Ensisilmäyksellä, kausi 9 (How I Met Your Mother - 2013-2014) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 9

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Näyttelijät: Josh Radnor, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Jason Segel, Alyson Hannigan, Cristin Milioti, Robert Belushi, Marshall Manesh, William Zabka, Wayne Brady, Sherri Shepherd, Frances Conroy, Tim Gunn, Joe Nieves, Cristine Rose, Anna Camp, Ray Wise, John Lithgow, Lin-Manuel Miranda, Sarah Chalke, Ashley Williams, Bill Fagerbakke, Lucy Hale, Kyle MacLachlan, Jorge Garcia, Jennifer Morrison, Kal Penn, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 47 minuuttia

Ikäraja: 12

Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs ja kahdeksas kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Yksi sarjan päätähdistä, Jason Segel meinasi tosin jättää sarjan, sillä hänen elokuvauransa oli tuossa kohtaa lähtenyt nousuun, mutta kun tekijät päättivät, että yhdeksäs kausi veisi tarinan päätökseensä, hän suostui palaamaan vielä viimeiselle kaudelle. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan yhdeksäs ja samalla viimeinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2013. Kausi voitti parhaan kuvauksen Emmy-palkinnon, minkä lisäksi suuri osa jaksoista sai positiivista palautetta. Sarjan lopetus sai kuitenkin murkavastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta ja nykyään sarjan lopetusta pidetään jopa yhtenä televisiohistorian huonoimmista. Itse olin tosiaan aiemmin nähnyt vain yksittäisiä jaksoja Ensisilmäyksellä-sarjasta ja vasta kun viime syksynä huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Aloitin finaalikauden katsomisen jännittyneenä, sillä olin jo vuosia kuullut haukkuja sarjan lopetuksesta.

Samalla kun viisikko valmistautuu Barneyn ja Robinin häihin, Lily ja Marshall riitelevät Italiaan muuttamisesta. Häissä Ted kohtaa naisen, joka muuttaa hänen elämänsä.

Ensisilmäyksellä-sarjan tuttu kaveriviisikko tekee paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa. Barney Stinson (Neil Patrick Harris) ja Robin Scherbatsky (Cobie Smulders) valmistautuvat häihinsä, jännittäen tulevaisuutta eri tavoin. Lily Aldrinin (Alyson Hannigan) ja Marshall Eriksenin (Jason Segel) rakkaus kuitenkin rakoilee, sillä Marshall ei ole innostunut Italiaan muuttamisesta Lilyn uuden työn takia, minkä lisäksi mies ei ole vielä paljastanut vaimolleen saamastaan tuomaripestistä. Kaiken tämän keskellä Ted Mosby (Josh Radnor) pohtii omaa rakkauselämäänsä, tietämättä että tulevat häät muuttaisivat hänen elämänsä radikaalisti. Radnor, Harris, Smulders, Hannigan ja Segel ovat edelleen mainiot rooleissaan, mutta en tykännyt siitä, kuinka muutaman hahmon tarinat viedään lopulta päätökseensä ja kuinka tympeästi hahmoja loppusuoralla kohdellaan.

     Monet muutkin tutut, kuten Barneyn veli James (Wayne Brady), Barneyn vanhemmat Loretta (Frances Conroy) ja Jerome (John Lithgow), Robinin isä Robin Sr. (Ray Wise), limusiinikuski Ranjit (Marshall Manesh), Marshallin äiti Judy (Suzie Plakson), Kapteeni (Kyle MacLachlan), sekä Tedin exät kuten Victoria (Ashley Williams) ja Stella (Sarah Chalke) nähdään vielä viimeisen kerran, samalla kun joukkoon liittyy vihdoin ja viimein Tedin tuleva vaimo ja tämän lasten äiti, jonka näyttelijäksi paljastettiin kahdeksannen kauden lopussa Cristin Milioti. Milioti on täydellinen valinta äidin näyttelijäksi ja hahmo on kaiken odotuksen arvoinen. Valitettavasti se, miten tätäkin hahmoa kohdellaan sarjan lopussa, pistää vihaksi.

Ensisilmäyksellä-sarjan viimeinen tuotantokausi on hyvin erilainen aiempiin kausiin verrattuna. Siinä, missä kahdeksan edellistä kautta kertoivat aina suunnilleen vuoden tapahtumat syksystä kesään, finaalikausi tapahtuu pääasiassa vain Robinin ja Barneyn hääviikonlopun aikana, kertoen monenlaisia skenaarioita joita ehtii vielä tapahtua ja palaamalla toisinaan takaumien kautta menneisyyteen. Osittain ratkaisu toimii ja osittain ei. Toisaalta tällainen venytys johtaa todella turhiin jaksoihin, joista eräs riimitellen etenevä iltasatujakso teki nopeasti mieli hypätä yli. Toisaalta taas pidin siitä, että tekijät venyttämällä venyttävät odotusta itse hääseremoniaan, ja Tedin ja äitihahmon kohtaamiseen ja nämä hetket ovat onneksi odotuksen arvoiset. Barneyn ja Robinin suhde tuntuu vihdoin ansaitulta ja Barneyn kehityskaari lipevästä naistenmiehestä rakastavaksi aviomieheksi on erinomainen. Ted oppii vihdoin päästämään irti Robinista ja tätä käsittelevä jakso on niin kaunis kuin kypsäkin. Ja onneksi se pääjuttu, eli Tedin ja äidin ensitapaaminen on aidosti suloinen.

Ja siihen sarja olisi pitänyt ymmärtää lopettaa.

Sillä se, mitä yhdeksäs kausi tekee kaksiosaisessa finaalijaksossaan, on jotain niin anteeksiantamatonta vittuilua koko fanikuntaa kohtaan, että ratkaisujen pelkkä ajattelu pistää vihaksi. Ensisilmäyksellä päättää ihan viime metreillä tuhota aivan kaiken, mitä se on kausiensa aikana rakentanut. Hahmojen kehityskaaret heitetään roskakoriin ja ylipäätään koko sarjan pointti tuikataan tuleen. En voinut muuta kuin tuijottaa pöyristyneenä, kuinka päätösjakso näyttää keskisormea periaatteessa kaikille. Carter Bays ja Craig Thomas ovat liiankin epätoivoisesti päättäneet shokeerata katsojan tekemällä totaalisia u-käännöksiä, joista eräs tekee koko yhdeksännen kauden häätarinasta täysin yhdentekevän. Nähtävästi ne ärsyttävimmät vedot johtuivat siitä, että Bays ja Thomas kuvasivat tulevaisuuteen sijoittuvat osiot Tedin lapsia esittävien Lyndsy Fonsecan ja David Henrien kanssa jo vuosia aiemmin, jotta he eivät ikääntyisi, eikä heidän kohtauksiaan pystynyt enää kuvaamaan uusiksi. Baysin ja Thomasin olisi pitänyt tajuta, että he olivat lähteneet kuljettamaan tarinaansa ja hahmojaan eri suuntaan, poispäin heidän alkuperäisestä visiostaan, eikä vanha lopetus enää toimikaan kaiken kypsyttelyn jälkeen.

En yhtään ihmettele, että tätä finaalia pidetään yhtenä koko televisiosarjahistorian huonoimmista - jopa Radnor ja Hannigan ovat jälkikäteen myöntäneet, ettei se toiminut ja julkaistiinpa DVD:llä vaihtoehtoinen loppu, kun Bays ja Thomas tajusivat, mitä olivatkaan menneet tekemään. Mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä. Sarjan huipennus on totaalinen tarinankerronnallinen epäonnistuminen, joka pitää pilkkanaan kaikkia, jotka olivat tuhlanneet elämästään pitkän ajan tämän viisikon seuraamiseen. Nyt tietäen, miten kertakaikkisen typerästi ja suorastaan loukkaavasti Ensisilmäyksellä lopulta päättyy, en ole varma haluanko koskaan katsoa sarjaa uudelleen.

Pamela Fryman on ohjannut tuotantokauden kaikki jaksot ja jos jotakuta pitää kehua, niin Frymania, joka yrittää parhaansa pitääkseen tunnelman korkealla silloin, kun käsikirjoittajien aikaansaannokset saavat näkemään punaista. On myös hatunnoston arvoinen juttu, että Fryman ohjasi sarjan 208:sta jaksosta lopulta jopa 196 jaksoa, mikä on täysin poikkeuksellinen temppu televisiohistoriassa! Teknisesti Ensisilmäyksellä sentään pitää tasonsa. Finaalikausi on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus pätevää ja äänimaailmakin osaavasti rakennettu. The Solidsin Hey, Beautiful -kappale on viimeiseen asti mahtava tunnusbiisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Ensisilmäyksellä, kausi 7 (How I Met Your Mother - 2011-2012) - sarja-arvostelu

ENSISILMÄYKSELLÄ - KAUSI 7

HOW I MET YOUR MOTHER

Luojat: Carter Bays ja Craig Thomas

Pääosissa: Josh Radnor, Neil Patrick Harris, Cobie Smulders, Alyson Hannigan, Jason Segel, Kal Penn, Becki Newton, Nazanin Boniadi, Chris Elliott, Ellen D. Williams, Martin Short, Frances Conroy, Wayne Brady, Bill Fagerbakke, Ray Wise, Jimmi Simpson, "Weird Al" Yankovic, Katie Holmes, Ernie Hudson, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget

Genre: komedia

Jaksomäärä: 24

Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 48 minuuttia

Ikäraja: 12

Komediasarja Ensisilmäyksellä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syksyllä 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides ja kuudes kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan seitsemännen tuotantokauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Kausi sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, mutta katsojaluvut pysyivät korkealla ja kausi sai neljä Emmy-ehdokkuutta (paras kuvaus, lavastus, maskeeraus ja leikkaus), joista se voitti jälkimmäisen. Itse olin aiemmin katsonut vain yksittäisiä jaksoja sarjasta, mutta kun viime vuonna huomasin Ensisilmäyksellä-sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen alusta loppuun. Pidin kuudesta ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin seitsemännen kauden katselun positiivisin mielin.

Samalla kun Ted jatkaa "sen oikean" etsimistä, Lily ja Marshall odottavat esikoislastaan, Barney syventää suhdettaan Noran kanssa ja Robin ihastuu terapeuttiinsa.

Ensisilmäyksellä-sarjan tutut hahmot ovat jälleen vauhdissa. Erottuaan Zoeysta (Jennifer Morrison), Ted (Josh Radnor) on jälleen sinkkumarkkinoilla ja etsimässä sitä oikeaa, tulevaa vaimoaan ja lastensa äitiä. Lapsista puheen ollen, kuudennen kauden päätteeksi Lily (Alyson Hannigan) sai tietää, ettei hän potenutkaan ruokamyrkytystä, vaan hän on itse asiassa vihdoin raskaana, Marshallin (Jason Segel) intoillessa tulevansa kohta isäksi. Barney (Neil Patrick Harris) on alkanut kypsentyä ja asettuu hissukseen aloilleen Noran (Nazanin Boniadi) kanssa, mistä Robin (Cobie Smulders) on harmissaan, kunnes hän menee terapiaan ja ihastuu terapeuttiinsa Keviniin (Kal Penn). Hahmot ovat edelleen mainiot, joskin jälleen kerran sarja tuntuu kertovan kaikista muista paitsi Tedistä ja siitä, kuinka tämä tapasi lastensa äidin. Kuvitelkaapa nyt ihan oikeasti, että isänne ryhtyisi kertomaan teille tarinaa siitä, kuinka hän tapasi äitinne, mutta todellisuudessa hän jaarittelee ummet ja lammet ties keistä muista naisista, sekä ystäviensä suhdesotkuista. Sentään kaudelta löytyy parikin kertaa, kun sarja ironisesti heittää vitsiä siitä, kuinka huono Ted on kertomaan tarinoita. Näyttelijäkaarti on lystikkäässä vedossa ja Pennin lisäksi uusista tulokkaista kehut ansaitsee myös Becki Newton, joka näyttelee Quinnia, stripparia, joka pistää Barneyn tunteet sekaisin.

Seitsemäs tuotantokausi on hieman epätasainen tapaus, etenkin vahvan kuudennen kauden jälkeen, mutta nousee silti plussan puolelle, lähinnä hulvattoman hauskan loppupäänsä takia. Ankkakravaattiin liittyvä jatkuva vitsi on hupaisa, mutta muuten kauden ensimmäinen puolikas jättää toivomisen varaa - jopa ykkösjakson Suomi-viittauksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata, kuinka Lily ja Marshall ryhtyvät valmistautumaan lapsensa syntymään, mutta yksittäiset juonikuviot eivät aina ole järin mielenkiintoisia ja osa jaksoista on selvästi vähemmän hauskoja kuin toiset. Katsaukset tulevaisuuteen Barneyn häihin on hiukan kömpelö kerrontakikka, jolla yritetään saada katsoja arvuuttelemaan läpi kauden, kuka onkaan juhlien morsian?

Suunnilleen kauden puolivälin kieppeillä taso lähtee kuitenkin taas nousuun ja loppupää kaudesta tarjoaa monia todella lystikkäitä jaksoja, lähtien neljännestätoista jaksosta, jossa Barney kyllästyy siihen, että Lily ja Marshall ovat niin kiireisiä perhejutuissaan, ettei heillä ole enää aikaa kavereilleen ja niinpä hän päättää nousta trioksi muodostuneen poppoon johtajaksi. Jaksoa varten on jopa tehty oma intronsa, josta Lily ja Marshall on pyyhitty pois. Kauden huippujaksot olivat kuitenkin mielestäni peräkkäiset yhdeksästoista ja kahdeskymmenes jakso, joista ensimmäisessä syvennytään Barneyn luomaan veljeskuntaan ja toisessa hypitään ajassa ja näytetään, kuinka Ted ja Marshall katsovat alkuperäisen Tähtien sota -trilogian (Star Wars - 1977-1983) kolmen vuoden välein ja esittävät haaveensa ja uskomuksensa siitä, missä elämäntilanteessa he tulevat olemaan seuraavan kolmen vuoden päästä.

Tämänkin kauden ohjausvastuussa on lähes yksinään ollut Pamela Fryman ja vain siihen ankkakravattiin keskittyvä kolmosjakso on eri ohjaajan, Rob Greenbergin käsialaa. Fryman jatkaa mainiota työtään, pitäessään tunnelmaa korkealla, silloinkin kun käsikirjoittajat hieman kompuroivat, yrittäessään keksiä uusia kommelluksia tälle kaveriporukalle. Teknisestikin Ensisilmäyksellä-sarjan seitsemäs kausi on oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja leikattu, lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja äänimaailmakin on passelisti rakennettu tuttuja musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org 

How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions

Arvostelu: Smile (2022)

SMILE

Ohjaus: Parker Finn

Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.

Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.

Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.

Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä (Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.

Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman (1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.

Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.

Yhteenveto: Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment

Arvostelu: Superman Returns (2006)

SUPERMAN RETURNS

Ohjaus: Bryan Singer
Pääosissa: Brandon Routh, Kate Bosworth, Kevin Spacey, James Marsden, Tristan Lake Leabu, Frank Langella, Sam Huntington, Parker Posey, Eva Marie Saint, Kal Penn ja Marlon Brando
Genre: supersankarielokuva, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva elokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli ylistetty menestys, joten se sai tietty jatkoa. Myös Teräsmies II (Superman II - 1980) sai paljon kehuja, mutta Teräsmies III (Superman III - 1983) ja etenkin lisäosa Supertyttö (Supergirl - 1984) ja Teräsmies ja uhka auringosta (Superman IV: The Quest for Peace - 1987) lytättiin täysin sekä kriitikoiden että fanien keskuudessa. Suunniteltua "Teräsmies V" -elokuvaa ei siis koskaan tehty. Hahmo haluttiin kuitenkin pitää valkokankailla, ja Warner Bros. Picturesin ostaessa hahmon oikeudet, yhtiö alkoi kehittelemään "Superman Reborn" -leffaa. Vaikka elokuva kirjoitettiin pariin otteeseen uudestaan, ei siitä tullut mitään. Kun Kevin Smith pestattiin käsikirjoittajaksi, tarina muuttui ja filmi alkoi kulkea nimellä "Superman Lives". Projektia kehiteltiin jopa niin pitkälle, että Tim Burton valittiin ohjaajaksi ja Nicolas Cage roolitettiin Supermaniksi. Tämäkään yritys ei onnistunut, ja lopulta yhtiö pisti projektin jäihin ja Burton poistui tekemään muita elokuvia. Käsikirjoittaja Alex Ford ehdotti yhtiölle omaa tarinaansa "Superman: The Man of Steel", mutta erimielisyyksien vuoksi Fordin idea ei lähtenyt liikkeelle. J. J. Abrams taas ehdotti, että koko sarja alkaisi alusta ja kirjoitti yhtiölle elokuvan "Superman: Flyby". Ohjaajana oli tarkoitus toimia McG, mutta hän päätti lopulta hylätä leffan tehdäkseen Charlien enkelit: Kurvit suoriksi (Charlie's Angels: Full Throttle - 2003). Yhtiö ajatteli yhdistää DC:n tunnetuimmat hahmot ja tehdä elokuvan "Batman vs. Superman", mutta päätti lopulta keskittyä hahmojen sooloseikkailuihin. Kun se ei lähtenyt liikkeelle, Warner Bros. kääntyi takaisin Abramsin puoleen ja "Superman: Flybyn" kehittäminen jatkui. Ohjaajaksi valittiin Brett Ratner, mutta kun projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, hänkin hylkäsi elokuvan. McG palasi takaisin, mutta yhtiö päätti korvata hänet Bryan Singerillä, joka hylkäsi aloittamansa X-Men -sarjan (2000-) tehdäkseen lapsuutensa sankarista filmin. Hassua kyllä, Brett Ratner taas korvasi Singerin X-Menin puolella. Hahmot saatiin roolitettua ja kuvaukset voitiin vihdoin aloittaa. Superman Returns sai ensi-iltansa kesällä 2006 ja se oli menestys, minkä lisäksi kriitikot pitivät filmistä. Kuitenkin vuosien varrella elokuvan arvostus on alkanut selkeästi laskea ja nykyään leffaa pidetään jopa todella huonona! Itse näin leffan lapsena muiden Superman-filmien ohessa. Pidin siitä ja katsoin sen uudelleenkin, mutta siitä on jo vuosia. Kun mietin, mitä elokuvia voisin arvostella vuodelle 2019, vanhat Teräsmiehet kävivät mielessäni, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan ja koska olin jo päättänyt arvioida vanhat Batmanit. En kuitenkaan omistanut niitä, joten unohdin idean. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -kokoelman, joka sisälsi elokuvat, jolloin päätin kirjoittaa niistä arviot. Tämä on Teräsmies-arvosteluista viimeinen tältä erää.

Superman on ollut poissa maapallolta viisi vuotta ja kun hän palaa takaisin, ovat asiat muuttuneet. Lex Luthor on kuitenkin sama rikollisnero kuin aiemmin ja häneltä löytyy jo uusi ilkeä juoni Supermanin pään menoksi.

Tällä kertaa Supermanin eli Clark Kentin eli Kal-Elin roolissa nähdään Brandon Routh, joka on mielestäni aivan väärä valinta. Ensinnäkin hän on liian nuori tämän elokuvan Supermaniksi. Routh oli 25-vuotias tämän kuvausten aikana, mikä olisi sopiva ikä, jos leffa kertoisi Supermanin syntytarinan. Tämän leffan Superman on ollut viisi vuotta poissa maapallolta, mitä ennen hän on ehtinyt tekemään sankarihommia varmaankin yli vuoden. 18- tai 19-vuotias Superman ei ole kovin uskottava tapaus, joten rooliin olisi pitänyt saada joku viitisen vuotta vanhempi. Toiseksi Routh on aika tönkkö roolissaan. Hän yrittää kai parhaansa imitoidakseen edeltäjäänsä, Christopher Reeveä, mutta se on lähinnä hieman surullista katseltavaa. Supermanista on muutenkin tehty yllättävän surullinen tapaus, mille löytyy toki syitä, mutta on se silti paikoitellen hieman kummallista. Toilailevaksi Clark Kentiksi Routh sopii ihan kivasti, muttei hän silti vakuuta olevansa mikään sankari. Toisaalta Routhista on vaikea saada irti mitään, sillä hahmolle on annettu yllättävän vähän ruutuaikaa.
     Välillä elokuvan päähenkilö tuntuu nimittäin olevan toimittaja Lois Lane, jota näyttelee Kate Bosworth. Valitettavasti Bosworthista löytyvät samat ongelmat kuin Routhista: hän on liian nuori, eikä hän ole kovin kummoinen näyttelijä. Siihen kun vielä lisää päälle sen, että hahmo on aika rasittava, ei Loisin tarinaa jaksaisi seurata. Lois ei tunnu osaavan keskittyä asioihin, eikä hän vaikuta olevan kovin hyvä toimittaja... tai kovin hyvä äiti. Lois Lane on nimittäin mennyt kihloihin lentäjä Richard Whiten (James Marsden) kanssa ja heillä on yhteinen lapsi Jason (Tristan Lake Leabu). Richardia käy hieman sääliksi, sillä Lois on selvästi yhä rakastunut Supermaniin, ja katsojana pohtiikin, kumman hän valitsee. Vaikka molemmat miesehdokkaat osaavat lentää (toinen lentokoneella ja toinen ilman mitään apua), on Superman kaikista vahvin ja paljon siistimpi, joten mitä mahdollisuuksia Richard-poloiselle jää?

Supermanilla ei todella taida olla muita vihollisia, sillä jälleen kerran pahiksena nähdään Lex Luthor. Tällä kertaa hahmoa esittää Kevin Spacey, joka tekee kyllä hyvää työtä - parempaa kuin Routh ja Bosworth - mutta silti ainakin itse haluaisin välillä nähdä jonkun toisen roiston, joka vaikuttaisi oikealta uhalta Supermanille. Läpi elokuvasarjan tekijät ovat miettineet, että seuraavassa leffassa sankari kohtaisi voimakkaat Doomsdayn, Brainiacin tai Darkseidin, mutta joka kerta he päätyvät Luthoriin. Hahmoon ei ole myöskään tuotu oikein mitään uutta, jolloin hän on entistäkin tylsempi roisto. Luthorin neroutta ei vieläkään saada korostettua tarpeeksi ja hän on jälleen onnistunut ympäröimään itsensä aika tyhmillä kätyreillä. Luthorin mukana pyörii Parker Poseyn näyttelemä Kitty, joka muistuttaa alkuperäisen Supermanin Eve Teschmacher -hahmoa ollessaan paikoitellen hieman tyhmä, pukeutuessaan kalliisti ja kokiessaan pientä empatiaa Supermania kohtaan.
     Supermanin, Loisin ja Luthorin lisäksi myös muut tutut hahmot tekevät paluun. Daily Planet -lehden pomo Perry White (Frank Langella) haluaa tehdä isoimmat jutut sankarin paluusta. Valokuvaaja Jimmy Olsen (Sam Huntington) on innoissaan kaikesta ja yrittää saada otettua valokuvan, joka voittaisi kaikki muut. Clark Kentin äiti Martha Kentkin nähdään pienessä roolissa ja häntä esittää Eva Marie Saint. Elokuvassa on myös hyödynnetty arkistokuvaa Marlon Brandosta, joka näytteli alkuperäisessä leffassa Supermanin oikeaa isää, Jor-Eliä.

Vaikka Superman Returns onkin Teräsmies-sarjan viides elokuva (kuudes, jos laskee kamalan Supertytön mukaan), ei se ole selkeää jatkumoa aiemmille tapahtumille. Elokuvaa tehdessä on selvästi mietitty, etteivät Teräsmies III ja Teräsmies ja uhka auringosta olisi koskaan tapahtuneet, vaan viittauksia on vain kahteen ensimmäiseen osaan. Ainoastaan alkuperäiselle Teräsmiehelle elokuva on varmasti jatkoa, kun ottaa huomioon Marlon Brandon Jor-Elinä, John Williamsin ikonisen tunnusmusiikin käytön ja monet repliikit, jotka viittaavat alkuperäiseen osaan. Leffasta oikein huokuu ohjaaja Bryan Singerin into alkuperäistä elokuvaa kohtaan, sillä Superman Returnsissa nähdään useita hetkiä, jotka ovat suoraan siitä kopioituja. Jotkut hetket ovat erinomaisia viittauksia, kuten lopun tuttu kuva, jossa Superman hymyilee ja lentää kohti avaruutta, mutta mukaan mahtuu myös hetkiä, jotka kopioivat hieman liikaa vanhoja juttuja. Itse pidin ehkä jopa eniten kohdasta, jossa hahmot katsovat suttuista kuvaa lentävästä Supermanista ja heidän repliikkeihinsä on saatu mukaan vanha kunnon: "Onko se lintu? Onko se lentokone?"

Lopputuloksena voisi olla mainio yhdistelmä jatko-osaa, uudelleenfilmatisointia, sarjan uudelleenkäynnistystä ja omillaan seisovaa seikkailua, mutta valitettavasti Superman Returns jää vain ihan kivaksi elokuvaksi. Leffa alkaa todella vahvasti alkuperäistä osaa kopioivilla alkuteksteillä, minkä jälkeen mukaan on saatu kiinnostavaa mysteerisyyttä. Vaikka elokuvan nimen mukaista Supermanin paluuta täytyykin odotella lähes kolme varttia, kuluu aika yllättävän nopeasti, ja siinä kohtaa, kun Clark Kent pistää tutut sinipunaiset trikoonsa ylle, on tunnelma saatu oikeaksi vauhdikkaassa lentokoneonnettomuuskohtauksessa. Valitettavasti sen jälkeen taso alkaa laskea. Kuten jo sanoin, Supermanista on tehty yllättävän surullinen hahmo, mikä ymmärrettävästi johtuu siitä, että hänen rakkautensa kohde Lois Lane on löytänyt uuden miehen. Silti Supermanin hiljaisista suremiskohtauksista on tehty jokseenkin jopa tylsiä, vaikka niistä löytyy myös hieman kaunistakin puolta. Ainakin kohtauksen, jossa Superman leijuu Loisin ja Richardin talon edessä, ja katsoo voimiensa avulla seinien läpi ja kuuntelee pariskunnan keskustelua, olisi pitänyt poistaa, sillä se tuntuu enemmänkin karmivalta.

Filmi yrittää kopioida alkuperäistä Teräsmiestä myös siten, että sen rytmitys on todella rauhallinen, eikä mukana ole kovin paljoa toimintaa. Kopiointi on siinä mielessä toiminut, että alkuperäisen leffan tavoin myös tämä on paikoitellen pitkäveteistä katsottavaa. Ensimmäinen tunti menee kyllä nopeasti, mutta sen jälkeen elokuva käväisee pariin otteeseen jopa tylsyyden puolella. Loppuhuipennuksesta on myös väännetty aivan liian pitkä, jolloin katsoja ei enää jaksa välittää, miten siinä tulee käymään. Myös sen jälkeinen osio tuntuu vain kestävän ja kestävän. Tämä ei ole mikään Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King - 2003)! Me emme juuri päässeet kokemaan mitä eeppisintä ja täydellisintä seikkailua, josta ei halua päästää irti, jolloin pitkä päätösosio ei haittaa lainkaan. Superman Returns jatkuu vielä vartin verran lopputaistelun jälkeen, jolloin katsoja haluaisi lopputekstien jo alkavan, jotta pääsisi vessaan. Leffalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, missä on noin 20 minuuttia liikaa. Lyhyemmällä kestolla tämän viihdearvo kasvaisi, jolloin kokonaisuutta voisi kutsua jopa kelvoksi. Tällaisenaan kyseessä on vain keskinkertainen supersankariteos, jota ei kovin montaa kertaa jaksa katsoa.

Ohjaaja Bryan Singerin olisi kannattanut tehdä X-Men: Viimeinen kohtaaminen (X-Men: The Last Stand - 2006) eikä tätä, sillä tässä hänen otteensa tuntuu jokseenkin laiskalta. Singer ei ole saanut mukaan lähes minkäänlaista jännitystä, mikä tekee lopusta vieläkin pitkästyttävämmän. Hän on kuitenkin päättänyt lisäillä paljon Jeesus-viittauksia, jotka ovat paikoitellen jopa liian päälleliimattuja. Michael Doughertyn ja Dan Harrisin käsikirjoitus ei ole kovin ihmeellinen. Huumoria on yritetty hieman, mutta ainoa hauska asia leffassa on kannibaalikoira, joka huvittaa kieroista jutuista tykkääviä. Leikkauspuolella kokonaisuutta olisi pitänyt tiivistää, mutta sentään Superman Returns on kuvattu hyvin. Visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä, sillä monet jutut näyttävät selkeästi tietokoneella toteutetuilta. Supermanin puvusta on sentään saatu tyylikkäämpi kuin ennen, vaikkakin kalsarit olisi voinut pukea housujen alle. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä, kuten ovat myös äänitehosteiden kanssa työskennelleet - vaikkakin minua häiritsivät pienoismallikaupungista kuuluvat kirkumiset ja huudot. John Williamsin upea tunnusmusiikki on tosiaan mukana, mutta pääasiassa musiikit on säveltänyt toinen leikkaaja John Ottman. Hän ei ole kuitenkaan saanut aikaiseksi mitään muistettavaa.

Yhteenveto: Superman Returns on ihan kiva, vaikkakin liian pitkä elokuva. On tavallaan hyvä, että leffa kertoo tarinansa rauhassa, mutta paikoitellen se muuttuu lähinnä pitkäveteiseksi ja kokonaisuudesta saisi helposti leikattua noin parikymmentä minuuttia pois. Se nostaisi mukaan pientä viihdearvoa, sillä tällaisenaan kyseessä ei ole kovin mukaansatempaava teos. Toimintaa on yllättävän vähän, mutta draamailua on senkin edestä. Ratkaisu harmittaa lähinnä sen takia, ettei draamapuolesta ole saatu kovin kiinnostavaa, mikä johtuu pääasiassa kehnosta näyttelemisestä. Brandon Routh on täysin väärä valinta pääosaan Supermaniksi sekä ikänsä että lahjojensa (tai siis lahjattomuutensa) puolesta. Myös Kate Bosworth vetää aika tönkön roolisuorituksen Lois Lanena. Kevin Spacey on kyllä hyvä valinta Lex Luthor -konnaksi, mutta hahmo alkaa käydä todella tylsäksi tässä vaiheessa sarjaa. Tai no, tässä ja tässä vaiheessa, ottaen huomioon, ettei filmi tunnu olevan jatkoa kuin alkuperäiselle Teräsmiehelle. Se on selkeästi tärkeä elokuva ohjaaja Bryan Singerille, joka on lisännyt mukaan paljon viittauksia. Valitettavasti Singer on kuitenkin kadottanut tässä tietyn energian, mikä löytyy hänen X-Men -filmeistään, jolloin leffa on lähinnä vain keskinkertaista vanhojen aikojen muistelua. Jos olette pitäneet aiemmista Teräsmies-elokuvista, voihan tämänkin vilkaista. Koska Superman Returns ei ole selkeää jatkoa aiemmille osille, voi tämän katsoa ihan sujuvasti ilman, että on nähnyt muita filmejä sankarista. Monille tämä on kuitenkin pelkkä ylipitkä supersankaridraamailu, jonka unohtaa nopeasti lajityypin parempien edustajien takia. Elokuvalle suunniteltiin jatko-osaa, mutta kun leffa ei ollutkaan täysin toivottu menestys ja Bryan Singer poistui tekemään Operaatio Valkyrien (Valkyrie - 2008), ei jatkoa ilmestynyt, vaan koko Superman-sarja päätettiin aloittaa alusta elokuvalla Man of Steel (2013).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.comicvine.gamestop.com
Superman Returns, 2006, Warner Bros. Pictures, Legendary Entertainment, Peters Entertainment, Bad Har Harry Productions, DC Comics, Red Sun Productions Pty. Ltd.