Arvostelu: Downton Abbey: Viimeinen näytös (Downton Abbey: The Grand Finale - 2025)

DOWNTON ABBEY: VIIMEINEN NÄYTÖS

DOWNTON ABBEY: THE GRAND FINALE

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Jim Carter, Brendan Coyle, Joanne Froggatt, Penelope Wilton, Kevin Doyle, Michael Fox, Paul Giamatti, Phyllis Logan, Raquel Cassidy, Sophie McShera, Lesley Nicol, Harry Hadden-Paton, Robert James Collier, Allen Leech, Paul Copley, Dominic West, Alessandro Nivola, Joely Richardson ja Arty Froushan

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) oli valtavan suosittu ja sarjan päätyttyä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvien muodossa. Ensimmäinen Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma hitti, mutta toinen elokuva Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022) ei ollut toivottu taloudellinen menestys, kriitikoiden ja fanien positiivisesta palautteesta huolimatta. Vuonna 2024 näyttelijä Imelda Staunton paljasti, että kolmas elokuva on tekeillä ja että se tulisi päättämään koko Downton Abbeyn. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Downton Abbey: Viimeinen näytös on saapunut elokuvateattereihin, enkä ole malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin todella paljon alkuperäisestä sarjasta sekä kahdesta ensimmäisestä leffasta. Olinkin innoissani, mennessäni katsomaan Downton Abbey: Viimeistä näytöstä loppuunmyytyyn Maximiin heti ensi-iltapäivänä.

Kun lady Maryn avioerosta muodostuu valtava seurapiirikohu ja kreivitär Coran veli menettää ison osan suvun rahoista, Crawleyn perheen täytyy tehdä vaikeita päätöksiä Downton Abbeyn tulevaisuuden suhteen.

Lukuun ottamatta viime syksynä menehtynyttä Maggie Smithiä, jonka hahmo, leskikreivitär Violet kuoli edellisessä elokuvassa, Downton Abbeyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kolmosleffan toimiessa tarinan päätöksenä. Granthamin jaarli Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja hänen vaimonsa Cora (Elizabeth McGovern) joutuvat ahtaalle, kun Coran veli Harold (Paul Giamatti) menettää ison osan suvun rahoista. Heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) joutuu myös negatiiviseen valoon, naisen otettua avioeron pettävästä miehestään (Matthew Goode), mitä pidettiin tuohon aikaan järkyttävänä skandaalina. Carson (Jim Carter) ja Patmore (Lesley Nicol) ovat jäämässä eläkkeelle pesteistään Downton Abbeyn hovimestarina ja kokkina, Andyn (Michael Fox) ja Daisyn (Sophie McShera) noustessa heidän tilalleen. Bates (Brendan Coyle) ja Anna (Joanne Froggatt) odottavat uutta lasta ja Thomas (Robert James-Collier) on löytänyt onnen näyttelijätähti Guy Dexterin (Dominic West) kanssa. Entinen lakeija Molesley (Kevin Doyle) yrittää kovasti saada käsikirjoitusuraansa käyntiin, kun taas hänen vaimonsa Phyllis (Raquel Cassidy) ja Carsonin vaimo Elsie (Phyllis Logan) pysyvät uskollisesti Coran kamarineitinä ja Downtonin taloudenhoitajana. Edesmenneen leskikreivittären ystävä Isobel Grey (Penelope Wilton) päättää muovata kylän vanhoja piirteitä 1930-luvulle sopivammiksi. Myös Maryn sisko Edith (Laura Carmichael), hänen miehensä Bertie (Harry Hadden-Paton) ja Tom Branson (Allen Leech) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina esitellään näyttelijä Noël Coward (Arty Froushan) ja Haroldia talousasioissa auttava Gus Sambrook (Alessandro Nivola). Näyttelijäkaarti suoriutuu jälleen kerran moitteettomasti rooleistaan ja heidän hahmonsa ovat mahtavat tutut itsensä.

Siirtymä televisiosta elokuviin ei ole helpoin homma ja usein tarinan jatkaminen elokuvien muodossa sen jälkeen, kun televisiosarja päättyi, on osoittautunut kömmähdykseksi. El Camino (2019) oli täysin turha jatko-osa täydellisesti päättyneelle Breaking Badille (2008-2013) ja The Many Saints of Newark (2021) oli täysin turha esiosa erinomaiselle The Sopranosille (1999-2007). Downton Abbey onnistui kuitenkin tässä tempussa, eikä vain kerran, eikä vain kahta kertaa, vaan nyt myös kolmannenkin kerran. Downton Abbey: Viimeinen näytös on loistava päätös loistavalle saagalle, jonka pariin palaan ilomielin tulevaisuudessakin, mitä en olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut sanovani, sillä Downton Abbey ei etukäteen vaikuttanut yhtään minun jutultani. 

Alusta alkaen on selvää, että kyseessä on päätösosa, mutta vaikka herkistely aloitetaankin hyvissä ajoin, ei leffa mene pelkän nyyhkyilyn parissa. Luvassa on jälleen runsaasti hauskoja hetkiä ja sutkautuksia. Osuvien näpäytysten mestari Violet saattaa olla poissa, mutta muut hahmot jatkavat tämän jalanjäljissä kunnioittavasti. Aika lailla kaikki hahmot saavat vielä tilaisuutensa loistaa ja koko Downton Abbeyn isä Julian Fellowes onnistuu ihailtavalla tavalla keksimään lähes kaikille jonkinlaisen juonikuvion, ilman että leffa tuntuu kiirehtivältä tai täyteen ahdetulta. Päätarinassa on tietty kyse itse Downton Abbeyn, sen asukkaiden ja sen henkilökunnan tulevaisuudesta, mikä tuo hyvää jännitettä kaiken keskelle. Kun lopulta on sitten aika jättää hyvästit näille hahmolle ja tältä omalla tavallaan kodilta tuntuneelle kartanolle, meinaa tippa tulla väkisinkin linssiin. Viimeistään ennen lopputekstejä nähtävän, Maggie Smithin muistolle tehdyn kauniin kunnianosoituksen aikana kyynelhanat aukeavat taatusti.

Ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka ohjasi myös edellisen Downton Abbey -elokuvan, Uuden aikakauden. Curtis hoitaa tonttinsa mallikkaasti toistamiseen, mitä auttaa toki Fellowesin mainio käsikirjoitus täynnä oivaa dialogia ja sulavaa juonikuvioiden punontaa. Downton Abbey: Viimeinen näytös on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat John Lunnin säveltämät musiikit. Kun tuttu tunnusmelodia pärähtää soimaan ensimmäisen ja viimeisen kerran, itse jylhän Downton Abbeyn tullessa näkyviin, iho nousee väkisinkin kananlihalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: The Grand Finale, 2025, Focus Features, Carnival Film & Television

Arvostelu: Vonkka (Wonka - 2023)

VONKKA

WONKA

Ohjaus: Paul King

Pääosissa: Timothée Chalamet, Calah Lane, Keegan-Michael Key, Olivia Colman, Paterson Joseph, Matt Lucas, Mathew Baynton, Tom Davis, Jim Carter, Natasha Rothwell, Rich Fulcher, Rakhee Thakrar, Hugh Grant, Rowan Atkinson ja Sally Hawkins

Genre: komedia, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Wonka, eli suomalaisittain Vonkka pohjautuu Roald Dahlin lastenkirjaan Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 1964). Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksi suoraa adaptaatiota, Gene Wilderin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Willy Wonka & the Chocolate Factory - 1971) ja Johnny Deppin tähdittämä Jali ja suklaatehdas (Charlie and the Chocolate Factory - 2005). Vuonna 2016 Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnitella esiosaleffaa suklaatehtaan omistajan, Villi Vonkan nuoruudesta. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2021 ja nyt Vonkka on saapunut elokuvateattereihin. Itse en pahemmin odottanut elokuvan näkemistä. Pidän sekä Wilderin, että Deppin leffoista, mutten kokenut tarvetta jälleen uudelle elokuvalle Vonkasta. Elokuvan trailerit eivät vakuuttaneet minua, mutta kun elokuva alkoikin yhtäkkiä kerätä kehuja maailmalta, kiinnostukseni heräsi hieman. Kävinkin katsomassa Vonkka-elokuvan sen ennakkonäytöksessä IMAXissa.

Nuori Villi Vonkka saapuu suklaasta tunnettuun kaupunkiin, haaveenaan avata oma suklaapuotinsa. Homma ei ole kuitenkaan niin helppo kuin Vonkka oli ajatellut, sillä kaupunkia pyörittävät suklaakartelli ei ole valmis luopumaan korkeasta asemastaan nuorukaisen tieltä.

Pääroolissa nuorena Villi Vonkkana, taikurina, keksijänä ja suklaatekijänä nähdään muun muassa uusista Dyyni-elokuvista (Dune - 2021-2024) tuttu Timothée Chalamet. Rooliin oli aluksi ehdolla Ryan Gosling, Tom Holland, Donald Glover ja Ezra Miller, mutta kun Paul King valittiin elokuvan ohjaajaksi, hän oli jo päättänyt, että Chalamet tultaisiin näkemään roolissa. Yleensä synkkäsävyisempiä ja draamapainotteisempia elokuvia tekevä Chalamet pääsee vihdoin irrottelemaan oikein kunnolla nuoren Vonkan osassa, näyttäen näyttelijätaitojensa moninaisuutta. Chalamet istuu todella hyvin vekkulin, haaveilevan ja hieman sinisilmäisen suklaatekijän rooliin ja saa katsojan tykästymään tästä uudesta Vonkka-tulkinnasta saman tien. Vaikka Dahlin kirjan lukeneet ja aiemmat elokuvasovitukset nähneet tietävätkin, kuinka hahmolle käy, tämän puolesta silti jännittää ja tätä kannustaa, kun Vonkka yrittää saada omaa, erikoista suklaapuotiaan avattua.

     Elokuvassa nähdään myös Paterson Joseph, Matt Lucas ja Mathew Baynton kaupunkia johtavana suklaakartellina, Nuljaskana, Kyyläsenä ja Filunkisena, Keegan-Michael Key kaupungin poliisipäällikkönä, Olivia Colman ja Tom Davis hämärää majataloa pyörittävinä rouva Putsiksena ja herra Kliinisenä, Calah Lane ja Jim Carter majatalossa työskentelevinä Nettana ja Albert Matikkana, Rowan Atkinson paikallisena kirkkoherra Juliuksena, sekä Hugh Grant pienenä oranssina miehenä, Oompa Loompana. Näyttelijäkaarti irrottelee läpikotaisin lystikkäästi ja poppoon herkullisimman roolityön tarjoaa Colman, joka todella näyttää, että hän voi venyä ties millaisiksi hahmoiksi. Grantin ruutuaika Oompa Loompana jää yllättävänkin pieneksi. Toisaalta Grant on kuivan huumorinsa kanssa niin lystikäs, että häntä haluaisi nähdä lisää, mutta Oompa Loompan tietokonetehostetoteutus on niin keskeneräisen näköinen, että hahmo pistää tökerösti silmään aina, kun hän on ruudulla.

Menin tosiaan katsomaan Vonkkaa varsin skeptisin ennakko-odotuksin, mutta ilokseni voin sanoa, että poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Kyseessä on erittäin mainio koko perheen satuelokuva, jota suosittelen oikein lämpimästi käymään katsomassa nyt joulun aikaan. Se on myös osoitus siitä, että jokin leffa voi olla täysin selvä rahastusyritys studiolta, mutta kun siihen pestaa oikeat tekijät ohjaksiin, voi lopputulos olla silti rakkaudella ja lämmöllä tehty. Mitäpä muuta voikaan odottaa Paul Kingiltä, mieheltä, joka ohjasi mahtavan Paddingtonin (2014) ja vielä paremman Paddington 2:n (2017)? Vaikkei Vonkka ylläkään niiden loistokkaalle tasolle, King osoittaa jälleen, että hän on viimeisen vuosikymmenen taidokkain koko perheen elokuvien tekijä.

Siinä, missä monet muut viimeaikaiset koko perheen leffat ovat muuttuneet ylivauhdikkaaksi meuhkaamiseksi ja koheltamiseksi, Vonkasta löytyy sydäntä ja sielua. Seassa on omat vauhdikkaat ja ilahduttavan pöljät hetkensä, mutta elokuva ei koskaan aliarvioi lapsikatsojia, kuten monet muut vastaavat viime vuosilta. Elokuva ei koe tarvetta viskata jatkuvia visuaalisia ärsykkeitä ruudulle, vaan se etenee rauhassa omalla painollaan, mutta silti toimivan reippaasti eteenpäin. Nuoren Vonkan tarinaa ryhtyy seuraamaan yllättävänkin kiinnostuneena ja hänen matkansa on täynnä erilaisia mutkia ja töyssyjä, joilla rakennetaan menevää draamaa ja jännitettä. Huumoria on mukana runsaasti ja leffan aikana niin lapset kuin aikuisetkin pääsevät nauramaan useasti ääneen. Teemat unelmien jahtaamisesta ovat tärkeitä ja elokuvasta jää erittäin miellyttävä ja hyvä fiilis.

Kingin rakentama ilmapiiri on läpikotaisin ilahduttava ja hän saa aikaiseksi vauhdikkaita kohtauksia ilman, että ne muuttuvat rasittavaksi sekoiluksi. Hänen ja Simon Farnabyn käsikirjoitus on myös oivallinen, joskin kaksikko olisi voinut kirjoittaa mukaan jotain viitettä siitä, miten Vonkkasta muovautuu myöhemmin erakko ja aikamoinen sekopää, jota ei paljoa kiinnosta ahneiden lasten karut kohtalot suklaatehtaassaan. Lukuun ottamatta kömpelösti toteutettua Oompa Loompaa, elokuva on teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu, leikattu ja ajoittain todella tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat upeat, puvut hienot ja maskeeraukset oivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Joby Talbotin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Neil Hannonin työstämät laulut eivät jää erityisemmin mieleen, mutta musikaalinumerot ovat silti hyvin toteutettuja. Uusista kappaleista paras on pesubiisi Scrub, Scrub, mutta lopulta päähän jää tietty soimaan klassinen Oompa Loompa -hyräily. Kaiken kaikkiaan Vonkka tuntuu, näyttää ja kuulostaa ihastuttavasti vanhemmalta elokuvalta kuin se onkaan, eikä leffaa lähes missään kohtaa vaivaa se muovisuus, mistä monet nykypäivän leffat kärsivät.

Yhteenveto: Vonkka on yllättävän mainio koko perheen elokuva, josta jää hyvä ja lämmin tunne. Timothée Chalamet hyppää ilahduttavasti eksentrisen suklaatekijän saappaisiin ja muukin näyttelijäkaarti suoriutuu pätevästi hänen ympärillään - etenkin niljakkaalla hahmollaan riemastuttavasti herkutteleva Olivia Colman. Hugh Grant esittää Oompa Loompaa hupaisasti, mutta hahmon visuaalinen toteutus jättää toivomisen varaa. Elokuvan tarina nappaa kivasti mukaansa ja siitä löytyy paljon oivaa huumoria ja ihan kelpo jännitettäkin, vaikka Dahlin tarinan tuntevat tietävätkin, miten hommassa käy. Leffan ilmapiiri on erittäin miellyttävä ja siitä löytyy sellaista vanhanaikaista satumaisuutta, mikä nykypäivän muovisista koko perheen rainoista on jäänyt uupumaan. Lavasteet ja asut ovat upeat ja musikaalinumerot veikeästi toteutetut, vaikka laulut eivät pahemmin jääkään mieleen. Jos siis etsit oikeasti hyvää elokuvaa koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen, Vonkka sopii tarkoitukseen täydellisesti. Voin kuvitella, että tulevaisuudessa leffa istuu erittäin hyvin myös kotona katsottavaksi talvella. Pakkanen ei haittaa, kun vetää villasukat jalkaan ja kääriytyy peiton alle kaakaokupin kanssa katselemaan Vonkan suklaantäyteistä seikkailua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wonka, 2023, Warner Bros., Heyday Films, Village Roadshow Pictures

Arvostelu: Meripeto (The Sea Beast - 2022)

MERIPETO

THE SEA BEAST

Ohjaus: Chris Williams

Pääosissa: Karl Urban, Zaris-Angel Hator, Jared Harris, Marianne Jean-Baptiste, Jim Carter, Doon Mackichan, Dan Stevens ja Kathy Burke

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sea Beast, eli suomalaisittain Meripeto on Netflixin animaatioelokuva. Disneyn animaatiot Bolt (2008) ja Big Hero 6 (2014) ohjannut Chris Williams kehitteli elokuvan tarinan työnimellä "Jacob and the Sea Beast" ja esitteli sen Netflixille, joka tarttui projektiin. Animointi käynnistyi ja lopulta Meripeto julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa heinäkuussa 2022. Elokuva nousi suosituksi ja se keräsi kehuja kriitikoilta. Itseäni leffa ei erityisemmin kiinnostanut, kun se julkaistiin ja ajattelinkin jättää sen väliin. Kuitenkin kun Meripeto sai parhaan animaatioelokuvan Oscar-ehdokkuuden, päätin lopulta antaa sille sittenkin mahdollisuuden ja katsoin sen muutamaa päivää ennen Oscar-gaalaa.

Satojen vuosien ajan meripedot ovat hyökänneet ihmisten kimppuun. Jacob Holland on yksi monista meripetojen metsästäjistä ja vannoutunut suojelemaan ihmisiä näiltä hirviöiltä. Hänen näkemyksensä kuitenkin muuttuu, kun metsästäjien laivaan livahtaa nuori tyttö Maisie.

Elokuvan keskiössä ovat Jacob Holland (äänenä Karl Urban), meripetojen metsästykselle omistautunut mies ja Maisie Brumble (Zaris-Angel Hator), nuori orpotyttö, joka haluaa jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä meripetometsästäjänä. Aluksi Jacob ei millään jaksaisi innokasta tyttöä, mutta kuten arvata saattaa, hänen ja Maisien välille syntyy vähitellen ystävyys, jossa näkemys meripedoista alkaa hiljalleen muovautua. Hahmot ovat oivalliset, joskin turhankin tavanomaiset animaatiogenressä, vailla mitään selvää massasta erottavaa piirrettä.

     Muita hahmoja leffassa ovat meripetometsästäjien laivan, Väistämättömän kapteeni Crow (Jared Harris) ja perämies Sarah Sharpe (Marianne Jean-Baptiste), sekä paikallisen kuningaskunnan kuningas (Jim Carter) ja kuningatar (Doon Mackichan) ja näiden kuninkaallista laivastoa johtava amiraali Hornagold (Dan Stevens). Sivuhahmot eivät ole erityisen kaksisia ja erityisesti kapteeni Crow on kiirehtien ja kömpelösti kirjoitettu hahmo. Hänen kaarensa on ontuva ja siinä tehdään varsin turhauttavia ratkaisuja. Ääninäyttelijät kuitenkin suoriutuvat mallikkaasti rooleistaan.

Meripedon nähtyäni tulin siihen tulokseen, että olisin periaatteessa voinut jättää sen väliin. Elokuvan saama parhaan animaatioleffan Oscar-ehdokkuus sai minut kiinnostumaan leffasta, mutta lopputulos ei onnistunut säväyttämään minua muulla kuin visuaalisella annillaan. Leffan aikana jopa ihmettelin, että miten Meripeto edes sai animaatioehdokkuuden, kun esimerkiksi mielestäni paremmat Lightyear (2022), Tikun ja Takun pelastuspartio (Chip 'n Dale: Rescue Rangers - 2022), Hurja jengi (The Bad Guys - 2022) ja DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022) jäivät nuolemaan näppejään? Älkää kuitenkaan käsittäkö minua väärin, ei Meripeto huono elokuva ole, ei todellakaan. Se vain on aika geneerinen ja unohdettava tapaus kaikessa kelvollisuudessaan.

Veikkaan, että lapsikatsojiin Meripeto voi iskeä lujaa. Se on pääasiassa oikein viihdyttävä meriseikkailu, josta löytyy vauhtia ja vaaroja, sekä ajoittain ripaus huumoriakin. Alkupään kohtaamiset meripetojen kanssa voivat olla jopa varsin jännittäviä, mutta silti innostavia toimintakohtauksia, joilla napataan katsoja mukaan seikkailuun. Elokuvasta löytyy myös vahvoja ja tärkeitä teemoja liittyen ihmisten suhteeseen vaarallisina koettuihin eläimiin, kuten vaikkapa haikaloihin. Olisivatko nämä meripedotkaan haitaksi, jos elokuvan ihmishahmot eivät tunkeutuisi niiden reviirille? Pohdinta on oivallista, mutta samalla se tuntuu muista lastenleffoista kopioidulta. Meripedon selkein vertailukohta on Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja kun tämä nousee mieleen, katsojana voi oikeastaan arvata kaiken, mitä leffassa tulee tapahtumaan. Niinpä aluksi todella lupaavalta vaikuttava meriseikkailu muuttuu vääjäämättä hieman mielikuvituksettomaksi ja liian turvallisilla korteilla pelaavaksi.

Elokuvaa ei kuitenkaan voi moittia sen visuaalisesta tarjonnasta. Meripeto on todella näyttävästi animoitu ja sitä kelpaisi katsoa isolta valkokankaalta leffateatterissa kotisohvan ja television sijaan. Suuret kohtaukset meripetojen ja niiden metsästäjien välillä ovat komeaa katseltavaa, puhdasta silmäkarkkia. Laiva on täynnä yksityiskohtia, meripedot ovat hienoja luomuksia ja ympärillä oleva vesi on erinomaisesti tehty. Elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tehostavat seikkailun henkeä etenkin alkupäässä, vaikkakin jotkut hänen melodiansa yhdistettynä kuvastoon laivan kimppuun käyvästä lonkerohirviöstä nostavatkin herkästi mieleen Pirates of the Caribbean: Kuolleen miehen kirstussa (Pirates of the Caribbean: Dead Man's Chest - 2006) käydyn taiston Kraken-olentoa vastaan.

Yhteenveto: Meripeto on kelvollinen ja passelin viihdyttävä animaatioseikkailu, jonka käsikirjoitus kuitenkin lainailee liikaa muualta ja hukkuu siten mielikuvituksettomuuteen. Läpi leffan katsoja voi huomata mielleyhtymiä vaikkapa Pirates of the Caribbeaniin ja Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuviin, jälkimmäiseen erityisesti tarinan puolesta. Lapsille leffa tarjoaa takuulla jännitystä, mutta aikuiselle elokuva voi olla liian varman päälle ja yllätyksettömästi tehty. Elokuva sisältää hyviä viestejä ihmisten suhteesta eläimiin, minkä lisäksi siinä on ihan hauskoja hetkiä, vauhdikkaita toimintakohtauksia ja mukavaa seikkailun henkeä. Parasta elokuvassa on sen upea visuaalinen anti. Leffa on erinomaisesti animoitu ja onkin sääli, että sitä pitää katsoa kotona televisiosta, eikä elokuvateatterissa isolta kankaalta. Meripeto ei huimaa päätä tarinallaan, mutta siitä löytyy tarpeeksi hyviä puolia nostamaan laadultaan seilailevan elokuvan pinnalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sea Beast, 2022, Netflix, Netflix Animation

Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: Downton Abbey (2019)

DOWNTON ABBEY

Ohjaus: Michael Engler
Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Jim Carter, Phyllis Logan, Allen Leech, Joanne Froggatt, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Kevin Doyle, Penelope Wilton, Brendan Coyle, Michael Fox, Imelda Staunton, Tuppence Middleton, Simon Jones, Geraldine James, Harry Hadden-Paton, David Haig, Raquel Cassidy, Kate Phillips, Philippe Spall, Max Brown, Stephen Campbell Moore ja Matthew Goode
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) on nauttinut suuresta suosiosta heti ensimmäisestä tuotantokaudestaan lähtien. Sarja on noussut arvostettuun asemaan ja se on voittanut lukuisia palkintoja. Kuudennen tuotantokauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä, mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi levitä huhu Downton Abbey -elokuvasta. Kesällä 2018 vihdoin ilmoitettiin, että leffa on kuin onkin tulossa. Innostus levisi, kun selvisi, että lähes koko näyttelijäkaarti oli palaamassa elokuvaa varten. Alunperin filmin oli tarkoitus ohjata Brian Percival, mutta hän luopui hommasta, jolloin hänet korvattiin Michael Englerillä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Downton Abbey -elokuva on saapunut elokuvateattereihin. Itse aloin katsomaan sarjaa vasta tänä kesänä, juurikin valmistautumisena tähän leffaan. Olin todella yllättynyt, kuinka sarja onnistuikin nappaamaan minut mukaansa ja kuinka aloin todella välittämään sen hahmoista. Kun olin katsonut sarjan loppuun, oli minulla hieman ristiriitaiset ajatukset leffaa koskien. Toisaalta en malttanut odottaa sen näkemistä, mutta samalla minua jännitti, että mitä jos se onkin vain turha ja ylimääräinen tekele, mikä pilaa viimeisen kauden hienon lopun. Menin katsomaan Downton Abbeyn sen ennakkonäytöksessä yhdessä sarjaa fanittavan isoäitini kanssa ja pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Ai että minä pidin tästä elokuvasta!

Itse kuningas ja kuningatar saapuvat vierailulle Downton Abbeyyn, mikä aiheuttaa aikamoista häslinkiä.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tutut hahmot sarjan päätöskaudelta tekevät paluun elokuvassa ja on aivan mahtavaa nähdä, kuinka riemulla näyttelijät palaavat rooleihinsa muutaman vuoden tauon jälkeen. Granthamin jaarli, lordi Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja Granthamin kreivitär, lady Cora Crawley (Elizabeth McGovern) odottavat jännittyneesti hienoa vierailua, kun taas heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) ja lady Edith (Laura Carmichael) eivät ole yhtä innoissaan. Tom Branson (Allen Leech) odottaa vierailua vieläkin vähemmän republikaanina. Leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith) tarjoaa jälleen hauskimmat hetket ja hänen nokkelaa sanailua Isobel Crawleyn (Penelope Wilton) kanssa on aina hauska seurata. Myös lady Maryn ja lady Edithin miehet Henry Talbot (Matthew Goode) ja Bertie (Harry Hadden-Paton) ovat mukana, vaikkakin Henry käy lähinnä vain kääntymässä, sillä Goodella oli muita projekteja työn alla kuvausten aikana.

Charles Carson (Jim Carter) luopui sarjan kuudennella tuotantokaudella hovimestarin hommista ja elää nyt rauhallista kotielämää vaimonsa, Downtonin taloudenhoitajatar Hughesin (tai no, nykyään Carsonin) kanssa. Uutena hovimestarina toimii Thomas Barrow (Robert James-Collier), joka on pidettävämpi kuin koskaan. Kamarineiti Anna (Joanne Froggatt) yrittää auttaa kaikessa, mutta hänen miehensä John Bates (Brendan Coyle) jää hieman taka-alalle. Kokki Patmore (Lesley Nicol) ja häntä auttava Daisy (Sophie McShera) kiirehtivät jälleen keittiöhommissa, samalla kun nuori miespalvelija Andy (Michael Fox) on iskenyt silmänsä Daisyyn. Molesley (Kevin Doyle) ei jättäisi mistään hinnasta pois mahdollisuutta tarjoilla kuninkaallisille, mutta kamarineiti Baxteria (Raquel Cassidy) hädintuskin näkee koko leffan aikana. Näyttelijät todella pistävät parastaan leffassa ja on suuri ilo nähdä nämä hahmot jälleen!
     Uusina hahmoina taas esitellään kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James), heidän tyttärensä prinsessa Mary (Kate Phillips), sekä heidän veikeät palvelijansa, kuten hovimestari Wilson (David Haig), Ellis (Max Brown) ja kokki Courbet (Philippe Spall). Carsonia näyttelevän Jim Carterin vaimo Imelda Staunton näyttelee leffassa lordi Robertin serkkua lady Maud Bagshawta ja Tuppence Middleton esittää tämän kamarineitiä Lucy Smithiä. Uudet näyttelijät ovat jälleen pelkkiä nappivalintoja. Staunton on tietty aina todella hyvä, mutta lisäksi Jones ja James ottavat kuninkaallisten roolit täydellisesti haltuunsa, ja heidän palvelijansa ja näiden näyttelijät ovat erittäin hyviä ja omalaatuisia tapauksia.

On vaikea kuvitella, että tekijät olisivat saaneet tätä parempaa Downton Abbey -elokuvaa työstettyä. Näyttelijät ovat täydessä vireessä, visuaalisuus on tietty tarkinta laatua ja tunnelma on täysin kohdallaan. Valtava hymy levisi huulilleni heti, kun leffa alkoi ja tutut musiikit lähtivät soimaan. Yllättävä tunnekuohu iski, kun Downton Abbeyn kartano ilmestyi näkyviin ja innostuin, kun hahmot tuotiin yksi kerrallaan takaisin. Sama hymy ja lämmin, kotoisa tunne pysyivät yllä alusta loppuun saakka. Onneksi leffa ei ole kuitenkaan pelkkää tunteilla leikittelyä, vaan siihen on oikeasti keksitty hyvä tarina ja se tarina on kerrottu loistokkaasti. Kuninkaan ja kuningattaren visiitti on erinomainen lähtökohta ja sillä toden teolla leikitellään läpi elokuvan. On todella hupaisaa seurata, kuinka Downtonin väki suhtautuu arvovieraisiin, etenkin kun palvelijat tajuavat, että kuningas ja kuningatar tuovat oman palvelusväkensä, eikä downtonlaisille löydy käyttöä.

Filmin tarinankerrontaa kuvaa hyvin sana "reipas", sillä se kulkee todella reippailla askelilla eteenpäin. Elokuva ei turhia hidastele, vaan painelee vain menemään. Kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan rytmitys on esimerkillisen upeaa. Vaikka muutama hahmo jääkin harmillisesti varjoon, elokuva hyödyntää suurta hahmogalleriaansa pääasiassa erittäin taidokkaasti. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, sillä leffa siirtyy reippaasti hahmosta ja juonikuviosta toiseen. Meno on päällä ihan koko ajan ja elokuvan kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Itseäni jäi ihan harmittamaan, kuinka nopeasti filmi loppuikaan ja olisin voinut viettää Downton Abbeyssa aikaa vielä ainakin tunnin lisää.

Muutama tuttuni on pohtinut, voiko tätä elokuvaa katsoa, jos ei ole katsonut itse sarjaa. Tavallaan voi ja tavallaan ei. Itse tarina ei ole selkeää jatkumoa sarjalle, vaan oma kertomuksensa sarjan tutuilla hahmoilla, joten siinä mielessä Downtonin pariin voi hypätä suoraan elokuvan kautta. Toisaalta elokuva ei tietenkään tarjoa yhtä selkeää kokemusta kuin niille, jotka ovat katsoneet sarjan. Koska hahmogalleria on näin laaja ja kestoa on vain kaksi tuntia, ei leffa käytä lainkaan aikaa esitelläkseen hahmoja niille, jotka eivät heitä entuudestaan tunne. Muutaman hahmon kohdalla on tärkeää tietää heidän historiansa, sillä muuten heidän juonikuvionsa voivat tuntua yhdentekeviltä. Downton Abbeyn faneille tämä elokuva taas on luultavasti pelkkää riemujuhlaa. Se pitää sarjasta tutun korkean tason yllä kaikilla osa-alueilla ja tarjoaa paljon iloa. Draamaakin on mukana ja kyyneleisiin kannattaa ehkä varautua... itse tosin herkistyin lähinnä siitä, kun pääsin matkaamaan takaisin Downtoniin ja vieläpä valkokankaalla. Jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitää löytää, niin se että hahmot pysyvät aika samanlaisina koko leffan alusta loppuun. Toisaalta tämä ei häiritse itseäni, sillä leffa kertoo vain muutaman päivän tapahtumat. On turha odottaa suuria muutoksia hahmoissa yhden leffan aikana, kun muutokset ovat tapahtuneet hitaasti 52 jaksoa sisältävän sarjan aikana, mikä kattaa yli 10 vuoden tapahtumat.

Elokuvan on ohjannut Michael Engler, joka toimi ohjaajana muutamissa Downton Abbey -sarjan jaksoissa. Angler rakentaa tunnelmaa hienosti ja käsikirjoittaja Julian Fellowesin kanssa hän pitää pakettia erittäin hyvin kasassa. Fellowesin käsikirjoitus on napakka ja taidokkaalla leikkauksella kaikki turha on jätetty pois ja lopputuotteessa on pelkkää asiaa. Teknisestä puolesta huomaa, että rahaa on ollut enemmän ja esimerkiksi Downtonia kuvataan useaan otteeseen vaikuttavilla ilmakuvilla. Kuvaus on muutenkin upeaa ja innostuin etenkin pitkistä kuvista palvelijoiden tilojen käytävillä, missä kamera seuraa yksitellen hahmoja kiireen keskellä. Lavasteet ja puvut ovat tietysti fantastiset ja on huutava vääryys, jos leffa ei ole edes ehdolla parhaan lavastuksen ja -puvustuksen Oscar-palkinnoista. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit ovat yhtä valloittavat kuin sarjassakin.

Yhteenveto: Downton Abbey -elokuva on mitä mahtavin jatko hienolle sarjalle ja se tarjoaa varmaa riemua sarjan faneille. Jos sarjaa ei ole katsonut, voi olla vaikea hypätä tarinan kyytiin suoraan leffan kautta, kun hahmot eivät ole tuttuja, eikä elokuva käytä turhaan aikaa heidän esittelemiseen. Itse asiassa leffa ei käytä turhaan aikaa mihinkään, vaan se on todella napakasti ja reippaasti rytmitetty. Kaikki turha on leikattu pois ja elokuvassa on pelkkää asiaa. Valtavaa hahmogalleriaa hyödynnetään esimerkillisen hienosti, vaikka muutamat hahmoista jäävätkin hieman taka-alalle. Monien juonikuvioiden välillä seilataan tarkasti kirjoitetusti, eikä tylsää hetkeä ole mukana, kun filmissä jatkuvasti tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista. Elokuva ei hidastele eikä kiirehdi, vaan sen tarina kerrotaan todella hyvin. Näyttelijät ovat tietysti erinomaisia ja uudet näyttelijälisäykset toimivat myös mainiosti. Huumoria on mukana yllättävänkin paljon ja Maggie Smith tarjoaa tietty useat naurut. Tunnelma on valloittavan ihana ja itselleni levisi lämmin ja hyvä tunne elokuvan ensiminuuteista alkaen. Koskettavuutta on myös mukana, mutta pääasiassa vain hymyilin läpi leffan. Teknisesti filmi on taidolla tehty ja täytyyhän niitä lavasteita ja asuja kehua vielä kerran. Musiikitkin ovat fantastiset! Downton Abbeyn fanille (voin kai laskea itseni sellaiseksi) tämä elokuva on loistava kokemus ja todella toivon, että tälle tehdään pian jatkoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Downton Abbey, 2019, Carnival Film & Television, Focus Features, Perfect World Pictures