Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China - 1986) - elokuva-arvostelu

SÄPINÄÄ CHINATOWNISSA

BIG TROUBLE IN LITTLE CHINA

Ohjaus: John Carpenter

Näyttelijät: Kurt Russell, Dennis Dun, Kim Cattrall, James Hong, Victor Wong, Kate Burton, Donald Li, Carter Wong, Peter Kwong, James Pax, Suzee Pai, Chao-Li Chi ja Jeff Imada

Genre: toiminta, fantasia, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Big Trouble in Little China, eli suomalaisittain Säpinää Chinatownissa on John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Gary Goldmanin ja David Z. Weinsteinin rakkaudesta itämaisiin kamppailulajileffoihin ja he päättivät tuoda ne Amerikkaan. Kaksikon "Lotus"-nimellä kulkenut teksti sijoittui villiin länteen 1880-luvulla, mutta kun 20th Century Fox tarttui tekstiin, yhtiöllä haluttiin siirtää tarina nykyhetkeen. Kun Goldman ja Weinstein kieltäytyivät muuttamasta tekstiään, yhtiö palkkasi W. D. Richterin tekemään sen heidän puolesta. Fox jopa yritti poistaa kaksikon nimet lopullisesta elokuvasta, mutta Goldmanin ja Weinsteinin onneksi Hollywoodin käsikirjoittajien liitto oli heidän puolella ja pakotti Foxin antamaan kunnian heille, Richterin saadessa vain maininnan tarinan adaptoimisesta. John Carpenter suostui elokuvan ohjaksiin, sillä hän oli ihastunut hongkongilaisiin leffoihin elokuvaopintojensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1985 ja ne suoritettiin pikavauhtia, sillä Foxilla haluttiin saada elokuva teattereihin ennen Eddie Murphyn tähdittämää, samanlaisia ideoita sisältävää Kultainen lapsi -leffaa (The Golden Child - 1986). Lopulta Säpinää Chinatownissa sai maailmanensi-iltansa 2. heinäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja se oli ikävä taloudellinen floppi, mutta vuosien varrella siitä on muodostunut todellinen kulttiklassikko. Itse katsoin Säpinää Chinatownissa ensi kertaa vuonna 2021, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin leffasta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Rekkakuski Jack Burton lähtee hakemaan kaverinsa tyttöystävää lentokentältä, mutta hän ajautuukin erikoiseen seikkailuun, johon kuuluu kilpailevia katujengejä, mustaa magiaa, vuosituhansia vanhoja myyttejä ja hirviöitä.

Fox kaavaili päärooliin Jack Burtoniksi Clint Eastwoodia ja Jack Nicholsonia, mutta kun John Carpenter valikoitui ohjaajaksi, oli vain yksi mies rooliin - Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka oli tähdittänyt ohjaajan leffoja Elvis (1979), Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Russell on täydellinen valinta, joskin hän ei esitä tällä kertaa yhtä vakavaa ja pätevää toimintasankaria. Jack Burton on enemmänkin sanavalmis rekkakuski, joka uhoaa minkä ehtii, mutta joka ahmii aivan liian isoja paloja purtavaksi. Hauskasti vaikka Russell onkin leffan keulakuva, on hänen hahmonsa tarinallisesti enemmän sellainen komediallinen hahmo, joka yleensä nähdään sivuroolissa. Tarinan keskiössä on nimittäin Jackin kaveri Wang (Dennis Dun), jonka tyttöystävää (Suzee Pai) kaksikko lähtee hakemaan lentokentältä, kun he ajautuvat hurjaan seikkailuun täynnä ties mitä vaaroja. Dun on myös mainio osassaan, mutta kyllähän se on Russell, joka kantaa leffaa harteillaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chao-Li Chi Wangin setänä Chuna, Kim Cattrall asianajaja Graciena, Kate Burton reportteri Margona, Victor Wong taikuri Egg Sheninä ja Donald Li bisnesmies Eddienä, jotka päätyvät myös seikkailun pyörteisiin, sekä James Hong pahana Lo Panina, vuosituhansia vanhana noitana, joka tarvitsee Wangin tyttöystävää kataliin tarkoituksiinsa. Näyttelijäkaarti hyppää hyvällä asenteella menoon mukaan ja Hong on loistava antagonistina.

Säpinää Chinatownissa oli mielestäni uusintakatselulla vieläkin parempi elokuva ja jälleen yksi mahtava yhteistyöteos Carpenterilta ja Russellilta. Toisin kuin vakavampi toimintaleffa Pako New Yorkista ja scifikauhuelokuva The Thing - "se" jostakin, Säpinää Chinatownissa on tehty pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa. Kyseessä on aikamoinen toimintaa, fantasiaa, komediaa ja jännitystä yhdistelevä seikkailu, joka muuttuu kaiken aikaa vain pähkähullummaksi. Aluksi kyse on vain kahdesta miehestä matkalla lentokentälle hakemaan toisen tyttöystävää, mutta pian luvassa on jengitaistelu keskellä katua, minkä keskeyttävät kolme taikavoimaista miestä, joista erityisesti Salama (James Pax) toimi selvästi Mortal Kombat -videopelihahmo Raidenin esikuvana.

Elokuva ei pahemmin lähde jarruttelemaan, kun se painaa kaasun pohjaan, vaan se riepottelee hahmojaan ja samalla katsojaansa villistä tapahtumasta toiseen. Hengähdystaukoja on ripoteltu sekaan hieman, mutta nekin ovat mukana lähinnä antaakseen täysin kuistilla olevalle Jackille (sekä katsojille) tärkeää tietoa näistä mystisyyksistä ja Lo Panin tavoitteista. Pää menee itselläkin pyörälle, mutta samalla meininki on niin valloittavan viihdyttävää, että sekopäistä kyytiä seuraa virne visusti kasvoillaan. Mukana on paljon hauskoja hetkiä ja heittoja, sekä runsaasti älytöntä mielikuvituksellisuutta. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on jo käyttänyt kaikki paukkunsa, se vain lisää kierroksiaan. Hieman päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vyörytystä, jolloin leffan täytyy pysyä kaiken aikaa liikkeessä, mutta jolloin se myös osaa loppua ajoissa, jottei vauhti käy jo väärällä tavalla hengästyttäväksi.

Myös teknisesti Säpinää Chinatownissa on erittäin mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erilaisia erikoistehosteita hyödynnetään läpi leffan kekseliäin tavoin ja vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa vähän sieltä ja täältä, on sen kasariestetiikassa yhä jotain todella viehättävää. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja seikkailun toki kruunaavat John Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Trouble in Little China, Yhdysvallat, 1986, Twentieth Century Fox, TAFT Entertainment Pictures, SLM Production Group, Taft/Barish/Monash

Arvostelu: The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982)

THE THING - "SE" JOSTAKIN

THE THING

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Keith David, A. Wilford Brimley, Donald Moffat, T. K. Carter, David Clennon, Richard Dysart, Thomas Waites, Richard Masur, Joel Polis ja Peter Maloney
Genre: kauhu, scifi
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

The Thing - "se" jostakin perustuu John W. Campbell Jr:n novelliin Olento (Who Goes There? - 1938). Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty filmatisointi 'Se' toisesta maailmasta (The Thing from Another World) vuonna 1951, mutta se poikkesi vahvasti lähdemateriaalista ja niinpä 1970-luvulla novellista haluttiin tehdä uskollisempi elokuva. Universal Pictures hankki The Thingin oikeudet ja ohjaajaksi valittiin Tobe Hooper, joka oli vakuuttanut kauhupuolella elokuvallaan Texasin moottorisahamurhat (The Texas Chain Saw Massacre - 1974). Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotusti ja se pistettiin jäihin pariksi vuodeksi. Kuitenkin Ridley Scottin scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja (Alien - 1979) herätti jälleen Universalin kiinnostuksen projektia kohtaan ja he pyysivätkin John Carpenteria ohjaamaan, joka oli juuri tehnyt kauhuhitin Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Aluksi Carpenter ei uskonut voivansa tehdä parempaa leffaa kuin vuoden 1951 versio, mutta suostuttelun ja alkuperäisen novellin lukemisen jälkeen Carpenter hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1981 ja lopulta The Thing - "se" jostakin sai maailmanensi-iltansa 25. kesäkuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Ilmestyessään elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti lippuluukuilla, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille, minkä lisäksi elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta musiikista. Elokuvalle on kuitenkin vuosien varrella käynyt sama kuin tismalleen samana päivänä ilmestyneelle Blade Runnerille (1982), jota ei myöskään ilmestyessään pidetty korkeassa arvossa ja nyt molempia pidetään tieteiselokuvien merkkiteoksina ja klassikkoina. Itse näin The Thing - "se" jostakin ensi kertaa viitisen vuotta sitten ja pidin siitä. En ole kuitenkaan katsonut sitä toistamiseen ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla elokuvan jälleen ja kirjoittamalla siitä arvostelun.

Etelämantereella aggressiiviset norjalaiset jahtaavat koiraa amerikkalaiselle tutkimuslaitokselle asti. Itsepuolustuksena amerikkalaiset joutuvat tappamaan raivokkaat norjalaiset ja päättävät ottaa koiran hoteisiinsa. Pian käy kuitenkin selväksi, ettei kyseessä ole koira lainkaan, vaan vaarallinen muukalaisolento, mikä voi muovautua keneksi tahansa.

Amerikkalaista tutkimuslaitosta pyörittävään ja kauhistuttavan tapahtumaketjun keskelle päätyvään joukkoon kuuluvat helikopterilentäjä MacReady (Kurt Russell), johtohahmo Garry (Donald Moffat), lääkäri Blair (A. Wilford Brimley), radiomies Windows (Thomas Waites), Childs (Keith David), Nauls (T. K. Carter), Palmer (David Clennon), tohtori Copper (Richard Dysart), Norris (Charles Hallahan), Bennings (Peter Maloney), Clark (Richard Masur) ja Fuchs (Joel Polis). Erityisen monisävyisistä ihmisistä ei ole kyse, eikä hahmoista ja heidän taustoistaan paljoa selviä leffan aikana. Loppujen lopuksi se ei kuitenkaan haittaa lainkaan. Näyttelijät tuovat täydellisesti esiin hitaasti kasvavan pakokauhunsa ja epätoivonsa, ja hahmojen monipuolisuus syntyy siitä, kuinka itse kukin reagoi tilanteeseen. Yhtäkään ärsyttävää hahmoa ei ole mukana, eikä kenenkään toivo kuolevan. Parhaiten valokeilaan pääsee toki ohjaaja Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka tarjoaakin yhden uransa parhaista roolisuorituksista.

Nykypäivänä on todella kummallista ajatella, että 40 vuotta sitten The Thing - "se" jostakin sai kylmän ja tylyn vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta. Kyseessä on fantastisen erinomainen elokuva ja omassa lajityypissään suorastaan mestariteos. On myös pöyristyttävää miettiä, että legendaarisen Ennio Morriconen säveltämät musiikit olivat edes ehdolla vuoden huonoimpina elokuvasävellyksinä. Carpenterin rautaisen ohjauksen lisäksi Morriconen tiivistunnelmaiset musiikit juurikin ovat yksi iso syy, miksi The Thing - "se" jostakin on niin onnistunut teos. Heti ensi kuvillaan elokuva nappaa mukaansa - jo pelkkä piinaava tapa tuoda elokuvan nimi näyttöön vangitsee katsojan. Kauaa ei tarvitse ihmetellä, miksi norjalaiset jahtaavat koiraa Etelämantereella, sillä koirasta on kaiken suloisuutensakin kanssa saatu aikaiseksi uhkaava. Kun amerikkalaiset vihdoin hoksaavat, että heidän olisi vain pitänyt antaa norjalaisten tappaa hauva, on jo liian myöhäistä.

Elokuvasta tulee herkästi mieleen vain muutamaa vuotta aiemmin ilmestynyt Alien - kahdeksas matkustaja, vaikka se sijoittuukin ulkoavaruuteen ja tämä lumimyräkän keskelle. Kummassakin elokuvassa ihmisryhmä joutuu kohtaamaan hirvittävän muukalaisolion. Kaikki vieläpä tapahtuu täydellisessä eristyksessä, eikä pakoon pääse. Keskeltä Etelämannerta on turha odottaa löytävänsä asutusta, joten ainoa syy lähteä ulos on kokea hyytävä kylmyys armollisempana tapana kuolla. Iso poikkeus Alieniin on kuitenkin se, että kun siinä pelättiin, missä päin avaruusalusta olento lymyilee, The Thing - "se" jostakin -leffassa jännitetään, kuka ihmisistä onkin olio valeasussa? Luvassa on aidosti karmiva parituntinen, jossa niin hahmot kuin katsojakin pidetään jatkuvasti varpaillaan.

Toisin kuin suurimmassa osassa kauhuelokuvia, jotka tarjoavat katsojalleen aina välillä aikaa hengähtää ja odottaa seuraavaa pelottelua, The Thing - "se" jostakin ei koskaan suostu hellittämään otettaan. Tämä on erityinen saavutus jo myös siinä mielessä, kuinka rauhallisesti elokuva etenee. Tylsää hetkeä ei ole tiedossa, vaan leffa pitää tiukasti mukanaan loppuun saakka, joka tulee luultavasti elämään ikuisesti sen ansiosta, että loppuratkaisusta väitellään edelleen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa monta hetkeä, joissa piinaavuus nostetaan huippuunsa, oli kyse sitten tiivistunnelmaisesta kohtauksesta, jossa hahmot yrittävät kokeen avulla löytää, kuka ryhmäläisistä on se "se jostakin" tai kohtauksista, joissa hirviö pääsee vauhtiin erilaisissa kuvottavissa olomuodoissaan. Ei voi muuta kuin ihailla erikoistehostetiimin luovuutta, kun he ovat taiteilleet käytännön efekteillä mitä kammottavimpia ilmestyksiä. Yhä vain kekseliäämmin muovautuva (esim. vatsasta ilmestyvät torahampaat, päästä työntyvät hämähäkkimäiset jalat, kehosta esiin puskevat visvaiset lonkerot) monsteri on yksi pelottavimmista kauhuolennoista koskaan ja yhä 40 vuotta myöhemmin sen toteutus toimii vakuuttavasti.

John Carpenter rakentaa tunnelmaa läpikotaisin fantastisesti. Vaikka hän olikin jo osoittanut lahjakkuutensa kauhun saralla muutamaa vuotta aiemmin Halloween - naamioiden yössä (missä hahmot muuten katsovat alkuperäistä 'Se' toisesta maailmasta -elokuvaa), tässä Carpenter hioo osaamisen huippuunsa. Hän saa katsojan tuntemaan olevansa itsekin epämiellyttävän klaustrofobisessa tutkimuslaitoksessa ja odotinkin sopivasti, että ulkona olisi oikeastikin hyytävä pakkanen, jotta elokuvan tunnelma osuisi vielä paremmin kohdalleen. Käsikirjoittaja Bill Lancaster kuljettaa tarinaa taidokkaasti ja pistää katsojan koko ajan arvailemaan, kenessä olio milloinkin lymyilee. Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot ja Ennio Morriconen säveltämät musiikit ahdistavat ihanasti, muukin tekninen puoli on onnistunutta. Elokuva on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä tukee erinomainen valaisu, sekä upeat lavasteet. Leikkauksessa elokuva on taiturimaisesti pistetty kasaan ja on aivan mahtavaa, ettei äänimaailma luota lainkaan typeriin äkkisäikäytyksiin. Näin tehdään kauhua!

Yhteenveto: The Thing - "se" jostakin on kauhugenren kiistaton mestariteos. Ohjaaja John Carpenter rakentaa hyytävää tunnelmaa tehokkaasti, pitäen katsojan jännityksen vallassa koko keston ajan. Elokuva ei koskaan hellitä otettaan, vaan rauhallisemmatkin hetket ovat painostavia. Tutkimuslaitoksen väen ahdistus ja epätoivo tarttuvat katsojaan ja onkin samanaikaisesti niin koukuttavaa kuin pelottavaakin yrittää saada selville, kuka joukosta onkaan avaruusolio valeasussa? Näyttelijät tekevät hyvää työtä tulkitessaan kasvavaa kauhuaan ja vaikka hahmoista ei paljoa sisältöä löydy, heidän kautta pääsee näkemään erilaisia tapoja reagoida tilanteeseen. Itse monsteri on erinomaisen kekseliäs ja upeasti toteutettu ilmestys, jonka muovautumiskyky ällistyttää ja ällöttää kerta toisensa perään. Teknisesti elokuva on vahvasti työstetty ja Ennio Morriconen musiikit vain lisäävät jännittävää tunnelmaa. On mahtavaa, että vuosien varrella The Thing - "se" jostakin on saanut ansaitsemaansa arvostusta. Jos elokuvaa ei ole vielä nähnyt, suosittelen sitä erittäin paljon kaikille kauhufaneille. 40-vuotisjuhla on myös mitä parhain syy katsoa se taas kerran uudestaan. 

Vuonna 2011 elokuvalle tehtiin esiosa, myös nimeltään The Thing. Kenties jonain päivänä otan niin sen kuin vuoden 1951 filmin käsittelyyn...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Thing, 1982, Universal Pictures, Turman-Foster Company

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment

Arvostelu: Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981)

PAKO NEW YORKISTA

ESCAPE FROM NEW YORK

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau ja Donald Pleasence
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape from New York, eli suomalaisittain Pako New Yorkista on John Carpenterin ohjaama toimintaelokuva. Carpenter työsti elokuvan käsikirjoitusta jo 1970-luvulla, muttei saanut myytyä sitä millekään leffayhtiölle, sillä kaikki studiot pitivät sitä liian synkkänä ja outona. Carpenter jatkoikin elokuvan suunnittelua ja teki samaan aikaan kauhuelokuvan Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Se leffa onnistui nousemaan niin suureen suosioon, että Carpenter sai solmittua Avco-Embassyn kanssa diilin kahdesta elokuvasta. Ensiksi hän teki kauhuleffan Usva (The Fog - 1980), minkä jälkeen hän päätti vihdoin toteuttaa aiemman ideansa. Carpenter halusi elokuvan päärooliin Kurt Russellin, mutta studio vaati rooliin joko Charles Bronsonia tai Tommy Lee Jonesia. Lopulta Carpenter sai kuitenkin tahtonsa läpi. Russell sai pääroolin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 1980. Pako New Yorkista sai maailmanensi-iltansa USA Film Festival -tapahtumassa 1. huhtikuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa nähden elokuva oli menestys ja se sai myös positiiviset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffa on noussut kulttiklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pakoa New Yorkista, mutta sitä on suositeltu minulle jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen syntymäpäivän kunniaksi.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997 Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvanut järkyttäviin mittoihin. New Yorkista on tehty huippuvartioitu vankila, minne maan rikolliset on passitettu elämään muurien taakse. Kun Yhdysvaltojen presidentti tekee pakkolaskun keskelle Manhattania, viranomaisten ainoa toivo lepää Snake Plisskenin harteilla, joka saa tehtäväkseen hakea presidentin elävänä takaisin.

Onneksi John Carpenter sai tahtonsa läpi ja Kurt Russell kiinnitettiin elokuvan päärooliin Snake Plisskeniksi. Vaikka Charles Bronson ja Tommy Lee Jones ovat erittäin mainioita näyttelijöitä, Russell omii hahmon itselleen välittömästi astellessaan kuvaan ensimmäisen kerran. Russell on aikamoinen äijä kovan asenteensa, sekä päheän silmälappunsa kera. Lisäksi hän tuo hienosti jonkinlaista mystisyyttä rooliin. Snaken hahmosta selviää asioita matkan varrella, mutta joitain juttuja jätetään katsojan kuvitelman varaan. Katsoja on välittömästi Snaken puolella, kun tämä lähetetään etsimään Yhdysvaltain presidenttiä kaoottisesta Manhattanista. Jos Snake onnistuu tehtävässä, hän saa armahduksen rikoksistaan, mutta jos hän ei tuo presidenttiä takaisin 24 tunnin sisällä, hänen elimistöönsä lisätty aine tappaa hänet.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lee Van Cleef Snaken tehtävälleen lähettävänä Haukina, Ernest Borgnine veikeänä taksikuskina, Harry Dean Stanton tärkeitä tietoja omaavana Brainina ja Adrienne Barbeau tätä auttavana Maggiena, Isaac Hayes New Yorkin rikollisia johtavana Herttuana, sekä Donald Pleasence Yhdysvaltain presidenttinä. Russellin lisäksi kaikki muutkin hoitavat hommansa hienosti. Van Cleef on sopivan terävä sotilaskomentajaksi, kun taas Borgnine tuo hyvää huumoria New Yorkin tuhon keskellä. Hayes on erinomaisen häijy Herttuana ja Stanton sopii passelisti itsestään kenties liikoja luulevaksi Brainiksi. Pleasence on tuttuun tapaansa mahtava ja täydellinen valinta presidentiksi.

John Carpenter osoittaa Pako New Yorkista -elokuvalla jälleen upeat lahjansa ja hienon mielikuvituksensa. Hän oli juuri muutama vuotta aiemmin mullistanut kauhugenren Halloween - naamioiden yöllä (missä nähtiin myös Pleasence, sekä tässä elokuvassa kertojaäänenä toimiva Jamie Lee Curtis) ja näyttää taas kerran, kuinka pienellä budjetilla voi saada paljon aikaiseksi, jos vain tietää mitä tekee. Pako New Yorkista maksoi vain kuusi miljoonaa dollaria, mutta monessa kohtaa se näyttää huomattavasti kalliimmalta. Rikkainta filmissä on kuitenkin Carpenterin luoma maailma. Vaikka Yhdysvalloista nähdään vain New York, on sen karuus jo tarpeeksi viestimään, millainen meno on muualla maassa. Upeasti mukaansatempaavalla alustuksella elokuva kertoo katsojalle, mitä on tapahtunut ja herättää suuren mielenkiinnon tulevia tapahtumia kohtaan. Yksi mielestäni parhaimmista yksityiskohdista on, että Vapaudenpatsas ja Liberty Island, jossa patsas sijaitsee, toimivat vankilan päämajana. On erinomainen ja ajatuksia herättävä idea käyttää vapautta symboloivaa, yhtä maailman tunnetuinta nähtävyyttä valtavan vankilan johtamiseen.

Katsojana on välittömästi uppoutunut elokuvan maailmaan ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka, viihdyttäen erinomaisesti läpi leffan. Snaken matka Manhattanilla sisältää paljon jännitettä ja tiukkaa toimintaa (vaikkakin yllättävän veretöntä kasarifilmiksi), mutta myös onnistunutta koomisuutta - sekä lyhyen musikaalinumeron? Loppua kohti painostavuutta aletaan kasvattamaan yhä vain enemmän, kun aika alkaa käymään Snakelle vähiin. Tunnelma on kaikin puolin taidokkaasti luotu ja kun leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, ei aika todellakaan käy pitkäksi. Itse asiassa päin vastoin. Snaken seikkailuja New Yorkissa voisi katsoa vieläkin kauemmin, sillä sen roskaisia katuja, autioita ja rappeutuneita taloja haluaisi tutkia vielä lisää, puhumattakaan kaikenlaisista sekopäistä, joihin Snake törmää.

Carpenter ei ällistytä vain ohjauksellaan ja mielikuvituksellisella käsikirjoituksellaan (minkä hän työsti yhdessä Halloween - naamioiden yössä Michael Myersia esittäneen Nick Castlen kanssa), vaan myös sillä, että hän on säveltänyt elokuvan musiikit (Alan Howarthin avustuksella). Carpenter tunnelmoi melodioilla hienosti, vaikka parissa kohtaa tietyt kohdat kuulostavat siltä kuin hän olisi vain hieman muokannut vanhoja sävellyksiään esimerkiksi juuri Halloweenista. Pako New Yorkista on myös hyvin kuvattu, vaikka mukaan mahtuu aina silloin tällöin epätarkkoja otoksia. Lavastustiimi on tehnyt upeaa työtä katujen ja talojen kanssa, jotka valotiimi tehostaa vaikuttavasti. Elokuva on pääasiassa todella pimeä, mutta siinä onnistutaan näyttämään kaikki tarpeellinen. Monien nykypäivän kauhuleffojen pitäisi ottaa mallia tämän valaistuksesta. Maskeeraukset ja asut ovat myös oivalliset ja maltillisesti, mutta luovasti käytetyt tehosteetkin toimivat edelleen. Pienoismalleja hyödynnetään esimerkillisesti ja se, joka keksi asentaa Herttuan autoon kattokruunut valoiksi, saa minulta lisäpisteen. Mikä loistava idea - kirjaimellisesti! Musiikkeja lukuunottamatta äänimaailmassa elokuvan pieni budjetti kuitenkin käy selväksi. Ääniefektit ovat paikoitellen kömpelöitä, eikä kaikista lyönneistäkään tunnu aina kuuluvan tiettyä kumahdusta.

Yhteenveto: Pako New Yorkista on mahtava tieteistoimintajännäri, joka tehoaa edelleen 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. John Carpenter esittelee jälleen lahjojaan niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös musiikkien säveltäjänä. Hän myös hyödyntää pienehköä budjettia taidokkaan esimerkillisesti, saaden elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se onkaan. Carpenterin luoma tulevaisuuden maailmankuva on karu ja kiehtova, ja sitä tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Carpenterin kehittelemä kertomus on napakka ja pitää tiukasti mukanaan läpi elokuvan keston. Jännitystä rakennetaan ja kasvatellaan oivallisesti, ja etenkin loppuhuipennus on tiivistunnelmaista seurattavaa. On onni, että Carpenter sai päätähden kohdalla tahtonsa läpi, sillä Kurt Russell on kuin luotu Snake Plisskenin osaan. Hänen karismansa saa katsojan heti hahmon puolelle, kun tämä aloittaa tehtävänsä. Joistakin erikoistehosteista näkee ajan hampaiden nakerrusta, mutta pääasiassa Pako New Yorkista toimii hienosti edelleen ja suosittelen sitä kaikille kasaritoimintaleffojen ystäville, oli sen nähnyt jo aiemmin tai ei!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from New York, 1981, Embassy Pictures, International Film Investors, Goldcrest Films International, Major Studio Partners

Arvostelu: Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978)

HALLOWEEN - NAAMIOIDEN YÖ

HALLOWEEN

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Nancy Kyes, Donald Pleasence, Charles Cyphers, P. J. Soles, Brian Andrews, Kyle Richards ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia / Extended Version: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Halloween, eli suomeksi Halloween - naamioiden yö on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista ja suosituimmista kauhuelokuvista. Ihan sama onko sitä edes nähnyt, niin suurin osa on kuitenkin edes kuullut sen nimen, tietää mistä siinä on kyse, on tietoinen Michael Myersista tai tunnistaa leffan tunnusmusiikin. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun tuottaja Irwin Yablans ja rahoittaja Moustapha Akkad näkivät John Carpenterin elokuvan Assault on Precinct 13 (1976) ja halusivat hänen tekevän heille kauhuelokuvan lapsenvahteja jahtaavasta murhaajasta. Leffan työstäminen lähtikin liikkeelle nimellä "The Babysitter Murders", mutta Yablans ehdotti, että se muutettaisiin Halloweeniksi. Tämä oli tietty erinomainen päätös, sillä Halloween kuulostaa paljon tyylikkäämmältä ja ytimekkäämmältä kuin ensimmäinen vaihtoehto. Elokuva sai todella pienen budjetin (noin 300 tuhatta dollaria), joten monet jutut piti toteuttaa mahdollisimman pienillä kustannuksilla. Esimerkiksi murhaaja Myersin naamio on todellisuudessa alle kaksi dollaria maksanut Star Trekista (1966-) tutun kapteeni Kirkin naama, joka on vain värjätty valkoiseksi. Käsikirjoittaminen kesti noin kymmenen päivää ja kuvaukset noin kaksikymmentä. Teos ilmestyi muutamaa päivää ennen halloweenia vuonna 1978. Se tienasi monta kymmentä miljoonaa, mikä teki siitä erittäin tuottoisan, jos sitä vertaa sen budjettiin. Leffa ei aluksi herättänyt kiinnostusta kriitikoissa ja se sai muutamilta henkilöiltä huonoa palautetta, mutta kun yhä useampi toimittaja näki sen, sitä parempia arvioita se sai. Nykypäivänä Halloween - naamioiden yöstä onkin muodostunut suuri kauhuklassikko, josta on otettu inspiraatiota useisiin kauhuelokuviin vuosien varrella, minkä lisäksi sille tehtiin seitsemän jatko-osaa, sekä uusintaversio vuonna 2007, joka sai jatko-osan pari vuotta myöhemmin. Itse olen nähnyt Halloweeneista vain uusintaversion, joka ei ollut mielestäni kovin hyvä. Olin kuitenkin jo pitkään halunnut nähdä alkuperäisen teoksen, sillä sitä ylistetään niin paljon. Tilaisuutta ei kuitenkaan oikein tullut, eikä filmiä tuntunut olevan missään ilmaiseksi. Kuitenkin kun olin tyttöystäväni kanssa käymässä isäni luona kesän lopulla, Halloween - naamioiden yö löytyi häneltä tallenteelta, joten katsoimme sen kolmistaan ja samalla päätin kirjoittaa siitä tämän vuoden halloweeniksi.

Halloweenina 1963 pieni poika Michael Myers tappoi siskonsa ja joutui mielisairaalaan. Tasan viisitoista vuotta myöhemmin hän palaa kotikaupunkiinsa ja ottaa kohteekseen kolme nuorta tyttöä...

Elokuvan kolme teinityttöä ovat Annie (Nancy Kyes), Laurie (Jamie Lee Curtis) ja Lynda (P. J. Soles). Kolmikosta Annie ja Lynda ovat paljon huolettomampia ja haluavat elää vapaasti, kun taas Laurie on kiltti, joka tekee, mitä hänen vanhempansa haluavat, eikä käytä päihteitä. Sekä Lyndalla että Anniella on poikaystävät, mutta Laurie vaikuttaa liian ujolta, jotta hän edes uskaltaisi puhua pojille. Tällainen hahmoasetelma on hyödynnetty myöhemmin useita kertoja, joten vähänkin kauhufilmejä katsoneet voivat arvata, mitä hahmoille lopuksi käy. Valitettavasti tyttöjen näyttelijät eivät ole kovin kummoisia. Jamie Lee Curtis on muuten toimiva roolissaan, mutta kauhukohtauksissa hän ei ole mitä uskottavin. Nancy Kyes suoriutuu jokseenkin laiskasti. P. J. Soles kuitenkin hoitaa blondin bimbon roolin kelvollisesti.
     Elokuvassa nähdään myös James Bond -leffassa Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) pahisjärjestö-SPECTREn Blofeld-johtajaa esittänyt Donald Pleasence tohtori Loomisina, joka on vuosia tutkinut Michaelia; Charles Cyphers sheriffi Brackettina, joka on Annien isä; sekä lapsinäyttelijät Kyle Richards ja Brian Andrews Lindseynä ja Tommyna, joita Laurie ja Annie joutuvat vahtimaan. Elokuvan näyttelijöistä Pleasence on selvästi paras ja hänestä löytyy oikeaa henkeä mielisairaita tutkivaksi tohtoriksi, joka on nähnyt elämänsä aikana paljon kauheuksia.
     Itse murhaaja Michael Myersina nähdään Nick Castle, joka on erinomainen roolissa, joka ei paljoa vaadi. Michael on todella vähäeleinen ja usein hänet nähdään vain seisomassa tai kävelemässä jossain, mutta Castle hoitaa liikkeensä niin pienesti ja tarkasti, ettei se näytä luonnolliselta ihmiselle, mikä lisää hahmoon uhkaavuutta. Michael Myers on muutenkin todella uhkaava, ollessaan iso ja vahva mies, minkä lisäksi on karmivaa, ettei hän puhu lainkaan koko elokuvan aikana. Ainoa ääni mitä hän päästää, on maskin alta kuuluva hengitys. Näin hän ei koskaan anna mitään selitystä sille, mitä hän tekee, vaan katsojan pitää tulkita Michaelin ajatukset hänen tekojensa perusteella, mikä on erittäin mainio ratkaisu. Katsojalle riittää syyksi se, mitä tohtori Loomis yhdessä kohtaa sanoo: hän on puhdasta pahuutta.

Halloween - naamioiden yö alkaa vuodesta 1963, kun Michael tappaa siskonsa halloweenyönä. Tämä on toteutettu toimivalla pitkällä kuvalla, jossa tapahtumia seurataan täysin Michaelin näkökulmasta. Nykypäivänä siskon murhaaminen näyttää todella kömpelösti tehdyltä, minkä lisäksi siskoa näyttelevä Sandy Johnson esittää kuolemansa aika kehnosti, mutta prologi luo silti tyylikkäästi leffan tunnelman ja katsojana jää jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lähtökohdat ja hahmot esitellään nopeasti, minkä lisäksi Michael nähdään yllättävänkin monta kertaa tarkkailemassa tyttöjä keskellä päivää. Ei aikaakaan kun halloweenyö koittaa ja Michael pääsee hommiin. Elokuvan kauhutunnelma on luotu erinomaisesti. On hienoa, miten Michaelin voi usein nähdä taustoilla ja katsojana odottaa, milloin hän päättää iskeä. Monet kohtaukset on toteutettu upeasti, kun on aivan varma, että nyt jollekin hahmoista käy huonosti, mutta mitään ei tapahdukaan, jolloin jännitystä saadaan kasvatettua lisää. Kunnollista pelkoa filmi ei saa aiheutettua muissa kuin herkimmissä katselijoissa, eikä tunnelma ole erityisen piinaava, mutta kyllä Halloween - naamioiden yö saa jännittämään koko kestonsa ajan.

Karmivan ilmapiirin toteutus on pääasiassa syntynyt teknisestä toteutuksesta, jossa on paljon hyvää, vaikkakin myös jotain kehnoa. Halloween - naamioiden yö on kuvattu todella taidokkaasti ja vaikka jotkut kuvat heiluvatkin hieman tarpeettomasti, on elokuvassa käytetty erittäin hienosti etu- ja taka-alaa moneen otteeseen. Yökohtaukset ovat tietty pääasiassa pimeitä, mutta ne on saatu valaistua taidokkaasti, jolloin kaiken tarpeellisen näkee. Paras valaisu koko leffassa tapahtuu kuitenkin lopussa, Michaelin naamion ilmestyessä näkyviin pimeydestä. Leikkaus on myös taidokasta. Ohjaaja John Carpenter onkin selvästi tiennyt, miltä leffan kuuluu näyttää, minkä lisäksi hän on tehnyt loistokasta työtä elokuvan tunnusmusiikin kanssa. Omasta mielestäni (ja monen muunkin mielestä) Halloween - naamioiden yö sisältää nimittäin parhaimman kauhuleffatunnarin ikinä! Se on todella yksinkertainen, mutta silti piinaavinta koko leffassa. En tiedä mitään muuta kauhumusiikkia, joka olisi yhtä karmiva, tyylikäs ja ikimuistoinen.

Ja sitten ne kehnot puolet elokuvasta... Tiedän, että filmi toteutettiin vain 300 tuhannen dollarin budjetilla, mutta välillä se näkyy liiankin selvästi. Tai enemmänkin kuuluu, sillä karmivaa Michael Myersin hengitystä lukuunottamatta elokuvan äänimaailma on aika kehno. Äänitehosteet ovat usein todella heikosti toteutetut, minkä lisäksi äänitys on välillä niin kömpelöä, että voi oikein kuulla, kuinka taustakohina nousee, kun joku hahmoista alkaa puhua. Tämä haittaa eniten silloin, kun vain yhden henkilön äänitys kohisee kohtauksessa, jossa on pari muutakin puhujaa. Ja sitten on tietysti se hupaisa yksityiskohta, että vaikka elokuva tapahtuu lokakuun lopussa, ovat puiden lehdet täysin vihreät kuin kesällä. Välillä nähdään, kuinka lehtiä putoilee hahmojen päälle, mutta se näyttää ihan liikaa siltä, että joku vain ripottelee muutaman lehden jostain korkealta - miten se onkin luultavasti toteutettu. Jossain kohtaa alkaa myös tuumimaan, miksi talojen ovet aukeilevat itsestään, vaikkei leffassa ole mitään paranormaalia pahaa.

Vaikka tavallaan rakastankin siitä, että Halloween - naamioiden yö on yksinkertainen elokuva, mikä tuo elokuvaan varmasti paljon uudelleenkatseluarvoa, on yksinkertaisuus myös yksi sen "heikkouksista". Käsikirjoituksessa heikointa on se, ettei tytöistä ole kirjoitettu tarpeeksi mielenkiintoisia hahmoja, jolloin heistä ei erityisemmin välitä - varsinkaan kun voi arvata heti, kuka heistä jää henkiin. On myös hieman tylsää, miten loppuhuipennus nähdään kahteen kertaan lähes samalla tavalla, minkä jälkeen elokuva tuntuu katkeavan kuin seinään. Kun lopputekstit alkoivat, mietin kyseessä olevan lähinnä vain ihan hyvä pätkä. Päivän mietinnän jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että kyseessä on oikeasti erinomainen teos, joka nousee positiivisten puoltensa ansiosta kauhuleffojen parhaimmistoon. Ja kun katsoin leffan uudestaan, nousi sen taso silmissäni huomattavasti korkeammalle. Se ei kuitenkaan vaadi paljoa, sillä suurin osa kauhufilmeistä, jotka olen nähnyt, ovat surkeita tai keskinkertaisia, joita ei jaksa katsoa uudestaan.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, mutta toisin kuin yleensä, sen uudet kohtaukset eivät ole sellaisia, jotka otettiin aiemmin pois ja on myöhemmin lisätty joihinkin julkaisuihin mukaan. Kun NBC osti Halloweenin televisio-oikeudet, leffa huomattiin liian lyhyeksi, joten Halloween II - tappajan paluun (Halloween II - 1981) kuvausten aikana Carpenter teki muutaman lisäkohtauksen, jotta filmi täyttäisi paremmin kahden tunnin näytösajan. Näihin kuuluu mm. kohtaus, jossa tohtori Loomis yrittää saada pienen Michaelin puhumaan.

Yhteenveto: Halloween - naamioiden yö on "heikkouksistaan" huolimatta aivan mahtava kauhuklassikko, joka osaa luoda karmivan tunnelman ilman nykypäivän ylikäytettyjä äkkisäikäytyksiä (vaikka se tarjoaa niitäkin tarpeettomasti). Ohjaaja John Carpenter on hyvä saamaan aikaan jännittävän ilmapiirin todella pienillä asioilla. Hänen säveltämänsä teemamusiikki tuo upean lisäyksen jännitykseen. Leffan kuvaus on taidokasta, kuten myös leikkaus ja valaisu, minkä lisäksi murhaaja Michael Myersin hengitys tuo lisäuhkaavuutta. Michael on muutenkin karmiva tapaus ja on hienoa, ettei hän kertaakaan puhu. Elokuvassa on useita mainioita kohtauksia, joissa jännite on saatu juuri oikeaksi, vaikkei leffa kuitenkaan koskaan pelota kunnolla. Yksinkertaisuus on osittain toimiva ratkaisu, mutta siitä löytyy myös heikkouksia. Vaikka musiikit ovat aivan mahtavat, on melodioita liian vähän, jolloin niitä käytetään ihan liikaa uudestaan ja uudestaan. Äänimaailma ei muutenkaan ole kummoinen. Donald Pleasencen lisäksi muut näyttelijät eivät ole kovin ihmeellisiä, eikä leffa saa katsojaa kiinnostumaan tyttöjen kohtaloista. Halloween - naamioiden yö on silti erinomainen kauhun merkkiteos ja suosittelen katsomaan sen, jos kauhuleffat ovat lähellä sydäntä. Muutenkin jos katsotte paljon elokuvia, pitää tämä katsoa, sillä kauhuklassikkona se on inspiroinut monia kauhupätkiä, jotka ovat ilmestyneet sen jälkeen. Paras ajankohta tämän katseluun on tietty halloween, jolloin voi pitää ystävien kanssa jännittävän leffaillan. Hyvää halloweenia siis kaikille ja toivottavasti saan käsiini Halloween II - tappajan paluun ennen ensi vuoden juhlaa, jotta saisin arvosteltua sen ensi vuodeksi. Jos hyvin käy, tulee näitä arvosteluja samalla lailla joka halloweenina, kuten Perjantai 13. päivä -arvioita (Friday the 13th) ilmestyy joka kerta, kun on perjantai kolmastoista päivä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2017 - Muokattu 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Halloween, 1978, Compass International Pictures, Falcon International Productions