Pääosissa: Henry Cavill, Armie Hammer, Alicia Vikander, Elizabeth Debicki, Sylvester Groth, Christian Berkel, Luca Calvani, Misha Kuznetsov, Jared Harris ja Hugh Grant
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12
The Man from U.N.C.L.E., eli suomalaisittain Koodinimi U.N.C.L.E. perustuu Napoleon Solo -televisiosarjaan (The Man from U.N.C.L.E. - 1964-1968). Vuonna 1993 tuottaja John Davis hankki sarjan elokuvaoikeudet, aikeinaan tehdä sarjan pohjalta filmatisoinnin Warner Bros. -yhtiölle. Käsikirjoitusta työstettiin yhä uudestaan ja uudestaan eri tekijöiden toimesta ja ohjaajan penkillä kävivät kääntymässä muun muassa Quentin Tarantino, Matthew Vaughn ja Steven Soderbergh, kunnes Guy Ritchie nappasi lopullisesti pestin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Koodinimi U.N.C.L.E. sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse kävin katsomassa Koodinimi U.N.C.L.E.:n, kun se saapui Suomen teattereihin ja pidin näkemästäni. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, jolloin päätin katsoa sen toistamiseen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1963 CIA-agentti Napoleon Solo ja KGB-agentti Illya Kuryakin pakotetaan yhteistyöhön ja pysäyttämään vaarallinen taho, joka pitää vankinaan ydinase-eksperttiä.
Kun elokuvan teko käynnistyi 1990-luvulla, pääroolissa Napoleon Solona oli tarkoitus nähdä George Clooney. Tämä kuitenkin jätti projektin selkävaivojen takia, jotka estivät häntä tekemästä toimintakohtauksia. Vuosien varrella Napoleoniksi olivat ehdolla muun muassa Leonardo DiCaprio, Christian Bale, Matt Damon, Russell Crowe, Ewan McGregor, Ryan Gosling, Ryan Reynolds, Jon Hamm, Chris Pine, Michael Fassbender ja Bradley Cooper, kunnes roolin nappasi hetkellisesti Tom Cruise. Cruise päätti kuitenkin tehdä Mission: Impossible - Rogue Nationin (2015), jolloin Napoleon Solon osa meni Henry Cavillille, joka oli tuossa kohtaa juuri noussut Hollywood-tähdeksi Supermanin roolista Man of Steelissä (2013). Cavill oli ollut ehdolla James Bondin rooliin Casino Royaleen(2006), mutta menetti osan Daniel Craigille. Koodinimi U.N.C.L.E.:ssa Cavill näyttää, että hänessä olisi kyllä ollut ainesta maailman tunnetuimman vakoojan osaan. Cavill on vakuuttava toimintakohtauksissa, hänestä löytyy charmia, jolla hurmata kaikki vastaantulijat, minkä lisäksi hän omaa oivaa pilkettä silmäkulmassa, mikä erottaa CIA-agentin tämän uudesta työparista, kivikasvoisesta KGB-agentti Illya Kuryakinista, jota näyttelee nykyään huonosta imagosta "nauttiva" Armie Hammer. Hammer istuu myös erittäin hyvin rooliinsa ja hänen ja Cavillin väliltä löytyy onnistunutta kemiaa, kun amerikkalainen ja venäläinen vakooja joutuvat hammasta purren tekemään yhteistyötä, estääkseen kolmatta tahoa saavansa käsiinsä joukkotuhoaseita.
Ruotsalainen Alicia Vikander taas esittää Gaby Telleriä, jonka ydinase-ekspertti-isä Udo (Christian Berkel) on pahan pariskunnan, Victoria ja Alexander Vinciguerran (Elizabeth Debicki ja Luca Calvani) vankina ja jota Napoleon ja Illya tarvitsevat operaationsa onnistumiseen. Jared Harris näyttelee Napoleonin pomoa Sandersia, kun taas Illyan pomona Olegina nähdään Misha Kuznetsov. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti. Vikander on hyvässä vedossa neuvokkaana Gabyna, kun taas myöhemmin muun muassa The Crown -sarjassa (2016-2023) vakuuttanut Debicki ei ole ihan niin uhkaava vihollinen kuin voisi toivoa.
Minun täytyy tunnustaa, että minua jopa hieman jännitti katsoa Koodinimi U.N.C.L.E. nyt kymmenen vuotta myöhemmin. Elokuvateatterireissulla pidin näkemästäni, mutta pohdin, että entä jos nyt uusintakatselulla sijoittuisinkin enemmän kriitikoiden puolelle, joista monet lyttäsivät leffan? Huojennuksekseni voin sanoa, että vastassani ei ollut muistojen kultaama pettymys, vaan edelleen erittäin viihdyttävä vakoojaleffa. Napoleonin ja Illyan saama tehtävä on kyllä toisaalta hieman yhdentekevä - onhan vastaavia ydinpommeihin kajoavien vihollisten pysäytysoperaatioita nähty agenttiseikkailuissa siitä lähtien, kun kyseinen ase keksittiin toisessa maailmansodassa. Pahisosasto jättää myös hieman kylmäksi.
Silti Koodinimi U.N.C.L.E. toimii mainiosti. Paperilla kliseinen kertomus toimii oivallisen pääkaksikon, sekä ohjaaja Guy Ritchien vekkulin toteutustavan ansiosta. Cavillin ja Hammerin välinen kemia on onnistunut ja elokuva on täynnä mitä lystikkäimpiä hetkiä heidän välillään. Hahmojen keskustelut koostuvat usein naljailusta ja piikittelystä ja kun tärkeä tehtävä on käynnissä, kummankin silmistä voi nähdä, etteivät he juuri piittaa siitä, kuinka toinen hoitaa hommaansa. Ritchie taas tyylittelee tuttuun tapaansa läpi leffan, pitäen pilkkeen visusti silmäkulmassa. Muutama dramaattisempi hetki mahtuu sekaan, mutta pääasiassa Ritchie on ottanut tehtäväkseen viihdyttää ja sen tontin hän hoitaa kunnialla kotiin. Aika ei käy pitkäksi leffan parissa, sillä sen ilmapiiri on näin veikeä ja meno näin pätevästi tehtyä. Nauraa saa useasti, oli kyse sitten hauskoista repliikeistä tai todella hilpeästi toteutetuista tilanteista. Pari erittäin menevää toimintakohtaustakin löytyy, lähtien alun takaa-ajosta, joka määrittää katsojalle elokuvan luonteen.
Kuten Ritchien leffalta voikin odottaa, on Koodinimi U.N.C.L.E. täynnä teknisiä taidonnäytteitä. Joidenkin käsirysyjen aikana kamera heiluu turhan paljon, mutta muuten elokuva on täynnä komeaa kuvaa, tyylikkäästi sommiteltuja otoksia ja sähäköitä kamera-ajoja. Tätä vain tehostaa napakka leikkaus ja Daniel Pembertonin mahtavasti tunnelmoivat ja jopa suorastaan leikittelevät musiikit. Lavasteet ja puvustukset ovat myös pätevästi työstetyt ja niin erikoistehosteet kuin ääniefektit toimivat hyvin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Man from U.N.C.L.E., 2015, Warner Bros., RatPac-Dune Entertainment, Wigram Productions, Davis Entertainment
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12
Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu(Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.
Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.
Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.
Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.
Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.
Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.
Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.
Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions
Pääosissa: Millie Bobby Brown, Henry Cavill, David Thewlis, Louis Partridge, Adeel Akhtar, Sharon Duncan-Brewster, Helena Bonham Carter, Susie Wokoma, Hannah Dodd, Serranna Su-Ling Bliss, Abbie Hern, David Westhead, Tim McMullan ja Himesh Patel
Genre: rikos, mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12
Nancy Springerin kirjoihin perustuva elokuva Enola Holmes nousi suosituksi, kun se julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa syyskuussa 2020. Heti ensimmäisen osan osoittauduttua hitiksi, Netflix ilmoitti työstävänsä sille jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2021 ja nyt Enola Holmes 2 on ilmestynyt Netflixiin. Itse pidin ensimmäistä elokuvaa ihan kelvollisena mysteerileffana, mutta se ei säväyttänyt minua tarpeeksi, jotta olisin jäänyt innolla odottamaan jatkoa. Katsoin toki silti Enola Holmes 2:n heti sinä päivänä, kun se saapui Netflixin valikoimaan.
Enola Holmes on avannut oman etsivätoimistonsa, mutta asiakkaat eivät ota nuorta naisenalkua tosissaan. Enola on jo valmis lopettamaan työnsä, kun Bessie-tyttö saapuu pyytämään hänen apuaan kadonneen siskonsa löytämisessä.
Stranger Things -sarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown palaa rooliinsa Enola Holmesina, ikonisen salapoliisi Sherlock Holmesin (Henry Cavill) pikkusiskona. Ratkaistuaan lordi Tewkesburyn (Louis Partridge) tapauksen, itsevarmempi Enola on päättänyt avata oman etsivätoimiston. Bisnes ei kuitenkaan tunnu ottavan tuulta siipiensä alle, ennen kuin kadonnutta siskoaan (Hannah Dodd) etsivä Bessie (Serranna Su-Ling Bliss) tupsahtaa Enolan toimistolle. Enola hyppääkin heti uuden mysteerin vietäväksi ja Brown suoriutuu toistamiseen osastaan mainiosti. Hänestä löytyy oikeaa intoa ja päättäväisyyttä. Enolan tapa rikkoa neljättä seinää ja puhua suoraan katsojille ei kuitenkaan vieläkään oikein toimi. Cavill ei ole yhtä puupökkelö roolissaan Sherlockina, joka saa jatko-osassa huomattavasti enemmän tekemistä, varastaen usein valokeilaa siskoltaan. Sam Claflinin muiden kiireiden takia Mycroft-veljeä ei leffassa valitettavasti nähdä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. ykkösosasta tutut Enolan ja Sherlockin äiti Eudoria (Helena Bonham Carter) ja tätä uskollisesti seuraava Edith (Susie Wokoma), sekä poliisi Lestrade (Adeel Akhtar) ja uudet tuttavuudet, David Thewlisin näyttelemä ylikomisario Grail, David Westheadin esittämä bisnesmies Lyon, Tim McMullanin esittämä bisnesmies McIntyre ja Sharon Duncan-Brewsterin näyttelemä neiti Troy. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa pääasiassa passelisti, joskin yleensä mainio Thewlis on turhankin eksentrinen ja yliampuva tympeän ylikomisarion osassa.
Mielestäni ensimmäinen Enola Holmes -elokuva ei ollut mikään erityisen ihmeellinen filmi, mutta silti tarpeeksi kelpo mysteeriraina, joka jaksoi viihdyttää passelisti läpi kestonsa. Enola Holmes 2 on kuitenkin harmillisen keskinkertainen ja väsähtänyt tekele, josta uupuu ykkösosan hurmaavuus. Uusi mysteeri ei jaksa napata mukaansa ja leffa käy vähän väliä hieman pitkäveteiseksi ja raskaaksi. Missä on koukuttavuus? Missä seikkailuhenki? Miksi sivuhahmot pistetään liiankin usein hoksaamaan asioita päähenkilön puolesta? Mukana on muutama oiva täsmäkohtaus, kuten eräs vekkulimainen takaa-ajo hevosvaunuilla keskellä metsää, mutta siihen se sitten jää.
Tarina on ihan oivaltavasti rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, mutta siitä uupuu silti särmää ja nasevuutta. Jännitettä ei pahemmin löydy, eikä katsoja ole nimikkohahmon kanssa niin intensiivisesti tutkimassa kuin tekijät varmasti toivovat. Käänteet eivät hetkauta, etenkin kun yhden niistä arvaa jo hyvissä ajoin elokuvan alkupäässä ja toinen taas tulee kömpelöllä tavalla puskista. Siinä yritetään vedota Holmes-faneihin, mutta toteutus tökkii. Siitä tulee mieleenStar Trek Into Darknessin (2013) suuri nimipaljastus, jonka oli tarkoitus shokeerata katsojia, mutta kun paljastuksella ei ollut mitään merkitystä hahmoille, ei se hetkauttanut kotisohvallakaan. Huumoriosastokin jää pliisuksi. Päälle kahden tunnin kestossa elokuva myös tuntuu liian pitkältä. Tiivistettynä Enola Holmes 2 olisi sähäkämpi paketti. Siinä, missä ykkösleffa piti sisällään aika unohdettavan tapauksen, jatko-osa on itsessään varsin unohdettava.
Ohjauksesta vastaa ensimmäisen elokuvan tavoin Harry Bradbeer, joka toistaa paljon samoja niksejä, mutta tehottomammin ja laskelmoidummin. Bradbeerin rakentama tunnelma ei vakuuta, eikä Jack Thornen käsikirjoitus auta asiaa. Thornen teksti sisältää hyvät lähtökohdat, mutta tarinan kuljetus ontuu. Filmi on kuitenkin kuvattu erittäin hyvin. Lavasteet ovat näyttävät ja puvut tyylikkäät. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on toimivasti rakennettu. Jo toistamiseen parasta Enola Holmes -elokuvassa on sen musiikki. Daniel Pemberton jatkaa ilahduttavalla linjallaan, tuoden takaisin paljon ykkösleffan riemastuttavista sävelmistä, tehostaenkin niitä paikoitellen.
Yhteenveto:Enola Holmes 2 on harmillisen keskinkertainen jatko-osa mainiolle salapoliisiseikkailulle. Vaikka uusi tarina onkin ihan kekseliäästi rakennettu historiallisen tapahtuman ympärille, ei uusi tutkintatapaus jaksa pahemmin napata mukaansa ja vähän päälle kahden tunnin kestossaan leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä. Välillä siitä löytyy hyvät hetkensä, mutta kokonaisuus ontuu. Käänteet hoidetaan kömpelösti ja on turhauttavaa, kuinka monet ratkaisut vaikuttavat tulevan sivuhahmojen suunnalta päähenkilön sijaan. Millie Bobby Brown on edelleen mainio nimikkoroolissa ja Henry Cavill suoriutuu paremmin isoveli-Sherlockin osasta kuin viimeksi. Yleensä hyvä David Thewlis on liian yliampuva osassaan. Tekniseltä puoleltaan leffa on pätevästi tehty puitteita ja Daniel Pembertonin ilahduttavia musiikkeja myöten. Käsikirjoitus jää kuitenkin valitettavan latteaksi, eikä ohjaaja Harry Bradbeer saa tuotua siihen tarvittavaa potkua. Jos pidit kovasti ensimmäisestä Enola Holmesista, kannattaa jatko-osalle antaa toki mahdollisuus. Jos taas ykkösleffa ei vakuuttanut, ei jatko-osakaan luultavasti voita puolelleen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Kevin Reynolds Pääosissa: Jim Caviezel, Guy Pearce, Dagmara Domińczyk, James Frain, Richard Harris, Luis Guzmán, Michael Wincott, Henry Cavill, Albie Woodington, JB Blanc, Helen McCrory, Freddie Jones ja Alex Norton Genre: seikkailu, draama Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 12
The Count of Monte Cristo, eli suomalaisittain Monte Criston kreivi perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen kirjaan (Le Comte de Monte-Cristo) vuodelta 1844. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty lukuisia sovituksia ja ensimmäinen filmatisointi, Hobart Bosworthin mykkäelokuva The Count of Monte Cristo ilmestyi vuonna 1908. 1990-luvun lopulla Disneyllä ryhdyttiin työstämään uutta elokuvaversiota kirjasta, studion juuri julkaistua Kolme muskettisoturia -elokuvan (The Three Musketeers - 1993), joka perustui myös Dumasin klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires - 1844). Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2000 ja lopulta Monte Criston kreivi sai maailmanensi-iltansa 23. tammikuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pienimuotoinen menestys ja se sai positiivista palautetta kriitikoilta. Itse en ole Dumasin kirjaa lukenut, mutta olen nähnyt Monte Criston kreivi -elokuvan varmaan pariinkin otteeseen - viime katselusta on tosin kulunut jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla leffan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.
Vuonna 1815 Edmond Dantès tuomitaan rikoksesta, jota hän ei tehnyt ja passitetaan Château d'Ifin vankilaan kaukaiselle saarelle. Siellä vuosien vieriessä Edmond ryhtyy juonittelemaan kostoaan ja hänelle aukeaa mahdollisuus toteuttaa suunnitelmansa, kun hän tapaa toisen vangin, vuosia pakotunnelia kaivaneen Abbé Farian.
Jim Caviezel tekee kenties koko uransa merkittävimmän roolityön Monte Criston kreivissä Edmond Dantèsina, sinisilmäisenä nuorena aliperämiehenä, joka joutuu vankilaan syytettynä rikoksesta, jota hän ei tehnyt. Vankilassa Edmond alkaakin muuttua, menettäessään vähitellen tärkeän uskonsa ja suunnitellessaan kostoa niille, jotka ovat vastuussa hänen kaltoinkohtelustaan. Hahmon kehityskaari on erinomaisesti kirjoitettu (ylipäätään Dumas kirjoitti yhden parhaista kostokertomuksista ikinä) ja katsoja kannustaa täysillä Edmondia yrityksissään. Caviezel on nappivalinta rooliin, tuoden hienosti esille hahmon monet puolet elokuvan aikana. Hauska fakta muuten, että Arnold Schwarzeneggeriä pyydettiin aluksi Edmondin rooliin, mutta hän kieltäytyi. Elokuvasta olisi varmasti tullut hyvin erilainen Schwarzeneggerin tähdittämänä.
Myös Guy Pearce oli aluksi ehdolla Edmondiksi, mutta roolin mentyä Caviezelille, hänet pyydettiin esittämään Fernand Mondegoa, Edmondin ystävää, joka pettää hänet ja ajaa vankilaan. Vaikka Pearce olisi luultavasti suoriutunut mainiosti pääroolista, sopii hän erittäin hyvin luihuksi Fernandiksi, oikein herkutellen lipevän hahmonsa kanssa. Dumasin alkuperäisessä kirjassa Edmond ja Fernand olivat serkukset, mutta käsikirjoittaja Wolpert perusteli muutoksen ystäviksi sillä, että ystävät ovat usein läheisempiä kuin serkut ja siten Fernandin selkäänpuukotus tuntuu merkittävämmältä. Täytyy myöntää, että ymmärrän hyvin Wolpertin päätöstä.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk Edmondin rakkaana Mercédèsinä, James Frain syyttäjä Villefortina, vajaa vuosi sitten menehtynyt Helen McCrory tämän vaimona Valentinana, Alex Norton itse Napoleon Bonapartena, sekä JB Blanc roisto-Luigina ja Luis Guzmán tätä auttavana Jacopona. Kahdesta ensimmäisestä Harry Potter -elokuvasta (2001-2002) alkuperäisenä Albus Dumbledorena monelle parhaiten tuttu Richard Harris teki yhden viimeisistä roolitöistään Abbé Fariana, 11 vuotta Château d'Ifin vankilassa viruneena miehenä, jolla on pakosuunnitelma. Lisäksi Supermanin roolista parhaiten tunnettu Henry Cavill tekee yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan Fernandin poikana Albertina. Kaikin puolin näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti. Harrisin lahjoja ei voi muuta kuin ihailla. Vaikka hän esittääkin vankia, Harris omaa tiettyä jylhää arvokkuutta, jota eivät edes räsyiset vaatteet, nuhjuiset maskeeraukset ja tomu voi peittää alleen.
Yksi isoimmista kehuista, mitä voin Monte Criston kreiville antaa, on, että elokuva ei tunnu siltä, että se olisi tehty 2000-luvulla. Se tuntuu enemmän sellaiselta klassikkoseikkailulta, joita tehtiin vuosia aiemmin, joskus 1960-1970-luvuilla. Sen toteutuksessa on jotain hyvin vanhanaikaista, mikä istuu filmiin täydellisesti ja vain viehättää siinä minua enemmän. Elokuva perustuu vanhaan tarinaan ja vaikka välillä modernisointi siellä ja täällä ei ole pahitteeksi, tällaisesta toteutuksesta intoilen itse lopulta eniten. Kun taidokkaan yleishengen lisäksi kyseessä on vielä yksi kaikkien aikojen parhaista kostotarinoista, koin Monte Criston kreivin elokuvana erittäin vangitsevaksi. Vaikka filmi etenee aika hitaasti, ei se ole koskaan tylsä. Päinvastoin. Mitä pidemmälle tarina ja Edmondin kostojuonittelu etenevät, sitä syvemmälle elokuvaan uppoaa.
Elokuva tarjoaa paljon kaikenlaista seikkailusta jännitykseen, romantiikkaan ja toimintaan. On vankilapakoa, juonittelua suuntaan jos toiseen ja aarrekarttakin löytyy. Dumas on rakentanut kertomuksensa kaikki osaset vaikuttavasti ja Desmondin ja Fernandin välisen konfliktin väkevästi, ja sen pohjalta onkin helppo ammentaa onnistuneeseen filmatisointiin. Vaikka jotkut kirjailijan fanit ovatkin närkästyneet elokuvantekijöiden muutoksista kertomukseen, itse pidän filmin ratkaisuista. Elokuvan rytmitys on myös toimiva. Sillä ei ole mikään kiire, mutta se onnistuu silti kertomaan kaiken iskevästi parissa tunnissa. Vankilassa vietetty vuosikymmenkin toteutetaan vakuuttavasti. Vankeuden tuomat muutokset Desmondissa pitävät tarinan kaiken aikaa täysin hahmovetoisena. Monte Criston kreivi onkin jo henkilötutkielmana kiehtova koston ohella.
Elokuvan on ohjannut Kevin Reynolds, jolle tällaiset menneen ajan seikkailuleffat eivät olleet lainkaan uusi käsite, olihan hän tehnyt aiemmin mm. Robin Hood - varkaiden ruhtinaan (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991). Reynolds hoitaakin hommansa lahjakkaasti, rakentaen onnistuneesti tunnelmaa ja pitäen katsojan koukussa tarinaan. Monte Criston kreivi on myös taidokkaasti kuvattu, sekä hyvin rytmitetty leikkauksessa. 1800-luvun alun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut ja monenlaisia näyttäviä puitteita pääseekin ihastelemaan pitkin elokuvaa. Äänimaisema on vakuuttavasti koottu Edward Shearmurin mainioita musiikkeja myöten.
Yhteenveto:Monte Criston kreivi on erittäin mainio filmatisointi kenties kaikkien aikojen parhaasta kostokertomuksesta. Elokuvasta löytyy kaikki ainekset mukaansatempaavaan teokseen ja sitä lopputulos myös onkin. Vaikka leffa kulkee rauhassa eteenpäin, ei se koskaan tunnu pitkäveteiseltä. Kertomus on vangitseva ja katsoja todella kannustaa Edmond Dantèsia onnistumaan aikomuksissaan. Edmondin kehittymistä tarinan aikana on erityisen kiinnostavaa seurata. Jim Caviezel on nappivalinta rooliin, hoitaen hahmon monet puolet yhtä lahjakkaasti. Muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, erityisesti lipevää Fernandia esittävä Guy Pearce ja Abbé-vankia näyttelevä Richard Harris. Filmin toteutuksessa on jotain viehättävän vanhanaikaista, eikä elokuva tunnu 2000-luvulla tehdyltä. 1800-luvun ajankuva on hienosti toteutettu. Vaikka filmatisointiin tehtiin omat muutoksensa, suosittelen silti Monte Criston kreiviä lämpimästi Dumasin klassikkokirjan ystäville, kuten myös muille, joita kiehtovat kauemmas menneisyyteen sijoittuvat kertomukset täynnä seikkailua, romantiikkaa, petoksia ja rikkauksia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Count of Monte Cristo, 2002, Touchstone Pictures, Spyglass Entertainment, World 2000 Entertainment, Epsilon Motion Pictures, Count of Monte Cristo Ltd.
Pääosissa: Ben Affleck, Gal Gadot, Ray Fisher, Ezra Miller, Jason Momoa, Henry Cavill, Jeremy Irons, Ciarán Hinds, Amy Adams, Joe Morton, J. K. Simmons, Willem Dafoe, Amber Heard, Diane Lane, Connie Nielsen, Peter Guinness, Zheng Kai, Karen Bryson, Harry Lennix, Jesse Eisenberg, Joe Manganiello, Ray Porter ja Jared Leto
Genre: toiminta, fantasia
Kesto: 4 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
Zack Snyderin ohjaama DC Comicsin sarjakuviin perustuva Superman-elokuva Man of Steel (2013) oli iso menestys, joten tuotantoyhtiö Warner Bros. päätti ryhtyä tosissaan kehittelemään elokuvauniversumia, joka kilpailisi Marvelin leffojen kanssa. Snyder työstikin oman visionsa, miten tarinaa kuuluisi jatkaa. Muutamien tuotannollisten töyssyjen jälkeen ilmestynyt jatko-osa Batman v Superman: Dawn of Justice (2016) oli taloudellisesti hitti, mutta jakoi niin fanit kuin kriitikot kahtia. Pian sen ilmestymisen jälkeen Snyder kuvasi supersankariryhmästä kertovaa Justice League -filmatisoinnin. Noin 90-prosenttisesti valmiina Snyder esitteli elokuvaansa studiopomoille, jotka kuitenkin kokivat elokuvan todella ongelmalliseksi ja aivan liian pitkäksi. Marvelin The Avengers -elokuvan (2012) ohjannut Joss Whedon pyydettiin kirjoittamaan elokuvaa uudestaan ja Snyderin oli määrä ohjata uudet kohtaukset. Tragedia kuitenkin iski, kun Snyderin tytär Autumn teki itsemurhan maaliskuussa 2017, minkä vuoksi surun musertama Snyder päätti jättää projektin. Whedonille annettiin täysi vastuu elokuvan viimeistelystä ja hän muokkasikin käsikirjoitusta voimakkaasti ja kuvasi lähes koko elokuvan uudestaan. Whedonin Justice League julkaistiin marraskuussa 2017 ja se tuomittiin niin fanien kuin kriitikoiden toimesta sekasotkuksi. Elokuvan budjetti oli myös paisunut niin suureksi, että jopa lähes 660 miljoonan dollarin lipputuloilla se todettiin taloudelliseksi flopiksi. Pian julkaisun jälkeen alkoi liikkua huhuja, että Snyderin leikkausversio olisi yhä olemassa ja se vaatisi vain viimeistelyjä, jotta sen voisi julkaista. Näin alkoikin fanien toimesta #ReleaseTheSnyderCut -someliike, jossa vaadittiin Warner Brosia julkaisemaan Snyderin alkuperäinen versio elokuvasta. Jopa näyttelijät ja kuvausryhmäläiset liittyivät joukkoon. Muutaman vuoden ajan Warner Bros. väitti vastaan ja näyttikin hyvin epätodennäköiseltä, että Snyderin leikkausta julkaistaisiin. Vuonna 2019 Snyder alkoi puhua siitä, että leikkausversio on kuin onkin olemassa. Lopulta Warner Bros. heltyi fanien vimmaan ja teki diilin Snyderin kanssa elokuvan viimeistelystä. Siitä huolimatta, että teatteriversio oli tehnyt pahaa tappiota studiolle, Warner Bros. suostui antamaan yli 30 miljoonaa dollaria Snyderin version viimeistelyyn. Alunperin Snyderin version puhuttiin tulevan neliosaisena minisarjana, mutta lopulta Snyder päätti esittää sen yhtenä pitkänä elokuvana. Nyt Zack Snyder's Justice League -nimen saanut teos on vihdoin ja viimein ilmestynyt HBO-palveluihin ympäri maailman ja minun täytyy tunnustaa, etten olisi uskonut päivän koittavan. Monet asiat tuntuivat sotivan sitä vastaan, että Warner Bros. suostuisi antamaan lisärahoitusta heikosti menestyneen leffan uudelleenleikkaukseen, mutta fanien voima osoitti lopulta luulot vääriksi. Itselleni on muodostunut ristiriitainen suhde Snyderin edellisiin DC-leffoihin ja sen perusteella en edes innostunut, kun hänen Justice League -leikkauksen ilmoitettiin ilmestyvän. Mielenkiinnolla halusin kuitenkin nähdä, millainen Snyderin alkuperäinen visio on ja onko lopputulos pitkän fanivaatimuksen arvoista, vai onko kyseessä jopa Whedonin versiota heikompi tekele...
Tähän väliin haluan huomauttaa, että arvostelu on kirjoitettu sillä ajatuksella, että lukija on nähnyt vuonna 2017 julkaistun Justice League -elokuvan ja arvio tulee erityisesti keskittymään kahden version lukuisiin eroihin ja muutoksiin. Älkää kuitenkaan huoliko, uusia lisäyksiä en paljasta.
Supermanin kuoleman jälkeen Bruce Wayne ryhtyy kokoamaan sankareiden ja jumalten ryhmää taistelemaan pahaa Steppenwolfia vastaan, joka etsii emolaatikoita, joiden sisältämällä voimalla voisi tuhota koko Maan.
Zack Snyder's Justice Leaguen hahmogalleria on hyvin samanlainen kuin vuoden 2017 versiossa, mutta siitä löytyy myös useita hahmoja, jotka eivät ole mukana siinä, joten jätän heidät mainitsematta ja teille yllätykseksi. Itse Justice League -ryhmä koostuu tietty miljonääri Bruce Waynesta eli Batmanista (Ben Affleck), amatsonisoturi Diana Princestä eli Wonder Womanista (Gal Gadot), supernopeasta Barry Allenista eli Flashista (Ezra Miller), ihmisrobotti Victor Stonesta eli Cyborgista (Ray Fisher), atlantislaisesta Arthur Currysta eli Aquamanista (Jason Momoa), sekä Kal-Elistä eli Clark Kentistä eli Supermanista (Henry Cavill). Uskoisin, ettei kenellekään tätä lukevalle tule yllätyksenä, että Superman on mukana, vaikka hahmo kuolikin Batman v Superman: Dawn of Justicen lopussa. Ja trailerit katsoneet tietävät myös, että hahmo pukeutuu tällä kertaa mustaan pukuun perinteisen sinipunaisen asun sijaan. Cavill synkisteleekin roolissaan eri tavalla kuin vuoden 2017 versiossa ja samaa tekee myös Affleck Batmanina. Kun vuoden 2017 versiossa supervoimaton Batman tuntui turhalta köysipyssynsä kanssa, tässä hänelle löytyy kunnolla käyttöä ja hän keksii keinot pärjätäkseen yli-ihmisiä vastaan. Wonder Woman on toiminnassa mukana, mutta jää paikoitellen hieman sivuun - kenties koska hän oli juuri saanut oman elokuvansa vuonna 2017, ennen kuin tämän oli tarkoitus ilmestyä. Vuoden 2017 versiossa lähinnä komediallisen sivuhahmon roolin omaksunut Flash nousee huomattavasti merkittävämpään osaan. Yllättäen myös Cyborg saa huomattavasti enemmän ruutuaikaa ja hahmoon syvennytään paljon paremmin. Cyborg oli mielestäni vuoden 2017 versiossa ryhmän tylsin hahmo, mutta tässä hänestä saadaan paljon enemmän irti. Ei olekaan ihme, että näyttelijöistä erityisesti Fisher on osoittanut sosiaalisessa mediassa vihaansa vuoden 2017 versiota kohtaan. Harmikseni Aquaman jää tällä kertaa porukan tylsimmäksi tapaukseksi. Momoa saa pari tähtihetkeä, mutta itse hahmo tuntuu olevan vähän siellä sun täällä. Katsojan on helpompi ymmärtää hahmon sisäistä ristiriitaa, jos on nähnyt vuoden 2018 Aquaman-leffan, muuten hahmon juonikuviot tuntuvat todella sekavilta.
Vastaansa supersankarit saavat toisesta maailmasta saapuvan Steppenwolfin (Ciarán Hinds), joka oli pelkkä vitsi vuoden 2017 versiossa. Surkeasti animoitu, koomisen näköinen ja tylsiä pahismonologeja suoltava Steppenwolf on tässä korvattu huomattavasti uhkaavammalla tuhoajalla, joka on jopa aika häijy vastus sankareille. Hahmoa myös saadaan syvennettyä hieman antamalla tälle motiivi, miksi hän seuraa vieläkin häijympää ja julmempaa pahaa olentoa, Ray Porterin näyttelemää Darkseidiä. Hahmosta voisi saada vieläkin enemmän irti, mutta jo tällaisenaan uusi Steppenwolf on huomattava parannus siihen vuoden 2017 kammotukseen verrattuna.
Jos luulit, että Zack Snyder's Justice League olisi vain pidennetty versio vuoden 2017 Justice Leaguesta, olet pahasti erehtynyt. Toki juoni on periaatteessa sama ja mukana on muutamia samoja kohtauksia, mutta pääasiassa tämä on hyvin erilainen filmi. Tunnelma ja tarinan rakenne ovat täysin erilaiset ja mukana on hahmoja, juonikuvioita ja käänteitä, joita ei ollut lainkaan mukana vuoden 2017 versiossa. Ja kun sanoin, että näissä kahdessa versiossa on muutamia samoja kohtauksia, minä todella tarkoitan vain muutamia. Jopa ne muutamat muuttuvat jossain kohtaa joko pidemmiksi tai sitten ne on eri lailla leikattu tässä Snyderin versiossa. Versioista löytyy hyvin samanlaisia kohtauksia, joista kuitenkin huomaa, että vuoden 2017 versiossa ne ovat uudelleen kuvattuja, sillä niissä on paljon erilaisuuksia. Esimerkiksi heti alussa, kun Bruce Wayne matkustaa värväämään Aquamania ryhmään, kohtaus kulkee toisaalta hyvin samalla tavalla eteenpäin, mutta keskustelu on täysin eri sanasta sanaan. Jos pidit kovasti Brucen vitsistä "kuulin, että osaat puhua kaloille", varaudu pettymykseen, sillä sitä ei tästä versiosta löydy.
Yllättävää kyllä, Zack Snyder's Justice Leaguesta löytyy paljon vitsejä, jotka varmasti monet olettivat kuuluneen vain Whedonin versioon. Synkän ja lähes huumorittoman Batman v Superman: Dawn of Justicen jälkeen Warner Bros. antoi Whedonille tehtäväksi tehdä Justice Leaguesta humoristisempi elokuva, mutta nähtävästi jo Snyder oli monien vitsien takana. Enää Flash ei kummastele brunssin merkitystä tai ihmettele Batmanin lepakkoluolaa, mutta voitte olla varmoja, että mukaan mahtuu useita myötähäpeällisiä yrityksiä olla hauska. Vaikka Zack Snyder's Justice League onkin tummasävyisempi kuin vuoden 2017 versio, ei se silti ole samaa synkistelyä kuin Batman v Superman: Dawn of Justice. Elokuvan vallitsevana teemana on toivo ja se, että jos sankarit tekevät yhteistyötä, he voivat saavuttaa mitä vain. Snyderin tuttuun tyyliin voimakkaalta ylidramaattisuudelta ei kuitenkaan vältytä.
Vaikka kokonaisuutena Zack Snyder's Justice League on vuoden 2017 versiota parempi tekele jo ihan vain yhtenäisemmän vision ansiosta, täytyy tunnustaa, että vuoden 2017 versiossa on onnistumisia, joita tämä filmi kaipaisi. Isoin juttu on, että Supermanin kuoleman jälkimeininkeihin uppouduttiin enemmän ja paremmin vuoden 2017 versiossa. Vaikka varmasti jokainen arvasi, että Superman palaa takaisin henkiin tavalla tai toisella, vuoden 2017 versio onnistui paljon paremmin esittelemään synkentyneen maailman, jonka suurin sankari on poissa ja joka tekee nyt surutyötä. Kuvat ympäri maailman eri lokaatioista, joissa ihmiset ovat kerääntyneet kunnioittamaan menehtynyttä sankariaan, ovat nyt poissa ja koin sen isoksi miinukseksi. Toinen juttu, minkä vuoden 2017 versio tekee paremmin, on se, kuinka siinä pohjustetaan alusta asti tulevaa pahuutta. Vaikka sen version Steppenwolf onkin surkuhupaisa pettymys, tiettyä jännitettä ja uhkaa kasvatellaan siinä taidokkaammin. Zack Snyder's Justice League tekee yllättävänkin vähän sen jännitteen rakentamisen eteen.
Se vähäinenkin jännite rakoilee jatkuvasti elokuvan aikana, sillä Snyderinkin leikkausversio ontuu pahasti. Jos ette vielä tienneet, Zack Snyder's Justice Leaguella on kestoa hurjat 4 tuntia ja 2 minuuttia. Ja valitettavasti minun on pakko sanoa, että se on aivan liikaa. Sentään leffa on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin elokuvan voi halutessaan katsoa pienemmissä pätkissä. Silti elokuvassa on useita pidempiä osioita, jotka laahaavat ja aina silloin tällöin huomasin tylsistyneeni leffaa katsoessa. Ja kun kyseessä on supersankarifilmi, jossa nähdään mm. Batman, Superman ja Wonder Woman, on surullista sanoa, että pitkästyin. Siinä, missä vuoden 2017 versio kiirehti aivan liikaa, tämä Snyderin versio oikein venyttämällä pitkittää kohtauksia äärimmilleen. Toki keston myötä filmi saa hengittää enemmän, mutta siinä on myös paljon juttuja, joita olisin itse suosiolla jättänyt leikkaushuoneen lattialle. Molemmissa versioissa nähdään alkupäässä kohtaus, jossa Wonder Woman taistelee pientä terroristijoukkoa vastaan ja vaikka se tuokin edes jotain toimintaa ensimmäiseen puoleentoista tuntiin (elokuvassa on yllättävän vähän toimintaa), on se kohtauksena lopulta täysin merkityksetön tarinan kannalta.
Molempien leikkausversioiden suureksi ongelmaksi koituu se, että elokuvan pitää toimia myös esittelynä Flashille, Cyborgille ja Aquamanille. Vaikka Flashia muutetaan siedettävämpään suuntaan ja Cyborg saa enemmän lihaa luidensa ympärille (vai pitäisikö sanoa metallia ihonsa päälle), Snyderinkin versiosta huokuu se, että kolmikko olisi kaivannut omat elokuvansa ennen tämän julkaisua. Whedonin versio saattoi olla hätiköity uudelleenkuvaustensa ja -leikkauksensa takia, mutta Snyderin version kohtaloksi koituu DC:n elokuvauniversumin hätäinen rakentelu. Tietyissä hetkissä olisi enemmän painoarvoa, jos hahmot olisivat saaneet soololeffansa etukäteen. Vuonna 2021 tätä versiota katsoessa Aquaman hyötyy siitä, että hän sai oman filminsä vuonna 2018. Mutta kun miettii, että tämän Snyderin leikkauksen piti ilmestyä vuonna 2017 ennen Aquaman-leffaa, olisi toteutus kompastunut silti.
Jos jotain erityisen onnistunutta Zack Snyder's Justice Leaguesta pitää sanoa, niin sen lopputaistelu on huomattavasti parempi, viihdyttävämpi, innostavampi ja jännittävämpi kuin vuoden 2017 versiossa. Tiimin ryhmädynamiikka toimii iskevämmin ja on vaikuttavampaa nähdä heidät taistelemassa yhdessä Steppenwolfia ja tämän joukkoja vastaan. Steppenwolfkin tuntuu kovemmalta vastukselta ja mukana on ratkaisuja, jotka saavat fanit varmasti innostumaan. Ainoa, mikä taistelua latistaa on se, ettei se onnistu välittämään tunnetta maailmanluokan tuhon mahdollisuudesta. Tähän vaikuttaa paljon se, ettei taistelussa nähdä lainkaan sivullisia, jotka joutuisivat taiston uhriksi. Vaikka Man of Steelin lopputaistoa onkin kritisoitu liiallisesta massiivisuudesta ja tuhopornosta, se sentään herätti tunteen siitä, että Maa on oikeassa vaarassa ja katsoja saatiin jännittämään paremmin Supermanin onnistumisen puolesta.
Lisäkritiikiksi Zack Snyder's Justice Leaguelle voi myös antaa sen, kuinka paljon se antaa painoarvoa fanipalveluksille, joita vain näiden leffojen kautta DC-maailmaan tutustuneet eivät välttämättä voi hoksata. Batman v Superman: Dawn of Justicen tavoin mukana on kohtauksia, repliikkejä ja yksityiskohtia, jotka toimivat mahtavina silmäniskuina faneille, mutta joista moni muu ei ymmärrä hölkäsen pöläystä. Tämäkin leffa sisältää juttuja, jotka elokuva esittää merkittävinä, mutta ne voi ymmärtää vain, jos tietää etukäteen paljon alkuperäisistä sarjakuvista. Monen katsojan täytyy ryhtyä tutkimaan Wikipediaa sun muita sivustoja leffan jälkeen, jotta tietyt jutut käyvät järkeen. Niihin kun ei vastauksia löydy DC:n muista näytellyistä elokuvista. Zack Snyder's Justice League on juurikin fanituote DC-fanilta DC-faneille. Jo nyt on selvää, että useamman vuoden ajan elokuvan perään kyselleet fanit saavat juuri sitä, mitä halusivatkin ja voivat vihdoin olla tyytyväisiä. Olen iloinen heidän puolestaan ja mielestäni on hienoa, että fanien voima on saanut jotain tällaista aikaiseksi. Olisin toki vielä iloisempi, jos voisin kuulua samaan joukkoon, mutta mielestäni Zack Snyder's Justice League on lopulta aika keskinkertainen ja ainakin tunnin liian pitkä filmi.
Elokuvan teknisistä puolista minun täytyy nostaa vielä esille kolme juttua. Ensinnäkin elokuva on jostain syystä haluttu esittää lähes neliön muotoisessa 4:3-kuvasuhteessa, eikä kuva siis täytä koko televisioruutua ilman zoomaamista. Jotkut sanovat, että kuvasuhde on tällainen mahdollista IMAX-julkaisua varten, mutta omaan silmään se näytti siltä kuin leffa olisi tehty Instagramiin tai vanhaan kuvaputkitelevisioon. Vaikka välillä silmä tottuukin kuvaan, koin neliömäisen kuvan jatkuvasti todella häiritseväksi. Toiseksi elokuvan erikoistehosteiden taso on aika vaihtelevaa. Steppenwolf näyttää hyvältä ja mukana on useita tyylikkäitä efektejä, mutta seassa on myös viimeistelemättömiltä näyttäviä juttuja, sekä joitain tehosteita, jotka ovat kuin PlayStation 3:n videopeleistä. Asiaa ei auta HBO:n kuvanlaatu, joka muuttuu hieman suttuisammaksi aina, kun ruudulla tapahtuu paljon. Kolmanneksi vaikka onkin kiinnostavaa, että vuoden 2017 version musiikkien säveltäneen Danny Elfmanin sijaan Zack Snyder's Justice Leaguen musiikeista vastaa Tom Holkenborg ja siten leffa on jo pelkästään musiikeiltaan täysin erilainen, Holkenborgin työ ei ole kovin kummoista. Hans Zimmerin mahtipontisen työn jälkeen Man of Steelissä ja Batman v Supermanissa, Holkenborgin jumputukset ovat aika tylsää taustameteliä. Mukaan mahtuu tuttuja melodioita viime filmeistä, kuten Wonder Womanin tykittelevä tunnusmusiikki, mutta jostain syystä Holkenborg korvaa sitäkin jatkuvasti yhä vain ärsyttävämmäksi muuttuvalla kuorolla.
Yhteenveto:Zack Snyder's Justice League täyttää varmasti elokuvan perään useamman vuoden kyselleiden fanien toiveet ja unelmat, mutta filminä se on silti aika keskinkertainen, aivan liian pitkä ja epätasainen raina. Neljän tunnin kesto ei tunnu perustellulta, vaikka filmin täytyykin toimia kolmen sankarin esittelyelokuvana. Kestoa on venytetty äärimmilleen ja aina välillä itse huomasin tylsistyväni. Vaikka filmi on jaettu kuuteen lukuun ja epilogiin, jolloin sen voi katsoa lyhyemmissä osissa, on katselukokemus silti raskas. Tarinankerronta on edelleen aika ontuvaa ja paikoitellen tuntuu, ettei juoni millään etene. Elokuva pääseekin vauhtiinsa vasta erittäin mainiossa lopputaistelussa. Leffasta löytyy omat onnistumisensa ja erityisesti Cyborg ja Steppenwolf ovat hahmoina huomattavasti parempia kuin vuoden 2017 versiossa. Silti vuoden 2017 versiosta löytyy omat onnistumisensa, jotka tästä uupuvat. Jännitettä ei oikein rakenneta alkupäässä lainkaan, eikä Supermanin kuoleman aiheuttanutta muutosta maailmassa esitellä tällä kertaa. Tekninen puoli heittelee laadukkuudeltaan ja elokuva sisältää niin epätasaisia erikoistehosteita, häiritsevän kuvasuhdekikkailun kuin myös jopa ärsyttävää kuorohoilotusta aina, kun Wonder Woman tai joku muu amatsoni tekee jotain. On toki hienoa nähdä Zack Snyderin elokuva vihdoin ja viimein kunnolla, ja olenkin iloinen siitä, että fanien pitkä yhteistyö tuotti näin suuren tuloksen. Zack Snyder's Justice Leaguen ilmestyminen on elokuvahistoriallisesti merkittävä juttu, mutta itse leffa jätti minut aika kylmäksi. Lopussa se lupailee huomattavasti mielenkiintoisemmasta jatko-osasta, mutta saa nähdä, tuleeko sitä koskaan. Snyder on todennut, että tämän filmin viimeistely jäi hänen viimeiseksi työkseen DC-elokuvien parissa, mutta tämän elokuvan olemassaolo jo tarkoittaa sitä, että koskaan ei voi tietää, mitä saatamme tulevaisuudessa nähdä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Zack Snyder's Justice League, 2021, DC Films, DC Entertainment, Atlas Entertainment, HBO Max, Warner Bros. Pictures, Warner Bros., Warner Max, The Stone Quarry, RatPac-Dune Entertainment
Ohjaus: Harry Bradbeer Pääosissa: Millie Bobby Brown, Louis Partridge, Henry Cavill, Sam Claflin, Helena Bonham Carter, Burn Gorman, Fiona Shaw, Adeel Akhtar ja Frances de la Tour Genre: mysteeri, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Enola Holmes perustuu Nancy Springerin The Enola Holmes Mysteries -etsiväkirjoihin (2006-2010), mitkä kertoivat sir Arthur Conan Doylen vuonna 1887 luoman Sherlock Holmes -salapoliisin siskosta. Legendary Pictures alkoi työstämään kirjojen pohjalta elokuvaa ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2019. Elokuva joutui ongelmiin, kun The Conan Doyle Estate haastoi tekijät oikeuteen siitä, että tunteikas Sherlock Holmes oli yhä tekijänoikeuksien suojelema ja vain alkuperäinen, tunteeton versio salapoliisista oli vapaasti käytettävissä. Siitä huolimatta Enola Holmes on nyt julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse katsoin elokuvan heti ilmestymispäivänä.
Salapoliisi Sherlockin ja menestyksekkään Mycroftin varjoon jäänyt pikkusisko Enola Holmes pääsee omalle etsiväretkelleen, kun sisarusten äiti yllättäen katoaa.
Netflixin Stranger Things -hittisarjan (2016-) tähti Millie Bobby Brown nähdään elokuvan pääroolissa itse Enola Holmesina, josta kovin moni ei välttämättä ole ennen kuullut. Uskoisin kuitenkin, että jos leffa on hitti, ollaan sille varmasti tekemässä jatko-osia, mitkä tekevät hahmosta kuuluisamman maailmalla. Brown hyppää Enolan saappaisiin riemukkaasti ja innoissaan mysteerin ratkaisemisesta. Vaikka paikoitellen hänen innokkuutensa livahtaa ylinäyttelemisen puolelle, on hänen intonsa niin ihastuttavan aitoa, että Enolan kanssa lähtee seikkailemaan mielellään. Enola on perinyt piirteitä kuuluisalta isoveljeltään, mutta hahmosta on silti luotu täysin omannäköisensä tapaus.
Sherlock Holmes itse nähdään tietty elokuvassa ja tällä kertaa Superman-tähti Henry Cavillin näyttelemänä. Harmillisesti, kun Sherlock joutuu tyytymään sivuosaan, myös Cavill joutuu tyytymään yhteen tylsimmistä versioista hahmosta, jonka olen koskaan nähnyt. Etenkin eksentristen Robert Downey Jr:n ja Benedict Cumberbatchin tulkintojen jälkeen Cavill on aikamoinen puupökkelö. Enolan ja Sherlockin isoveljeä, Mycroft Holmesia taas esittää Sam Claflin, joka sopii oivallisesti Holmesin sisaruksista tympivimmäksi. Mycroft ei halua Enolan seuraavan Sherlockin jalanjäljissä, vaan haluaa tästä sopivan vaimon jollekin herrasmiehelle.
Elokuvassa nähdään myös mahtavaHelena Bonham Carter Holmesin sisarusten äitinä, Eudoria Holmesina, oivan inhottava Fiona Show tiukkana opettaja Harrisonina, ihan hyvä Adeel Akhtar Sherlockia auttavana poliisi Lestradena, mainion kiero Burn Gorman mysteerisenä jahtaajana, sekä kelpo Louis Partridge nuorena Viscount Tewskburyna, jonka Enola kohtaa matkallaan.
Enola Holmesista löytyy ainekset loistavalle salapoliisiseikkailulle, mutta paikoitellen tuntuu siltä, että toteutus jää hieman puolitiehen. Lopputuloksena on hyvä filmi, mutten voinut olla miettimättä, että tämä voisi helposti olla vieläkin parempi. Isoin syy itselleni siihen, miksei elokuva ponkaise korkeuksiin, on se, että leffa keskittyy lopulta väärään tapaukseen. Kun Enolan äiti katoaa, elokuvassa alkaa aidosti kiehtova etsivähenki ja on koukuttavaa seurata, kun Enola etsii ja löytää vihjeitä. Mutta sitten leffa alkaakin keskittyä Viscount Tewksburyyn ja koukuttavuus katoaa. Jonkin aikaa luulin, että kyseessä olisi yksi sivutehtävä, jonka Enola selvittää matkansa varrella, mutta vähitellen täytyi hyväksyä, että tämä kadonneen äidin mysteeriä tylsempi tapaus ottaakin vallan koko elokuvasta. Tämäkin on kyllä ihan kiinnostava, muttei läheskään niin vangitseva kertomus.
Kun kyseessä on Holmes-filmatisointi, on selvää, että mukana tulee olemaan voimakasta tyylittelyä, eikä Enola Holmes ole poikkeus. Mukaan pusketaan eri tavoin veikeitä visuaalisia vihjeitä niin päähahmon kuin katsojan tulkittavaksi. Takaumia hyödynnetään oivallisesti ja leikkaus on usein onnistuneen napakkaa. Voimakkain tyylittely on kuitenkin Enolan tapa rikkoa neljättä seinää, eli kääntyä kohti kameraa ja selittää asioita suoraan katsojalle. Välillä tämä toimii (kun Enola kertoo lapsuudestaan filmin alussa), mutta toisinaan tämä aiheuttaa samaa kiusaantuneisuutta kuin vaikkapa Seikkailija Dora -sarja (Dora the Explorer - 2000-). Kun Enola kysyy suoraan katsojalta apua tapauksen ratkaisemiseen, mieleeni palasivat ne myötähäpeälliset hetket, kun ei tiennyt, onko nolompaa vastata Doralle, vai istua hiljaa ruutua tuijottaen?
Ohjaaja Harry Bradbeer rakentaa oivaa salapoliisihenkeä ja seikkailun tunnelmaa mukaan, mitä vain vahvistavat Daniel Pembertonin aivan fantastiset musiikit. Jos leffa ei jossain jätä kylmäksi, niin musiikeissa. Pembertonin sävellykset kuuluvat ehdottomasti elokuvavuoden parhaimpiin! Onkin vain harmi, ettei Jack Thornen työstämä käsikirjoitus ole kovinkaan kummoinen. Thorne aloittaa kiehtovan tarinan, mutta päättääkin sitten kertoa toista. Sekaan Thorne puskee paljon sanomaa naisten äänioikeudesta, mikä tuntuu aluksi päälleliimatulta, mutta mikä löytää paikkansa tarinan merkityksissä. Elona Holmes on taitavasti kuvattu. Kuvaus esittelee näyttäviä lavasteita ja vaikuttavia asuja keskittyneesti. Jotkut erikoistehosteet eivät täysin vakuuta, mutta ääniefektit sen sijaan ovat onnistuneet.
Yhteenveto: Enola Holmes on mainio salapoliisiseikkailu, mistä kuitenkin löytyisi aineksia vielä parempaan filmiin. Holmesin sisarusten äidin etsintä on koukuttava kertomus, mutta elokuva päättääkin lopulta keskittyä ihan muuhun. Elokuvan todellinen juonikin on ihan kiinnostava, mutta kalpenee äitietsinnän vierellä. Mukaansatempaava seikkailuhenki on kuitenkin vahvasti läsnä, mihin vaikuttaa suuresti Daniel Pembertonin säveltämät mahtavat musiikit. Millie Bobby Brown on erittäin hyvä valinta päärooliin, vaikka paikoitellen syyllistyykin ylinäyttelemiseen. Tekijöiden ratkaisu pistää Enola rikkomaan neljättä seinää on paikoitellen oiva lisäkikka, mutta se aiheuttaa myös myötähäpeää. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, joskin Henry Cavillin tulkinta Sherlock Holmesista jää aika mitäänsanomattomaksi. Visuaalisesti filmi on näyttävä teos kuvauksesta lavasteisiin ja asuihin. Enola Holmes sopii todella passelisti koko perheen yhteiseen salapoliisileffahetkeen, mutta sen parissa voi viihtyä yksinäänkin minkä ikäinen mysteerifani tahansa. Vaikkei elokuva lopulta saavuttanut täyttä potentiaaliaan, odotan kyllä positiivisin mielin, jos tekijät päättävät tehdä jatkoa. Enolan seikkailut toimisivat hyvin myös Netflix-sarjana.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Enola Holmes, 2020, Warner Bros., Legendary Entertainment, Netflix, PCMA Productions, EH Productions
Ohjaus: Christopher McQuarrie Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Henry Cavill, Rebecca Ferguson, Sean Harris, Angela Bassett, Alec Baldwin, Vanessa Kirby, Wes Bentley ja Michelle Monaghan Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia Ikäraja: 12
Vuonna 1966 alkanut "Mission: Impossible" -televisiosarja (1966-1973) oli hyvin suosittu, joten oli vain ajan kysymys, milloin sarjan pohjalta tehtäisiin elokuva. 1996 ensi-iltansa saikin jännitysleffa Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible), mikä oli iso hitti ja teki päätähti Tom Cruisesta isomman staran. Jatko-osa M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) oli toiminnallisempi ja menestyi edeltäjäänsä paremmin, mutta on vuosien varrella saanut yhä vain negatiivisempaa palautetta. M:i:III - Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006) oli myös toiminnantäyteinen, mutta sitä pidettiin uskollisempana sarjan todelliselle hengelle. Elokuva aloitti samalla tietyn tyylin leffasarjalle, mitä Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ja Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ovat uskollisesti seuranneet. Jo ennen Rogue Nationin ilmestymistä heräsi keskustelu mahdollisesta kuudennesta elokuvasta ja hyvin nopeasti leffan ilmestymisen jälkeen ilmoitettiin, että sarja saisi vielä jatkoa. Kuvaukset alkoivatkin keväällä 2017, mutta saivat pahan takaiskun, kun Cruise mursi nilkkansa hurjan stuntin aikana. Tuotantoa jouduttiin viivästämään kuukaudella, kunnes Cruise oli parantunut tarpeeksi jatkaakseen elokuvan tekoa. Lopulta leffa saatiin purkkiin ja vihdoin Mission: Impossible - Fallout on saanut ensi-iltansa... enkä minä malttanut odottaa elokuvan näkemistä! Sen lisäksi, että Cruisen onnettomuus herätti paljon huomiota, on myös itse elokuva noussut lähes koko kesän puhutuimmaksi filmiksi. Sitä on nimittäin hehkutettu maasta taivaisiin ja monet ylistävät sitä 2000-luvun parhaimmaksi toimintaelokuvaksi. Minua ärsyttikin suunnattomasti, että leffa saapui Suomeen pari viikkoa myöhemmin kuin Yhdysvalloissa, mutta olin silti vain ja ainoastaan innoissani mennessäni katsomaan leffaa ensi-iltaan yhdessä isäni ja tyttöystäväni kanssa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Vaarallinen tehtävä, M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2, M:i:III - Vaarallinen tehtävä III, Mission: Impossible - Ghost Protocol ja Mission: Impossible - Rogue Nation!
Tehtävän mennessä pahasti pieleen, Ethan Huntin ja hänen tiiminsä täytyy pysäyttää vaarallinen rikollisjärjestö, ennen kuin tämä saa käsiinsä ydintuhoaseita.
Tom Cruise palaa kuudetta kertaa IMF-agentti Ethan Huntin rooliin ja hän näyttää jälleen kerran olevansa 2000-luvun kovin toimintastara. Olipa sitten mitä tahansa mieltä Cruisesta näyttelijänä, mielestäni kaikkien pitäisi kuitenkin nostaa hattua hänelle siitä, kuinka hän todella pistää kaikkensa peliin näitä elokuvia tehdessään. Siinä, missä muut näyttelijät esiintyvät taustakangasta vasten studiossa, Cruise haluaa tehdä mahdollisimman paljon oikeasti. Niinpä Mission: Impossible -filmisarjan varrella ollaankin nähty Cruise kiipeilemässä maailman korkeimman rakennuksen sivua pitkin ja roikkumassa lentokoneesta. Tällä kertaa Cruise suorittaa mm. HALO-laskuvarjohypyn, jossa hän ihan oikeasti hyppää lentokoneesta ja vetää hurjia stuntteja syöksyessään maata kohti. Hän myös opetteli lentämään helikopteria ja treenasi silloinkin vaarallisia stuntteja. Kuten jo sanoin, Cruise mursi nilkkansa erään tempun aikana, missä hän hyppää katolta toiselle. Cruisen hyppy ei riittänyt tarpeeksi pitkälle, vaan hän törmäsi rakennuksen seinään. Tästä huolimatta hän kiipesi ylös ja jatkoi juoksemista! Stunttia ei kuvattu uudestaan, vaan elokuvassa näkyy kuva, jossa Cruisen nilkka murtuu ja hänen ilmeestään välittyy inhottava kipu! Tom Cruise on kunnon tosielämän supersankari, eikä sitä kunniaa voi kukaan viedä häneltä. Ja itse pidän häntä hyvinkin lahjakkaana tapauksena, vaikka hänen uraansa kuuluu joitain hutejakin. Ethanin roolin Cruise vetää tutulla varmuudella ja on hienoa, kuinka leffa syventää Ethania ja katsoja pääsee kunnolla hänen päänsä sisään. Parissa edellisessä osassa esiintynyttä Jeremy Renneriä ei tässä leffassa valitettavasti nähdä, mutta vanhat tutut tiimiläiset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg) tekevät paluun. Molempia hahmoja hyödynnetään hienosti läpi elokuvan ja he kilpailevat jälleen siitä, kumpi saa hauskemmat repliikit itselleen. Pegg ja Rhames ovat taas kerran loistavia osissaan. Rhames on ollut mukana leffasarjassa alusta alkaen ja viimeistään tässä Pegg muuttuu korvaamattomaksi osaksi ryhmää. Hahmojen kanssa Mission: Impossible - Fallout tekee sillä lailla yllättävän muutoksen, että kyseessä on ensimmäinen sarjan elokuva, jossa nähdään edellisen osan naispääosa, roisto ja IMF:n johtaja. Kaikissa aiemmissa filmeissä nämä kolme tapausta ovat vaihtuneet seuraavan leffan myötä, mutta on mahtavaa, että Rebecca Ferguson pääsee toistamiseen näyttämään kykynsä toimintahahmona ja hänen Ilsa-hahmoaan syvennetään lisää. Rogue Nationissa päänvaivaa tiimille aiheuttanut pahis Solomon Lane (häijyn rikollisen rooliin yhä täydellisesti sopiva Sean Harris) on mukana tarinassa ja kyseisen filmin lopussa IMF:n johtajaksi nimetty herra Hunley (Alec Baldwin) antaa nyt käskyjä tiimille. Baldwin käy uskottavasti isänmaallisesta johtajasta. Uutena hahmona elokuvassa esitellään Supermanin... anteeksi siis Henry Cavillin näyttelemä CIA-agentti Walker, joka lähtee tehtävään mukaan vahtimaan Ethanin toimintatapoja. Cavill pääsee useasti toimintaan mukaan ja näyttää, ettei Walkerille ryttyillä, sillä tämä agentti katkaisee niskan ja sitten vasta kyselee. Vaikka Cavill on erittäin mainio agentin roolissa, jää hän "cooliudessa" niin armottomasti Cruisen varjoon, ettei hän ole ainakaan oma suosikkiehdokas seuraavaksi James Bondiksi. Se on kyllä pakko todeta, että Cavillille sopii yllättävän hyvin muhkeat viikset, joiden digitaalisesta poistamisestaJustice Leagueta(2017) varten nousi naurettavan iso kohu. Agentti Walkerin lisäksi leffassa nähdään myös muita uusia hahmoja, kuten CIA-pomo Sloane (Angela Bassett) ja aseita rikollisille välittävä Valkoinen leski (Vanessa Kirby).
No onko Mission: Impossible - Fallout lopulta kaiken ennakkohehkutuksen arvoinen? Onko tässä 2000-luvun paras toimintaelokuva? Ei elokuva loppujen lopuksi ole mielestäni edes 2000-luvun paras agenttileffa - se kunnia kuuluu yhä täydelliselle Casino Royalelle (2006)... mutta on pakko tunnustaa, että Fallout pääsee hyvin, hyvin lähelle. Tämä on yksi parhaista toimintaelokuvista, minkä olen nähnyt. Enkä tarkoita vain 2000-lukua. Kyseessä on aivan mielettömän mahtava toimintaspektaakkeli, millaista ei olla lähivuosina nähty. Yhtä todella perinteistä ammuskelukohtausta lukuunottamatta joka ikinen toimintakohtaus on parasta, mitä vain voi toivoa. Mukana on mestarillisesti toteutettuja takaa-ajoja ja tapahtuivat ne sitten autoilla, moottoripyörillä, helikoptereilla tai ihan vain juosten, on meno niin huikeaa ja lumoavaa, että kohtauksia voisi katsoa paljon kauemminkin. Ja nämä eivät edes ole lyhyitä kohtauksia, vaan hyvinkin pitkiä, mutta ne ovat niin upeita, ettei toiminta käy koskaan tylsäksi. Jos Rogue Nationin moottoripyörätakaa-ajo teki vaikutuksen, niin odotapa vain, kun näet, mitä Falloutilla on tarjottavanaan! Rogue Nationin ohjannut Christopher McQuarrie on vastuussa myös tämän osan ohjauksesta ja hän on selvästi ajatellut, että "aiempi moottoripyöräkohtaus oli täydellinen, tehdään tästä vielä parempi". Ja uskomatonta, mutta totta, hän onnistui siinä!
Tom Cruisen tavoin myös McQuarrie tuntuu pistävän kaikkensa peliin. Hän haluaa tehdä parhaimman mahdollisen elokuvan ja suurimmaksi osaksi hän on myös tehnyt sen. Tämän jälkeen Rogue Nation näyttää enemmänkin harjoitustyöltä ja Fallout taas on huikea päättötyö. McQuarrie osoittaa, että häneltä todella löytyy silmää vaikuttaviin toimintakohtauksiin. Eikä toiminta rajoitu vain huikeisiin stuntteihin ja takaa-ajoihin. Mukana on myös esimerkiksi hyvin brutaali ja erinomaisesti toteutettu nyrkkitappelu vessassa, missä väkivalta tuntuu katsomossa asti. Nykypäivän toimintaleffoissa taitamattomat tekijät yrittävät piilottaa osaamattomuutensa nopealla leikkauksella ja lähikuvilla, jottei katsoja tajua, ettei mukana oikeasti ole minkäänlaista koreografiaa. Falloutin turpaanvedot ovat upeasti suunniteltuja ja ne näyttävät siltä kuin hahmoja oikeasti sattuisi. Nyrkkitappelu tapahtuu pääasiassa laajoissa kuvissa ja leikkauksia käytetään lähinnä tarpeen vaatiessa. Fantastista! Elokuva on muutenkin upeasti kuvattu ja toimintakohtauksissa leikkaus on täydellisesti rytmitettyä. Laajat kuvat takaa-ajojen aikana, sekä kauan kestävät otokset Ethanista juoksemassa lisäävät jännitettä ja imaisevat katsojaa aina vain paremmin tapahtumiin mukaan. On täydellinen päätös, että Cruisen suorittama HALO-hyppy esitetään yhdellä pitkällä kuvalla, sillä leikkausten kautta se ei tuntuisi uskottavalta. Nyt kun koko kohtaus on yksi pitkä kuva aina lentokoneesta (mahdolliseen) laskeutumiseen asti, elokuva pitää katsojaa mestarillisen tiukasti otteessaan. Nerokasta!
Entäpä leffan tarina? Täydelliset toimintakohtaukset eivät vielä saa aikaiseksi upeaa elokuvaa, jos tarina ei toimi. Esimerkiksi Mad Max: Fury Road (2015) on toimintakohtaustensa puolesta sensaatiomainen, mutta sen juoni on hyvinkin heppoinen. Täytyyhän se myöntää, ettei Falloutin juoni ole mikään maailmaa mullistava. Periaatteessa jokaisen Mission: Impossible -filmin juonikuvaus alkaa sanoilla "tehtävän mennessä pieleen" ja tämänkin tarina seuraa tiettyjä pakollisia kaavoja, mitä monet muutkin toiminta- ja agenttiseikkailut. Tärkeää onkin siis se, miten elokuvan tarina kerrotaan ja Fallout on onneksi loistavasti kerrottu jännitysnäytelmä. McQuarrie luo upeaa jännitettä tarinaan. Mukana on jopa todellista epätoivon tunnetta, jolloin tehtävä tuntuu nimensä veroisesti mahdottomalta. En muista, milloin olisin viimeksi jännittänyt tällä lailla toimintaleffaa katsoessani. Olin useassa kohtaa täysin lamaantunut paikoilleni ja sydämeni jyskytti, kun olin niin sisällä tarinassa. Elokuvan loppuhuipennus on välillä jopa piinaava ja se kasvattaa tunnelmaansa täydellisesti, jolloin filmin päätyttyä minulla kesti hetki saada sydämeni ja hengitykseni rauhoittumaan. Mukana on jopa kohtia, jotka saivat suuni loksahtamaan auki puhtaasta vaikutuksesta. Jännityksen vastapainoksi on hienosti lisäilty huumoria - muttei kuitenkaan liikaa, jolloin katsoja ei unohda vakavaa uhkatilannetta - sekä yllättäen aitoa koskettavuutta. Melkein pääsi itku yhdessä kohtaa!
Kaikesta ylistyksestäni huolimatta minulta löytyy kuitenkin pari negatiivista sanottavaa elokuvasta. Ensinnäkin se on hieman liian pitkä. Fallout kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, tehden siitä sarjan selvästi pisimmän osan. Vaikka toimintakohtaukset saisivatkin kestää kauemmin, niiden välissä nähtävät pakolliset (ja toki tarpeelliset) hengähdystauot ovat parissa kohtaa hieman pitkäveteiset ja tarina voisi liikkua nopeampaan tahtiin eteenpäin. Toiseksi, vaikkei minua erityisemmin haittaa, että juoni on hyvin samanlainen kuin joissain muissa agenttitarinoissa, johtaa tämä muutaman kerran siihen, että tietyt käänteet ovat hyvinkin ennalta-arvattavia. Pääroiston todellinen identiteetti oli itselleni päivänselvä alusta saakka. Nämä ovat kuitenkin pikkuvikoja, kun niiden ympärillä on muuten niin käsittämättömän toimiva paketti. Vaikka olin kuullut pelkkää ylistystä, Mission: Impossible - Fallout onnistui silti ylittämään odotukseni. Ja vaikken lopulta pidä tätä 2000-luvun parhaimpana toimintaelokuvana, saattaa kyseessä todella olla Mission: Impossible -sarjan paras elokuva!
Christopher McQuarrie tosiaan osaa asiansa edellistä filmiä paremmin ohjaajana, mutta niin myös käsikirjoittajana. Fallout on tarinaltaan Rogue Nationia tiivistunnelmaisempi paketti ja arvattavista käänteistä huolimatta käsikirjoitus on erinomainen. Hienoa on, ettei leffa aliarvioi katsojaansa, vaan sitä täytyy oikeasti seurata, eikä homma muutu pelkäksi kevyeksi kesäviihdehömpäksi. Jotkut pettyvät tämän takia, mutta mielestäni on vain ja ainoastaan upeaa, että näitä elokuvia osataan myös tehdä tosissaan. Jos toimintaleffat olisivat pelkästään aivotonta viihdettä, ei meillä olisi sellaisia mestariteoksia kuinYön ritari (The Dark Knight - 2008). Fallout on tosiaan huikeasti kuvattu, vaikka jotkut lähikuvat ovatkin hieman epätarkkoja. Joitain kohtauksia lukuunottamatta leikkaus on onnistunutta, minkä lisäksi muukin työryhmä on panostanut kunnolla. Elokuva näyttää ja kuulostaa todella oivalliselta aina lavastuksesta efekteihin ja äänitehosteista säveltäjä Lorne Balfen pauhaaviin musiikkeihin asti. Vaikka Balfen sävellykset ovatkin eeppiset, on suorastaan ihanaa, että jotkut toimintakohtauksista luottavat täysillä muuhun äänimaailmaan, eivätkä sisällä lainkaan musiikkia. Mission: Impossiblen ikoninen tunnusmusiikki jää tietty soimaan päässä pitkäksi aikaa leffan päätyttyä.
Yhteenveto:Mission: Impossible - Fallout on aivan uskomattoman hieno toimintaseikkailu ja nousee helposti vuoden parhaimmistoon! Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher McQuarrie ja päätähti Tom Cruise antavat kaikkensa läpi elokuvan, jolloin jokainen toimintakohtauksista on hiottu täydellisyyteen asti. Takaa-ajokohtaukset ovat häikäisevän upeasti toteutettuja ja vangitsevia, minkä lisäksi vessatappelu on yksi parhaista nyrkkitappeluista, minkä olen aikoihin nähnyt. Cruisen suorittamat stuntit saavat katsojan sydämen takomaan ja mukana on useita henkeäsalpaavia hetkiä. Tekniseltä toteutukseltaan Fallout on mestarillinen teos kaikin puolin, minkä lisäksi näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Tunnelma on saatu hienosti epätoivoiseksi, jolloin tehtävä jopa tuntuu mahdottomalta, mutta onneksi kevyempää seikkailuhenkeä ei ole täysin unohdettu. Ihan pienen pientä miinusta elokuva saa kestostaan, sekä tietyistä ennalta-arvattavista hetkistä. Näistä huolimatta olin aivan innoissani alusta loppuun ja etenkin filmin huipennus oli jopa piinaavan jännittävä! Menkää katsomaan Mission: Impossible - Fallout ja tehkää se vielä mahdollisimman isolta valkokankaalta! Vaikkei filmi ollut mielestäni 2000-luvun paras toimintaelokuva, on se ehdottomasti yksi parhaista. Sanoisin jopa, että kyseessä on Mission: Impossible -sarjan paras teos, eikä minua toisaalta haittaisi, jos sarja jäisi tähän, sillä parempaa lopetusta on vaikea kuvitella!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mission: Impossible - Fallout, 2018, Paramount Pictures, Bad Robot, Skydance Media, TC Productions
