Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: The Trial of the Chicago 7 (2020)

THE TRIAL OF THE CHICAGO 7

Ohjaus: Aaron Sorkin

Pääosissa: Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Mark Rylance, Yahya Abdul-Mateen II, Frank Langella, Joseph Gordon-Levitt, Alex Sharp, Jeremy Strong, John Carroll Lynch, Noah Robbins, Daniel Flaherty, Ben Shenkman, Kelvin Harrison Jr., Alice Kremelberg, Michael Keaton ja John Doman

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

The Trial of the Chicago 7 on Aaron Sorkinin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva, mikä pohjautuu tositapahtumiin Chicago 7 -ryhmäksi kutsuttujen Vietnamin sotaa vastustavien henkilöiden oikeudenkäynnistä vuonna 1969. Elokuvan teko lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa, kun ohjaaja Steven Spielberg esitteli Sorkinille ideansa tehdä filmi oikeudenkäynnistä ja siihen johtaneesta mellakasta. Kesällä 2007 Sorkin työsti leffan käsikirjoituksen ja elokuvaan roolitettiin jo silloin koomikko Sacha Baron Cohen. Will Smithiä pyydettiin mukaan ja Spielbergin oli tarkoitus keskustella projektista myös Heath Ledgerin kanssa, mutta tämä menehtyi juuri päivää ennen heidän sovittua tapaamistaan. Projekti pistettiin jäihin, kun samaisena syksynä alkoi käsikirjoittajien lakko. Spielberg jätti elokuvan ja uudeksi ohjaajaksi suunniteltiin mm. Paul Greengrassia ja Ben Stilleriä, kunnes Sorkin itse päätti ohjata elokuvan. Kuvaukset lähtivät käyntiin syyskuussa 2019 ja nyt The Trial of the Chicago 7 on lyhyen teatterikierroksen jälkeen saapunut Netflixin suoratoistopalveluun. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen olevan Sorkinin teos ja etenkin kun näin elokuvan näyttelijäkaartin. Ilman, että tiesin mitään elokuvan tarinasta, ryhdyin katsomaan sitä, kun se ilmestyi Netflixiin.

Vuonna 1968 Vietnamin sotaa vastustava ja ihmisoikeuksien puolesta puhuva seitsikko saa aikaiseksi mellakan, mikä johtaa rajuun kamppailuun poliisin kanssa. Seitsikko, sekä tapaukseen yhdistetty Mustien pantterien johtaja haastetaan oikeuteen, mistä muodostuu kuukausien pituinen tapaus.

Minun ei tosiaan tarvinnut tietää mitään elokuvan tarinasta, sillä jo sen näyttelijäkaarti vakuutti minut katsomaan filmin. Itse Chicago 7 -aktivistiryhmään kuuluvat Kaiken teoriasta (The Theory of Everything - 2014) Oscar-pystin ansaitusti napanneen Eddie Redmaynen näyttelemä Tom Hayden, Ali G:n, Boratin ja Brünon rooleista tutun Sacha Baron Cohenin esittämä Abbie Hoffman, Succession-sarjasta (2018-) tutun Jeremy Strongin näyttelemä Jerry Rubin, John Carroll Lynchin näyttelemä David Dellinger, Alex Sharpin esittämä Rennie Davis, Noah Robbinsin esittämä Lee Weiner ja Daniel Flahertyn näyttelemä John Froines. Lisäksi heidän kanssa oikeuteen joutuu Mustat pantterit -organisaation johtohahmo Bobby Seale (Aquamanista, 2018, tuttu Yahya Abdul-Mateen II), joka ei erityisemmin liity koko hommaan. Pikkuhiljaa leffan aikana jokaista henkilöä ja heidän motiivejaan ryhdytään avaamaan enemmän. Kolmena eri ryhmänä esiintyvät, mutta silti yhteistyötä tekevä porukka on kiehtova ja heistä löytyy monenlaista persoonaa. Vain Lee Weiner ja John Froines tuntuvat jäävän sivustakatsojiksi, mutta heidänkin paikkansa tarinassa avataan selvästi jossain kohtaa. Katsoja on heti seitsikon puolella - ei pelkästään heidän sodanvastaisen ajattelutapansa vuoksi, vaan koska näyttelijät ovat niin mahtavia rooleissaan ja heidän hahmonsa niin pidettäviä, ettei voi muuta kuin kannustaa heitä. Redmayne on tuttuun tapaansa fantastinen ja Baron Cohen todella yllättää hillityn hauskalla, mutta silti upeasti revittelevällä suorituksella. Abdul-Mateen II tekee vahvan työn Mustien pantterien johtajana, joka vaatii oikeutta ulkopuolelta, kun sellaista ei hänelle ihonvärin vuoksi suoda oikeussalissa.

Elokuvassa nähdään myös aina yhtä karismaattinen Mark Rylance seitsikon puolustajana, William Kunstlerina, huikea Frank Langella epämiellyttävänä tuomari Julius Hoffmanina, viime vuosina liian vähälle huomiolle jäänyt Joseph Gordon-Levitt syyttäjä Richard Schultzina, jylhä John Doman kierona oikeusministeri John Mitchellinä, sekä loistokas Michael Keaton tämän edeltäjänä, Ramsey Clarkina. Kaikki näyttelijät tekevät läpikotaisin erinomaista työtä ja jo heidän roolisuoritusten vuoksi elokuvaa on koukuttavaa seurata.

The Trial of the Chicago 7 todella on hienojen näyttelijöiden show. Asiaa vain parantaa, kun Aaron Sorkin osoittaa toistamiseensa iskevät lahjansa ohjaajana, sekä ties kuinka monetta kertaa neroutensa käsikirjoittajana. Näyttelijöiden on helppo hoitaa hommansa, kun heillä on käsissään näin nasevaa ja tiukkaa dialogia. Keskustelut, oli kyseessä sitten ilkeistä yhteenotoista, huulenheitosta, suunnitteluista tai ihan vain yksinpuheluista valamiehistön ja tuomarin edessä, ovat toinen toistaan herkullisempia ja vangitsevampia. Hieman yli kahden tunnin kesto onkin vauhdilla ohi, sillä aika lailla kaikki leffassa loksahtaa niin tyylikkäästi paikoilleen. Oikeussalikohtaukset eivät koskaan käy puisiksi, vaan ne ovat äärimmäisen kiehtovia ja jopa yllättävän lystikkäitä. Itse kukin syytetyistä pääsee avaamaan sanallisen arkkunsa tuomaria kohtaan ja kerta toisensa perään Langellan voimakkaat reaktiot huvittavat. Mukaan mahtuu monia solvauksia, jotka tekee mieli kirjoittaa ylös, jotta niitä voisi joskus käyttää omassakin elämässä tarpeen vaatiessa.

Sen lisäksi, että Sorkin täyttää tekstinsä mahtavalla replikoinnilla, pitää hän menon kiehtovana myös tarinan rakenteen kautta. Elokuva lähtee liikkeelle siitä, kun seitsikko suunnittelee mielenosoitustaan omilla tahoillaan, mutta sitten se jo hyppääkin oikeudenkäyntiin. Elokuvan varrella näemme takaumien kautta, mitä mielenosoituksessa tapahtuikaan ja minkä vuoksi nämä henkilöt nyt ovat oikeudessa. Mitä pidemmälle kertomus etenee ja mitä syvemmälle katsoja menoon uppoutuu, sitä isommin nämä tapahtumat vaikuttavat. Mukana on useampikin erityisen hieno kohtaus, missä kaikki osa-alueet pääsevät loistamaan kirkkaasti. Kaikki kulkee kohti yhtä elokuvavuoden väkevimmistä finaaleista. Lisäkiehtovuutta filmiin tuo se, että vaikka se kertookin Vietnamin sotaa protestoivista yksilöistä, on monikin asia leffassa verrattavissa nykypäivään. Elokuva kuvattiin viime vuonna, mutta siinä käsitellään esimerkiksi poliisin yliampuvaa väkivallankäyttöä mielenosoittajia ja tummaihoisia kohtaan, mikä on noussut isosti pinnalle tämän vuoden aikana.

Kaiken lisäksi The Trial of the Chicago 7 on myös teknisesti taidokkaasti rakennettu teos. Sorkinin loistokasta käsikirjoitusta tukee onnistunut leikkaus. Niin tarinan rakenteelliset palaset kuin yksittäiset reaktiokuvat oikeussalissa on aseteltu harkitusti paikoilleen. Filmi on erittäin hyvin kuvattu. Oivallisilla lavasteilla ja asuilla 1960-luvun loppu herätetään henkiin. Ääniefektit ovat mainiot ja Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja hyödynnetään hillityn tehokkaasti.

Yhteenveto: The Trial of the Chicago 7 on erittäin koukuttava ja yllättävän viihdyttävä oikeussalidraama. Ohjaaja-käsikirjoittaja Aaron Sorkin välttää taidokkaasti katsojan kyllästymisen fantastisella dialogilla ja kiehtovalla tarinan rakenteella. Ajassa hyppiminen toteutetaan taidokkaasti ja se avaa hahmoja yhä vain paremmin. Hahmot ovat mielenkiintoinen joukko, joiden esittäjät ovat toinen toistaan mahtavampia rooleissaan. Etenkin Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Yahya Abdul-Mateen II, Mark Rylance ja Frank Langella tarjoavat huikeat roolityöt. Jännitettä kasvatellaan onnistuneesti, mutta mukaan mahtuu myös paljon hyvää huumoria. Jotkut kohtauksista ovat erittäin vaikuttavia ja erityisesti filmin loppuhuipennus on upea. Aika lailla kaikki palaset ohjauksesta käsikirjoitukseen ja näyttelemisestä tekniseen toteutukseen loksahtavat suurella tyylitajulla paikoilleen. The Trial of the Chicago 7 edustaa elokuvavuoden parempaa päätyä. Sen kertoma tapaus ei ole vain erittäin mukaansatempaava, vaan siitä löytyy myös paljon ajankohtaisuutta. Vaikka oikeussalileffat eivät yleisesti olisikaan juttunne, suosittelen silti äärimmäisen lämpimästi kokeilemaan tätä filmiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Trials of the Chicago 7, 2020, DreamWorks, Amblin Partners, CAA Media Finance, Cross Creek Pictures, Double Infinity Productions, MadRiver Pictures, Marc Platt Productions, Paramount Pictures, Reliance Entertainment, Rocket Science, ShivHans Pictures

Arvostelu: Ready Player One (2018)

READY PLAYER ONE

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tye Sheridan, Olivia Cooke, Ben Mendelsohn, T. J. Miller, Lena Waithe, Hannah John-Kamen, Mark Rylance, Simon Pegg, Susan Lynch ja Ralph Ineson
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 12

Ready Player One perustuu Ernest Clinen samannimiseen romaaniin vuodelta 2011. Jo vuotta ennen kirjan julkaisua Warner Bros. Pictures ja De Line Pictures ostivat sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Cline itse kirjoitti filmin käsikirjoituksen yhdessä Zak Pennin kanssa ja ohjaajaksi valittiin seikkailuelokuvien mestari Steven Spielberg. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja nyt se saa vihdoin ensi-iltansa. Itse olen ollut aika ristiriitaisissa tunnelmissa siitä asti, kun kuulin leffasta. Ensimmäisen trailerin nähtyäni olin ihmeissäni siitä, että mikä ihme tämä leffa on, joka sisältää nimikkohahmon Rautajätistä (The Iron Giant - 1999) ja DeLorean-auton Paluu tulevaisuuteen -trilogiasta (Back to the Future - 1985-1990)? Ja filmi olisi Spielbergin ohjaama! Kiinnostukseni siis heräsi, vaikken erityisemmin välittänytkään trailerista. Olin myös todella varautunut mennessäni katsomaan leffaa, sillä vaikka Spielberg on tehnyt upeita leffoja, ovat hänen viimeaikaiset työnsä, kuten The Post (2017) - jonka hän teki kiireellä, kun Ready Player One oli jälkituotannossa - olleet aika unohdettavia, joten pelkäsin saman käyvän myös tämän kanssa. Kuitenkin mitä enemmän kuulin kehuja, sitä enemmän aloin odottamaan elokuvan näkemistä. Eniten taisin silti odottaa sitä, että Ready Player One näytettiin lehdistölle 3D:nä Finnkinon isossa Scape-salissa, jossa se todella pääsi oikeuksiinsa.

Lähitulevaisuudessa on luotu virtuaalitodellisuus nimeltä OASIS, jonne ihmiset voivat paeta tylsää elämäänsä ja olla sankareita. Kun OASIS:in perustaja kuolee, hän jättää jälkeensä aarrejahdin, jonka voittaja saa omakseen koko yhtiön. Nuoren Waden ja rohkean Art3miksen täytyy voittaa ennen pahaa IOI-järjestöä, joka käyttäisi OASIS:ta vääriin tarkoituksiin.

Wadena nähdään X-Men: Apocalypsesta (2016) tuttu Tye "Kyklooppi" Sheridan, joka osoittaa toimivansa ihan sujuvasti myös pääroolissa. Suurimmaksi osaksi ajasta leffa tosin tapahtuu OASIS:issa, jolloin näyttelijöistä on muokattu tietokoneen avulla heidän pelihahmonsa, joten Sheridanin omaa naamaa ei erityisen paljoa pääse näkemään. Wade on kiinnostavimmillaan ollessaan pelihahmonsa, eli avatarinsa Parzival, joka on seikkailunhaluinen ja valmis tekemään rohkeita tempauksia. Todellisessa maailmassa hahmo on selvästi tylsempi, joten onkin onni, että Wade viettää niin paljon aikaa OASIS:issa.
     Art3mista taas esittää Olivia Cooke, joka toimii naispääosassa. Cooken roolityö ei ole mikään hehkuttamisen arvoinen, muttei hänestä pahaakaan sanottavaa löydy. Hahmolle on kuitenkin luotu yksi outo heikkous, joka on kirjoitettu mukaan todella hölmösti ja täysin turhaan. Muuten Art3mis on usein Wadea kiinnostavampi hahmo, sillä hän on kokeneempi ja siten myös urheampi. Kokemuksista huolimatta Art3mikselle on onnistuttu rakentamaan kehityskaari, jolloin hän ei pysy samanlaisena loppuun asti.
     Tarinan roisto on Ben Mendelsohnin näyttelemä IOI:n johtaja Nolan Sorrento, joka tavallaan täyttää tarkoituksensa, mutta joka tuntuu silti aika yliampuvalta. On hauska, että myös Nolan tykkää pelaamisesta, mutta leffassa ei ihan täysin selviä, miksi hän haluaa OASIS:in hallintaansa ja mitä kamalan pahaa siitä seuraisi muille. Mukaan tulisi inhottavia mikromaksuja? Mendelsohn on kuitenkin näyttänyt jo esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storyssa (2016) olevansa pätevä näyttelijävalinta pahikseksi ja osoittaa sen myös tässä.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Waden mekaanikkokaveri Aech (Lena Waithe), seikkailuun mukaan hyppäävät Sho (Philip Zhao) ja Daito (Win Morisaki), Nolanin unohdettava kätyri F'Nale (Hannah John-Kamen), Waden täti Alice (Susan Lynch) ja tämän kliseisen inhottava mies Rick (Ralph Ineson), OASIS:in luoja James Halliday (ohjaaja Spielbergin uusi luottokasvo Mark Rylance), sekä Hallidayn kanssa töitä tehnyt herra Morrow (hieman oudosti roolitettu Simon Pegg). On myös pakko mainita Nolanin toinen kätyri i-R0k, jota esittää T. J. Miller. Kun tajusin Millerin näyttelevän hahmoa, pidin ratkaisua erittäin outona, sillä todellisuudessa hän on pitkä koomikko, mutta leffassa hänen OASIS:issa nähtävä hahmonsa on suurikokoinen ja karmiva palkkamurhaaja. Jossain kohtaa aloin miettiä, että tässä ratkaisussa on varmaan haettu sitä, että pelissä nähtävä vanha viisas taikuri voikin todellisuudessa olla nuori poika tai avaruusolentojen metsästäjä voi olla tylsistynyt kotiäiti. Odotin koko leffan ajan, että jossain kohtaa i-R0k paljastuisikin yhä äitinsä kotona asuvaksi nörttimieheksi, mutta ei. Voi olla, että tällainen kohtaus oli olemassa, mutta Milleriin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia se päätettiin leikata pois. Monet katsojista eivät tule huomaamaan Millerin mukanaoloa ja ymmärtämään ihmettelyäni, mutten voi olla ainoa, jota ratkaisu jää häiritsemään...

Ready Player One on todellinen nörttiunelma. Kuten jo alussa mainitsin, filmissä tosiaan nähdään ajassa matkustava DeLorean-auto ja Rautajätti, mutta meno ei todellakaan jää siihen. Elokuvassa nähdään myös mm. Batman, King Kong, Jurassic Parkin (1993) tyrannosaurus rex, Robocop, Painajainen Elm Streetillä -leffoista (A Nightmare on Elm Street - 1984-) tuttu Freddy Krueger, Perjantai 13. päivä -filmeistä (Friday the 13th - 1980-) tuttu Jason Voorhees, teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat, Hello Kitty ja "Looney Tunesista" (1930-) tuttu Marvin Marsilainen. Hahmojen lisäksi viittauksia on myös moniin muihinkin elokuviin, sekä tietty peleihin, kuten "Minecraftiin" (2009), Akiraan (1988), Mad Maxiin (1979), "Dungeons & Dragonsiin", "Haloon" (2001-), Teräsmieheen (Superman - 1978), Star Trekiin (1966-), Tähtien sotaan (Star Wars - 1977-) ja jopa Monty Pythoniin ja Citizen Kaneen (1941)! Ja älkää huoliko, että olisin paljastanut kaiken, sillä lähes kaikki mainitsemani esiintyvät jo ensimmäisen vartin aikana. Ensimmäisellä katselukerralla on mahdotonta bongata kaikki viittaukset, mutta jo ne kymmenet, mitä itse pystyin huomaamaan, tarjosivat suurta riemua. Niiden lisäksi Ready Player Onessa on myös pitkä osio, jossa hahmojen täytyy mennä seikkailemaan hyvin tunnetussa elokuvassa, mikä oli tehty aivan mielettömän upeasti ja kunnioittavasti. Tunsin kylmiä väreitä katsoessani osion sisältämiä nerokkaita hetkiä ja meinasin hihkaista innostuksesta, kun tajusin leffan todella menevän toisen elokuvan tapahtumiin.

Viittaukset kaikkien muiden teoksiin ei kuitenkaan vielä riitä hyvään ja omillaan seisovaan filmiin. Pahimmassa tapauksessa viittausten keskeltä ei löytyisi mitään omaperäistä tai kiinnostavaa, jolloin lähes kaiken uuden unohtaa heti elokuvan päätyttyä ja muistaa vain, mitkä kaikki suosikkihahmot näki juuri yhdessä. Onneksi asialla on kuitenkin Steven Spielberg, joka tekee parhaan filminsä sitten Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuuden (The Adventures of Tintin - 2011). Hieman liian selittelevästä alusta huolimatta Ready Player One nappaa katsojan nopeasti mukaansa ihan tajuttoman tyylikkään, vauhdikkaan ja kertakaikkiaan ällistyttävän mageen autokisan avulla, joka nousee helposti yhdeksi vuoden 2018 parhaimmista kohtauksista. Spielberg on saanut luotua todella mielenkiintoisen seikkailuleffan ja on loistavaa, että hän osaa yhä tehdä elokuvia aarteenmetsästyksestä. Hän hallitsee taidokkaasti futuristisemmankin maailman esittämisen - mikä ei toisaalta tunnu kovin kaukaiselta tulevaisuudelta, kun ottaa huomioon, miten virtuaalinen todellisuus kehittyy koko ajan - ja tarjoaa oivaa jännitystä ja hieman osuvaa huumoriakin.

Täysin loppuun asti teos ei kuitenkaan kestä. Kun erään henkilön todellista minää aletaan esittelemään, filmi alkaa hieman laahaamaan. Tämän lisäksi mukana on kuolemiskohtaus, joka tuntuu jokseenkin tarpeettomalta, koska sillä ei loppujen lopuksi ole lähes mitään merkitystä seuraaviin tapahtumiin. Suurin ongelma on kuitenkin Ready Player Onen finaali. Se on liian massiivinen ja ihan liian pitkä. Elokuva on erinomaisesti ripotellut viittauksiaan läpi leffan ja lopussa se päättää pistää lähes kaikki nähdyt hahmot suureen taisteluun, mikä äityy aikamoiseksi pikselimössöksi. Useassa kohtaa, kun tuntuu siltä, että nyt huipennus päättyy, se ottaakin uuden suunnan ja jatkaa vain kulkuaan. Huipennuksen jälkeisistä hetkistä on myös tehty ärsyttävän juustoiset, jolloin arvosanasta tippuu piste pois. Todella hyvästä ja ennen kaikkea viihdyttävästä elokuvasta on kuitenkin kyse, enkä malta odottaa, että näen tietyt kohtaukset uudestaan!

Ottaen huomioon, kuinka paljon Ready Player One sisältää viittauksia muihin leffoihin, olisin toivonut, että Spielbergillä olisi ollut pokkaa viitata enemmän omiin filmeihinsä. Missä olivat tappajahai, Indiana Jones, E.T. ja monet Tom Hanksilta näyttävät henkilöt? Voi tietty olla, että he olivat mukana, mutten vain huomannut heitä. Zak Pennin ja kirjailija Ernest Clinen käsikirjoitus on muuten mainio, mutta sitä olisi voinut tiivistää. Liian keston olisi voinut huomata myös leikkauksessa. Filmi on kuitenkin hyvin kuvattu, taidokkaasti lavastettu ja puvustettu, minkä lisäksi äänimaailma on huikea. Valitettavasti Spielbergin luottosäveltäjä John Williams oli kiireinen Spielbergin toisen projektin, The Postin kanssa, joten hän ei ehtinyt tekemään tämän leffan musiikkeja. Säveltäjänä toimiikin siis Alan Silvestri, joka on tehnyt hyvää työtä ja hauskasti ujuttanut mukaan tuttuja teemoja esimerkiksi Paluu tulevaisuuteen -leffasta (Back to the Future - 1985). Muitakin musiikki- sekä artistiviittauksia löytyy leffasta, eli viittaukset eivät rajoitu vain elokuvien ja pelien maailmoihin. Visuaalisia efektejä täytyy harmillisesti kritisoida. Ymmärrän, että OASIS:issa tehosteet eivät ole mitä realistisimmat, sillä kyseessä on kuitenkin peli. Tietyt grafiikkapuolet siellä ymmärrän täysin, eivätkä ne haitanneet minua lainkaan. Jostain syystä samanlaiset efektit ovat kuitenkin levinneet myös todelliseen maailmaan, jolloin useat taustat näyttävät todella digitaalisilta.

Yhteenveto: Ready Player One on erittäin mainio futuristinen seikkailuelokuva, joka tarjoaa leffa- ja pelinörteille useita riemastuttavia hetkiä. On mahtavaa nähdä niin käsittämättömän paljon viittauksia erilaisiin filmeihin, peleihin, musiikkiin ja kirjoihin. Ja vielä mahtavampaa on nähdä ne elokuvassa, joka toimii omana kertomuksenaankin. Ohjaaja Steven Spielberg on osannut luoda oivan seikkailuhengen, joka kulkee läpi filmin ja vie katsojan mukanaan. Vaikka mukaan mahtuu hieman turhempia osioita ja liian kauan kestävä ylimassiivinen loppuryminä, pysyy teos suurimmaksi osaksi ajasta hyvin kasassa. Eivätkä heikkoudet niin paljoa haittaa, kun pääsee näkemään aivan mielettömän upean autokisan ja kohtauksen, jossa mennään käymään aika lailla kaikkien tuntemassa filmissä! Näyttelijät tekevät pääasiassa hyvää työtä, vaikkei kukaan mitään kovin mullistavaa suoritusta tarjoakaan. Jotkut sivunäyttelijät ovat kehnompia, mutta he menevät siinä muun ohessa. T. J. Millerin roolittamista suureksi tappajaksi en ymmärtänyt ja toivon, että Blu-rayn poistetuissa kohtauksissa sille annettaisiin jokin selitys. Visuaaliset efektit eivät harmillisesti ole parhaimmasta päästä. Pidin siitä, että OASIS näyttää digitaaliselta, koska se kuuluu asiaan, mutta todellisessa maailmassa se häiritsee hieman - etenkin kun kyseessä on Spielbergin ison budjetin tuotanto vuonna 2018. Popkulttuurista innostuneille, videopelien suurkuluttajille ja elokuvanörteille Ready Player One on pakkokatsottavaa. Suosittelen muitakin seikkailu- ja scifileffoista pitäviä vilkaisemaan elokuvan, sillä vaikkei viittauksia ymmärtäisikään, on filmiä silti erittäin kiva katsoa. Parhaiten elokuva toimii mahdollisimman isolta valkokankaalta katsottuna, joten suunnatkaa Scapeen!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com/readyplayerone
Ready Player One, 2018, Warner Bros. Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, De Line Pictures, Farah Films & Management, Random House Films, RatPac-Dune Entertainment, Reliance Entertainment, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Dunkirk (2017)

DUNKIRK (2017)

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Fionn Whitehead, Mark Rylance, Tom Hardy, Jack Lowden, Barry Keoghan, Tom Glynn-Carney, Aneurin Barnard, Cillian Murphy, Harry Styles ja Kenneth Branagh
Genre: sota, draama
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

Dunkirk on tositapahtumiin perustuva sotaelokuva, joka kertoo vuonna 1940 käydystä Ranskassa sijaitsevan Dunkerquen taistelusta ja sen jälkeisistä tapahtumista. Filmin työstäminen alkoi jo kaksikymmentäviisi vuotta sitten, kun leffan ohjaaja Christopher Nolan oli vaimonsa kanssa käymässä Dunkerquessa ja innostui kirjoittamaan tarinan taistelun pohjalta. Elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin kuitenkin vasta muutama vuosi sitten ja kuvaukset alkoivat keväällä 2016. Nyt Dunkirk on vihdoin saamassa ensi-iltansa ja pakko sanoa, etten yhtään malttanut odottaa sen näkemistä! Jos olette lukeneet arvosteluni Inceptionille (2010) tai tunnette minut, niin tiedätte, että Christopher Nolan on lempiohjaajani, eikä hän ole Batman Beginsin (2005) jälkeen tehnyt ainuttakaan elokuvaa, joka olisi heikompi kuin "mestariteos". Siitä asti kun hänen viimeisin teoksensa, Interstellar (2014) ilmestyi, olen odottanut uutta Nolan-elokuvaa ja olin todella hämilläni, kun uutisia ei tuntunut kuuluvan hänen töistään. Kun kuulin, että hän tekee tällä kertaa sotaelokuvaa, en aluksi innostunut ideasta, sillä se ei todellakaan kuulu lajityyppinä suosikkeihini. Uskoin kuitenkin, että hän saisi tehtyä siitä erittäin vaikuttavan kokemuksen. Mainokset herättivät kunnolla mielenkiintoni ja huomatessani, että Dunkirkin lehdistönäytökseen oli enää muutamia viikkoja, innostukseni nousi huomattavasti. Tämä kuuluu listaani niistä leffoista, joita odotan eniten tältä vuodelta, joten olin äärimmäisen täpinöissäni, kun menin katsomaan elokuvaa - varsinkin kun näytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa!

Liittoutuneet sotilaat ovat jääneet saarroksiin Dunkerquen rannalle, eivätkä pääse pakoon piirittävien saksalaisten takia. Uhkarohkeat brittiveneilijät lähtevät vaaralliselle matkalle tuodakseen nuoret sotilaat takaisin kotiin.

Dunkirkissä ei varsinaisesti ole päähenkilöä, vaan siinä seurataan usean henkilön tarinaa äärimmäisen vaikeassa tilanteessa. Elokuva on jaettu kolmeen osaan, jotka ovat aallonmurtaja, meri ja ilma. Nämä osat eivät kuitenkaan tapahdu peräkkäin, vaan ne tapahtuvat lomittain, vaikka eivät tapahtuisikaan todellisuudessa samaan aikaan. Aallonmurtajalla eli Dunkerquen rannalla nuoret brittisotilaat yrittävät mahtua mukaan sotalaivoihin, jotka matkaavat takaisin Isoon-Britanniaan. Rannalla seurataan pääasiassa Fionn Whiteheadin näyttelemää hiljaista nuorukaista, joka yrittää löytää keinon pelastuakseen. Hänen mukaansa tarttuvat myös Aneurin Barnardin ja One Direction -tähti Harry Stylesin näyttelemät sotilaat, jotka yhtä lailla haluavat päästä pois taistelusta. Samalla laiturilla ohjeita yrittää jakaa näyttelijäohjaaja Kenneth Branaghin esittämä komentaja Bolton. Merellä taas nähdään, kuinka Moonstone-veneellä seilaava herra Dawson (Bridge of Spiesista, 2015, Oscarin voittanut Mark Rylance), tämän poika Peter (Tom Glynn-Carney) ja heidän mukanaan kulkeva nuori George (Barry Keoghan) pyrkivät Dunkerqueen, kokiessaan vastuuta pelastaa taistelijat rannalta. Kolmikko löytää matkansa varrella neljässä aiemmassa Nolan-leffassa (The Dark Knight -trilogia, 2005-2012 ja Inception) esiintyneen Cillian Murphyn näyttelemän pelokkaan sotilaan. Ilmassa Tom Hardyn - joka esiintyi Nolanin elokuvissa Inception ja The Dark Knight Rises (2012) - ja Jack Lowdenin näyttelemät lentäjät Farrier ja Collins yrittävät ampua alas saksalaiskoneita ja turvata näin brittiläisten kotiinpääsyn. Elokuvassa kuullaan myös erään tutun näyttelijän ääni, joka on esiintynyt monessa aiemmassa Nolan-filmissä... Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan taidokkaasti (jopa laulaja Styles, jonka mukanaoloa kritisoitiin etukäteen - vaikka hänellä ei olekaan paljoa tekemistä), mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin muistettavia tai persoonallisia. Jokaiselle on luotu hieman jotain luonnetta, mutta yleisesti he ovat vain pieniä nappuloita isommassa pelissä. Parhaiten esille pääsevät Whiteheadin vähäpuheinen sotilas ja Moonstonella seilaava kolmikko. Paikoitellen katselukokemusta häiritsee se, että hahmot tuntuvat tyhjiltä, mutta se ei erityisemmin haittaa, kun muuten teos on niin vaikuttava.

Tässä on nimittäin kyseessä elämyksestä, joka järisyttää katsojiaan koko kestonsa ajan ja naulaa heidät kiinni istuimiinsa, jolloin filmi imaisee repäisten mukaansa. Dunkirk on hypnoottinen kokemus alusta loppuun asti. Heti alussa pääsee kokemaan sodan tuntua ja uhkaavaa ilmapiiriä, joka ei vain tunnu hellittävän. Ajattelin että leffan aloituksesta on vain haluttu saada vaikuttava kokemus, mutta elokuva onkin sitä koko ajan. Teos on niin järisyttävän hieno, että välillä tajuaa jähmettyneensä tuijottamaan ruutua, toivoen, ettei piinaava tunnelma koskaan lopu. Filmi onkin yllättävän piinaava, ottaen huomioon, ettei kyseessä edes ole kunnon sotaelokuva. Muutamia toiminta- ja tulituskohtauksia on mukana, mutta ne ovat leffassa lähinnä lisätäkseen uhkaavuutta. Vastapuolen sotilaita ei edes näytetä elokuvassa, mutta silti heidän tuottama vaaransa on läsnä ensiminuuteista alkaen. Katsojana kannustaa kaiken aikaa nuoria sotilaita selviytymään tilanteista, joihin suurin osa nuorukaisista ei selvästi edes kuulu. Elokuva on täynnä jännittäviä hetkiä, oli kyseessä sitten rannalla tapahtuvat kohdat, kun sotilaat yrittävät epätoivoisesti luoda itselleen uskoa, että he pääsisivät pakoon ilmassa kierteleviltä saksalaiskoneilta tai ilmassa nähtävät lentelyt, kun kaksi urhoollista sankaria ampuvat viholliskoneita. Jopa veneessä tapahtuvat kohtaukset pitävät jännityksessä, kun koskaan ei voi tietää, milloin jälleen tapahtuu jotain. Venekohtauksiin on myös tuotu eniten henkilödraamaa mukaan, mikä kiehtoo katsojaa. Mikään elokuvassa ei tunnu turhalta, vaan kaikella on selvä tarkoitus.

Ohjaaja Christopher Nolan on nero. Ihan oikeasti nero. Vaikka hän ei ole ihan täysin osunut maalitaulunsa keskelle, on osuma kuitenkin nähtävissä täyskympin vieressä. Ennen Dunkirkin näkemistä jännitin, miten Nolan saisi tuotua tyylinsä mukaan tositapahtumiin perustuvaan elokuvaan, johon ei noin vain voi tuoda mukaan erikoisia juonenkäänteitä. Voisiko hän saada sotaelokuvasta itsensä näköisen? Kyllä vaan voi. Nolan on saanut luotua huikean upean tunnelman, joka ei päästä irti katsojastaan. Hän on myös saanut kirjoitettua erinomaisen tekstin, jossa hän on saanut tarinan eri osat kulkemaan oivallisesti eri tasoilla. Leffaan on ujutettu pieniä vihjeitä siitä, missä järjestyksessä nämä osiot oikeasti tapahtuvat ja niiden huomaaminen on osa katselukokemuksen nautintoa. On myös aivan mahtavaa, kuinka vähän repliikkejä hän on kirjoittanut mukaan. Leffassa ei todellakaan turhia höpistä. Muutenkaan mukana ei ole ylimääräisiä juttuja. Aiempiin Nolan-leffoihin verrattuna Dunkirk on todella lyhyt alle kahden tunnin kestollaan, mutta se ei haittaa ja koko homma istuu juuri sopivasti filmin pituuteen. Vain viimeiset kaksi tai kolme minuuttia eivät täysin pääse tunteillaan samalle tasolle ja ne tuntuvat hieman antiklimaattisilta, mutta muuten teos huokuu upeuttaan.

Teknisesti (yhtä heikohkoa äänityskohtaa lukuunottamatta) Dunkirk on täydellinen. Elämystunnetta korostaa se, että kyseessä on visuaalisesti aivan törkeän hienon näköinen elokuva. Kuvaus on niin vaikuttavaa ja tasaista, että on ihme, jos se ei voita palkintoja. Varsinkin laajat kuvat Dunkerquen rannasta luovat lisää huikeaa tunnelmaa. Lentokohtaukset ovat myös täydellisesti kuvattuja ja on pakko huomauttaa, etteivät lentokoneet ole tietokoneella tehtyjä, vaan ne ovat aitoja tai pienoimalleja! Leikkaus on myös todella hyvää. Äänimaailma filmissä on aivan mielettömän hienoa. Räjähdykset sun muut kuulostavat tietty mahtavilta, mutta tarkoitan lähinnä läpi elokuvan kuultavaa huminaa ja pauhua, jotka lisäävät mestarillisesti luotua tunnetta entisestään. Äänitehosteet on täydellisesti yhdistetty Nolanin vakiosäveltäjä Hans Zimmerin musiikkeihin. Mukana ei ole yhtä huikeita melodioita kuin muissa Nolan/Zimmer -yhteistöissä, eivätkä musiikit jää mieleen, mutta elokuvaan ne sopivat juuri oikein. Musiikissa on hyödynnetty loistavasti mm. sydämenlyöntejä ja kellon tikitystä.

Yhteenveto: Dunkirk on piinaavan hypnoottinen jännitysnäytelmä. Kyseessä on yksi hienoimmista sotateoksista, joka pitää katsojan tiukasti otteessaan alusta loppuun. Ainoat negatiiviset sanottavat teoksesta on, että hahmoilla ei tunnu olevan kunnollista sisältöä ja ihan viimeiset minuutit ovat pienesti antiklimaattiset. Muuten filmi on aivan mielettömän hieno. Christopher Nolan on saanut aikaan todellista taidetta, joka on tunnelmaltaan huikea, visuaalisesti äärimmäisen näyttävä ja äänimaailmaltaan katsojaa järisyttävä kokemus. Tarinan kolme osaa on saatu kulkemaan taidokkaasti samaan aikaan, vaikka ne tapahtuvatkin eri aikoihin. Nolanin elokuville tyypillisiä juonenkäänteitä ei ole luvassa, mutta ohjaajan tyyli on silti vahvasti läsnä. Dunkirk on teknisesti ällistyttävä taidonnäyte ja on ihme, jos elokuva ei ole edes ehdolla useista palkinnoista. Suosittelen katsomaan elokuvan, sillä se on selvästi yksi vuoden parhaista; mielestäni tähän mennessä jopa vuoden paras filmi! Näin mahtipontista kokemusta ei ole vähään aikaan tullut koettua teattereissa ja siellä se kuuluukin nähdä. K16-ikärajaa en täysin ymmärrä, sillä mukana ei erityisemmin ole verta sun muuta, mutta ei leffa silti lapsille sovi. Näin niitä elokuvia kuuluu tehdä, ainakin sen puolesta miltä niiden pitäisi näyttää ja kuulostaa!

Kirjoittanut: Joonatan, 17.7.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Dunkirk, 2017, Warner Bros. Pictures, Syncopy, Dombey Street Productions, Kaap Holland Film, Canal+, Ciné+, StudioCanal, RatPac-Dune Entertainment

Arvostelu: The BFG / IKJ: Iso kiltti jätti (2016)

THE BFG (2016)

IKJ: ISO KILTTI JÄTTI

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Ruby Barnhill, Mark Rylance, Jemaine Clement, Penelope Wilton, Rebecca Hall ja Bill Hader
Genre: seikkailu, fantasia, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 7

The BFG, eli suomalaisittain IKJ: Iso kiltti jätti, perustuu Roald Dahlin kirjoittamaan, vuoden 1982 samannimiseen lastenkirjaan. Kirja ei ole minulle tuttu, mutta Dahlin muista teoksista minulle on tavalla tai toisella tuttuja mm. "James and the Giant Peach" (1961), "Charlie and the Chocolate Factory" (1964) ja "Fantastic Mr. Fox" (1970). Ensimmäisen kerran mielenkiintoni heräsi, kun luin, että Steven Spielberg palaisi historiallisista draamoista (War Horse, 2011, Lincoln, 2012 ja Bridge of Spies, 2015) takaisin satu-/seikkailuelokuvan pariin. Omasta mielestäni Spielberg on nimittäin parhaimmillaan, kun hänen elokuviensa tarinat eivät ole realistisia. Elokuvan juliste oli myös yksinkertaisen tyylikäs. En halunnut nähdä yhtäkään mainosta, sillä halusin katsoa elokuvan tietämättä juurikaan mitään siitä. Sateisena torstaiaamuna kävin katsomassa elokuvan.

Orpokodissa asustava Sohvi näkee yöllä jätin. Jätti nappaa Sohvin mukaansa jättiläismaahan pelätessään, että Sohvi kertoisi kaikille näkemästään. Sohville selviää, että hänen tapaamansa jätti onkin ihan kiltti, mutta muut jättiläismaassa asuvat jätit ovat lapsia syöviä hirviöitä.

Ennen The BFG:tä Ruby Barnhill oli näytellyt vain 4 O'Clock Club -televisiosarjassa. Tässä hän on päässyt päärooliin Sohviksi. Vaikka hahmo on perinteisen ärsyttävä, kaikkitietävä kakara, niin Barnhill suoriutuu osastaan kunnialla ja olisi kiinnostavaa nähdä, mihin hänen uransa lähtee tämän jälkeen.
     Elokuvan nimikkohahmoa, Isoa kilttiä jättiä esittää Spielbergin edellisestä elokuvasta, Bridge of Spiesista tuttu ja kyseisen elokuvan roolistaan Oscar-pystin saanut Mark Rylance. Rylancen hahmo on todella sympaattinen ja häneen on saatu tunnetta mukaan. Hahmo on toteutettu motion capture -tekniikalla, eli Rylancen liikkeet ovat näyteltyjä, kuten myös ilmeet, vaikka hahmo onkin pääasiassa digitaalisesti tehty. Rylancen kasvonpiirteet ovat silti selkeästi erotettavissa.
     Jättiläismaan muut jätit ovat isompia kuin Iso kiltti jätti, mutta heidän kasvoissaan ei ole mitään tunnistettavaa. Kaikkein eniten jäteistä esille pääsee Läskinlarppaaja, jota esittää Jemaine Clement. Hahmon tarkoitus olisi kai aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta en usko, että se onnistuu siinä kovinkaan hyvin. Jäteillä on ihan hauskoja nimiä, kuten Verikorsto (Bill Hader), Raatokaappi (Adam Godley) ja Lastenlyttääjä (Ólafur Ólafsson), mutta heidän roolinsa jää aika pieneksi, eikä heitä tunnista toisistaan.
     Mukana ovat myös kuningatar, jota näyttelee Penelope Wilton ja tämän assistentti Meeri, jota esittää Rebecca Hall. Heidän roolinsa eivät myöskään ole kovin isot. Pääasiassa elokuva pyörii Sohvin ja Ison kiltin jätin ympärillä. Olisin halunnut nähdä enemmän orpokodissa olevia hahmoja.

Elokuva alkaa Sohvin selityksellä hirviöistä ja milloin niitä voi nähdä. Tämän olisi kai tarkoitus toimia pelotteena lapsille ja elokuvassa käsitelläänkin synkkiä asioita, kuten kannibalismia ja lasten syömistä. Silti elokuva on itse asiassa erittäin selkeä lastenelokuva. Onhan se ymmärrettävää, sillä se perustuu satukirjaan, mutta silti kontrasti synkkyyksissä ja elokuvan muussa olemuksessa ei ole kovin toimiva. Ratkaisut ongelmiin ovat helppoja ja loppuskabailu on ohi minuutissa. Alkupuolen jälkeen ei oikeastaan jännitä, mitä Sohville käy, sillä jännitystilanteet eivät ole hyvin rakennettuja. Elokuva on myös paikoitellen pitkäveteinen.

The BFG:n maailma on hyvin suunniteltu. Valitettavasti maailmaa ei käytetä kovin laajasti. Ihmisten maailmaa ei erityisemmin näytetä. Orpokotia toivoisi näkevänsä ja kuningattaren palatsissa vietetään liiankin kauan aikaa. Jättiläisten maailmasta näytetään vain murto-osa. Parasta onkin unimaailma ja koko sivujuoni Ison kiltin jätin työstä unien varastajana. Unimaailmaan pääsee kekseliästä reittiä. Kohtaus, jossa Iso kiltti jätti ja Sohvi jahtaavat unia on yksi elokuvan parhaista. Se ei valitettavasti kuitenkaan pelasta elokuvaa.

Aiemmin mainituista en ole nähnyt War Horsea, Lincoln oli mielestäni aika tylsä ja Bridge of Spies oli vain huono. Minun mielestäni Steven Spielberg on parhaimmillaan tehdessään fiktioelokuvia. E.T. - The Extra-Terrestrial (1982) on minulle tuttu jo hyvin pienestä pitäen, Jaws (1975) aiheutti minulle pysyvät traumat, Jurassic Park (1993) on todella hyvä elokuva, kuten myös kolme ensimmäistä Indiana Jonesia (Raiders of the Lost Ark, 1981, The Temple of Doom, 1984 ja The Last Crusade, 1989). Minusta oli todella hienoa, että Spielberg tekisi taas puhtaan fiktioelokuvan. Harmi vain, että hän on selkeästi jäänyt jumittamaan historiallisiin juttuihin, eikä The BFG ole kovin loppuun asti suunniteltu ja hyvin toteutettu elokuva.

Elokuva on hyvin kuvattu. Leikkaus on sujuvaa, mutta elokuvasta olisi saanut leikattua pois minuutteja. Vaikka elokuvassa on käytetty paljon lavasteita, niin suurin osa taustoista näyttää tietokoneella tehdyltä. Elokuvassa on muutenkin kaikin puolin tosi vahva green screen -henki, enkä oikein tiennyt, mikä siinä on oikeasti ollut fyysisesti kosketeltava asia. Vaikka esimerkiksi The Jungle Book (2016) oli myös pääosin tehty sinikangasta vasten, niin se on paljon aidomman näköinen kuin tämä. Jätit ovat aika huonosti toteutettuja. Iso kiltti jätti toimii visuaalisesti välillä, muttei ole kovin vakuuttava. Uskoisin, että jo muutaman vuoden päästä The BFG:n tehosteet näyttävät pahasti päivittyneiltä. Koska kyseessä on Spielbergin elokuva, niin musiikista vastaa tietysti John Williams. Williamsin sävellykset tässä ovat hyvin perinteisiä hänen tyylilleen.

Yhteenveto: The BFG on aika heikko seikkailuelokuva. Vaikka siinä käsitellään lasten syöntiä, niin se on silti liian lapsellinen, eli vanhemmat eivät voi siitä erityisemmin nauttia. Jos on kirjan fani, niin kannattaa käydä vilkaisemassa, onko elokuvasta mihinkään. Suurin osa hahmoista on alikäytettyjä, tehosteet näyttävät heikoilta ja kaikki ratkeaa tosi helposti. Aika unohdettava The BFG siis on ja jää tähän mennessä vuoden heikoimpien elokuvien listalle. En tiedä kannattaako Steven Spielbergin tulevista elokuvista enää innostua. Elokuva on kielletty alle 7-vuotiailta ja luulisin elokuvan myös toimivan parhaiten juuri sen ikäisille. Mutta jos lapsi haluaa elokuviin päästä, niin suosittelen mieluummin The Little Princeä (2015), sillä siitä riittää iloa myös vanhemmille.

Kirjoittanut: Joonatan, 16.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
The BFG, 2016, Amblin Entertainment, Walt Disney Pictures, The Kennedy/Marshall Company, Reliance Entertainment