Jackie (2016) - elokuva-arvostelu

JACKIE

Ohjaus: Pablo Larraín

Näyttelijät: Natalie Portman, Peter Sarsgaard, Billy Crudup, Greta Gerwig, Richard E. Grant, John Carroll Lynch, Beth Grant, Max Casella, John Hurt, Caspar Phillipson, Sunnie Pelant, Brody Weinberg, Aiden Weinberg, Ralph Brown, Georgie Glen ja Julie Judd

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackie perustuu tositapahtumiin Yhdysvaltojen entisen presidentti John F. Kennedyn vaimosta Jacqueline Kennedystä hänen miehensä murhan jälkeen. Noah Oppenheim kirjoitti Kennedystä alun perin minisarjan HBO:lle ja Steven Spielbergin oli tarkoitus tuottaa sarja, mutta projekti muovautui lopulta elokuvaksi ja niin HBO kuin Spielberg jättivät sen. Ohjaajaksi valikoitui Darren Aronofsky ja päärooliin palkattiin Rachel Weisz, mutta projekti ei edennyt heidän kanssa, mihin vaikutti tuolloin seurustelleiden Aronofskyn ja Weiszin ero. Aronofsky houkutteli tilalleen Pablo Larraínin, joka aluksi kieltäytyi, mutta kun hän otti lisää selvää Kennedystä, hän kiinnostui niin paljon, että suostui ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2015 ja lopulta Jackie sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla Italiassa 7. syyskuuta 2016 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma pienimuotoinen menestys, joka sai parhaan naispääosan, puvustuksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sekä parhaan naispääosan Golden Globe -ehdokkuuden. Itse en ollut aiemmin katsonut Jackieta, vaikka elokuva onkin kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen vihdoin ja samalla arvostella sen.

Vuonna 1963 Jackie Kennedy suostuu haastateltavaksi miehensä, presidentti John F. Kennedyn murhasta.

Rachel Weiszin jätettyä projektin, Jacqueline "Jackie" Kennedyksi valittiin Natalie Portman, joka sai roolityöllään parhaan naispääosan palkintoehdokkuuksia vähän siellä sun täällä Oscareista lähtien ja täysin ansaitusti. Portman sulautuu upeasti Jackieksi, tulkiten vaikuttavasti hahmonsa vaikeita tunteita elämänsä isoimman tragedian äärellä, Jackien jouduttua todistamaan automatkan aikana, kun hänen vieressä istuvaa presidenttiaviomiestään John F. Kennedyä (Caspar Phillipson) ammuttiin kuolettavasti. Eri tahot odottavat Jackielta sitä sun tätä, eikä naiselle jää juuri aikaa käsitellä suruaan tai olla tukena lapsilleen, jotka ovat juuri menettäneet isänsä. Takaumissa Portman esittää mainiosti myös virkaa tekevää ensimmäistä naista, joka esimerkiksi sai ensimmäisenä historiassa televisiokamerat Valkoiseen taloon, näyttääkseen Yhdysvaltojen kansalle, millaisissa tiloissa päätökset tehdään ja presidentti nukkuu.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Sarsgaard presidentin veljenä Bobbynä, Greta Gerwig Valkoisen talon tapahtumista päättävänä Nancy Tuckermanina, John Carroll Lynch varapresidentti Lyndon B. Johnsonina, joka astui virkaan Kennedyn salamurhan myötä, Richard E. Grant taiteilija Bill Waltonina, Billy Crudup Jackieta haastattelevana reportterina, sekä John Hurt pappina, jolle Jackie uskoutuu tunteistaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja edesmennyt Hurt on nappivalinta viisauksia latelevaksi papiksi. Jackie jäi muuten viimeiseksi elokuvaksi, joka julkaistiin Hurtin elinaikana, näyttelijän menehdyttyä tammikuussa 2017.

Kuten olin etukäteen arvellutkin, Jackie osoittautui oikein hyväksi historialliseksi draamaelokuvaksi. John F. Kennedyä ja erityisesti hänen salamurhaansa on käsitelty useissa elokuvissa, kenties tunnetuimmin Kevin Costnerin tähdittämässä JFK - avoimessa tapauksessa (JFK - 1991), mutta ainakaan itse en ole juuri nähnyt kuvausta siitä, miten presidentin leskeksi jäänyt vaimo reagoi tapahtuneeseen. Jackie Kennedy kun ei joudu vain menettämään miestään ja jäämään yksinhuoltajaksi kahdelle lapselleen, vaan hän joutuu tietty täysin uudenlaisen mediahuomion keskelle, samalla kun hänen lähipiiriksi muuttunut Valkoisen talon porukka alkaa jo kaavailla Kennedyjen häätämistä ja uuden presidentin tuomista kuvioihin.

Jos Jackielta odottaa elämäkertakuvausta leskirouva Kennedyn elämästä, voi luvassa olla pettymys, sillä elokuva kertoo nimenomaan presidentin murhan jälkeisestä viikosta. Itse olin kuitenkin hyvin kiinnostunut näkemään, kuinka Jackie hoitaa kaiken ja kuinka hän pystyisi olemaan vajoamatta pohjalle kaiken tämän jälkeen. On myös erittäin kiinnostavaa kuulla Jackien haastattelua, missä hän pohtii, millaisen perinnön hänen miehensä jättäisi Yhdysvalloille ja millaisena hänet tultaisiin muistamaan. Tätä jää katsojakin pohtimaan ja itse veikkaisin, että moni muistaa John F. Kennedyn nimenomaan hänen salamurhansa kautta eikä niinkään hänen tekojensa vuoksi.

Pienen taivuttelun jälkeen ohjaajaksi hyppäsi chileläinen Pablo Larraín ja Jackiesta tuli hänen ensimmäinen englanninkielinen elokuvansa. Larraínia ei tosiaan kiinnostanut tehdä mitään tavanomaista elämäkertadraamaa, vaan halusi syventyä kohteensa psyykeen, kun rouva Kennedy oli elämänsä vaikeimmassa hetkessä ja siinä hän kyllä onnistuukin. Ainoastaan Noah Oppenheimin ajassa monessa kerroksessa kulkeva käsikirjoitus jäi kaipaamaan mielestäni hieman oikomista. Jackie on myös taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mica Levi tunnelmoi onnistuneen dramaattisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackie, Yhdysvallat, Ranska, Chile, 2016, Fox Searchlight Pictures, LD Entertainment, Wild Bunch, Protozoa Pictures, Fabula, Why Not Productions, Endemol Shine North America, Bliss Media, Jackie Productions, TSG Entertainment

Arvostelu: Maria (2024)

MARIA

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Angelina Jolie, Pierfrancesco Favino, Alba Rohrwacher, Kodi Smit-McPhee, Haluk Bilginer, Stephen Ashfield, Valeria Golino, Caspar Phillipson, Vincent Macaigne, Lydia Koniordou, Aggelina Papadopoulou ja Erofili Panagiotarea

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Maria perustuu oopperalaulaja Maria Callasin elämään ja uraan. Steven Knight kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja Pablo Larraín hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana, sillä ehdolla, että pääroolia näyttelisi Angelina Jolie. Jolie suostui ja opetteli yli puoli vuotta oopperalaulamista, kunnes kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2023. Maria sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut Suomeen, ihan leffateattereihin, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan Netflixissä. Itselleni Maria Callas ei ollut tuttu tapaus, mutta kiinnostuin leffasta, kun Jolie keräsi kehuja roolityöstään. Kävinkin katsomassa Marian pian sen ensi-illan jälkeen.

Syyskuussa 1977 oopperalaulaja Maria Callas muistelee elämäänsä ja uraansa kuolinvuoteellaan.

Angelina Jolie nähdään muutaman vuoden tauon jälkeen ja hänet nähdään tässä toki itse Maria Callasina, arvostettuna oopperalaulajana, joka viimeisinä vuosinaan joutui kuitenkin skandaalien keskelle, sekä menetti laulukykynsä sairastumisensa myötä. En ole koskaan pahemmin piitannut Joliesta näyttelijänä, mutta kiinnostuin näkemään, miten hän pärjäisi tällaisessa roolissa. Ja pakkohan se on sanoa, että Jolie tekee Mariassa yhden uransa ehdottomista huippusuorituksista. Hän on nappivalinta diivamaiseksi Mariaksi, jonka jokainen ilme ja ele on tarkkaan harkittu ja joka elää elämäänsä juuri niin kuin itse haluaa, vaikkei se miellyttäisi juuri ketään. Joliesta löytyy kerrankin todellista presenssiä ja vangitsevuutta kameran edessä, joka perustuu nimenomaan hänen kykyihinsä näyttelijänä eikä hänen ulkonäköönsä ja seksisymbolistatukseensa, kuten vielä kymmenisen vuotta sitten. Jolie harjoitteli tosiaan seitsemän kuukautta oopperalaulamista, jo ihan vain siksi, että hänen tekniikkansa ja äänenkäyttönsä näyttäisivät aidoilta. Elokuvassa kuultavat laulut ovat yhdistelmä Jolieta ja vanhoja nauhoituksia Callasilta.

     Elokuvassa nähdään myös Pierfrancesco Favino Marian hovimestarina Ferrucciona ja Alba Rohrwacher Marian sisäkkönä Brunana, Kodi Smit-McPhee Mariaa haastattelevana Mandraxina, Stephen Ashfield kapellimestari Jeffrey Tatena, sekä Haluk Bilginer Marian entisenä rakastettuna Aristotle Onassiksena. Favino on sivunäyttelijöistä vakuuttavin, tehden Marialle jämptisti puhuvasta hovimestarista välittömästi tykättävän.

Ohjaaja Pablo Larraín on viime vuosikymmenenä tykästynyt tekemään elokuvia 1900-luvun toisen puoliskon vaikutusvaltaisista naisista. Ensin hän teki salamurhatun presidentti John F. Kennedyn vaimosta kertoneen Jackien (2016), sitten traagisessa onnettomuudessa kuolleesta prinsessa Dianasta kertoneen Spencerin (2021) ja nyt hän on tehnyt elokuvan oopperalegenda Maria Callasista, jonka elämästä löytyi myös tragediaa. Erilaisista laulajista on viime vuosina tehty runsaasti elämäkertaelokuvia, mutta Maria erottuu edukseen sen erilaisen lähestymistavan kautta. Sen sijaan, että elokuva kävisi läpi Marian elämää ja uraa lineaarisesti tämän nuoruudesta läpimurtoihin ja suosion kasvusta erilaisiin skandaaleihin, joihin hänen uransa lopulta tyssäsi, elokuva kuvaa Marian viimeistä viikkoa, ja naisen elämästä ja urasta nähdään vain yksittäisiä hetkiä, joita hän muistelee lopun lähestyessä.

Oman lisänsä elokuvaan tuovat Marian hallusinaatiot, joiden todenperäisyydestä on kiistelty. Kaikki, mitä Maria näkee ja kokee elokuvan aikana ei välttämättä tapahdu oikeasti, vaan osa on pelkkää hänen mielikuvituksensa tuotetta. Tavallaan tämä tuo kivan lisänsä elokuvaan, mutta samalla elokuva olisi voinut hieman pidempään panttailla paljastuksiaan ja luottaa siihen, että katsoja hiffaa homman todellisen luonteen itse ajan kanssa. Kaikki tämä johtaa lopulta tunteikkaaseen ja kaikessa traagisuudessaankin jopa aika nättiin huipennukseen, joskin täytyy myöntää, että ajoittain pidin hitaasti etenevää ja jäykähköä Mariaa hitusen raskassoutuisena filminä.

Marian käsikirjoituksesta vastaa Steven Knight, joka tunnetaan parhaiten Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) luojana ja pääkirjoittajana. Knightin laatima kerrontatapa on mielenkiintoinen ja hänen työstämänsä dialogi on oivallista, mutta Larraínin ohjaus on ajoittain hieman kuivaa. Teknisiltä ansioiltaan Maria on kuitenkin varsin vaikuttava. Elokuva sai ihan syystä parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden, sillä niin kameratyöskentely kuin pitkin leffaa käytetyt eri kamerat ja värifiltterit luovat visuaalisesti todella miellyttävää jälkeä. Elokuva näyttää huomattavasti vanhemmalta kuin se onkaan ja sanon tämän vain ja ainoastaan positiivisessa mielessä. Lavastajat ja puvustajat tarjoavat myös hienoa työtä ja äänimaailmakin on väkevästi rakennettu. Maria Callasin voimakas ääni nostaa väkisinkin ihon kananlihalle, etenkin kohtauksissa, joissa Maria harjoittelee vaikkapa yksinään laulamista ja välillä leikataan johonkin hänen aiemmista esiintymisistään suuren yleisön edessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Maria, 2024, The Apartment, Komplizen Film, Fabula, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Spencer (2021)

SPENCER

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Sean Harris, Sally Hawkins, Jack Nielen, Freddie Spry, Stella Gonet, Richard Sammel, Olga Hellsing, Thomas Douglas, Oriana Gordon ja Amy Manson

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Spencer pohjautuu löyhästi tositapahtumiin prinsessa Dianan joulunvietosta Ison-Britannian kuninkaallisten kanssa vuonna 1991. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät tammikuussa ja Spencer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Nyt Spencer saapuu myös Suomeen ja itse olin ennakkoon ristiriitaisten tunteiden vallassa. Kun ilmoitettiin, että Twilight-elokuvien (2008-2012) tähti Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että projekti on heti tuhoon tuomittu. Kiinnostukseni on kuitenkin heräillyt parin viime kuukauden aikana, kun leffaa ja Stewartin roolisuoritusta on hehkutettu. Meninkin kiinnostuneena, mutta silti varautuneena katsomaan Spencerin sen lehdistönäytökseen kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1991 Ison-Britannian kuninkaallisperhe valmistautuu viettämään joulua Sandringhamin kartanossa ja Walesin prinsessa Diana saapuu paikalle myöhässä. Diana ei vuosienkaan jälkeen koe kuuluvansa joukkoon ja joulun aikana hän alkaa tuntea voimakasta halua päästä irti perheestä.

Siitä huolimatta, että Kristen Stewart on muutamien viime vuosien aikana alkanut näyttää viitteitä piilevistä näyttelijänlahjoista, on hän silti mielestäni ollut aina aika puinen kaikissa leffoissaan, joten olin todella epäileväinen siitä, että hän suoriutuisi hyvin prinsessa Dianan roolista. Lisäpaineita aiheutti myös vuosi sitten nähty Emma Corrinin täydellinen tulkinta Dianasta The Crown -sarjan (2016-) neljännellä kaudella. Ei Stewart Corrinin tasoa saavuta, mutta hän onnistuu silti yllättämään todella positiivisesti. Stewart tekee ehdottomasti uransa hienoimman roolityön, eläytyen täysillä osansa vietäväksi. Kaukana ovat näyttelijään usein yhdistetyt tyhjä katse, suu hölmösti ammollaan ja pidättelevän väkinäinen liikehdintä. Stewart kanavoi hienosti Dianan kokemia tuntemuksia ja saa katsojan pian ymmärtämään, miksi joulunvietto kuninkaallisperheen kanssa ei ole hänen mielestään ideaali. Diana tuodaan elokuvassa esille huomattavasti synkemmissä valoissa kuin yleensä ja leffassa kuvataan, kuinka prinsessaelämä ei ollutkaan sitä, mistä hän oli unelmoinut.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Farthing Dianan miehenä, prinssi Charlesina, Jack Nielen ja Freddie Spry pariskunnan lapsina Williamina ja Harryna, Stella Gonet kuningatar Elisabet II:na ja Richard Sammel tämän miehenä, prinssi Philipinä, sekä Timothy Spall turvallisuudesta vastaavana majuri Gregorynä, Sean Harris pääkokki Darrenina ja Sally Hawkins prinsessa Dianan pukijana Maggiena. Farthing ja Gonet saavat vain muutamat repliikit lausuttavikseen, mutta he onnistuvat silti työssään, tehdessään prinssi Charlesista ja kuningattaresta etäiset ja kylmät. Nielen ja Spry ovat sympaattiset Dianan lapsina, Hawkins omaa oikeaa hellyyttä Dianan ainoana tukena ja turvana, ja Harrisista löytyy auktoriteettia, kuitenkin toimien täysin kuninkaallisperheen alamaisena. Stewartin jälkeen isoimman vaikutuksen tekee kuitenkin Spall majurina, jonka arvaa nopeasti olevan ihan vain vahtimassa Dianan jokaista liikettä.

Spencer ei lähde kertomaan koko prinsessa Dianan elämäkertatarinaa, vaan se keskittyy kolmeen päivään vuodelta 1991 - jouluaattoon, joulupäivään ja tapaninpäivään, ja mitä niiden aikana olisi kenties voinut tapahtua. Joitakin historiantuntijoita voi kenties häiritä elokuvan ottamat vapaukset, kun taas osaa katsojista voi hämmentää, sillä leffa uskoo katsojansa tietävän edes jonkin verran käsitellystä aiheesta - Dianasta ja hänen vaikeasta suhteestaan kuninkaallisperheeseen. The Crown sai minut viime vuonna kiinnostumaan, mitä kuningatar Elisabet II:n vallan alla on tapahtunut ja viimeisin kausi toi Dianan erittäin kiehtovasti mukaan kuvioihin. Tavallaan katsoinkin Spencerin kuin jatkumona The Crownin neloskaudelle, elokuvan istuessa passelisti aikajanalle sen perään. Samalla pystyin kyllä tarkastelemaan filmiä omana itsenäisenä teoksenaan ja sellaisenakin pidin siitä erittäin paljon.

Kolmen päivän tapahtumien kuvaamisen lisäksi elokuva toimii myös erittäin vahvana esittelynä Dianan mielenmaisemasta kuninkaallisen perheen seurassa ja kuinka hänen psyykeensä alkaa murentua. Katsoja heitetään säälittä prinsessan pään sisälle ja hänen kokemat ahdistukset ja vaikeudet voi todella tuntea. Elokuva tunkeutuu onnistuneesti katsojan ihon alle. Ei ole mikään ihme, että Diana haluaa välittömästi lähteä kartanosta sinne päästyään. Elokuva tuo jatkuvasti esille sen, kuinka paha olla Dianalla on perheen seurassa ja kuinka hän ei millään taivu heidän tahtoonsa, mikä vain pahentaa asiaa enemmän. Ja hänenhän olisi pakko taipua. Näistä joulupippaloista kun ei noin vain lähdetä tai sanota vastaan, jos jokin ei miellytä. Katsoja ymmärtää Dianan kokeman painostuksen ja jatkuvan tarkkailun. Sen lisäksi, että kaikista hänen teoistaan supistaan ympäri kartanoa ja häntä katsotaan paheksuen, hänen kaikkia tekemisiä halutaan ohjailla pukeutumisesta lähtien.

Katselukokemus ei ole helppo, ei rankkojen aiheidensa puolesta kuin muutenkaan. Elokuva on hidastempoinen, rakentaen tiettyä piinaa vähitellen. Osa katsojista voi varmasti kokea leffan tylsänä, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Rytmitys on rauhallisuudessaan tehokas ja elokuvassa vallitsee tietty kiehtova mystisyys. Pablo Larraínin ohjaus on tarkkaa ja ihailtavaa. Vahvaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Steven Knight, joka tunnetaan kenties parhaiten erinomaisen Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-) luojana. 

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on vaikuttava - siitä huolimatta, että elokuvan hieman hassun kapea kuvasuhde pisti minulla silmään pitkään leffan alussa. Kuvaus on kuitenkin todella näyttävää, suorastaan kaunista. Kuvasommittelu on huolellista ja lähes jokainen otos näyttää kuin taideteokselta, varsinkin vahvasti tyylitellyn väripalettinsa kanssa. Hulppean kartanon lavasteet ja kuninkaallisten sekä palvelijoiden asut ovat huikeasti luodut, ja maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat onnistuneet. Äänimaailma on vallan mainio tehosteistaan Jonny Greenwoodin musiikkeihin, jotka lisäävät tunnelmaa voimakkaasti.

Yhteenveto: Spencer on voimakas elokuva ja kiehtovan erilainen kuvaus päähenkilöstään. Kristen Stewart tekee kevyesti uransa parhaan roolityön prinsessa Dianana, kanavoiden hienosti hahmon monimutkikkaita tuntemuksia tämän vaikean joulun aikana. Katsoja todella heitetään Dianan pään sisälle ja luvassa on hyvin ahdistavakin koettelemus, joka tunkeutuu ihon alle. Vaikka leffa on painostava tunnelmaltaan, löytyy siitä myös herkkyyttä ja kauneuttakin - jälkimmäinen lähinnä upean kuvauksen, värimäärittelyn ja lavastuksen kautta, joita ei voi olla ihastelematta. Joillekin elokuvan hidas rytmitys voi tuntua vaikealta, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Ohjaaja Pablo Larraín tekee vahvaa työtä filmin kanssa, saaden kaiken irti Stewartista. Jos The Crown -sarja on iskenyt, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Spencerin. Elokuva ilmestyykin täydelliseen aikaan ja hyvänä korvikkeena, sillä The Crownin seuraavasta kaudesta päästään nauttimaan vasta ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spencer, 2021, Komplizen Film, Fabula, Shoebox Films, FilmNation Entertainment