Säpinää Chinatownissa (Big Trouble in Little China - 1986) - elokuva-arvostelu

SÄPINÄÄ CHINATOWNISSA

BIG TROUBLE IN LITTLE CHINA

Ohjaus: John Carpenter

Näyttelijät: Kurt Russell, Dennis Dun, Kim Cattrall, James Hong, Victor Wong, Kate Burton, Donald Li, Carter Wong, Peter Kwong, James Pax, Suzee Pai, Chao-Li Chi ja Jeff Imada

Genre: toiminta, fantasia, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Big Trouble in Little China, eli suomalaisittain Säpinää Chinatownissa on John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Gary Goldmanin ja David Z. Weinsteinin rakkaudesta itämaisiin kamppailulajileffoihin ja he päättivät tuoda ne Amerikkaan. Kaksikon "Lotus"-nimellä kulkenut teksti sijoittui villiin länteen 1880-luvulla, mutta kun 20th Century Fox tarttui tekstiin, yhtiöllä haluttiin siirtää tarina nykyhetkeen. Kun Goldman ja Weinstein kieltäytyivät muuttamasta tekstiään, yhtiö palkkasi W. D. Richterin tekemään sen heidän puolesta. Fox jopa yritti poistaa kaksikon nimet lopullisesta elokuvasta, mutta Goldmanin ja Weinsteinin onneksi Hollywoodin käsikirjoittajien liitto oli heidän puolella ja pakotti Foxin antamaan kunnian heille, Richterin saadessa vain maininnan tarinan adaptoimisesta. John Carpenter suostui elokuvan ohjaksiin, sillä hän oli ihastunut hongkongilaisiin leffoihin elokuvaopintojensa aikana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1985 ja ne suoritettiin pikavauhtia, sillä Foxilla haluttiin saada elokuva teattereihin ennen Eddie Murphyn tähdittämää, samanlaisia ideoita sisältävää Kultainen lapsi -leffaa (The Golden Child - 1986). Lopulta Säpinää Chinatownissa sai maailmanensi-iltansa 2. heinäkuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai aluksi ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta ja se oli ikävä taloudellinen floppi, mutta vuosien varrella siitä on muodostunut todellinen kulttiklassikko. Itse katsoin Säpinää Chinatownissa ensi kertaa vuonna 2021, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta. Pidin leffasta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Rekkakuski Jack Burton lähtee hakemaan kaverinsa tyttöystävää lentokentältä, mutta hän ajautuukin erikoiseen seikkailuun, johon kuuluu kilpailevia katujengejä, mustaa magiaa, vuosituhansia vanhoja myyttejä ja hirviöitä.

Fox kaavaili päärooliin Jack Burtoniksi Clint Eastwoodia ja Jack Nicholsonia, mutta kun John Carpenter valikoitui ohjaajaksi, oli vain yksi mies rooliin - Carpenterin luottonäyttelijä Kurt Russell, joka oli tähdittänyt ohjaajan leffoja Elvis (1979), Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981) ja The Thing - "se" jostakin (The Thing - 1982). Russell on täydellinen valinta, joskin hän ei esitä tällä kertaa yhtä vakavaa ja pätevää toimintasankaria. Jack Burton on enemmänkin sanavalmis rekkakuski, joka uhoaa minkä ehtii, mutta joka ahmii aivan liian isoja paloja purtavaksi. Hauskasti vaikka Russell onkin leffan keulakuva, on hänen hahmonsa tarinallisesti enemmän sellainen komediallinen hahmo, joka yleensä nähdään sivuroolissa. Tarinan keskiössä on nimittäin Jackin kaveri Wang (Dennis Dun), jonka tyttöystävää (Suzee Pai) kaksikko lähtee hakemaan lentokentältä, kun he ajautuvat hurjaan seikkailuun täynnä ties mitä vaaroja. Dun on myös mainio osassaan, mutta kyllähän se on Russell, joka kantaa leffaa harteillaan.

     Elokuvassa nähdään myös Chao-Li Chi Wangin setänä Chuna, Kim Cattrall asianajaja Graciena, Kate Burton reportteri Margona, Victor Wong taikuri Egg Sheninä ja Donald Li bisnesmies Eddienä, jotka päätyvät myös seikkailun pyörteisiin, sekä James Hong pahana Lo Panina, vuosituhansia vanhana noitana, joka tarvitsee Wangin tyttöystävää kataliin tarkoituksiinsa. Näyttelijäkaarti hyppää hyvällä asenteella menoon mukaan ja Hong on loistava antagonistina.

Säpinää Chinatownissa oli mielestäni uusintakatselulla vieläkin parempi elokuva ja jälleen yksi mahtava yhteistyöteos Carpenterilta ja Russellilta. Toisin kuin vakavampi toimintaleffa Pako New Yorkista ja scifikauhuelokuva The Thing - "se" jostakin, Säpinää Chinatownissa on tehty pilke silmäkulmassa ja kieli poskessa. Kyseessä on aikamoinen toimintaa, fantasiaa, komediaa ja jännitystä yhdistelevä seikkailu, joka muuttuu kaiken aikaa vain pähkähullummaksi. Aluksi kyse on vain kahdesta miehestä matkalla lentokentälle hakemaan toisen tyttöystävää, mutta pian luvassa on jengitaistelu keskellä katua, minkä keskeyttävät kolme taikavoimaista miestä, joista erityisesti Salama (James Pax) toimi selvästi Mortal Kombat -videopelihahmo Raidenin esikuvana.

Elokuva ei pahemmin lähde jarruttelemaan, kun se painaa kaasun pohjaan, vaan se riepottelee hahmojaan ja samalla katsojaansa villistä tapahtumasta toiseen. Hengähdystaukoja on ripoteltu sekaan hieman, mutta nekin ovat mukana lähinnä antaakseen täysin kuistilla olevalle Jackille (sekä katsojille) tärkeää tietoa näistä mystisyyksistä ja Lo Panin tavoitteista. Pää menee itselläkin pyörälle, mutta samalla meininki on niin valloittavan viihdyttävää, että sekopäistä kyytiä seuraa virne visusti kasvoillaan. Mukana on paljon hauskoja hetkiä ja heittoja, sekä runsaasti älytöntä mielikuvituksellisuutta. Juuri kun ehdit luulla, että leffa on jo käyttänyt kaikki paukkunsa, se vain lisää kierroksiaan. Hieman päälle puolitoista tuntia on juuri sopiva määrä tätä vyörytystä, jolloin leffan täytyy pysyä kaiken aikaa liikkeessä, mutta jolloin se myös osaa loppua ajoissa, jottei vauhti käy jo väärällä tavalla hengästyttäväksi.

Myös teknisesti Säpinää Chinatownissa on erittäin mainio. Elokuva on taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus näyttävää ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erilaisia erikoistehosteita hyödynnetään läpi leffan kekseliäin tavoin ja vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa vähän sieltä ja täältä, on sen kasariestetiikassa yhä jotain todella viehättävää. Äänimaailmakin on mainiosti rakennettu ja seikkailun toki kruunaavat John Carpenterin ja Alan Howarthin säveltämät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Big Trouble in Little China, Yhdysvallat, 1986, Twentieth Century Fox, TAFT Entertainment Pictures, SLM Production Group, Taft/Barish/Monash

Arvostelu: King Kong (1933)

KING KONG

Ohjaus: Merian C. Cooper ja Ernest B. Schoedsack

Pääosissa: Fay Wray, Robert Armstrong, Bruce Cabot, Frank Reicher, Sam Hardy, Victor Wong, Noble Johnson ja Steve Clemente

Genre: seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

King Kong on vuonna 1933 tehty hirviöelokuvien todellinen klassikko. Elokuva lähti liikkeelle Merian C. Cooperin kiinnostuksesta gorilloja kohtaan ja hän alkoi kuvitella mielessään taistelua jättiläisgorillan ja komodonvaraanien välillä. Cooper yritti kaupata ideaansa Hollywoodissa, mutta suuren laman alettua Yhdysvalloissa, ei kukaan tuntunut innostuvan kalliista ideasta. Uskoessaan, ettei elokuvaa voisi toteuttaa, Cooper alkoi kehitellä uusia ideoita. Vuonna 1931 hänet palkattiin RKO-studiolle, missä hän alkoi kehittelemään viidakkoon sijoittuvaa jännityselokuvaa The Most Dangerous Game (1932), jota varten rakennettiin suuret lavasteet. Kesken elokuvan tuotannon Cooper näki Willis O'Brienin stop motion -animaatiotekniikalla toteutetun, keskeneräisen dinosaurusfilmi Creationin (1931). Cooper hoksasi heti, että tällä tavalla hän pääsisi toteuttamaan elokuvansa jättimäisestä gorillasta. Aluksi RKO ei lämmennyt Cooperin villeille ideoille, mutta kun Cooper kuvasi The Most Dangerous Gamen kuvausten aikana pienen esittelypätkän, jossa hän hyödynsi elokuvan tähtiä Fay Wrayta ja Robert Armstrongia, sekä O'Brienin stop motion -animaatiota, RKO lopulta suostui projektiin, joka lähti liikkeelle nimellä "The Beast". Kirjailija Edgar Wallace palkattiin käsikirjoittajaksi, joka sai työstettyä ensimmäisen vedoksen hirviöiden täyttämälle saarelle eksyvistä vangeista, kunnes hän menehtyi helmikuussa 1932. Cooper itse ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, jonka nimi muuttui "The Eighth Wonderiksi" ja jossa vangit muuttuivat elokuvantekijöiksi. Hän sai apua ja lisäideoita myös Horace McCoylta ja James Creelmanilta, jotka ehdottivat mm. saaren alkuperäisasukkaiden lisäämistä, minkä lisäksi tekstin viimeisteli toisen ohjaajan, Ernest B. Schoedsackin vaimo Ruth Rose. Monimutkikkaita erikoistehosteita hyödyntäen kuvaukset käynnistyivät The Most Dangerous Gamen lavasteissa ja työryhmän kera. Jälkituotannossa leffa teki elokuvahistoriaa musiikeillaan, sillä siinä kohtaa perinteisten taustamusiikkien sijaan Max Steiner työsti täysin uudenlaisella tavalla sävelmiä, jotka sopisivat eri kohtauksiin, minkä lisäksi hän hyödynsi siihen aikaan ennennäkemättömän kokoista elokuvaorkesteria. King Kong sai ensi-iltansa maaliskuussa 1933 ja se oli valtava menestys. Katsojien jono kiersi ympäri Radio City Music Hallia, missä sitä ensiksi esitettiin New Yorkissa ja neljän päivän ajan kaikki, jopa yli 6000 hengen näytökset olivat loppuunmyytyjä. Suosio vain jatkui, kun elokuvaa esitettiin vähitellen ympäri maailmaa ja kaikkialla ihailtiin ennennäkemättömiä erikoistehosteita ja kauhisteltiin pelottavan Kong-gorillan saapuessa kuvaan. Kriitikot ovat vuosikymmeniä ylistäneet elokuvaa ja jo monia vuosia sitten elokuvaa alettiin kutsumaan klassikoksi. Vuosien varrella elokuvalle on tehty jatko-osia ja siitä on työstetty uusia versioita. Itse näin tämän alkuperäisen King Kongin ensimmäisen kerran ala-asteella, mutten silloin erityisemmin ymmärtänyt sen päälle. Vasta joitain vuosia myöhemmin se alkoi kiehtomaan tosissaan, kun aloin enemmän tutkimaan elokuvahistoriaa. Katsoin elokuvan uudestaan vihdoin viime vuonna, osana 24 tunnin elokuvamaraton -haastettani, jolloin leffa iski täysillä. Nyt kun Kong-gorilla on taas kerran tekemässä paluun valkokankaille, tällä kertaa taistellakseen toista hirviölegendaa, Godzilla-liskoa vastaan elokuvassa Godzilla vs. Kong (2021), päätin katsoa ja arvostella molempien hirviöiden ensiesiintymiset - alkaen tietty ensimmäisenä ilmestyneestä, vuoden 1933 King Kongista.

Elokuvaa tekevä kuvausryhmä lähtee etsimään myyttistä Pääkallosaarta. Ohjaaja Carl Denham uskoo pääsevänsä tekemään kaikkien aikojen elokuvan, esittelemällä saarta ja sen salaisuuksia filmillään, mutta kuvaukset muuttuvat pian jännittäväksi selviytymistaisteluksi, kun ryhmä kohtaa saaren alkuasukkaiden palvoman jättiläisgorilla Kongin.

Idean isä ja toinen ohjaaja Merian C. Cooper päätti tosiaan hyödyntää The Most Dangerous Gamen lavasteita, työryhmää ja jopa näyttelijöitä King Kongissa. Elokuvaa tähdittäneet Robert Armstrong ja Fay Wray nähdään tässä elokuvaohjaaja Carl Denhamina ja näyttelijä Ann Darrow'na. Carl on todella intohimoinen elokuvantekijä, eikä anna minkään koitua filminsä kohtaloksi, eikä häntä tunnu edes haittaavan kuvausryhmäänkään kohtalo, kunhan kuvaukset saadaan purkkiin. Ann taas on nuori nainen, jonka Carl kiskaisee kadulta mukaan, esitellen tällä kuvitelmat Hollywood-tähteydestä ja romanttisesta seikkailusta. Eipä Ann (tai sen koommin Carlkaan) tiedä, mitä Pääkallosaarella odottaa. Carl on hahmoista mielenkiintoisin, omatessaan hyvin kyseenalaiset moraaliset arvot. Annkin on oiva hahmo, joskin nykyään hänet voi nähdä jopa liiankin tyypillisenä avuttomana neitona hädässä. Lähinnä ihmetetyttää, kuinka hän jaksaa koko laivamatkan kuunnella sitä, kun miehistö sanoo päin Annin naamaa, etteivät naiset kuulu laivaan ja että hän tuo pelkkää huonoa onnea.

     Carlin ja Annin lisäksi matkaan suuntaavat myös mm. kapteeni Englehorn (Frank Reicher), perämies Jack Driscoll (Bruce Cabot) ja kokki Charlie (Victor Wong), joista lähinnä vain Jack Driscollista kehitellään kunnon hahmo ja perinteisempi sankaritapaus, Carlin ollessa hieman epäilyttävämpää sorttia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan mainioita, vaikkakin tänä päivänä onkin hieman hassua kuunnella kaikkien epäluonnollisen napakkaa ja äkkipikaista replikointia. 

King Kong on todella ansainnut tittelinsä elokuvahistorian merkkiteoksena ja klassikkona. Ei vain sen takia, että se sisältää ilmestymisensä aikaan hämmästyttäviä ja liki ennennäkemättömiä erikoistehosteita, sekä uudella tavalla tehtyä musiikkia (päästään niihin ihan kohta tarkemmin), vaan koska se on fantastinen seikkailuleffa, joka toimii yhä lähes 90 vuotta myöhemmin erinomaisesti. Siitä löytyy kaikki klassisen seikkailutarinan vaatimat ainekset: on uutta ja kiehtovaa maailmaa täynnä hurjia hirviöitä ja muita vaaroja, on urheaa sankaria pelastamassa kaunista neitoa, on jännitystä, on romantiikkaa, on toimintaa ja juurikin sitä seikkailemisen tuntua. Elokuvan tehon huomaa erityisesti siitä, että se onnistuu imaisemaan mukaansa niinkin hyvin, ettei tiettyihin ajan nakertamiin juttuihin edes kiinnitä sillä lailla huomiota. Tekijöiden loihtima illuusio on säilynyt ihailtavasti. King Kongista löytyy sitä todellista elokuvan taikaa.

Elokuva rakentaa onnistuneesti jännitettään, pitämällä alkupäässä yllä kutkuttavan salaperäisyyden. Vähitellen Carl Denham alkaa paljastamaan, mistä matkassa on todellisuudessa kyse ja mitä saarella huhuillaan lymyilevän, ja jännite kasvaa entisestään. Vaarat nousevat selvemmin mieleen ja hahmojen tavoin katsoja tietää, ettei saarelle astuminen luultavasti tiedä hyvää, mutta sinne on silti pakko mennä. Kun saarelle päästään, alkaa varsinainen vauhdin ja vaaratilanteiden vyyhti. Hahmot kohtaavat milloin mitäkin olentoja ja voin vain kuvitella, kuinka vuonna 1933 katsojat ovat hämmästelleet menoa samalla lailla kuin tänä päivänä me hämmästelemme, mitä kaikkea digiteknologialla voikaan saada aikaiseksi.

King Kongin hienous ja klassikkoasema eivät kuitenkaan johdu vain valloittavasta ja mukaansatempaavasta seikkailukertomuksesta tai vaikuttavista teknisistä saavutuksista, vaan siitä, että elokuvalla on oikeasti jotain sanottavanaan. Elokuvasta löytyy vahvaa sanomaa siitä, kuinka ihmisillä on paha tapa viedä ja riistää asioita muualta, oli kyse sitten kulttuurillisesta omimisesta tai eläinten viemisestä tarhoihin kaikkien tuijotettavaksi. Ihmisten on pakko levittää mahtiaan maailman joka kolkkaan ja sorkkia niitäkin paikkoja, joihin ei kannattaisi koskea. Filmissä pohditaankin, että kun luonnon mahti kohtaa ihmisten teknologian, kumpi lopulta taipuu yhteentörmäyksessä? Lisäksi pikkuhiljaa elokuva heittää ilmoille kysymyksen siitä, kuka onkaan lopulta leffan paha hirviö: Kong-gorilla vai Carl Denham? Kong on toki se selkeämpi ja perinteisempi hirviö, mutta eipä riistäjäluonteinen ja ihmisistä välinpitämätön Denhamkaan ole mikään puhdas pulmunen.

Ja sitten on tietty se tekninen puoli. Toki nykypäivänä hieman töksähdellen liikkuva ja stop motion -animoitu nukkegorilla näyttää pakostikin vähän hupsulta, eikä millään aiheuta enää niitä kylmiä väreitä katsojassa kuin vuosikymmeniä sitten. Silti elokuvan erikoistehosteet toimivat edelleen vaikuttavasti, lähinnä sen ansiosta, kuinka luovasti ja monipuolisesti niitä hyödynnetään. Tekijät ovat tienneet, että pelkästään kuvat animoiduista hirviönukeista eivät vielä yksinään riitä. Niinpä suurimpaan osaan tehostekuvista on liitetty päälle kuvaa oikeista näyttelijöistä reagoimassa monstereihin. Näemme siis kahta erikseen kuvattua videota päällekäin, joiden yhdistäminen on vaatinut suurta tarkkuutta ja ajoituksen lahjoja. Kun oikeat näyttelijät ovat vuorovaikutuksessa animoitujen hirviöiden kanssa, hyväksymme helpommin nämä tehosteet todeksi ja siitä syntyy se vaikuttava illuusio, mikä on kestänyt aikaa niin hyvin. Vaikka monessa kohtaa pystyin helposti päättelemään, miten mikäkin juttu oli tehty, mukaan mahtui silti muutama kuva, joiden huikea toteutus sai minut häkeltyneeksi.

Sen lisäksi, että erikoistehosteet ovat hienot, on muukin tekninen puoli todella laadukasta. Kuvaus on tyylikästä ja sitä tukee niin toimiva valaisu kuin oiva leikkaus. Lavasteet ovat erittäin vaikuttavat - etenkin alkuasukkaiden kylän ja viidakon erottava jättimäinen muuri on aikamoinen ilmestys. Asut ja maskeerauksetkin ovat mainiot, vaikka vuosien varrella onkin yhä enemmän kritisoitu sitä, kuinka stereotyyppisiä Pääkallosaaren alkuasukasheimon jäsenistä on tehty. Äänimaailma on järisyttävä, oli kyse sitten hirviöiden karjaisuja täynnä olevista ääniefekteistä tai Max Steinerin elokuvahistoriaa tehneistä musiikeista. Alunperin studio halusi, että tekijät olisivat kierrättäneet musiikkeja aiemmista filmeistä, mutta onneksi tekijät taistelivat Steinerin työn puolesta. Steiner ja kumppanit asettivat uudet standardit sille, kuinka elokuviin tehdään musiikkia ja jo siitä elokuvateollisuus on paljon King Kongille velkaa.

Yhteenveto: King Kong on todellinen hirviöelokuvien ja seikkailuleffojen klassikko. Elokuvahistoriallisen merkityksen voi huomata ajalleen hurjista erikoistehosteista, sekä ennenkuulumattomasta musiikkien käytöstä. Max Steineriä ei turhaan nimetty elokuvamusiikin isäksi. Efektit ovat toki nähneet parhaat päivänsä, mutta silti niissä on tiettyä viehätystä ja voimaa. Erikoistehosteiden parhaat puolet tulevat esiin silloin, kun animoidut nuket ovat vuorovaikutuksessa oikeiden ihmisten kanssa, mikä luo illuusiota ja auttaa katsojaa unohtamaan toteutustavan. Sen lisäksi, että leffa on täynnä teknisiä saavutuksia, on se muutenkin mahtava teos. Seikkailuhenki imaisee heti mukaansa ja mukana onkin kaikkea vauhdista vaaroihin ja romantiikasta jännitykseen. Kenties parasta kuitenkin on, että leffa ei ole pelkkää aivotonta monsterimähinää, vaan sillä on oikeasti jotain sanottavanaan ihmisen riistäjäluonteesta, sekä luonnon ja teknologiaa hyödyntävien ihmisten yhteentörmäyksestä. Kaiken kaikkiaan alkuperäinen King Kong on ehdoton klassikkoelokuva, joka mullisti elokuvateollisuutta, ja jonka mahti ja suuret vaikutukset näkyvät yhä tänä päivänä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

King Kong, 1933, RKO Radio Pictures