Arvostelu: Maria (2024)

MARIA

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Angelina Jolie, Pierfrancesco Favino, Alba Rohrwacher, Kodi Smit-McPhee, Haluk Bilginer, Stephen Ashfield, Valeria Golino, Caspar Phillipson, Vincent Macaigne, Lydia Koniordou, Aggelina Papadopoulou ja Erofili Panagiotarea

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Maria perustuu oopperalaulaja Maria Callasin elämään ja uraan. Steven Knight kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Pablo Larraín hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana, sillä ehdolla, että pääroolia näyttelisi Angelina Jolie. Jolie suostui ja opetteli yli puoli vuotta oopperalaulamista, kunnes kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023. Maria sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen, ihan leffateattereihin, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan Netflixissä. Itselleni Maria Callas ei ollut tuttu tapaus, mutta kiinnostuin leffasta, kun Jolie keräsi kehuja roolityöstään. Kävinkin katsomassa Marian pian sen ensi-illan jälkeen.

Syyskuussa 1977 oopperalaulaja Maria Callas muistelee elämäänsä ja uraansa kuolinvuoteellaan.

Angelina Jolie nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen ja hänet nähdään tässä toki itse Maria Callasina, arvostettuna oopperalaulajana, joka viimeisinä vuosinaan joutui kuitenkin skandaalien keskelle, sekä menetti laulukykynsä sairastumisensa myötä. En ole koskaan pahemmin piitannut Joliesta näyttelijänä, mutta kiinnostuin näkemään, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Ja pakkohan se on sanoa, että Jolie tekee Mariassa yhden uransa ehdottomista huippusuorituksista. Hän on nappivalinta diivamaiseksi Mariaksi, jonka jokainen ilme ja ele on tarkkaan harkittu ja joka elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkei se miellyttäisi juuri ketään. Joliesta löytyy kerrankin todellista presenssiä ja vangitsevuutta kameran edessä, joka perustuu nimenomaan hänen kykyihinsä näyttelijänä eikä hänen ulkonäköönsä ja seksisymbolistatukseensa, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Jolie harjoitteli tosiaan seitsemän kuukautta oopperalaulamista, jo ihan vain siksi, että hänen tekniikkansa ja äänenkäyttönsä näyttäisivät aidoilta. Elokuvassa kuultavat laulut ovat yhdistelmä Jolieta ja vanhoja nauhoituksia Callasilta.

     Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino Marian hovimestarina Ferrucciona ja Alba Rohrwacher Marian sisäkkönä Brunana, Kodi Smit-McPhee Mariaa haastattelevana Mandraxina, Stephen Ashfield kapellimestari Jeffrey Tatena, sekä Haluk Bilginer Marian entisenä rakastettuna Aristotle Onassiksena. Favino on sivunäyttelijöistä vakuuttavin, tehden Marialle jämptisti puhuvasta hovimestarista välittömästi tykättävän.

Ohjaaja Pablo Larraín on viime vuosikymmenenä tykästynyt tekemään elokuvia 1900-luvun toisen puoliskon vaikutusvaltaisista naisista. Ensin hän teki salamurhatun presidentti John F. Kennedyn vaimosta kertoneen Jackien (2016), sitten traagisessa onnettomuudessa kuolleesta prinsessa Dianasta kertoneen Spencerin (2021) ja nyt hän on tehnyt elokuvan oopperalegenda Maria Callasista, jonka elämästä löytyi myös tragediaa. Erilaisista laulajista on viime vuosina tehty runsaasti elämäkertaelokuvia, mutta Maria erottuu edukseen sen erilaisen lähestymistavan kautta. Sen sijaan, että elokuva kävisi läpi Marian elämää ja uraa lineaarisesti tämän nuoruudesta läpimurtoihin ja suosion kasvusta erilaisiin skandaaleihin, joihin hänen uransa lopulta tyssäsi, elokuva kuvaa Marian viimeistä viikkoa, ja naisen elämästä ja urasta nähdään vain yksittäisiä hetkiä, joita hän muistelee lopun lähestyessä.

Oman lisänsä elokuvaan tuovat Marian hallusinaatiot, joiden todenperäisyydestä on kiistelty. Kaikki, mitä Maria näkee ja kokee elokuvan aikana ei välttämättä tapahdu oikeasti, vaan osa on pelkkää hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tavallaan tämä tuo kivan lisänsä elokuvaan, mutta samalla elokuva olisi voinut hieman pidempään panttailla paljastuksiaan ja luottaa siihen, että katsoja hiffaa homman todellisen luonteen itse ajan kanssa. Kaikki tämä johtaa lopulta tunteikkaaseen ja kaikessa traagisuudessaankin jopa aika nättiin huipennukseen, joskin täytyy myöntää, että ajoittain pidin hitaasti etenevää ja jäykähköä Mariaa hitusen raskassoutuisena filminä.

Marian käsikirjoituksesta vastaa Steven Knight, joka tunnetaan parhaiten Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) luojana ja pääkirjoittajana. Knightin laatima kerrontatapa on mielenkiintoinen ja hänen työstämänsä dialogi on oivallista, mutta Larraínin ohjaus on ajoittain hieman kuivaa. Teknisiltä ansioiltaan Maria on kuitenkin varsin vaikuttava. Elokuva sai ihan syystä parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, sillä niin kameratyöskentely kuin pitkin leffaa käytetyt eri kamerat ja värifiltterit luovat visuaalisesti todella miellyttävää jälkeä. Elokuva näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Lavastajat ja puvustajat tarjoavat myös hienoa työtä ja äänimaailmakin on väkevästi rakennettu. Maria Callasin voimakas ääni nostaa väkisinkin ihon kananlihalle, etenkin kohtauksissa, joissa Maria harjoittelee vaikkapa yksinään laulamista ja välillä leikataan johonkin hänen aiemmista esiintymisistään suuren yleisön edessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maria, 2024, The Apartment, Komplizen Film, Fabula, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti (Hot Shots! Part Deux - 1993)

HOT SHOTS 2 - KAIKKIEN JATKO-OSIEN ÄITI

HOT SHOTS! PART DEUX

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Lloyd Bridges, Valeria Golino, Brenda Bakke, Richard Crenna, Miguel Ferrer, Jerry Haleva, Michael Colyar, Mitchell Ryan, Rowan Atkinson ja Martin Sheen
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvaa (Top Gun - 1986) parodioinut Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991) oli suuri menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Jatko-osaan ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Abrahams päätti ammentaa suosituista Rambo-toimintaelokuvista (1986-2019). Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Hot Shots! Part Deux, eli suomalaisittain Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti sai ensi-iltansa toukokuussa 1993. Kriitikot eivät kuitenkaan erityisemmin lämmenneet leffalle ja vaikka tämäkin osa oli hitti, ei se tuottanut yhtä paljon rahaa kuin ensimmäinen osa. Itse en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan Hot Shots! -elokuvaa, kunnes huomasin ensimmäisen leffan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan. Kuukautta myöhemmin päätin katsoa myös Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äidin.

Kun amerikkalaissotilaat epäonnistuvat pelastamaan panttivangit Irakista ja joutuvat itse vangeiksi, presidentti Bensonin ainoa toivo on lähettää merivoimista toistamiseen eronnut Topper Harley pelastusretkelle.

Charlie Sheen palaa Topper Harleyn rooliin, mutta tällä kertaa hahmo ei enää muistuta Tom Cruisen Maverick-hahmoa Top Gunista, vaan Sylvester Stallonen näyttelemää toimintaikoni Ramboa. Toistamiseen Sheen on oikein hilpeä Topperin osassa, muttei kuitenkaan ihan yhtä lystikäs kuin viimeksi. Sheen ei ole ihan täysin menossa mukana ja leffasta löytyy hetkiä, joissa häntä ei vaikuta kiinnostavan koko projekti.

Sheenin lisäksi paluun tekevät Valeria Golino Topperin entiseksi mielitietyksi Ramadaksi, sekä Lloyd Bridges Tug Bensoniksi, josta on yllättäen tullut Yhdysvaltojen presidentti. Golino on toistamiseen mainio osassaan ja pääsee nyt enemmän toimintaan mukaan. Bridges taas ampuu toistuvia hutilaukauksia, osuen vain muutaman kerran maaliin vitseillään. Tämä on erittäin outoa, sillä Bridges oli suosikkini ensimmäisessä Hot Shots! -leffassa.

     Elokuvassa nähdään myös Brenda Bakke Topperin uutena ihastuksen kohteena Michellenä, Jerry Haleva Irakin presidentti Saddam Husseinina, sekä Richard Crenna eversti Trautman -hahmoaan Rambo-leffoissa parodioivana eversti Waltersina. Halevan julma tulkinta epäpätevästä diktaattorista tarjoaa monet naurut, mutta Crenna ei täysin pääse herkuttelemaan omalla parodiallaan.

Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti ei ole yhtä hyvä leffa kuin ensimmäinen Hot Shots!, mutta se tarjoaa ihan tarpeeksi hupia, jotta sitä voi pitää oikein kelvollisena hömppänä. Parhaimmillaan elokuva kirvoittaa erittäin makeat naurut ja heikoimmillaan se saa pyörimään kiusaantuneena. Kaikki vitsit eivät todellakaan osu maaliinsa, mutta eivätpä tekijät ole edes tainneet odottaakaan niin tapahtuvan. Huumoria viljellään niin suurella antaumuksella, ettei ole väliä, jos osa menee pieleen, kunhan yli 50 prosenttia vitseistä toimii. Komedia on täyttä pöhköilyä, miltä on turha odottaa mitään erityisen nokkelaa. Väsyneen ylienergisessä tilassa huomasin kuitenkin jo se kevyen pöljyyden viihdyttävän passelisti.

Koska olin nähnyt Rambo-elokuvat useampaan otteeseen kuin Top Gunin, minä oikeastaan jopa odotin tämän jatko-osan näkemistä enemmän. Elokuva tekeekin hyvin pilkkaa eritoten Rambo - taistelija 2:n (Rambo: First Blood Part II - 1985) yliampuvasta machopullistelusta. Kun Topper nostaa konekiväärin lihaksikkaille, öljystä kimaltaville käsivarsilleen, on varmaa, etteivät panokset lopu niin pian kuin voisi luulla ja pian Topper huomaakin jo lähes hukkuvansa hylsyihin. Elokuvan täytyy myös tietty liittyä kisaan oman aikansa väkivaltaisimman elokuvan tittelistä ja lopputaistelussa leffa näyttääkin täysin paikkansa pitävän laskurin kautta, kuinka filmi ylittää mm. RoboCopin (1987) ruumismäärissään. Parodia ei rajoitu vain Ramboon, vaan naurun kohteeksi joutuvat myös esimerkiksi sotaklassikko Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979), Basic Instinct - vaiston varassa -jännärin (Basic Instinct - 1992) kuuluisa vilautus, Tähtien sota -avaruussaaga (Star Wars - 1977-) ja jopa Disneyn Kaunotar ja Kulkuri (Lady and the Tramp - 1955).

Elokuvan ohjauksesta vastaa edeltäjän tavoin Jim Abrahams, joka pitää yhä hyvin lystikästä henkeä yllä, vaikkei enää tarjoa samoja nerokkuuksia kuin aiemmin urallaan. Hänen ja Pat Proftin työstämä käsikirjoitus ammentaa veikeästi esikuvaleffoistaan ja leikittelee osuvasti niiden kustannuksella. Kuvaus on tarpeeksi sujuvaa ja leikkauskin toimii. Lavastajat pääsevät lisäilemään taustoille monenlaisia pikkuvitsejä. Efektitiimi ja maskeeraajat taas saavat hassutella tehosteiden ja hahmojen ulkonäköjen kanssa. Äänimaailma on toimiva ja siitäkin löytyvät omat lisäkoomisuutensa. Säveltäjä Basil Poledouris tekee omat tulkintansa Rambojen toiminnallisista seikkailumusiikeista.

Yhteenveto: Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti ei ole edeltäjänsä veroinen komediaelokuva, mutta se on tarpeeksi hilpeä, jotta sen parissa jaksaa naurahdella aina silloin tällöin. Rambo-toimintaleffojen machopullistelu otetaan hyvin pilkan kohteeksi, minkä lisäksi leffa naljailee osuvasti muutaman muunkin filmin kustannuksella. Toimintakohtaukset ovat lystikkäitä kaikessa yli-yliampuvuudessaan, tappolaskurin kera. Charlie Sheen ja Lloyd Bridges eivät harmillisesti ole yhtä hyvässä vedossa tällä kertaa, mutta Sheen on sentään valmistautunut muskelisankarin osaan vakuuttavasti. Elokuva sisältää omat heikkoutensa ja osa vitseistä menee aikamoisen hutiammuskelun puolelle, mutta Hot Shots 2 - kaikkien jatko-osien äiti jaksaa silti viihdyttää tarpeeksi, jotta sen katsoo sujuvasti ensimmäisen osan perään. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä ihan hassuja faktoja, kuten myös pieni tietovisailu elokuvan tapahtumista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots! Part Deux, 1993, Twentieth Century Fox

Arvostelu: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti (Hot Shots! - 1991)

HOT SHOTS! - KAIKKIEN ELOKUVIEN ÄITI

HOT SHOTS!

Ohjaus: Jim Abrahams
Pääosissa: Charlie Sheen, Cary Elwes, Valeria Golino, Lloyd Bridges, Kevin Dunn, Jon Cryer, William O'Leary, Kristy Swanson, Cylk Cozart, Rino Thunder ja Bill Irwin
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 12

Hot Shots! (mikä kulkee täällä Suomessa hassulla lisänimellä "Kaikkien elokuvien äiti") on Charlie Sheenin tähdittämä parodia elokuvasta Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986). Elokuvan teko lähti liikkeelle pari vuotta Top Gunin ilmestymisen jälkeen ja itse leffa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli jättimenestys, mitä monet kriitikotkin kehuivat. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Hot Shots! - kaikkien elokuvien äitiä, sillä katsoin Top Gunin ensimmäistä kertaa vasta alkusyksystä 2019, enkä kokenut järkeväksi katsoa parodiaa leffasta, jota en ollut nähnyt. Kuitenkin nyt kun olen nähnyt Top Gunin ja huomasin Hot Shotsin täyttävän 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja arvostella sen juhlan kunniaksi - varsinkin kun pian ilmestyy kauan odotettu Top Gun: Maverick (2021).

Laivastosta eronnut lentäjä Topper Harley kutsutaan takaisin hommiin, uutta "Uninen elukka" -sotilasoperaatiota varten. Palatessaan Topper kohtaa kilpailevat pilotit, menneisyyden traumat ja viehättävän psykologin.

Alkoholi- ja huumeongelmiensa, sekä väkivaltaisten tekojensa vuoksi nykyään huonossa maineessa oleva, mutta tämän leffan ilmestymisen aikaan vielä suurta suosiota nauttinut Charlie Sheen näyttelee elokuvan päähenkilöä, Topper Harleyta. Kyseessä on tietty parodiaversio Tom Cruisen näyttelemästä Maverickista, Top Gun - lentäjistä parhaat -leffan päähahmosta. Esikuvansa tavoin Topperkin on aikamoinen huimapää hävittäjän puikoissa, mistä hän joutuu helposti ongelmiin. Sheen on mainio roolissa ja leppoisalla hengellään tarjoaa useat hilpeät naurut.

     Elokuvassa nähdään myös Kevin Dunn Topperin takaisin laivastoon pyytävänä komentajakapteeni Blockina, Lloyd Bridges amiraali Tug Bensonina, Cary Elwes, Jon Cryer ja William O'Leary lentäjinä, sekä Valeria Golino psykologi Ramadana, johon Topper iskee silmänsä palatessaan laivastoon. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä, vaikkei Dunn erityisen hauska onnistu olemaan. Elwes tekee hyvää vitsiä Val Kilmerin hahmosta Top Gunissa, kun taas Bridges on täydellinen hömelönä amiraalina. Bridgesin rooli oli alun perin kirjoitettu Leslie Nielsenille, joka ei kuitenkaan suostunut elokuvaan. Vaikka Nielsen onkin mahtava ja suorastaan legenda parodioiden saralla, täytyy sanoa, että mielestäni tätä roolia varten Bridgesistä löytyy jotain arvokkuutta kaiken pöhköyden keskeltä, mitä Nielsen ei välttämättä onnistuisi tuomaan rooliin. On muuten huvittavaa nähdä Sheen ja Cryer samassa leffassa, ennen kuin he päätyivät näyttelemään veljeksiä huippusuositussa Miehen puolikkaat -komediasarjassa (Two and a Half Men - 2003-2015).

Ai että, Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti osoittautuikin hauskaksi filmiksi! Olin etukäteen hieman skeptinen, mutta ei kestänyt kauaa, kun leffa jo voitti minut puolelleen. Tämä voi myös johtua siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, väsyneen ylienergisessä tilassa, milloin huonotkin vitsit naurattavat kunnolla. Toivottavasti en häirinnyt naapureitani, sillä minä todella nauroin läpi leffan. Enää ei tehdä tällaisia komedioita, joissa kaikessa ei välttämättä ole mitään järkeä, joissa vitsejä on mukana ihan vain vitsien vuoksi ja joissa jatkuvuudella ei ole niinkään väliä. Leffa on täysin itsetietoista ja häpeilemätöntä hyvän mielen hömppää, joka vain haluaa viattoman lapsenomaisesti viihdyttää katsojaansa läpi vajaan puolentoista tunnin kestonsa ja siinä se myös onnistuu todella hyvin.

Tarina ja huumori selvästi pilailevat Top Gunin kustannuksella, eikä tätä tosiaan kannata katsoa, jos kyseistä lentoleffaa ei ole vielä nähnyt, sillä monet vitsit menevät täysin ohi. Jo tällaisenaan Hot Shots! irvailee veikeästi filmin juustoisuudelle, mutta se voisi vieläkin rohkeammin tarttua Top Gunin pöljään äijäpullisteluun ja tahattomaan (tai täysin tarkoitukselliseen) homoeroottiseen sävyyn. Top Gun ei kuitenkaan jää ainoaksi leffaksi, mikä joutuu pilkan kohteeksi, vaan osansa saavat myös mm. Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), Rocky (1976), Tuulen viemää (Gone with the Wind - 1939) ja Teräsmies (Superman - 1978). Mukana on paljon vitsejä ja niistä monet visuaaliset huvitukset näkyvät vain pikaisesti, jolloin osa saattaa jopa mennä ohi ensimmäisellä katselulla. Vaikka kyseessä on puhdas pöhköily, on tähän silti käytetty ajatusta niin, että menoon täytyy oikeasti keskittyä. Komediaa revitään niin aikamoisesta toilailusta kuin aidosti nokkelasta sanailusta. Erityisen hauskaksi koin dialogin tutkaa käyttävän sotilaan ja amiraali Bensonin välillä: 

"Viholliskoneita kello kahdessatoista!"

"Kahdessatoista? No, meillähän on siis aikaa vielä... 25 minuuttia!"

Elokuvan on ohjannut Jim Abrahams, joka oli aiemmin tehnyt mm. komediaklassikon Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980). Vaikkei Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti yllä samalle tasolle, onnistuu Abrahams tässäkin. Samoja tehokeinoja löytyy molemmista leffoista ja Abrahamsin komediallinen ajoitus on erittäin hyvää, vaikka itse vitsit eivät aina osuisikaan maaliinsa. Myös teknisesti kyseessä on yllättävän laadukas teos. Lentotukialuksen lavasteet ovat näyttävät ja hävittäjien lentelyt ovat hienosti toteutetut. Kuvaus on sujuvaa ja efektit komedialeffalle juuri sopivan hupsuja. Äänimaailmastakin löytyy omat vitsinsä, kuten auton jarrutusääni hevosen pysähtyessä. Sylvester Levayn säveltämistä musiikeista löytyy paljon vaikutteita Top Gunin melodioista.

Yhteenveto: Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on erittäin mainio ja hilpeä Top Gun -parodia, mikä toimii yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Elokuva on tunnelmaltaan erittäin lystikäs ja se on täynnä vitsejä, jotka muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta saavat nauramaan makeasti. Leffa on vielä siltä ajalta, kun kaikessa ei tainnut olla erityisemmin logiikkaa, eikä haitannut, vaikka pöhköilisi täysillä kieli poskessa. Vaikka leffa voikin vaikuttaa lähinnä tyhmältä, löytyy siitä paljon nokkeluuksia ja jotkut vitseistä ovat niin ovelasti piilotettuja, että elokuvasta riittää bongailtavaa useammallekin katselukerralle. Esikuviensa kustannuksella irvailu on hauskasti tehty, vaikka elokuva voisi vieläkin rohkeammin vitsailla tiettyjen Top Gunin juttujen kustannuksella. Charlie Sheen on oiva valinta päärooliin huimapää Topper Harleyksi, mutta show'n varastaa Lloyd Bridges amiraali Bensonina. Teknisiltä ansioiltaan filmi on yllättävänkin pätevä, vaikka seasta löytyykin tarkoituksella kökköjä tehosteita ja äänitehosteita. Kaiken kaikkiaan Hot Shots! - kaikkien elokuvien äiti on varsin lystikäs komediaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi - kunhan Top Gun - lentäjistä parhaat on ensin nähty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Hot Shots!, 1991, Twentieth Century Fox, Peter V. Miller Investment Corp.

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment