Pääosissa: Josh Radnor, Jason Segel, Cobie Smulders, Neil Patrick Harris, Alyson Hannigan, Marshall Manesh, Joe Nieves, Cristine Rose, Ben Koldyke, Chris Elliott, Joe Manganiello, Laura Prepon, Judy Greer, Hong Chau, Jennifer Lopez, Lyndsy Fonseca, David Henrie ja Bob Saget
Genre: komedia
Jaksomäärä: 24
Jakson kesto: noin 22 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 48 minuuttia
Ikäraja: 12
Carter Baysin ja Craig Thomasin luoma komediasarja Ensisilmäyksellänousi nopeasti suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Toinen, kolmas ja neljäs kausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2009 ja lopulta Ensisilmäyksellä-sarjan viidennen kauden esitys alkoi saman vuoden syyskuussa. Katsojaluvut pysyivät korkeina, mutta kausi sai ailahtelevamman vastaanoton kuin edelliset. Itse olin aiemmin nähnyt yksittäisiä jaksoja sarjan varrelta ja kun viime vuonna huomasin Ensisilmäyksellä-sarjantäyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sarjan läpi. Pidin neljästä ensimmäisestä kaudesta ja aloitinkin vitoskauden katselun positiivisin mielin.
Robinin ja Barneyn salasuhde paljastuu muille, mutta he eivät ole itse varmoja, haluavatko vakavaa parisuhdetta.
Ensisilmäyksellä-sarjan tuttu kaveriviisikko tekee paluun ja aikamoisella muutoksella. Painiskeltuaan pitkään tunteidensa kanssa, Barney (Neil Patrick Harris) ja Robin (Cobie Smulders) päätyivät sänkyyn ja pohtivat nyt, että ovatko he vain kavereita tiettyjen "etujen" kera, vai olisivatko he valmiita kunnon parisuhteeseen. Robin on jo itsessään huono sitoutumaan, mutta kun tämän combon toinen osapuoli on kaikkien naistenmiesten idoli Barney, voisiko heillä olla minkäänlaista tulevaisuutta? Myös Marshall (Jason Segel) ja Lily (Alyson Hannigan) pohtivat tulevaisuuttaan ja potentiaalista perheenlisäystä, kun taas Ted (Josh Radnor) aloittaa hommat uudessa työpaikassaan arkkitehtuurin professorina. Hahmot ovat pääasiassa mainiot, joskin joidenkin kehityskaaret ottavat turhauttavaa takapakkia kauden edetessä. Radnor, Harris, Smulders, Segel ja Hannigan ovat aina yhtä mainiot rooleissaan ja kausi kaudelta heidän yhteinen kemiansa vain vahvistuu.
Muita hahmoja ovat muun muassa vanhat tutut MacLarens-pubin omistaja Carl (Joe Nieves), taksikuski Ranjit (Marshall Manesh) ja Barneyn kaveri Brad (Joe Manganiello), sekä uutena merkittävän lisänä sekaan hyppäävä uutisankkuri Don Frank (Ben Koldyke), joka sekoittaa Robinin ja Barneyn tilannetta. Kaudella nähdään myös laulajatähti Jennifer Lopez naisille ohjekirjoja kirjoittavana Anitana.
Viides tuotantokausi käynnistyy kiinnostavissa merkeissä. Robin ja Barney tunnustivat tunteensa toisiaan kohtaan, mutta sitoutumiskammoisten on vaikea päästä yhteisymmärrykseen siitä, miten heidän pitäisi toimia ja mitä he ovat nyt toisilleen. On hauska seurata, kun Barney yrittää kovasti päästä vanhoista tavoistaan eroon ja totutella vakavampaan seurusteluelämään. Samaan aikaan on myös hupaisaa katsoa, kun Ted yrittää kovasti vakuuttaa olevansa pätevä professoriksi, vain möhliäkseen kerta toisensa perään. Mutta sitten ensimmäisten vajaan kymmenen jakson jälkeen kausi jää junnaamaan paikoilleen, hahmot ottavat askelta taaksepäin kehityksessään ja tuntuu siltä, että käsikirjoittajat eivät tiedä, mitä tehdä näiden tyyppien kanssa.
Vitoskausi tarjoaa kyllä hauskoja jaksoja, tilanteita ja repliikkejä siellä täällä ja mahtuupa sekaan myös sarjan ensimmäinen musikaalijakso, mutta paikoitellen meno tuntuu vaisummalta kuin ennen ja kokonaisuutena kausi jää hieman puolitiehen sellaiseksi välikappaleeksi, vaikka aluksi se vaikuttaakin vievän tarinaa reippaalla otteella eteenpäin. Loppujen lopuksi omasta mielestäni kauden parasta antia oli sen toiseksi viimeinen jakso, jossa Ted käy treffeillä erään naisen (Judy Greer) kanssa, vain hoksatakseen, että heidän valitsemansa treffileffa kertoo Tedin ja Stellan (Sarah Chalke) suhteesta, mutta maalaten Tedistä tarinan pahiksen ja Stellan ex-poikaystävästä Tonysta (Jason Jones) traagisen romantikon, joka onnistui voittamaan elämänsä rakkauden takaisin. Ja tietenkin Tedin ärtymykseksi tästä elokuvasta muodostuu jättihitti, jonka hänen kaverinsakin haluavat nähdä.
Ohjaaja Pamela Fryman pitää tunnelmaa hupaisana ja Neil Patrick Harriskin käy kokeilemassa onneaan kameran takana kolmannessatoista jaksossa. Käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin epätasaisempaa kuin aiemmin. Kirjoittajien työssä pidin tällä kaudella kenties eniten siitä, kuinka tarinaa kertova iäkkäämpi Ted siistii joitain juttuja lapsiystävällisemmäksi, mutta katsoja voi hoksata, mistä oli oikeasti kyse. Teknisesti tämäkin Ensisilmäyksellä-kausi toimii. Se on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja puvut pysyvät oivallisina ja äänityöskentely on mainiota.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2025
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org
How I Met Your Mother, Yhdysvallat, 2005-2014, 20th Century Fox Television, Bays Thomas Productions
Pääosissa: Emma Thompson, Judy Greer, Marc Menchaca, Laurel Marsden, Gaia Wise, Cúán Hosty-Blaney ja Brían F. O'Byrne
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Dead of Winter, eli suomalaisittain Sydäntalvi on Emma Thompsonin tähdittämä uutuustrilleri. Elokuvan teko lähti liikkeelle nimellä "The Fisherwoman". Elokuva kuvattiin täällä Suomessa, Kolilla alkuvuodesta 2024 ja nyt Sydäntalvi saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Thompsonin tähdittävän Suomessa kuvattua jännäriä. Kiinnostus muuttui todelliseksi innostukseksi, kun sain kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen, missä paikalla oli itse Thompson. Elokuvan jälkeen pääsin vielä VIP-jatkojuhliin, missä tapasin itse Thompsonin, hänen miehensä Greg Wisen, sekä heidän tyttärensä, myöskin elokuvassa näyttelevän Gaia Wisen.
Leskeksi jäänyt kalastaja Barb löytää syrjäisestä mökistä kidnapatun tytön ja kun hän ei saa ulkomaailmaan yhteyttä, Barb päättää itse pelastaa tämän.
Emma Thompson näyttelee Barbia, vastikään leskeksi jäänyttä kalastajanaista, joka yrittää löytää elämälleen merkitystä miehensä kuoleman jälkeen. Matkatessaan järvelle, missä hän kävi miehensä kanssa ensitreffeillä, hän päätyy keskelle kidnappaustapahtumaa ja uusi merkitys löytyy pelastusoperaatiosta. Thompson on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan, kanavoiden vakuuttavasti niin hahmonsa surua miehen kuoleman myötä kuin myös tarvetta auttaa sieppauksen uhria. Pelastusoperaation ohessa näemme myös takaumia Barbin nuoruudesta ja kuinka hän tapasi miehensä Carlin (Cúán Hosty-Blaney). Nuorta Barbia näyttelee Thompsonin tytär Gaia Wise. Wisekin on hyvä osassaan, vaikkei häneltä toki ainakaan vielä äitinsä karismaa löydy. Ihmisinä he vaikuttivat molemmat äärimmäisen mukavilta ja oli suuri ilo huomata, että suuret roolit, palkinnot ja muut eivät olleet tehneet Thompsonista tippaakaan diivaa. Hän oli suorastaan ihana kohteliaisuudessaan ja huomaavaisuudessaan, puhumattakaan siitä kuinka hauska hän oli elokuvaa edeltäneessä Q&A-tilaisuudessa.
Elokuvassa nähdään myös Laurel Marsden siepattuna teinityttönä, sekä Judy Greer ja Marc Menchaca tämän sieppaajina. Sieppaajat ovat kiinnostavat tyypit jo siksi, että mikä edes on heidän syynsä kidnappaukselle. Greerin näyttelemä nainen on dominoiva osapuoli ja Menchaca tasapainottelee hyvin siinä, että hän saa sieppaajamiehestä hieman hassun tyypin, kadottamatta tilanteen jännitettä.
Sydäntalvi osoittautui oikein mainioksi pikkutrilleriksi, joka nappaa nopeasti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan loppuun saakka. Elokuvan kertomus on varsin simppeli, mutta toisaalta sitäkin tehokkaampi. Vain parit lokaatiot ja pieni hahmokaarti herättävät jo itsessään eristäytyneen tunteen ja on heti helppo ymmärtää, miksi Barb päättää tehdä itse kaikkensa pelastaakseen tytön. Syvyyttä tuovat Barbin nuoruutta esittelevät takaumat, vastikään menehtynyttä miestään surevan naisen muistellessa suhteen alkuaikoja. Aluksi tuntui siltä, että kohtaukset ovat mukana vain, jotta Thompson saisi roolin tyttärelleen, mutta lopulta nämä takaumat tarjoavat elokuvan kaipaaman tunnelatauksen.
Sen lisäksi, että on jännittävää seurata Barbin jopa yllättävänkin neuvokasta yritystä pelastaa tyttö pulasta, on erittäin kiinnostavaa ylipäätään selvittää, miksi juuri tämä tyttö on siepattu ja mihin sieppaajakaksikko häntä tarvitsee? Mysteeri avautuu hiljalleen, samalla kun tunnelma tiivistyy ja pelastusoperaatio muuttuu yhä vain hankalammaksi, kaksikon hoksatessa jonkun ulkopuolisen hiippailevan heidän mökkinsä läheisyydessä. Loppusuoralla meno äityykin sitten jo aidosti vangitsevaksi. Ei Sydäntalvi mikään maailmaa järisyttävä teos ole, mutta mukavan napakka jännäri, jonka voisi sujuvasti katsoa toistamiseenkin.
Elokuvan on ohjannut Brian Kirk, joka on tutumpi nimi television puolelta. Kirk on aiemmin ohjannut jaksoja muun muassa Game of Thronesista (2011-2019), Dexteristä (2006-2013) ja Boardwalk Empiresta (2010-2014). Sydäntalven parissa Kirk hoitaa tonttinsa passelisti, kuten tekee myös käsikirjoittajaduo Nicholas Jacobson-Larson ja Dalton Leeb. Teknisesti elokuva on myös oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja pohjois-Suomen lumiset maisemat pääsevät kyllä oikeuksiinsa läpi leffan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin äityvät varsin rujoiksi. Parit tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu Volker Bertelmannin musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dead of Winter, 2025, Augenschein Filmproduktion, Crafthaus, Film- und Medienstiftung NRW, Leonine Studios, MMC Studios, Stampede Studios, Wild Bunch Germany, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF)
Pääosissa: Cooper Hoffman, David Jonsson, Charlie Plummer, Ben Wang, Tut Nyuot, Garrett Wareing, Joshua Odjick, Jordan Gonzalez, Roman Griffin Davis, Mark Hamill, Judy Greer ja Josh Hamilton
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
The Long Walk perustuu Stephen Kingin kirjaan Pitkä marssi (The Long Walk) vuodelta 1979. Jo 1980-luvun lopulla George A. Romero yritti tehdä kirjan pohjalta elokuvasovitusta, mutta projekti ei edennyt. Tehtyään Kingin kirjoihin perustuvat elokuvat Rita Hayworth - avain pakoon(The Shawshank Redemption - 1994), Vihreä maili(The Green Mile - 1999) ja The Mist - usva (The Mist - 2007), Frank Darabont hankki Pitkän marssin elokuvaoikeudet, aikeenaan tehdä filmatisoinnin siitäkin, mutta tämäkään projekti ei edennyt. Vuonna 2018 oikeudet päätyivät New Line Cinemalle, joka pestasi James Vanderbiltin käsikirjoittajaksi ja André Øvredalin ohjaajaksi, mutta jälleen kerran projekti tyssäsi. Lopulta vuonna 2023 Lionsgate hankki kirjan oikeudet ja pestasi JT Mollnerin kirjoittamaan leffan ja Francis Lawrencen ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024 ja nyt, vihdoin ja viimein The Long Walk on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kirja ei ollut entuudestaan tuttu, mutta kiinnostuin leffasta, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Long Walkin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.
Tuhoisan sodan jäljiltä Amerikka on totalitaarisen armeijajohdon alla. Joka vuosi jokaisesta osavaltiosta arvotaan nuori miehenalku osallistumaan Pitkään marssiin, jossa tehtävänä on kävellä. Pysähtyjät, luovuttajat ja karkurit ammutaan. Vain yksi voi voittaa.
Pitkään marssiin osallistuu joka vuosi 50 nuorta miestä, yksi jokaisesta osavaltiosta. Philip Seymour Hoffmanin poika, Licorice Pizzasta (2021) tuttu Cooper Hoffman näyttelee Ray Garratya, Alien: Romuluksesta (2024) tuttu David Jonsson esittää Peter McVriesiä, Ransom Canyon -sarjasta (2025-) tuttu Garrett Wareing näyttelee Billy Stebbinsiä, Karate Kid: Legendsistä (2025) tuttu Ben Wang esittää Hank Olsonia, Jojo Rabbitista (2019) tuttu Roman Griffin Davis näyttelee Thomas Curleyta, All the Money in the Worldista (2017) tuttu Charlie Plummer esittää Gary Barkovichiä, The Witcher - Noituri: Verilinja-sarjasta(The Witcher: Blood Origin - 2022) tuttu Tut Nyuot näyttelee Arthur Bakeria ja tulevaa It: Welcome to Derry -kauhusarjaa (2025-) tähdittävä Joshua Odjick esittää Collie Parkeria. Nuorukaiset tulevat eri taustoista, mutta kun Pitkä marssi alkaa, ovat he samanarvoisia, kävellessään yhtä tavoitetta varten: ollakseen viimeinen hengissä selviytyjä. Jokaisella on omat haaveensa siitä, mitä Pitkän marssin voitto voisi tuoda tullessaan, mutta kaikilla ei ole joko fyysistä tai mentaalista kestokykyä selvitä pitkään. Mainitsemani nuorukaiset nousevat eri vaiheissa tarinaa esille ja suurimmaksi osaksi poppoo koostuu kiinnostavista ja tykättävistä tyypeistä. Nuorista näyttelijöistä isoimman vaikutuksen tekee Jonsson, joka tekee McVries-hahmostaan erittäin pidettävän, miehenalun pyrkiessä pitämään tunnelmaa korkealla ja auttamaan kanssakisaajiaan eri tavoin.
Eikä pidä tietenkään unohtaa Mark Hamillia, joka näyttelee Pitkää marssia johtavaa Majuria. Aurinkolasiensa takaa ärjyvä Hamill tekee hahmostaan välittömästi vastenmielisen, etenkin kun tämä oikein riemuitsee joka kuolemasta ja kääntää sen positiiviseksi seikaksi lopuille kilpailijoille - onhan tuolloin yksi vastustaja vähemmän.
The Long Walk osoittautui erittäin mainioksi jännäriksi, joka rakentuu varsin simppelin idean ympärille. Vaikka leffassa joukko nuoria joutuukin mukaan kuolettavaan kisaan dystooppisessa Amerikassa, ei kyse ole mistään Nälkäpelistä, jossa miestenalkujen pitäisi pistää toisiaan hengiltä. Riittää vain, että kävelee ennalta määrättyä reittiä. Hidastelusta ja pysähtymisestä saa varoituksia, kolmannen varoituksen jälkeen lähtee henki. Se, joka on viimeisenä jatkamassa kävelyään, voittaa. Tämä voi kuulostaa helpolta, mutta leffa näyttää nopeasti, millaista rääkkiä on talsia tuntitolkulla, jopa päiviä ilman lepoa. Miten käy, jos jalkaan iskee kramppi? Tai kun tulee vessahätä? Tai kun väsyttää niin paljon, etteivät silmät millään pysy enää auki?
Elokuva ei onneksi lähde kaunistelemaan juuri mitään. Näitä nuorukaisia ammutaan säälimättömästi, korostaen sitä kauhua, mikä jokaisella pelaajalla on mielessään. Erityisesti The Long Walk on psykologinen jännäri. Mitä tällainen kisa tekee pelaajiensa mielelle? Eri hahmot suhtautuvat tilanteeseensa eri tavoin. Kävely ei käy tylsäksi, sillä nuorukaisten väliset keskustelut elämistään, haaveistaan ja muusta ovat niin kiinnostavaa kuunneltavaa. On traagista nähdä, kuinka yksi kerrallaan hahmot luuhistuvat, luovuttavat tai yrittävät epätoivoista pakoa. Kirjasta poikkeava loppuratkaisu ei juuri yllätystä tarjoa, mutta se on onnistunut huipennus tälle marssille.
Elokuvan on ohjannut Francis Lawrence, joka ohjasi myös suuren osan Nälkäpeli-leffoista (The Hunger Games - 2012-). The Long Walkin korkeampi ikäraja antaa Lawrencelle mahdollisuuden tehdä menosta ikävämpää ja poistaa kieron viihdepuolen nuorten kuolemista. JT Mollnerin työstämä käsikirjoitus on mainio, vaikkei lopputulos olekaan millään tavalla yllättävä. The Long Walk on myös hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Lavastus on yksinkertaista, tapahtuuhan suuri osa elokuvasta vain maantiellä. Puvustajat ja maskeeraajat pääsevät tekemään kävelijästä kaiken aikaa riutuneemman näköisiä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Jeremiah Fraites tunnelmoi aavemaisesti musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Long Walk, 2025, Lionsgate, Manitoba Film and Video Tax Credit Program, Media Capital Technologies, Vertigo Entertainment
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.
Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.
Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).
Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin(2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.
Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka.Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin(The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän(Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.
Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.
Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.
Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Will Patton, Anthony Michael Hall, Kyle Richards, Nancy Stephens, Dylan Arnold, Robert Longstreet, Charles Cyphers, Omar Dorsey, Scott MacArthur, Michael McDonald, James Jude Courtney ja Nick Castle
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16
John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö(Halloween - 1978) oli kriitikoiden kehuma menestys, joka inspiroi valtavan määrän muita kauhuelokuvia, sekä rakensi pohjan omalle elokuvasarjalleen. Vuonna 2015 alkoi uuden elokuvan teko, joka pyyhki aiemmat jatko-osat aikajanalta. Lopputuloksena oli vuoden 2018 Halloween, joka oli pidetty hitti, joten sille ryhdyttiin heti työstämään jatkoa. Tekijät ilmoittivatkin suoraan tekevänsä kaksi jatko-osaa, nimeltään Halloween Kills ja Halloween Ends (2022). Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä lokakuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään vuodella eteenpäin. Nyt Halloween Kills ilmestyy vihdoin teattereihin ja itse odotin sitä hieman varautunein mielin. Mielestäni vuoden 2018 Halloween oli kelvollinen jatkumo yhdelle kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, mutta aloin pelätä, että tekijät lipsuisivat vanhojen jatko-osien tielle, ilmoittaessaan tekevänsä kaksi leffaa lisää peräkkäin. Olin silti toiveikas, mennessäni katsomaan Halloween Killsiä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.
Samaan aikaan, kun Laurie Strode on perheineen matkalla sairaalaan, Michael Myers pääsee vapaaksi palavasta talosta ja Haddonfieldin verilöyly jatkuu.
Jamie Lee Curtis palaa ikoniseen rooliinsa Laurie Strodena, jo pariin otteeseen Michael Myersin (maskin takana hönkimässä James Jude Courtney ja Nick Castle) kynsistä karanneena selviytyjänä. Vaikka Curtisiä on jälleen ilo nähdä roolissa, ei hän saa melkein mitään tekemistä tällä kertaa. Laurie lähinnä yrittää toipua saamistaan vammoista, samalla kun hänen tyttärensä Karen (Judy Greer) ja tämän tytär Allyson (Andi Matichak) nostetaan elokuvan keskiöön. Greer ja Matichak jatkavat hyvää työtään edellisestä osasta äitinä ja lapsena, jotka vihdoin uskovat Laurien tarinoihin möröstä.
Lisäksi filmissä nostetaan esille Laurien lisäksi muita alkuperäisestä Halloween - naamioiden yöstä selvinneitä hahmoja. Kyle Richards, Charles Cypher ja Nancy Stephens palaavat rooleihinsa Lindseynä, seriffi Brackettina ja hoitaja Marionina. Anthony Michael Hall näyttelee Tommy Doylea, jonka lapsenvahtina Laurie toimi alkuperäisessä elokuvassa ja joka nousee nyt vimmaisesti johtamaan kaupunkilaisia, jotka päättävät tappaa Michaelin itse. Lisäksi elokuvassa nähdään monia muita, lähinnä potentiaalisina uhreina Michaelille. Näyttelijät suoriutuvat kelvollisesti osistaan, mutta paikoitellen käsikirjoituksen tarjoama kehno dialogi muodostaa vaikeuksia uskottaviin vuoropuheluihin.
Harmillisesti minun täytyy todeta, että etukäteen kokemani pelot Halloween Killsistä osoittautuivat aiheellisiksi. Vuoden 2018 filmin jälkeen tekijät päättivät haukata liian ison palan ja ryhtyessään työstämään samanaikaisesti kahta jatko-osaa, he eivät jääneet miettimään yhtään, toimiiko uuden trilogian keskimmäinen palanen omana teoksenaan. Ei toimi. Kyseessä on aika tarpeeton väliosa, jonka pettymystä lisää se, että sitä piti koronan takia odottaa vuosi lisää. Tarinaa elokuvassa on hädin tuskin lainkaan ja filmi on lähinnä pelkkä sarja kohtauksia, joissa Michael Myers tappaa ihmisiä. Tappokohtaukset ovat sentään luovia ja tekijät ovat päästäneet mielikuvituksensa laukata siinä, millaisin eri tavoin ihmisiä voi pistää hengiltä. Gore-slashereiden ystäville on luvassa herkkua ja tekoverellä mässäillään kieron tyydyttävästi. Brutaalit tapot eivät kuitenkaan johda hyvään elokuvaan, jos sillä ei ole muuta tarjottavana.
Ei Halloween Kills kuitenkaan erityisen huono ole. Se on lähinnä todella laiska ja liiankin vauhdilla kasaan kyhätty jatko-osa. Siinä, missä viime elokuvassa käsikirjoittajaduo David Gordon Green ja Danny McBride keskittyivät rakentamaan jännitettä Michaelin paluusta ja saivat luotua hyvän perhekonfliktin Laurien, Karenin ja Allysonin välille, tästä uupuu se kaikki. Filmi on lähinnä pelkkää tappamista alkuteksteistä lopputeksteihin ilman hahmojen kehittymistä, tarinan rakentelua tai edes minkäänlaisia juonenkäänteitä. Ainoa mielenkiintoinen puoli, jonka Green, McBride ja mukaan liittyvä Scott Teems ovat tekstiinsä keksineet, on se, kuinka paniikin leviäminen vaikuttaa Haddonfieldin kaupunkilaisiin. Väkijoukko marssii lähestulkoon soihtujen ja talikoiden kanssa pitkin katuja ja elokuvasta saakin hyvän juomapelin siitä, kuinka montaa kertaa joku sanoo "pahuus kuolee tänä yönä".
Käsikirjoittamisen lisäksi David Gordon Green jatkaa myös ohjaajana, muttei tee läheskään yhtä hyvää työtä kuin viimeksi. Hän luottaa liikaa kovien äänien saattelemiin äkkisäikäytyksiin todellisen kauhun tunnelman luomisen sijaan. Elokuva saa säpsäytettyä muutaman kerran, mutta erityistä pelkoa ei enää muodostu - mikä johtuu myös siitä, että katsoja tietää, että tällekin on vielä tulossa jatkoa. Tekniseltä puoleltaan Halloween Kills on sujuvasti tehty, vaikka leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää, sillä varttia vaille kahden tunnin kesto on näin sisällöttömälle leffalle liikaa. Kuvaus on mainiota ja varsinkin otos palavasta talosta esille astuvasta Michaelista on upea. Lavasteet, valaisu ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja John Carpenterin, Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti. Carpenterin luoma ikoninen Halloweenin tunnusmusiikki saa innostumaan kerta toisensa perään, vaikkei elokuva muutoin kummoinen ole.
Yhteenveto:Halloween Kills on valitettavan heikko ja laiskasti kyhätty jatko-osa menevälle vuoden 2018 elokuvalle. Edellisen osan jännityksen pohjustus ja kiinnostavasti rakennettu perhekonflikti saavat kyytiä ja käsikirjoitus sisältää lähinnä vuoronperään Michaelia tappamassa ihmisiä ja ihmisiä huutamassa, että pahuus kuolee tänä yönä. Vaikka mukana onkin kekseliäitä ja verisiä tappoja, jotka saavat kauhufanit myhäilemään, elokuva tuntuu täysin tyhjänpäiväiseltä rahastusrainalta, joka alkaa tylsistyttää yksitoikkoisuudellaan loppupäässä. Elokuva kaipaisi reipasta tiivistämistä, sillä varttia vaille kahden tunnin kestossa on niin vähän sisältöä. Hyvänä ideana se sentään sisältää tekijöiden pohdiskelua siitä, kuinka pelko ja pakokauhu ryhtyvät kärjistymään äkkipikaisiksi teoiksi ja sokeaksi väkivaltaisuudeksi, joka vain johtaa Michaelin uusiin voittoihin. Tekniseltä puolelta löytyy omat ansionsa ja ikoninen tunnusmusiikki saa innostumaan laimeankin rainan aikana, mutta siihen se jää. Nyt odotan ristiriitaisin tuntein vuoden päästä ilmestyvää Halloween Endsiä (aivan kuin tämä elokuvasarja muka joskus päättyisi) ja että onnistuvatko tekijät viemään trilogiansa edes jotenkin kunnialla päätökseen köykäisen väliosan jälkeen?
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween Kills, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Home Again Productions, Rough House Pictures, Trancas International Films
Ohjaus: David Gordon Green Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Judy Greer, Andi Matichak, Toby Huss, Haluk Bilginer, Will Patton, Dylan Arnold, Virginia Gardner, Jefferson Hall, Rhian Rees, Miles Robbins, Drew Scheid ja Nick Castle Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 16
John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) nousi ennakkoarvioistaan huolimatta suureksi hitiksi ja vuosien varrella myös klassikkoasemaan. Leffa sai ison kasan jatko-osia ja 2000-luvun alussa myös kaksi uudelleenfilmatisointia Rob Zombien toimesta. Vuonna 2009 ilmestynyt Halloween II ei ollut mikään suuri hitti, mutta se tuotti tarpeeksi rahaa, jotta tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt ja lopulta siihen kiinnitetyt tekijät siirtyivät eri leffan pariin. Vuonna 2015 ilmoitettiin, että kolmannen osan sijaan uusi Halloween-elokuva tulisikin olemaan täysin uusi ja itsenäinen teos. Kuitenkin samana vuonna Dimension Films -yhtiö menetti oikeudet Halloween-sarjaan, jolloin projekti lakkautettiin. 2016 Blumhouse- ja Miramax-yhtiöt nappasivat elokuvasarjan oikeudet itselleen ja alkoivat työstämään uutta leffaa. Projekti saatiin kuin saatiinkin rullaamaan ja kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa. Ja nyt, vihdoin ja viimein uusi Halloween-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itse innostuin heti, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Petyin hieman ensimmäiseen traileriin, mutta sen jälkeiset mainokset ovat jälleen nostaneet kiinnostustani. Innostukseni lisääntyi, kun luin lähes ylistäviä ennakkoarvosteluja, mutta samalla hämmennyin, kun juuri ennen ensi-iltaa julkaistut arviot olivat myös aika negatiivisia. Meninkin hieman ristiriitaisin tuntein katsomaan leffan ja lähdinkin pois jokseenkin ristiriitaisin tuntein.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan alkuperäistä elokuvaa Halloween - naamioiden yö!
40 vuotta alkuperäisen Halloweenin tapahtumien jälkeen henkiinjäänyt Laurie Strode on kouluttanut itsensä taistelijaksi siltä varalta, että hän joutuisi kohtaamaan murhaaja Michael Myersin uudestaan. Halloween-yönä Laurien pahin pelko käy toteen ja Michael saapuu takaisin kaupunkiin etsimään Laurieta ja tämän perhettä...
Jamie Lee Curtis palaa Laurie Stroden rooliin ja tarjoaa huomattavasti paremman roolisuorituksen kuin alkuperäisessä Halloween - naamioiden yössä. Tämä on tietty täysin ymmärrettävää, sillä alkuperäinen elokuva oli Curtisin ensimmäinen elokuvarooli ja näiden 40 vuoden aikana hänellä on ollut hyvin aikaa kehittyä. Curtis selvästi nauttii tämän leffan teosta ja hän hyppää täysillä mukaan ikääntyneen Laurien saappaisiin. Paikoitellen Curtisin roolityö takeltelee, mutta tämä johtuu lähinnä pöhköistä repliikeistä, joita hänelle on joihinkin hetkiin kirjoitettu. Hahmona Laurie on täysin toisenlainen kuin alkuperäisessä Halloweenissa. Herkkä ja ujo tyttö on muuttunut tiukaksi ja tylyksi erakoksi, joka valmistautuu Michael Myersin vapautumiseen kuin tuomionpäivään. Tuomionpäivästä puheenollen, usein elokuvan aikana Laurie tuntuu hyvin vahvasti Sarah Connorilta Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991). Molemmat ovat selvinneet pysäyttämättömältä voimalta ja yrittäneet varoittaa tästä muita, mikä saa muut pitämään heitä hulluina. He ovat myös yrittäneet kouluttaa lapsensa sitä varten, jos tämä tappaja palaisi, mikä on johtanut rikkinäiseen äiti-lapsi -suhteeseen. Harmi vain, ettei Curtis ole läheskään yhtä cool kuin Linda Hamilton Terminatorissa. Vuosien varrella Laurie on saanut tyttären, Karenin (Judy Greer), joka on aikuistuessaan mennyt naimisiin ja saanut oman lapsen, Allysonin (Andi Matichak). Valitettavasti Laurien ja Karenin vaikeaa suhdetta käsitellään hyvin kömpelösti, sekä aivan liian vähän, jolloin se ei saa hetkautettua katsojaa. Sen sijaan elokuva keskittyy yllättävänkin (vai pitäisikö sanoa käsittämättömän) paljon Allysonin ja tämän poikaystävän, Cameronin (Dylan Arnold) väliseen suhteeseen. Hahmoina Allyson ja Karen eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta Greer ja Matichak tekevät tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan kannustamaan heitä. Karenin miestä esittävä Toby Huss tekee myös ihan kelpo työtä, vaikka hänen roolikseen jää perinteinen "en-usko-naisten-hössötyksiin-kauhuleffoissa" -mieshahmo. Elokuvassa nähdään myös Will Patton Michaelia jahtaavana poliisina, Haluk Bilginer Michaelia tutkivana tohtori Sartainina, Virginia Gardner Allysonin parhaana kaverina ja Miles Robbins tämän poikaystävänä, Drew Scheid Cameronin parhaana ystävänä, sekä Jefferson Hall ja Rhian Rees Michaelista tutkimusta tekevinä toimittajina. Hahmot eivät ole kovin kiinnostavia, joten on alusta alkaen selvää, että monet heistä päätyvät Michael Myersin uhreiksi. Itse murhaaja Michael Myersia esittävät James Jude Courtney ja alkuperäisestä Halloweenista tuttu Nick Castle. Tuttuun tapaansa Michael on karmiva ilmestys, hiippailessaan naapurustossa valkoiseksi maalattu, vaikkakin hyvin kulunut William Shatner -maski päässään. Michael on edelleen yhtä vaarallinen uhka kuin alkuperäisessä leffassa, vaikka alussa onkin hieman hassua, että kyseessä on jo vanha pappa.
Kun sanoin, että poistuin teatterista ristiriitaisin tuntein, tarkoitin, että suurimmaksi osaksi leffan ajasta en osannut sanoa, onko se hyvä vai ei. Paikoitellen Halloween on todella hyvä, jännittävä ja mielenkiintoinen, mutta välillä se on myös typerä ja pitkäveteinen. Elokuvalla esimerkiksi kestää oudon kauan lähteä käyntiin. On ymmärrettävää, että alussa täytyy näyttää, millaiseksi Laurie on muuttunut, sekä esitellä hänen perheensä, mutta tätä ei tehdä kovin kiinnostavalla tavalla. Ensimmäisen puolen tunnin ajan katsojana lähinnä odottaa, milloin Michael Myers pääsee vapaaksi vankilasta ja aloittaa murharetkensä. Murhaajaa tutkivat toimittajat saavat alkupäässä aivan liikaa ruutuaikaa, eikä heidän tutkimuksensa kerro katsojille mitään sen enempää kuin mikä kerrottiin jo alkuperäisessä osassa: Michael Myers on sisältä pelkkää pahuutta. Olisi ollut paljon kiinnostavampaa, jos toimittajat olisivat tutkineet, kuinka tappaja päätyi takaisin telkien taakse, vaikka Halloween - naamioiden yö päättyi siihen, että hän pääsi karkuun. Tämä vain on sellainen juoniaukko, mikä pitää hyväksyä heti alussa, jotta loppuleffasta voi nauttia.
Kun Michael sitten vihdoin pääsee vapaaksi, hakee ikonisen naamarinsa ja lähtee tositoimiin, tuntuu elokuva vihdoin käynnistyvän. Pitkät kuvat, mitkä seuraavat Michaelia, tämän kulkiessa naapuruston katua pitkin ja vaaniessa uhrejaan ovat aivan mielettömän hyviä ja jännittäviä. Ne saisivat katsojan antamaan anteeksi ensimmäisen puolen tunnin takeltelun, jos siitä ei jatkuvasti leikattaisi johonkin tylsempään. Ketä muka kiinnostaa Allysonin ja Cameronin tanssijaiset? Tämän leffanhan oli tarkoitus kertoa siitä, kun Laurie ja Michael Myers kohtaavat toisensa vuosien jälkeen! Pitkän ajan elokuva heittelee niin, että se näyttää sekaisin jännittäviä murhakohtauksia ja tylsiä draamakohtauksia, joihin kirjoitetut tunteet eivät välity katsomoon. Jossain kohtaa tekijät yrittävät vetäistä maton katsojien jalkojen alta, mutta epäonnistuvat siinä pahasti. Onneksi loppuleffa ei silti ole täysin tuhoon tuomittu, vaan Halloween itse asiassa paranee huomattavasti, kun se pääsee huipennukseensa. Vaikka elokuva on siihen mennessä sisältänyt hieman karmivia hetkiä, vasta finaali saa jännittämään ja vasta silloin katsoja saa rahoilleen vastinetta. Lähes erinomaisesti rakennettu huipennus saikin minut lopulta tarpeeksi tyytyväiseksi, jotta sain annettua positiivisen arvosanan elokuvalle. Alkuperäisen klassikon tasoa en koskaan uskonut tämän Halloweenin saavuttavan, mutta olin silti pettynyt lopputulokseen. Elokuvasta kun jatkuvasti huokuu ainekset huomattavasti parempaankin tekeleeseen.
Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedioista tunnettu David Gordon Green, joka osoittaa pätevyytensä myös kauhupuolella. Paikoitellen Green luottaa turhankin paljon äkkisäikäytyksiin, mutta muutama kohtaus osoittaa, että hän osaa luoda kunnon tunnelmaakin, eikä pelkkiä halpoja kikkoja. Green on myös toiminut käsikirjoittajana yhdessä Jeff Fradleyn ja koomikko Danny McBriden kanssa, ja heidän tekstistään huokuu rakkaus alkuperäistä Halloweenia kohtaan. Filmi on täynnä pieniä viittauksia sarjan kaikkiin osiin, vaikka tarina onkin jatkoa vain alkuperäiselle leffalle. Välillä tämä johtaa todella typeriin repliikkeihin, mutta pari viittausta ovat oikeasti nokkelia. Greenin lisäksi myös McBriden komediatausta näkyy selvästi, sillä muutamassa kohtauksissa vitsejä kuullaan montakin. Olen huomannut, että tämä on aiheuttanut kritisointia, mutta itse pidin esimerkiksi Vickyn vahtimasta vitsikkäästä muksusta (Jibrail Nantambu), jonka repliikit ovat hulvattomia. Sitten taas mukana on täysin turha kohtaus, jossa kaksi poliisia keskustelevat lounaistaan, minkä voisi poistaa kokonaan. Elokuvassa on muutenkin kohtia, jotka olisi pitänyt leikkaamossa karsia. Muuten filmi on kuitenkin ihan hyvin leikattu ja aivan erinomaisesti kuvattu. Visuaaliselta ilmeeltään Halloween on todella tyylikkään näköinen niin kuvauksellisesti ja valaisullisesti kuin lavasteiltaan ja maskeerauksiltaan. Kun itse tapahtumat eivät kiinnostaneet, jäin seuraamaan hienoa teknistä toteutusta. Ääniefektitkin ovat oivallisesti toteutetut. Musiikeissa tietty kierrätetään alkuperäisen leffan ikonisia sävelmiä, minkä lisäksi mukana on uusia, John Carpenterin Cody-pojan ja Daniel Daviesin säveltämiä melodioita.
Yhteenveto:Halloween on selkeistä ongelmistaan huolimatta kelpo kauhuelokuva. Jotkut kohtaukset ovat jännittäviä ja muutenkin loistavasti toteutettuja, kun taas toiset ovat pitkäveteisiä, typeriä tai tarpeettomia. Jos elokuvasta karsisi turhia hetkiä pois ja keskittyisi enemmän olennaiseen, eli Laurien ja Michael Myersin jälleenkohtaamiseen, olisi kyseessä huomattavasti tiivistunnelmaisempi ja kiehtovampi paketti. Tekijöiden olisi pitänyt myös rohkeammin syventyä Laurien ja Karenin rikkinäiseen äiti-tytär-suhteeseen, eikä antaa näin paljoa huomiota teiniromanssille. Onneksi elokuva parantaa tasoaan loppua kohti, vaikka aluksi kompastuukin pahasti käsittämättömän hölmöön juonenkäänteeseen. Loppuhuipennuksessa päästään vihdoin itse asiaan, mikä johtaakin aivan erinomaisiin tilanteisiin. Tämä saa hieman antamaan anteeksi leffan mokailuja. Lisäksi elokuvan visuaalinen puoli on huikean hyvin luotu aina upeasta kuvauksesta hienoihin lavasteisiin. Taidokkaan teknisen puolen ansiosta tylsempiäkin kohtauksia katsoo mielellään. Ja onhan se mahtavaa päästä kuulemaan John Carpenterin ikonisia sävellyksiä! Loppujen lopuksi voin siis suositella uuden Halloweenin katsomista, mutta sillä varauksella, että joitakin katsojia elokuvan ongelmat voivat häiritä vielä enemmän kuin itseäni. Toisia taas viat eivät haittaa ja he nauttivat leffasta paljon enemmän. Kyllä minä sen verran elokuvan parissa viihdyin, että ostan sen joskus hyllyyni, kun halvalla lähtee. Leffalle on jo lupailtu jatkoa ja menen täysin sujuvasti katsomaan senkin. Toivon vain, että se nimetään paremmin, sillä on aika hämmentävää, että elokuvasarjassa on nyt kolme filmiä nimeltä "Halloween". "Halloween II" ei myöskään käy, sillä niitä on jo kaksi (joista ensimmäisen, Halloween II - tappajan paluun, 1981, arvostelu ilmestyy kuun lopussa oikeana halloween-päivänä). Ja eikö tämän Halloweenin ollut tarkoitus olla se kakkososa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Halloween, 2018, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Miramax, Rough House Pictures, Trancas International Films
Ohjaus: Peyton Reed Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Michael Douglas, Michael Peña, Hannah John-Kamen, Walton Goggins, Randall Park, Laurence Fishburne, Tip T.I. Harris, David Dastmalchian, Abby Ryder Fortson, Judy Greer, Bobby Cannavale ja Michelle Pfeiffer Genre: supersankarielokuva, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Ant-Man and the Wasp on Marvelin elokuvauniversumin KAHDESKYMMENES elokuva. 10 vuotta sitten Marvel aloitti leffauniversuminsa Iron Manilla (2008), minkä jälkeen useat sankarit, kuten Captain America, Thor, Black Panther, Hulk, Doctor Strange ja Spider-Man ovat saaneet omat elokuvansa, minkä lisäksi he ovat välillä kokoontuneet yhteen Avengers-elokuvissa. Aluksi muutamien vuosien ajan Marvel teki elokuvia lähinnä tunnetuimmista sankareistaan, kunnes vuonna 2014 he päättivät kokeilla pienelle huomiolle jäänyttä avaruussankariryhmää. Guardians of the Galaxy (2014) osoittautui jättihitiksi, minkä jälkeen Marvel alkoi työstämään elokuvia muistakin vähemmän tunnetuista hahmoista ja vuonna 2015 ensi-iltansa sai Ant-Man. Tämä pienemmän luokan supersankareilla höystetty rikoskomedia nousi isoksi menestykseksi ja hyvin nopeasti tekijät alkoivat suunnittelemaan jatkoa. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 2017 ja nyt Ant-Man and the Wasp on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse pidin ensimmäisestä Ant-Manista todella paljon, enkä malttanut odottaa hahmon uutta seikkailua. Jatko-osa onkin yksi eniten odottamistani filmeistä tältä vuodelta. Kuitenkin muutaman aiemman supersankariseikkailun, Black Pantherin (2018), Avengers: Infinity Warin (2018), sekä leffauniversumiin kuulumattoman Deadpool 2:n (2018) osoituttua pieniksi pettymyksiksi, odotukseni Ant-Man and the Waspia laskivat hieman. Meninkin katsomaan elokuvan hieman varautuneena, mutta silti toiveikkaana heti ensi-iltapäivänä.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien Marvelin elokuvauniversumin edellisiä osia Ant-Man ja Captain America: Civil War (2016)!
Scott Lang eli Ant-Man lupautuu auttamaan tohtori Hank Pymiä ja Hope van Dyneä eli Waspia etsimään Hopen äidin, joka katosi vuosia sitten kvanttimaailmaan. Kvanttitekniikka kiinnostaa muitakin, joten kolmikon täytyy kiirehtiä, ennen kuin heidän etsintälaitteensa ajautuvat vääriin käsiin.
Paul Rudd palaa kolmatta kertaa Scott Langin/Ant-Manin rooliin ja näyttää jälleen olevansa oikea mies hommaan. Ruddista löytyy juuri oikea määrä rentoutta hömelöhkön Scottin osaan, mutta myös tarpeeksi kovuutta ollakseen uskottava supersankari. Rudd pääsee läpi leffan oikein herkuttelemaan leikkisällä roolillaan, joka on hyvin erilainen kuin Marvelin muut sankarit. Hän tekee Scottista äärimmäisen pidettävän hepun, jonka seikkailua on jälleen kerran ilo seurata. Sen lisäksi, että Scott on sankari Ant-Manina, on hän myös siviilissäkin aikamoinen sankari, ollessaan mitä mahtavin isä pienelle Cassie-tyttärelleen (riemukas Abby Ryder-Fortson). Edellisessä leffassa turhankin ämmämäiseltä vaikuttanut Hope van Dyne (Evangeline Lilly) muuttuu tässä osassa paljon pidettävämmäksi persoonaksi. Paikoitellen Hopesta löytyy tuttua inhottavaa asennetta, mutta suurimmaksi osaksi hän saa katsojan puolelleen. Lilly myös osoittaa olevansa aikamoinen taistelija Waspina, jota jo edellisen osan lopputekstikohtauksessa pohjustettiin. Ant-Manin toilaillessa Waspin täytyy olla se vakavampi sankari ja näin erilaisten päähahmojen yhdistelmästä saadaan aikaiseksi mitä erinomaisin kaksikko.
Myös Michael Douglasin esittämä vanha tohtori Hank Pym pääsee paremmin seikkailun ja toiminnan makuun. Vaikka Hank on sama vanha yrmy edellisestä osasta, syventää vaimon kaipuu hahmoa mukavasti. Myös Hankin ja Hopen isä-tytär-suhdetta nostetaan tuntuvammin esille ja tuttuun tapaansa Douglas osoittaa olevansa lahjakas näyttelijä. Ensimmäisen Ant-Manin tekijät selvästi huomasivat, että fanit innostuivat Michael Peñan näyttelemästä Scottin suupaltista kaverista Luisista, sillä hahmo saa enemmän ruutuaikaa ja tekemistä kuin viimeksi. Jos ennen leffaa kävi epäilys mielessä, että Luisin tarjoama vitsi ei riittäisi toiseen filmiin, niin Peña kyllä osoittaa epäilykset pahasti vääräksi. Peña on aivan hulvattoman hauska joka ikisessä kohtauksessaan! Joka ikinen Luisin sana nostaa vähintään hymyn huulille ja hän tarjoaa ehdottomasti parhaat naurut koko leffassa. Hahmolle kirjoitetut repliikit ovat mahtavia ja Peña tekee niistä täydellisiä käsittämättömällä energiamäärällään. Luisin toveritkin, Dave (Tip T.I. Harris) ja Kurt (David Dastmalchian) esiintyvät leffassa ja heillekin on saatu aikaiseksi nerokasta läpänheittoa. Kuitenkin siinä missä tekijät huomasivat, että kaverikolmikko sai erittäin lämpimän vastaanoton, he taisivat huomata, ettei monia kiinnosta Scottin ex-vaimo Maggie (Judy Greer) ja tämän poliisipoikaystävä Jim (Bobby Cannavale). Hahmojen osuus on pieni, mutta on heillekin keksitty pari hilpeää juttua. Ant-Man ja Wasp saavat elokuvassa vastaansa parikin vihollista: Hannah John-Kamenin näyttelemän Aaveen, joka kykenee mm. liikkumaan seinien läpi, sekä Walton Gogginsin esittämän Sonny Burch -rikollisen, joka on täysin tavallinen ihminen. Aaveelle on saatu luotua oivaa taustatarinaa (mitä en paljasta), minkä lisäksi hänen voimansa tekevät hänestä kiinnostavamman vastuksen kuin edellisen osan Yellowjacket, joka oli vain paha versio Ant-Manista laserpyssyjen kera. Hahmo on kuitenkin hieman hätäisesti kirjoitettu ja useat hänen pahoista teoistaan voisi estää ihan vain sillä, jos hän osaisi kuunnella muita hahmoja. John-Kamen tekee kyllä kelpo työtä sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta hahmo ei ole mitä parhain. Jos Aavetta tosin vertaa moniin muihin Marvel-pahiksiin, on hän siitä laadukkaammasta päästä. Gogginskin suoriutuu osastaan hyvin, mutta myös Sonny kaipaisi jonkinlaista syvennystä. Hahmo ilmestyy jatkuvasti paikalle kätyreidensä kanssa, mutta hänen taustojaan olisi voinut avata paremmin. Roistoja parempi uusi tulokas on ehdottomasti FBI-agentti Woo (Randall Park), josta on saatu aikaiseksi yllättävän koominen hahmo. Aluksi Woo vaikuttaa olevan samanlainen kuin Jim-poliisi ensimmäisessä Ant-Manissa, mutta hyvin nopeasti hän osoittaa olevansa yksi leffan hauskimmista henkilöistä ja Park sopii osaansa erittäin hyvin. Elokuvassa nähdään myös mainio Laurence Fishburne tohtori Pymin entisenä työparina Bill Fosterina, minkä lisäksi useita Marvelin hahmoja luonut Stan Lee käy tietty kääntymässä pikaisesti.
Vaikka Ant-Man and the Wasp ilmestyi vasta Avengers: Infinity Warin jälkeen, tapahtuu leffa ennen sen tapahtumia. Tarkemmin sanottuna leffa on jatkoa Captain America: Civil Warille, missä Scott kävi hieman taistelemassa kahtia jakautunutta Avengers-ryhmää vastaan. Alkupäässä elokuva tuntuu muistuttavan Civil Warin tapahtumista turhankin monta kertaa, ennen kuin itse juoni lähtee käyntiin. Kun tarina sitten vihdoin saa kunnolla alkunsa, filmi aloittaa mitä viihdyttävimmän, vauhdikkaimman, hauskimman ja energisimmän supersankariseikkailun, mitä leffakesälle vain voi toivoa. Tarina painelee eteenpäin erinomaisella rytmityksellä kuin mitä mahtavin vuoristorata. Siinä on tasaisia rauhoittumishetkiä juuri sopiva määrä ja sitten taas mennään. Elokuvasta ei löydy ainuttakaan tylsää kohtaa ja olin hyvin yllättynyt, kun tajusin, että nyt ollaan jo loppuhuipennuksessa - niin mukaansatempaavan lystikäs leffa on!
Olen lukenut muutamastakin paikasta kritiikkiä, että massiivisen Avengers: Infinity Warin jälkeen, missä koko maailmankaikkeuden kohtalo oli vaakalaudalla, Ant-Man and the Waspin olisi hyvin vaikea löytää mitään jännitettä pienimuotoisesta seikkailustaan. Itse olen täysin eri mieltä. Mielestäni Ant-Manin hahmolle ei edes sovi mikään jättimäinen teos ja juuri leffan pienempi koko tekee siitä niin mainion. Samalla tavalla miten ensimmäinen Ant-Man toimi erittäin hyvänä piristysruiskeena suuren Avengers: Age of Ultronin (2015) jälkeen, Ant-Man and the Wasp tekee saman synkän Infinity Warin perään. Sanoisinpa jopa, että pidin leffasta enemmän kuin Infinity Warista juuri pienemmän koon takia. Elokuvassa on yksinkertaisempi tarina, mutta sitä suuremmalla syyllä se pääsee paremmin oikeuksiinsa kuin megalomaaninen taisto Thanosia vastaan. Tarina pysyy paremmin kasassa, eikä se joudu hyppimään kymmenien sankarien takia jatkuvasti tapahtumapaikasta toiseen, eikä tarinakaan kiirehdi, vaikka kulkee hyvin nopealla temmolla eteenpäin. Ja kyllä elokuvasta ihan tarpeeksi jännitettä löytyy, varsinkin kun hahmot tuntuvat jatkuvasti olevan alakynnessä. Roistot pysyvät sinnikkäästi sankarien perässä ja pidin todella paljon siitä, että tällä kertaa supersankarileffassa sankarit eivät yritä pysäyttää roistoa, vaan roistot yrittävät pysäyttää sankarit, joiden aika käy vähiin. Tähän vielä päälle se, ettei sankarien tekniikka usein toimi toivotulla tavalla, löytyy jännitystä vieläkin enemmän.
Ei Ant-Man and the Wasp kuitenkaan mikään mestariteos ole, ei tietenkään. Filmistä kyllä löytyy omat ongelmansa. Kuten jo sanoin, sen vihollishahmot ovat harmillisen alikäytettyjä, minkä lisäksi leffan huipennus tuntuu ratkeavan liian helposti. Alkupäässä leffa tosiaan käyttää turhaa aikaa selittääkseen vanhoja tapahtumia ja pari muuta kohtaa käyttävät muuten liikaa aikaa pelkkään selittämiseen. Ilman Scottin hauskoja kommentteja monet tiedehetket olisivat vain tylsää hölötystä, mutta se siinä juuri onkin: elokuva on niin täynnä mitä hauskimpia juttuja, etten voinut olla nauttimatta kokemuksesta täysillä, puutteista huolimatta. Sen lisäksi, että leffassa on useita hulvattomia keskusteluja liittyen mm. taikatemppuihin ja tiettyyn aineeseen, ja että filmi huomioi kaksikin kertaa hauskasti, miten Marvel-leffoissa valeasuna käytetään aina lippistä ja aurinkolaseja, Ant-Man and the Wasp on myös visuaalisesti erittäin vitsikäs. Toimintakohtauksissa pienentymistä ja suurentumista käytetään nerokkaasti, etenkin sankarien autojen kanssa, jotka pystyvät tähän kikkaan. Toimintakohtaukset ovat muutenkin taidokkaasti rakennettuja aina vauhdikkaista takaa-ajoista nyrkeillä käytäviin lähitaisteluihin asti. Viihdyttävyystasollaan, mahtavalla huumorillaan, mainioilla hahmoillaan, hyvin kerrotulla ja kiinnostavalla tarinallaan, sekä jännittävällä toiminnallaan Ant-Man and the Wasp oli juuri sitä, mitä halusinkin siltä saada ja vieläkin enemmän, mistä olin hyvin positiivisesti yllättynyt ja sitäkin iloisempi.
Edellisen Ant-Manin tavoin myös tämän elokuvan ohjauksesta vastaa Peyton Reed. Viimeksi Reed osoitti taitavansa veikeän rikoskomedian teon supersankareilla höystettynä ja nyt hän näyttää osaavansa myös puhdasverisen supersankariseikkailun teon. Reed ja leffan käsikirjoittajanelikko eivät ole onneksi huumorissa säästelleet, minkä ansiosta Ant-Man and the Wasp nousee Marvelin elokuvauniversumin hauskimpien leffojen, eli Guardians of the Galaxyn ja Thor: Ragnarökin (Thor: Ragnarok - 2017) joukkoon. Kirjoittajat ovat tehneet erittäin oivallista työtä tarinan kanssa, mutta roistoihin he olisivat voineet panostaa enemmän. Paremmin kirjoitettujen roistojen kanssa leffa saattaisi nousta korkeammalle Marvel-listauksessani. Elokuva on tietty taidokkaasti kuvattu ja leikkauksessa se on napakkaasti rytmitetty. Puvustajat ovat tehneet hyvää työtä Ant-Manin, Waspin ja Aaveen asujen kanssa, minkä lisäksi lavastajat ovat saaneet aikaiseksi kiehtovia maailmoja yhdessä efektitiimin kanssa. Tehosteet ovat näyttävät, mutta suurimmaksi osaksi tarpeeksi maltilliset. Äänimaailma on hienosti rakennettu aina efekteistä Christophe Beckin mainioihin musiikkeihin asti. Elokuvan tunnusmusiikki on jumputtanut päässäni siitä lähtien, kun poistuin teatterista...
Yhteenveto:Ant-Man and the Wasp on mitä parhainta seikkailuviihdettä, vaikka sisältääkin omat ongelmansa. Hieman hitaan alkunsa jälkeen filmi starttaa oikein kunnolla ja painelee vain menemään suuren energian ja todella hauskojen vitsien kanssa. Kyseessä on yksi Marvelin hauskimmista elokuvista aina hulvattomasta dialogista nerokkaisiin toimintakohtauksiin asti. Michael Peña on tietty aivan täydellinen hysteerisen hauskana Luisina, mutta hän saa kelpo vastuksen Randall Parkin uudesta poliisihahmosta. Paul Rudd on jälleen lystikkään mahtava Ant-Manina ja tällä kertaa paljon pidettävämpi Evangeline Lilly tarjoaa erinomaista vastapainoa Wasp-sankarittarena. Hahmoista vain pahikset ontuvat, mutta molemmat kyllä ajavat asiansa tarpeeksi hyvin. Hidasta alkua ja hieman liian nopeasti ratkeavaa huipennusta lukuunottamatta elokuva on täydellisesti rytmitetty, eikä siitä tylsää kohtaa löydy kaiken huumorin, toiminnan ja jännityksen keskellä. Leffa osaa myös rauhoittua tarpeen vaatiessa. Mielestäni Peyton Reed ylitti itsensä ja sankarien edellisen seikkailun Ant-Man and the Waspilla, enkä malta odottaa, mitä hahmoille seuraavaksi käy. Marvel-fanien on aivan pakko käydä katsomassa tämä leffa, minkä lisäksi suosittelen sitä myös niille, jotka vain haluavat nähdä äärimmäisen hilpeän, mukaansatempaavan ja vauhdikkaan elokuvan. Tuttuun Marvel-tyyliin lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ant-Man and the Wasp, 2018, Marvel Studios
Ohjaus: Clint Eastwood Pääosissa: Spencer Stone, Anthony Sadler, Alek Skarlatos, Judy Greer, Jenna Fischer, William Jennings, Bryce Gheisar, Paul-Mikél Williams, P. J. Byrne, Thomas Lennon ja Ray Corasani Genre: draama Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 12
21. elokuuta 2015 marokkolainen mies alkoi ampumaan matkustajia junamatkallaan Amsterdamista Pariisiin. Hänet pysäytti kolme amerikkalaista miestä, Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos. Kolmikko palkittiin ja he kirjoittivat yhdessä Jeffrey E. Sternin kanssa tapahtumasta kirjan "The 15:17 to Paris: The True Story of a Terrorist, a Train, and Three American Soldiers" (2016). Keväällä 2017 näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood ilmoitti tekevänsä elokuvan kirjan pohjalta ja sen työstäminen lähti käyntiin. 15:17 Pariisiin sai ensi-iltansa kuukausi sitten ja monien yllätykseksi se sai murska-arviot. Itsekin hämmästyin, kun näin leffan Rotten Tomatoes -prosentin ja ajattelin, että mitä ihmettä Eastwood on oikein tehnyt. Aloin uskomaan filmin kehnouteen, kun sille ei järjestetty ollenkaan lehdistönäytöstä Suomessa ja ajattelin, että katsoisin sen vasta vuokralta. Kuitenkin eräänä perjantaina ollessani syömässä isäni kanssa, joka on iso Clint Eastwood -fani, puhuimme 15:17 Pariisiin -leffasta ja päätimme spontaanisti mennä katsomaan sen. Eikä kestänyt kauaa, kun jo ymmärsin, miksi elokuvasta ei oltu pidetty...
Tositarina kolmesta ystävyksestä, jotka tekivät urotyön matkatessaan Euroopassa.
Elokuvassa on tehty sillä lailla jännä ratkaisu, että sen pääkolmikkoa Spenceriä, Anthonya ja Alekia on valittu näyttelemään todelliset Spencer, Anthony ja Alek. Valitettavasti kyseessä on todella huono ratkaisu, sillä kolmikko ei osaa näytellä lähes ollenkaan. Etenkin Alek on todella luonnoton roolissaan, mikä on tavallaan erikoista, sillä monethan varmasti ajattelevat, että onhan se helppoa näytellä itseään. Ei, ei ole ja Alek on siitä hyvä osoitus. Alek myös jää täysin taka-alalle, jolloin hänestä ei opi oikeastaan mitään koko filmin aikana. Hän on armeijan hommissa ja hänellä on tyttöystävä, muttei se riitä luomaan kunnon persoonaa tai henkilöä, mistä katsojana voisi välittää. Pääasiassa elokuva seuraa vain Spenceriä, joka on lapsesta asti ollut kiinnostunut armeijan jutuista. Harmillisesti hänkin jää henkilönä hieman ontoksi ja tylsäksi, vaikka hän kuinka yrittääkin olla kaikista paras. Näyttelijänä Spencer yrittää kovasti läpi leffan, mikä muuttuu usein ylinäyttelemiseksi. Hieman rasittava Anthony taas on se kolmas tyyppi, joka ei ole armeijassa, mutta joka on kahden muun tuttu lapsuudesta asti. Koska kolmikko tekee niin kehnoa työtä esittäessään itseään, katsojana ei voi muuta kuin hävetä heitä, vaikka leffan olisi tarkoitus saada katsoja olemaan ylpeä heistä. Siis olenhan minä ylpeä siitä, mitä kolmikko teki junassa. Juuri sen takia olikin niin huono ratkaisu laittaa heidät elokuvan päätähdiksi, kun heistä ei löydy ainesta siihen. Ja ai niin, kolmikko nähdään myös lapsina, joita esittävät William Jennings (Spencer), Paul-Mikél Williams (Anthony) ja Bryce Gheisar (Alek), eivätkä he ole yhtään aikuisversioitaan parempia. Lasten työtä ei tosin tee helpommaksi se, että heille kirjoitetut repliikit ovat surkeita, mutta useina hetkinä heitä on vain myötähäpeällistä katsoa. Minusta oli sääli, että jopa Gheisar, jota pidin Wonderissa (2017) ihan lupaavana näyttelijänalkuna, suoriutuu todella huonosti. Kolmesta lapsinäyttelijästä hän kuitenkin tekee parempaa työtä kuin aikuisnäyttelijä, sillä lapsi-Alekille on jopa vaivauduttu antamaan jotain tekemistä. Spencer on aika samanlainen lapsena että aikuisena, mutta itse hämmästelin kovasti, kuinka kapinahenkinen Anthony muuttuu aikuisena tyypiksi, joka ei oikeastaan uskalla tehdä mitään väärin. Muita hahmoja elokuvassa ovat Spencerin äiti Joyce (Judy Greer) ja Alekin äiti Heidi (Jenna Fischer), jotka ovat pettyneitä Anthonyn esimerkkiä seuraaviin poikiinsa, sekä P. J. Byrnen näyttelemä opettaja, joka lähettää lapset jatkuvasti Thomas Lennonin esittämän rehtorin puheille. Itse junan ampujaa esittää Ray Corasani, joka on tarpeeksi hyvä hommaansa, eli näyttämään terroristilta.
En tiedä, mitä ihmettä Clint Eastwood on miettinyt elokuvaa tehdessään.15:17 Pariisiin on nimittäin aivan hirveä tekele, mikä ei tee mitenkään oikeutta kolmikon sankariteolle, vaikka itse sankarit esiintyvätkin leffassa. Filmi olisi toiminut paljon paremmin dokumenttina, missä kolmikko olisi voinut kertoa omista tunteistaan tapahtuman aikana ja siinä olisi voitu tutkia enemmän sitä, mikä luultavasti sai terroristin yrittämään sellaista kauheaa tekoa. Tätä leffaa tehdessä olisi pitänyt jo ihan alussa huomata, ettei tapahtumasta oikeastaan saisi koko illan elokuvaa. Terroristin hyökkäys kestää noin kaksi minuuttia ja junassa vietetään aikaa suunnilleen vartti. Ei siis ihme, ettei filmi kestä puoltatoista tuntia kauemmin. On itse asiassa ihme, että se kestää edes niin kauan, sillä siinä ei oikeastaan ole tarinaa kerrottavanaan. On hyvin vaikea sanoa, että 15:17 Pariisiin kertoisi junan tapahtumista, sillä se on jätetty ihan loppuun. Harmillisesti ei voi myöskään sanoa, että elokuva kertoisi kolmikosta, vaikka se seuraakin heidän elämäänsä lapsuudesta asti. Tai noh, Spencerin elämää, joka haluaa armeijaan, liittyy armeijaan ja on armeijassa. Ja siinä se. Elokuva ei todellakaan kerro kolmikosta, sillä se ei perehdy henkilöihin ollenkaan. Siinä vain näytetään, kun henkilöt tekevät asioita. Suuri osa leffasta on pelkkää täytettä, joka saa katsojan tylsistymään kuoliaaksi.
Lapsiosio on tosiaan todella myötähäpellistä katsottavaa, sillä lapsinäyttelijät ovat niin kehnoja, minkä lisäksi se on kirjoitettu ja ohjattu surkeasti. Yhdessä kohtauksessa Spencerin äiti sanoo pojalleen, että hän joutuu jatkuvasti pettymään Spenceriin. Miksei tätä hyödynnetä motivoimaan Spenceriä? Toisessa kohtauksessa kolmikko leikkii metsässä jotain sotajuttua ja yhtäkkiä Anthony sanoo, ettei jaksa elämäänsä siellä ja päättää lähteä tekemään jotain. Mitä, sitä emme tiedä. Ja yhtäkkiä hahmot ovatkin aikuisia ja tavallaan täysin eri henkilöitä. Spencer on armeijassa ja... no siinä se. Täytettä täytteen perään. Jossain kohtaa Spencer ja Anthony keksivät lähteä matkalle Eurooppaan ja... pääsemme seuraamaan, kun he ottavat selfieitä uudella selfietikullaan Roomassa. Ja kun he hengailevat Venetsiassa. Ja käyvät baarissa Berliinissä. Ja yhtäkkiä Alek on heidän kanssaan bilettämässä. Ja he ovatkin Amsterdamissa, koska joku tyyppi Berliinissä sanoi, että sinne kannattaa mennä. Turistiosio kestää varmaankin puoli tuntia, se ei syvennä hahmoja yhtään ja siitä täysin selvästi puuttuu kokonaisia kohtauksia, sekä jonkinlaiset tekstit, jotka ilmoittavat, missä maassa nyt ollaan, sillä kolmikko vaikuttaa teleporttaavan paikasta toiseen.
Tunnin ja vartin ajan 15:17 Pariisiin on pelkkää täytettä, jolla ei ole mitään painoarvoa. Miten tällainen roskakäsikirjoitus edes hyväksyttiin? Onko Eastwoodista tullut ihan vanhuudenhöperö, vai mitä hän mietti lukiessaan Dorothy Blyskalin kauheaa tekstiä? Tämä on muuten Blyskalin ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus ja sen kyllä huomaa. Noh, siinä kohtaa kun vihdoin päästään junaan, ajattelin, että ehkä itse terroristin hyökkäys ja sankariteko olisivat jollain lailla hienoa, jotta elokuvan olemassaololle löytyisi syy. Sen hyökkäyksenhän näkemistä kaikki odottavat. Ei ketään kiinnosta, kun kaverukset ottavat kuvia Colosseumin edessä viiden minuutin ajan. Ja on muuten täysin naurettavaa, kuinka Euroopan matkalla junan tapahtumia yritetään hienovaraisesti pohjustaa repliikeillä, kuten "Pariisissa on tylsää, ei sinne kannata mennä", "tästä tulee varmaan hauska reissu" ja "mitä voisi muka sattua". Minua hävetti yhä enemmän ja enemmän, mutta toivoin silti jokseenkin palkitsevaa huipennusta. Mutta ei. Kuten sanoin, hyökkäys kestää pari minuuttia ja se oli siinä. Amerikkalaisia sankareita isosti ylistävä lopetuskohtaus käyntiin, kaikki taputtavat ja ovat ylpeitä ja lopputekstit alkavat. Ei helvetti, kun oli paska leffa. Raivostuttavan tyhjentävä kokemus. Säälittää Spencerin, Anthonyn ja Alekin puolesta. He tekivät sankarityön ja Eastwood teki siitä paskan työn.
En ole kaikkia Eastwoodin elokuvia nähnyt, mutta niistä (ainakin) neljästätoista, mitkä olen nähnyt, on tämä ehdottomasti surkein. Hän ei vaikuta edes yrittävän tässä leffassa, vaan ohjaa koko roskan todella väliinpitämättömästi. Ja onko hänellä oikeasti noussut kusi hattuun? Sen lisäksi, että Spencerin huoneen seinällä on Eastwoodin ohjaaman Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) juliste, Alekilla on yhdessä kohtauksessa päällä paita, jossa on kuva Eastwoodista cowboy-hattu päässään. Kuten jo sanoin, Blyskalin käsikirjoitus on kauhea. Se on täynnä kaikkea ylimääräistä, eikä siinä pystytä tekemään todellisista henkilöistä todellisten henkilöiden tuntuisia, minkä lisäksi sen replikointi on läpi leffan kamalaa. Euroopan turistireissu tuntuisi merkittävämmältä, jos hahmojen keskustelut syventäisivät hahmoja ja kertoisivat heidän motiiveistaan, mutta ei. Leikkaus on kehnoa ja kuten sanoin, elokuvasta tuntuu puuttuvan kohtauksia. En kuitenkaan usko, että kuvattua materiaalia olisi mitenkään voinut pelastaa leikkaamossa. Sentään 15:17 Pariisiin on kuvattu taidokkaasti, kuten myös valaistu, lavastettu ja puvustettu. Se jäi tosin häiritsemään, ettei mukana ollut lainkaan kuvaa Amsterdamin asemalta, jossa näkyisi junan Pariisiin lähtevän kello 15:17. Äänimaailmakin on oivallinen, vaikka Christian Jacobin ja Thomas Newmanin musiikit eivät koskaan nouse esille millään lailla. Parissa kohtaa jopa mietin, että onko leffan aikana edes kuultu musiikkia?
Yhteenveto:15:17 Pariisiin on aivan kauhea pohjanoteeraus Clint Eastwoodilta, joka tekee pelkkää hallaa kolmelle tosielämän sankarille. Spencer Stone, Anthony Sadler ja Alek Skarlatos eivät osaa näytellä lähes ollenkaan, jolloin heidän "seikkailuaan" on erittäin myötähäpeällistä seurata. Harmillisesti jopa heidän lapsinäyttelijänsä ovat surkeita. Kaikkein kamalinta on kuitenkin Dorothy Blyskalin käsikirjoitus, joka ei kerro itse tapahtumasta, muttei myöskään syvennä hahmoja tarpeeksi, jotta voisi sanoa leffan kertovan kolmikon elämästä. Elokuva koostuu vain kohtauksesta toisen perään, joilla ei ole oikeastaan mitään väliä ja joista suurin osa ei kiinnosta lähes ketään. Turistiosio on kauhean tylsää täytettä ja vaikka se tuntuu kestävän ikuisuuden, puuttuu siitä selkeästi kohtauksia. Blyskalin kirjoittamat repliikit ovat myös hirveitä, mikä ei yhtään helpota katselukokemusta. Clint Eastwood ei ole jaksanut edes yrittää tämän kammotuksen kanssa. Tekninen toteutus on pääasiassa taidokasta, muttei se riitä pelastaan muuten täysin surkeaa teosta. Älkää menkö katsomaan tätä filmiä. Vain fanaattisimmille Eastwood-faneille tätä voi suositella, mutta he tietty katsovat tämän muutenkin. Elokuva saa todella toivomaan, että herran filmiura lähenisi jo loppua, sillä olisi kauheaa, jos kaiken jälkeen hän ei pysty tämän parempaan ja vieläpä toistaisi virheensä tulevaisuudessakin...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The 15:17 to Paris, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Malpaso Productions
