Arvostelu: 127 tuntia (127 Hours - 2010)

127 TUNTIA

127 HOURS

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clémence Poésy, Kate Burton, Treat Williams ja Lizzy Caplan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

127 Hours, eli suomalaisittain 127 tuntia pohjautuu Aron Ralstonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Kiven ja kovan paikan välissä (Between a Rock and a Hard Place) vuodelta 2004. Elokuvaohjaaja Danny Boyle kiinnostui Ralstonin tarinasta ja saikin häneltä oikeuden tehdä filmin. Kun Boyle oli saanut valmiiksi palkintoja kahmineen Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire - 2008), hän alkoi tosissaan työstämään tätä leffaa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta 127 tuntia sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 4. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti ja se sai lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla lukuisista palkinnoista, kuten kuudesta Oscarista (mm. paras elokuva, miespääosa ja leikkaus), kolmesta Golden Globesta (paras miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki) ja kahdeksasta BAFTA-palkinnosta (mm. paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja käsikirjoitus), muttei voittanut näistä yhtäkään. Elokuva voitti lopulta yli sadasta palkintoehdokkuudestaan noin 15. Itse näin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä mainiona. En ole kuitenkaan sen jälkeen katsonut sitä uudestaan, vaikka ostinkin sen Blu-raylla. Kun huomasin, että 127 tuntia täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa leffan vihdoin uudestaan.

Vuorikiipeilijä Aron Ralston matkaa Utahin kansallispuiston kanjoneille. Siellä, keskellä ei-mitään, missä ei ole ketään muita kilometrien päässä, Aron putoaa kanjoniin ja hänen kätensä jää suuren kiven ja kallion väliin puristuksiin.

Ennen tämän elokuvan näkemistä James Franco oli minulle tuttu Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) ja Seth Rogenin kanssa tehdyistä komedioista. En ollut pitänyt Francoa erityisen ihmeellisenä näyttelijänä, mutta tässä filmissä hän onnistui tekemään suuren vaikutuksen. 127 tuntia on niitä elokuvia, mitkä vaativat lahjakkaan päänäyttelijän, sillä hän on pääasiassa yksin ruudulla ja mukana jokaisessa kohtauksessa. Jos päänäyttelijän valinta olisi väärä, koko elokuva lässähtäisi. Vaikka mukana on sivuosanäyttelijöitä, kuten Kate Mara ja Clémence Poésy, on heidän ruutuaikansa niin vähäinen, että leffa todella luottaa täysillä Francon osaamiseen. Ja hän kyllä todella osaa. Franco näyttelee tietty Aron Ralstonia, joka joutuu tilanteeseen, mistä suuri osa ihmisistä ei selviäisi elävänä. Franco tuo hienosti esille Aronin tuntemukset, mitä tämä kokee jäädessään jumiin kanjoniin ja katsoja todella imaistaan hahmon pään sisälle. Katsoja voi tuntea omassa kehossaan Aronin epätoivon, pelon ja kivun - niin hienosti Franco välittää tunteita. Tämä on ehdottomasti yksi Francon parhaimmista roolisuorituksista.

127 tuntia -leffan kaltaisia filmejä on hyvin vaikea tehdä. Vaikka se, että filmissä on lähinnä vain yksi näyttelijä ja yksi lokaatio, saa teon kuulostamaan helpolta prosessilta, on tällaisen elokuvan teko vaativa työ. Tällaisissa elokuvissa ongelmaksi käykin juuri se, että miten yksi näyttelijä ja yksi lokaatio saadaan pysymään mielenkiintoisina leffan keston ajan? Vahvalla tarinalla, ohjauksella ja näyttelijällä. Kuten kävi jo selväksi, Franco pistää parastaan leffan pääroolissa, mutta niin pistävät muutkin tekijät. Leffan kiinnostavuutta auttaa paljon se, että sen tarina on jo ajatuksen tasolla kauhistuttava, jolloin katsoja vaatii tietää, miten homma ratkeaa. Ja kun kyseessä on vielä tosielämän selviytymistarina, tekee se kokemuksesta entistäkin kiehtovamman. Mukaan kun vielä heitetään Danny Boylen kaltainen taitava ohjaaja, joka tietää, kuinka tunnelmaa pitää luoda, lopputuloksesta saadaan todella vangitseva setti, mikä pitää katsojan naulittuna penkkiinsä elokuvan alusta loppuun.

Koska elokuva onnistuu imaisemaan katsojansa Aronin pään sisälle näin voimakkaasti monin eri keinoin (esimerkiksi toimiva esittely hahmolle ja napakka kuvaustekniikka), ovat ahdistuksen tunne ja tilanteen vahva epämiellyttävyys läsnä kotikatsomossa saakka. Boyle ei halua päästää katsojaansa helpolla, vaan tekee leffasta jatkuvasti painostavamman ja inhottavamman. Veden ja ruoan ollessa täysin vähissä Aron alkaa vähitellen näkemään hallusinaatioita, mitkä vain lisäävät epämiellyttävyyden tunnetta. Hänen näkemänsä muistot taas toimivat hyvänä lisänä, jotta ymmärtää hänen hahmoaan paremmin. Loppupäässä Boyle ei todellakaan säästele katsojaansa, vaan tarjoaa kohtauksen, mikä aiheuttaa väkisinkin pahaa oloa, eikä sen aikana kannata syödä mitään. Vaikka katsojana tietäisi etukäteen, kuinka tilanteessa lopulta käy, on elokuvaan saatu luotua niin vahva jännite, että nämäkin katsojat jännittävät päähenkilön puolesta loppuun saakka. Kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, eikä siinä ole minuuttiakaan liikaa tai liian vähän. Tällaisenaan 127 tuntia on aivan mahtava ja todella tiukka teos.

Danny Boyle on tehnyt erinomaista työtä leffan ohjauksen kanssa. Boyle rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja hän tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa antaa lisätietoa Aronin elämästä ja missä kohtaa ahdistaa katsojaansa lisää. A. R. Rahmanin säveltämät musiikit vain lisäävät painostavaa tunnelmaa. Boylen ja Simon Beaufoyn työstämä käsikirjoitus on aika simppeli, mutta juuri siksi niin tehokas. 127 tuntia on myös näyttävästi kuvattu leffa. Mukana on paljon vaikuttavia ilmakuvia hienoista maisemista, mutta samalla kamera uskalletaan myös viedä kiinni Francon naamaan, jotta paniikki näkyy oikein kunnolla hänen silmistään ja hikipisarat korostuvat. Leikkaus on fantastisesti rytmitetty ja mukaan mahtuu useita todella mielenkiintoisia kikkailuja. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja on usein inhottavaa, kun ei tiedä, ovatko äänet todellisia, vai kuuluvatko ne vain Aronin päässä.

Yhteenveto: 127 tuntia on hieno kuvaus karmivasta tositapahtumasta. Danny Boylen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa upeasti. Tilanteen painostavuus ja epämiellyttävyys puskevat yhä vain isommin päälle ja saavat niin Aronin kuin katsojankin inhottavan tunteen valtaan - etenkin lopussa, mikä ei todellakaan säästele katsojaa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, selviäisikö itse tilanteesta elävänä? James Franco on mahtava pääroolissa ja välittää taidokkaasti hahmonsa tuntemukset pitkin leffaa. Aronin taustoja avataan mainiosti takaumien kautta, sekä hänen mielenmaisemaansa erilaisten tekojen ja hallusinaatioiden avulla. Jännite pidetään yllä kaiken aikaa. Elokuva vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helpolta tehdä, mutta tällainen filmi vaatii aitoa nerokkuutta ja taitoa tekijöiltä, jotta se voi onnistua. Boyle, Franco ja kumppanit onnistuvat mahtavasti ja 127 tuntia on tositarina, minkä katsomista voi suositella kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
127 Hours, 2010, Pathé, Everest Entertainment, Cloud Eight Films, Decibel Films, Darlow Smithson Productions, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Film4

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy