Amadeus (2025) - sarja-arvostelu

AMADEUS

Luoja: Joe Barton

Näyttelijät: Will Sharpe, Paul Bettany, Gabrielle Creevy, Rory Kinnear, Jessica Alexander, Jonathan Aris, Olivia-Mai Barrett, Lucy Chou, Nancy Farino, Anastasia Martin, Ényì Okoronkwo, Jyuddah Jaymes ja Jack Farthing

Genre: historia, draama

Jaksomäärä: 5

Jakson kesto: 43 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 14

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka pohjautuu säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämään ja kuolemaan. Näytelmä oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Amadeus vuonna 1984, joka voitti muun muassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Vuonna 2022 Two Cities Television -yhtiö ilmoitti työstävänsä Sky Atlanticille televisiosarjasovitusta näytelmän pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa Amadeus-sarja julkaistiin jo joulukuussa 2025, mutta vasta nyt sarja on saapunut myös Suomeen. Itse kiinnostuin, kun huomasin uuden Amadeuksen olevan tulossa ja ryhdyinkin uteliaana katsomaan sarjaa.

Nuori Wolfgang Amadeus Mozart saapuu Itävaltaan vuonna 1781 ja pian hänen musiikilliset lahjansa ihastuttavat kaikki palvelijoista itse keisariin. Siis kaikki paitsi keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierin, jonka kateus Mozartia kohtaan muuttuu murhanhimoiseksi katkeruudeksi.

Nimikkoroolissa Wolfgang Amadeus Mozartina nähdään Will Sharpe, joka on nähty esimerkiksi The White Lotus -sarjan (2021-) toisella tuotantokaudella. Aiemmin lähinnä sivurooleihin tyytynyt Sharpe pääsee ensi kertaa kunnolla esille ja hän onkin jopa yllättävän vakuuttava roolissaan. Hän tulkitsee erittäin hyvin nuoren Mozartin ylimielistä asennetta, sekä ehtaa paloa musiikkia kohtaan. Mozart ei syyttä noussut yhdeksi kaikkien aikojen kuuluisimmista säveltäjistä, mutta ainakin tarinan mukaan superlahjakkuudella nousi nopeasti pissa päähän. Mozart muuttuu ihmisenä kaiken aikaa inhottavammaksi muita kohtaan, mutta samalla hänen tarinansa tuntuu traagiselta, etenkin kun hän ei meinannut koskaan saada tiukan isänsä Leopoldin (Jonathan Aris) hyväksyntää.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Rory Kinnear Itävallan tuolloisena keisarina Joosef II:na, Paul Bettany keisarin hovisäveltäjä Antonio Salierina, Ényì Okoronkwo sanoittaja Lorenzo Da Pontena, sekä Lucy Cohu Mozartin majoittavana rouva Weberinä ja Gabrielle Creevy tämän Constanze-tyttärenä, johon Mozart iskee silmänsä. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan - erityisesti Bettany Salierina, jonka maailma murenee sillä sekunnilla, kun Mozart soittaa ensi kertaa keisarin edessä. Salieri on ihan yhtä merkittävässä roolissa kuin Mozart, ajoittain kenties jopa näkyvämmin esillä, kerrotaanhan koko tarina kuolevan Salierin muistelun kautta. Bettany vain paranee sarjan edetessä, hänen roolihahmonsa katkeruuden kasvaessa murhanhimoksi.

Kun kuulin, että Mozartista olisi tulossa uusi elämäkerta-adaptaatio, tällä kertaa televisiosarjan muodossa, olin kiinnostunut näkemään lopputuloksen. Sillä vaikka vuoden 1984 Amadeus-elokuva onkin erinomainen teos, se kertoo tarinan Salierin vinkkelistä ja toivoin uuden sarjan nostavan itse Amadeuksen oman tarinansa kertojaksi. Harmillisesti uusi Amadeus-sarja on tosiaan tehty saman näytelmän pohjalta kuin 42 vuoden takainen elokuva, jättäen Salierin jälleen tarinan mustasukkaiseksi kertojaksi. Jos Oscar-voittajaelokuva on jäänyt näkemättä, uusi sarja voi tarjota paljonkin, mutta omalla kohdallani sarja jäi hyvistä näyttelijätöistä huolimatta aika vaisuksi tulkinnaksi.

Amadeus koostuu vain viidestä vajaan tunnin mittaisesta jaksosta, jotka kuvaavat samaan aikaan niin Mozartin nousua ja takaiskujen myötä vajoamista synkkyyksiin, sekä Salierin yritystä tuhota nuorukaisen ura ja nousta itse takaisin huipulle. Vaikka näyttelijät ovatkin osissaan hyviä, tämä konflikti tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Myös muutkaan draamankaaret eivät pääse sillä lailla lentoon kuin voisi toivoa. Jos sarja olisi ollut rohkeammin oma juttunsa ja kertonut tarinan Mozartin vinkkelistä, se olisi voinut päästä kaivamaan syvemmältä, mutta nyt Amadeus-sarjan kohtalona on jäädä siksi ihan kivaksi, mutta välittömästi unohdettavaksi versioksi, joka kalpenee elokuvan rinnalla oikeastaan kaikin mahdollisin tavoin.

Sarjan ohjaajakaksikko Julian Farino ja Alice Seabright tekevät kelvollista työtä tunnelman kanssa, samalla kun käsikirjoittaja Joe Barton kompastelee ajoittain. Näyttelijätöiden jälkeen parasta Amadeuksessa on sen audiovisuaalinen toteutus. Sarja on pätevästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet ja asut ovat kertakaikkisen upeat ja olen yllättynyt, jos niitä ei noteerata tulevassa Emmy-gaalassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Mozartin huikeat musiikit säestävät menoa tietty täydellisesti. Oopperakohtauksissa iho saattaa nousta kananlihalle ihan vain näiden mestarillisten sävellysten ansiosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.1.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Amadeus, Iso-Britannia, 2025, Two Cities Television Ltd., SKY Studios

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Spencer (2021)

SPENCER

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Sean Harris, Sally Hawkins, Jack Nielen, Freddie Spry, Stella Gonet, Richard Sammel, Olga Hellsing, Thomas Douglas, Oriana Gordon ja Amy Manson

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Spencer pohjautuu löyhästi tositapahtumiin prinsessa Dianan joulunvietosta Ison-Britannian kuninkaallisten kanssa vuonna 1991. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät tammikuussa ja Spencer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Nyt Spencer saapuu myös Suomeen ja itse olin ennakkoon ristiriitaisten tunteiden vallassa. Kun ilmoitettiin, että Twilight-elokuvien (2008-2012) tähti Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että projekti on heti tuhoon tuomittu. Kiinnostukseni on kuitenkin heräillyt parin viime kuukauden aikana, kun leffaa ja Stewartin roolisuoritusta on hehkutettu. Meninkin kiinnostuneena, mutta silti varautuneena katsomaan Spencerin sen lehdistönäytökseen kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1991 Ison-Britannian kuninkaallisperhe valmistautuu viettämään joulua Sandringhamin kartanossa ja Walesin prinsessa Diana saapuu paikalle myöhässä. Diana ei vuosienkaan jälkeen koe kuuluvansa joukkoon ja joulun aikana hän alkaa tuntea voimakasta halua päästä irti perheestä.

Siitä huolimatta, että Kristen Stewart on muutamien viime vuosien aikana alkanut näyttää viitteitä piilevistä näyttelijänlahjoista, on hän silti mielestäni ollut aina aika puinen kaikissa leffoissaan, joten olin todella epäileväinen siitä, että hän suoriutuisi hyvin prinsessa Dianan roolista. Lisäpaineita aiheutti myös vuosi sitten nähty Emma Corrinin täydellinen tulkinta Dianasta The Crown -sarjan (2016-) neljännellä kaudella. Ei Stewart Corrinin tasoa saavuta, mutta hän onnistuu silti yllättämään todella positiivisesti. Stewart tekee ehdottomasti uransa hienoimman roolityön, eläytyen täysillä osansa vietäväksi. Kaukana ovat näyttelijään usein yhdistetyt tyhjä katse, suu hölmösti ammollaan ja pidättelevän väkinäinen liikehdintä. Stewart kanavoi hienosti Dianan kokemia tuntemuksia ja saa katsojan pian ymmärtämään, miksi joulunvietto kuninkaallisperheen kanssa ei ole hänen mielestään ideaali. Diana tuodaan elokuvassa esille huomattavasti synkemmissä valoissa kuin yleensä ja leffassa kuvataan, kuinka prinsessaelämä ei ollutkaan sitä, mistä hän oli unelmoinut.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Farthing Dianan miehenä, prinssi Charlesina, Jack Nielen ja Freddie Spry pariskunnan lapsina Williamina ja Harryna, Stella Gonet kuningatar Elisabet II:na ja Richard Sammel tämän miehenä, prinssi Philipinä, sekä Timothy Spall turvallisuudesta vastaavana majuri Gregorynä, Sean Harris pääkokki Darrenina ja Sally Hawkins prinsessa Dianan pukijana Maggiena. Farthing ja Gonet saavat vain muutamat repliikit lausuttavikseen, mutta he onnistuvat silti työssään, tehdessään prinssi Charlesista ja kuningattaresta etäiset ja kylmät. Nielen ja Spry ovat sympaattiset Dianan lapsina, Hawkins omaa oikeaa hellyyttä Dianan ainoana tukena ja turvana, ja Harrisista löytyy auktoriteettia, kuitenkin toimien täysin kuninkaallisperheen alamaisena. Stewartin jälkeen isoimman vaikutuksen tekee kuitenkin Spall majurina, jonka arvaa nopeasti olevan ihan vain vahtimassa Dianan jokaista liikettä.

Spencer ei lähde kertomaan koko prinsessa Dianan elämäkertatarinaa, vaan se keskittyy kolmeen päivään vuodelta 1991 - jouluaattoon, joulupäivään ja tapaninpäivään, ja mitä niiden aikana olisi kenties voinut tapahtua. Joitakin historiantuntijoita voi kenties häiritä elokuvan ottamat vapaukset, kun taas osaa katsojista voi hämmentää, sillä leffa uskoo katsojansa tietävän edes jonkin verran käsitellystä aiheesta - Dianasta ja hänen vaikeasta suhteestaan kuninkaallisperheeseen. The Crown sai minut viime vuonna kiinnostumaan, mitä kuningatar Elisabet II:n vallan alla on tapahtunut ja viimeisin kausi toi Dianan erittäin kiehtovasti mukaan kuvioihin. Tavallaan katsoinkin Spencerin kuin jatkumona The Crownin neloskaudelle, elokuvan istuessa passelisti aikajanalle sen perään. Samalla pystyin kyllä tarkastelemaan filmiä omana itsenäisenä teoksenaan ja sellaisenakin pidin siitä erittäin paljon.

Kolmen päivän tapahtumien kuvaamisen lisäksi elokuva toimii myös erittäin vahvana esittelynä Dianan mielenmaisemasta kuninkaallisen perheen seurassa ja kuinka hänen psyykeensä alkaa murentua. Katsoja heitetään säälittä prinsessan pään sisälle ja hänen kokemat ahdistukset ja vaikeudet voi todella tuntea. Elokuva tunkeutuu onnistuneesti katsojan ihon alle. Ei ole mikään ihme, että Diana haluaa välittömästi lähteä kartanosta sinne päästyään. Elokuva tuo jatkuvasti esille sen, kuinka paha olla Dianalla on perheen seurassa ja kuinka hän ei millään taivu heidän tahtoonsa, mikä vain pahentaa asiaa enemmän. Ja hänenhän olisi pakko taipua. Näistä joulupippaloista kun ei noin vain lähdetä tai sanota vastaan, jos jokin ei miellytä. Katsoja ymmärtää Dianan kokeman painostuksen ja jatkuvan tarkkailun. Sen lisäksi, että kaikista hänen teoistaan supistaan ympäri kartanoa ja häntä katsotaan paheksuen, hänen kaikkia tekemisiä halutaan ohjailla pukeutumisesta lähtien.

Katselukokemus ei ole helppo, ei rankkojen aiheidensa puolesta kuin muutenkaan. Elokuva on hidastempoinen, rakentaen tiettyä piinaa vähitellen. Osa katsojista voi varmasti kokea leffan tylsänä, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Rytmitys on rauhallisuudessaan tehokas ja elokuvassa vallitsee tietty kiehtova mystisyys. Pablo Larraínin ohjaus on tarkkaa ja ihailtavaa. Vahvaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Steven Knight, joka tunnetaan kenties parhaiten erinomaisen Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-) luojana. 

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on vaikuttava - siitä huolimatta, että elokuvan hieman hassun kapea kuvasuhde pisti minulla silmään pitkään leffan alussa. Kuvaus on kuitenkin todella näyttävää, suorastaan kaunista. Kuvasommittelu on huolellista ja lähes jokainen otos näyttää kuin taideteokselta, varsinkin vahvasti tyylitellyn väripalettinsa kanssa. Hulppean kartanon lavasteet ja kuninkaallisten sekä palvelijoiden asut ovat huikeasti luodut, ja maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat onnistuneet. Äänimaailma on vallan mainio tehosteistaan Jonny Greenwoodin musiikkeihin, jotka lisäävät tunnelmaa voimakkaasti.

Yhteenveto: Spencer on voimakas elokuva ja kiehtovan erilainen kuvaus päähenkilöstään. Kristen Stewart tekee kevyesti uransa parhaan roolityön prinsessa Dianana, kanavoiden hienosti hahmon monimutkikkaita tuntemuksia tämän vaikean joulun aikana. Katsoja todella heitetään Dianan pään sisälle ja luvassa on hyvin ahdistavakin koettelemus, joka tunkeutuu ihon alle. Vaikka leffa on painostava tunnelmaltaan, löytyy siitä myös herkkyyttä ja kauneuttakin - jälkimmäinen lähinnä upean kuvauksen, värimäärittelyn ja lavastuksen kautta, joita ei voi olla ihastelematta. Joillekin elokuvan hidas rytmitys voi tuntua vaikealta, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Ohjaaja Pablo Larraín tekee vahvaa työtä filmin kanssa, saaden kaiken irti Stewartista. Jos The Crown -sarja on iskenyt, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Spencerin. Elokuva ilmestyykin täydelliseen aikaan ja hyvänä korvikkeena, sillä The Crownin seuraavasta kaudesta päästään nauttimaan vasta ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spencer, 2021, Komplizen Film, Fabula, Shoebox Films, FilmNation Entertainment