Arvostelu: Bottoms (2023)

BOTTOMS

Ohjaus: Emma Seligman

Pääosissa: Rachel Sennott, Ayo Edebiri, Ruby Cruz, Havana Rose Liu, Kaia Gerber, Nicholas Galitzine, Miles Fowler, Marshawn Lynch, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell, Dagmara Domińczyk, Virginia Tucker, Wayne Peré ja Punkie Johnson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Bottoms on Emma Seligmanin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Tehtyään elokuvan Shiva Baby (2020) samannimisen lyhytelokuvansa pohjalta, Seligman ja päätähti Rachel Sennott alkoivat suunnitella uutta leffaa. Kaksikko kuitenkin koki suuria vaikeuksia löytää elokuvalle studiota, joka oli valmis tarttumaan projektiin. Lopulta Orion Pictures suostui ottamaan leffan vastaan, mutta sen jälkeen tekijöille tuotti haasteita saada mukaan muita yhteistyökumppaneita tai kuvauspaikkana toimivaa koulua. Pikkuhiljaa homma saatiin kuitenkin luistamaan ja kuvaukset käynnistyivät keväällä 2022. Bottoms sai maailmanensi-iltansa South by Southwestin elokuvajuhlilla maaliskuussa 2023 ja Suomessa elokuva julkaistiin vasta vuoden lopulla, suoraan Amazon Prime Video -palvelussa. Itse kiinnostuin leffasta keväällä, kun se keräsi valtavasti kehuja. Ehdin kuitenkin lähes unohtaa koko elokuvan, kun sen Suomeen saapumisesta ei kuulunut puoleen vuoteen mitään, kunnes se olikin jo kaikessa hiljaisuudessa lisätty Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin Bottomsin sieltä eräänä iltana.

Kun väärinkäsitys tekee vähälle huomiolle jääneistä lesbokaveruksista koulun isoimman puheenaiheen, he päättävät luoda tyttöjen tappelukerhon päästäkseen ihastuksenkohteidensa pöksyihin.

Ohjaaja Emma Seligmanin edellistäkin elokuvaa, Shiva Babya tähdittänyt ja Seligmanin kanssa Bottomsin käsikirjoittanut Rachel Sennott ja The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ayo Edebiri näyttelevät PJ:tä ja Josieta, kahta lesbotyttöä, jotka ovat olleet parhaita kavereita pienestä pitäen. PJ ja Josie eivät todellakaan kuulu koulun suosituimpien joukkoon, eivätkä heidän ihastuksenkohteensa, suositut Brittany (Kaia Gerber) ja Isabel (Havana Rose Liu) juuri edes vilkaise heihin päin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun väärinkäsitys ja pieni valkoinen valhe nuorisovankilassa vietetystä kesästä tekevät PJ:stä ja Josiesta isoimman puheenaiheen koulussa. Kun Brittany ja Isabel kiinnostuvat heidän uudesta väkivaltaisemmasta imagosta, PJ ja Josie päätyvät loogisimpaan vaihtoehtoon: he perustavat tyttöjen tappelukerhon. Sennott ja Edebiri ovat lystikkäässä vedossa leffassa, puhaltaen täydellisesti yhteen hiileen pitkäaikaisina ystävinä. Myös Gerber ja Liu suoriutuvat mainiosti rooleistaan.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Galitzine Isabelin poikaystävänä, koulun urheilulegendana Jeffinä ja Miles Fowler tämän parhaana kaverina Timinä, Marshawn Lynch luokan opettajana herra G:nä, Wayne Péré rehtori Meyersina, sekä Ruby Cruz, Zamani Wilder, Summer Joy Campbell ja Virginia Tucker PJ:n ja Josien tappelukerhoon liittyvinä Hazelina, Anniena, Sylvienä ja Stella-Rebeccana. Näyttelijäkaarti hoitaa läpikotaisin hommansa vekkulisti, kaikkien ampuessa yhteisesti hieman överiksi. Suosikiksi nousee herkästi Lynch, joka on todella hauska hieman pöljänä ja kyseenalaisena opettajana.

Minulta kesti hetki lämmetä Bottomsin hieman kummalliselle tyylille, mutta kun elokuva vihdoin nappasi minut mukaansa ensimmäisen vartin jälkeen, pidin sitä todella lystikkäänä, ajoittain jopa todella nokkelanakin komediana. Leffa piikittelee osuvasti teinileffoille, samalla kuitenkin osoittaen selvää rakkauttaan genreä kohtaan. Nasevan satiirin kautta elokuva tekee hyvin pilkkaa yhdysvaltalaisesta koulujärjestelmästä, joka pyörii aivan liikaa amerikkalaisen jalkapallon ympärillä. Jenkkifutista pelaava Jeff pärjää koulussa muuten surkeasti, mutta urheilijastatuksensa vuoksi häntä palvotaan kuin jotain jumalaa niin muiden oppilaiden kuin opettajien ja rehtorinkin toimesta. Kouluruokalaankin on tehty merkittäviä muutoksia ihan vain Jeffin allergioiden takia, puhumattakaan jokaista seinää koristavasta Jeff-julisteesta tai muusta taideteoksesta. Urheilijapojat myös pukeutuvat peliasuihinsa koko ajan. 

Hauskan ja ajoittain ihanan ronskin huumorin lisäksi myös elokuvan tarina on hauska kaikessa absurdiudessaan. Väärinkäsityksestä käynnistyvä tappelukerho nappaa mukaansa ja meno äityy yhä vain väkivaltaisemmaksi leffan edetessä. Verta roiskuu yllättävänkin paljon ja etenkin lopputaistelussa vedetään turpaan oikein tosissaan. Kerronta soljuu viihdyttävästi eteenpäin ja puolitoista tuntia on oikein passeli ja napakka mitta leffalle. Muuten oivaltava ja vekkuli käsikirjoitus saa kuitenkin miinuspisteitä tylsästä draamailusta juuri ennen suurta finaalia. Tällaisesta dramaturgisesta kliseestä ei saada revittyä mitään kekseliästä irti, vaan sen aikana Bottoms tuntuu liian tavanomaiselta kaikkeen muuhun leffassa nähtyyn verrattuna.

Emma Seligman rakentaa hilpeää ilmapiiriä tehokkaasti, eikä pelkää tehdä tappelukohtauksista verisiä. Seligmanin luoma maailma on kaikin tavoin edes jollain tasolla yliampuva, eikä se välillä pelaa lainkaan oikean maailman sääntöjen kanssa, mutta kun kaikki leffassa pelaa tiimityötä näin hyvin, tämän hupsunkin maailmankuvauksen uskoo. Bottoms on myös oivallisesti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut näyttävät hyviltä ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin ikävänkin näköisiä ruhjeita tytöille, tappelukerhon suosion kasvaessa. Parit tietokonetehosteet eivät näytä kovin kaksisilta, mutta äänimaailma on hyvin rakennettu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bottoms, 2023, Orion Pictures, Brownstone Productions

Arvostelu: Priscilla (2023)

PRISCILLA

Ohjaus: Sofia Coppola

Pääosissa: Cailee Spaeny, Jacob Elordi, Ari Cohen, Dagmara Domińczyk, Tim Post, Lynne Griffin, Daniel Beirne, Rodrigo Fernandez-Stoll, Dan Abramovici, R. Austin Ball, Olivia Barrett, Stephanie Moore, Luke Humphrey ja Evan Annisette

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Priscilla perustuu Priscilla Presleyn omaelämäkertakirjaan Elvis and Me vuodelta 1985. Kirjan pohjalta oli tehty jo kaksiosainen minisarja Elvis and Me vuonna 1988 ja 2020-luvun alussa Sofia Coppola kiinnostui kääntämään kirjan elokuvan muotoon. Coppola oli aikeissa tehdä elokuvan Edith Whartonista, mutta päättikin siirtyä Priscilla-projektiin. Hän sai itse Priscilla Presleyn mukaan vastaavaksi tuottajaksi elokuvaan ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022. Priscilla sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä elokuva voitti palkinnon parhaasta naispääosasta ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse yllätyin, kun Coppola ilmoitti tekevänsä elokuvan juuri sen jälkeen, kun Priscillan laulajamiehestä tehtiin elokuva Elvis (2022). Kiinnostuin näkemään leffan toisenlaisesta perspektiivistä ja kävinkin katsomassa Priscillan heti sen ensi-iltaviikolla.

Vuonna 1959 nuori Priscilla Beaulieu tapaa laulajasensaatio Elvis Presleyn ja rakastuu tähän välittömästi. Elvis vastaa tunteisiin ja hetken aikaa suhde miehen kanssa vaikuttaisi onnenpotkulta Priscillalle. Vähitellen tyttö alkaa kuitenkin hoksaamaan, millainen mies onkaan tähti-imagon takana.

Pääroolissa Priscilla Beaulieuna, eli myöhemmin Priscilla Presleynä nähdään Cailee Spaeny, jonka olen aiemmin nähnyt sivurooleissa muun muassa Pacific Rim - Kapinassa (Pacific Rim: Uprising - 2018) ja Mare of Easttown -minisarjassa (2021), joista kummastakaan hän ei kuitenkaan jäänyt erityisemmin mieleeni. Priscillana Spaeny tekee suuren vaikutuksen, enkä malta odottaa, että näen häneltä lisää roolitöitä tulevissa elokuvissa Civil War (2024) ja Alien: Romulus (2024). Hän ansaitsi Golden Globe -ehdokkuutensa ja olisi mielestäni ansainnut myös parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden. Spaeny tulkitsee hienosti Priscillaa, joka esitellään 14-vuotiaana ja sinisilmäisenä tyttönä, joka tietty ihastuu Elvis Presleyyn korviaan myöten heti ensisilmäyksellä, mutta joka leffan myötä muuttuu huomattavasti monisävyisemmäksi henkilöksi.

     Priscillan miehenä, Elvis Presleynä nähdään tällä kertaa Jacob Elordi, joka periaatteessa suoriutuu roolistaan hyvin, mutta joka ei mahda mitään sille, että pari vuotta sitten Elvis-elokuvassa Austin Butler teki niin lähtemättömän ja säkenöivän vaikutuksen, ettei Elordi millään yllä samaan. Siinä, missä Butler tuntui muuttuvan täysin Elvikseksi, Elordi tuntuu vain näyttelevän laulajaa. Butlerin ja Elordin roolityöt eroavat myös siinä, kuinka Elvis elokuvissa esitellään. Siinä, missä Elvis-leffa keskittyi legendaarisen laulajan elämäntarinan kertomiseen, Priscilla näyttää lähinnä Elviksen toista puolta. Tämän elokuvan Elviksestä kuoritaan pikkuhiljaa hurmaava ulkoasu pois ja jäljelle jää manipuloiva narsisti ja hyväksikäyttäjä, joka murtaa Priscillaa vähitellen lisää ja lisää. Elokuvaa ei kuitenkaan kiinnosta ryhtyä tutkimaan, mistä miehen käytös johtuu, vaan kuvaus on aika mustavalkoisen tuomitseva. Elviksen ja Priscillan tytär Lisa Marie ei ehtinyt nähdä elokuvaa ennen kuolemaansa, mutta hän luki sen käsikirjoituksen ja haukkui sen täysin säälittä loukkaavana kuvauksena isästään. Priscillastahan elokuva taas maalailee varsin puhtoisen kuvan, jättäen pois naisen paheet ja salasuhteet, viitaten vain lopussa nopeasti orastavasta suhteesta karateopettaja Mike Stonen (Evan Annisette) kanssa.

Priscilla jätti minut aika ristiriitaisiin fiiliksiin. Siitä löytyy paljon hyvää, lähtien Spaenyn vahvasta roolisuorituksesta ja Spaenyn ja Elordin välisestä väkevästä kemiasta, mutta samalla elokuvassa on ratkaisuja, jotka tökkivät ikävästi. Elokuva lähtee todella lupaavasti käyntiin. Priscillan ja Elviksen ensikohtaaminen on onnistuneesti luotu ja tytön naiivi ihastuminen unelmapoikaystävältä vaikuttavaan Elvikseen on hyvin rakennettu. Suhteen muodostuminen kerrotaan sujuvasti ja Elviksen ikävämmän puolen paljastuminen tapahtuu toimivasti pikkuhiljaa. Miehestä välittyy heti hieman luotaantyöntävä aspekti ja tämä vain voimistuu, kun Elvis alkaa kohtaus kohtaukselta määrätä enemmän Priscillan elämää - mitä tämä saa tehdä, miten tämä saa pukeutua ja miltä tämän kuuluu näyttää. Kytevät konfliktit eivät kuitenkaan purkaudu yhtä voimakkaasti kuin voisi toivoa.

Elokuva jää muutenkin loppupeleissä hieman pinnalliseksi ja mustavalkoiseksi kuvaukseksi monimutkikkaasta suhteesta ja monimutkikkaista ihmisistä. Sofia Coppola on selvästi halunnut tehdä totaalisesti erilaisen elokuvan kuin Baz Luhrmann oman Elvis-leffansa kanssa. Hän on päättänyt perehtyä ikävään kotielämään kaiken glamourin ja parrasvalojen takana, mutta kuvaus jää samalla hyvin yksipuoleiseksi. On oiva tehokeino, että kun Elvis lähtee kiertueelle tai tekemään uutta elokuvaa, seuraammekin Priscillaa, kun tämä jää Gracelandiin tekemään... noh, periaatteessa ei mitään, sillä hän ei saanut tehdä juuri mitään. Toisin kuin Luhrmannin räväkkä ja sähäkkä filmi, Priscilla on huomattavasti hitaampi teos. Kun Priscilla vain odottaa päivätolkulla miehensä paluuta, lukien lööppejä Elviksen suhteista naisnäyttelijöiden kanssa, hitaus on erinomainen tehokeino.

Samalla Priscilla jättää katsojan liiankin etäiseksi Elviksestä. Välillä tuntuu siltä, että elokuva vaatii sen, että katsoja on nähnyt myös Luhrmannin filmin, jotta Elviksen ikäviä puolia voi ymmärtää. Luhrmannin leffassa dominoinut Eversti-hahmo kontrolloi Elvistä, joka puolestaan purki ikävää tunnettaan tyttöystäväänsä. Kun Priscillassa Eversti vain mainitaan nopeasti pari kertaa, katsojan ei edes anneta päästä Elviksen pään sisälle. Laulaja esitetään pelkkänä pintaraapaisuna, murjottavana ja tympeänä miehenä. Niin Elviksessä kuin Priscillassa artistista näytetään vain yhdenlainen tulkinta, eri puolet samasta kolikosta. Totuus Elviksestä on luultavimmin jotain näiden kahden tulkinnan väliltä.

Tiedän, että olen nyt käyttänyt ison osan tekstistä puhuakseni Elviksestä, vaikka elokuvassa on kyse Priscillasta. Tai siinä pitäisi olla kyse hänestä. Henkilön sijaan elokuva tuntuu lopulta enemmän kuvaukselta Priscillan suhteesta Elvikseen, mitä korostaa se, että elokuva loppuu myrkyllisen parisuhteen päättymiseen. Minua jäi harmittamaan, ettei elokuva jatka siitä ja näytä Priscillaa ilman Elvistä. Mies oli toki todella merkittävä osa hänen elämäänsä ja elokuvan pohjana toimiva kirja oli nimeltään Elvis and Me, mutta samalla tämä veto rajaa asioita liikaa. Priscilla ja Elvis erosivat vuonna 1973, minkä jälkeen Priscilla pääsi vihdoin luomaan omaa uraansa. Hän esimerkiksi näytteli naispääosaa Mies ja alaston ase -hittikomedioissa (The Naked Gun - 1988-1994), toimi aktivistina ja hurahti myöhemmin skientologiaan. Koen outona, että kun puikoissa pyörii vielä Sofia Coppolan kaltainen elokuvantekijä, niin hän määrittää naishahmoaan tämän miehen kautta, eikä naisen itsensä kautta.

Teknisiltä ansioiltaan Priscilla on taitavasti tehty, joskin valaisussa minua turhautti sama kuin monissa muissakin nykypäivän leffoissa. Kuvassa näkyy, että lamput ovat päällä, mutta silti huoneet ovat oudon pimeät ja näyttelijöiden kasvot jatkuvasti varjossa. Kameratyöskentely on kuitenkin oivallista ja leffa on pääasiassa sujuvasti leikattu. Värimäärittelyssä korostetaan mainiosti Priscillan tunnetiloja. Ennen Elviksen kohtaamista Priscillan elämä on ankean harmaata ja Elvis tuo mukaan väriä. Kun Priscilla on yksin kotona, odottamassa Elvistä, kohtaukset ovat taas tylsän värittömiä. Lavasteet ovat hienot, samoin asut. Priscillan kohdalla maskeerauksissa on onnistuttu hienosti, mutta Elviksen kohdalla taas mitä pidemmälle leffa etenee, sitä enemmän Elordi näyttää vain Elvis-imitoijalta, etenkin kaameiden feikkipulisonkiensa kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja pidin paljon siitä, että elokuvassa ei kuulla lähes yhtään Elviksen kappaleita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Priscilla, 2023, American Zoetrope, The Apartment, Fremantle

Arvostelu: The Lost Daughter (2021)

THE LOST DAUGHTER

Ohjaus: Maggie Gyllenhaal

Pääosissa: Olivia Colman, Dakota Johnson, Ed Harris, Paul Mescal, Dagmara Domińczyk, Jessie Buckley, Oliver Jackson-Cohen, Robyn Elwell, Ellie Blake, Peter Sarsgaard ja Jack Farthing

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 12

The Lost Daughter on näyttelijä Maggie Gyllenhaalin ensimmäinen ohjaustyö ja se perustuu Elena Ferranten samannimiseen kirjaan vuodelta 2006. Gyllenhaal hankki kirjan elokuvaoikeudet vuonna 2018 ja käsikirjoitti sen pohjalta elokuvasovituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla ja lopulta The Lost Daughter sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2021. Elokuvaa esitettiin sen jälkeen muillakin festivaaleilla, kunnes se julkaistiin monessa maassa Netflixissä. Suomeen leffa saapui vasta tämän vuoden maaliskuussa ja harmillisesti olin juuri töissä elokuvan lehdistönäytöksen aikana. Pohdin useasti elokuvan katsomista, erityisesti kun se sai Oscar-ehdokkuudet parhaasta naispääosasta, naissivuosasta ja sovitetusta käsikirjoituksesta, mutta kerta toisensa perään se lykkääntyi. Kävinkin lopulta katsomassa elokuvan muutama viikko ensi-illan jälkeen, hauskasti hyvin samannimisen, mutta täysin erilaisen The Lost City -leffan (2022) jälkeen.

Professori Leda Caruso matkaa Kreikkaan rantalomalle. Siellä hän tapaa nuoren äidin, Ninan, jonka tytär Elena katoaa. Kohtaaminen johtaa Ledan muisteluun siitä, kun hänen omat tyttärensä olivat lapsia.

The Crown -sarjan (2016-) viimeisimmiltä kausilta kuningatar Elisabet II:n roolista tuttu Olivia Colman tekee jälleen suuren vaikutuksen. Tällä kertaa hän näyttelee Leda Carusoa, college-professoria ja arvostettua kääntäjää, joka päättää kesälomallaan matkailla Kreikassa. Reissu saa pian yllättäviä mutkia matkaan, mitkä saavat Ledan muistelemaan asioita, joita hän on yrittänyt tukahduttaa mielensä sisälle vuosien varrella. Colman tulkitsee hienosti Ledan yhä vain monimutkikkaammiksi käyviä tuntemuksia. Hän tarjoaa paljon hyvin vähällä, eikä ihme, että pitkin elokuvaa kamera on todella lähellä Colmanin kasvoja, näyttäen näyttelijän kaikki tunneskaalat tarkasti. Takaumissa nuorta Ledaa esittää Jessie Buckley, joka tekee myös loistotyötä. Ei siis ihme, että Colman ja Buckley saivat kummatkin Oscar-ehdokkuudet samasta roolista!

     Kreikassa Leda tapaa mm. Ninan (Dakota Johnson), tämän miehen Tonin (Oliver Jackson-Cohen), heidän tyttären Elenan (Athena Martin), rannalla työskentelevän Willin (Paul Mescal), huvilaansa vuokraavan Lylen (Ed Harris) ja Ledaa nenänvarttaan pitkin tuijottavan Callien (Dagmara Domińczyk). Jack Farthing ja ohjaaja-Gyllenhaalin aviomies Peter Sarsgaard nähdään takaumissa Ledan miehenä ja professori Hardyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mallikkaasti osistaan. Johnson osoittaa jälleen taitonsa kaameiden Fifty Shades -rainojen (2015-2018) jälkeen ja Jackson-Cohenista löytyy oikeaa inhottavuutta tämän toksisena miehenä. Harris on aina karismaattinen ja Sarsgaard istuu hyvin arvostetun professorin osaan.

The Lost Daughterin traileri antaa elokuvasta aika trillerimäisen kuvan. Olikin siis hyvä, että minulle selvisi etukäteen, että filmi itsessään on hyvin erilainen, sillä olisin muuten mennyt toisenlaisin odotuksin katsomaan elokuvaa ja kenties pettynytkin hieman. Siinä, missä trailerista saa kuvan, että Ninan tyttären katoaminen ja etsiminen olisi iso kuvio läpi elokuvan, filmi itsessään hoitaa tapahtuman nopeasti ja se toimii lähinnä laukaisijana Ledan muistoille. Näiden muistojen kautta Ledasta oppii yhä vain enemmän ja siten voi ymmärtää osittain, miksi hän toimii elokuvan aikana niin kuin toimii. Se onkin sitten eri asia, hyväksyykö katsoja Ledan tekoja... Täytyy kyllä tunnustaa, että paikoitellen samaistuin Ledaan, lähinnä siinä, kuinka häntä vaikuttaisi jatkuvasti tympivän ympärillä meuhkaavat ihmiset (erityisesti leffateatterissa tapahtuva kohtaus herätti minussa ikäviä muistoja), mutta silti häntä kiehtoo suuresti seurata heidän elämiään.

Jännittävän trillerin sijaan The Lost Daughter on enemmänkin psykologinen draama, jossa pohditaan äitiyttä. Harvoin äitiyttä ja lapsia esitetään näin negatiivisessa valossa elokuvissa. Leda kokee lapset enemmänkin raskaana taakkana kuin ihanana siunauksena. Hahmon mielenmaisemaa tutkitaan taidokkaasti ja jo pelkät katseet kertovat paljon. Ledan tapa katsoa Ninaa ja Ninan tapa katsoa Ledaa tarjoaa monenlaisia tunteita. Helposta elokuvasta ei todellakaan ole kyse. Sen lisäksi, että filmi on aika hidas rytmitykseltään, on se myös raskas aiheiltaan. Itse en kuitenkaan pitkästynyt sen aikana, vaan omalla tavallaan tiivistunnelmainen elokuva piti hyvin mukanaan loppuun saakka.

Maggie Gyllenhaal on useasti osoittanut taitonsa kameran edessä ja nyt hän myös esittelee lupaavaa tulevaisuuttaan ohjaajana ja käsikirjoittajana. Gyllenhaal rakentaa tunnelmaa vahvasti ja saa katsojan uppoutumaan näiden hahmojen pään sisälle taidokkaasti. Hänen kirjoittama tekstinsä ei aliarvioi katsojaa, eikä lähde selittelemään asioita turhaan. Se luottaa siihen, että katsoja hoksaa monet nyanssit pienistä tehokeinoista. The Lost Daughter on myös oivallisesti kuvattu, joskin sivuilta pienesti rajatut reunat häiritsivät minua aluksi. Värimaailma on tyylikäs ja leikkaus sujuvaa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin rakennettu. Säveltäjä Dickon Hinchliffe tunnelmoi toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: The Lost Daughter on erittäin mainio psykologinen draamaelokuva, jossa pohdiskellaan äitiyttä hyvin erilaisin tavoin kuin amerikkalaiselokuvissa yleensä. Maggie Gyllenhaal on onnistunut ohjaamaan ja kirjoittamaan raskaan, mutta voimakkaan teoksen, joka pitää hyvin otteessaan. Olivia Colman on loistava pääroolissa ja myös Jessie Buckley ja Dakota Johnson tekevät erittäin mainiota työtä osissaan. Ledan päässä tapahtuvia asioita on mielenkiintoista seurata ja häntä toisaalta ymmärtää, vaikkei aina hyväksyisikään hänen toimiaan. Tietty painostava tunne on vähän väliä läsnä ja hahmojen välisissä katseissa on paljon vahvoja tuntemuksia. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. The Lost Daughter toimii todella oivallisesti hieman synkkäsävyisempää ihmisdraamaa kaipaaville - erityisesti jos on kyllästynyt elokuvien yleiseen kuvaukseen vanhemmuudesta pelkkänä ihanana auvona. Trailerin vihjailemaa trilleriä ei kuitenkaan kannata odottaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Lost Daughter, 2021, Endeavor Content, Samuel Marshall Films, Pie Films, Faliro House Productions

Arvostelu: Monte Criston kreivi (The Count of Monte Cristo - 2002)

MONTE CRISTON KREIVI

THE COUNT OF MONTE CRISTO

Ohjaus: Kevin Reynolds
Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton
Genre: seikkailu, draama
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.

Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.

     Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.

Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.

Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.

Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.