Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China - 1986) - elokuva-arvostelu

SÄPINÄÄ CHINATOWNISSA

BIG TROUBLE IN LITTLE CHINA

Ohjaus: John Carpenter

Näyttelijät: Kurt Russell, Dennis Dun, Kim Cattrall, James Hong, Victor Wong, Kate Burton, Donald Li, Carter Wong, Peter Kwong, James Pax, Suzee Pai, Chao-Li Chi ja Jeff Imada

Genre: toiminta, fantasia, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Big Trouble in Little China, eli suomalaisittain Säpinää Chinatownissa on John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Gary Goldmanin ja David Z. Weinsteinin rakkaudesta itämaisiin kamppailulajileffoihin ja he päättivät tuoda ne Amerikkaan. Kaksikon "Lotus"-nimellä kulkenut teksti sijoittui villiin länteen 1880-luvulla, mutta kun 20th Century Fox tarttui tekstiin, yhtiöllä haluttiin siirtää tarina nykyhetkeen. Kun Goldman ja Weinstein kieltäytyivät muuttamasta tekstiään, yhtiö palkkasi W. D. Richterin tekemään sen heidän puolesta. Fox jopa yritti poistaa kaksikon nimet lopullisesta elokuvasta, mutta Goldmanin ja Weinsteinin onneksi Hollywoodin käsikirjoittajien liitto oli heidän puolella ja pakotti Foxin antamaan kunnian heille, Richterin saadessa vain maininnan tarinan adaptoimisesta. John Carpenter suostui elokuvan ohjaksiin, sillä hän oli ihastunut hongkongilaisiin leffoihin elokuvaopintojensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1985 ja ne suoritettiin pikavauhtia, sillä Foxilla haluttiin saada elokuva teattereihin ennen Eddie Murphyn tähdittämää, samanlaisia ideoita sisältävää Kultainen lapsi -leffaa (The Golden Child - 1986). Lopulta Säpinää Chinatownissa sai maailmanensi-iltansa 2. heinäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja se oli ikävä taloudellinen floppi, mutta vuosien varrella siitä on muodostunut todellinen kulttiklassikko. Itse katsoin Säpinää Chinatownissa ensi kertaa vuonna 2021, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin leffasta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Rekkakuski Jack Burton lähtee hakemaan kaverinsa tyttöystävää lentokentältä, mutta hän ajautuukin erikoiseen seikkailuun, johon kuuluu kilpailevia katujengejä, mustaa magiaa, vuosituhansia vanhoja myyttejä ja hirviöitä.

Fox kaavaili päärooliin Jack Burtoniksi Clint Eastwoodia ja Jack Nicholsonia, mutta kun John Carpenter valikoitui ohjaajaksi, oli vain yksi mies rooliin - Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka oli tähdittänyt ohjaajan leffoja Elvis (1979), Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Russell on täydellinen valinta, joskin hän ei esitä tällä kertaa yhtä vakavaa ja pätevää toimintasankaria. Jack Burton on enemmänkin sanavalmis rekkakuski, joka uhoaa minkä ehtii, mutta joka ahmii aivan liian isoja paloja purtavaksi. Hauskasti vaikka Russell onkin leffan keulakuva, on hänen hahmonsa tarinallisesti enemmän sellainen komediallinen hahmo, joka yleensä nähdään sivuroolissa. Tarinan keskiössä on nimittäin Jackin kaveri Wang (Dennis Dun), jonka tyttöystävää (Suzee Pai) kaksikko lähtee hakemaan lentokentältä, kun he ajautuvat hurjaan seikkailuun täynnä ties mitä vaaroja. Dun on myös mainio osassaan, mutta kyllähän se on Russell, joka kantaa leffaa harteillaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chao-Li Chi Wangin setänä Chuna, Kim Cattrall asianajaja Graciena, Kate Burton reportteri Margona, Victor Wong taikuri Egg Sheninä ja Donald Li bisnesmies Eddienä, jotka päätyvät myös seikkailun pyörteisiin, sekä James Hong pahana Lo Panina, vuosituhansia vanhana noitana, joka tarvitsee Wangin tyttöystävää kataliin tarkoituksiinsa. Näyttelijäkaarti hyppää hyvällä asenteella menoon mukaan ja Hong on loistava antagonistina.

Säpinää Chinatownissa oli mielestäni uusintakatselulla vieläkin parempi elokuva ja jälleen yksi mahtava yhteistyöteos Carpenterilta ja Russellilta. Toisin kuin vakavampi toimintaleffa Pako New Yorkista ja scifikauhuelokuva The Thing - "se" jostakin, Säpinää Chinatownissa on tehty pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa. Kyseessä on aikamoinen toimintaa, fantasiaa, komediaa ja jännitystä yhdistelevä seikkailu, joka muuttuu kaiken aikaa vain pähkähullummaksi. Aluksi kyse on vain kahdesta miehestä matkalla lentokentälle hakemaan toisen tyttöystävää, mutta pian luvassa on jengitaistelu keskellä katua, minkä keskeyttävät kolme taikavoimaista miestä, joista erityisesti Salama (James Pax) toimi selvästi Mortal Kombat -videopelihahmo Raidenin esikuvana.

Elokuva ei pahemmin lähde jarruttelemaan, kun se painaa kaasun pohjaan, vaan se riepottelee hahmojaan ja samalla katsojaansa villistä tapahtumasta toiseen. Hengähdystaukoja on ripoteltu sekaan hieman, mutta nekin ovat mukana lähinnä antaakseen täysin kuistilla olevalle Jackille (sekä katsojille) tärkeää tietoa näistä mystisyyksistä ja Lo Panin tavoitteista. Pää menee itselläkin pyörälle, mutta samalla meininki on niin valloittavan viihdyttävää, että sekopäistä kyytiä seuraa virne visusti kasvoillaan. Mukana on paljon hauskoja hetkiä ja heittoja, sekä runsaasti älytöntä mielikuvituksellisuutta. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on jo käyttänyt kaikki paukkunsa, se vain lisää kierroksiaan. Hieman päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vyörytystä, jolloin leffan täytyy pysyä kaiken aikaa liikkeessä, mutta jolloin se myös osaa loppua ajoissa, jottei vauhti käy jo väärällä tavalla hengästyttäväksi.

Myös teknisesti Säpinää Chinatownissa on erittäin mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erilaisia erikoistehosteita hyödynnetään läpi leffan kekseliäin tavoin ja vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa vähän sieltä ja täältä, on sen kasariestetiikassa yhä jotain todella viehättävää. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja seikkailun toki kruunaavat John Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Trouble in Little China, Yhdysvallat, 1986, Twentieth Century Fox, TAFT Entertainment Pictures, SLM Production Group, Taft/Barish/Monash

Arvostelu: Dumb Money (2023)

DUMB MONEY

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Paul Dano, Shailene Woodley, Seth Rogen, Pete Davidson, America Ferrera, Anthony Ramos, Myha'la Herrold, Talia Ryder, Larry Owens, Vincent D'Onofrio, Nick Offerman, Sebastian Stan, Clancy Brown, Kate Burton, Dane DeHaan, Rushi Kota ja Olivia Thirlby

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Dumb Money perustuu Ben Mezrichin kirjaan The Antisocial Network: The GameStop Short Squeeze and the Ragtag Group of Amateur Traders That Brought Wall Street to Its Knees vuodelta 2021, joka puolestaan pohjautuu tositapahtumiin samaisen vuoden GameStopin osakekurssin noususta. Jo ennen kirjan julkaisua Metro-Goldwyn-Mayer hankki Mezrichin kirjan elokuvaoikeudet, mutta luopui projektista syksyllä 2022. Black Bear Pictures nappasi elokuvan itselleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Nyt Dumb Money -nimen saanut leffa saapuu teattereihin ja itse olin kiinnostunut elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja hupaisalta vaikuttaneen trailerin perusteella. Kävinkin katsomassa Dumb Moneyn positiivisin odotuksin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Koronaviruspandemian aikana Reddit-käyttäjä Keith Gill kannustaa seuraajiaan sijoittamaan GameStopin osakkeisiin ja saa luotua ilmiön, joka pistää Wall Streetin rahapamppujen polvet tutisemaan.

Paul Dano nähdään elokuvan pääroolissa Reddit-käyttäjänä ja tubettajana Keith "Roaring Kitty" Gillinä, jonka tarkkaavaisuus GameStopin osakepotentiaalista sai Wall Streetin sudetkin varpailleen siitä, mihin tavallinen mattimeikäläinenkin voi pystyä rahamaailmassa. Jo pitkään muovautumiskykyään niin sympaattisilla kuin psykoottisilla rooleillaan esitellyt Dano näyttää jälleen lahjansa, saadessaan katsojan välittömästi Keithin puolelle. Dano tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun Keithin osaketempaus ottaa enemmän tuulta siipiensä alle kuin hän olisi osannut odottaa.

     Danon kanssa Dumb Moneyta tähdittää erittäin varteenotettava poppoo. Shailene Woodley esittää Keithin vaimoa Carolinea, Pete Davidson taas Keithin lipevää veljeä Keviniä ja Clancy Burton ja Kate Burton heidän vanhempiaan. Seth Rogen, Vincent D'Onofrio ja Nick Offerman näyttelevät ökyrikkaita Gabe Plotkinia, Steve Cohenia ja Kenneth C. Griffiniä, jotka alkavat nopeasti tuntea lompakoissaan Keithin aloittaman liikkeen, Sebastian Stan esittää tavallisten kansalaisten osakeasioissa auttavan Robinhood-yrityksen toimitusjohtajaa Vlad Teneviä, sekä America Ferrera, Larry Owens, Anthony Ramos, Myha'la Herrold ja Talia Rider nähdään Keithiä seuraavina sairaanhoitajina, GameStop-työntekijänä ja opiskelijaparina, jotka ryhtyvät sijoittamaan GameStopiin siinä toivossa, että saisivat erilaisia laskuja, velkoja ja muita maksettua. Näyttelijäkaarti tekee läpikotaisin hyvää työtä ja etenkin Rogen ja Ferrera vakuuttavat sivurooleissaan.

Pörssimarkkinat, osakejutut ja muu Wall Streetiin liittyvä kuulostaa täysin heprealta varmasti monelle, niin myös minulle. Siitä huolimatta Dumb Moneyhyn on erittäin helppo hypätä mukaan ja elokuva toimii vahvasti, kertoohan elokuva tositarinaa ihan tavallisista mattimeikäläisistä, jotka onnistuivat pitkään höynäyttämään joitain Yhdysvaltojen varakkaimmista ihmisistä ja keräämään sievoisia summia omiin taskuihinsa - sekö jos mikä on tyydyttävä tunne. Elokuva selventää tarpeeksi hyvin käsittelemiään käsitteitä, kuten shorttausta, jotta kuka tahansa voisi pysyä kärryillä. Kiinnostavaa tapausta kuvataan myös onnistuneesti monista eri vinkkeleistä, millä vahvistetaan tapahtuneen merkittävyyttä talousmaailmassa. Oikeastaan elokuvan isoimmaksi viaksi koituu se, että GameStopin itsensä puolta tässä kaikessa kuvataan todella minimaalisesti. Mukana on Anthony Ramosin ja Dane DeHaanin hahmot, jotka työskentelevät eräässä GameStop-liikkeessä, mutta olisi ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka yrityksen johdossa suhtaudutaan tähän kummaan osakeilmiöön.

Tunnin ja kolmen vartin kestossa elokuva on sopivan napakka paketti. Tahti on pääasiassa tehokkaan reipas ja hahmojen välillä hypitään toimivasti läpi keston. Vaikka osa repliikeistä menisikin merkityksiltään ohi, katsojana jämähtää silti jännittämään, kuinka tässä kaikessa lopulta käy. Tilanteesta revitään niin oivaa draamaa kuin hilpeää huumoriakin. Lopputulema on katkeransuloinen; turhauttava, mutta silti jollain lailla tyydyttävä. Mitäpä ökyrikkaat eivät tekisi maallisella mammonallaan suojatakseen omaa takamustaan, mutta sitten taas toisaalta Dumb Moneyn tapaus on osoitus siitä, millainen valta köyhälläkin massalla voi olla.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, jonka aiempiin töihin kuuluvat erittäin mainiot I, Tonya (2017) ja Cruella (2021). Gillespie pitää laajaa pakettia toimivasti kasassa ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Lauren Schuker Blumin ja Rebecca Angelon teksti on tasokas, joskin minua kiinnostaisi tietää, mistä muodostui kaksikon päätös jättää GameStopin johto kokonaan pois tarinasta. Dumb Money on myös kuvattu ja leikattu oivallisesti. Lavasteet ja asut toimivat. Ihmisten käyttämät maskit muistuttelevat kaiken aikaa koronasta, mikä vain vahvistaa ymmärrystä, kuinka vähän aikaa tästä GameStop-tapauksesta olikaan. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Will Batesin musiikit jäävät täysin eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon, joita soitetaan läpi leffan aina Cardi B:n WAPista The White Stripesin Seven Nation Armyyn.

Yhteenveto: Dumb Money on erittäin mainio draamakomedia tositapahtumasta, joka viihdyttää mukavasti, vaikkei ymmärtäisi osakejutuista juuri tuon taivaallista. Kun vain ymmärtää köyhien onnistuvan pistämään rikkaiden polvet tutisemaan ja tienaamaan näiden kustannuksella rahaa mojovia summia, pörssiummikkokin myhäilee tyytyväisenä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee reippaasti ja vekkulia tapausta kuvataan toimivasti monesta eri näkökulmasta. On vain outoa, ettei itse GameStopin johto ole lähes millään lailla esillä kaiken keskellä. Draama on toimivaa ja huumori hupaisaa. Paul Danon johdolla näyttelijäkaarti tekee mainiota työtä. Craig Gillespien ohjaus toimii ja teknisiltäkin puolilta leffa on pätevästi tehty. Dumb Money tuskin aiheensa puolesta houkuttelee massoja teattereihin, mutta jos tapaus kiinnostaa ja tykkäät katsoa altavastaajatarinoita, joissa vähävaraiset pistävät ökyrikkaat jännittämään rahojensa puolesta, suosittelen katsomaan elokuvan, kun se osuu kätevästi kohdalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dumb Money, 2023, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, Stage 6 Films, Black Bear Pictures, Ryder Picture Company

Arvostelu: 127 tuntia (127 Hours - 2010)

127 TUNTIA

127 HOURS

Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: James Franco, Kate Mara, Amber Tamblyn, Clémence Poésy, Kate Burton, Treat Williams ja Lizzy Caplan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

127 Hours, eli suomalaisittain 127 tuntia pohjautuu Aron Ralstonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Kiven ja kovan paikan välissä (Between a Rock and a Hard Place) vuodelta 2004. Elokuvaohjaaja Danny Boyle kiinnostui Ralstonin tarinasta ja saikin häneltä oikeuden tehdä filmin. Kun Boyle oli saanut valmiiksi palkintoja kahmineen Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire - 2008), hän alkoi tosissaan työstämään tätä leffaa. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2010 ja lopulta 127 tuntia sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 4. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli hitti ja se sai lähes pelkkää ylistystä kriitikoilta. Filmi oli ehdolla lukuisista palkinnoista, kuten kuudesta Oscarista (mm. paras elokuva, miespääosa ja leikkaus), kolmesta Golden Globesta (paras miespääosa, käsikirjoitus ja musiikki) ja kahdeksasta BAFTA-palkinnosta (mm. paras ohjaus, kuvaus, miespääosa ja käsikirjoitus), muttei voittanut näistä yhtäkään. Elokuva voitti lopulta yli sadasta palkintoehdokkuudestaan noin 15. Itse näin elokuvan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä mainiona. En ole kuitenkaan sen jälkeen katsonut sitä uudestaan, vaikka ostinkin sen Blu-raylla. Kun huomasin, että 127 tuntia täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa leffan vihdoin uudestaan.

Vuorikiipeilijä Aron Ralston matkaa Utahin kansallispuiston kanjoneille. Siellä, keskellä ei-mitään, missä ei ole ketään muita kilometrien päässä, Aron putoaa kanjoniin ja hänen kätensä jää suuren kiven ja kallion väliin puristuksiin.

Ennen tämän elokuvan näkemistä James Franco oli minulle tuttu Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) ja Seth Rogenin kanssa tehdyistä komedioista. En ollut pitänyt Francoa erityisen ihmeellisenä näyttelijänä, mutta tässä filmissä hän onnistui tekemään suuren vaikutuksen. 127 tuntia on niitä elokuvia, mitkä vaativat lahjakkaan päänäyttelijän, sillä hän on pääasiassa yksin ruudulla ja mukana jokaisessa kohtauksessa. Jos päänäyttelijän valinta olisi väärä, koko elokuva lässähtäisi. Vaikka mukana on sivuosanäyttelijöitä, kuten Kate Mara ja Clémence Poésy, on heidän ruutuaikansa niin vähäinen, että leffa todella luottaa täysillä Francon osaamiseen. Ja hän kyllä todella osaa. Franco näyttelee tietty Aron Ralstonia, joka joutuu tilanteeseen, mistä suuri osa ihmisistä ei selviäisi elävänä. Franco tuo hienosti esille Aronin tuntemukset, mitä tämä kokee jäädessään jumiin kanjoniin ja katsoja todella imaistaan hahmon pään sisälle. Katsoja voi tuntea omassa kehossaan Aronin epätoivon, pelon ja kivun - niin hienosti Franco välittää tunteita. Tämä on ehdottomasti yksi Francon parhaimmista roolisuorituksista.

127 tuntia -leffan kaltaisia filmejä on hyvin vaikea tehdä. Vaikka se, että filmissä on lähinnä vain yksi näyttelijä ja yksi lokaatio, saa teon kuulostamaan helpolta prosessilta, on tällaisen elokuvan teko vaativa työ. Tällaisissa elokuvissa ongelmaksi käykin juuri se, että miten yksi näyttelijä ja yksi lokaatio saadaan pysymään mielenkiintoisina leffan keston ajan? Vahvalla tarinalla, ohjauksella ja näyttelijällä. Kuten kävi jo selväksi, Franco pistää parastaan leffan pääroolissa, mutta niin pistävät muutkin tekijät. Leffan kiinnostavuutta auttaa paljon se, että sen tarina on jo ajatuksen tasolla kauhistuttava, jolloin katsoja vaatii tietää, miten homma ratkeaa. Ja kun kyseessä on vielä tosielämän selviytymistarina, tekee se kokemuksesta entistäkin kiehtovamman. Mukaan kun vielä heitetään Danny Boylen kaltainen taitava ohjaaja, joka tietää, kuinka tunnelmaa pitää luoda, lopputuloksesta saadaan todella vangitseva setti, mikä pitää katsojan naulittuna penkkiinsä elokuvan alusta loppuun.

Koska elokuva onnistuu imaisemaan katsojansa Aronin pään sisälle näin voimakkaasti monin eri keinoin (esimerkiksi toimiva esittely hahmolle ja napakka kuvaustekniikka), ovat ahdistuksen tunne ja tilanteen vahva epämiellyttävyys läsnä kotikatsomossa saakka. Boyle ei halua päästää katsojaansa helpolla, vaan tekee leffasta jatkuvasti painostavamman ja inhottavamman. Veden ja ruoan ollessa täysin vähissä Aron alkaa vähitellen näkemään hallusinaatioita, mitkä vain lisäävät epämiellyttävyyden tunnetta. Hänen näkemänsä muistot taas toimivat hyvänä lisänä, jotta ymmärtää hänen hahmoaan paremmin. Loppupäässä Boyle ei todellakaan säästele katsojaansa, vaan tarjoaa kohtauksen, mikä aiheuttaa väkisinkin pahaa oloa, eikä sen aikana kannata syödä mitään. Vaikka katsojana tietäisi etukäteen, kuinka tilanteessa lopulta käy, on elokuvaan saatu luotua niin vahva jännite, että nämäkin katsojat jännittävät päähenkilön puolesta loppuun saakka. Kestoa leffalla on vain puolitoista tuntia, eikä siinä ole minuuttiakaan liikaa tai liian vähän. Tällaisenaan 127 tuntia on aivan mahtava ja todella tiukka teos.

Danny Boyle on tehnyt erinomaista työtä leffan ohjauksen kanssa. Boyle rakentaa tunnelmaa taiturimaisesti ja hän tietää tasan tarkkaan, missä kohtaa antaa lisätietoa Aronin elämästä ja missä kohtaa ahdistaa katsojaansa lisää. A. R. Rahmanin säveltämät musiikit vain lisäävät painostavaa tunnelmaa. Boylen ja Simon Beaufoyn työstämä käsikirjoitus on aika simppeli, mutta juuri siksi niin tehokas. 127 tuntia on myös näyttävästi kuvattu leffa. Mukana on paljon vaikuttavia ilmakuvia hienoista maisemista, mutta samalla kamera uskalletaan myös viedä kiinni Francon naamaan, jotta paniikki näkyy oikein kunnolla hänen silmistään ja hikipisarat korostuvat. Leikkaus on fantastisesti rytmitetty ja mukaan mahtuu useita todella mielenkiintoisia kikkailuja. Äänimaailma on myös hienosti rakennettu ja on usein inhottavaa, kun ei tiedä, ovatko äänet todellisia, vai kuuluvatko ne vain Aronin päässä.

Yhteenveto: 127 tuntia on hieno kuvaus karmivasta tositapahtumasta. Danny Boylen ohjaus on erinomaista ja hän rakentaa tunnelmaa upeasti. Tilanteen painostavuus ja epämiellyttävyys puskevat yhä vain isommin päälle ja saavat niin Aronin kuin katsojankin inhottavan tunteen valtaan - etenkin lopussa, mikä ei todellakaan säästele katsojaa. Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, selviäisikö itse tilanteesta elävänä? James Franco on mahtava pääroolissa ja välittää taidokkaasti hahmonsa tuntemukset pitkin leffaa. Aronin taustoja avataan mainiosti takaumien kautta, sekä hänen mielenmaisemaansa erilaisten tekojen ja hallusinaatioiden avulla. Jännite pidetään yllä kaiken aikaa. Elokuva vaikuttaa hyvin yksinkertaiselta ja helpolta tehdä, mutta tällainen filmi vaatii aitoa nerokkuutta ja taitoa tekijöiltä, jotta se voi onnistua. Boyle, Franco ja kumppanit onnistuvat mahtavasti ja 127 tuntia on tositarina, minkä katsomista voi suositella kaikille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
127 Hours, 2010, Pathé, Everest Entertainment, Cloud Eight Films, Decibel Films, Darlow Smithson Productions, Dune Entertainment, Big Screen Productions, Film4