Pääosissa: Aaron MacGregor, Sally Hawkins, Cillian Murphy, Ken Watanabe ja Raffey Cassidy
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12
Kensuke's Kingdom, eli suomalaisittain Kensuken saari perustuu Michael Morpurgon samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta oli tekeillä animoitu elokuvasovitus. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animaattorit kävivät töihin. Kensuken saari sai maailmanensi-iltansa Annecyn elokuvajuhlilla kesäkuussa 2023 ja vasta nyt, yli kaksi vuotta myöhemmin elokuva saapuu Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin ennen Eliota(2025) ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Kensuken saaren sen ensi-iltapäivänä.
Nuori Michael-poika on perheensä kanssa seilaamassa maailman ympäri, kun eräänä yönä heidän veneensä joutuu myrskyn armoille. Michael putoaa yli laidan ja päätyy saarelle, joka ei olekaan niin autio kuin aluksi vaikuttaa...
Elokuvan keskiössä on nuori ja fiktiivinen versio kirjailija Michael Morpurgosta (äänenä Aaron MacGregor) itsestään. Michael on purjehtimassa maailman ympäri perheensä kanssa, johon kuuluvat hänen äitinsä (Sally Hawkins), isänsä (Cillian Murphy) ja siskonsa Becky (Raffey Cassidy), eikä saa unohtaa uskollista koiraa Stellaa. Michael on varsin impulsiivinen nuori, joka tekee ennen kuin ajattelee, mikä ajaa hänet usein ongelmiin. Hänellä on suuri tarve näyttää kykynsä muille, mutta hänestä tuntuu kuin häntä pidettäisiin pelkkänä epäonnistujana ja riskitekijänä. Kaikki muuttuu, kun heidän veneensä joutuu myrskyn kouriin ja Michael ja Stella lentävät yli laidan, päätyen autiolta vaikuttavalle saarelle. Siellä Michaelin täytyy ottaa itseään tosissaan niskasta kiinni, mikäli poika haluaa niin selviytyä kuin päästä takaisin perheensä luokse. Michael on vikoineen mainio päähenkilö, jonka kasvutarinaan uppoutuu mielellään. Hänen perheensä saa sopivasti ruutuaikaa leffan alussa, jotta perhedynamiikka käy selväksi ja näytetään, että perhe rakastaa Michaelia kaikista mokistakin huolimatta.
Kuten elokuvan nimestä voi jo päätellä, saari, minne Michael ja Stella rantautuvat, ei suinkaan ole autio, vaan se kuuluu Kensukelle (Ken Watanabe), iäkkäälle japanilaismiehelle, joka on ollut jumissa saarella jo niin kauan, ettei hän enää halua palata takaisin sivistyksen pariin. Kensuke on monipuolinen hahmo, josta löytyy mysteerisyyden verhoa raottaessa viisautta, näppäryyttä, lempeyttä kuin myös suurta traagisuutta.
Muun muassa Oscar-voittaja Flow'n(Straume - 2024), ihastuttavan Robot Dreamsin (2023) ja lippukassaennätykset tuhonneen Ne Zha 2:n (哪吒之魔童闹海 - 2025) ohessa pikku brittileffa Kensuken saari on jälleen osoitus siitä, että myös animaatioiden puolella on hyvä kääntää katseet niistä isoista Hollywoodin animaatiotehtaista ja tutkia, mitä tässä taiteenlajissa saadaan aikaiseksi muualla. Kyseessä on hieno ja todella kaunis seikkailuelokuva koko perheelle, josta löytyy niin hupia, jännitystä, surua kuin väkevää sanomaa ihmisen ja luonnon yhteyden merkityksestä, sekä taiteen tärkeydestä. Välillä hymy leviää kasvoille ja välillä taas saa olla pyyhkimässä kyyneliä poskilta.
Kestoa elokuvalla on alle puolitoista tuntia, mutta Kensuken saari ottaa tuosta napakasta mitasta kaiken irti. Elokuva käyttää juuri sopivan ajan esitelläkseen Michaelia ja tämän perhettä veneellä, ennen kuin Michael jo huuhtoutuu saarelle. On mielenkiintoista seurata, kuinka poika yrittää selvitä ja vielä kiinnostavammaksi homma muuttuu, kun käy selväksi, ettei Michael ole saarella yksin. Aluksi Kensuke ei voi sietää ajatusta, että hänen rauhansa on rikkoutunut, mutta vähitellen hän antaa pojalle mahdollisuuden ja niinpä myös Michael yrittää ryhdistäytyä. Brittipojan ja japanilaismiehen välille muodostuu hiljalleen vahva ystävyys, vaikka he eivät kielellisesti ymmärräkään toisiaan. Luonnon ja taiteen kautta he luovat tavan kommunikoida ja katsojasta tuntuu pian siltä kuin olisi itsekin saarella heidän kanssa. Surullisinekin hetkineen Kensuken saari on kertakaikkisen ihastuttava ja nätti teos, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi.
Kaiken tämän lisäksi elokuva on myös animoitu mainiosti. Hahmot ovat käsin piirrettyjä ja taustoissa hyödynnetään oivaltavasti kolmiulotteista tietokoneanimaatiota. Yhdistelmällä leffasta saadaan piristävän omannäköisensä tapaus. Taustat ovat vieläpä yksityiskohtaisia ja kaikki on ilahduttavan värikästä, joten leffaa on erittäin miellyttävää katsella. Myös äänityöskentely on oivallista, Stuart Hancockin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa hyvin taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kensuke's Kingdom, 2023, Mélusine Productions, Jigsaw Films, Align, British Film Institute (BFI), Bumpybox, Ffilm Cymru Wales, Le Pacte, Lupus Films, Luxembourg Film Fund
Pääosissa: Sora Wong, Billy Barratt, Sally Hawkins, Jonah Wren Phillips, Sally-Anne Upton, Stephen Phillips ja Mischa Heywood
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 18
Bring Her Back on RackaRackan, eli Philippoun veljesten Dannyn ja Michaelin uusi kauhuelokuva. Saatuaan valmiiksi esikoisleffansa Talk to Me'n(2022), Philippout ryhtyivät työstämään seuraavaa projektiaan. Alun perin heidän oli tarkoitus ohjata filmatisointi Street Fighter -videopelisarjasta (1987-), mutta he päättivät lopulta luopua leffasta tehdäkseen jotain omasta ideastaan. Danny kirjoitti elokuvan yhdessä Bill Hinzmanin kanssa ja kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2024. Nyt Bring Her Back saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffan näkemistä positiivisin mielin, vaikka olinkin hieman pettynyt kovasti hehkutettuun Talk to Me -elokuvaan. Kävin katsomassa Bring Her Backin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Isänsä kuoltua sisarukset Andy ja Piper sijoitetaan adoptiokotiin. Heidän uusi adoptioäitinsä Laura vaikuttaa herttaiselta, mutta päivä päivältä sisarukset alkavat huomata, että jokin on pahasti vinksallaan uudessa kodissa.
Billy Barratt näyttelee Andya, 17-vuotiasta nuorukaista ja Sora Wong esittää tämän pikkusiskoa, näkövammaista Piperia, josta Andy yrittää pitää huolta parhaansa mukaan. Kun heidän isänsä (Stephen Phillips) kuolee, eikä äitiäkään enää ole, Andy ja Piper pistetään sijaiskotiin. Apple TV+:n Invasion-scifisarjasta (2021-) tuttu Barratt on oiva valinta huolehtivaksi isoveljeksi, joka haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan - halu, mikä tulee tarpeeseen leffan edetessä. Wong on myös mainio tämän pikkusiskona, joka on niin sympaattinen kuin myös näpäyttelevä.
Elokuvassa nähdään myös Sally Hawkins Andyn ja Piperin uutena adoptioäitinä Laurana ja Jonah Wren Phillips tämän poikana Olliena. Hawkins on aiemmin esittänyt mitä ihaninta ja lämmintä äitihahmoa kahdessa ensimmäisessä Paddington-elokuvassa (2014/2017), mutta nyt hän pääsee tuomaan tähän hymyilevään ja huolehtivaan äitiin oman kieron twistinsä. Hawkins onnistuu olemaan samaan aikaan niin herttainen kuin suorastaan hyytävä. Hänen hahmonsa on kiehtova, etenkin mitä pidemmälle elokuva etenee. Karmiva on myös Phillips Lauran mykkänä Ollie-poikana, joka aiheuttaa epämiellyttäviä väristyksiä heti ilmestyessään kuvaan.
Siinä, missä Talk to Me oli mielestäni pienoinen pettymys ja aika tavanomainen teinikauhuraina tyhmine hahmoineen tekemässä tyhmiä juttuja, Bring Her Back osoittautui kaikkien kehujen arvoiseksi kauhuelokuvaksi, joka sai minut vihdoin näkemään Philippoun veljekset äärimmäisen lupaavina uusina tekijöinä lajityypissä. Poissa ovat typerät teinit pitämässä hauskaa typerin tavoin ja tällä kertaa luvassa on vangitseva kertomus, joka käsittelee surua, traumaa ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään rakkaidensa eteen. Tarina nappaa heti mukaansa ja mitä pidemmälle se etenee, sitä syvemmälle sen pyörteisiin uppoaa. Tässä kodissa on jotain todella vinksahtanutta meneillään ja on koukuttavaa seurata, mitä kaikkea onkaan luvassa tämän yhä vain kauhistuttavamman tapahtumaketjun eskaloituessa.
Heti ensiminuuteista lähtien elokuvassa vallitsee onnistuneen epämukava, jopa suorastaan ahdistava ilmapiiri, joka ympäröi katsojan, eikä suostu päästämään irti. Epämukava tunne vain lisääntyy, kun sisarukset muuttavat Lauralle ja meno käy kohtaus kohtaukselta hämärämmäksi. Elokuva ei anna katsojalle hengitystilaa tai aikaa tasata pulssia, vaan se pitää ikävää tunnelmaa yllä lopputeksteihin asti. Sen lisäksi, että tunnelma on aidosti karmiva, luvassa on joitain todella häijyjä, jopa groteskeja näkyjä, jotka perustelevat kyllä leffalle lätkäistyn korkean K18-ikärajan. Aidosti onnistuneen karmiva fiilis, mihin on sujuvasti sekoitettu tiettyä haikeutta ja jopa kauneutta, tehokkaan kuvottavat näyt ja vahva tarina taitavasti kirjoitettuine hahmoineen tekevät Bring Her Backista yhden parhaista kauhuelokuvista vuosiin.
Bring Her Back on myös osaavasti kuvattu ja pätevästi valaistu, jolloin yöllisistäkin kohtauksista saa selvää ja pimeyttä hyödynnetään paikoitellen varsin karmivasti. Lavasteet ovat mainiot ja maskeerauksella on saatu aikaan joitain todella häiriintyneitä näkyjä. Käytännön tehosteilla taas on luotu parit puistattavat hetket, jotka tuntuvat katsojan kehossa asti. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Cornel Wilczekin säveltämät musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bring Her Back, 2025, Causeway Films, Salmira Productions, The South Australian Film Corporation, SAFC Studios, RackaRacka Studios
Pääosissa: Timothée Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key, Olivia Colman, Paterson Joseph, Matt Lucas, Mathew Baynton, Tom Davis, Jim Carter, Natasha Rothwell, Rich Fulcher, Rakhee Thakrar, Hugh Grant, Rowan Atkinson ja Sally Hawkins
Genre: komedia, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7
Wonka, eli suomalaisittain Vonkka pohjautuu Roald Dahlin lastenkirjaan Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 1964). Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksi suoraa adaptaatiota, Gene Wilderin tähdittämä Jali ja suklaatehdas(Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971) ja Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005). Vuonna 2016 Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnitella esiosaleffaa suklaatehtaan omistajan, Villi Vonkan nuoruudesta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja nyt Vonkka on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Pidän sekä Wilderin, että Deppin leffoista, mutten kokenut tarvetta jälleen uudelle elokuvalle Vonkasta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua, mutta kun elokuva alkoikin yhtäkkiä kerätä kehuja maailmalta, kiinnostukseni heräsi hieman. Kävinkin katsomassa Vonkka-elokuvan sen ennakkonäytöksessä IMAXissa.
Nuori Villi Vonkka saapuu suklaasta tunnettuun kaupunkiin, haaveenaan avata oma suklaapuotinsa. Homma ei ole kuitenkaan niin helppo kuin Vonkka oli ajatellut, sillä kaupunkia pyörittävät suklaakartelli ei ole valmis luopumaan korkeasta asemastaan nuorukaisen tieltä.
Pääroolissa nuorena Villi Vonkkana, taikurina, keksijänä ja suklaatekijänä nähdään muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-2024) tuttu Timothée Chalamet. Rooliin oli aluksi ehdolla Ryan Gosling, Tom Holland, Donald Glover ja Ezra Miller, mutta kun Paul King valittiin elokuvan ohjaajaksi, hän oli jo päättänyt, että Chalamet tultaisiin näkemään roolissa. Yleensä synkkäsävyisempiä ja draamapainotteisempia elokuvia tekevä Chalamet pääsee vihdoin irrottelemaan oikein kunnolla nuoren Vonkan osassa, näyttäen näyttelijätaitojensa moninaisuutta. Chalamet istuu todella hyvin vekkulin, haaveilevan ja hieman sinisilmäisen suklaatekijän rooliin ja saa katsojan tykästymään tästä uudesta Vonkka-tulkinnasta saman tien. Vaikka Dahlin kirjan lukeneet ja aiemmat elokuvasovitukset nähneet tietävätkin, kuinka hahmolle käy, tämän puolesta silti jännittää ja tätä kannustaa, kun Vonkka yrittää saada omaa, erikoista suklaapuotiaan avattua.
Elokuvassa nähdään myös Paterson Joseph, Matt Lucas ja Mathew Baynton kaupunkia johtavana suklaakartellina, Nuljaskana, Kyyläsenä ja Filunkisena, Keegan-Michael Key kaupungin poliisipäällikkönä, Olivia Colman ja Tom Davis hämärää majataloa pyörittävinä rouva Putsiksena ja herra Kliinisenä, Calah Lane ja Jim Carter majatalossa työskentelevinä Nettana ja Albert Matikkana, Rowan Atkinson paikallisena kirkkoherra Juliuksena, sekä Hugh Grant pienenä oranssina miehenä, Oompa Loompana. Näyttelijäkaarti irrottelee läpikotaisin lystikkäästi ja poppoon herkullisimman roolityön tarjoaa Colman, joka todella näyttää, että hän voi venyä ties millaisiksi hahmoiksi. Grantin ruutuaika Oompa Loompana jää yllättävänkin pieneksi. Toisaalta Grant on kuivan huumorinsa kanssa niin lystikäs, että häntä haluaisi nähdä lisää, mutta Oompa Loompan tietokonetehostetoteutus on niin keskeneräisen näköinen, että hahmo pistää tökerösti silmään aina, kun hän on ruudulla.
Menin tosiaan katsomaan Vonkkaa varsin skeptisin ennakko-odotuksin, mutta ilokseni voin sanoa, että poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Kyseessä on erittäin mainio koko perheen satuelokuva, jota suosittelen oikein lämpimästi käymään katsomassa nyt joulun aikaan. Se on myös osoitus siitä, että jokin leffa voi olla täysin selvä rahastusyritys studiolta, mutta kun siihen pestaa oikeat tekijät ohjaksiin, voi lopputulos olla silti rakkaudella ja lämmöllä tehty. Mitäpä muuta voikaan odottaa Paul Kingiltä, mieheltä, joka ohjasi mahtavan Paddingtonin(2014) ja vielä paremman Paddington 2:n (2017)? Vaikkei Vonkka ylläkään niiden loistokkaalle tasolle, King osoittaa jälleen, että hän on viimeisen vuosikymmenen taidokkain koko perheen elokuvien tekijä.
Siinä, missä monet muut viimeaikaiset koko perheen leffat ovat muuttuneet ylivauhdikkaaksi meuhkaamiseksi ja koheltamiseksi, Vonkasta löytyy sydäntä ja sielua. Seassa on omat vauhdikkaat ja ilahduttavan pöljät hetkensä, mutta elokuva ei koskaan aliarvioi lapsikatsojia, kuten monet muut vastaavat viime vuosilta. Elokuva ei koe tarvetta viskata jatkuvia visuaalisia ärsykkeitä ruudulle, vaan se etenee rauhassa omalla painollaan, mutta silti toimivan reippaasti eteenpäin. Nuoren Vonkan tarinaa ryhtyy seuraamaan yllättävänkin kiinnostuneena ja hänen matkansa on täynnä erilaisia mutkia ja töyssyjä, joilla rakennetaan menevää draamaa ja jännitettä. Huumoria on mukana runsaasti ja leffan aikana niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät nauramaan useasti ääneen. Teemat unelmien jahtaamisesta ovat tärkeitä ja elokuvasta jää erittäin miellyttävä ja hyvä fiilis.
Kingin rakentama ilmapiiri on läpikotaisin ilahduttava ja hän saa aikaiseksi vauhdikkaita kohtauksia ilman, että ne muuttuvat rasittavaksi sekoiluksi. Hänen ja Simon Farnabyn käsikirjoitus on myös oivallinen, joskin kaksikko olisi voinut kirjoittaa mukaan jotain viitettä siitä, miten Vonkkasta muovautuu myöhemmin erakko ja aikamoinen sekopää, jota ei paljoa kiinnosta ahneiden lasten karut kohtalot suklaatehtaassaan. Lukuun ottamatta kömpelösti toteutettua Oompa Loompaa, elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu, leikattu ja ajoittain todella tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, puvut hienot ja maskeeraukset oivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Neil Hannonin työstämät laulut eivät jää erityisemmin mieleen, mutta musikaalinumerot ovat silti hyvin toteutettuja. Uusista kappaleista paras on pesubiisi Scrub, Scrub, mutta lopulta päähän jää tietty soimaan klassinen Oompa Loompa -hyräily. Kaiken kaikkiaan Vonkka tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihastuttavasti vanhemmalta elokuvalta kuin se onkaan, eikä leffaa lähes missään kohtaa vaivaa se muovisuus, mistä monet nykypäivän leffat kärsivät.
Yhteenveto:Vonkka on yllättävän mainio koko perheen elokuva, josta jää hyvä ja lämmin tunne. Timothée Chalamet hyppää ilahduttavasti eksentrisen suklaatekijän saappaisiin ja muukin näyttelijäkaarti suoriutuu pätevästi hänen ympärillään - etenkin niljakkaalla hahmollaan riemastuttavasti herkutteleva Olivia Colman. Hugh Grant esittää Oompa Loompaa hupaisasti, mutta hahmon visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Elokuvan tarina nappaa kivasti mukaansa ja siitä löytyy paljon oivaa huumoria ja ihan kelpo jännitettäkin, vaikka Dahlin tarinan tuntevat tietävätkin, miten hommassa käy. Leffan ilmapiiri on erittäin miellyttävä ja siitä löytyy sellaista vanhanaikaista satumaisuutta, mikä nykypäivän muovisista koko perheen rainoista on jäänyt uupumaan. Lavasteet ja asut ovat upeat ja musikaalinumerot veikeästi toteutetut, vaikka laulut eivät pahemmin jääkään mieleen. Jos siis etsit oikeasti hyvää elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen, Vonkka sopii tarkoitukseen täydellisesti. Voin kuvitella, että tulevaisuudessa leffa istuu erittäin hyvin myös kotona katsottavaksi talvella. Pakkanen ei haittaa, kun vetää villasukat jalkaan ja kääriytyy peiton alle kaakaokupin kanssa katselemaan Vonkan suklaantäyteistä seikkailua.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wonka, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Village Roadshow Pictures
Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Sean Harris, Sally Hawkins, Jack Nielen, Freddie Spry, Stella Gonet, Richard Sammel, Olga Hellsing, Thomas Douglas, Oriana Gordon ja Amy Manson
Genre: draama, historia
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
Spencer pohjautuu löyhästi tositapahtumiin prinsessa Dianan joulunvietosta Ison-Britannian kuninkaallisten kanssa vuonna 1991. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät tammikuussa ja Spencer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Nyt Spencer saapuu myös Suomeen ja itse olin ennakkoon ristiriitaisten tunteiden vallassa. Kun ilmoitettiin, että Twilight-elokuvien (2008-2012) tähti Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että projekti on heti tuhoon tuomittu. Kiinnostukseni on kuitenkin heräillyt parin viime kuukauden aikana, kun leffaa ja Stewartin roolisuoritusta on hehkutettu. Meninkin kiinnostuneena, mutta silti varautuneena katsomaan Spencerin sen lehdistönäytökseen kuukautta ennen ensi-iltaa.
Vuonna 1991 Ison-Britannian kuninkaallisperhe valmistautuu viettämään joulua Sandringhamin kartanossa ja Walesin prinsessa Diana saapuu paikalle myöhässä. Diana ei vuosienkaan jälkeen koe kuuluvansa joukkoon ja joulun aikana hän alkaa tuntea voimakasta halua päästä irti perheestä.
Siitä huolimatta, että Kristen Stewart on muutamien viime vuosien aikana alkanut näyttää viitteitä piilevistä näyttelijänlahjoista, on hän silti mielestäni ollut aina aika puinen kaikissa leffoissaan, joten olin todella epäileväinen siitä, että hän suoriutuisi hyvin prinsessa Dianan roolista. Lisäpaineita aiheutti myös vuosi sitten nähty Emma Corrinin täydellinen tulkinta Dianasta The Crown -sarjan (2016-) neljännellä kaudella. Ei Stewart Corrinin tasoa saavuta, mutta hän onnistuu silti yllättämään todella positiivisesti. Stewart tekee ehdottomasti uransa hienoimman roolityön, eläytyen täysillä osansa vietäväksi. Kaukana ovat näyttelijään usein yhdistetyt tyhjä katse, suu hölmösti ammollaan ja pidättelevän väkinäinen liikehdintä. Stewart kanavoi hienosti Dianan kokemia tuntemuksia ja saa katsojan pian ymmärtämään, miksi joulunvietto kuninkaallisperheen kanssa ei ole hänen mielestään ideaali. Diana tuodaan elokuvassa esille huomattavasti synkemmissä valoissa kuin yleensä ja leffassa kuvataan, kuinka prinsessaelämä ei ollutkaan sitä, mistä hän oli unelmoinut.
Elokuvassa nähdään myös Jack Farthing Dianan miehenä, prinssi Charlesina, Jack Nielen ja Freddie Spry pariskunnan lapsina Williamina ja Harryna, Stella Gonet kuningatar Elisabet II:na ja Richard Sammel tämän miehenä, prinssi Philipinä, sekä Timothy Spall turvallisuudesta vastaavana majuri Gregorynä, Sean Harris pääkokki Darrenina ja Sally Hawkins prinsessa Dianan pukijana Maggiena. Farthing ja Gonet saavat vain muutamat repliikit lausuttavikseen, mutta he onnistuvat silti työssään, tehdessään prinssi Charlesista ja kuningattaresta etäiset ja kylmät. Nielen ja Spry ovat sympaattiset Dianan lapsina, Hawkins omaa oikeaa hellyyttä Dianan ainoana tukena ja turvana, ja Harrisista löytyy auktoriteettia, kuitenkin toimien täysin kuninkaallisperheen alamaisena. Stewartin jälkeen isoimman vaikutuksen tekee kuitenkin Spall majurina, jonka arvaa nopeasti olevan ihan vain vahtimassa Dianan jokaista liikettä.
Spencer ei lähde kertomaan koko prinsessa Dianan elämäkertatarinaa, vaan se keskittyy kolmeen päivään vuodelta 1991 - jouluaattoon, joulupäivään ja tapaninpäivään, ja mitä niiden aikana olisi kenties voinut tapahtua. Joitakin historiantuntijoita voi kenties häiritä elokuvan ottamat vapaukset, kun taas osaa katsojista voi hämmentää, sillä leffa uskoo katsojansa tietävän edes jonkin verran käsitellystä aiheesta - Dianasta ja hänen vaikeasta suhteestaan kuninkaallisperheeseen. The Crown sai minut viime vuonna kiinnostumaan, mitä kuningatar Elisabet II:n vallan alla on tapahtunut ja viimeisin kausi toi Dianan erittäin kiehtovasti mukaan kuvioihin. Tavallaan katsoinkin Spencerin kuin jatkumona The Crownin neloskaudelle, elokuvan istuessa passelisti aikajanalle sen perään. Samalla pystyin kyllä tarkastelemaan filmiä omana itsenäisenä teoksenaan ja sellaisenakin pidin siitä erittäin paljon.
Kolmen päivän tapahtumien kuvaamisen lisäksi elokuva toimii myös erittäin vahvana esittelynä Dianan mielenmaisemasta kuninkaallisen perheen seurassa ja kuinka hänen psyykeensä alkaa murentua. Katsoja heitetään säälittä prinsessan pään sisälle ja hänen kokemat ahdistukset ja vaikeudet voi todella tuntea. Elokuva tunkeutuu onnistuneesti katsojan ihon alle. Ei ole mikään ihme, että Diana haluaa välittömästi lähteä kartanosta sinne päästyään. Elokuva tuo jatkuvasti esille sen, kuinka paha olla Dianalla on perheen seurassa ja kuinka hän ei millään taivu heidän tahtoonsa, mikä vain pahentaa asiaa enemmän. Ja hänenhän olisi pakko taipua. Näistä joulupippaloista kun ei noin vain lähdetä tai sanota vastaan, jos jokin ei miellytä. Katsoja ymmärtää Dianan kokeman painostuksen ja jatkuvan tarkkailun. Sen lisäksi, että kaikista hänen teoistaan supistaan ympäri kartanoa ja häntä katsotaan paheksuen, hänen kaikkia tekemisiä halutaan ohjailla pukeutumisesta lähtien.
Katselukokemus ei ole helppo, ei rankkojen aiheidensa puolesta kuin muutenkaan. Elokuva on hidastempoinen, rakentaen tiettyä piinaa vähitellen. Osa katsojista voi varmasti kokea leffan tylsänä, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Rytmitys on rauhallisuudessaan tehokas ja elokuvassa vallitsee tietty kiehtova mystisyys. Pablo Larraínin ohjaus on tarkkaa ja ihailtavaa. Vahvaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Steven Knight, joka tunnetaan kenties parhaiten erinomaisen Peaky Blinders - gangsteriklaani-televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-) luojana.
Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on vaikuttava - siitä huolimatta, että elokuvan hieman hassun kapea kuvasuhde pisti minulla silmään pitkään leffan alussa. Kuvaus on kuitenkin todella näyttävää, suorastaan kaunista. Kuvasommittelu on huolellista ja lähes jokainen otos näyttää kuin taideteokselta, varsinkin vahvasti tyylitellyn väripalettinsa kanssa. Hulppean kartanon lavasteet ja kuninkaallisten sekä palvelijoiden asut ovat huikeasti luodut, ja maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat onnistuneet. Äänimaailma on vallan mainio tehosteistaan Jonny Greenwoodin musiikkeihin, jotka lisäävät tunnelmaa voimakkaasti.
Yhteenveto:Spencer on voimakas elokuva ja kiehtovan erilainen kuvaus päähenkilöstään. Kristen Stewart tekee kevyesti uransa parhaan roolityön prinsessa Dianana, kanavoiden hienosti hahmon monimutkikkaita tuntemuksia tämän vaikean joulun aikana. Katsoja todella heitetään Dianan pään sisälle ja luvassa on hyvin ahdistavakin koettelemus, joka tunkeutuu ihon alle. Vaikka leffa on painostava tunnelmaltaan, löytyy siitä myös herkkyyttä ja kauneuttakin - jälkimmäinen lähinnä upean kuvauksen, värimäärittelyn ja lavastuksen kautta, joita ei voi olla ihastelematta. Joillekin elokuvan hidas rytmitys voi tuntua vaikealta, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Ohjaaja Pablo Larraín tekee vahvaa työtä filmin kanssa, saaden kaiken irti Stewartista. Jos The Crown -sarja on iskenyt, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Spencerin. Elokuva ilmestyykin täydelliseen aikaan ja hyvänä korvikkeena, sillä The Crownin seuraavasta kaudesta päästään nauttimaan vasta ensi vuonna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Spencer, 2021, Komplizen Film, Fabula, Shoebox Films, FilmNation Entertainment
Ohjaus: Michael Dougherty Pääosissa: Kyle Chandler, Ken Watanabe, Vera Farmiga, Millie Bobby Brown, Bradley Whitford, Thomas Middleditch, Aisha Hinds, Charles Dance, Sally Hawkins, Zhang Ziyi ja O'Shea Jackson Jr. Genre: jännitys, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
Ilman epäilystäkään Godzilla on yksi koko maailman tunnetuimmista hirviöhahmoista, ellei jopa tunnetuin. Hirviö teki ensiesiintymisensä vuonna 1954 elokuvassa Godzilla (ゴジラ) ja on nopeasti noussut suureen suosioon, ensin kotimaassaan Japanissa ja sittemmin ympäri maailman. Hahmo on esiintynyt yli kolmessakymmenessä elokuvassa, sekä lukuisissa televisiosarjoissa, peleissä ja sarjakuvissa. Vuonna 1998 ilmestyi ensimmäinen Yhdysvalloissa tehty leffa Godzillasta, mutta se oli niin kriitikoiden kuin fanien vihaama, eikä sille tehty jatkoa. Vuonna 2014 Hollywood yritti uudestaan ja silloin ilmestynyt Godzilla oli positiivisen vastaanoton saanut hitti. Elokuvalle ilmoitettiin välittömästi jatko-osa, jonka suunnittelu alkoi heti. Legendary-yhtiö hankki oikeudet Godzillan kolmeen tunnetuimpaan vastustajaan, kuningas Ghidorahiin, Mothraan ja Rodaniin, jotta voisi käyttää niitä leffassa. Ensimmäisen osan ohjaaja Gareth Edward oli kuitenkin kiireinen Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) kanssa, jolloin yhtiö palkkasi hänen tilalle Michael Doughertyn ja kuvaukset alkoivat kesällä 2017. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2018, mutta julkaisua jouduttiin siirtämään lähes vuodella eteenpäin. Nyt Godzilla II: King of the Monsters on saanut ensi-iltansa ja itse odotin sen näkemistä hyvin ristiriitaisin tuntein. Vuoden 2014 Godzilla oli ollut suuri pettymys, leffan keskittyessä liikaa tylsiin ihmishahmoihin ja kahteen mitäänsanomattomaan mörköön, jolloin Godzilla itse sai ruutuaikaa vain noin kymmenisen minuuttia kahden tunnin elokuvasta. Lisäksi leffalla oli kumma tapa katkaista kaikki toimintakohtaukset juuri kun ne olivat alkamassa ja lopputaistelu oli aivan liian synkkä, ankean harmaa ja pölyinen, jotta siitä olisi jaksanut innostua. Jatko-osan trailerit näyttivät siltä, että taisteluita kyllä olisi ja värejä olisi osattu lisätä, mutta siltikään ne eivät saaneet minua innostumaan. Vielä kun leffa sai aika kehnoja arvioita, toiveeni alkoivat hiipua. Menin kuitenkin ihan positiivisin mielin katsomaan Godzilla II: King of the Monstersin ystäväni kanssa ja samalla testasimme Cinamon-leffateatterin kauppakeskus Redissä.
Kun ihmiskunnan ylimielisyys ja halu leikkiä jumalaa kostautuu useiden titaaniolentojen, kuten kolmipäisen Ghidorahin ja tulilintu Rodanin herätessä horroksestaan kylvämään tuhoa Maan päällä, Godzillan täytyy nousta jälleen esiin palauttamaan tasapaino.
Hirviöiden kuningas Godzilla tekee näyttävän paluun valkokankaille ja pistää jälleen kerran parastaan, jotta faneilla tirahtaisi pieni ilopissa housuun. Edellisessä elokuvassa ongelmana oli hirviön lähes olematon ruutuaika ja tässä jatko-osassa tekijät ovat onneksi tajunneet, että tätä jättiliskoa katsojat ovat tulleet ihastelemaan, joten Godzilla pistetään paljon useammin ja isommin toimintaan. Klassinen hirviö on toistamiseen toteutettu uskomattoman upealla tavalla ja vähällä oli, etten antanut aplodeja joka kerta, kun Godzilla alkoi syöksemään sinistä plasmaa suustaan tai ihan vain ärjäisi vastustajilleen. Monsteriin on jopa onnistuttu tuomaan persoonallisuutta ja pelkän vihaisen tuijotuksen sijaan Godzillalta löytyy muitakin ilmeitä. Ehdoton suosikkini oli tyytyväinen virne, kun Godzilla tiesi olevansa niskan päällä. Tylsien MUTO-olioiden sijaan Godzilla saa vastaansa klassisia vastuksiaan, mitkä herättävät varmasti lisäinnostusta faneissa. Perhosta muistuttava Mothra pyrkii näyttämään mahdollisimman kauniilta, kun taas Rodan nousee tulivuoresta ja lentäessään tuhoaa kaupunkeja pelkällä aiheuttamallaan paineella. Tärkein vastustajista on tietty Godzillan arkkivihollinen kuningas Ghidorah, kolmipäinen lisko-olio, joka syöksee jonkin sortin energiaa kaikista suistaan. Kuningas Ghidorah on ehdottomasti Godzillan jälkeen parasta leffassa ja näiden kahden titaanin yhteenottoa kannattaakin odottaa.
Valitettavasti sitä eeppistä yhteenottoa joutuukin odottamaan ja odotteluaikahan vietetään tietty pääasiassa tylsien ihmishahmojen parissa. Tosi kiva. Elokuvaan on saatu tungettua nimekkäitä näyttelijöitä, kuten Kyle Chandleria, Vera Farmigaa, Charles Dancea ja Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttua Millie Bobby Brownia, mutta eipä heille ole paljoa mielenkiintoista sisältöä tai tekemistä keksitty. Chandler ja Farmiga näyttelevät eronnutta pariskuntaa ja Bobby Brown on heidän tyttärensä. Dance on ekoterroristi, joka luulee titaanien vapauttamisen pelastavan maailman. Oikeasti Dance vain esittää roolinsa täysin samalla lailla kuin Game of Thronesissa(2011-2019), mutta hänen hahmonsa on todella kömpelösti tungettu mukaan. Chandlerin ja Farmigan on vaikea löytää mitään kiinnostavaa hahmoistaan, etenkin kun Farmigan tutkijahahmo Emma on niin kehnosti kirjoitettu. Edellisestä Godzilla-leffasta tutut Ken Watanabe ja Sally Hawkins palaavat rooleihinsa tohtori Serizawana ja tohtori Grahamina. Watanabe on hämmentävän huono roolissaan, kun hänen ainoaksi tehtäväksi jää toistaa, kuinka ihmisten pitää vain luottaa Godzillaan ja että kyllä Godzilla pelastaa päivän. Mukana on myös paljon muita tylsiä tyyppejä, kuten huonoja vitsejä heittävä tohtori Stanton (Bradley Whitford), Monarch-yhtiön teknologiapuolella työskentelevä Coleman (Thomas Middleditch), identtiset tohtorikaksoset Ilene ja Ling (molempia esittää Zhang Ziyi), sekä perinteiset sotilashahmot (Aisha Hinds ja O'Shea Jackson Jr.), jotka jakavat komentoja aina välillä ja yrittävät kuulostaa siisteiltä. On sääli, kuinka näyttelijöiden lahjakkuus valuu täysin hukkaan, kun heille tarjottu käsikirjoitus on näin mitäänsanomaton.
Godzilla II: King of the Monstersin alku vaikuttaa vielä lupaavalta ja siltä että tekijät olisivat oppineet jotain edellisen osan virheistä. Itse Godzilla ilmestyy ruutuun jo heti elokuvan alussa, eikä tarvitse odottaa lähes tuntia, että pääsee näkemään nimikkohirviön. Elokuvan alku esittelee mielenkiintoisen maailman, missä ensimmäisen filmin aiheuttama tuho on muuttanut paljon ihmisiä. Kaupungit ovat varusteltuja hälyttimillä ja armeijat päivittävät sotavarustustaan, jotta pärjäisivät tällä kertaa sodassa ylivoimaisia titaaneja vastaan. Leffasta löytyy siis toimivat lähtökohdat ja ikonisia monstereita, mitkä eivät malta odottaa pääsevänsä vetämään toisiaan turpaan. Siksi en voi olla ihmettelemättä, kuinka tekijät saivatkin aikaiseksi näin raskassoutuisen ja pitkäveteisen elokuvan?! Mukana on muutama eeppinen hirviötaisto, mutta kaikki niiden välissä tapahtuva on tylsää. Yksi ensimmäisen elokuvan isoimmista kritiikeistä oli, kuinka se keskittyi liikaa tylsiin ihmishahmoihin. Tähän on päätetty lisätä vieläkin enemmän tylsiä ihmishahmoja! Mitä hemmettiä? Kuinka vaikeaa on tehdä viihdyttävä popcorn-pläjäys Godzillasta?!
Pitäisi olla sanomattakin selvää, etten odota mitään Oscarin arvoista käsikirjoitusta filmiltä, jonka nimessä lukee "Godzilla". Hölmöyksiä on varmasti luvassa, sehän kuuluu tähän juttuun, mutta kun hahmot tekevät yhä vain typerimpiä ratkaisuja ja kun heidän motiivinsa ovat vielä todella huonosti kirjoitetut, on vaikea olla pyörittelemättä silmiä. Tekijöille on selvästi tuottanut suuria vaikeuksia pitää näin isoa hahmogalleriaa kasassa, mikä ilmenee mm. oudoilla teleporttailuilla paikasta toiseen. Suuria vaikeuksia löytyy muutenkin tarinankerronnan kanssa. Rytmitys leffassa on erittäin kömpelöä, jolloin jotkut kohtaukset kiertävät kehää hahmojen toistaessa samoja repliikkejä yhä uudestaan, kun taas joskus leffa kiitää vauhdilla eteenpäin, jotta monsterimäiske voi alkaa. Ja silloinkin kun hirviöiden mittelö alkaa, tekijät kokevat suurta tarvetta leikata jatkuvasti takaisin ihmishahmoihin, joista katsoja ei voisi välittää lainkaan. Itselleni oli se ja sama, vaikka kaikki ihmiset olisivat jääneet Godzillan jalkojen alle taistelun aikana. Siten olisin varmaan päässyt katsomaan enemmän niitä elokuvan harvoja hyviä puolia. Parissa kohtaa leffalla on jopa pokkaa yrittää olla koskettava, kun täysin yhdentekevä hahmo uhraa itsensä muiden puolesta. Näiden hahmojen kuolema tuntuu täysin samalta kuin tuhansien nimettömien, sekunnin ruudulla vilahtavien poloisten kohdalla, jotka kuolevat ryminän keskellä. Jostain syystä kaikista shokeeraavimmat tuhot näytetään vain joko vilaukselta tai niistä kerrotaan pikaisesti, mikä pistää jälleen harmittelemaan, miksi aika täytyy viettää näiden huonojen ihmishahmojen kanssa?
Ymmärrän, että taisteluissa ihmishahmojen tehtävänä on toimia vertailun kohteena jättihirviöiden koolle. Katsojan on helpompi käsittää Godzillan ja kumppaneiden massiivisuus, kun ne nähdään ihmisen näkökulmasta. Ensimmäinen Godzilla onnistui tässä paikoitellen todella hyvin, mutta jatko-osassa samassa ei onnistuta. Lisäksi minua ärsytti, etteivät tekijät olleet ottaneet opikseen myöskään taisteluihin kohdistuneesta kritiikistä, kun katsojat moittivat täysin ymmärrettävästi, että taisteluista on vaikea saada selvää, kun ne tapahtuvat yöllä pimeässä, savun peitossa ja sateessa. Tässä leffassa taistelut tapahtuvat myös yöllä, sateessa ja savun keskellä. Tässä savu ei onneksi tee kaikesta ankean harmaata ja tylsää kuten ensimmäisessä osassa, ja värejäkin on osattu lisätä. Näyttävä loppuhuipennus onnistuu lopulta tarjoamaan rahoille vastinetta, mutta itse poistuin teatterista pettyneenä. Omalla tavallaan tämä viihdytti enemmän kuin ensimmäinen Godzilla, mutta toisaalta tämä toisti samoja virheitä, mikä ärsytti minua paljon. Taistelut olivat vaikuttavampia, mutta vastapainona ihmisten kohtaukset olivat puuduttavan tylsiä. Godzilla II: King of the Monsters voisi helposti olla todella paljon parempi hirviöleffa kuin se tällaisenaan on.
Elokuvan on ohjannut Michael Dougherty, joka oli tätä ennen tehnyt halloweenin aikaan sijoittuvan kauhuleffan Trick 'r Treat (2007) ja jouluun sijoittuvan kauhufilmin Krampus(2015). Pienimuotoisista kauhuelokuvista jättimäisen Hollywood-spektaakkelin tekijäksi on selvästi ollut liian iso pala purtavaksi Doughertylle, vaikka hän hallitseekin viihdyttävien monsteritaisteluiden teon. Doughertyn ohjaus on kuitenkin huomattavasti parempaa kuin hänen ja Zach Shieldsin käsikirjoitus, mikä on todella juostenkustu ja täynnä surkeaa dialogia. Onneksi Godzilla II: King of the Monstersin visuaalinen puoli on pääasiassa kunnossa. Vaikka mukana on ärsyttävän heiluvaa kameratyöskentelyä, leffasta löytyy useita todella vaikuttavia otoksia. Parissa kohtaa efektit eivät ole kummoiset, mutta suurimmaksi osaksi ajasta tehosteet ovat puhdasta silmäkarkkia. Äänimaailmakin on upeasti luotu aina hirviöiden karjahteluista ja sortuvien rakennusten ryskeestä Bear McCrearyn säveltämiin musiikkeihin asti, mitkä ovat yksi elokuvan parhaimmista asioista. McCreary on ottanut mukaan alkuperäisen, vuoden 1954 Godzilla-leffan tunnusmusiikin ja tehnyt siitä entistäkin eeppisemmän.
Yhteenveto: Godzilla II: King of the Monsters tarjoaa muutaman hienon monsteritaistelun, mutta kaikki niiden välillä on harmillisen pitkäveteistä seurattavaa. Tekijät ovat tehneet täydellistä työtä hirviöiden kanssa, eikä itse Godzilla voisi mitenkään olla enää eeppisempi, mutta harmillisesti leffassa seurataan pääasiassa tylsiä ja yksiulotteisia ihmishahmoja, joista katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Hyvät näyttelijät menevät täysin hukkaan laiskan käsikirjoituksen takia. Kenen tahansa olisi vaikea saada näin huono dialogi kuulostamaan luonnolliselta. Lisäksi hahmojen motiivit ovat kehnosti kirjoitettuja ja monessa kohtaa he toimivat ällistyttävän typerästi. Elokuvan rytmitys on kömpelösti rakennettu, jolloin välillä leffa laahaa ja välillä se hyppii ajassa ja paikassa hullua vauhtia. Onneksi elokuvan massiivinen lopputaistelu on odottamisen arvoinen ja se nostaa elokuvan tasoa huomattavasti. Upeilla tehosteilla luotu Godzillan ja kuningas Ghidorahin taistelu on eeppistä seurattavaa, mitä vain parantaa Bear McCrearyn mahtipontiset sävellykset. Hirviömäiskettä odottaville leffa siis tarjoaa muutaman vaikuttavan yhteenoton, mutta muuten Godzilla II: King of the Monsters on iso pettymys. Tekijät eivät ole oppineet paljoa edellisen osan virheistä ja on outoa, etteivät he saaneet tätä parempaa tai edes viihdyttävämpää teosta aikaiseksi viidessä vuodessa. Seuraavana legendaarinen jättilisko kohtaa toisen tunnetun hirviön, kun ensi vuonna ilmestyy Godzilla vs. Kong (2020). Tästä leffasta löytyy jo viittauksia parin vuoden takaiseen Kong: Pääkallosaareen (Kong: Skull Island - 2017) ja lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Godzilla: King of the Monsters, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, Wanda Qingdao Studios
Ohjaus: Guillermo del Toro Pääosissa: Sally Hawkins, Richard Jenkins, Michael Shannon, Octavia Spencer, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Nick Searcy ja David Hewlett Genre: fantasia Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 16 Ohjaaja Guillermo del Toro keksi The Shape of Waterin idean vuonna 2011, ollessaan aamiaisella kirjailija Daniel Krausin kanssa. Idea sai paljon vaikutteita yhdestä del Toron lapsuudensuosikista, Mustan laguunin hirviöstä (Creature from the Black Lagoon - 1954) ja kun del Toro valittiin ohjaamaan siitä uudelleenfilmatisointi, hän ehdotti yhtiölle ideoitaan aamiaiselta. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt niistä, jolloin del Toro päätti toteuttaa ideansa omillaan. Hän kirjoitti käsikirjoituksen, kasasi työryhmän ja roolitti näyttelijät, ja kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016. The Shape of Water sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2017 ja sitä on näytetty sen jälkeen useissa eri leffatapahtumissa, kunnes se sai teatterilevityksen Yhdysvalloissa joulukuun lopussa. Moniin muihin maihin, kuten Suomeen, leffa saapuu vasta nyt vuoden 2018 puolella. Innostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Pidän todella paljon del Toron fantasiapainotteisista teoksista Hellboy (2004), Hellboy II: The Golden Army (2008) ja Pan's Labyrinth (El laberinto del fauno - 2006), joten odotin innolla, mitä tämä uusi filmi tarjoaisi. Kiinnostukseni kasvoi, kun aloin kuulla, kuinka paljon The Shape of Wateria kehutaan ja kun se alkoi yllättäen saamaan isoja palkintoehdokkuuksia. Siinä vaiheessa, kun filmi sai KOLMETOISTA Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras naispääosa, paras käsikirjoitus, paras musiikki ja paras kuvaus), tiesin, että nyt on kyseessä yksi viime vuoden kovimmista elokuvatapauksista. Tammikuun viimeisenä päivänä koitti viimein se hetki, kun pääsin katsomaan The Shape of Waterin. Ja olihan se hieno!
Mykkä Elisa työskentelee siivoojana tutkimuslaitoksessa. Siellä hän kohtaa yhden tutkimuskohteista, erikoisen vesiolennon, jonka kanssa Elisa muodostaa lujemman yhteyden kuin kenenkään ihmisen kanssa.
Elisana nähdään Sally Hawkins, joka on aivan huikea roolissaan! Hawkinsin hahmo on tosiaan mykkä, minkä takia näyttelijä joutuu keksimään erilaisia tapoja esittää tunteita ilman sanoja. Hawkins on erinomainen alusta loppuun, eikä ole mikään ihme, että hän on napannut itselleen ainakin Oscar-ehdokkuuden. Hän tuo upeasti esille Elisan jatkuvan unelmoinnin ja yllättäen myös voimakkaan seksuaalisuuden, mutta tekee sen täysin normaalisti, jolloin se yllättää katsojan vain alussa, kun sellaista ei osaa odottaa. Jo se tekee Elisasta kiehtovan, ettei fantasiasaduissa yleensä nähdä siivoojaa päähenkilönä. Erikoisen vesiolennon roolissa esiintyy Doug Jones, joka on useita kertoja aiemminkin näytellyt voimakkaasti maskeerattuja, kummallisia otuksia. Jones sopii hommaan täydellisesti pituutensa ja kykynsä liikutella vartaloaan outoihin asentoihin ansiosta. Guillermo del Toron filmeissä Jones on nähty esimerkiksi Pan's Labyrinthin satyyrinä ja Hellboy-leffojen Abe Sapienina. Vaikka jälkimmäinen on myös outo vesiolento, onnistuu Jones tekemään otuksista erilaiset. Siinä missä Abe on sivistynyt ja tarkka liikkeissään, on The Shape of Waterin vesiolento hyvin eläimellinen. Se saattaa antaa koskettaa, jos luottaa johonkin ihmiseen, mutta se saattaa myös hyökätä, jos kokee jonkun uhkana, minkä lisäksi se ihmettelee ja tutkii uusia asioita. Olennolle on luotu kiehtova persoona ja se on aina ilo nähdä valkokankaalla.
Vaikka mukana onkin erikoinen vesiolio, elokuvan todellinen hirviö on Michael Shannonin näyttelemä laitoksen turvapäällikkö Strickland. Hän ei nimittäin näe olentoa minään muuna kuin luonnonoikkuna, jonka voi noin vain paloitella tutkittavaksi. Strickland ei ymmärrä, että otuksella voisi olla tunteita, vaan kohtelee sitä kuin jotakin todella iljettävää. Vihattavamman hahmosta tekee se, että hän kohtelee myös ihmisiä huonosti; jopa vaimoaan (Lauren Lee Smith) ja lapsiaan. Vaikka Stricklandia suorastaan inhoaa, on Shannonin roolisuoritus niin mahtava, että häntä katsoo mielellään. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat Elisan taiteilijanaapuri Giles (toista kertaa Oscar-ehdokkaana oleva Richard Jenkins) ja Elisan työkaveri Zelda (kolmatta kertaa ehdolla oleva ihanan mahtava Octavia Spencer). Zeldan ja Gilesinkin roolit ovat tärkeät, ja on hienoa, miten heille on luotu persoonaa eri tavoin. Zelda selittää ongelmistaan aviomiehensä (Martin Roach) kanssa ja tuo samalla hieman huumoria mukaan, kun taas Giles yrittää kaupitella maalauksiaan, jotta voisi saada taas kunnon töitä. Jenkins on oikein mainio ja lämminhenkinen Elisan naapurina, jonka seksuaalinen suuntautuminen tuodaan oivallisesti esiin. Spencer on tuttuun tapaansa loistava roolissa kuin roolissa ja mielestäni olisi vihdoin aikaa pistää Spencer ison filmin päärooliin, sillä sen hän olisi jo ansainnut. Leffassa nähdään myös Michael Stuhlbarg vesiolentoa tutkivana tohtori Hoffstetlerinä, Nick Searcy yrmyilevänä kenraali Hoytina ja David Hewlett hieman hömelönä ex-turvapäällikkö Fleminginä. Kolmikosta parhaiten esille pääsee mainio Stuhlbarg, jonka hahmo on tärkeä ja todella kiinnostava.
The Shape of Waterin juoni ei sinänsä ole mitään uutta ja tajunnanräjäyttävää. Ihmispäähenkilö tapaa erikoisen olennon ja he tutustuvat, samalla kun ilkeä armeijaan liitännäinen mies haluaa pitää olion itsellään, minkä takia päähenkilön täytyy tehdä kaikkensa suojellakseen uutta ystäväänsä. Tällainen on nähty jo useasti aiemmin, mutta erilainen ja erikoinen lähestymistapa, sekä yllättävät hetket tekevät tästä filmistä ainutlaatuisen ja ennen kaikkea upean teoksen. The Shape of Water ei ole turhaan ehdolla kolmestatoista Oscar-palkinnosta; se todella on yksi vuoden 2017 parhaista elokuvista! Del Toron tutun tyylin mukaisesti kyseessä on fantasiasatu aikuisille, jonka sisältö on kaunis niin visuaalisesti kuin tunnelmallisestikin. Filmi sijoittuu 1960-luvun alkuun ja se näkyy, kuuluu ja tuntuu aivan mielettömän hienosti. Tyyli on toteutettu niinkin hienosti, että tavallaan leffa voisi ihan hyvin olla 1960-luvulta. Taustalla soi usein klassista musiikkia tai sen ajan kipaleita, jotka pitävät katsojan kiehtoutuneena, samalla kun katselee lumoutuneena upeita lavasteita. Kontrasti Elisan ja Gilesin lämpimien asuntojen ja kylmän kolkon tutkimuslaitoksen välillä on täydellinen. Leffaan on muutenkin tehty kylmältä tuntuva maailma, jolloin Elisan ja vesiolennon välinen rakkaus tuo katsojalle tarvittavaa lämpöä.
Kyseessä nimittäin on rakkaustarina - hyvin kummallinen sellainen, vaikka edelleen myös erittäin kaunis. The Shape of Waterin rakkaustarina ihmisen ja olion välillä erottuu oivallisesti esimerkiksi Kaunottaresta ja hirviöstä (Beauty and the Beast - 1991), jossa Hirviökin on todellisuudessa ihminen ja King Kongista (1933), jossa rakkaustarina on lähinnä henkistä. Tässä romanssi saattaa nimittäin mennä yllättävänkin fyysiseksi... Kuten jo sanoin, Elisa on hyvin seksuaalinen henkilö, mikä johtaa asioihin, joita ei yleensä näe romanttisissa fantasiasaduissa. Kun tähän puoleen tottuu (mikä tapahtuu onneksi nopeasti), tuntuu se täydelliseltä piristysruiskeelta tutulle tarinalle. Mukana on myös toinen yllättävä, kummallinen ja herkkä kohtaus, mustavalkoinen sellainen, joka saattaa naurattaa tai itkettää tai molempia. Mukaan on saatu erinomaista koskettavuutta, jolloin herkimmät katsojat saattavat helposti huomata kyynelien valuvan poskea pitkin. Se ei toisaalta tule minään yllätyksenä. Hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa voi arvata, että kyseessä on koskettava teos. On upea ratkaisu, että Elisa on mykkä, sillä kun hän ja olento eivät pysty puhumaan, heidän täytyy näyttää tunteensa toisiaan kohtaan eri tavoin. Tämä on hienosti toteutettu, minkä lisäksi katsoja ymmärtää saman tien, miksi pari lähentyy niin nopeasti. Kuten Elisa tunteikkaasti viittoo Gilesille, olento ei ymmärrä Elisan puutteita, vaan on ensimmäinen, jolle Elisa on täydellinen sellaisenaan. Olento taas välittää Elisasta nopeasti sen takia, että Elisa näkee siinä paljon muutakin, kun muut vain kohtelevat sitä kuin hirviötä.
Jos The Shape of Waterista pitäisi sanoa virheitä tai ongelmia, niin omasta mielestäni niitä ovat lähinnä ihan pienesti laahaava toinen puolisko ja todella ennalta-arvattava loppuratkaisu. On lopetuskin kyllä kaunis, mutta itseäni silti häiritsi, kuinka sen tapahtumat kykenee kuvittelemaan liiankin helposti mielessä ennen kuin ne tapahtuvat. Niiden lisäksi olisin kaivannut mukaan hieman kauhua, kun mukana nyt kerran on se hirviö - ihan sama pitääkö monsterina vesiolentoa vai Stricklandia. Oivallista jännitystä kyllä löytyy, sekä yllättäviä raakuuksia, mutta niitä olisi voinut viedä hieman eteenpäin. Tai sitten elokuvassa on ihan tarpeeksi kauhua 1960-luvulle. Leffoista päätellen silloin pystyi luomaan pelkoa paljon yksinkertaisemmin tavoin. Joka tapauksessa: muutamasta pienestä ongelmastaan huolimatta The Shape of Water on loistava, kaunis, koskettava, jännittävä, lapsille aivan liian raaka, hieman jopa hauska, erikoisen seksikäs ja todella näyttävä filmi.
Guillermo del Toro on varsinainen satusetä aikuisille. Parin hudin (Pacific Rim, 2013 ja Crimson Peak, 2015) jälkeen on suuri ilo huomata, että herra pystyy yhä varmoihin hitteihin. Del Toro on todellinen mestari synkkien mutta kauniiden fantasiamaailmojen luomisessa, minkä Hellboyt ja Pan's Labyrinth ovat osoittaneet. Hän taitaa myös oikeat tunnelmat, minkä lisäksi hänen työstämänsä käsikirjoitus yhdessä Vanessa Taylorin kanssa on kliseistään huolimatta todella hyvä. Kuten jo sanoin, visuaalisesti elokuva on huikean näyttävä. The Shape of Water on kuvattu todella tyylikkäästi, minkä lisäksi sen valaisu ja värimäärittely ovat osuneet maalitauluunsa. Leikkaus on taidokasta, minkä lisäksi äänimaailma on hienosti toteutettu. Tutkimuslaitoksen lavasteet ovat käsittämättömän upeat, etenkin Stricklandin toimisto ja suurella altaalla varustettu tila, missä vesiolentoa pidetään. Tästä päästäänkin vesiolennon toteutukseen. Se näyttää nimittäin täydelliseltä. Otuksesta huomaa, että se on puvustuksen ja maskeerausten avulla tehty, eikä mikään tietokone-efektien lopputulos, jolloin se vaikuttaa pelottavan todelliselta. Onkin kummallista, ettei leffa saanut Oscar-ehdokkuutta maskeerauksestaan. Onneksi säveltäjä Alexandre Desplat sai kuitenkin ehdokkuuden musiikeistaan, jotka lisäävät ajan henkeä, sekä tarinan jännitystä, kauneutta ja viihtyisyyttä.
Yhteenveto:The Shape of Water on upean kaunis satuelokuva aikuisille. Sen juoni ei ole mitä originaalein, mutta sen erilainen lähestymistapa tekee siitä ainutlaatuisen teoksen, jota saatetaan tulevaisuudessa pitää fantasiaklassikkona. Leffaan luotu ajankuva on aivan mielettömän taidokkaasti toteutettu, jolloin 1960-luvun henki välittyy täydellisesti katsojille. Muutenkin filmin tunnelma pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja se onnistuu naurattamaan, jännittämään ja koskettamaan syvästi. Elisan ja vesiolennon rakkaustarina on erinomaisesti kerrottu, ja on täydellinen ratkaisu, ettei Elisa voi puhua, jolloin päästään yhteen elokuvanteon tärkeimpään sääntöön: näytä, älä kerro. Näyttelijät ovat huikeita läpi elokuvan; etenkin Sally Hawkins Elisana ja Michael Shannon inhottavana Stricklandina. Myös vesiolentoa esittävää Doug Jonesia täytyy kehua toistamiseen, sillä hän herättää olion täydellisesti eloon, mihin ovat vaikuttaneet paljon myös hämmästyttävät taitavat maskeeraus- ja puvustustiimit. Muutenkin leffan tekninen toteutus on näyttävä ja Alexandre Desplat voisi minun puolestani voittaa Oscarin sävellyksistään. Ohjaaja Guillermo del Toro on saanut aikaiseksi (omasta mielestäni) uransa toiseksi parhaimman filmin heti Pan's Labyrinthin jälkeen! Muutamista vioistaan huolimatta The Shape of Water on erinomainen elokuva, jonka katsomista suosittelen kaikille del Toron faneille, sekä fantasia- ja/tai romantiikkaelokuvista pitäville. Kissaihmisille, kuten itselleni, leffasta löytyy yksi aivan liian tuskallinen kohtaus, mikä herätti itsessäni muutamaksi sekunniksi suurta vihaa, mutta silti pidän elokuvaa yhtenä viime vuoden parhaimmista, enkä malta odottaa, että näen sen uudelleen!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.collider.com
The Shape of Water, 2017, Bull Productions, Double Dare You, Fox Searchlight Pictures
Ohjaus: Paul King Pääosissa: Ben Whishaw, Hugh Bonneville, Sally Hawkins, Julie Walters, Hugh Grant, Brendan Gleeson, Madeleine Harris, Samuel Joslin, Peter Capaldi ja Imelda Staunton Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
Michael Bondin luoma karhuherra Paddington teki ensiesiintymisensä kirjassa "A Bear Called Paddington", joka ilmestyi vuonna 1958. Siitä asti hahmo on ilahduttanut lapsia ja aikuisia ympäri maailman kirjoissa, sarjakuvissa, televisiosarjoissa ja vuodesta 2014 lähtien myös elokuvissa. Vuoden 2014 Paddington-elokuva esitteli hahmon uudelle sukupolvelle ja se yllätti vanhatkin fanit lämpimällä sydämellään ja riemukkaalla seikkailullaan. Alkuvuodesta 2015 ilmoitettiinkin, että jatkoa olisi tulossa. Loppuvuodesta 2016 alkoivat kuvaukset ja nyt Paddington 2 on viimein saamassa ensi-iltansa - Yhdysvaltoihin se saapuu tosin vasta ensi vuoden puolella, kerrankin niin päin! Vaikka karhuherra Paddington ei oikeastaan kuulunut lapsuuteeni, on vuoden 2014 leffa minulle todella tärkeä. Erityisen ihmeellisestä filmistä ei ole kyse, mutta se oli ensimmäinen arvostelu, jonka kirjoitin Elokuvan taikaa -sivulle! Ja nyt, 375 arvostelua myöhemmin on tiedossa sen jatko-osa! Ja se jos mikä sai minut arvostamaan tekemääni työtä. Itse aloin odottamaan Paddington 2:ta heti kun siitä ilmoitettiin ja sovin äitini kanssa meneväni katsomaan sen hänen kanssaan kuten edellisenkin osan. Jostain syystä Finnkino ei kuitenkaan ilmoittanut, että elokuvasta olisi tulossa alkuperäinen englanniksi puhuttu versio, ja mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin, sitä enemmän aloin jännittämään, enkö näe filmiä lainkaan teattereissa?! Onneksi leffasta järjestettiin kuitenkin englanniksi puhuttu lehdistönäytös ja kun päivää ennen sitä ei Finnkinon sivuilla ollut vieläkään tietoa englanniksi puhutuista näytöksistä, päätin etten ota riskiä ja menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Paddington!
Paddington aikoo ostaa harvinaisen kirjan syntymäpäivälahjaksi satavuotiaalle Lucy-tädilleen, mutta ennen kuin hän ehtii kerätä siihen tarvitsemansa rahat, kirja varastetaan. Paddingtonin täytyy Brownin perheen kanssa selvittää, kuka on varkauden takana.
Ben Whishawin ääninäyttelemä karhuherra Paddington on yhtä hurmaavan ihana hahmo kuin edellisessäkin osassa. Paddington on mukava kaikille ja hieman naiivisti uskoo kaikesta hyvää, jolloin häntä on helppo huijata. Leffan aikana hän saakin oppia uusia asioita, mutta niin myös muutkin päätyvät ymmärtämään asioita karhun vinkkelistä. Paddington on erittäin hassu tapaus, joka ihmettelee jälleen eri asioita Lontoossa ja päätyykin toilailemaan, vaikka tarkoittaa pelkkää hyvää. Hahmoa on todella mukava katsoa ja hänen seikkailuitaan toivoisi näkevänsä kauemminkin. Whishawin pehmeä ääni sopii taas kerran erinomaisesti lempeälle karhuherralle. Edellisestä osasta tuttu Brownin perhe tekee tietysti paluun, sillä heidän luokseen Paddington on jäänyt asumaan. Jokaiselle perheenjäsenelle on luotu oivasti jonkinlainen asia, jota he päätyvät tietty hyödyntämään jossain kohtaa. Perheen isä Henry Brown (Hugh Bonneville) kärsii keski-iän kriisistä ja hänen stressailuaan on huvittavaa seurata. Perheen äiti Mary Brown (Sally Hawkins) työstää uutta seikkailukirjaa ja hänestä riittää äidillistä lämpöä myös Paddingtonille. Judy-tytär (Madeleine Harris) on perustanut koululehden, kun taas Jonathan-poika (Samuel Joslin) on kehittänyt itselleen rap-persoonan, mitä ei kuitenkaan tuoda kovin onnistuneesti esille. Lapsihahmot jäävät muutenkin pahasti sivuun pitkiksi pätkiksi, mikä on iso harmi. Julie Waltersin näyttelemä rouva Bird puuhailee yhä Brownien talossa ja on oma koomisen kiukkuinen itsensä, mutta muuten hänen osansa on lähinnä roikkua mukana. Muita hahmoja elokuvassa ovat Hugh Grantin itseironisesti esittämä näyttelijä Phoenix Buchanan, Brendan Gleesonin näyttelemä tympeä kokki Knuckles, sekä edellisestä leffasta tutut Jim Broadbentin näyttelemä antiikkikauppias Gruber, Peter Capaldin esittämä Paddington-vihaaja Curry ja Imelda Stauntonin ääninäyttelemä Paddingtonin karhutäti Lucy. Hugh Grantin suoritus jää hauskasti mieleen ja on mahtavaa, kun näyttelijä kykenee heittämään vitsiä itsestään. Brendan Gleesonilta yrmyilyhahmo sujuu tietysti luonnostaan.
Paddington 2 on alusta alkaen erittäin riemukas seikkailuelokuva, josta koko perhe voi nauttia. Se ei ole pelkästään lapsille tehty, vaan se on toteutettu tavalla ja hengellä, josta aikuisetkin voivat innostua. Itse hymyilin iloisena lähes koko elokuvan ajan ja ainoat hetket, jolloin en hymyillyt, olivat hieman jopa koskettavia. Tällaisia koko perheen seikkailufilmien kuuluukin mielestäni olla. Paddington 2 saa nauramaan, liikuttumaan, sekä pienesti jännittämään, ja mikä tärkeintä, sen parissa aika tuntui kuluvan todella nopeasti, sillä filmi on niin mukaansatempaava. Varsinaista mysteeriä siinä ei ole, vaan ryöstäjä paljastetaan heti elokuvan alussa. Paljastus on kuitenkin hoidettu niin hyvin ja on hauska nähdä varas tekemässä muitakin ryöstöjä, ettei mysteerin puuttuminen ei haittaa. Ja kun rosvohahmo on vielä paljon parempi pahis kuin edellisen osan Millicent Clyde, jota Nicole Kidman todella kehnosti näytteli, niin katsojaa ei haittaa. Parissa kohtaa minua tosin hieman häiritsi, että rosvon täytyi vähän väliä kertoa katsojille suunnitelmansa, mutta sen pystyy katsomaan sormien läpi, koska filmiä on selkeästi tehty lapsiyleisö mielessä. Lapset kokevatkin varmasti paljon iloa Paddingtonin kohelluksesta, mutta se on tarpeeksi onnistunutta, jotta aikuinenkin voi viihtyä pöhköilyn parissa. Paddingtonin parturi- ja ikkunanpesuhetket ovat todella koomista seurattavaa kaikenikäisille. Vankilakohtaukset ovat varmasti aikuiskatsojille kiinnostavampaa nähtävää, sillä niihin on otettu vaikutteita filmeistä, joita lapset eivät joko saa katsoa tai jotka eivät heitä vielä kiinnosta. Loppuhuipennus on mitä luultavimmin jännittävä lapsille (muttei kuitenkaan mikään erityisen hurja), minkä lisäksi se pitää aikuisenkin hienosti otteessaan, vaikka kestääkin aika kauan. Koko elokuva pitää katsojia otteessaan alusta loppuun ja saa välittömästi vaatimaan jatkoa. Kyseessä on siis huikean hienosti onnistunut filmi, jonka jälkeen jää innolla odottamaan mahdollista Paddington 3:a. Elokuvassa on samaa lämmintä tunnelmaa kuin edellisessäkin osassa, minkä lisäksi se on myös tyylillisesti hyvin samanlainen. Lapsille ja edes pienesti lapsenmielisille aikuisille Paddington 2 on pakko-katsottavaa!
Filmin ohjauksesta vastaa edellisen elokuvan tavoin Paul King, jonka luoma tunnelma on erittäin hieno. Mukana on paikoitellen selkeää teatraalisuutta, mutta King saa sen tuntumaan täysin normaalilta. King vastaa edellisen osan tavoin myös käsikirjoituksesta yhdessä Simon Farnabyn kanssa. Kaksikon kirjoittama tarina on oivallisen koukuttava ja vauhdikas. Paddington 2 on myös hyvin kuvattu ja leikattu elokuva. Paikoitellen leikkaukset ovat jopa erittäin nokkelia ja taidokkaasti toteutettuja. Lavasteet ovat tyylikkäät, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ovat pääasiassa näyttävät. Digi-Paddington sopii realistisiin ympäristöihin täydellisesti ja välillä pääsee oikein ihailemaan, kuinka tarkasti karhuherra on toteutettu. Harmillisesti loppuhuipennuksessa efektit eivät ole mitä parhaimmat ja taustakankaan käytön huomaa selvästi. Äänitehosteet ovat kuitenkin mainiot ja Dario Marianellin säveltämät musiikit toimivat oivasti filmin aikana, vaikka eivät jääkään kovin hyvin mieleen. Edellisestä osasta tuttu jazz-porukka on mukana tässäkin.
Yhteenveto:Paddington 2 on mitä erinomaisin seikkailuelokuva koko perheelle! Se on mukaansatempaava, hauska, lämminhenkinen, liikuttava, sekä pienesti lapsia jännittävä kokonaisuus. Elokuva kulkee vauhdikkaasti eteenpäin, muttei kuitenkaan kiirehdi. Sen aikana ei aika käy kertaakaan pitkäksi, vaan se pitää otteessaan alusta loppuun. Vaikka hahmot yrittävätkin keksiä rosvon henkilöllisyyttä, ei siitä ole katsojille luotu mysteeriä. Varkaan henkilöllisyyden paljastaminen heti alussa voisi olla leffaa heikentävä tekijä, mutta tempausta onkin hyödynnetty erittäin hyvin. Näyttelijät ovat oivallisia rooleissaan ja visuaaliset tehosteet ovat loppuhuipennusta lukuunottamatta tyylikkäät. Mukana on pieni heikkous, että rosvo selittää jatkuvasti katsojille suunnitelmaansa, mutta silloin pitää muistaa, että elokuvaa on tehty lapsiyleisöä varten. Aikuisia ei kuitenkaan ole unohdettu, vaan hekin voivat kokea paljon riemua leffan aikana. Itse hymyilin lähes koko elokuvan ajan ja uskon saman tapahtuvan myös monille muille. Jos piditte edellisestä osasta, kannattaa ehdottomasti katsoa myös Paddington 2. Vanhemmat viekää lapsenne katsomaan tätä elokuvaa ja olen varma, että tekin nautitte kokemuksesta. Lopputekstien aikana nähdään vielä huvittava kohtaus, joten ei kannata poistua teatterista heti, kun ensimmäiset tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017 - Muokattu 10.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Paddington 2, 2017, Heyday Films, Amazon Prime Instant Video, Anton Capital Entertainment, Canal+, Ciné+, Marmalade Films Ltd., StudioCanal, TF1 Films Production, The Weinstein Company
Ohjaus: Gareth Edwards Pääosissa: Aaron Taylor-Johnson, Ken Watanabe, Elizabeth Olsen, Juliette Binoche, Sally Hawkins, David Strathairn ja Bryan Cranston Genre: jännitys, toiminta Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Godzilla on aika varmasti kaikkein tunnetuin elokuvahirviö. Ensiesiintymisensä liskomonsteri teki vuoden 1954 elokuvassa Gojira ja on sen jälkeen esiintynyt ties kuinka monessa leffassa. Oma ensikosketukseni hahmoon elokuvassa oli vuoden 1998 elokuva Godzilla. Kun ilmoitettiin, että 2014 ilmestyy uusi elokuva hirviöstä, niin innostuin kovasti. Trailerit näyttivät hienoilta ja Godzilla itse ei näyttänyt enää ylikasvaneelta dinosaurukselta. Menin heti avausviikonloppuna katsomaan elokuvan ja pakko sanoa, että olin erittäin pettynyt. Godzillaa näkyi vain hetken ja enimmäkseen keskityttiin pariin muuhun hirviöön. Blu-rayn sai kuitenkin hienoilla kansilla halvalla ja päätin antaa elokuvalle toisen mahdollisuuden ja onneksi tein niin, sillä toisella katsomiskerralla pidin elokuvasta paljon enemmän. Samoja ongelmia oli yhä, mutta tietoisena niistä pystyin nauttimaan elokuvasta sellaisena kuin se on. Japanissa ydinvoimalassa työskentelevä Joe Brody menettää vaimonsa onnettomuudessa, joka tuhoaa voimalan. 15 vuotta myöhemmin Joe palaa voimalalle poikansa Fordin kanssa ja heille selviää, että onnettomuuden aiheutti jättimäinen MUTO-olento. MUTO lähtee tuhoamaan lähellä olevia kaupunkeja ja ihmiset yrittävät keksiä keinoa pysäyttääkseen sen. Mukana myös liskomainen jättihirviö nimeltä Gojira, joka välillä käväisee elokuvassa.
Elokuvassa keskitytään enemmän ihmishahmoihin kuin hirviöihin, mikä on harmi, sillä ihmishahmot eivät ole kovin mieleenpainuvia. Aaron Taylor-Johnson esittää Ford Brodya, pomminpurkajaa, joka ei usko isänsä höpinöitä siitä, että jokin ulkopuolinen aiheutti voimalan tuhoutumisen, Fordin ollessa vielä lapsi. Taylor-Johnson vetää roolinsa hyvin ja on selkeästi elokuvan mielenkiintoisin ihminen. Monet varmasti odottivat, että Breaking Badista (2008-2013) tuttu Bryan Cranston olisi pääosassa tässä elokuvassa, mutta väärässä olivat. Cranstonin esittämä Joe Brody on vain sivuhahmo ja enimmäkseen keskitytään Joen poikaan. Cranstonin suoritus ei muutenkaan ole kovin ihmeellinen, joten on vain ihan hyvä, ettei hahmo esiinny kovin kauaa. Cranstonin puhuma japani on aika kamalaa ja samalla naurettavaa kuunneltavaa. Ken Watanaben esittämä tohtori Serizawa on mukana vain tuijottaakseen dramaattisesti asioita, hahmoja, hirviöitä ja tapahtumia, ja sanoakseen vielä dramaattisemmin repliikit "We call him... ...Gojira!" ja "Let them fight.", joista jälkimmäinen muuttui hyvin nopeasti internet-vitsiksi. Elizabeth Olsen esittää Fordin vaimoa Elle Brodya. Olsen vetää pienen roolinsa hyvin.
Kuten jo aiemmin sanoin, niin itse Godzilla ei esiinny kovin paljoa elokuvassa, mikä on tietysti suuri harmi, sillä sen takia ihmiset menevät elokuvaa katsomaan. Kestää lähes tunti ennen kuin Godzilla edes näkyy kunnolla ja saman tien kun Godzilla karjaisee ensimmäisen kerran, niin leikataan pois muualle ja varsinkin ensimmäisellä näkemiskerralla se alkoi ärsyttämään erittäin paljon. Ja samanlainen kohtauksesta pois -leikkaus tapahtuu uudelleenkin elokuvassa. Suurimmaksi osaksi Godzillasta näkyy tämän selkä, kun se ui paikasta A paikkaan B. Onneksi kohtaukset, joissa Godzilla esiintyy kunnolla (eli vasta loppu), ovat erittäin hienoja ja Godzilla näyttää visuaalisesti täydelliseltä. Voisi luulla, että tekijöiltä loppui raha kesken ja siksi Godzillaa ei näy.
Valitettavasti MUTO-olennot eivät näytä läheskään täydellisiltä. Koska ne vievät ruutuaikaa pois Godzillalta, niin niitä alkaa inhoamaan ja toivoo, että Godzilla repisi ne kappaleiksi. Muuten tehosteet ovat tyylikkäitä ja elokuvan tehosteet ovat erittäin toimivia. Toimintakohtaukset lopussa ovat näyttäviä. Tuhoutuvat rakennukset ovat visuaalista karkkia silmille, jos pitää katastrofielokuvista.
Jos ohjaaja Gareth Edwardsin nimi ei ole entuudestaan tuttu, niin ei ole ihme, sillä hänen ainoa kunnon elokuvansa ennen Godzillaa oli vuoden 2010 Monsters. Monstersia ja Godzillaa yhdistää se, että kummassakin on hirviöitä, joita haluaisi nähdä, mutta joita ei näytetä lähes ollenkaan. Niistä kahdesta elokuvasta suosittelen kuitenkin katsomaan Godzillan, sillä Monsters on aivan kauheaa kuraa. Seuraavaksi Gareth Edwardsilta on tiedossa vuoden lopussa ilmestyvä Star Wars -spin off: Rogue One (2016).
Elokuvan musiikista vastaa muun muassa kahdesta viimeisestä Harry Potterista (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 (2010) ja Part 2 (2011)) ja The King's Speechista (2010) tuttu säveltäjä Alexandre Desplat. Musiikki Godzillassa on toimivaa, paikoitellen hieman piinaavankin jännittävää. Äänitehosteet elokuvassa ovat huikeita, varsinkin Godzillan pitkä karjunta aiheuttaa kylmiä väreitä. Godzilla on kuvattu taidokkaasti ja leikattu hyvin - jos ei lasketa sitä, että lähes kaikista toimintakohtauksista siirrytään yhtäkkiä vähemmän kiinnostaviin kohtiin.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietenkin täydellinen. Lisämateriaalina elokuvassa on "MONARCH: Declassified", jossa on kolme lyhyttä videota, kuin salaisia yhtiön kansioita, joissa käsitellään MUTO:ja, Godzillaa ja elokuvan tapahtumia, ja "The Legendary Godzilla", joka käsittelee elokuvan tekoa. Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä. Yhteenveto:Godzilla ei ole täydellinen elokuva, mutta on silti paras elokuva, jonka olen nähnyt hirviöstä (muut näkemäni ovat alkuperäinen Gojira ja vuoden 1998 Godzilla). Itse Godzillaa kaipaisi lisää. Paljon lisää. Mutta kun katsoo elokuvaa tarinana, jossa ihmiset yrittävät selvitä hirviöiden taistellessa, niin se on viihdyttävää hömppää, jonka jaksaa katsoa uudestaan. Ensimmäisellä kerralla voi olla hyvinkin pettynyt elokuvaan, mutta ainakin omalla kohdalla Godzilla toimi paremmin, kun tiesi virheet valmiiksi. Jatko-osasta on puhetta ja toivoisin, että se tehtäisiin ja Godzillaa näytettäisiin enemmän. Brodyn perheen mukana olo ei haittaa, kunhan ylimääräiset monsterit ovat poissa tai ainakin taka-alalla. On myös puhetta, että olisi tulossa Godzillan ja King Kongin yhteiselokuva, mikä ei ainakaan omasta mielestäni kuulosta kovin hyvältä idealta. Lapsille Godzilla saattaa olla hieman liian karmiva. Jos haluaa katsoa helpon popcorn-kesäleffan, niin Godzilla on oiva valinta - katsokaa se kuitenkin pimeällä, sillä muuten synkistä kohdista ei ota mitään selvää.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.scified.com
Godzilla, 2014, Warner Bros. Entertainment Inc, Legendary, Ratpac-Dune Entertainment
