Se esittelee hyvin maailmansa, mutta jää lopulta hieman liikaa pelkäksi esittelyksi. Pientä seikkailua mahtuu kyllä mukaan, sekä pari viihdyttävää toimintakohtausta. On kuitenkin hienoa, että elokuva keskittyy täysillä hahmoihinsa, joiden näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta erinomaista työtä. Hugh Jackman, Patrick Stewart ja Ian McKellen olivat nappivalinnat rooleihinsa. Ohjaaja Bryan Singer ei onneksi ole tehnyt vain hölmöä viihdettä, vaan lisää syvällisyyttä erilaisten pohdintojen kautta. Efektit ovat päivittyneet vuosia sitten ja mukaan mahtuu juoniaukkoja, jotka häiritsevät hieman katselukokemusta. Ongelmista huolimatta täytyy kuitenkin muistaa, että ilman tätä elokuvaa ei olisi ilmestynyt Spider-Maneja, Avengerseja sun muita Marvelin sarjakuviin perustuvia elokuvia. Se lisää arvostustani filmiä kohtaan ja suosittelenkin X-Meniä kaikille supersankareiden ja sarjakuvien ystäville. Se on myös siinä mielessä kypsä teos, että se sopii hyvin aikuisillekin. En kuitenkaan ymmärrä elokuvan korkeaa K-16 -ikärajaa, sillä paria ahdistavaa hetkeä lukuunottamatta filmi sopii täysin hyvin 12-vuotiaille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.1.2016 - Muokattu 4.8.2018
Lähteet: Elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pixlisting.com
X-Men, 2000, 20th Century Fox Film Corporation