Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bryce Dallas Howard. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Bryce Dallas Howard. Näytä kaikki tekstit

perjantai 17. heinäkuuta 2026

Lady in the Water (2006) - elokuva-arvostelu

LADY IN THE WATER



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Näyttelijät: Paul Giamatti, Bryce Dallas Howard, Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Bob Balaban, Jeffrey Wright, M. Night Shyamalan, Sarita Choudhury, Freddy Rodriguez, Bill Irwin, Jared Harris, Mary Beth Hurt, Joseph D. Reitman, Tovah Feldshuh ja Noah Gray-Cabey
Genre: fantasia, jännitys
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

Lady in the Water on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama satuelokuva. Shyamalan kirjoitti elokuvan aluksi iltasaduksi tyttärilleen ja kun he pitivät siitä paljon, hän päätti muokata tekstinsä elokuvan muotoon. Aluksi hän esitteli käsikirjoitustaan Touchstone Picturesille, joka oli tuottanut hänen leffansa Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000), Signsin (2002) ja Kylän (The Village - 2004), mutta kun yhtiöjohtaja Dick Cook totesi, ettei tajua elokuvaa, tuohtunut Shyamalan lähti tarjoamaan tekstiä muille yhtiöille. Warner Bros. tarttui projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Lady in the Water sai maailmanensi-iltansa 17. heinäkuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen epäonnistuminen, joka sai niin kriitikoilta kuin katsojilta lähinnä negatiivista palautetta, sekä neljä Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, käsikirjoitus, ohjaus ja miessivuosa), joista se voitti kaksi jälkimmäistä. Itse en ollut aiemmin nähnyt Lady in the Wateria, olin vain tiennyt sen kehnosta maineesta. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Philadelphialaisen asuinkompleksin huoltomies Cleveland Heep kohtaa uima-altaalla narfin, eli vedessä asuvaan kansaan kuuluvan Storyn, jolla on tärkeä tehtävä. Clevelandin ja muiden asukkaiden täytyy suojella Storyä, jotta tämä saa suoritettua tehtävänsä ja pääsee turvassa takaisin kotiinsa.




Paul Giamatti näyttelee Cleveland Heepiä, Philadelphiassa sijaitsevan asuinkompleksin jokapaikan hommia hoitavaa miestä, joka yrittää pitää asiat reilassa ja asukkaat tyytyväisinä. Häntä ovat häirinneet yölliset äänet talon uima-altaalta, sillä allas on sääntöjen mukaan öisin poissa käytöstä. Eräänä yönä turhautunut Cleveland päättää selvittää, kuka aiheuttaa häiriötä ja kohtaa Bryce Dallas Howardin näyttelemän Storyn, jota Cleveland luulee aluksi tavalliseksi nuoreksi naiseksi, mutta joka osoittautuu muinaisen vesikansan, narfien edustajaksi, joka on lähetetty suorittamaan tärkeää tehtävää. Giamatti on roolissaan elokuvan selvä valopilkku. Hän on täysillä mukana ja hyvällä energialla, tulkiten myös hyvin hahmonsa stressiperäistä änkytystä. Howard ei kuitenkaan lopulta täysin omaa sellaista lumoavaa satumaisuutta, mitä hänen hahmonsa kovasti kaipaisi ja Story jää muutenkin hahmona hieman tylsäksi.
     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Cindy Cheung, June Kyoto Lu, Jeffrey Wright, Noah Gray-Cabey, Mary Beth Hurt, Bob Balaban, Bill Irwin, Freddy Rodriguez, Sarita Choudhury ja ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalan itse asuinkompleksin asukkaina, opiskelevana Young-Soonina ja tämän äitinä rouva Choina, ristisanatehtäviä tekevänä herra Durynä ja tämän Joey-poikana, mukavana rouva Bellinä, elokuvakriitikko Harry Farberina, omiin oloihinsa vetäytyneenä herra Leedsinä, pullistelevana Reggienä, sekä Annana ja tämän kirjailijamies Vickinä. Sivunäyttelijöiden työ ei ole järin kaksista ja lähes jokaisesta näkyy, etteivät he ole täysin sinut käsikirjoituksen kanssa, oli kyse sitten tarinasta, heidän hahmostaan tai heille kirjoitetuista repliikeistä. Shyamalan esiintyy aina omissa elokuvissaan, mutta ei yleensä näin merkittävässä roolissa. Valitettavasti miehellä ei ole mitään presenssiä kameran edessä, eikä siis ihme, että hän "voitti" huonoimman miessivuosan Razzien.




Lady in the Wateria on tosiaan paljon parjattu viimeisten 20 vuoden aikana, enkä nyt elokuvan nähneenä pahemmin ihmettele miksi. Tarinassa on potentiaalia ja se on taatusti toiminut iltasatuna, jota Shyamalan on kertonut lapsilleen, mutta tällaisenaan elokuvana lopputulos on jopa aika vaivaannuttava. Kyseessä on fantasiaelokuva, josta uupuu satumainen tunnelma ja muutenkin mukaansa kutsuva ilmapiiri. Elokuva on hämmentävän raskassoutuinen ja toisinaan jopa hitusen tylsä. Kulmien kohottelua aiheuttavat niin Shyamalanin rooli miehenä, jonka kirjoitukset ovat maailman kohtalon kannalta elintärkeitä kuin myös huvittava yritys piikitellä takaisin kriitikoille, jotka moittivat erityisesti Kylää, eivätkä taida Shyamalanin vinkkelistä ymmärtää mistään mitään. Ohjaaja taitaa pitää itseään turhankin korkeassa asemassa.

Elokuva on jälleen osoitus siitä, että Shyamalan on parhaimmillaan keksiessään ideoita, eikä niiden viemisessä valkokankaille. Leffa on pullollaan Shyamalanin tavaramerkeiksi muodostuneita kömpelyyksiä elokuvantekijänä. Lähes kahden tunnin mittainen haikea melodramaattisuus käy vääjäämättä pitkästyttäväksi, jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset ovat tahattoman koomisia ja dialogi on paikoin todella puista. Ennen kaikkea kertomus muuttuu yhä vain hölmömmäksi mitä pidemmälle homma etenee. Cleveland saa saman tien muut asukkaat vakuuttuneiksi Storyn satumaisuudesta ja tämän tehtävän tärkeydestä. Asukkaille kirjoitetut roolit tuovat mieleen jonkin Dungeons & Dragons -pelisession. "Hän on Suojelija ja hän on Parantaja. Heittäkää noppaa, niin saamme tietää, voitammeko edessä olevan hirviön!" Loppuhuipennus pyrkii selvästi tekemään suuren vaikutuksen ja jättämään katsojan sanattomaksi lopputekstien rullatessa ruutuun. Itselläni päällimmäinen ajatus oli "ai tässäkö tämä oli?"




Lady in the Water on selvästi heikompi leffa kuin Shyamalanin tätä edeltäneet työt, mutta näin 20 vuotta myöhemmin katsottuna se ei kuitenkaan lukeudu Shyamalanin totaalisimpien pohjanoteerausten, kuten The Happeningin (2008), The Last Airbenderin (2010) ja Oldin (2021) joukkoon. Seassa on silmiinpistävät ongelmansa, mutta samalla myös selvää ainesta, joka ei vain millään pääse nousemaan potentiaaliinsa. Jos jotain, niin ainakin teknisiltä ansioiltaan Lady in the Water on pääasiassa pätevä. Elokuva on hyvin kuvattu ja mukana on joitain näyttäviä otoksia. Asuinkompleksi itsessään on valtava lavaste ja erittäin vakuuttava sellainen. Tietokonetehosteena toteutettu susimainen ruoho-olento scrunt on parhaat päivänsä nähnyt, mutta silti tarpeeksi hurja ilmestys, etenkin pimeässä kiiluvien punaisten silmiensä kanssa. Äänimaailma on muuten oivallisesti rakennettu, mutta James Newton Howardin säveltämät musiikit aiheuttivat minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Howard tunnelmoi nätin haikeasti, mutta Shyamalanin ohjaukseen yhdistettynä musiikit vain kasvattavat entisestään elokuvan melodramaattista fiilistä.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Lady in the Water, Yhdysvallat, 2006, Warner Bros., Blinding Edge Pictures, Legendary Entertainment


perjantai 26. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Kylä (The Village - 2004)

KYLÄ

THE VILLAGE



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.

Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.




Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).




Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin (2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.

Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka. Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.




Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.

Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.




Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions


maanantai 5. helmikuuta 2024

Arvostelu: Argylle (2024)

ARGYLLE



Ohjaus: Matthew Vaughn
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12

Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.




Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.
     Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.




Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.

Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.




Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.

Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille. 

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions


keskiviikko 8. kesäkuuta 2022

Arvostelu: Jurassic World: Dominion (2022)

JURASSIC WORLD: DOMINION



Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Chris Pratt, Bryce Dallas Howard, Isabella Sermon, Laura Dern, Sam Neill, Jeff Goldblum, DeWanda Wise, Campbell Scott, Mamoudou Athie, BD Wong, Justice Smith, Omar Sy, Scott Haze ja Dichen Lachman
Genre: seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 12

Michael Crichtonin Dinosauruspuisto-kirjaan (Jurassic Park - 1990) perustuva Steven Spielbergin elokuva Jurassic Park (1993) oli kriitikoiden kehuma jättihitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. Kadonnut maailma - Jurassic Park (The Lost World: Jurassic Park - 1997) ja Jurassic Park III (2001) menestyivät molemmat edeltäjäänsä heikommin ja saivat alhaisemmat arviot kriitikoilta, jolloin alkuperäiset ideat neljännestä elokuvasta kuopattiin. Sen sijaan 2010-luvulla leffasarja päätettiin herättää uudella tavalla henkiin ja vuonna 2015 ilmestyi valtavaksi kassamagneetiksi osoittautunut Jurassic World. Sille tehtiin jatko-osa Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018), jonka jälkeen alkoi pian kuudennen filmin työstäminen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin ne täytyi keskeyttää koronaviruspandemian alkamisen takia. Kuvaukset jatkuivat taas heinäkuussa ja alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa kesällä 2021, mutta julkaisua päätettiin siirtää vuodella eteenpäin. Nyt Jurassic World: Dominion saapuu elokuvateattereihin. Jurassic Park III:a lukuun ottamatta olen pitänyt sarjan aiemmista osista ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Jurassic World: Dominionin sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa päivää ennen ensi-iltaa.

Neljä vuotta Isla Nublarin tulivuorenpurkauksen jälkeen dinosaurukset elävät nyt ympäri maailmaa ihmisten kanssa. Owen ja Claire päätyvät uuteen seikkailuun, suojellakseen kloonityttö Maisieta ja kohtaavat alkuperäisen Jurassic Park -puiston selviytyjät, Alan Grantin, Ellie Sattlerin ja Ian Malcolmin.




Jurassic-elokuvien vanhat tutut hahmot tekevät paluun - ja näillä näkymin viimeistä kertaa, studion markkinoidessa Dominionia tämän jurakautisen saagan päätösosana. Uusien Jurassic World -elokuvien tähdet Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard palaavat tietty rooleihinsa Owen Gradyna ja Claire Dearingina, jotka toimivat nyt sijaisvanhempina kloonityttö Maisielle (Isabella Sermon). Kun heidän yrityksensä pitää etsityn tytön olinpaikka salassa epäonnistuu, Owen ja Claire tarvitsevat vanhojen kavereidensa Franklinin (Justice Smith) ja Barryn (Omar Sy) apua. Pratt istuu yhä hyvin raptorikouluttajan rooliin, mutta jää tällä kertaa hieman Howardin varjoon, jonka Claire-hahmo pääsee aiempaa enemmän toimintaan. Nuori Sermon suoriutuu osastaan kelvollisesti, joskin joinain hetkinä hänelle tuottaa haasteita välittää uskottavia tunteita tai lausua repliikkejään luontevasti.
     Myös alkuperäisen Jurassic Park -trilogian ikoniset hahmot nähdään jälleen. BD Wongin esittämä tohtori Wu nähtiin jo ensimmäisessä Jurassic Worldissa ja Jeff Goldblumin näyttelemä Ian Malcolm teki paluun rooliinsa Kaatuneessa valtakunnassa. Nyt he saavat seuraansa Sam Neillin näyttelemän Alan Grantin ja Laura Dernin esittämän Ellie Sattlerin. Alkuperäisen pääkolmikon paluu tuntuu hienolta ja niin Goldblum kuin Neill ja Dernkin hoitavat hommansa tyylikkäästi. Vähemmän yllättäen Goldblum nousee leffan viihdyttävimmäksi suorittajaksi lystikkään Ian-hahmonsa kanssa. Wongkin toimii yhä tutkijan roolissa.




Tulokkaina elokuvassa nähdään myös DeWanda Wise lentäjä Kaylana, Scott Haze ja Dichen Lachman Maisieta etsivinä Delacourtina ja Santosina, sekä Campbell Scott Biosyn Genetics -firman tohtori Lewis Dodgsonina. Dodgson ei hahmona tosin ole uusi; nähtiinhän hänet pikaisesti jo alkuperäisessä Jurassic Parkissa Cameron Thorin esittämänä. Hahmo on tämänkertainen Jurassic-leffan pakollinen rahanahne ihmispahis, joka tympii katsojaa läpi leffan. Dodgson on elokuvan heikointa antia niin käsikirjoituksen kuin näyttelijätyönsä puolesta. Wise, Haze ja Lachman ovat kuitenkin toimivia osissaan, joskin kahden jälkimmäisen roistohahmot jäävät todella pahvisiksi.

Koronan takia on kestänyt jopa neljä vuotta Kaatuneesta valtakunnasta, että fanit pääsevät vihdoin palaamaan elokuvasarjan pariin. Odotuksen tuottamaa tuskaa on yritetty lieventää lyhytleffalla Battle at Big Rock (2019), Netflixin animaatiosarjalla Jurassic World: Liitukauden leiri (Jurassic World: Camp Cretaceous - 2020-), sekä julkaisemalla elokuvan ensimmäiset viisi minuuttia yli puoli vuotta etukäteen YouTubessa. Tai no, jotain jälkituotannossa on tapahtunut, sillä näitä viittä minuuttia ei leffassa lopulta nähdä lainkaan. Nyt pitkä odotus on vihdoin ohi ja Jurassic World: Dominion on nähty, niin mitäpä siitä sanoisi? Kyseessä on ihan kelpo dinosauruselokuva, josta löytyy hyvät juttunsa, mutta myös selvät heikkoutensa.




Jurassic World: Dominion ei näin saagan loppumetreillä enää koe tarpeelliseksi keksiä uusia juttuja, vaan se kierrättää paljon jo aiemmin nähtyä. Ei se välttämättä huono juttu ole; olihan ensimmäinen Jurassic Worldkin monin tavoin lähes kopio alkuperäiselokuvasta ja pidän siitä todella paljon. Silti tavallaan Dominion tuntuu paikoitellen hieman laiskalta. Käsikirjoittajat olisivat voineet revitellä enemmän, sillä nyt kertomus kulkee tuttuja ja turvallisia latuja. Dinosaurusten vapautuminen maailmaan avaa paljon mahdollisuuksia, mutta niitä ei oikein lähdetä tutkimaan. Mukaan mahtuu yksi vauhdikas ja aika jännittäväkin takaa-ajokohtaus raptoreiden kanssa Maltan kaduilla, mutta lähinnä meno keskittyy uuteen laitokseen, jonne löydetyt dinosaurukset viedään.

Tämäkään ei vielä häiritsisi, jos elokuva todella keskittyisi niihin dinoihin. Jostain kumman syystä tekijät ovat kuitenkin kokeneet neronleimaukseksi nostaa elokuvan keskiöön jotkut geenimuunnellut heinäsirkat, jotka meinaavat tuhota viljan ympäri maailmaa. Jep, en vitsaile. Hahmot ovat huomattavasti enemmän huolissaan jättiläishyönteisistä, jotka uhkaavat tuhota Maapallon viljavarastot kuin vapaana rellestävistä dinosauruksista, jotka tuhoavat paikkoja ja popsivat ihmisiä menemään. Tämä on vain yksi esimerkki hassuista ratkaisuista, joita Jurassic World: Dominionista aika ajoin löytyy. Turhauttavaa on myös, kuinka kirjoittajat eivät tunnu haluavan viedä joitain kuvioita loppuun asti ja niinpä eheän kokonaisuuden sijaan elokuva leviää paikoitellen vähän sinne sun tänne.




Ei kyseessä silti huono elokuva ole. Dominion nousee juuri ja juuri plussan puolelle ja valehtelisin, jos väittäisin, ettenkö olisi viihtynyt sen parissa. Liki kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Elokuvasta löytyy muutamia varsin onnistuneita hetkiä ja kun hahmot joutuvat pelkäämään henkensä puolesta, dinosaurusten tallustellessa lähistöllä, myös katsojan sydän alkaa lyömään lujempaa. Oivaa huumoriakin on seassa. Tiettyjen dinojen näkeminen innosti minua kuin pikkupoikana ja onhan se hienoa, kun pääsee vihdoin näkemään Jurassic World -elokuvien uudet hahmot yhdessä vanhojen starojen kanssa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensimmäisen Jurassic Worldin tehnyt Colin Trevorrow, joka on myös käsikirjoittanut leffan Emily Carmichaelin kanssa. Trevorrow'n ohjaus on ihan sujuvaa, mutta hänen ja Carmichaelin teksti vaatisi viilaamista. Kaksikko on kuitenkin selvästi kuunnellut fanien kritiikkiä aiemmista osista, sillä elokuvassa tehdään selväksi, että geenimanipuloidut mutanttidinosaurukset on menneisyyteen jäänyt juttu. Lisäksi klooni-Maisien kuvio ärsytti monia ja sitä on yritetty perustella loogisemmaksi. Dominion on oivallisesti kuvattu, joskin Trevorrow'lta ei löydy samaa silmää tyylikkyydelle kuin näyttävän Kaatuneen valtakunnan ohjanneelta J. A. Bayonalta. Lavasteet ovat hulppeat ja asut ja maskeeraukset oivalliset. Erikoistehosteet ovat hienot ja parasta on, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu robotteina ja nukkeina pelkkien tietokone-efektien sijaan. Äänimaailma jytisee toki voimakkaasti dinojen karjaisujen voimasta. Michael Giacchinon säveltämät musiikit tuottavat kuitenkin tällä kertaa pettymyksen. Hänen työnsä jää todella unohdettavaksi, eikä hän hyödynnä John Williamsin upeita Jurassic Park -melodioita niin paljon kuin voisi toivoa.




Yhteenveto: Jurassic World: Dominion on ihan kelpo finaali dinosaurussaagalle, vaikka siitä löytyy selvät ongelmansa. Elokuvan keskittyminen näin loppumetreillä sarjaa geenimanipuloituihin heinäsirkkoihin ja kloonattuun ihmistyttöön dinosaurusten sijaan tuntuu hassulta ratkaisulta. Dinosaurukset ovat upeita, kun niitä näkee, mutta välillä tuntuu siltä, etteivät ne ole enää homman pääjuttu. Elokuvasta löytyy hieman tarpeettomia sivukuvioita, jotka eivät oikein johda mihinkään. On myös harmi, ettei elokuva ota paljoa irti siitä, että dinot rellestävät nyt ympäri maailmaa, vaan iso osa tapahtumista sijoittuu jälleen yhteen puistomaiseen paikkaan. Tämänkertainen ihmispahis Dodgson on lisäksi todella kehno. Ongelmistaan huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti ja liki kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin vauhdilla ohi. Jännittäviä hetkiä on muutama ja oivaa huumoriakin löytyy. Chris Pratt ja Bryce Dallas Howard jatkavat hyvää työtään päärooleissa, mutta show'n varastaa tietty alkuperäinen pääkolmikko Sam Neill, Laura Dern ja Jeff Goldblum. Visuaalisesti elokuva on näyttävä ja on hienoa, kuinka monet dinosaurukset on toteutettu käytännön tehostein digiefektien sijaan. Kovan luokan Jurassic-faneille Dominion tarjoaa varmasti riemua koko rahan edestä, mutta jos olet ollut pettynyt lähes jokaiseen sarjan elokuvaan alkuperäisen Jurassic Parkin jälkeen, tämä päätösosa tuskin innostaa.

Tai "päätösosa" ja "päätösosa"... Kaikkihan me tiedämme, että jos ja kun elokuva on hitti, dinosauruspuistot palaavat vielä jossain kohtaa valkokankaille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jurassic World: Dominion, 2022, Universal Pictures, Amblin Entertainment, Latina Pictures, Perfect World Pictures


maanantai 13. joulukuuta 2021

Arvostelu: Kaunis mieli (A Beautiful Mind - 2001)

KAUNIS MIELI

A BEAUTIFUL MIND



Ohjaus: Ron Howard
Pääosissa: Russell Crowe, Jennifer Connelly, Ed Harris, Paul Bettany, Christopher Plummer, Adam Goldberg, Josh Lucas, Anthony Rapp ja Judd Hirsch
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12

A Beautiful Mind, eli suomalaisittain Kaunis mieli pohjautuu Sylvia Nasarin samannimiseen kirjaan vuodelta 1998, mikä taas perustuu matemaatikko John Nashin elämään. Tuottaja Brian Grazer luki näytteen Nasarin kirjasta ja innostui siitä niin, että osti saman tien sen elokuvaoikeudet. Grazer halusi elokuvan ohjaajaksi Ron Howardin, mutta tämä oli kiireinen muiden projektien kanssa. Monet ohjaajat halusivat tehdä leffan, mutta Grazer päätti odottaa, että Howard olisi vapaa ja lopulta saikin tämän mukaan elokuvaan. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaunis mieli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Tekijät olivat päättäneet ottaa vapauksia kertoessaan Nashin tarinaa, mistä elokuva saikin kritiikkiä, mutta pääasiassa filmiä kehuttiin. Se oli menestys lippuluukuilla, sekä voitokas palkintogaaloissa. Kaunis mieli oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras miespääosa, leikkaus, musiikki ja maskeeraus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, kuudesta Golden Globesta (mm. paras ohjaus ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, miespääosan, naissivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kuudesta BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan ja parhaan naissivuosan palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Kaunista mieltä, mutta olin tiennyt siitä jo pitkään - tietämättä kuitenkaan lainkaan, mistä elokuvassa oli kyse. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nerokas John Nash värvätään Yhdysvaltojen armeijan salaiseen operaatioon, purkamaan venäläisten koodeja ja selvittämään näiden hyökkäyssuunnitelmat.




Pääroolissa John Nashina nähdään Russell Crowe, joka sai kolmatta vuotta putkeen parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, muttei tällä kertaa voittanut palkintoa - luultavasti voitettuaan pystin juuri edellisvuonna roolisuorituksellaan Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Vaikka Crowe onkin huikea kyseisessä teoksessa, on hän vieläkin parempi Kauniissa mielessä. Hän on suorastaan täydellinen matemaatikkona, josta löytyy monenlaisia puolia. Hän on usein ylimielinen lahjojensa takia, mutta samalla hän on myös hyvin epävarma. Mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä enemmän Johnin tarina kehittyy, sitä paremmin Crowe pääsee loistamaan. Hän on miettinyt todella tarkkaan kaikenlaiset eleet ja tavat, ja hyödyntää niitä täysin luontevasti.
     Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Jennifer Connelly on upea Johnin tapaamana Aliciana, jonka kanssa hänelle kehkeytyy romanssia. Paul Bettany pääsee revittelemään Johnin rentona ja juhlimista rakastavana huonetoverina Charlesina. Adam Goldbergin, Josh Lucasin ja Anthony Rappin opiskelijahahmot naljailevat jatkuvasti Johnille, mutta samalla heistä löytyy myös sympatiaa hänelle. Karismaattinen Ed Harris taas vakuuttaa armeijan leivissä toimivana salaperäisenä herra Parcherina. Elokuvassa nähdään myös todella, todella pienessä osassa ohjaaja Ron Howardin tytär Bryce Dallas Howard yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan!




Vaikka Kaunis mieli pohjautuukin tositapahtumiin ja on varmasti kiehtovaa lähteä tutkimaan John Nashin todellista elämää, elokuva toimii parhaiten, kun siitä ei tiedä kovin paljoa etukäteen. Itse en tosiaan tiennyt ja filmi todella onnistui loksauttamaan suuni auki pariinkin otteeseen. Elokuva todella onnistuu viemään katsojan Johnin mielen sisälle ja vaikkei harakanvarpailta näyttävistä matikkapulmista ymmärtäisikään yhtään mitään, leffa saa lumottua katsojan täysin, kun Johnin ajatukset pääsevät valloilleen erilaisia tehtäviä ratkoessaan. Tarina imaisee yhä voimakkaammin puoleensa, kun John pääsee armeijan hommiin ja erilaisten koodien ratkominen alkaa. Todellista koukkua pitää odottaa vielä jonkin aikaa, mutta kun se isketään pöytään, elokuva todella muuttuu hienoksi teokseksi, nousten täysin uudelle tasolle. Elokuva onkin niitä, jotka onnistuvat vain paranemaan, mitä pidemmälle se etenee.

Kyseessä on aikamoinen tunteiden vuoristorata, elokuvan näyttäessä Johnin elämää monien vuosien - jopa vuosikymmenien - ajalta ja esittäen niin hyvät kuin todella huonot puolet hänen elämästään. On iloa ja onnea, mutta myös jännitystä armeijan puolesta, sekä surua. Kannattaakin varata liinat mukaan, sillä kyynelhanat saattavat herkästi aueta, kun elokuva alkaa paljastamaan traagisuuttaan. Huumoriakin on mukana, esimerkiksi Johnin ja muiden laskiessa baarissa yhtälöä siitä, kuinka he saisivat vieteltyä naisjoukon seurakseen. Vaikka elokuva lopulta oikookin asioita todellisen John Nashin elämästä, eikä esitä tiettyjä juttuja todenmukaisesti, on sen tarina näinkin erittäin koukuttava. Mitä enemmän siitä paljastuu, sitä syvemmin siihen uppoaa. Kertomuksen traagistenkin puolten kanssa elokuva jää vielä pitkäksi aikaa pyörimään mielessä kauniina teoksena.




Ron Howard työstää elokuvaa kiehtovan monipuolisesti, ohjailee katsojaa yhteen suuntaan ja sitten paljastaa taas, mistä todella onkin kyse. Armeijapuolen käynnistyessä Howard pääsee myös leikittelemään vakoojahenkisellä trillerityylillä. Pääasiassa elokuva on kuitenkin psykologinen draama ja erittäin onnistunut sellainen. Todella yllättävä tekijä on käsikirjoittaja Akiva Goldsman, joka tekee tässä kirkkaasti parasta työtään. Goldsmanin töihin kuuluu sellaisia pökäleitä kuin Batman & Robin (1997) ja Transformers: Viimeinen ritari (Transformers: The Last Knight - 2017), joten onkin hämmentävää, että hän on kynäillyt jotain näin nokkelaa ja taidokasta. Goldsman voittikin tästä parhaan käsikirjoituksen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Myös tekniseltä puoleltaan Kaunis mieli on vakuuttava teos. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on erittäin sujuvaa. Värimaailma lisää leffan lumoavuutta. Lavasteet ovat näyttävät ja maskeerauksissa on onnistuttu hyvin, Johnin vanhetessa vuosikymmeniä elokuvan aikana. Efekteistä tyylikkäin on sulava muutos talvesta kevääksi saman kuvan aikana. Erittäin vahvan lisänsä elokuvan tunnelmaan tuo James Hornerin säveltämä musiikki, josta löytyy juuri sitä kauneutta, surua ja tiettyä trillerimäisyyttä, mitä elokuva tarjoaa.

Yhteenveto: Kaunis mieli on hieno ja jopa vangitseva elokuva, joka kuljettaa katsojansa täysillä päähenkilön mielen sisälle. Russell Crowe tarjoaa yhden uransa parhaista roolisuorituksista matikkanero John Nashina, tulkiten monipuolista henkilöä suurella lahjakkuudella. John on hahmona todella kiehtova ja on koukuttavaa hypätä hänen elämänsä kyytiin, etenkin kun se alkaa saamaan yhä vain uusia koukkuja edetessään. Johnin elämästä etukäteen mitään tietämättömälle katsojalle leffa saa loksautettua suun auki muutamankin kerran yllätyksen voimalla. Elokuva leikittelee taidokkaasti erilaisten tunnelmien kanssa, tarjoten välillä hilpeää huumoria, välillä taas trillerimäistä jännitettä ja sitten iskien peliin todella herkkää draamaa. Ei ole ihme, jos elokuvan aikana liikuttuu ihan kyyneliin asti. Tietyssä traagisuudessaankin Kaunis mieli onnistuu olemaan todella kaunis teos, jota suosittelen erittäin lämpimästi - etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi, jos sitä ei ole vielä katsonut!




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Beautiful Mind, 2001, Universal Pictures, DreamWorks, Imagine Entertainment


maanantai 9. elokuuta 2021

Arvostelu: Piiat (The Help - 2011)

PIIAT

THE HELP



Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Viola Davis, Emma Stone, Octavia Spencer, Bryce Dallas Howard, Jessica Chastain, Allison Janney, Ahna O'Reilly, Sissy Spacek, Chris Lowell ja David Oyelowo
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia
Ikäraja: 7

"You is kind. You is smart. You is important."

The Help, eli suomalaisittain Piiat perustuu Kathryn Stockettin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Jo ennen kirjan ilmestymistä Tate Taylor hankki sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia DreamWorksin ja 1492-yhtiön avulla. Kuvaukset lähtivät käyntiin heinäkuussa 2010 ja lopulta Piiat sai maailmanensi-iltansa 9. elokuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai mm. neljä Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja paras naispääosa), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, naispääosa ja laulu), joista se voitti jälleen parhaan naissivuosan palkinnon. Itse näin Piiat pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun se näytettiin meille koulussa historian tunnilla. Pidin elokuvasta todella paljon ja olenkin nähnyt sen pari kertaa uudestaan. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin tietty katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Vuonna 1963 Jacksonissa, Mississippissä nuori Skeeter päättää tehdä kirjan mustien piikojen elämistä ja kohtelusta rasistisessa valtiossa.

Nuorta Eugenia "Skeeter" Phelania näyttelee Emma Stone, joka oli tässä kohtaa uraansa vasta nousemassa tunnetuksi tähdeksi ja osoittaa jälleen kerran, miksi hän on nykyään niin arvostettu. Stone on todella hyvä hahmona, joka on alkanut hoksaamaan kotikaupunkinsa rasistisuuden ja päättää yrittää tehdä asialle jotain. Hän kokeekin kirjan olevan paras ratkaisu, sillä siten saisi piikojen äänet kuuluviin anonyymisti. Stone pursuaa energiaa ja tekee erityisen hyvää työtä silloin, kun hänen hahmonsa ymmärtää yhä vain paremmin, millaista piikojen elämä todellisuudessa on.




Elokuvan todelliset tähdet ovat kuitenkin kahta tarinan tärkeintä piikaa, Aibileenia ja Minnyä näyttelevät Viola Davis ja Octavia Spencer, jotka ovat molemmat mielettömän hyviä. Spencer jopa voitti niin Oscarin kuin BAFTA:n ja Golden Globen roolisuorituksellaan! Hahmot ovat todella mielenkiintoisia tapauksia ja persoonia, niin yksin kuin yhdessä. Kummankin juonikuvioita seuraa tarkkaan ja on sekä surullista että paikoitellen myös hauskaa, kun he yhdessä ollessaan kertovat päivistään. Spencerin näyttelemä Minny on huomattavasti äkkipikaisempi kuin Davisin rauhallinen ja sympaattinen Aibileen.
     Lisäksi filmissä nähdään myös mm. Bryce Dallas Howard omaa rasistista joukkoaan johtavana neiti Hillynä, jonka perheelle Minny työskentelee, Ahna O'Reilly neiti Elizabethina, jonka lasta Aibileen hoitaa, Allison Janney Skeeterin äitinä, sekä Jessica Chastain Celia Footena, joka haluaisi kovasti kuulua neiti Hillyn porukkaan, mutta jota neiti Hilly ja muut kohtelevat ikävästi. Näyttelijäsuoritukset ovat läpikotaisin mahtavia. Dallas Howard oikein herkuttelee iljettävällä hahmollaan, kun taas Janney onnistuu naurattamaan sarkastisella luonteellaan, vaikka hänenkin hahmoltaan löytyy ärsyttävät hetkensä. Nykyään huomattavasti tunnetumpi Chastain katoaa täysin blondattujen hiusten ja hömelön luonteen taakse. Minulta kesti aika kauan, että hoksasin Chastainin näyttelevän Celiaa.




Upeat näyttelijäsuoritukset ovat vain yksi osa Piiat-elokuvan hienoutta. Kyseessä on todella monisävyinen teos, mikä tarjoaa valtavan tunneskaalan katsojalleen. Elokuva onnistuu koskettamaan syvästi ja siitä löytyy useampikin aidosti liikuttava hetki. Piikojen elämä saa niin surulliseksi kuin vihaiseksi. Tuohon aikaan monet Yhdysvaltojen eteläosavaltiot käyttivät mustia yhä hyväkseen kuin orjia ja nämä olivat vain lain silmissä vapaita. Läpi elokuvan nähdäänkin raivostuttavia tilanteita, joissa juuri neiti Hillyn ryhmä keskustelee muka-hienostuneesti hirveistä asioista ruokapöydässä. He esittävät olevansa hyviä ja reiluja mustia kohtaan, mutta tekevät silti häijyn selväksi, kuinka paljon alempiarvoisina he mustia pitävät. Ja yleensä nämä keskustelut käydään tietty, kun joku piioista on kuuloetäisyydellä. Mustien lisäksi he onnistuvat myös painamaan kenkänsä alle ne valkoiset, jotka haluaisivat parantaa mustien asemaa. Aivan mahtavaa onkin, kun joku piioista pääsee vihdoin näpäyttämään takaisin. Etenkin yksi piirakkaan liittyvä kohtaus on erittäin palkitseva kaiken jälkeen.

Karuista puolista huolimatta elokuvassa on jotain hyvin kaunistakin. Kaikki koskettavuus ei johdu vain traagisista tilanteista. Aibileenin ja Elizabethin tyttären Mae Mobleyn (Emma ja Eleanor Henry) välit muistuttavat enemmän äidin ja tyttären kuin piian ja hoidettavan lapsen suhdetta. Elizabethin laiminlyödessä tytärtään, on ihanaa, kun Aibileen saapuu lohduttamaan. Tunnelma on muutenkin taidokkaasti rakennettu. Vaikka elokuva onkin pääasiassa draamapainotteinen, mukaan mahtuu yllättävässäkin määrin huumoria. Vaikka rasistiset jutut lähinnä suututtavat, ovat jotkut valkoisten teot jopa naurettavia kaikessa typeryydessään. Hienojen näyttelijöiden, tunnelman ja iskevän kertomuksen takia elokuvaan todella uppoutuu ja sen lähes kahden ja puolen tunnin kesto menee nopeasti. Vain parissa kohtaa sitä olisi voitu typistää hieman. Sitten taas leffa voisi vähän vielä enemmän keskittyä itse piikoihin sen sijaan, että se näyttää niin paljon heidän rasistisia työnantajiaan.




Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Tate Taylor, jonka työstä näkyy kiehtomus Kathryn Stockettin kirjaa kohtaan. Hän luo tunnelmaa hienosti ja onnistuu mainiosti myös käsikirjoituksen kanssa. Piiat on tekniseltä toteutukseltaankin oivallisesti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja ajankuva on erinomaisesti toteutettu upeiden lavasteiden ja asujen kautta. Äänitehosteet ovat mainiosti luodut ja säveltäjä Thomas Newman tunnelmoi lumoavasti musiikkiensa kanssa.

Yhteenveto: Piiat on hieno ja liikuttava elokuva, joka onnistuu monisävyisesti kertomaan aiheestaan ja hahmoistaan. Filmi osaa olla niin herkkä ja ikävä kuin myös hauska ja hyväntuulinen. Piikojen kohtelu suututtaa, jolloin virne leviääkin kasvoille, kun piiat onnistuvat näpäyttämään takaisin. Kauniita hetkiä on myös luvassa ja erityisesti Aibileenin ja Mae Mobleyn välisessä äiti-tytärmäisessä suhteessa on jotain todella suloista. Elokuva onnistuu vakuuttavasti tasapainottelemaan useiden juonikuvioiden kanssa, yhdistäen kaikki tarinat ja hahmot saumattomasti toisiinsa. Hahmot ovat toinen toistaan kiinnostavampia tyyppejä (niin hyvässä kuin pahassa) ja heidän näyttelijänsä ovat läpikotaisin loistavia. Stone, Davis, Spencer, Howard, Janney ja Chastain ovat kaikki nappivalintoja osiinsa ja jo heidän lahjojensa ansiosta filmiä seuraa mielellään. Tähän kun lisää vielä päälle mielenkiintoisen aiheen, onnistuneen toteutuksen sen pohjalta, voimakastunteisen ohjauksen ja upeasti luodun ajankuvan, on Piiat vaikuttava elokuva, joka kannattaisi edes kerran elämässään katsoa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Help, 2011, DreamWorks, Reliance Entertainment, Participant, 1492 Pictures, Harbinger Pictures, Imagenation Abu Dhabi FZ


keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Arvostelu: Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010)

TWILIGHT - EPÄILYS

THE TWILIGHT SAGA: ECLIPSE



Ohjaus: David Slade
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Peter Facinelli, Billy Burke, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Ashley Greene, Elizabeth Reaser, Kellan Lutz, Xavier Samuel, Bryce Dallas Howard, Dakota Fanning, Chaske Spencer, Sarah Clarke, Gil Birmingham, Anna Kendrick, Michael Welch, Justin Chon ja Christian Serratos
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin menestyskirjoihin perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008) ja Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) olivat isoja hittejä, joten leffasarjaa päätettiin tietty jatkaa. Jo ennen Uusikuun ilmestymistä ilmoitettiin, että kolmas osa oli suunnitteilla. Sen kuvauksetkin ehtivät alkaa ennen toisen osan ilmestymistä, elokuussa 2009. Näin Twilight - Epäilys sai ensi-iltansa jo puoli vuotta edellisen osan ilmestymisen jälkeen, kesällä 2010. Kyseessä oli jälleen kerran jättimenestys, minkä lisäksi se sai myös hieman edellistä osaa paremmat arviot. Itse kuitenkin näin leffan vasta noin puolisen vuotta myöhemmin. Olin vihdoin suostunut katsomaan ensimmäisen Twilightin ja yllätyin, että pidin siitä enemmän kuin olin olettanut. Päätinkin siis heti katsoa seuraavat osat ja vuokrasin Uusikuun ja Epäilyksen, ja katsoin ne peräkkäin samana päivänä. Sen jälkeen olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan, mutta siitä on jo vuosia. Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, että voisin vilkaista sarjan osat uudestaan. Eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin sarjan aloitusosan ja vaikka se oli mielestäni huono, oli se omalla tavallaan viihdyttävä, joten katsoin heti seuraavana päivänä Uusikuun. Ja koska olin päässyt jollain tavalla sisälle sarjaan, en halunnut keskeyttää ja katsoinkin Epäilyksen jo samana iltana.

Bella haluaa muuttua vampyyriksi. Edward haluaa Bellan vaimokseen. Jacob haluaa Bellan itselleen. Ja samaan aikaan kostonhimoinen Victoria luo itselleen vampyyriarmeijan tuhotakseen Cullenit ja tappaakseen Bellan.

Kristen Stewartin näyttelemä Bella Swan ei ole vieläkään kehittynyt oikein mihinkään suuntaan, eikä hän tee sitä tässäkään. Hahmo on tapahtumien keskipisteenä, mutta hän ei itse tee lähes mitään tilanteiden ratkaisemiseksi. Bella tarvitsee vain jatkuvaa suojelua sekä vampyyreiltä että ihmissusilta, mikä tekee hänestä vain hyvin avuttoman tuntuisen. Sellaisesta päähahmosta on hyvin vaikea välittää, jonka puolesta kaikki muut tekevät työt. Stewartin "näyttelijänlahjoista" olenkin jo ehtinyt puhua kahden arvion verran, joten ei siitä sen enempää. Tässä kohtaa Stewartin taidottomuuteen ja jatkuvasti auki olevaan suuhun on jo ehtinyt tottua.
     Myös Robert Pattinsonin Edward-hahmo junnaa paikoillaan. Yhä hän vain haluaa suojella Bellaa kaikilta vaaroilta, muttei kuitenkaan suostu muuttamaan Bellaa vampyyriksi, jotta tämä voisi suojella itseään, eikä kaikkien muiden tarvitsisi tehdä sitä. Edward lähinnä pyörii Bellan mukana, mutta jää hyvin usein taka-alalle. Pattinson on useaan otteeseen haastatteluissa todennut, kuinka hän kyllästyi hahmon esittämiseen ja sen voi kyllä huomata. Välillä Edwardin ilme näyttää siltä kuin hän pohtisi, miksei hän vain paljastellut itseään hieman nopeammin Italiassa, jotta Volturit olisivat repineet hänet palasiksi. On aika huvittavaa, että vaikka tässä kohtaa Stewart ja Pattinson seurustelivat oikeasti, ei romanssi ole vieläkään kovin uskottavaa hahmojen välillä.
     Valitettavasti Taylor Lautnerin esittämää Jacob Black -ihmissutta nähdään tässäkin osassa paljon, vaikka Edward palasi takaisin tarinaan. Jos Jacob oli ärsyttävä kitisijä edellisessä leffassa, on hän tässä paikoitellen jopa raivostuttava. Joka ikisessä kohtauksessaan Jacob alkaa vain listata Bellalle syitä, miksi hän olisi parempi poikaystävä kuin Edward. Nämä yritykset muuttuvat jossain kohtaa niin säälittäviksi, ettei Jacobista voi millään pitää. Mutta silti Bella haluaa yhä viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka Jacob lähenteleekin häntä. Mieleni teki taputtaa, kun Bella vihdoin päättää mottaista Jacobia päin näköä, sillä sen hän todella ansaitsee. Olin myös tyytyväinen, että yksi hahmoista jopa kommentoi ääneen, että eikö Jacob omista paitaa? Miksi ihmissusien on pakko patsastella ihan koko ajan paidattomina?




Siinä, missä Edward jää usein taka-alalle, hänen perheensä nousee entistä paremmin esille. Tai no, Edwardin Esme-äidille (Elizabeth Reaser) ei vieläkään keksitä käyttöä, mutta jopa urheilullisen Emmettin (Kellan Lutz) hurjapäisyyttä tuodaan esille paremmin. Carlisle-isä (Peter Facinelli) ja Alice (Ashley Greene) pysyvät aika samanlaisina mukavana tohtorina ja innokkaana tulevaisuuteen näkijänä, mutta Jasper (Jackson Rathbone) ja aiemmin täysin yksiulotteisen tympeä Rosalie (Nikki Reed) pääsevät kertomaan menneisyydestään. Nämä hetket olivatkin filmin parhaita, sillä ne syvensivät leffaan luotua maailmaa... ja keskittyivät johonkin muuhun kuin typerään kolmiodraamaan.
     Elokuvassa nähdään myös muita edellisistä osista tuttuja hahmoja. Billy Burke on aina yhtä mainio Bellan poliisi-isänä. Dakota Fanning ei vakuuta ilkeänä vampyyrien johtojengi Volturien kiduttajana. Ihmissusi-Sam (Chaske Spencer) on ihan yhtä tylsä tapaus kuin edellisessä osassa. Jacobin isä Billy (Gil Birmingham) pääsee kertomaan, miksi ihmissudet vihaavat vampyyreitä niin paljon, mikä myös syventää leffan maailmaa. Jopa Bellan äiti (Sarah Clarke) tekee paluun yhden filmin tauon jälkeen, mutta hän on ihan yhtä tyhjentävä tapaus kuin ensimmäisessäkin elokuvassa. Tyhjentäviä ovat myös Bellan luokkatoverit Jessica (Anna Kendrick), Mike (Michael Welch), Eric (Justin Chon) ja Angela (Christian Serratos). Victoria-vampyyristä on viimeinkin tehty kunnon pahis ja kun hahmo on vihdoin isommassa roolissa, on hänen näyttelijänsä haluttu vaihtaa tunnetumpaan, joten Lefevren sijaan roolissa nähdään Bryce Dallas Howard. Harmillisesti hahmoa nähdään yhä liian vähän, eikä hänestä saada kaikkea sitä irti, mitä voisi.
     Victorian sijaan tarina keskittyy enemmän hänen kätyriinsä Riley Biersiin (Xavier Samuel), joka kerää johtajalleen vampyyriarmeijaa. Rileyn ja Victorian välille on kirjoitettu ihan kiinnostava suhde, mutta harmillisesti se on niin hätäisesti toteutettu, ettei se saa katsojaa säälimään Rileytä, kuten tekijät ovat toivoneet.

Sarjan edellisten osien tapaan Twilight - Epäilyskään ei ole hyvä elokuva. Hassua kyllä, se ei kuitenkaan ole kökkö kuten ensimmäinen osa tai tylsä kuten toinen osa, vaan itse asiassa jollain tapaa jopa ihan menevää viihdettä. Kuka olisi osannut aavistaa, että kolmannessa osassa sarjan tasoa saisikin nostettua edes hieman? Kun kyseessä on selkeästi sarjan tähän mennessä paras elokuva, käynkin ensin läpi leffan huonot puolet ja sitten siirryn hyviin juttuihin, koska uskokaa tai älkää, tällä kertaa niitä oikeasti on!




Huonointa elokuvassa on ehdottomasti lähes kaikki Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin liittyvä. Bellan ja Edwardin rakkaustarina ei tosiaan ole uskottava, mutta se ei myöskään tunnu etenevän mihinkään. Läpi leffan joudumme kuulemaan saman "muuta minut vampyyriksi" "ei kun tule vaimokseni" keskustelun, mikä käy jossain kohtaa puuduttavaksi. Tilannetta ei helpota yhtään jatkuvasti kolmantena pyöränä mukaan tunkeva Jacob, joka alkaa todella ärsyttämään. Kuten jo edellisen osan arvostelussani totesin, kolmiodraama on erittäin kehnosti luotu, sillä kuka oikeasti ajattelisi, että Bella yhtäkkiä vaihtaisikin Edwardin Jacobiin? Ymmärrän toki, että kuvio on kehitetty luomaan jännitettä, mutta mitään jännitettä ei synny, sillä Bella toteaa vähän väliä, että hän on jo päätöksensä tehnyt; hän haluaa muuttua vampyyriksi ja elää ikuisuuden Edwardin kanssa. Leffa kyllä onnistuu yhdessä kohtauksessa pistämään Bellan pohtimaan, onko vampyyrius sittenkään oikea päätös, mutta ei Jacobin takia. Paljon parempaa työtä tekee Jessican päättäjäispuhe, jossa hän kertoo, että nuoruudessa tehdään tyhmiä tekoja ja niitä voi sitten vanhempana joko katua tai niille voi nauraa. Tässä kohtaa voi huomata, että hetken Bella pysähtyy ajattelemaan, että mitä jos tämä onkin tyhmä teko? Jos Bella muuttuu vampyyriksi, on sitä päätöstä aika mahdotonta perua, jos vanhempana alkaa kaduttamaan. Tietenkin tämä ajatus heitetään nopeasti roskakoriin, mutta on hyvä, että edes yhdessä kohtauksessa Bella ajattelee hieman laajemmin.

Jos Twilight - Epäilyksen kolme päähenkilöä poistaisi kokonaan, voisi se olla kelpo vampyyri-ihmissusiviihdettä, sillä kaikki Bellan, Edwardin ja Jacobin ympärillä tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten jo sanoin, pidin kohtauksista, joissa Jasper ja Rosalie kertoivat menneisyydestään ja niitä olisi voinut olla enemmän. Victorian ja Rileyn välille luotu suhde on ihan mielenkiintoinen ja sitä olisi voinut syventää lisää. Rileyn kohtaukset, joissa hän yrittää pitää uusia vampyyreitä ruodussa, ovat kuitenkin hyviä ja on loistava päätös, että ne tapahtuvat öisin, sillä siten niihin on saatu mukaan synkkyyttä ja pienen pientä jännitystä. Päivällä nämä kohtaukset olisivat vain naurettavia, kun joukko glitter-ukkoja hyökkäilee ihmisparkojen kimppuun. Pahiskohtaukset ovat paljon paremmin toteutettuja kuin ensimmäisen osan kömpelöt hetket, joissa Victoriaa, Jamesia ja Laurentia yritetään hutiloiden pohjustaa. Pohjustamisesta puheenollen elokuva onnistuu ihan sujuvasti rakentamaan tarinaansa kohti loppuhuipennusta ja vihdoin ja viimein saamme kunnon lopputaistelun Twilight-elokuvassa! Senkin mielenkiintoiset ja viihdyttävät osiot tosin loppuvat liian lyhyeen, mutta pidin silti siitä, että Epäilys on selkeästi toiminnallisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tämä onnistuu luomaan pientä viihdearvoa, jolloin laiska kolmiodraamakaan ei ole ihan yhtä vaivaannuttavaa katseltavaa. Filmissä on myös pari ihan hauskaa kohtausta; etenkin hetki, jossa Bella käy kiusallisen ehkäisykeskustelun isänsä kanssa.




Elokuvan ohjausvastuu on jälleen vaihtunut ja tällä kertaa syy on siinä, että filmiä alettiin kuvaamaan, kun Twilight - Uusikuutta vielä viimeisteltiin, joten sen ohjaaja Chris Weitz ei ehtinyt kiireiltään tämän osan kuvauksiin. Uusi ohjaaja David Slade onkin selvästi löytänyt lähdemateriaalista kiinnostavat puolet ja halunnut nostaa niitä esille. Siirappiselle rakkaustarinalle hän ei tässä kohtaa sarjaa enää voi mitään, mutta Slade on sentään pystynyt tuomaan tasapainoa toimintakohtauksilla ja synkkyyksillä. Käsikirjoituksesta vastaa jälleen Melissa Rosenberg, joka on vihdoin alkanut päästä juttuun kunnolla mukaan. Kiusallisia repliikkejä löytyy yhä, mutta onhan se vaikeaa kirjoittaa Bellalle, Edwardille ja Jacobille mitään muutakaan, kun hahmot pysyvät kehityksessä paikoillaan koko filmin ajan. Twilight - Epäilys on kuvattu oivallisesti, mutta leikkaus on välillä liian hätäistä, etenkin taisteluiden aikana. Visuaaliset efektit eivät tässäkään osassa ole parhaasta päästä. Paikoitellen ihmissudet näyttävät ihan hyviltä, mutta usein ne ovat samoja digiotuksia kuin viime osassa. Heikoimmat efektit löytyvät kuitenkin lumisella vuorella, missä taustat näyttävät niin epäaidoilta, ettei katsoja voi millään uskoa, että Bellalla voisi olla kylmä siellä. Äänimaailma on hyvin tehty aina ääniefekteistä Howard Shoren säveltämiin musiikkeihin asti. Musiikeista minun täytyy taas mainita lempiyhtyeeni Muse, jota tällä kertaa pyydettiin tekemään täysin uusi kappale elokuvaa varten. Alunperin mahtavan "Neutron Star Collision (Love Is Forever)" -biisin oli tarkoitus olla lopputekstien aikana jumputtava huipennusmusiikki, mutta viime hetkillä leffantekijät kiersivätkin sopimusta ja pistivät sen yhden juhlakohtauksen taustalle, mistä sitä ei välttämättä edes huomaa. Ihan ymmärrettävästi Musen ja Twilightin yhteistyö päättyi siihen.

Edellisten osien tavoin myös Twilight - Epäilyksestä on olemassa pidennetty versio, jossa on noin viisi minuuttia lisäpituutta. Lähinnä nämä ovat pidennettyjä keskusteluita, mutta mukaan mahtuu myös pari täysin uutta kohtausta. Suomessa pidennettyä versiota ei ole saatavilla, mutta kohtaukset löytyvät DVD:n ja Blu-rayn lisämateriaaleista.

Yhteenveto: Twilight - Epäilys on parhaimmillaan, kun se ei keskity päätrioonsa. Stewart on yhtä kehno tylsänä Bellana kuin ennenkin, Pattinsonia ei vaikuta kiinnostavan Edwardin esittäminen ja Lautnerin näyttelemän Jacobin tuoma kolmiodraama on ärsyttävää katseltavaa. Hahmot eivät kehity mihinkään, vaan käyvät samoja iänikuisia keskusteluja uudestaan ja uudestaan. Jos hahmot poistaisi, voisi lopputulos olla parempi, sillä kaikki muu elokuvassa on kiinnostavaa. Leffassa syvennetään hyvin sivuhenkilöitä, siihen tuodaan tarvittavaa synkkyyttä mukaan, minkä lisäksi toimintakohtaukset tuovat oivaa viihdearvoa, mikä nostaa Epäilyksen sarjan parhaimmaksi. Uusikuun tavoin tämäkin filmi on teknisesti paljon laadukkaampi kuin sarjan avausosa, vaikka digiefektit ovatkin hyvin silmiinpistävät. Uusi ohjaaja David Slade on onnistunut nostamaan kirjan kiinnostavat puolet esille, mutta häntä ei ole tainnut kiinnostaa pääkolmikko. Eipä kiinnosta minuakaan ja jos heidät poistaisi, voisi Twilight - Epäilys olla kelpo filmi. Jo tällaisenaan se on kuitenkin ihan viihdyttävä kokonaisuus, joka varmasti toimii sarjan edellisiä osia fanittaville. Jos taas inhoat sarjan aiempia osia, en suosittele tätäkään sinulle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Eclipse, 2010, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Maverick Films, Imprint Entertainment, Sunswept Entertainment


lauantai 1. kesäkuuta 2019

Arvostelu: Rocketman (2019)

ROCKETMAN



Ohjaus: Dexter Fletcher
Pääosissa: Taron Egerton, Jamie Bell, Bryce Dallas Howard, Richard Madden, Gemma Jones, Steven Mackintosh, Stephen Graham, Charlie Rowe, Jason Pennycooke, Tate Donovan ja Rachel Muldoon
Genre: draama, musikaali
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Rocketman on elokuva englantilaisen laulajamuusikko Elton Johnin elämästä ja urasta. Vuonna 1947 syntynyt Reginald Kenneth Dwight, eli taiteilijanimeltään Elton John on yksi maailman menestyneimmistä artisteista, myytyään yli 300 miljoonaa levyä ja saatuaan lukuisia palkintoja, kuten viisi Grammya, viisi Brit Awardsia ja jopa Oscar-palkinnon. Eltonin elämään on kuitenkin kuulunut useita alamäkiä ja hän onkin jo vuosien ajan halunnut, että hänen elämästään tehtäisiin elokuva. Alunperin leffan teko lähti liikkeelle jo vuonna 2001 Walt Disney -yhtiön toimesta, jolloin ohjaajana työskenteli David LaChapelle ja Eltonia olisi näytellyt Justin Timberlake. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Disney olisi halunnut tehdä filmistä lapsiystävällisen, kun taas Elton oli sitä mieltä, ettei hänen tarinassaan ole mitään lapsiystävällistä. 2010-luvun alussa Focus Features alkoi työstämään filmiä Elton Johnista, jolloin Michael Gracey palkattiin ohjaajaksi ja Tom Hardy valittiin Eltoniksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa 2014, mutta kun Elton riitaantui Focus-yhtiön kanssa, ei sekään projekti edennyt. 2017 elokuvan teko lähti jälleen liikkeelle, kun Elton John esitti itseään toimintakomediassa Kingsman: Kultainen kehä (Kingsman: The Golden Circle - 2017). Elokuvaa tähdittänyt Taron Egerton oli vuotta aiemmin laulanut Eltonin kappaleen "I'm Still Standing" musikaalianimaatiossa Sing (2016) ja kun Elton näki Egertonin näyttelevän Kingsmanissa, ajatteli hän Egertonin olevan oikea valinta esittämään häntä. Kingsmanin ohjaaja Matthew Vaughn kiinnostui projektista ja päätti ryhtyä sen tuottajaksi, jolloin projekti lähti vihdoin kunnolla käyntiin. Ohjaajaksi valittu Gracey oli kuitenkin kiireinen The Greatest Showman -musikaalin (2017) kanssa, jolloin hänen tilalle palkattiin Dexter Fletcher, joka oli juuri valittu viimeistelemään Queen-yhtyeestä kertova filmi Bohemian Rhapsody (2018), jonka alkuperäinen ohjaaja Bryan Singer oli hylännyt kesken tuotannon. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja lopulta Rocketmaniksi nimetty elokuva sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla ja nyt se on saapunut myös Suomen teattereihin. Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan ollut kiinnostunut Elton Johnin musiikista, joten kun kuulin leffan olevan tulossa, ei mielenkiintoni herännyt. Ajattelin jossain kohtaa jopa odottaa siihen, että elokuva saapuisi vuokrattavaksi, ennen kuin katsoisin sen. Lopulta kuitenkin aloin ajatella, että ehkä onkin parempi, ettei Eltonin musiikki ole minulle kovin tuttua, jolloin voisin arvioida leffan leffana, eikä mukaan tulisi vahingossakaan fanin lisäpisteitä. Kävin katsomassa Rocketmanin Finnkinon tyylikkäässä Maxim-teatterissa yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni ja YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Teimme yhdessä arvosteluvideon, minkä linkkaan tähän, kunhan se on saatu valmiiksi! Kyseessä oli muuten 2000. elokuva, minkä olen elämäni aikana nähnyt!

Reginald Dwight on lapsesta asti ollut kiinnostunut musiikista ja osoittanut olevansa sekä lahjakas laulaja että pianisti. Kun Reginald tapaa sanoittaja Bernie Taupinin, kaksikko aloittaa matkansa kohti mainetta ja mammonaa... ja alkoholia ja seksiä ja huumeita. Näin syntyy maailmankuulu tähti Elton John.

Taron Egerton tuli itselleni tutuksi Kingsman: Salaisen palvelun (Kingsman: The Secret Service - 2014) kautta. Vaikka hän näytteli isojen nimien, kuten Colin Firthin ja Samuel L. Jacksonin rinnalla, ei hän todellakaan jäänyt heidän varjoonsa, vaan viimeistään loppuhuipennuksessa omi koko show'n ja jo silloin mietin, että Egertonilla on äärimmäisen lupaava ura edessään. Todellisen vaikutuksen Egerton teki Eddie the Eaglessa (2016), missä hän muuttui roolihahmokseen sellaisella antaumuksella, että on mielestäni huutava vääryys, ettei hän saanut edes ehdokkuutta parhaan miespääosan Oscar-palkinnosta. Jopa umpisurkeassa Robin Hoodissa (2018) Egerton pisti parastaan ja nyt Rocketmanissa Elton Johnina hän taitaa jopa ylittää itsensä. Taron Egerton on nimittäin henkeäsalpaavan, mielettömän mahtava roolissaan! Hän syöksyy oikein kunnolla Eltonin villiin elämään ja pukee päälleen laulajatähden kirjavat, kimmeltävät ja höyhenillä koristellut asut täysin luontevasti, aivan kuin olisi Elton itse. Egerton ei todellakaan emmi, vaan pistää täysillä menemään ja oikein kunnolla revittelee roolissa. Tämän lisäksi hän vetää täysillä myös Eltonin elämän synkempää puolta ja katsojana huomaa useaan otteeseen säälivänsä alkoholisoituvaa ja yhä useampaan huumeeseen sekaantuvaa Eltonia. Myös Eltonin seksuaalisuuden vaikea etsiminen tuntuu sujuvan Egertonilta kuin luonnostaan. Vielä tämän päälle Egerton itse laulaa elokuvassa! Kyseessä on päivänselvästi tähän asti vuoden paras roolisuoritus! Loistotyötä tekevät myös Eltonia lapsena näyttelevät Matthew Illesley ja Kit Connor.




Heti elokuvan alussa käy selväksi, ettei Elton John ole lähtöisin kovinkaan mukavasta ja tukevasta perheestä. Äiti Sheila (Bryce Dallas Howard) kiinnostuu poikansa musiikkimieltymyksestä vasta, kun siitä koituu hänelle hyötyä, kun taas isä Stanleytä (Steven Mackintosh) ei voisi vähempää kiinnostaa koko kakara. Vain isoäiti Ivy (Gemma Jones) näkee lapsenlapsensa potentiaalin ja kannustaa tätä. Myös Dallas Howard, Mackintosh ja Jones suoriutuvat rooleistaan kunniakkaasti, vaikka jäävätkin totaalisesti Egertonin varjoon.
     Lisäksi elokuvassa nähdään Jamie Bell Eltonin kappaleiden sanoittajana ja tärkeänä ystävänä Bernie Taupinina, Richard Madden Eltonin managerina John Reidinä, Stephen Graham musiikkikustantamon pomona ja Charlie Rowe tätä avustavana tuottajana, Jason Pennycooke Eltonia urallaan tsemppaavana muusikkona Wilsonina, sekä Tate Donovan legendaarista Troubadouria pyörittävänä Dougina. Oli mukavaa nähdä Bell pitkästä aikaa jossain isommassa filmissä ja hän oli erittäin mainio suuruudesta haaveilevana nuorukaisena, minkä lisäksi Game of Thronesista (2011-2019) tuttu Richard Madden suoriutui erinomaisesti monisävyisestä managerin osasta.

Elton John itse ei tosiaan halunnut mitään kaunisteltua ryysyistä rikkauksiin -elokuvaa elämästään, sillä koki, ettei se ole se elämä, minkä hän oikeasti eli. Rocketman ei siis todellakaan lähde kaunistelemaan asioita, vaan jo elokuvan alussa Egertonin näyttelemä Elton toteaa, että hänellä on paha alkoholi-, huume- ja seksiriippuvuus. Elton tunnetaan todella rohkeista ja värikkäistä asuistaan, mikä on varmasti saanut monet uskomaan, että hänen elämänsäkin oli pelkkää glitteriä ja menestyksen tuomaa onnea. Itse olen aina pitänyt Eltonia hieman teennäisenä, mauttomasti pukeutuvana ego-pullistelijana, mutta tätä leffaa katsoessa käy nopeasti selväksi, että se on vain kuori - julkisuutta varten tehty kilpi, millä peitellään sitä, kuinka rikkinäinen tapaus Elton Johnin alta löytyvä Reginald Dwight oikeasti on. Rocketman onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti ihon alle ja vie katsojan säälimättä Eltonin pään sisälle. Aluksi katsojana riemuitsee Eltonin puolesta, kun tämä iskee vihdoin kultasuoneen ja kun tämän levyt alkavat myymään hullua vauhtia, mutta nopeasti ymmärtää, että showbisnes ei ole lainkaan niin ihanaa ja fantastista kuin se yleensä esitetään. Loppupäässä Eltonin noustessa lavalle, katsojalla ei nouse enää hymy huulille, vaan enemmänkin tippa linssiin.




Lavalle nousemisesta puheenollen, minun täytyy sanoa, että olin erittäin yllättynyt, kuinka vähän Rocketmanissa näytetään itse konsertteja, kun sitä vertaa vaikkapa viime vuoden Bohemian Rhapsodyyn. En tiedä, johtuuko se juurikin Bohemian Rhapsodysta, että ajattelin kappaleiden esittämisen tapahtuvan uudelleen luoduissa konserteissa, mutta olin joka tapauksessa todella yllättynyt siitä, että kyseessä on enemmänkin musikaali kuin elokuva, jossa on mukana musiikkia. Leffasta löytyy useita kohtia, joissa Elton alkaa yllättäen laulamaan jotain kappaleistaan (mitkä sopivat todella hyvin kohtauksiin, kun oikeasti kuuntelee laulujen sanoja) ja ennen kuin huomaakaan, on katu jo täynnä tanssijoita, jotka hoilaavat ja hyppivät mukana. Elokuvasta löytyy useita Eltonin hittibiisejä, kuten "The Bitch Is Back", "Your Song", "Don't Go Breaking My Heart", nimikkobiisi "Rocket Man" ja "I'm Still Standing", jonka Egerton esittää vihdoin Eltonina, eikä animoituna gorillana. Musikaalikohtauksilla tuodaan mukaan kiehtovaa fantasiapuolta, mistä ei ole täysin varma, onko kyseessä Eltonin tapa peittää lapsuudentraumoja, vai tapahtuvatko nämä huumeiden takia hänen päässään?

Jos Rocketmania pitäisi muuten lähteä vertailemaan Bohemian Rhapsodyyn, niin itselleni lopulta suurin yllätys oli, että Rocketman on mielestäni näistä kahdesta parempi elokuva. Vaikka pidin Bohemian Rhapsodysta todella paljon ja Rami Malek teki huikean roolityön Freddie Mercuryna, löytyi siitä selkeitä kerronnallisia ongelmia, ja loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä Queen-faneille tehty riemupaketti. Rocketman taas kulkee eteenpäin paljon sulavammin, vaikka käsitteleekin monien vuosien tapahtumat. Sen draamapuoli on myös paremmin rakennettu, jolloin leffa onnistui iskemään lopulta paremmin tunteisiin. Lisäksi elokuva vie katsojan paremmin päätähtensä mielen sisälle ja todella näyttää showbisneksen tuhoisia vaikutuksia. Rocketman kuvastaa äärimmäisen hyvin itse Elton Johnia. Nopeasti vilkaistuna se näyttää todella välkkyvältä ja säihkyvältä, mutta kun elokuva menee pintaa syvemmälle, on selvää, ettei karkki ollut todellakaan makea, niin kuin sen ympäröimä käärepaperi antoi ymmärtää. Rohkea elokuva, mikä nousee kevyesti vuoden parhaimmistoon.




Elokuvan vertaaminen Bohemian Rhapsodyyn tapahtuu harmillisesti luonnostaan, kun miettii, kuinka lyhyellä aikavälillä filmit ilmestyivät, minkä lisäksi molemmissa toimii ohjaajana Dexter Fletcher. Bryan Singer sai nimensä ohjaajan paikalle Bohemian Rhapsodyssa, koska oli ehtinyt kuvata yli 50 prosenttia filmistä, mutta Fletcher vei elokuvan loppuun. Fletcherin mukanaolo molemmissa elokuvissa sai minut huolestumaan siitä, että leffat olisivat kuin kopiot toisistaan, mutta näin ei onneksi ole asian laita ja Fletcher on tehnyt Rocketmanista selvästi erilaisen. Fletcher luo upeasti tunnelmaa läpi elokuvan ja hän on keksinyt nerokkaita keinoja kuljettaa katsoja Eltonin ajatusmaailmaan. Lee Hall on myös tehnyt mahtityötä käsikirjoituksen kanssa ja saa pitkän tarinakaaren kulkemaan luontevasti alusta loppuun, eivätkä aikahypyt riko luontevuutta millään tavalla. Lisäksi kyseessä on tyylikkäästi kuvattu ja ennen kaikkea taidokkaasti leikattu filmi. Varsinkin leikkauksella on onnistuttu viemään tarinaa eteenpäin erinomaisella tavalla. Puvustajat ovat päässeet luomaan useat Eltonin tunnetuista asuista uudestaan ja lavastajatkin ovat tehneet hyvää työtä mm. keikkalavojen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen tarkoituksellisesti liioiteltuja ja sopivat siten oivasti mukaan. Elokuvan taustalla soivien musiikkien sävellyksestä vastaa Matthew Margeson, mutta valitettava fakta on, ettei hänen työnsä jää millään lailla mieleen, vaan elokuvan jälkeen katsojan päässä soi joku Eltonin kipaleista (itselläni loistava "I'm Still Standing").

Yhteenveto: Rocketman on niin mahtava elämäkertaelokuva kuin fantastinen musikaalikin. Elokuva kuvastaa erinomaisesti päätähteään Elton Johnia olemalla pintapuolisesti värikäs ja säihkyvä, mutta kun katsoja vedetään pinnan alle, voi huomata, että kaikki glitteri on enemmänkin suojakuori peittämään sitä, kuinka traaginen sisältö oikeasti on. Koskettavia hetkiä on luvassa useita ja mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä ikävämmältä katsojasta alkaa tuntua Eltonin puolesta. Onneksi mukana on huumoria ja iloa, joista jälkimmäinen syntyy etenkin veikeiden musikaalinumeroiden kautta. Eltonin kappaleita hyödynnetään taidokkaasti läpi leffan ja niillä kuljetetaan hyvin tarinaa eteenpäin. Filmi on rytmitetty erittäin hyvin, jolloin se onnistuu kertomaan vuosikymmenien tarinan ilman kiirehtimistä. Ohjaaja Dexter Fletcher luo hienosti tunnelmaa ja onnistuu kuljettamaan katsojan Eltonin pään sisälle, halusi katsoja sitä lopulta tai ei. Kaiken kruunaa kuitenkin Elton Johnia näyttelevä Taron Egerton, joka tekee hämmästyttävän täydellisen roolisuorituksen! Egerton on aivan mieletön läpi elokuvan ja hyppää rohkeasti täysillä mukaan kaikenlaisiin hullutuksiin ja osoittaa myös olevansa taitava laulaja. Muutkin näyttelijät ovat mainioita, mutta jäävät väkisinkin Egertonin varjoon. Rocketman on yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä ja vaikka pidänkin selkeästi enemmän Queenista kuin Elton Johnin musiikista, päihittää leffa viimevuotisen Bohemian Rhapsodyn. Kyseessä on hyvä osoitus siitä, ettei tarvitse edes olla erityisen kiinnostunut Eltonin musiikista, sillä itse elokuva ja hänen tarinansa ovat niin kiehtovat, että kuka tahansa voi pitää tästä leffasta todella paljon. Ja voin vain kuvitella, kuinka lujaa tämä iskee Eltonin faneille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rocketman, 2019, Marv Films, Marv Studios, New Republic Pictures, Paramount Pictures, Pixoloid Studios, Rocket Pictures