Arvostelu: Downton Abbey: Viimeinen näytös (Downton Abbey: The Grand Finale - 2025)

DOWNTON ABBEY: VIIMEINEN NÄYTÖS

DOWNTON ABBEY: THE GRAND FINALE

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Jim Carter, Brendan Coyle, Joanne Froggatt, Penelope Wilton, Kevin Doyle, Michael Fox, Paul Giamatti, Phyllis Logan, Raquel Cassidy, Sophie McShera, Lesley Nicol, Harry Hadden-Paton, Robert James Collier, Allen Leech, Paul Copley, Dominic West, Alessandro Nivola, Joely Richardson ja Arty Froushan

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) oli valtavan suosittu ja sarjan päätyttyä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvien muodossa. Ensimmäinen Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma hitti, mutta toinen elokuva Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022) ei ollut toivottu taloudellinen menestys, kriitikoiden ja fanien positiivisesta palautteesta huolimatta. Vuonna 2024 näyttelijä Imelda Staunton paljasti, että kolmas elokuva on tekeillä ja että se tulisi päättämään koko Downton Abbeyn. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Downton Abbey: Viimeinen näytös on saapunut elokuvateattereihin, enkä ole malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin todella paljon alkuperäisestä sarjasta sekä kahdesta ensimmäisestä leffasta. Olinkin innoissani, mennessäni katsomaan Downton Abbey: Viimeistä näytöstä loppuunmyytyyn Maximiin heti ensi-iltapäivänä.

Kun lady Maryn avioerosta muodostuu valtava seurapiirikohu ja kreivitär Coran veli menettää ison osan suvun rahoista, Crawleyn perheen täytyy tehdä vaikeita päätöksiä Downton Abbeyn tulevaisuuden suhteen.

Lukuun ottamatta viime syksynä menehtynyttä Maggie Smithiä, jonka hahmo, leskikreivitär Violet kuoli edellisessä elokuvassa, Downton Abbeyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kolmosleffan toimiessa tarinan päätöksenä. Granthamin jaarli Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja hänen vaimonsa Cora (Elizabeth McGovern) joutuvat ahtaalle, kun Coran veli Harold (Paul Giamatti) menettää ison osan suvun rahoista. Heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) joutuu myös negatiiviseen valoon, naisen otettua avioeron pettävästä miehestään (Matthew Goode), mitä pidettiin tuohon aikaan järkyttävänä skandaalina. Carson (Jim Carter) ja Patmore (Lesley Nicol) ovat jäämässä eläkkeelle pesteistään Downton Abbeyn hovimestarina ja kokkina, Andyn (Michael Fox) ja Daisyn (Sophie McShera) noustessa heidän tilalleen. Bates (Brendan Coyle) ja Anna (Joanne Froggatt) odottavat uutta lasta ja Thomas (Robert James-Collier) on löytänyt onnen näyttelijätähti Guy Dexterin (Dominic West) kanssa. Entinen lakeija Molesley (Kevin Doyle) yrittää kovasti saada käsikirjoitusuraansa käyntiin, kun taas hänen vaimonsa Phyllis (Raquel Cassidy) ja Carsonin vaimo Elsie (Phyllis Logan) pysyvät uskollisesti Coran kamarineitinä ja Downtonin taloudenhoitajana. Edesmenneen leskikreivittären ystävä Isobel Grey (Penelope Wilton) päättää muovata kylän vanhoja piirteitä 1930-luvulle sopivammiksi. Myös Maryn sisko Edith (Laura Carmichael), hänen miehensä Bertie (Harry Hadden-Paton) ja Tom Branson (Allen Leech) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina esitellään näyttelijä Noël Coward (Arty Froushan) ja Haroldia talousasioissa auttava Gus Sambrook (Alessandro Nivola). Näyttelijäkaarti suoriutuu jälleen kerran moitteettomasti rooleistaan ja heidän hahmonsa ovat mahtavat tutut itsensä.

Siirtymä televisiosta elokuviin ei ole helpoin homma ja usein tarinan jatkaminen elokuvien muodossa sen jälkeen, kun televisiosarja päättyi, on osoittautunut kömmähdykseksi. El Camino (2019) oli täysin turha jatko-osa täydellisesti päättyneelle Breaking Badille (2008-2013) ja The Many Saints of Newark (2021) oli täysin turha esiosa erinomaiselle The Sopranosille (1999-2007). Downton Abbey onnistui kuitenkin tässä tempussa, eikä vain kerran, eikä vain kahta kertaa, vaan nyt myös kolmannenkin kerran. Downton Abbey: Viimeinen näytös on loistava päätös loistavalle saagalle, jonka pariin palaan ilomielin tulevaisuudessakin, mitä en olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut sanovani, sillä Downton Abbey ei etukäteen vaikuttanut yhtään minun jutultani. 

Alusta alkaen on selvää, että kyseessä on päätösosa, mutta vaikka herkistely aloitetaankin hyvissä ajoin, ei leffa mene pelkän nyyhkyilyn parissa. Luvassa on jälleen runsaasti hauskoja hetkiä ja sutkautuksia. Osuvien näpäytysten mestari Violet saattaa olla poissa, mutta muut hahmot jatkavat tämän jalanjäljissä kunnioittavasti. Aika lailla kaikki hahmot saavat vielä tilaisuutensa loistaa ja koko Downton Abbeyn isä Julian Fellowes onnistuu ihailtavalla tavalla keksimään lähes kaikille jonkinlaisen juonikuvion, ilman että leffa tuntuu kiirehtivältä tai täyteen ahdetulta. Päätarinassa on tietty kyse itse Downton Abbeyn, sen asukkaiden ja sen henkilökunnan tulevaisuudesta, mikä tuo hyvää jännitettä kaiken keskelle. Kun lopulta on sitten aika jättää hyvästit näille hahmolle ja tältä omalla tavallaan kodilta tuntuneelle kartanolle, meinaa tippa tulla väkisinkin linssiin. Viimeistään ennen lopputekstejä nähtävän, Maggie Smithin muistolle tehdyn kauniin kunnianosoituksen aikana kyynelhanat aukeavat taatusti.

Ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka ohjasi myös edellisen Downton Abbey -elokuvan, Uuden aikakauden. Curtis hoitaa tonttinsa mallikkaasti toistamiseen, mitä auttaa toki Fellowesin mainio käsikirjoitus täynnä oivaa dialogia ja sulavaa juonikuvioiden punontaa. Downton Abbey: Viimeinen näytös on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat John Lunnin säveltämät musiikit. Kun tuttu tunnusmelodia pärähtää soimaan ensimmäisen ja viimeisen kerran, itse jylhän Downton Abbeyn tullessa näkyviin, iho nousee väkisinkin kananlihalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: The Grand Finale, 2025, Focus Features, Carnival Film & Television

Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: Downton Abbey (2019)

DOWNTON ABBEY

Ohjaus: Michael Engler
Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Jim Carter, Phyllis Logan, Allen Leech, Joanne Froggatt, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Kevin Doyle, Penelope Wilton, Brendan Coyle, Michael Fox, Imelda Staunton, Tuppence Middleton, Simon Jones, Geraldine James, Harry Hadden-Paton, David Haig, Raquel Cassidy, Kate Phillips, Philippe Spall, Max Brown, Stephen Campbell Moore ja Matthew Goode
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) on nauttinut suuresta suosiosta heti ensimmäisestä tuotantokaudestaan lähtien. Sarja on noussut arvostettuun asemaan ja se on voittanut lukuisia palkintoja. Kuudennen tuotantokauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä, mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi levitä huhu Downton Abbey -elokuvasta. Kesällä 2018 vihdoin ilmoitettiin, että leffa on kuin onkin tulossa. Innostus levisi, kun selvisi, että lähes koko näyttelijäkaarti oli palaamassa elokuvaa varten. Alunperin filmin oli tarkoitus ohjata Brian Percival, mutta hän luopui hommasta, jolloin hänet korvattiin Michael Englerillä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Downton Abbey -elokuva on saapunut elokuvateattereihin. Itse aloin katsomaan sarjaa vasta tänä kesänä, juurikin valmistautumisena tähän leffaan. Olin todella yllättynyt, kuinka sarja onnistuikin nappaamaan minut mukaansa ja kuinka aloin todella välittämään sen hahmoista. Kun olin katsonut sarjan loppuun, oli minulla hieman ristiriitaiset ajatukset leffaa koskien. Toisaalta en malttanut odottaa sen näkemistä, mutta samalla minua jännitti, että mitä jos se onkin vain turha ja ylimääräinen tekele, mikä pilaa viimeisen kauden hienon lopun. Menin katsomaan Downton Abbeyn sen ennakkonäytöksessä yhdessä sarjaa fanittavan isoäitini kanssa ja pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Ai että minä pidin tästä elokuvasta!

Itse kuningas ja kuningatar saapuvat vierailulle Downton Abbeyyn, mikä aiheuttaa aikamoista häslinkiä.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tutut hahmot sarjan päätöskaudelta tekevät paluun elokuvassa ja on aivan mahtavaa nähdä, kuinka riemulla näyttelijät palaavat rooleihinsa muutaman vuoden tauon jälkeen. Granthamin jaarli, lordi Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja Granthamin kreivitär, lady Cora Crawley (Elizabeth McGovern) odottavat jännittyneesti hienoa vierailua, kun taas heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) ja lady Edith (Laura Carmichael) eivät ole yhtä innoissaan. Tom Branson (Allen Leech) odottaa vierailua vieläkin vähemmän republikaanina. Leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith) tarjoaa jälleen hauskimmat hetket ja hänen nokkelaa sanailua Isobel Crawleyn (Penelope Wilton) kanssa on aina hauska seurata. Myös lady Maryn ja lady Edithin miehet Henry Talbot (Matthew Goode) ja Bertie (Harry Hadden-Paton) ovat mukana, vaikkakin Henry käy lähinnä vain kääntymässä, sillä Goodella oli muita projekteja työn alla kuvausten aikana.

Charles Carson (Jim Carter) luopui sarjan kuudennella tuotantokaudella hovimestarin hommista ja elää nyt rauhallista kotielämää vaimonsa, Downtonin taloudenhoitajatar Hughesin (tai no, nykyään Carsonin) kanssa. Uutena hovimestarina toimii Thomas Barrow (Robert James-Collier), joka on pidettävämpi kuin koskaan. Kamarineiti Anna (Joanne Froggatt) yrittää auttaa kaikessa, mutta hänen miehensä John Bates (Brendan Coyle) jää hieman taka-alalle. Kokki Patmore (Lesley Nicol) ja häntä auttava Daisy (Sophie McShera) kiirehtivät jälleen keittiöhommissa, samalla kun nuori miespalvelija Andy (Michael Fox) on iskenyt silmänsä Daisyyn. Molesley (Kevin Doyle) ei jättäisi mistään hinnasta pois mahdollisuutta tarjoilla kuninkaallisille, mutta kamarineiti Baxteria (Raquel Cassidy) hädintuskin näkee koko leffan aikana. Näyttelijät todella pistävät parastaan leffassa ja on suuri ilo nähdä nämä hahmot jälleen!
     Uusina hahmoina taas esitellään kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James), heidän tyttärensä prinsessa Mary (Kate Phillips), sekä heidän veikeät palvelijansa, kuten hovimestari Wilson (David Haig), Ellis (Max Brown) ja kokki Courbet (Philippe Spall). Carsonia näyttelevän Jim Carterin vaimo Imelda Staunton näyttelee leffassa lordi Robertin serkkua lady Maud Bagshawta ja Tuppence Middleton esittää tämän kamarineitiä Lucy Smithiä. Uudet näyttelijät ovat jälleen pelkkiä nappivalintoja. Staunton on tietty aina todella hyvä, mutta lisäksi Jones ja James ottavat kuninkaallisten roolit täydellisesti haltuunsa, ja heidän palvelijansa ja näiden näyttelijät ovat erittäin hyviä ja omalaatuisia tapauksia.

On vaikea kuvitella, että tekijät olisivat saaneet tätä parempaa Downton Abbey -elokuvaa työstettyä. Näyttelijät ovat täydessä vireessä, visuaalisuus on tietty tarkinta laatua ja tunnelma on täysin kohdallaan. Valtava hymy levisi huulilleni heti, kun leffa alkoi ja tutut musiikit lähtivät soimaan. Yllättävä tunnekuohu iski, kun Downton Abbeyn kartano ilmestyi näkyviin ja innostuin, kun hahmot tuotiin yksi kerrallaan takaisin. Sama hymy ja lämmin, kotoisa tunne pysyivät yllä alusta loppuun saakka. Onneksi leffa ei ole kuitenkaan pelkkää tunteilla leikittelyä, vaan siihen on oikeasti keksitty hyvä tarina ja se tarina on kerrottu loistokkaasti. Kuninkaan ja kuningattaren visiitti on erinomainen lähtökohta ja sillä toden teolla leikitellään läpi elokuvan. On todella hupaisaa seurata, kuinka Downtonin väki suhtautuu arvovieraisiin, etenkin kun palvelijat tajuavat, että kuningas ja kuningatar tuovat oman palvelusväkensä, eikä downtonlaisille löydy käyttöä.

Filmin tarinankerrontaa kuvaa hyvin sana "reipas", sillä se kulkee todella reippailla askelilla eteenpäin. Elokuva ei turhia hidastele, vaan painelee vain menemään. Kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan rytmitys on esimerkillisen upeaa. Vaikka muutama hahmo jääkin harmillisesti varjoon, elokuva hyödyntää suurta hahmogalleriaansa pääasiassa erittäin taidokkaasti. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, sillä leffa siirtyy reippaasti hahmosta ja juonikuviosta toiseen. Meno on päällä ihan koko ajan ja elokuvan kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Itseäni jäi ihan harmittamaan, kuinka nopeasti filmi loppuikaan ja olisin voinut viettää Downton Abbeyssa aikaa vielä ainakin tunnin lisää.

Muutama tuttuni on pohtinut, voiko tätä elokuvaa katsoa, jos ei ole katsonut itse sarjaa. Tavallaan voi ja tavallaan ei. Itse tarina ei ole selkeää jatkumoa sarjalle, vaan oma kertomuksensa sarjan tutuilla hahmoilla, joten siinä mielessä Downtonin pariin voi hypätä suoraan elokuvan kautta. Toisaalta elokuva ei tietenkään tarjoa yhtä selkeää kokemusta kuin niille, jotka ovat katsoneet sarjan. Koska hahmogalleria on näin laaja ja kestoa on vain kaksi tuntia, ei leffa käytä lainkaan aikaa esitelläkseen hahmoja niille, jotka eivät heitä entuudestaan tunne. Muutaman hahmon kohdalla on tärkeää tietää heidän historiansa, sillä muuten heidän juonikuvionsa voivat tuntua yhdentekeviltä. Downton Abbeyn faneille tämä elokuva taas on luultavasti pelkkää riemujuhlaa. Se pitää sarjasta tutun korkean tason yllä kaikilla osa-alueilla ja tarjoaa paljon iloa. Draamaakin on mukana ja kyyneleisiin kannattaa ehkä varautua... itse tosin herkistyin lähinnä siitä, kun pääsin matkaamaan takaisin Downtoniin ja vieläpä valkokankaalla. Jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitää löytää, niin se että hahmot pysyvät aika samanlaisina koko leffan alusta loppuun. Toisaalta tämä ei häiritse itseäni, sillä leffa kertoo vain muutaman päivän tapahtumat. On turha odottaa suuria muutoksia hahmoissa yhden leffan aikana, kun muutokset ovat tapahtuneet hitaasti 52 jaksoa sisältävän sarjan aikana, mikä kattaa yli 10 vuoden tapahtumat.

Elokuvan on ohjannut Michael Engler, joka toimi ohjaajana muutamissa Downton Abbey -sarjan jaksoissa. Angler rakentaa tunnelmaa hienosti ja käsikirjoittaja Julian Fellowesin kanssa hän pitää pakettia erittäin hyvin kasassa. Fellowesin käsikirjoitus on napakka ja taidokkaalla leikkauksella kaikki turha on jätetty pois ja lopputuotteessa on pelkkää asiaa. Teknisestä puolesta huomaa, että rahaa on ollut enemmän ja esimerkiksi Downtonia kuvataan useaan otteeseen vaikuttavilla ilmakuvilla. Kuvaus on muutenkin upeaa ja innostuin etenkin pitkistä kuvista palvelijoiden tilojen käytävillä, missä kamera seuraa yksitellen hahmoja kiireen keskellä. Lavasteet ja puvut ovat tietysti fantastiset ja on huutava vääryys, jos leffa ei ole edes ehdolla parhaan lavastuksen ja -puvustuksen Oscar-palkinnoista. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit ovat yhtä valloittavat kuin sarjassakin.

Yhteenveto: Downton Abbey -elokuva on mitä mahtavin jatko hienolle sarjalle ja se tarjoaa varmaa riemua sarjan faneille. Jos sarjaa ei ole katsonut, voi olla vaikea hypätä tarinan kyytiin suoraan leffan kautta, kun hahmot eivät ole tuttuja, eikä elokuva käytä turhaan aikaa heidän esittelemiseen. Itse asiassa leffa ei käytä turhaan aikaa mihinkään, vaan se on todella napakasti ja reippaasti rytmitetty. Kaikki turha on leikattu pois ja elokuvassa on pelkkää asiaa. Valtavaa hahmogalleriaa hyödynnetään esimerkillisen hienosti, vaikka muutamat hahmoista jäävätkin hieman taka-alalle. Monien juonikuvioiden välillä seilataan tarkasti kirjoitetusti, eikä tylsää hetkeä ole mukana, kun filmissä jatkuvasti tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista. Elokuva ei hidastele eikä kiirehdi, vaan sen tarina kerrotaan todella hyvin. Näyttelijät ovat tietysti erinomaisia ja uudet näyttelijälisäykset toimivat myös mainiosti. Huumoria on mukana yllättävänkin paljon ja Maggie Smith tarjoaa tietty useat naurut. Tunnelma on valloittavan ihana ja itselleni levisi lämmin ja hyvä tunne elokuvan ensiminuuteista alkaen. Koskettavuutta on myös mukana, mutta pääasiassa vain hymyilin läpi leffan. Teknisesti filmi on taidolla tehty ja täytyyhän niitä lavasteita ja asuja kehua vielä kerran. Musiikitkin ovat fantastiset! Downton Abbeyn fanille (voin kai laskea itseni sellaiseksi) tämä elokuva on loistava kokemus ja todella toivon, että tälle tehdään pian jatkoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Downton Abbey, 2019, Carnival Film & Television, Focus Features, Perfect World Pictures

Arvostelu: The Commuter (2018)

THE COMMUTER

Ohjaus: Jaume Collet-Serra
Pääosissa: Liam Neeson, Patrick Wilson, Vera Farmiga, Jonathan Banks, Elizabeth McGovern, Dean-Charles Chapman, Sam Neill, Colin McFarlane, Shazad Latif, Ella-Rae Smith, Kobna Holdbrook-Smith, Roland Møller, Adam Nagaitis ja Andy Nyman
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 16

The Commuter on ohjaaja Jaume Collet-Serran ja näyttelijä Liam Neesonin neljäs yhteistyöelokuva Unknownin (2011), Non-Stopin (2014) ja Run All Nightin (2015) jälkeen. Alunperin leffan ohjaajana oli kuitenkin tarkoitus toimia Olatunde Osunsanmi, mutta hän vaihtui Julian Jarroldiin, joka ehti työstää filmiä pitkään, kunnes hänet vaihdettiin Collet-Serraan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2017, mutta se siirrettiinkin tammikuulle 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin Liam Neesonin työstävän jälleen uutta toimintafilmiä, sillä mielestäni monet hänen aiemmista teoksistaan ovat olleet pelkkää kertakäyttötavaraa. Kuitenkin lehdistönäytöksen lähestyessä mietin, että kai The Commuterin voisi käydä vilkaisemassa, jos se vaikka viihdyttäisi kestonsa ajan. Niinpä kävin katsomassa elokuvan ja lähdin yllättävän positiivisin mielin teatterista.

Ex-poliisi Michael saa junamatkallaan tehtävän mysteeriseltä naiselta: hänen täytyy löytää matkustaja, jonka laukku sisältää jotain varastettua. Hölmöltä pilalta tuntuva tehtävä alkaa nopeasti muuttua Michaelin elämän vaarallisimmaksi junamatkaksi.

Liam Neeson on aika lailla perinteinen Liam Neeson Michaelin roolissa. Hän ei muuta tuttua kaavaansa, vaan on sama mörisevä äijä kuin muissakin elokuvissaan. Eipä se toisaalta haittaa, sillä Neeson taitaa äijäilyn hienosti ja hänen ääntään on aina ilo kuulla. Michael on tosiaan entinen poliisi, millä selitetään hahmon taistelukyvyt ja miten hän keksii nokkelia ratkaisuja vaativissa tilanteissa. Hahmolle annetaan onneksi muutakin syvyyttä ja katsojana ymmärtää helposti, miksi hän aluksi ottaa kummallisen tehtävän vastaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Michaelin vaimo Karen (Elizabeth McGovern) ja heidän poikansa Danny (Dean-Charles Chapman), sekä Michaelin poliisiystävä Murphy (Patrick Wilson), ylikomisario Hawthorne (Sam Neill) ja erikoisen tehtävän antava Joanna (Vera Farmiga). Neesonin lisäksi muut näyttelijät eivät erityisemmin pääse esittelemään taitojaan, sillä heidän ruutuaikansa on huomattavasti pienempi. Olin erityisen harmissani, että Jurassic Parkista (1993) tuttu Neill menee täysin hukkaan minimaalisen pienellä esiintymisajallaan. Hauska yksityiskohta on, että Wilson ja Farmiga ovat näytelleet aiemminkin samassa elokuvassa; he nimittäin esittivät Warrenin pariskuntaa kauhuleffoissa Kirottu (The Conjuring - 2013) ja Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016). Neesonin lisäksi junassa matkustavia henkilöitä esittävät mm. Jonathan Banks, Colin McFarlane, Roland Møller, Shazad Latif, Andy Nyman, Ella-Rae Smith, Adam Nagaitis, Kobna Holdbrook-Smith ja Florence Pugh.

The Commuterilla kestää valitettavan kauan napata katsoja mukaansa. Ensimmäinen vartti tuntuu lähinnä pitkästyttävältä, mikä ei lupaile kovin hyvää. Siinä kohtaa, kun vihdoin päästään junaan ja Joanna saapuu kertomaan, mitä Michaelin pitäisi tehdä, koko homma tuntuu aika pöhköltä, jolloin ei ole vieläkään varma pitääkö leffasta vai ei. Elokuva ottaessa itsensä hyvin vakavasti, itse naureskelee mielessään, kuinka hölmöltä sen juoni kuulostaa. Onneksi mukaan lisätään aika nopeasti yllättävän pysäyttävä hetki, jolloin vihdoin tajuaa, että vakavasta asiastahan tässä on oikeasti kyse ja elokuvaan alkaa vihdoin pääsemään mukaan. The Commuter luo kiehtovasti jännitettä pikkuhiljaa, jolloin katsoja vedetään yhä vain paremmin ja paremmin tilanteen keskelle pohtimaan, kenet Michaelin täytyy löytää. Katsojana alkaa epäilemään helposti kaikkia ja kun jatkuvasti sekä Michael että katsoja tajuavat olevansa väärässä, ei edes mieti, kuka olisi koko homman takana. Ja kun ratkaisu on niin kliseisen ilmiselvä, toruu helposti itseään siitä, miten ei tajunnut paljastusta heti alussa? Katsojana voi tietty myös pohtia, suostuisiko itse hoitamaan tehtävän, josta saisi rahaa, muttei tietäisi, mitä käy kun tehtävä on ohi. Näin elokuva onnistuu olemaan yllättävän toimiva ja mukaansatempaava trilleri.

Kyseessä ei nimittäin ole puhdas toimintaelokuva, vaan perinteisempi jännäri. Mukaan on kyllä lisätty muutama tappelukohtaus, joista yksi on todella mainio, sillä se on kuvattu trendiksi nousevalla tavalla, mikä saa katsojan kuvittelemaan, että koko homma on saatu purkkiin yhdellä ainoalla kuvalla, joka liikkuu ympäri junan vaunua tappelijoiden ympärillä. Tarkkaavaisimmat leffafanit huomaavat tappelusta kohtia, joihin on selkeästi piilotettu leikkauksia. Se ei kuitenkaan haittaa, kun tappelua vertaa elokuvan aiempaan turpaanvetoon, joka on toteutettu sarjatulimaisella silppueditoinnilla. Tarpeettomia tappeluita ei ole luvassa, vaan ne kerrat, kun Neesonin nyrkit heiluvat, on se ihan perusteltua tarinan kannalta. Loppuhuipennuksestakin on luotu toimiva, mutta valitettavasti kaksi viimeistä kohtausta latistavat hieman hyvää tunnelmaa, minkä filmi on muuten tarjonnut. Alusta ja lopusta huolimatta The Commuter on tarpeeksi tiivistunnelmainen paketti, että sen katsoo jännittyneenä. Harmillisesti sitä tuntuu vaivaavan sama kuin monia muitakin Liam Neesonin toimintaleffoja: se on jokseenkin unohdettavaa kertakäyttökamaa. Sen tosin näyttävät vasta aika ja uudelleenkatsominen, että olenko oikeassa, vai onko kyseessä oikeasti pari astetta parempi Neeson-filmi.

Ohjaaja Jaume Collet-Serran ja Liam Neesonin yhteistyöelokuvista The Commuter on mielestäni kolmanneksi paras, Non-Stopin ja Unknownin ollessa hieman tätä parempia ja Run All Nightin ollessa huomattavasti tätä heikompi. Collet-Serra osaa luoda oivaa jännitettä, minkä osoitti myös hänen haielokuvansa The Shallows (2016). Harmi vain, että Byron Willingerin, Philip de Blasin ja Ryan Englen työstämä käsikirjoitus sisältää muutamia typeriä aukkoja, jotka olisi voinut helposti kirjoittaa pois. Sitä tiettyä toimintakohtausta lukuunottamatta filmi ei ole mitä parhaiten kuvattu. Joissain kohdissa näyttää siltä kuin kameramies ei edes tajuaisi kuvaavansa, kuvan heiluessa niin paljon. Leikkaus on pääasiassa sujuvaa, mutta toiminnan aikana se muuttuu liian nopeatempoiseksi. Visuaaliset tehosteet eivät ole kovin kummoiset ja taustakankaan käytön, sekä välillä käytetyn digijunan huomaa helposti. Roque Bañosin musiikit eivät jää mieleen, mutta muuten äänimaailma on kuitenkin erittäin mainio.

Yhteenveto: The Commuter on kelpo tusinatrilleri, joka pitää toimivasti otteessaan melkein loppuun asti. Elokuvalla kestää herättää katsojansa mielenkiinto ja tehtävän alkaessa koko homma tuntuu aika hölmöltä, mutta onneksi erään yllättävän hetken kohdalla katsoja alkaa vihdoin pääsemään mukaan kyytiin. Filmi saa katsojan onnistuneesti pohtimaan ja jännittämään vain sitä, kenet Michaelin pitäisi löytää, jolloin lopun kliseinen paljastus siitä, kuka kaiken takana on, tuntuu jopa yllätykseltä ja katsoja kiroaa, että olisihan se pitänyt arvata! Liam Neeson vetää roolinsa tutusti ja turvallisesti, mutta hän vain on mainio siinä, mitä tekee, joten asia ei häiritse. Muut näyttelijät eivät ole ihmeellisiä, mutta sopivat tarkoitukseensa. Ohjaaja Collet-Serra on saanut rakennettua hyvää jännitettä, mutta käsikirjoituksen pienet kummallisuudet latistavat pienesti katselukokemusta. Myös selkeä digijuna ja heiluva kameratyöskentely ovat hieman häiritseviä, vaikkakin muka-yhden kuvan otolla toteutettu tappelukohtaus onkin tyylikästä katseltavaa. Neesonin toimintajännäreitä fanittaville The Commuter on oiva tapa aloittaa elokuvavuosi 2018. Muuten tämän voi helposti jättää väliin teatterissa ja katsoa vasta kotona suoratoistopalvelusta tai vuokralta. Neeson on puhunut toimintaelokuvien teon lopettamisesta ja vaikken niistä erityisemmin välitäkään, olisi se tavallaan sääli, sillä näitä katsoo kuitenkin ihan mielellään ainakin muutaman vuodessa. En tosin tiedä, jaksaisinko katsoa edes kahta Neeson-pätkää peräkkäin, ottaen huomioon kuinka samanlaisia ne loppujen lopuksi ovat...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Commuter, 2018, Ombra Films, StudioCanal, The Picture Company