The Odyssey (2026) - elokuva-arvostelu

THE ODYSSEY

Ohjaus: Christopher Nolan

Näyttelijät: Matt Damon, Tom Holland, Anne Hathaway, Robert Pattinson, John Leguizamo, Himesh Patel, Zendaya, Charlize Theron, Andrew Howard, Elliot Page, Mia Goth, Corey Hawkins, Benny Safdie, Logan Marshall-Green, Will Yun Lee, Jon Bernthal, Lupita Nyong'o, Samantha Morton, Ryan Hurst, Bill Irwin, Josh Stewart, James Remar ja Travis Scott

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 52 minuuttia

Ikäraja: 16

The Odyssey perustuu Homeroksen Odysseia-runoelmaan yli 2600 vuoden takaa. Voitettuaan useita Oscar-palkintoja Oppenheimer-elokuvallaan (2023), Christopher Nolan onnistui saman tien tekemään diilin Universal Picturesin kanssa seuraavasta leffasta. Nolanin oli yli 20 vuotta sitten tarkoitus tehdä Homeroksen Ilias-runoelmasta elokuva Troija (Troy - 2004), mutta hän jätti projektin aikoinaan Batman Beginsin (2005) takia. Ajatus Homeroksen työn adaptoimisesta ei ollut kuitenkaan jättänyt Nolania ja hän ryhtyikin kynäilemään elokuvakäsikirjoitusta Iliaan tarinaa jatkavan Odysseian pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Odyssey on saapunut elokuvateattereihin erilaisten kohujen, kritiikin ja vuolaiden kehujen saattelemana. Itse olen pitänyt Nolania suosikkiohjaajani jo vuosia ja innostuin heti, kun luin hänen tekevän seuraavaksi eeppisen fantasiaseikkailun. Viime kuukausina voimistuneet internetkohut elokuvan näyttelijävalinnoista ovat kummastuttaneet yhä enemmän ja ne tavallaan vain lisäsivät kiinnostustani nähdä, millaisen filmin Nolan on tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa The Odysseyn heti sen ensi-iltapäivänä loppuunmyydyssä IMAX-salissa.

Kymmenvuotinen Troijan sota on vihdoin päättynyt. Kuningas Odysseus aloittaa uskaliaan ja vaaroja pursuavan matkansa kohti kotisaartaan Ithakaa, missä kuningatar Penelopen hovi on täyttynyt kilpakosijoista, jotka uskovat Odysseuksen kuolleen taistelussa tai viimeistään merimatkalla kotiinsa.

Matt Damon näyttelee Odysseusta, Ithakan kuningasta, jonka Mykenen kuningas Agamemnon (Benny Safdie) vaati liittymään sotaansa Troijaa vastaan, Troijan vietyä Agamemnonin veljen Menelauksen (Jon Bernthal) vaimon Helenan (Lupita Nyong'o). Odysseus joutui jättämään vaimonsa, kuningatar Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) Ithakaan ja taistelemaan kymmenvuotisessa sodassa, kunnes Agamemnon, Odysseus ja muut voittivat Troijan katalalla puuhevossuunnitelmallaan. Sodan päätyttyä Odysseus suuntaa kohti kotiaan, mutta homma on helpommin sanottu kuin tehty. Kymmenvuotisen sodan päättymisestä on elokuvan alussa kulunut jo toinen vuosikymmen, eikä miehestä vieläkään kuulu mitään, mikä on tuonut Ithakan hovin täyteen kilpakosijoita, kuten Antinouksen (Robert Pattinson), jotka haluavat naimakauppojen myötä valtaistuimen itselleen. Damon on nappivalinta päärooliin Odysseukseksi, tulkiten erinomaisesti hahmonsa yhä vain monimutkikkaammiksi muuttuvia tunteita Troijan sodasta ja koko matkasta. Hathaway vakuuttaa myös kotiin jääneenä vaimona, joka yhä kahden vuosikymmenen jälkeen yrittää pysyä optimistisena miehensä paluun suhteen ja Pattinson on mainio lipevänä Antinouksena. Holland ajaa asiansa Odysseuksen poikana ja Safdie, Bernthal ja Nyong'o hoitavat tonttinsa hyvin sillä vähällä ruutuajalla, mitä heille on suotu. Tummaihoisen Nyong'on roolittaminen Troijan Helenaksi herätti eniten negatiivisia reaktioita internetissä. Myönnän, etten itse Helenaa roolittaessa ensimmäisten joukossa kuvittelisi Nyong'oa rooliin, koska olen niin tottunut esimerkiksi Troijassa nähtävään tulkintaan hahmosta, mutta osaahan nainen ehdottomasti näytellä. Elokuvan nähtyäni koko kohu tuntui täysin naurettavalta jo siksi, että Nyong'olla on ruutuaikaa vain muutama minuutti liki kolmituntisessa elokuvassa.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Leguizamo Odysseukselle uskollisena paimenena Eumaeuksena, Mia Goth Penelopen palvelijana Melanthona, Elliot Page sotilas Sinonina, Himesh Patel Odysseusta seuraavana sotilaana Eurylokhoksena, Zendaya viisauden jumalattarena Athenena, Charlize Theron Kalypso-nymfinä ja Samantha Morton Kirke-noitana. Olen aina pitänyt Leguizamosta, mutta hän ei ole aiemmin tosissaan säväyttänyt minua taidoillaan. The Odysseyssä mies tekee uransa todennäköisesti vakuuttavimman roolisuorituksen ja ihmettelen, jos hän ei saa ensi vuonna parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuutta. Erityisen väkevä on myös Morton. Nyong'on lisäksi toinen närää etukäteen herättänyt roolitus oli transmies Page, jonka huhuttiin pitkään esittävän legendaarista Akillesta. Tässä nettiöyhötys on kenties vielä nolompaa, kun suuri osa valittajista eivät edes vaivautuneet selvittämään Pagen todellista roolihahmoa. Page on toki muiden miesnäyttelijöiden rinnalla varsin pienikokoinen, mutta hän istuukin siten täydellisesti Sinoniksi, jonka hahmon pointti on, että hän lähti sotaan jo nuorena pojankloppina. Lisäksi myös Pagen kohdalla kärpäsestä tehtiin härkänen, koska hänelläkin on ruutuaikaa vain parisen minuuttia.

Jos ei siis käynyt jo selväksi, The Odyssey on tosiaan elokuva, joka on herättänyt runsaasti keskustelua jo ennen ilmestymistään. Nyong'on ja Pagen roolitusten lisäksi monet ovat moittineet elokuvan historiallista epätarkkuutta esimerkiksi puvustuksen suhteen, kreikkalaisnäyttelijöiden loistamista poissaolollaan ja amerikkalaisaksenttien käyttämistä. Monet ovat vaatineet jopa boikottia, mikä ei näyttäisi kovin hyvin toimivan, koska elokuvalle povataan valtavaa avausviikonlopun lipputulosta. Itse ymmärrän esimerkiksi kritiikin puvustuksen suhteen, joskaan se ei häirinnyt minua kuin pari pikaista kertaa elokuvan aikana. Valitus amerikkalaisaksentista taas lähinnä huvittaa itseäni, koska eipä brittienglanti olisi ollut yhtään sen historiallisesti tarkempi lähestymistapa elokuvaan, joka sijoittuu antiikin Kreikkaan. Koko englanninkieli kun syntyi vasta tuhat vuotta sen jälkeen, kun Homeros kasasi Odysseian.

Mutta unohdetaanpa nyt kaiken maailman kohut ja keskitytään siihen tärkeimpään kysymykseen, eli onko Christopher Nolanin The Odyssey hyvä elokuva? Ja vastaus siihen on, että kyllä. Kyseessä on tiettyine omituisine vetoineenkin suorastaan erinomainen elokuva ja ennen kaikkea huima elämys, jota ei todellakaan kannata jättää kotisohvalle katsottavaksi. The Odyssey on niitä teoksia, jotka kuuluu kokea - ei vain katsoa, vaan nimenomaan kokea - mahdollisimman isolta valkokankaalta. Suomessa vain Finnkino Itiksen IMAX-sali pääsee lähimmäksi Nolanin todellista visiota elokuvasta.

The Odyssey on monin tavoin varsinainen mammutti. Sillä on kestoa muutamaa minuuttia vaille kolme tuntia, se on täynnä nyky-Hollywoodin suurnimiä ja se tarjoaa toinen toistaan ällistyttävämpiä kohtauksia, joiden valtava skaala satoine sotisovissa juoksevine extroineen tuntuu luissa ja ytimissä. Lisäksi mammuttien tapaan se on omanlaisensa muinaisjäänne - muinaisjäänne ajalta, kun tällaisia suurbudjetin myytteihin ja historian havinoihin pohjautuvia eeposelokuvia vielä julkaistiin teattereissa ainakin kertaalleen vuodessa; Gladiator (2000), Aleksanteri (Alexander - 2004), Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005) ja totta kai myös Troija, jonka ohjaajaksi Nolan oli hetken aikaa kiinnitettynä. The Odyssey sisältää kyllä Troijan sodan tunnetuimman aspektin, eli puuhevosen, jonka avulla kreikkalaissotilaat huijasivat tiensä murtamattomien muurien läpi, mutta pääasiassa elokuva toimii jatkona sodan tapahtumille.

Nolanille tyypilliseen tapaan The Odyssey ei kerro tapahtumiaan lineaarisessa järjestyksessä, vaan se hyppii ajassa edestakaisin ja välillä palaa näyttämään samaa tapahtumaa uudelleen, mutta eri vinkkelistä. Nolanin poikkeukselliset kyvyt tarinankertojana käyvät jälleen selväksi. Aikahyppelystä huolimatta meno ei ole koskaan sekavaa, vaan toteutus toimii todella sulavasti. Ja vaikka kesto voi etukäteen vaikuttaa hurjalta, vajaa kolmetuntinen vierähtää kuin hujauksessa. Ithakan valtaistuinpeli on mielenkiintoista seurattavaa, mutta onhan elokuvan todellinen koukku niissä kaikissa vaaroissa kykloopeista jättiläisiin ja noidista merihirviöihin, joita Odysseus ja hänen miehistönsä kohtaavat vuosien mittaiseksi venyvän kotimatkansa varrella.

Joka kerta, kun erehdyt luulemaan, että The Odyssey olisi jo käyttänyt parhaat paukkunsa, se jaksaa jälleen yllättää. Erilaiset taistelut ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja parissa kohtaa Nolan väläyttelee osaamistaan jopa kauhun saralla. Jättimäisten kohtausten keskellä Nolan kuitenkin muistaa, että tärkeintä on tarinan ytimessä oleva sydän. Parasta on itse Odysseuksen muovautuva mielenmaisema hänen odysseiallaan. Vaikka mukana on useita eeppisiä kohtauksia, minuun suurimman vaikutuksen teki intiimi ja suorastaan musertava kohtaus, jossa Odysseus viimein purkaa sydäntään sodan kauheuksista, menettämistään miehistä ja menettämistään vuosista. Syyllisyyden tunne on painanut miestä kaksi vuosikymmentä ja tätä kohtausta katsoessani olin itse valmis antamaan Matt Damonille suoraan miespääosa-Oscarin. 

The Odyssey ei siis ole pelkkä elokuva, vaan se todella vie katsojansa aikamoiselle matkalle, jonka päätteeksi kävelee teatterista huuli pyöreänä pohtien, että mitä tulikaan juuri koettua. Elokuva ei hetkeen lähde mielestä ja sen katsojan tulkinnan varaan jättämät puolet pitävät huolen, että siitä keskustellaan vielä vuosia senkin jälkeen, kun leffaa ennakkoon riivanneet kohut ovat unohtuneet. Ja The Odyssey on myös niitä teoksia, joiden jälkeen juuri mikään muu elokuva ei tunnu yhtään miltään. Upea, henkeäsalpaava, kauhistuttava, koskettava, moniulotteinen, kaunis ja mahtipontinen elämys, jollaisia vain Christopher Nolan saa aikaiseksi.

Ja totta kai minun on vielä mainittava elokuvan häikäisevä tekninen toteutus. Vaikka mukana on joitain hieman epätarkkoja otoksia, on kameratyöskentely silti komeaa, etenkin kun pääsemme näkemään Troijan sotaa enemmän. Lavasteet ja puitteet ovat näyttävät ja maskeeraukset mainiot. Nolanille ominaiseen tapaan elokuvan tehosteet painottuvat perinteisempien käytännön efektien suuntaan, vaikka mukana onkin myös tietokonekikkailua. Oikeaa näyttelijää ja jättimäistä animatroniikkaa hyödyntävä kyklooppi on erityisen hurja ilmestys. Äänimaailmakin on onnistunut ja kirsikkana kakun päällä toimii säveltäjä Ludwig Göranssonin musiikki, joka hyödyntää pääasiassa antiikin Kreikan ajan soittimia. Göranssonin työt osaavat olla eeppisiä, intensiiviä, mutta myös todella nättejä ja herkkiä. Enpä olisi yhtään yllättynyt, jos mies voittaa The Odysseyn myötä jo neljännen Oscarinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Odyssey, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Universal Pictures, Syncopy

Enola Holmes 3 (2026) - elokuva-arvostelu

ENOLA HOLMES 3

Ohjaus: Philip Barantini

Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Himesh Patel, Helena Bonham Carter, Sharon Duncan-Brewster, Henry Cavill, Jason Watkins, Hattie Morahan, Joe Azzopardi ja Susan Wokoma

Genre: mysteeri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 13

Nancy Springerin kirjasarjaan perustuva Netflixin elokuva Enola Holmes (2020) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Enola Holmes 2 (2022) sai korkeat katsojaluvut, joten kolmannen osan suunnittelu lähti pian liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Enola Holmes 3 on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa kelpo mysteerinä, mutta jatko-osa oli mielestäni jo hieman keskinkertainen. Odotukseni kolmososaa eivät olleet korkeat, mutta katsoin Enola Holmes 3:n silti heti sen julkaisupäivänä.

Enola Holmes on menossa naimisiin lordi Tewkesburyn kanssa Maltalla. Hääjuhlat katkeavat kuitenkin lyhyeen, kun Enolan isoveli Sherlock ja lordi Tewkesburyn äiti siepataan.

Millie Bobby Brown nähdään jo kolmatta kertaa salapoliisi Enola Holmesina, mestarietsivä Sherlock Holmesin (Henry Cavill, jota ei näytä kiinnostavan juuri yhtään olla mukana tässä leffassa) pikkusiskona. Enola on nyt menossa naimisiin rakastamansa lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) kanssa, mistä Sherlock ei innostu, kokiessaan Enolan menettävänsä identiteettinsä häiden myötä. Myöskään Tewkesburyn suku ei ole asiasta mielissään, heidän kokiessa pojan olevan liian hyvä Enolalle. Enola Holmes on periaatteessa hahmona yhä oikein toimiva, hänen pohtiessa, voiko hän yhdistää salapoliisityönsä ja tulevan lady-statuksensa. Brown kuitenkin osoittaa, että hän on vuosien varrella vain heikentynyt näyttelijänä. Hän ylinäyttelee minkä ehtii, eikä asiaa auta Enolalle tyypillinen neljän seinän jatkuva rikkominen, Enolan joko kommentoidessa asioita suoraan katsojalle tai esittäen erilaisia ilmeitä. Partridge jää myös aika puiseksi lordi Tewkesburyna, eikä hänen ja Brownin väliltä löydy juuri kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Himesh Patel Sherlockin uskollisena apurina tohtori Watsonina, Helena Bonham Carter Holmesien äitinä Eudoriana, Hattie Morahan Tewkesburyn äitinä, lady Tewkesburynä ja käväiseepä Susan Wokoman esittämä Edithkin pikaisesti mukana. Patel on elokuvan vakuuttavin näyttelijä, kun yleensä mainio Carter on käynyt selvästi vain kääräisemässä helpot rahat vasemmalla kädellä hutaistulla roolityöllään.

Enola Holmes -elokuvasarjan taso jatkaa laskuaan. Ensimmäinen elokuva oli vielä toimiva mysteeri, mutta jo kakkososa oli keskinkertainen raina ja nyt Enola Holmes 3 on aika heikko ja jopa pitkäveteinen tapaus. Asiaa eivät toki auta ontuvat näyttelijäsuoritukset, mutta isoin ongelma piilee Jack Thornen latteassa käsikirjoituksessa ja Philip Barantinin väsyneessä ohjauksessa. Olin suorastaan pyöristynyt Thorne-Barantini -kaksikon kädenjäljestä, kun ottaa huomioon, että viime vuoden - ei, vaan jopa koko kuluneen vuosikymmenen - paras sarja Adolescence (2025) oli myös heidän aikaansaannoksensa.

Tämänkertainen mysteeri, Sherlock Holmesin katoaminen ja hänen tutkimustensa jatkaminen, ei jaksa millään napata mukaansa. Siihen liittyy oivallisia aihioita Maltan ikävästä kohtelusta Ison-Britannian vallan alla, mutta tämäkin vähä hoidetaan kiusallisen sinisilmäisesti, sellaisella syyttävää sormea heristelevällä "soo-soo!" -asenteella. Pääasiassa leffa koostuu puolivillaisista toiminnallisista osuuksista, joiden stunt-työskentely saa ajoittain irvistämään myötähäpeästä, sekä kömpelöstä komediasta. Todellinen kompastuskivi on tämänkertainen pahis, joka ei vakuuta sitten yhtään. Elokuvan päätyttyä aloin toivoa, että Enola Holmes jäisi trilogiaksi.

Teknisestikin Enola Holmes 3 on ailahteleva. Siitä löytyy kelvollista kameratyöskentelyä, mutta töksähtelevää leikkausta. Yhdessä kohtaa Enola on kuristusotteessa, köysi kaulansa ympärillä, mutta seuraavassa kuvassa hän onkin jo saanut köyden irti ja käyttää sitä vastustajaansa. Lavasteet ovat näyttävät, mutta puvustus ja maskeeraus jättävät ajoittain toivomisen varaa. Brown ei selvästi ole halunnut luopua viimeisen päälle työstetyistä rakennekynsistään - ei, vaikka ne eivät istu leffan tapahtuma-aikaan tai edes hänen hahmoonsa. Tietokonetehosteet, etenkin tulipalo, näyttävät täysin keskeneräisiltä. Äänityöskentely on sentään kelvollista, joskin on suuri sääli, että Daniel Pemberton ei palannut enää säveltäjäksi. Hänen musiikkinsa olivat alusta asti Enola Holmes -elokuvien parasta antia ja valitettavasti Pembertonin korvanneiden Aaron Mayn ja David Ridleyn työt jäävät täysin yhdentekeväksi taustahälinäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 3, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Latina Pictures, Legendary Entertainment, Legendary Pictures, PCMA Management and Productions

Bait (2026) - sarja-arvostelu

BAIT

Luoja: Riz Ahmed

Näyttelijät: Riz Ahmed, Guz Khan, Sajid Hasan, Sheeba Chaddha, Aasiya Shah, Ritu Arya, Weruche Opia, Maxine Peake, Rafe Spall, Soni Razdan, Himesh Patel ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Jaksomäärä: 6

Jakson kesto: 23 minuuttia - 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 2 tuntia 30 minuuttia

Ikäraja: 18

Bait on Riz Ahmedin luoma, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediasarja. Ahmed sai rahoituksen idealleen, sekä Amazonin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 työnimellä "Quarter Life" ja nyt Bait on julkaistu Amazonin Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Ahmedin tähdittämästä komediasarjasta ja kiinnostustani vain lisäsivät sarjan aihepiiri, sekä tieto siitä, että Ahmed itse loi sarjan. Katsoinkin Baitin muutamassa päivässä heti sen julkaisun jälkeen.

Yrittäessään saada näyttelijänuraansa kunnolla nousuun, Shah Latif saa huiman tilaisuuden, kun hän pääsee koekuvauksiin mahdolliseksi uudeksi James Bondiksi. Kun uutiset pakistanilaistaustaisesta Bond-tähdestä leviävät, Shah'n elämä lähtee raiteiltaan.

Pääroolissa pakistanilaistaustaisena Lontoossa asuvana näyttelijä Shah Latifina nähdään tosiaan Riz Ahmed, joka on tuttu esimerkiksi Rogue One: A Star Wars Storysta (2016) ja Sound of Metalista (2019). Ahmed on viime vuosina vakuuttanut monipuolisuudellaan ja nyt hän ilahduttaa täysin uudella tavalla, esittäen varsin metatasoilla liikkuvaa hahmoa hänen itsensä luomassa sarjassa. Shah'n näyttelijänura ei ole millään tuntunut lähtevän käyntiin, kunnes hän saa elämänsä tilaisuuden koe-esiintyä seuraavaksi James Bondiksi. Heikosti menneen koe-esiintymisen jälkeen Shah päättää hetken mielijohteesta esiintyä paparazzien edessä kuin olisi saanut roolin ja niinpä hän päätyy täysin järjettömän mediahuomion keskelle. Shah on päähenkilönä siinä mielessä erikoinen tapaus, ettei katsoja oikein osaa sanoa kannustaako häntä, vai olisiko isompi takaisku paikallaan? Shah aiheuttaa itse suuren osan ongelmistaan, mutta samalla hänen haluaisi nähdä pärjäävän, etenkin Ahmedin vahvan roolityön takia.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Shah'n perheenjäsenet, Tahira-äiti (Sheeba Chaddha) ja Parvez-isä (Sajid Hasan), Zulfi-serkku (Guz Khan), Naila-täti (Soni Razdan), Shah'n entinen mielitietty Yasmin (Ritu Arya), Shah'n agentti Felicia (Weruche Opia), sekä Shah'n pahin kilpailija Raj (Himesh Patel). Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan ja show'n varastaa Khan lystikkäänä Zulfi-serkkuna, joka yrittää saada käyntiin Uberin kaltaista taksipalvelua, mutta muslimeilta muslimeille.

Bait saapuu kenties otollisimpaan mahdolliseen aikaan, kun keskustelu käy jo valmiiksi kuumana siitä, kukakohan perii Daniel Craigilta manttelin seuraavana salainen agentti James Bondin näyttelijänä. Mahdollisina niminä ilmoille on heitelty esimerkiksi Aaron Taylor-Johnsonia, Callum Turneria ja Tom Hiddlestonia, mutta samalla yhä voimakkaammaksi on muuttunut keskustelu siitä, voisiko valkoiseksi heteromieheksi kirjoitettua Bondia näytellä esimerkiksi tummaihoinen näyttelijä tai voisiko hahmon jopa muuttaa naiseksi? Tähän keskusteluun Bait ottaa kantaa ovelalla, oivaltavalla ja varsin lystikkäälläkin tavalla.

Vain kuudesta noin puolen tunnin jaksosta koostuva sarja näyttää hyvin, millaisen sotkun Shah onnistuukaan aiheuttamaan tempauksellaan. Uutissivustot täyttyvät otsikoista, joissa pohditaan rohkeaa roolitusta ja mielipiteitä sinkoilee puolesta ja vastaan. Toisin kuin Shah kuvitteli, myös monet etnisten vähemmistöjen edustajista hyökkäävät hänen kimppuunsa. Tätä painajaista ei auta yhtään Shah'n oma epävarmuus itsestään, mikä muuttuu jakso jaksolta vain murskaavammaksi. Tarina on mainio, käsiteltävät teemat kiehtovia ja kaikki tämä esitetään osuvan satiirin ja muutenkin onnistuneen huumorin kera. Ja kaikista herkullisinta tässä kaikessa on tosiaan se, ettei katsojana osaa sanoa, haluaisiko Shah'n osoittavan epäilijänsä vääriksi, vai onko totuus se, että Bondin saappaat ovat aivan liian suuret tämän omaa etuaan ajattelevan ja siinä sivussa jopa lähimmäisensä sivuun puskevan näyttelijäpyrkyrin täytettäviksi?

Sarjan ohjaajakaksikko Bassam Tariq ja Tom George tekevät vahvaa työtä ilmapiirin kanssa, kun taas Ahmedin johdolla käsikirjoitustiimi pyörittelee tätä kertomusta yhä vain kaoottisemmaksi ja stressaavammaksi. Lisäksi Shah'n ja Zulfin välille kirjoitettu dialogi on erinomaista kaikessa sukkeluudessaan. Bait on myös pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit hoitavat tonttinsa passelisti ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste ja kuvat / poster and still images of Bait www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Bait, Iso-Britannia, 2026, Jax Media, Left Handed Films

Arvostelu: Enola Holmes 2 (2022)

ENOLA HOLMES 2

Ohjaus: Harry Bradbeer

Pääosissa: Millie Bobby Brown, Henry Cavill, David Thewlis, Louis Partridge, Adeel Akhtar, Sharon Duncan-Brewster, Helena Bonham Carter, Susie Wokoma, Hannah Dodd, Serranna Su-Ling Bliss, Abbie Hern, David Westhead, Tim McMullan ja Himesh Patel

Genre: rikos, mysteeri, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Nancy Springerin kirjoihin perustuva elokuva Enola Holmes nousi suosituksi, kun se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuussa 2020. Heti ensimmäisen osan osoittauduttua hitiksi, Netflix ilmoitti työstävänsä sille jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Enola Holmes 2 on ilmestynyt Netflixiin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan kelvollisena mysteerileffana, mutta se ei säväyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin jäänyt innolla odottamaan jatkoa. Katsoin toki silti Enola Holmes 2:n heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.

Enola Holmes on avannut oman etsivätoimistonsa, mutta asiakkaat eivät ota nuorta naisenalkua tosissaan. Enola on jo valmis lopettamaan työnsä, kun Bessie-tyttö saapuu pyytämään hänen apuaan kadonneen siskonsa löytämisessä.

Stranger Things -sarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown palaa rooliinsa Enola Holmesina, ikonisen salapoliisi Sherlock Holmesin (Henry Cavill) pikkusiskona. Ratkaistuaan lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) tapauksen, itsevarmempi Enola on päättänyt avata oman etsivätoimiston. Bisnes ei kuitenkaan tunnu ottavan tuulta siipiensä alle, ennen kuin kadonnutta siskoaan (Hannah Dodd) etsivä Bessie (Serranna Su-Ling Bliss) tupsahtaa Enolan toimistolle. Enola hyppääkin heti uuden mysteerin vietäväksi ja Brown suoriutuu toistamiseen osastaan mainiosti. Hänestä löytyy oikeaa intoa ja päättäväisyyttä. Enolan tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille ei kuitenkaan vieläkään oikein toimi. Cavill ei ole yhtä puupökkelö roolissaan Sherlockina, joka saa jatko-osassa huomattavasti enemmän tekemistä, varastaen usein valokeilaa siskoltaan. Sam Claflinin muiden kiireiden takia Mycroft-veljeä ei leffassa valitettavasti nähdä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. ykkösosasta tutut Enolan ja Sherlockin äiti Eudoria (Helena Bonham Carter) ja tätä uskollisesti seuraava Edith (Susie Wokoma), sekä poliisi Lestrade (Adeel Akhtar) ja uudet tuttavuudet, David Thewlisin näyttelemä ylikomisario Grail, David Westheadin esittämä bisnesmies Lyon, Tim McMullanin esittämä bisnesmies McIntyre ja Sharon Duncan-Brewsterin näyttelemä neiti Troy. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa passelisti, joskin yleensä mainio Thewlis on turhankin eksentrinen ja yliampuva tympeän ylikomisarion osassa.

Mielestäni ensimmäinen Enola Holmes -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen filmi, mutta silti tarpeeksi kelpo mysteeriraina, joka jaksoi viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Enola Holmes 2 on kuitenkin harmillisen keskinkertainen ja väsähtänyt tekele, josta uupuu ykkösosan hurmaavuus. Uusi mysteeri ei jaksa napata mukaansa ja leffa käy vähän väliä hieman pitkäveteiseksi ja raskaaksi. Missä on koukuttavuus? Missä seikkailuhenki? Miksi sivuhahmot pistetään liiankin usein hoksaamaan asioita päähenkilön puolesta? Mukana on muutama oiva täsmäkohtaus, kuten eräs vekkulimainen takaa-ajo hevosvaunuilla keskellä metsää, mutta siihen se sitten jää.

Tarina on ihan oivaltavasti rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, mutta siitä uupuu silti särmää ja nasevuutta. Jännitettä ei pahemmin löydy, eikä katsoja ole nimikkohahmon kanssa niin intensiivisesti tutkimassa kuin tekijät varmasti toivovat. Käänteet eivät hetkauta, etenkin kun yhden niistä arvaa jo hyvissä ajoin elokuvan alkupäässä ja toinen taas tulee kömpelöllä tavalla puskista. Siinä yritetään vedota Holmes-faneihin, mutta toteutus tökkii. Siitä tulee mieleen Star Trek Into Darknessin (2013) suuri nimipaljastus, jonka oli tarkoitus shokeerata katsojia, mutta kun paljastuksella ei ollut mitään merkitystä hahmoille, ei se hetkauttanut kotisohvallakaan. Huumoriosastokin jää pliisuksi. Päälle kahden tunnin kestossa elokuva myös tuntuu liian pitkältä. Tiivistettynä Enola Holmes 2 olisi sähäkämpi paketti. Siinä, missä ykkösleffa piti sisällään aika unohdettavan tapauksen, jatko-osa on itsessään varsin unohdettava.

Ohjauksesta vastaa ensimmäisen elokuvan tavoin Harry Bradbeer, joka toistaa paljon samoja niksejä, mutta tehottomammin ja laskelmoidummin. Bradbeerin rakentama tunnelma ei vakuuta, eikä Jack Thornen käsikirjoitus auta asiaa. Thornen teksti sisältää hyvät lähtökohdat, mutta tarinan kuljetus ontuu. Filmi on kuitenkin kuvattu erittäin hyvin. Lavasteet ovat näyttävät ja puvut tyylikkäät. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on toimivasti rakennettu. Jo toistamiseen parasta Enola Holmes -elokuvassa on sen musiikki. Daniel Pemberton jatkaa ilahduttavalla linjallaan, tuoden takaisin paljon ykkösleffan riemastuttavista sävelmistä, tehostaenkin niitä paikoitellen.

Yhteenveto: Enola Holmes 2 on harmillisen keskinkertainen jatko-osa mainiolle salapoliisiseikkailulle. Vaikka uusi tarina onkin ihan kekseliäästi rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, ei uusi tutkintatapaus jaksa pahemmin napata mukaansa ja vähän päälle kahden tunnin kestossaan leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä. Välillä siitä löytyy hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ontuu. Käänteet hoidetaan kömpelösti ja on turhauttavaa, kuinka monet ratkaisut vaikuttavat tulevan sivuhahmojen suunnalta päähenkilön sijaan. Millie Bobby Brown on edelleen mainio nimikkoroolissa ja Henry Cavill suoriutuu paremmin isoveli-Sherlockin osasta kuin viimeksi. Yleensä hyvä David Thewlis on liian yliampuva osassaan. Tekniseltä puoleltaan leffa on pätevästi tehty puitteita ja Daniel Pembertonin ilahduttavia musiikkeja myöten. Käsikirjoitus jää kuitenkin valitettavan latteaksi, eikä ohjaaja Harry Bradbeer saa tuotua siihen tarvittavaa potkua. Jos pidit kovasti ensimmäisestä Enola Holmesista, kannattaa jatko-osalle antaa toki mahdollisuus. Jos taas ykkösleffa ei vakuuttanut, ei jatko-osakaan luultavasti voita puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Enola Holmes 2, 2022, Warner Bros., Netflix, Legendary Entertainment, PCMA Productions

Arvostelu: Don't Look Up (2021)

DON'T LOOK UP

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jennifer Lawrence, Meryl Streep, Rob Morgan, Cate Blanchett, Jonah Hill, Mark Rylance, Tyler Perry, Timothée Chalamet, Ron Perlman, Ariana Grande, Scott Mescudi, Himesh Patel, Melanie Lynskey, Michael Chiklis ja Chris Evans

Genre: draama, komedia, scifi

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 13

Don't Look Up on Adam McKayn ohjaama ja käsikirjoittama satiirielokuva. Journalisti David Sirotan ehdotuksesta McKay kirjoitti leffan tarinan ja sai Paramount Picturesin kiinnostumaan filmistä, mutta muutamia kuukausia myöhemmin Paramount myikin projektin Netflixille. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia niitä jouduttiin siirtämään. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 2020 ja lopulta Don't Look Up ilmestyi Netflixin suoratoistopalveluun jouluna 2021. Elokuva nousi nopeasti yhdeksi palvelun katsotuimmista elokuvista, mutta se sai todella ristiriitaisen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Siitä huolimatta filmi onnistui nappaamaan neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras komediaelokuva, miespääosa, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se ei voittanut yhtäkään, sekä neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki). Itse kiinnostuin Don't Look Upista, kun siitä ensi kerran ilmoitettiin, mutta jätin silti leffan katsomatta joulukiireiden alla. Meinasin jopa jättää leffan kokonaan väliin, kunnes se nappasi Oscar-ehdokkuuden parhaasta elokuvasta. Pari päivää toisen Netflixissä julkaistun Oscar-ehdokasfilmin, The Power of the Dogin (2021) katsomisen jälkeen katsoin vihdoin Don't Look Upin.

Michiganin yliopistossa Kate Dibiasky huomaa jättimäisen komeetan kiitävän halki avaruuden kohti Maata. Yhdessä tohtori Randall Mindyn kanssa Kate yrittää saada Yhdysvaltojen johtoa tajuamaan tilanteen vakavuuden, sillä tiedossa on lähes sataprosenttisen varma ihmiskunnan tuho.

Jennifer Lawrence näyttelee Kate Dibiaskya, Michiganin yliopiston väitöskirjatutkijaa, joka bongaa ensimmäisenä avaruudesta Maata kohti syöksyvän komeetan. Leonardo DiCaprio taas esittää hänen professoriaan, Randall Mindyä, joka ryhtyy auttamaan Katea, tajutessaan, että on äärimmäisen varmaa, että komeetta osuu Maahan ja tappaa koko ihmiskunnan. Lawrence ja DiCaprio suoriutuvat rooleistaan erittäin mainiosti - etenkin jälkimmäinen, jolle luonnonsuojelu ja Maapallon pelastaminen vaikuttavat olevan vuosi vuodelta tärkeämpi asia, joten ei ihme, että DiCaprio hyppäsi mukaan leffaan. Katsoja hyppää heti jännittäen kaksikon matkaan, kun nämä yrittävät vakuuttaa ihmisiä lähestyvästä tuhosta.

     Elokuvassa nähdään myös Rob Morgan kaksikkoa tukevana tohtori Oglethorpena, Himesh Patel Katen poikaystävänä Phillipinä, Melanie Lynskey Randallin vaimona Junana, Meryl Streep Yhdysvaltain presidentti Orleanina, Jonah Hill tämän kansliapäällikköpoikana Jasonina, Cate Blanchett ja Tyler Perry keskusteluohjelman juontajina Brienä ja Jackina, Mark Rylance tekniikkamiljardööri Isherwellinä, Ron Perlman astronautti Draskina ja Timothée Chalamet hulttionuori Yulena. Näyttelijäkaarti on kova ja jokainen hoitaa hommansa taidokkaasti, vaikkakin Blanchettin ja Chalametin hahmojen tuomat sivujuonet ja draamat tuntuvat välillä ylimääräisiltä. Streep on tuttuun tapaansa aivan mahtava osassaan presidenttinä ja Hill on lystikäs äiti-hahmoaan vähän kiusallisestikin ihailevana Jason-poikana.

Ei ole ihme, että Don't Look Up on jakanut mielipiteitä. Se on todella voimakas kannanotto ilmastonmuutokseen, minkä lisäksi leffan tapahtumia voi verrata myös meneillään olevaan koronaviruspandemiaan, vaikka filmi käsikirjoitettiin jo ennen pandemian alkua. Molemmissa tapauksissa ihmiskunta on tuntunut jakautuvan kahtia. Osa uskoo asiantuntijoita ja ryhtyy itsekin tekemään töitä muutoksen edistämiseksi, kun taas toiset vähät välittävät varoituksista, eivät välttämättä edes usko koko jutun olemassaoloon, eivätkä suostu tekemään asioita, jotka tekisivät heidän elämistään hankalampia. Satiiria ei hoideta mitenkään kevyellä otteella, vaan esimerkiksi Trumpin hallinto, ilmastonmuutos- ja koronakieltäjät, sekä erilaiset mediat saavat osakseen täyslaidalliset. Moni katsoja varmasti vetää herneensä nenään, kun taas osa leffan sanoman puolellakin olevista saattaa turhautua hienovaraisuuden puutteesta. Itseeni elokuva puri yllättävänkin hyvin.

Koin elokuvan olevan kyllä viallinen, mutta enemmänkin turhan pitkän kestonsa ja parin ylimääräiseltä tuntuvan juonikuvionsa kera. Muuten Don't Look Up on erittäin mainio teos. Se on hyvin erilainen katastrofileffa, jos sitä vertaa vaikkapa Deep Impactiin (1998) tai Armageddoniin (1998), joissa myös ihmiskuntaa uhkaa tuho avaruudesta saapuvan möllykän takia. Samalla kyseessä on aika todentuntuinenkin katastrofielokuva, vaikka leffasta löytyy selvät scifiaineksensa. Todentuntuisuus syntyy lähinnä siitä, että näin aika varmasti moni asia tapahtuisi tällaisen uhkan vaaniessa ihmiskuntaa. Monet eivät uskoisi koko hommaan ja klikkien perässä mediakin keskittyisi enemmän vaikkapa julkimoiden parisuhdedraamaan. Jokaista asiantuntijaa kohden olisi joku somepersoona salaliittoteorioidensa kanssa ja televisiossa varoituksia huudelleet tutkijat muuttuvat suosituksi meemimateriaaliksi Twitterissä. Merkittävissä asemissa olevat valitsevat puolensa vasta, kun heidän analyytikkonsa ovat arvioineet, kumpi puoli pitää heidän asemansa merkittävinä.

Elokuva onnistuu samanaikaisesti olemaan epämiellyttävän realistinen kuvauksessaan, mutta myös samalla tietyllä lailla höttöisen viihdyttävä, että sen aikana ei ala oikeasti ahdistumaan potentiaalisesta maailmanlopusta. Siitä löytyy oivaa jännitettä ja draamapuoli on varsin pätevää, mutta elokuva onnistuu myös naurattamaan useaan otteeseen - jos ei vitseillään, niin vähintään sillä, että Don't Look Upin voi katsoa Netflixistä suomeksi puhuttuna! Kyllä, luitte oikein. Jostain syystä tämä filmi on päätetty dubata suomeksi. Katsoin yhden kohtauksen suomeksi ja onpahan kiusallista nähdä DiCaprion, Lawrencen, Streepin ja Hillin hölisevän suomea, eivätkä heidän suidensa liikkeet tietenkään millään yhdisty siihen, mitä joutuu kuulemaan. 

Leffan ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay hoitaa hommansa ominaiselle tyylilleen hilpeästi ja oivaltavasti. Esimerkiksi komediat Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) ja Velipuolet (Step Brothers - 2008), sekä muutaman vuoden takaisen Vice - Vallan oikeat kasvot (Vice - 2018) ohjannut McKay yhdistelee huumoritaitojaan osuvaan poliittiseen piikittelyyn ja onkin siis varmaa, ettei teos miellytä kaikkia. McKay kikkailee vekkulimaisesti, mutta olisi voinut hieman tiivistää ja viilata käsikirjoitustaan turhien kuvioiden puolesta. Don't Look Up on muuten teknisesti oivallisesti tehty, mutta muutamat kuvat näyttävät todella hätäisesti otetuilta, kameran jopa hakiessa oikeaa kulmaa töksähdellen. Sen lisäksi, että filmiä olisi voinut tiivistää leikkauksessa, jälkituotannossa leffan loppupäähän on myös päätetty pistää outoja pysäytysotoksia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat kuitenkin oivalliset ja erikoistehosteetkin näyttävät kelvollisilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Nicholas Britellin säveltämät musiikit tuovat oman toimivan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Don't Look Up on erittäin mainio satiirielokuvan ja katastrofileffan sekoitus, joka ei varmasti miellytä kaikkia katsojia. Elokuva ottaa voimakkaasti kantaa ihmisten näkemyseroihin ilmastonmuutoksesta (minkä lisäksi leffaa voi heijastaa myös nykyhetken koronatilanteeseen) ja näyttää varsin inhorealistisen, joskin samalla koomisen kuvan siitä, kuinka ihmiskunta toimisi, jos tällainen uhka lähestyisi. Piikittelyä saa moni osakseen, joten on varmaa, että moni tulee myös vetämään herneen nenäänsä. Kovin hienovaraisesta kettuilusta ei ole kyse, mutta itseäni se ei haittaa. Nykypäivänä kun tuntuu, että muutenkin asiat pitää vääntää rautalangasta. Näyttelijät hoitavat roolinsa taidokkaasti ja Adam McKayn ohjaus on nasevaa. Ongelmiksi muodostuvat parit hieman ylimääräisen tuntuiset juonikuviot ja pienesti turhan pitkä kesto. Muuten Don't Look Up toimi ilahduttavan hyvin ja pienen suomeksi dubatun pätkän katselu vain lisäsi hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, jotka ovat toisaalta hilpeät, mutta samalla ne ampuvat vähän liikaa yli.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Look Up, 2021, Bluegrass Films, Hyperobject Industries

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: Yesterday (2019)

YESTERDAY

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Himesh Patel, Lily James, Joel Fry, Ed Sheeran, Kate McKinnon, Harry Michell, Sophia Di Martino, Meera Syal, Sanjeev Bhaskar ja Alexander Arnold
Genre: komedia, musiikki, romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 7

John Lennonin, Paul McCartneyn, George Harrisonin ja Ringo Starrin muodostama The Beatles on yksi kaikkien aikojen suosituimmista yhtyeistä. The Beatles on myynyt yli 800 miljoonaa albumia ja voittanut lukuisia palkintoja, kuten 7 Grammya, 15 Ivor Novelloa ja jopa yhden Oscar-palkinnon. Yhtyeen jäsenet ovat myös tehneet elokuvia yhdessä, kuten Yeah, yeah, tässä me tulemme (A Hard Day's Night - 1964) ja Apua! (Help! - 1965), sekä tietysti Keltainen sukellusvene (Yellow Submarine - 1968). Yhtyeestä on myös tehty useita dokumentteja ja nyt yhtye inspiroi ohjaaja Danny Boylea ja käsikirjoittaja Richard Curtisia tekemään musiikkikomedian. Elokuvasta ilmoitettiin viime vuonna ja sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2018. Nyt Yesterday saa ensi-iltansa ja itse olin yllättävän innoissani filmistä. En missään nimessä laske itseäni The Beatlesin faniksi - olen hädintuskin kuunnellut yhtyeen musiikkia. Silti leffan tarina vaikutti todella mielenkiintoiselta, jolloin tiesin, että minun on pakko käydä katsomassa se. Ilokseni minulla oli aikaa käydä katsomassa se ennakkoon lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Kehnosti menestyvä muusikko Jack Malik joutuu onnettomuuteen ja herättyään sairaalasta hän huomaa kummallisen ilmiön: häntä lukuunottamatta kukaan maailmasta ei muista The Beatles -yhtyettä. Jack joutuu moraalisen dilemman eteen - antaako hän asian olla, vai alkaako hän esittämään yhtyeen kappaleita ominaan?

Aiemmin vain televisiosarjoissa näytellyt Himesh Patel tekee ensiesiintymisensä elokuvien puolella ja on päässyt suoraan päärooliin Jack Malikiksi. Minkäänlaista ensikertalaisuutta ei ole näkyvissä, vaan Patel on erinomainen löytö, joka hyppää täysillä mukaan rooliinsa. On äärimmäisen mielenkiintoista seurata Jack Malikin matkaa, etenkin kun siihen liittyy niin valtava moraalinen kysymys. Tavallaan katsojana miettii, että Jack tekee törkeästi, jos hän varastaa The Beatlesin kappaleet omiin nimiinsä, mutta samalla katsojana haluaisi nähdä, kuinka Jackista tulee suuri tähti. Patel tuo hienosti tämän ristiriidan Jackin mielestä esille. Lisäksi Patel osoittaa olevansa taitava laulaja.
     Lily James näyttelee Jackin manageria Ellietä ja kaksikko on ollut läheisiä ystäviä lapsesta saakka. Ellie on aina kannustanut Jackia tämän uralla, mutta miten käy, kun Jack kokeilee yllättäen esittää uusia kappaleita, jotka poikkeavat laadullaan hurjasti tämän aiemmasta tuotannosta. James on viime vuosina osoittanut lahjakkuuttaan yhä vain uudestaan ja tekee sen myös tässä. Paikoitellen kuitenkin tuntuu, että hänelle ei jää paljoa tehtävää, vaikka hän onkin isossa osassa läpi filmin.
     Isosta osasta puheenollen: olin todella yllättynyt siitä, kuinka paljon pian Suomessakin esiintyvää laulajasensaatio Ed Sheerania nähdään tässä elokuvassa. Trailerit antoivat ymmärtää, että Sheeran tekee nopean cameon itsenään, mutta hän on oikein kunnolla mukana leffassa! Kaiken suosionsa keskellä Sheeran on onneksi vaikuttanut olevansa jokseenkin jalat maassa kulkeva heppu ja tässä hän näyttää osaavansa nauraa omalla kustannuksellaan. Sheeran toimii yllättävänkin hyvin läpi filmin ja on mukava nähdä, että laulamisen ja soittamisen lisäksi hän pärjää myös näyttelijänä, vaikkei hän mitään erityisen häikäisevää pääse tekemään sillä osa-alueella.
     Muita hahmoja leffassa ovat Jackin ja Ellien kaverit sekopää Rocky (Joel Fry), sekä pariskunta Nick (Harry Michell) ja Lucy (Ellise Chappell), Jackin vanhemmat (Meera Syal ja Sanjeev Bhaskar), Ed Sheeranin manageri Debra Hammer (ärsyttävä Kate McKinnon), sekä omaa pientä levytysfirmaansa pyörittävä Gavin (Alexander Arnold). Fryn ja McKinnonin roolityöt ampuvat paikoitellen hyvin, mutta muuten sivunäyttelijät tekevät kelpo työtä. McKinnon ei päästä itseään yhtä pahasti valloilleen kuin yleensä, mikä on suuri onni, sillä muuten hän saattaisi pilata loppupuoliskon leffasta.

Yesterdayssa on yksi vuoden kekseliäimmistä tarinoista. Mitä jos eräänä päivänä vain yksi ihminen muistaisi yhden koko maailman suosituimmista yhtyeistä? Eikä The Beatles ole kadonnut vain ihmisten mielistä, vaan koko yhtyettä ei ole koskaan ollutkaan olemassa - ainoastaan Jack Malikin muistissa. Välittömästi katsojan päässä alkaa liikkumaan kysymyksiä, kuten "mistä tämä kaikki johtuu" ja "miksi tämä tapahtuu juuri Jackille". Ja mikä parasta, elokuva ei halua vastata näihin kysymyksiin, jotta sen merkityksestä voidaan väitellä vielä vuosien päästä. Kuten alussa kerroin, The Beatles ei ole koskaan tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta silti Yesterdayn tarina on mielestäni aivan mielettömän hauska ja kiehtova. On hienoa, että Jackille luodaan suuri moraalinen pulma, mikä saa sekä Jackin että katsojan jännittämään. Mitä jos asiat muuttuvat yllättäen ja The Beatles onkin olemassa ja kaikki saavat tietää Jackin valheista? Jos Jack päättää tehdä kyseenalaisen ratkaisun, moni asia voisi mennä väärin ja yksi elokuvan teemoista onkin, kuinka valehtelu ei ole hyvästä, sillä valheilla on usein tapana paisua ennen kuin ne lopulta kostautuvat valehtelijalle. Samalla katsoja kuitenkin haluaa nähdä Jackin muuttuvan suosituksi artistiksi varastamillaan kappaleilla, joten myös katsojan moraali haastetaan.

Elokuva ei onneksi vain sisällä hauskaa ideaa, vaan se on oikeastikin hauska elokuva. Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen, etenkin kun Jack huomaa, mitä kaikkea muuta ihmiset eivät tiedä, sillä The Beatles on vaikuttanut niihin asioihin niin paljon. Patelin reaktiot ovat jatkuvasti hauskoja ja muutenkin läpi leffan kulkee todella hyvä tunne, vaikka samalla valhe ja epävarmuus painostavat ja hönkivät ikävästi niskaan. Suurimmaksi osaksi Yesterday on kuitenkin ehta hyvän mielen elokuva, mikä nostaa leveän hymyn huulille, kun sitä miettii myöhemmin. Romantiikan tynkääkin löytyy, mutta pääasiassa hyvällä maulla. Vasta loppupäässä homma muuttuu hieman siirappiseksi ja muutenkin lopetus on oudon venytetty muuten mukaansatempaavalla temmolla kulkevaksi filmiksi, mutta muuten Yesterday on erittäin mainio paketti ja koville The Beatlesin faneille veikkaisin sen olevan jopa aivan loistava teos. Monet bändin kappaleista ovat tietenkin mukana, kuten "Let It Be", "Hey Jude" ja tietysti nimikkobiisi "Yesterday".

Elokuvan ohjauksesta vastaa Danny Boyle ja vaikka olenkin nähnyt hänen aiempia tunnettuja töitään, kuten Trainspotting (1996) ja 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002), Yesterday saattoi nousta suosikikseni hänen filmeistään. Boyle luo erittäin hyvän tunnelman läpi leffan ja tasapainottelee hienosti huumorin ja tarinan synkempien puolien kanssa. Hänen ja Richard Curtisin kehittelemä tarina on todella nokkela ja Curtis on kirjoittanut erittäin mainion käsikirjoituksen. Yesterday on lisäksi kuvattu oivallisesti (jos selkeästi kehnommalla kameralla kuvattuja yöotoksia leffan alkupäässä ei laske mukaan) ja leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Ruutuun ilmestyvillä teksteillä kikkaillaan veikeästi. Daniel Pembertonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esiin, sillä leffan jälkeen päässä soi vain joku The Beatlesin kappaleista.

Yhteenveto: Yesterday on erittäin mainio ja hauska elokuva todella kekseliäällä tarinalla. Filmi nappaa katsojansa heti mukaansa ja on erittäin kiinnostavaa seurata, millaisia ratkaisuja Jack päättää tehdä. Sekä päähenkilön että katsojan moraali pistetään koetukselle, kun suuri pulma isketään pöytään. Samalla katsojana pohtii, mistä koko hommassa on kyse ja miksi tämä tapahtuu juuri Jackille? Leffa nostaa jatkuvasti hymyn huulille, vaikka siinä on myös surullisia hetkiä ja valehtelun varjo uhkaa tuhota kaiken. Himesh Patel on todella oiva löytö leffan pääosaan ja hän hyppää Jackin rooliin oikein tunteella. Myös Lily James on tuttuun tapaansa mainio ja on hauska nähdä, kuinka itseironinen yllättävän ison roolityön tekevä Ed Sheeran osaa olla. Vasta lopetus muuttuu oudon siirappiseksi ja venytetyksi, mutta muuten leffa on osuvasti rytmitetty ja ohjaaja Danny Boyle luo loistotunnelmaa. The Beatlesin faneille tämä leffa on tietty pakkokatsottavaa, mutta kuten omalla kohdallani tuli huomattua, toimii Yesterday vaikkei bändi olisikaan erityisen tuttu. Jos jatkuvasti ilmestyvät megaleffat alkavat kyllästyttää, suosittelen lämpimästi tämän katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.6.2019
Lähteeet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Yesterday, 2019, Etalon Film, Working Title Films