Näyttelijät: Matthew McConaughey, Angelina LookingGlass, Scott Shepherd, Rob Morgan, Tony Revolori, Owen Teague, Jake Horowitz, Bruce Davis, Cole Sprouse, Kurt Russell ja Catherine Dyer
Genre: draama, rikos, komedia, western
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16
The Rivals of Amziah King on Matthew McConaugheyn tähdittämä uusi elokuva. Andrew Patterson käsikirjoitti elokuvan jo vuonna 2020 ja alun perin sen päätähdeksi kaavailtiin Denzel Washingtonia, mutta kun Washington vaati muutoksia Pattersonin tekstiin, McConaughey nappasi pestin. Elokuva kuvattiin kesällä 2023, poikkeusluvalla Hollywoodin näyttelijöiden lakosta huolimatta. Jälkituotannossa Patterson joutui taistelemaan tuottajien kanssa saadakseen oman visionsa läpi ja vasta kun testiyleisöt suosivat Pattersonin leikkausversiota tuottajien version yli, Patterson sai päättää lopputuloksesta. Maailmanensi-iltansa The Rivals of Amziah King sai jo maaliskuussa 2025 South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Yhdysvalloissa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta sen päätähden ja vekkulin nimen takia. Kävinkin uteliaana katsomassa The Rivals of Amziah Kingin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Mehiläishoitaja ja hunajakauppias Amziah King tapaa entisen ottotyttärensä Katerin pitkästä aikaa ja opettaa hänelle bisneksensä salaisuudet. Kun hänen hunajaimperiumiaan uhataan, heidän täytyy keksiä keino päästä kilpailijoista eroon.
Denzel Washingtonin vaadittua liikaa muutoksia tarinaan, nimikkohahmo Amziah Kingin rooli menikin Matthew McConaugheylle. Amziah on mehiläishoitaja, joka on rakentanut aikamoisen hunajaimperiumin. Samalla hän on myös yhteisön tukipilari, joka auttaa aina tarpeen vaatiessa ja hän myös rakastaa musiikin soittamista ystäviensä kanssa. Hahmo on aikamoinen velmu ja McConaughey istuu rooliin erinomaisesti. Kohtauksesta toiseen McConaughey pursuaa energiaa ja karismaa kuin mikäkin luonnonvoima, nostaen jatkuvasti hymyn katsojan huulille.
Elokuvassa nähdään myös Angelina LookingGlass Amziahin entisenä ottotyttärenä Katerina, Scott Shepherd Amziahin sekavasti puhuvana luottomies Jimmynä, Rob Morgan Amziahin muusikkokaverina ja lakimiehenä Rippynä, Tony Revolori muusikko Colmarina, Cole Sprouse ja Jake Horowitz laittomuuksia puuhailevina Oatina ja Remmickinä, sekä Kurt Russell Amziah Kingin isoimpana kilpailijana, Dob McCoyna. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainiossa vedossa, vaikka McConaughey varastaakin kaikki kohtaukset, joissa on mukana. Itselleni entuudestaan täysin tuntematon LookingGlass istuu mainiosti Amziahin oppitytöksi, jolle on kirjoitettu mielenkiintoinen kehityskaari elokuvan läpi.
En oikeastaan tiennyt The Rivals of Amziah Kingin sisällöstä mitään etukäteen ja elokuva pääsikin toden teolla yllättämään kerta toisensa perään. Leffaa on hyvin hankala sulloa mihinkään genrelokerikkoon, sillä elokuvasta löytyy niin modernia westerniä, henkilödraamaa, komediaa, musiikkiesityksiä kuin tiivistunnelmaista rikosjännäriä. Yhdessä kohtaa hahmot puhuvat mehiläispesän toimivuudesta ja sen kauneudesta, seuraavaksi luvassa voi olla jotain kohelluskomediaa tai sitten juhlat, jotka vain paranevat, kun kitarat, ukulelet, mandoliinit, viulut sun muut soittimet kaivetaan esille. Ja yhtäkkiä ollaankin keskellä vauhdikasta takaa-ajoa. The Rivals of Amziah Kingistä on moneksi, mutta kaikista yllättävintä on, kuinka toimivasti tämä moneen suuntaan rönsyilevä paketti pysyy kasassa.
Myös tarina on yllätyksiä täynnä ja aina kun ehdit luulla päässeesi kiinni jutun juuresta, leffa todennäköisesti vaihtaakin kaistaa ja suuntaa uudelle polulle. Ratkaisu pitää mielenkiintoa tehokkaasti yllä ja olin lopulta erittäin kiinnostunut näkemään, miten tässä mehiläisten ja hunajan maailmaan sijoittuvassa kertomuksessa käy. Toisinaan kahden tunnin ja kymmenen minuutin kesto tuntui liialliselta, mutta sitten taas ehkä on parempi, että leffalla on monipuolisuutensa kanssa aikaa hengittää. Se nostattaa useasti hyvän mielen, joskin ajoittain se myös haastaa katsojan hahmojensa moraalisesti kyseenalaisilla ratkaisuillaan.
Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Andrew Patterson, jonka edellinen työ oli omalaatuinen scifileffa The Vast of Night (2019). On hienoa, että Patterson sai pitää päänsä lopputuloksen kanssa, sillä studiomääräysten alla leffasta todennäköisesti katoaisi iso osa sen persoonallisuudesta ja hurmaavuudesta. Patterson ohjailee tarinaa ja tunnelmaa suunnasta toiseen, mutta hämmentävän toimivalla tyylitajulla. The Rivals of Amziah King on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät yllättävänkin rajuiksi. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Erick Alexanderin, Jared Bulmerin ja Ben Hardestyn säveltämät musiikit meinaavat pistää tanssijalan vipattamaan myös leffateatterissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.9.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Rivals of Amziah King, Yhdysvallat, 2025, Black Bear, Heyday Films
Pääosissa: Sosie Bacon, Jessie T. Usher, Kyle Gallner, Kal Penn, Robin Weigert, Gillian Zinser, Jack Sochet, Caitlin Stasey, Nick Arapoglou, Rob Morgan ja Dora Kiss
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16
Smile perustuu ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finnin lyhytelokuvaan Laura Hasn't Slept vuodelta 2020. Paramount Picturesilla kiinnostuttiin tekemään täyspitkä elokuva Finnin lyhytleffasta ja Finn ryhtyi työstämään filmiä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2021 työnimellä "Something's Wrong with Rose" ja nyt Smile-nimen saanut kauhuelokuva on ilmestynyt leffateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan ilmestymistä, sillä trailerit eivät tehneet minuun mitään vaikutusta. Vasta julkaisuviikolla kuulemani kehut nostivat hieman odotuksiani ja lopulta menin uteliain mielin ensi-iltapäivänä katsomaan Smileä.
Psykiatrisen osaston tohtori Rose Cotter saa potilaakseen nuoren naisen, joka kertoo näkevänsä karmivia näkyjä hymyilevinä ihmisinä esiintyvästä pahasta olennosta. Naisen tehtyä brutaalin itsemurhan Rosen edessä, Rose huomaa pian itsekin näkevänsä samoja kamaluuksia.
Pääroolissa tohtori Rose Cotterina nähdään aika tuntematon Sosie Bacon, joka suoriutuu oikein mainiosti osastaan. Bacon sopii oivallisesti psykiatrisella osastolla työskenteleväksi hahmokseen, joka alkaa tietty epäilemään omaa mielenterveyttään, kun hän alkaa nähdä siellä sun täällä kierosti hymyileviä ja uhkaavia ihmisiä. Hän myös tulkitsee toimivasti hahmonsa kasvavaa kauhua, kun nämä eivät selvästi olekaan pelkkiä traumaperäisiä harhoja, vaan jokin vaarallinen on oikeasti ryhtynyt vainoamaan häntä. Roseen tuodaan lisäsisältöä lapsuudentrauman kautta, jota totta kai hyödynnetään hänen näkemissään näyissä ihan efektiivisesti.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Rosen poikaystävä Trevor (Jessie T. Usher), Rosen sisko Holly (Gillian Zinser) ja tämän poikaystävä Greg (Nick Arapoglou), Rosen pomo Morgan (Kal Penn), psykologi Northcott (Robin Weigert), sekä poliisi Joel (Kyle Gallner), joka ryhtyy tutkimaan Rosen silmien edessä rajun itsemurhan tehneen Laura Weaverin (Caitlin Stasey) kuolemaa. Stasey näytteli pääosaa lyhytelokuvassa Laura Hasn't Slept, johon Smile perustuu. Sivunäyttelijät suoriutuvat ihan kelvollisesti hommistaan, joskin The Boys -sarjan (2019-) A-Trainina parhaiten tuttu Usher on hämmentävän kehno ja epäuskottava osassaan.
Olin tosiaan etukäteen skeptinen Smileä kohtaan, vaikka päiviä ennen ensi-iltaa aloinkin kuulla elokuvasta kehuja. Leffan trailereista tahattoman koomisesti hymyilevien tyyppien kera tuli lähinnä mieleen huono kauhuraina Totuus vai tehtävä(Truth or Dare - 2018), eikä se todellakaan ollut hyvä merkki. Vaikka Smile toki nimensä puolesta sisältääkin näitä hupsuja, joskin paikoitellen tehokkaan karmivia virneitä, ei se elokuvana ole ihan niin kökkö kuin odotin ja pelkäsin. Viime päivinä kuulemani kehut kuitenkin saivat minut kummastelemaan, sillä vaikka kyseessä on parempi leffa kuin trailerit antavat ymmärtää, ei Smile silti kovin kummoinen teos ole.
Totuus vai tehtävä ei harmillisesti ole ainoa kauhuelokuva, joka nousee mieleen Smileä katsoessa. Elokuvaa ei voi kovinkaan mielikuvitukselliseksi kehua, vaan se rakentuu lähinnä muualta otettujen ideoiden varaan. Helppoina vertailukohteina toimivat esimerkiksi Candyman(1992), The Ring (2002) ja uusimpana It Follows (2014), joissa kaikissa jokin karmiva vainoaa ihmisiä uhrista toiseen ja päähenkilöksi valikoituu nuori nainen, joka yrittää selvittää olennon saloja ja miten tästä tilanteesta pääsee eroon. Parker Finn ei jaksa tai edes osaa tuoda tuttuihin juttuihin mitään uutta ja omaperäistä, mikä tekee Smilestä paikoitellen aika tylsän ja turhauttavan kokemuksen. Kun on nähnyt äsken mainitut kauhuleffat, ei Smile onnistu yllättämään kertaakaan. Ja kun katsoja voi nopeasti arvata, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun, mikä virka kullakin hahmolla on elokuvan aikana ja miten elokuva päättyy, liki kahden tunnin kesto tuntuu liialliselta.
Elokuva ei myöskään kauhuosastollaan pahemmin vakuuta. Siitä löytyy aika ajoin ihan toimivaa jännitettä ja epämiellyttävää ilmapiiriä, etenkin kun niin Rose kuin katsojakaan ei voi enää olla varmoja, milloin Rosen tapaamat ihmiset ovat todellisia ihmisiä ja milloin nämä alkavatkin virnuilla pahaenteisesti. Leffa kuitenkin luottaa aivan liikaa kovien äänien säestämiin äkkisäikäytyksiin. Myönnän, että elokuva onnistui säpsäyttämään minut muutamankin kerran, mutta kikka tuntuu silti kauhugenren halpamaisimmalta. Ruutuunhan voidaan pistää vaikka teletappi, mutta katsoja pomppaa penkistään, jos ilmaantumista säestää tarpeeksi kova äänitehoste. Pelästykset voi myös ennakoida liian helposti muun äänimaailman kautta. Joko äänet hiipuvat tai sitten leffassa alkaa kaamea bassojylinä (jonka säveltäjä Cristobal Tapia de Veer on nähtävästi mieltänyt elokuvan musiikkiraidaksi). Elokuvassa on lisäksi mukana turhauttava määrä feikkipelotteluja, kuten kissanruokapurkin avaamista äkillisen leikkauksen kera ja puhelimen äänekästä pirinää.
Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa tyylikästä, korostaen välillä vinksahtaneilla kamerakulmilla menon ahdistavuutta. Paikoitellen lennokeilla otetut kuvat huvittavat, kun niitä aletaan käyttää liiallisesti. Leikkaus on monin paikoin sulavaa ja kohtausten välillä on kekseliäitä siirtymiä. Kokonaiskestoa olisi kuitenkin voinut tiivistää kymmenisellä minuutilla. Lavasteet ovat oivalliset ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat bongata hymynaamoja rekvisiitoista taustoilta vähän sieltä sun täältä kahvimukista alkaen. Asut ja maskeeraukset ovat mainiot, mutta valaisussa huvittaa välillä ylenpalttinen pimeässä kykkiminen, kun valot varmasti toimivat. Tiedän, että sähkön hinta on noussut, mutta jos päähenkilö kokee pahan voiman vainoavan häntä varjoissa, luulisi olevan mielekkäämpää pistää valot päälle omassa asunnossa. Leffan kehnot erikoistehosteet toimivat harmillisesti loppuhuipennuksen isona kompastuskivenä ja kun varsinainen mörökölli näytetään, on se enemmänkin huvittava kuin pelottava ilmestys.
Yhteenveto:Smile on parempi kauhuraina kuin kehnot trailerit antavat ymmärtää, mutta aika keskinkertaisesta tekeleestä on silti kyse. Ensikertalaisohjaaja-käsikirjoittaja Parker Finn syyllistyy lähinnä lainailemaan muista kauhuleffoista, eikä tarjoa oikein mitään uutta, omaperäistä ja yllättävää. Tästä syystä kauhugenreen vähänkin perehtynyt katsoja voi helposti arvata alusta asti, kuinka leffa tulee kulkemaan ja päättymään. Kauhupuolella Finn taas syyllistyy genren perisyntiin, eli kovaäänisiin äkkisäikäyttelyihin. Katsojaa yritetään säpsäytellä lähes joka minuutti ja vaikka välillä onnistutaan, ovat pelottelut usein jopa halpamaisia. Paikoitellen Finn onnistuu rakentamaan myös ihan karmivaa ilmapiiriä, mutta samalla mukaan sekoittuu tahatonta komiikkaa. Virnuilevat ihmiset ovat samanaikaisesti epämiellyttävä ja huvittava näky. Sosie Bacon on pääosassa mainio, esittäen hyvin hahmonsa kasvavia kauhutiloja. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on suurimmaksi osaksi oivallinen, mutta digiefektit ovat aika kehnot ja pilaavat muuten ihan toimivan loppuhuipennuksen, minkä lisäksi äänimaailma on varsin hanurista kovien säikäytysäänien ja musiikin virkaa toimittavan bassojylinän kanssa. Smile sopii passelisti kaverien kanssa katsottavaksi kauhuleffaksi näin halloweenin aikaan, mutta mitään erityistä tai muistettavaa se ei tarjoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Smile, 2022, Paramount Players, Temple Hill Entertainment
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans
Genre: draama, komedia, scifi
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 13
Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.
Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.
Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.
Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.
Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.
Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.
Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot(Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Destin Daniel Cretton Pääosassa: Michael B. Jordan, Jamie Foxx, Brie Larson, Rob Morgan, Rafe Spall, Tim Blake Nelson, Karan Kendrick ja O'Shea Jackson Jr. Genre: draama Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia Ikäraja: 12
Just Mercy perustuu asianajaja Bryan Stevensonin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Stevensonin työstämistä lakijutuista. Elokuvan teko lähti liikkeelle vuonna 2015, kun Broad Green Productions palkkasi Destin Daniel Crettonin ohjaamaan filmin kirjan pohjalta. Yhtiö kuitenkin ajautui konkurssiin, jolloin Warner Bros. nappasi elokuvan itselleen. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Just Mercy sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse en tiennyt elokuvasta, ennen kuin huomasin vuodenvaihteessa sen tulevien elokuvien listalla. Elokuvan näyttelijät herättivät kiinnostukseni ja päätinkin käydä katsomassa Just Mercyn, siinä toivossa, että kyseessä olisi mainio ja mielenkiintoinen elokuva tositarinasta. Suureksi ilokseni filmi onnistui olemaan paljon enemmänkin.
Vuonna 1987 Walter "Johnny D" McMillian pidätetään nuoren naisen murhasta ja hänet tuomitaan kuolemaan. Walterin asianajaja Bryan Stevenson on kuitenkin sataprosenttisen varma, ettei Walter ole syyllinen ja aikoo todistaa tämän, ennen kuin Walterin tuomio pannaan täytäntöön.
Pääroolissa asianajaja Bryan Stevensonina nähdään Michael B. Jordan, joka jatkaa lahjakkuutensa osoittamista. Jordan istuu erinomaisesti lakimieheksi, joka on vannoutunut ratkaisemaan vääryydet ja todistamaan Walterin syyttömyyden. Aluksi voi tosin hämmentää, miksi asianajaja olisi niin rautaisessa kunnossa kuin Creed-nyrkkeilijän osasta tunnettu Jordan. Elokuvan aikana avataan vähitellen ja taidokkaasti Bryanin taustoja ja miksi hän toimii niin kuin toimii. Brie Larson taas esittää Bryania auttavaa Eva Ansleyta, joka jää kuitenkin harmillisen paljon sivuun, eikä Larson pääse näyttämään taitojaan.
Sen sijaan Jamie Foxx tekee parhaan roolisuorituksensa muutamiin vuosiin kuolemaan tuomittuna Walter McMillianina, eli Johnny D:nä. Foxx eläytyy hienosti hahmoonsa ja osaa luoda tiettyä vangitsevuutta joka kohtauksessaan. Hänen tapansa puhua on pehmeä ja katsoja haluaa kuulla jokaisen sanan, minkä hän sanoo. Alusta asti katsoja on täysin Walterin puolella, eikä usko hetkeäkään, että tämä olisi murhan takana. Elokuvassa nähdään myös mm. Rafe Spall Bryanin urakkaa vaikeuttavana Tommy Chapmanina, Rob Morgan ja O'Shea Jackson Jr. Walterin vankilakavereina, Tim Blake Nelson Walteria vastaan todistaneena Ralph Myersina, sekä Karan Kendrick Walterin vaimona Minnienä. Kaikki näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan. Spall osaa olla häijy hienovaraisin tavoin, kun taas Morgan on todella pidettävä reppana. Blake Nelson on tuttuun tapaansa erinomainen ja Kendrick huokuu lempeyttä.
Kun toivoin Just Mercyn sisältävän mielenkiintoisen tarinan, en odottanut sen olevan näin mukaansatempaava ja koukuttava. Kun toivoin elokuvan olevan hyvä, en odottanut sen olevan loistava! Ei tästä mitään Valamiesten ratkaisun (12 Angry Men - 1957) tai Kuin surmaisi satakielen -leffan (To Kill a Mockingbird - 1962) kaltaista oikeusdraamaklassikkoa synny, mutta elokuva on vaikuttava kuvaus tositapahtumista, mikä todella iskee katsojan tunteisiin. En olisi mitenkään osannut odottaa, kuinka vahvasti filmi saisi minut liikuttumaan. Elokuva rakentaa tarinaa ja hahmojaan niin hienosti, että asian ratkeamisesta tulee äärimmäisen tärkeä tehtävä myös katsojalle. Leffa osaa olla pysäyttävä ja ahdistavakin, mutta tuo onnistuneesti mukaan myös kelpo huumoria - lähinnä Kuin surmaisi satakielen -viittausten kautta. Just Mercy on myös erittäin jännittävä leffa. Tällaisten tositapahtumiin perustuvien elokuvien kohdalla välttelen etukäteen lukemasta kovin paljoa tietoa itse tapauksesta, sillä en halua tietää, miten homma ratkeaa. Niinpä sydämeni takoi lujaa muutamassakin kohtaa, jännittäessäni ja pelätessäni pahinta.
Elokuvan aiheuttamaa ahdistustaja jännitettä lisää se, kun katsojana tietää, että valitettavasti esimerkiksi joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa on edelleen samanlainen henki kuin filmin tapahtumien aikaan 1980- ja 1990-lukujen taitteessa. Rasismia ei ole saatu kitkettyä pois vieläkään ja joissain "sivistyneinä" pidettävissäkin paikoissa poliisi saattaa pysäyttää autoilijan ihan vain siksi, että tämä on musta - puhumattakaan siitä, että tummaihoinen voidaan leimata syylliseksi, vaikkei todisteita edes ole. Suomessa kasvanut valkoinen mies voi vain kuvitella, miltä monista mustista katsojista tuntuu tätä elokuvaa katsoessaan. Vaikka Just Mercyn tapahtumat sijoittuvat lähes 30 vuotta menneisyyteen, on se todella harmillisen ajankohtainen kertomus tänäkin päivänä. Monilla nämä pelot jylläävät edelleen ja kuten leffassakin pohditaan, mitä ihmettä voi silloin tehdä, kun oikeudenmukaisuus ei ole millään tavalla tasa-arvoista, eivätkä samat, elintärkeät lait päde kaikkiin?
Elokuvan on ohjannut Destin Daniel Cretton, jonka aiemmat teokset eivät ole minulle lainkaan tuttuja. Just Mercy kuitenkin herätti kiinnostuksen Crettonin tuleviin töihin ja seuraavana projektina herralla onkin Marvelin supersankarileffa Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings (2021). Cretton rakentaa taitavasti tunnelmaa ja saa näyttelijänsä panostamaan. Cretton on myös toiminut toisena käsikirjoittajana Andrew Lanhamin kanssa. Kaksikko on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, mitä tukee oivallinen leikkaus. Vaikka filmi kulkee rauhallisesti eteenpäin, ei se ole koskaan pitkäveteinen. Filmi on myös sujuvasti kuvattu, ja sen lavasteet ja asut ovat mainiot. Äänimaailmakin on oikein hyvin toteutettu, vaikkakin Joel P. Westin säveltämät musiikit eivät koskaan nouse esille.
Yhteenveto:Just Mercy on hieno teos kauhistuttavasta tositapahtumasta, millaista tapahtuu valitettavasti maailmassa vielä tänäkin päivänä. Elokuva on erittäin jännittävä ja katsojan sydän hakkaa, kun pelkää, ettei Bryan millään onnistu työssään. Leffa on myös yllättävän liikuttava ja mukana on parikin hetkeä, jotka saivat minut herkistymään. Tunnelma on muutenkin vahvasti luotu ja muutamat lystikkäätkin heitot on saatu mukaan. Kaksi tuntia ja vartti kuluvat nopeasti, sillä tapaus ja sen selvittäminen ovat niin koukuttavasti kerrottuja. Vielä kun näyttelijät ovat näin erinomaisia rooleissaan - etenkin Michael B. Jordan ja Jamie Foxx (Brie Larson jää harmillisen pienelle huomiolle) - onnistuu filmi monella tapaa. Suosittelenkin lämpimästi Just Mercyn katsomista, jos tositarinat vääryyksien oikaisemisesta tai hidastempoiset mutta jännittävät oikeusdraamat ovat lähellä sydäntä. Monille mustille katsojille leffan näkeminen voi olla hyvinkin rankkaa, sillä jotkut tilanteet ovat valitettavan tuttuja. Maailmasta pitäisi saada parempi paikka, mutta kuten elokuva osoittaa, se on äärimmäisen vaikeaa, kun valtaa pitävät usein ne, jotka eivät oikeasti ole kuin omiensa puolella.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Just Mercy, 2019, Endeavor Content, MACRO, Netter Productions, One Community, Outlier Society, Participant
Ohjaus: Dee Rees Pääosissa: Carey Mulligan, Jason Mitchell, Garrett Hedlund, Jason Clarke, Mary J. Blige, Rob Morgan, Jonathan Banks ja Kennedy Derosin Genre: draama Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 16
Mudbound perustuu Hillary Jordanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. Kirjan filmatisoinnista ilmoitettiin alkuvuodesta 2016, kun sitä alettiin tosissaan toteuttamaan. Samana kesänä kuvaukset alkoivat ja lopulta Mudbound sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2017. Sen jälkeen filmiä on esitetty erilaisissa elokuvatapahtumissa, kunnes se julkaistiin kaikkien saataville Netflixin suoratoistopalveluun. Itseltäni leffa meni täysin ohi, kun se ilmestyi ja kuulinkin siitä vasta tänä vuonna, kun se sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naissivuosa, paras sovitettu käsikirjoitus, paras alkuperäislaulu ja paras kuvaus). Aloin heti tutkimaan, milloin leffa saapuisi Suomeen ja yllätyinkin iloisesti, kun sain tietää, että se on ollut nähtävissä Netflixissä jo useamman kuukauden ajan. Vaikken yleensä arvostele suoraan Netflixissä julkaistuja teoksia, päätin tämän kohdalla tehdä poikkeuksen sen Oscar-ehdokkuuksien takia. Katsoin Mudboundin viikkoa ennen Oscar-gaalaa, mikä teki siitä 32. ehdokasleffan, jonka tämän vuoden ehdokkaista olen nähnyt.
Tarina kahdesta perheestä; tummaihoisista Jacksoneista ja valkoihoisista McAllaneista, jotka asuvat vierekkäisillä maatiloilla, ja perheiden nuorista miehistä, jotka palaavat kotiinsa toisesta maailmansodasta ja totuttelevat rasismin täyteiseen elämään samalla, kun he yrittävät toipua sodan aiheuttamista traumoista.
Carey Mulligan näyttelee Laura McAllania, joka ainakin ensimmäisen tunnin ajan vaikuttaisi olevan tarinan päähenkilö. Aluksi hän nimittäin kertoo elämästään ja kuinka päätyi yhteen Henry McAllanin (Jason Clarke) kanssa. Pariskunta sai lapsia (Elizabeth Windley ja Piper Blair) ja he muuttivat maatilalle asumaan. Mulligan näyttelee erinomaisesti kaupunkielämään tottunutta naista, joka rakastuneena kulkee miehensä perässä siihen asti, että tajuaa, ettei hänen elämänsä mennytkään niin kuin hän ajatteli, vaan hän on joutunut umpikujaan. Clarke taas suoriutuu oivallisesti Henryn roolista, joka ei vaikuta ajattelevan erityisemmin muita ihmisiä, mikä tekee hänen vaimostaan onnettomamman. Koska Henry ei kykene huomaamaan Lauran surua, katsojana on vaikea välittää hänestä lainkaan. Lauran ja Henryn mukana maatilalle muuttaa myös Henryn leskeksi jäänyt isä (Jonathan Banks), joka on ihan kauhea rasisti. Banks hoitaa homman täydellisesti, jolloin katsojana suorastaan vihaa isähahmoa. On aivan kauheaa nähdä, miten hän katsoo Jacksonien perhettä ja kuinka hän puhuu heistä. Jacksonin perheeseen taas kuuluvat mukava isä Hap (Rob Morgan), huolehtiva äiti Florence (Oscar-ehdokkuuden roolityöstään saanut Mary J. Blige), pojat Ruel (Joshua J. Williams) ja Marlon (Frankie Smith), sekä tytär Lilly May (Kennedy Derosin), joka haaveilee tekevänsä aikuisena jotain isoa. Lilly May saa selvästi enemmän persoonallisuutta kuin Ruel ja Marlon, joista ei oikeastaan kerrota mitään. Hap sen sijaan on esillä paljon ja Morgan on erittäin mainio näytellessään rehtiä miestä, joka tekee mitä vain perheensä eteen, vaikka se tarkoittaisikin työskentelyä rasisteille. Blige on myös hyvä osassaan ja katsojana pystyy hyvin nopeasti tuntemaan paljon Jacksonin perhettä kohtaan. Vaikka aluksi leffan päähenkilö vaikuttaa olevan Laura, noin puolessa välissä se tuntuukin kertovan Hapin ja Florencen vanhimmasta pojasta Ronsel Jacksonista (Jason Mitchell) ja Henryn veljestä Jamie McAllanista (Garrett Hedlund), jotka palaavat kotiin toisesta maailmansodasta. On erittäin mielenkiintoista seurata, kuinka sota on vaikuttanut molempiin hahmoihin ja millaista heidän kotielämään totuttelu on. Mitchell on hyvä valinta Ronseliksi ja hän tekee hahmosta helposti pidettävän. Hedlund taas tuo surua Jamie-hahmoonsa ja katsojana voi ymmärtää täysin, miksi Jamiesta on tullut sellainen kuin on. Kun sodasta palanneet persoonat ovat näin kiehtovia, on suuri harmi, ettei heidän sota-ajastaan näytetä ensimmäisen puoliskon aikana kuin todella lyhyitä pätkiä.
Mudbound ei ole hilpeä filmi, ei sitten millään. Pari iloisempaa kohtaa nostivat hymyn huulilleni ja pari vitsinheittoa naurattivat pienesti, mutta muuten kyseessä on erittäin karu elokuva. Joillekin voi tuottaa vaikeuksia katsoa leffa loppuun, mutta omasta mielestäni Mudbound on jopa vangitseva teos, vaikka ensimmäisen tunnin aikana olinkin hieman hämilläni, mikä leffan juoni oikein on? Elokuvan ensimmäinen tunti nimittäin esittelee McAllanin ja Jacksonin perheet, ja näyttää, miten perheiden elämät linkittyvät toisiinsa. Mutta siinä ei tunnu olevan tarinaa. Ensimmäisen puoliskon aikana en kyennyt sanomaan filmille muuta juonta kuin että se näyttää näiden hahmojen elämää. No mutta tottakai se näyttää näiden hahmojen elämää, sitähän elokuvat yleensä tekevät! Harry Potteritkin kertovat Harry Potterin ja kumppaneiden elämästä, mutta jokaisesta sen leffasarjan osasta voi helposti kertoa selkeämmänkin juonen. Mudboundin juoni tuntuu alkavan vasta puolessa välissä elokuvaa, kun Ronsel ja Jamie palaavat sodasta. Vasta siinä kohtaa filmi tuntuu kertovan jotain selkeää tarinaa, eikä näytä vain kahden perheen elämää.
Toinen puolisko onkin siinä mielessä kiinnostavampi kuin ensimmäinen, eikä se vaihda kertojaansa vähän väliä. Ensimmäisen tunnin ongelmana on nimittäin myös se, että se ei vaikuta tietävän, kuka sen päähenkilö on; kenestä se kertoo? Siinä pohjustetaan Ronselin ja Jamien perheitä, jotta katsoja tietää tasan tarkkaan, millaisiin oloihin miehet palaavat. Mutta kun he palaavat, leffa unohtaa usein muut perheenjäsenet ja keskittyy lähinnä kaksikkoon. Ja vaikka katsojana seuraa kiinnostuneena kaksikkoa, on tosiaan harmi, ettei ensimmäisen puoliskon aikana nähdä lähes lainkaan, kun he ovat sodassa, mikä auttaisi katsojaa ymmärtämään entistä paremmin, millaisia kauheuksia he ovat joutuneet kokemaan. Tarinankerronta on siis hyvin epätasapainoista läpi leffan ja paikoitellen tuntuu siltä, että Mudbound olisi saavuttanut potentiaalinsa paremmin televisiosarjana, jossa on enemmän aikaa näyttää useampia hahmoja. Silti, jostain kumman syystä, hahmosta toiseen oudosti hyppivä kerronta ei häirinnyt minua niin paljon kuin voisi luulla. Pidin Mudboundia itse asiassa todella hyvänä elokuvana! Heikkouksistaan huolimatta elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja katsojana pääsee hyvin filmin maailmaan mukaan. Ensimmäisen tunnin "juonettomuus" tavallaan auttaa katsojaa tutustumaan hahmoihin hyvin. Alkupuoliskon parasta antia onkin nähdä, kuinka kaksi hyvin erilaista perhettä ovat niin linkitettyjä toisiinsa. On erikoisen vangitsevaa seurata, miten karut oltavat Jacksoneilla on ja miten McAllanit käyttävät heitä. Pidän erittäin paljon siitä, kuinka ahdistava henki leffaan on luotu ja kuinka se ei päästä katsojaansa helpolla. Mudbound on hyvin raskas teos, mutta silti se tuntuu olevan nopeasti ohi. Ennen leffaa pelkäsin yli kaksituntisen draamaleffan käyvän pitkäveteiseksi, mutten kertaakaan tylsistynyt sen aikana. Sen lisäksi elokuva onnistuu loppupäässä yllättämään niin vaikuttavasti, että leffan päätyttyä kesti kyllä hetki, ennen kuin sain sen nostaman raskauden pois mielestäni. Elokuvan erinomainen lopetus yhdistää hienosti sen epätasapainoisen aloituksen ja sai minut antamaan hieman anteeksi kummalliselle tarinankerronnalle, vaikkakin täytyy sanoa, että olisihan tämä parempi teos selkeämmän käsikirjoituksen kanssa.
Elokuvan on ohjannut Dee Rees, joka on tehnyt erinomaista työtä tunnelman luomisessa ja hän on myös saanut näyttelijöistä irti parhaat roolisuoritukset. Onkin siis harmi, että hänen ja Virgil Williamsin työstämä käsikirjoitus on hieman epätasapainoinen. Keskustelukohtaukset he ovat kuitenkin osanneet kirjoittaa kiinnostaviksi. Ja vaikka leffan kertoja vaihtuu jatkuvasti, on jokaiselle kertojalle kirjoitettu upeita puheita, mitkä avaavat enemmän tarinaa ja hahmoja. Visuaalisesti Mudbound on todella tyylikkään näköinen. Ajankuva on mahtavasti luotu läpi leffan mestarillisen lavastuksen, puvustuksen ja maskeerauksen ansiosta. Karu maailma on saatu usein näyttämään lumoavalta, mistä voi kiittää myös Rachel Morrisonin taidokasta kuvausta. Morrison pitää muutenkin nostaa esille, sillä hän on ENSIMMÄINEN naiskuvaaja, joka on saanut Oscar-ehdokkuuden kuvauksesta. Hän on siis tehnyt historiaa, vaikken uskokaan hänen voittavan, kun vastassa ovat häkellyttävästi kuvatut teokset Dunkirk (2017) ja Blade Runner 2049 (2017). Ja vaikka kritisoinkin tarinankerrontaa, on vika mielestäni käsikirjoituksessa eikä leikkauksessa, sillä mielestäni leikkaus on todella sujuvaa. Valaistusta täytyy kuitenkin hieman kritisoida, sillä joistain yökohtauksista on vaikea saada selvää. Äänet tosin kuulostavat hyviltä ja Tamar-kalin säveltämät musiikit säestävät mainiosti tunnelmaa.
Yhteenveto:Mudbound on erittäin mainio, vaikkakin hyvin raskas teos. Ensimmäisen tunnin ajan elokuvassa ei tunnu olevan selkeää juonta, mutta filmi esittelee ja näyttää hahmojaan niin taidokkaasti, ettei se oikeastaan haittaa. Toisen tunnin aikana on kiehtovaa seurata Ronselia ja Jamieta, kun he yrittävät sopeutua elämäänsä sodan jälkeen. Silti, vaikka molemmat puoliskot tavallaan toimivat hyvin, olisin kaivannut ensimmäiseen tuntiin enemmän kohtauksia sodasta, jolloin kaksikosta välittäisi enemmän toisen puoliskon aikana. Ja toisen tunnin aikana olisi voinut näyttää enemmän muita perheenjäseniä, jotka vaikuttavat jäävän unholaan. Loppuhuipennus kuitenkin veti maton jalkojeni alta niin hienosti ja läpi leffan tunnelma oli niin taidokkaasti luotu, että olin lähinnä vaikuttunut näkemästäni. Näyttelijät tekevät erittäin mainiota työtä, minkä lisäksi ajankuva on erinomaisesti toteutettu. Yli kahden tunnin elokuvaksi Mudbound tuntui olevan hetkessä ohi, sillä sitä oli niin koukuttavaa katsoa. Silti olen täysin varma, ettei leffa tule voittamaan ainuttakaan ehdokkuuttaan seuraavan yön gaalassa. En usko, että akatemia välittäisi tarpeeksi Netflixin alkuperäistuotannosta, vaikka se olisikin parempi kuin jotkut parhaan elokuvan ehdokkaat. Suosittelen kuitenkin katsomaan Mudboundin, jos Netflix löytyy ja jos olette kiinnostuneet historiallisista elokuvista, eikä teille tuota suuria vaikeuksia katsoa rankkojakin teoksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Mudbound, 2017, Armory Films, ArtImage Entertainment, Black Bear Pictures, Elevated Films, MACRO, MMC Joule Films, Zeal Media
