Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendan Gleeson. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brendan Gleeson. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 18. toukokuuta 2025

Arvostelu: Braveheart - taipumaton (Braveheart - 1995)

BRAVEHEART - TAIPUMATON

BRAVEHEART



Ohjaus: Mel Gibson
Pääosissa: Mel Gibson, Angus McFadyen, Sophie Marceau, Patrick McGoohan, Catherine McCormack, Brendan Gleeson, David O'Hara, James Cosmo, Ian Bannen, Brian Cox, Peter Hanly, Alun Armstrong, Seán McGinley, Michael Byrne, Sean Lawlor ja Sandy Nelson
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia
Ikäraja: 16

"They may take our lives, but they'll never take our freedom!"

Braveheart - taipumaton pohjautuu Blind Harryn runoon The Actes and Deidis of the Illustre and Vallyeant Campioun Schir William Wallace 1400-luvulta. Randall Wallace työsti runon pohjalta elokuvakäsikirjoituksen, mistä hän sai MGM-yhtiön tuottaja Alan Ladd Jr:n kiinnostumaan. Kuitenkin kun yhtiön sisällä tehtiin muutoksia vuonna 1993, Ladd Jr. jätti MGM:n ja vei tekstin mukanaan. Tuottaja esitteli käsikirjoitusta Mel Gibsonille, joka aluksi torjui sen, mutta koska hän alkoi hissuksiin kokea suurta vetoa aihetta kohtaan, Gibson hyppäsi projektiin mukaan - joskin aluksi vain ohjaajana. Pääroolia tarjottiin Brad Pittille ja Jason Patricille, mutta koska he kummatkin kieltäytyivät, Gibson päätti lopulta myös tähdittää leffaa. Gibson ja Ladd Jr. kokivat vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, mutta lopulta he onnistuivat saamaan Gibsonin Icon Productionsin, Paramount Picturesin ja 20th Century Foxin maksamaan kustannukset yhteistuumin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1994 ja lopulta Braveheart - taipumaton sai maailmanensi-iltansa 18. toukokuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kriitikoilta positiivista palautetta ja joka sai kymmenen Oscar-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus, leikkaus, äänitys ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, kuvauksen, maskeerauksen ja äänitehosteiden palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan ohjauksen palkinnon. Samalla elokuva on saanut myös aimo annoksen kritiikkiä historiallisista epätarkkuuksistaan ja leffaa on usein kutsuttu Hollywoodin historiallisesti epätarkimmaksi historiaelokuvaksi. Itse olin katsonut Braveheart - taipumattoman jo nuorena, jolloin minulla oli kova buumi katsoa enemmän tai vähemmän historiallisia miekankalisteluelokuvia. Pidin leffasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Nyt kun huomasin Braveheart - taipumattoman täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

1200-luvun lopun Skotlanti on Englannin kuninkaan, Edward I:n vallassa. Isänsä ja veljensä kuoltua taistelussa kuninkaan armeijaa vastaan, nuori William Wallace varttuu katkerana ja kun armeija vielä teloittaa hänen rakkaansa, William päättää johtaa Skotlannin klaanit taisteluun kuningasta vastaan.




Mel Gibson ei tosiaan alun perin ollut halukas myös näyttelemään Braveheart - taipumattomassa, mutta kun päärooliin ei löytynyt ketään muuta, Gibson päätti itse hoitaa myös tuon roolin ohjaamisen lisäksi. Vaikka Gibson onkin irlantilaistaustaiseen perheeseen syntynyt amerikkalaismies, hän istuu varsin passelisti skottimies William Wallaceksi - pääasiassa siksi, että Gibson uhkuu karismaa ja on uskottavaa, että hän saisi rinnalleen monisatapäisen joukon uskollisia skotlantilaissotilaita. Gibson vakuuttaa johtajana, mutta hän suoriutuu myös roolin muista puolista mainiosti. William on samanaikaisesti villi ja vimmainen, mutta myös kirjaviisas ja osaapa hän puhua useilla eri kielillä. Hän luo Williamista välittömästi pidettävän tyypin, jota lähtisi itsekin seuraamaan suurella vimmalla.
     Elokuvassa nähdään myös Patrick McGoohan Englannin kuningas Edvard I:nä, joka tunnettiin myös nimellä "Pitkäkoipi", Peter Hanly tämän poikana, prinssi Edvardina ja Sophie Marceau prinssin vaimona, ranskalaisprinsessa Isabellena, Brendan Gleeson, James Cosmo ja David O'Hara Williamia uskollisesti seuraavina lapsuudenystävä Hamishina, tämän isänä Campbellinä ja irlantilaissekopää Stepheninä, Angus McFadyen skotlantilaisaatelisena Robertina, 17. Brucen jaarlina ja Ian Bannen tämän spitaalisena isänä, Sean Lawlor ja Sandy Nelson Williamin isänä ja isoveljenä, sekä Catherine McCormack Williamin rakkaana Murronina, joiden kuolemat sysäävät Williamin kostoretken liikkeelle, sekä Brian Cox Williamin Argyle-setänä, joka kasvatti pojan tämän muun perheen kuoltua. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin McGoohan häikäilemättömän julmana kuninkaana, joka pitää nuolia arvokkaampana kuin sotilaidensa henkiä ja O'Hara villinä irkkumies Stepheninä. Cox on niin hyvä Williamin setänä, että onkin harmi, ettei häntä nähdä muutamaa minuuttia enempää elokuvan siirtyessä esittelyistä Williamin aikuisuuteen.




Braveheart - taipumaton nauttii hitusen ristiriitaisesta maineesta. Elokuva voitti tosiaan aimo annoksen erilaisia palkintoja, mukaan lukien Oscareiden pääpystin, minkä lisäksi monet pitävät sitä ehtana klassikkona ja olenpa nähnyt useammankin kutsuvan sitä yhdeksi suosikkileffoistaan. Sitten taas toisaalta Braveheart - taipumaton nousee lähes poikkeuksetta ensimmäisenä esille, kun ruvetaan puhumaan historiallisesta epätarkimmista elokuvista, lähtien liikkeelle siitä, että 1200-luvun lopulla Skotlannissa ei vielä käytetty maalle ominaista vaatetta, eli kilttiä. William Wallace oli todellinen henkilö, joka ihan oikeasti johti kapinaa kuningas Edvard I:ä vastaan, mutta hyvin eri tavalla, eri syistä ja eri lopputuloksin. Elokuvan mukaan Skotlanti oli jo Williamin lapsuuden aikaan Englannin vallassa, vaikka tosiasiassa hän oli jo aikuinen mies, kun englantilaissotilaat saapuivat. Williamin ja prinsessa Isabellen välille kuvattua romanssintynkää ei myöskään tapahtunut, sillä henkilöt eivät tosielämässä edes tavanneet toisiaan ja Isabelle oli Williamin kapinan aikaan vasta lapsi. Eipä ollut Braveheart - taipumaton ainoa historiallisista epätarkkuuksista syytelty elokuva, jota Gibson tähditti vuonna 1995, sillä myös Walt Disneyn animaatioelokuva Pocahontas (1995) sai osaakseen runsasta kritiikkiä oikein tapahtumien vääristelystä ja dramatisoinnista.

Ymmärrän, että osalle katsojista nämä historialliset epätarkkuudet aiheuttavat lähinnä päänpudistelua ja silmienpyörittelyä, mutta koska suurin piirtein kaikki historialliset eeposelokuvat ovat enemmän tai vähemmän väriteltyjä kuvauksia todellisista tapahtumista, minua Braveheart - taipumattoman epätarkkuudet eivät haittaa. Tärkeintä on, että elokuva tuo ihmisten tietoisuuteen tämän ajanjakson historiasta ja saa katsojan kiinnostumaan tutkimaan, miten asiat oikeasti menivät.




Omasta mielestäni Braveheart - taipumaton on aivan mahtava filmi, joka vie katsojansa kunnon aikamatkalle vuosisatoja taaksepäin ja heittää keskelle Skotlannin upeita maisemia taistelemaan katalia valloittajia vastaan. Kyseessä on mahtipontinen teos, joka nostaa ihon parikin kertaa kananlihalle - esimerkiksi kun William heittää kannustuspuheensa ennen ensimmäistä suurta taistelukohtausta, eikä ole ihme, että repliikki "He saattavat viedä elämämme, mutta he eivät koskaan vie vapauttamme!" on jäänyt elämään niin ikonisena. Nämä suuret taistelukohtaukset ovat läpikotaisin ällistyttävää seurattavaa, oli kyse sitten niiden vaikuttavasta toteutuksesta, hurjasta luonteesta tai siitä, kuinka paljon statisteja näihin kohtauksiin on saatu heiluttelemaan miekkojaan taustalle. Veri pärskyy, raajoja katkotaan ja joutuipa Gibson leikkaamaan leffan pahimpia raakuuksia reippaasti, jottei elokuvalle lätkäisty liian korkeaa ikärajaa.

Elokuva ei ole kuitenkaan pelkkää raivoisaa sotimista, vaan siitä löytyy paljon enemmänkin. Williamin hahmokuvaus on (epätarkkuuksistaan huolimatta) onnistunut ja on koukuttavaa seurata, kuinka vääryyksiä kohdannut mies toteaa eräänä päivänä että "kiitti, mulle riitti" ja alkaa koota muita skotlantilaisia riveihinsä, taistellakseen Englannin joukkoja vastaan. Tämä sorrettujen kapinointi on inspiroivaa katseltavaa ja katsoja on täysillä itsekin menossa mukana. Voiton hetkellä hurraa muiden mukana ja häviöt tuntuvat kouraisevilta. Leffa on myös kunnon tunteiden vuoristorataa. Siitä löytyy jännitystä, toimivan herkkää ihmisdraamaa, todella hauskoja komediallisia hetkiä, sekä jopa ripaus hempeää romantiikkaa. Elokuvan finaali osuu tunteisiin ja kunnolla. Lopputuloksena on yksi niistä elämää suuremmista elokuvakokemuksista, jotka vievät täysin mennessään ja joiden parissa kolmen tunnin kesto tuntuu menevän nopeasti. Gibson on vuosien varrella vihjaillut, että elokuvasta olisi olemassa neljänkin tunnin leikkausversio, jonka hän toivoisi jonain päivänä voivansa viimeistellä ja julkaista. Ehkä nyt Braveheart - taipumattoman 30-vuotisjuhla olisi oiva tilaisuus tähän.




Mel Gibson oli jo vuonna 1995 tunnettu ja menestynyt näyttelijä, jolta löytyi filmografiastaan niin Mad Max -trilogiaa (1979-1985) ja Tappava ase -toimintaleffoja (Lethal Weapon - 1987-1998), mutta ohjaajana hän oli aiemmin tehnyt vain pienemmän draamaelokuvan Kasvoton mies (The Man Without a Face - 1993). Braveheart - taipumattomassa Gibson oikein esittelee lahjojaan ohjaajana, halliten niin suuret taistelut kuin intiimimmät hetket ja näytellen vielä niissä siinä samalla. Eipä ihme, että Gibson voittikin Oscar-palkinnon parhaana ohjaajana. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on vakuuttava. Kameratyöskentely on komeaa ja Skotlannin jylhiä maisemia esitellään alusta alkaen todella näyttävästi. Lavasteet ja asut eivät ole realistisimmat tuohon aikakauteen, mutta kaikki kuitenkin näyttää hienolta ja yksityiskohtaiselta. Maskeeraukset taas äityvät oivan rujoiksi taisteluiden tuoksinnassa. Erikoistehosteet ovat väkevät ja äänimaailma pätevästi rakennettu. James Hornerin säveltämät musiikit säkkipilleineen ovat niin upeat kaikessa jylhyydessään ja kauneudessaankin, että on mielestäni vääryys, ettei hän voittanut Oscar-palkintoa työstään Braveheart - taipumattoman parissa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Braveheart, 1995, Icon Entertainment International, The Ladd Company, B.H. Finance C.V., Icon Productions


perjantai 2. toukokuuta 2025

Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN



Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen
Genre: sota, draama, seikkailu, historia
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.




Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.




Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.




Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.




Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman


perjantai 4. lokakuuta 2024

Arvostelu: Joker: Folie à Deux (2024)

JOKER: FOLIE À DEUX



Ohjaus: Todd Phillips
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Lady Gaga, Brendan Gleeson, Catherine Keener, Harry Lawtey, Steve Coogan, Bill Smitrovich, Leigh Gill ja Zazie Beetz
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

DC-sarjakuviin perustuva elokuva Joker (2019) oli taloudellinen jättimenestys, joka kahmi palkintoja ja ehdokkuuksia, sekä sai positiivista palautetta kriitikoilta, joten elokuvalle päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Päätähti Joaquin Phoenix sai unestaan ideoita jatkotarinaa varten, jotka hän kertoi ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Phillipsille. Aluksi kaksikko pohti työstävänsä näytelmän elokuvan sijaan, mutta koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020, he päättivätkin pysyä elokuvaformaatissa. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että Lady Gaga oli pestattu Harley Quinnin rooliin ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nyt Joker: Folie à Deux saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin fiiliksin, pääasiassa sen takia, että koin, ettei Joker olisi tarvinnut jatkoa. Kävin uteliaana, mutta silti hieman varautuneena katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Arthur Fleck on virunut Arkhamin vankimielisairaalassa kaksi vuotta, kun hän kohtaa Lee Quinnin ja nämä kaksi mielenvikaista rakastuvat.




Viime aikoina kohuissa ryvennyt Joaquin Phoenix on tehnyt jotain uralleen poikkeavaa ja palaa vanhaan rooliinsa Arthur Fleckinä, eli Jokerina, joka lähestulkoon syöksi Gothamin kaupungin kaaoksen valtaan, tapettuaan muun muassa metrohuligaanit ja televisiojuontaja Murray Franklinin (Robert De Niro). Arthur jäi kiinni ja nyt hän on istunut tuomiotaan Arkhamin vankimielisairaalassa jo toista vuotta. Kahden vuoden aikana Jokeri-puoli on palannut horrokseen ja heiveröinen Arthur on noussut takaisin esille. Phoenix suoriutuu osastaan toistamiseen mainiosti, tulkiten taidokkaasti niin hiljaista hissukkaa kuin myös revittelevää ja teatraalista alter egoa.
     Lady Gaga taas valittiin esittämään Harleen Quinzelinä, eli Jokerin mielitiettynä tunnettua Harley Quinnia tai kuten hänet leffassa tunnetaan nimellä Lee. Toisin kuin hahmon alkuperä yleensä tiedetään, kyseessä ei ole yksi mielisairaalan hoitajista, vaan yksi potilaista. Kun Lee kohtaa Arthurin Arkhamissa, päästään vinksahtaneet muodostavat nopeasti vahvan yhteyden ja pikkuhiljaa heidän rakkautensa muuttuu tietty ongelmaksi. Gagakin on oiva valinta osaansa ja häneltä ja Phoenixilta löytyy väkevää kemiaa.
     Elokuvassa nähdään lisäksi Brendan Gleeson Arkhamin vanginvartijana Jackiena, Catherine Keener Arthurin puolustusasianajajana Stewartina, Steve Coogan toimittaja Paddy Meyersinä, sekä Harry Lawtey Gothamin apulaissyyttäjänä Harvey Dentinä. Sivunäyttelijöistä etenkin Gleeson suoriutuu osastaan mainiosti työhönsä turhautuneena ja vankien kiusaamisella itselleen hupia tuottavana vartijana.




Onpa hyvä, että olin onnistunut madaltamaan odotuksiani viimeisen parin kuukauden aikana ja etten katsonut ensimmäistä Joker-elokuvaa uudestaan juuri ennen jatko-osan näkemistä, sillä muuten pettymykseni olisi ollut vielä suurempi. Joker: Folie à Deux on nimittäin huomattavasti edeltäjäänsä heikompi esitys, jonka lopputekstien pyörähtäessä käyntiin toivoin, ettei koko elokuvaa olisi tehty. Lähtökohtaisesti leffassa olisi runsaasti potentiaalia. Phoenix on tosiaan yhä hyvä roolissaan ja Gaga on oiva valinta tämän rinnalle Harley Quinniksi. Siinä, missä ensimmäinen elokuva kertoi siitä, miten yhteiskunta luo omat hirviönsä, jatko-osaa voisi miettiä niin, että yhteiskunta herättää vanhat hirviönsä takaisin henkiin. Kun Arthur kahden vuoden jälkeen nostetaan taas mediahuomion keskelle ja häntä riepotellaan psykiatrisista arvioinneista oikeussaliin, vanha Jokeri-puoli alkaa toki nostella päätään, mitä ei yhtään auta Lee, joka ruokkii Arthurin vinksahtanutta puolta.

Ainekset ovat lupaavat, mutta niistä on pyöritelty kasaan hämmentävän pitkäveteinen leffa, joka tuntuu olevan olemassa vain siksi, että ensimmäinen elokuva menestyi niin hyvin. Kun ykkösleffa oli raskasta katseltavaa synkän maailmankuvansa, vaikeiden aiheidensa ja epämukavan ilmapiirin kanssa, kakkonen on raskasta katseltavaa ihan muista syistä. Arthurin ja Leen rakkaustarina ei oikein lähde käyntiin ja oikeussalidraama menettää otteensä vähän väliä. Etukäteen paljon kohistut musikaalinumerotkin ovat pääasiassa latteita. Arthurin päässä tapahtuvat, teatraaliset ja Hollywoodin kulta-aikaa mukailevat laulukohtaukset ovat mainiot, mutta pääasiassa kohtaukset koostuvat Arthurin ja Leen toinen toistaan samalta kuulostavien lepertelykappaleiden hyräilystä toisilleen. Varsinkin loppuhuipennus lässähtää turhauttavasti.




Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa Todd Phillips, jonka ei nähtävästi kannattaisi tehdä jatko-osia - senhän hän osoitti jo Kauhean kankkusen (The Hangover - 2009) turhilla jatko-osilla. On siis onni, että mies on jo ilmoittanut, ettei aio tehdä kolmatta Jokeria. Phillipsin lisäksi käsikirjoitusta on työstänyt ykkösosan tapaan Scott Silver ja nyt kun kaksikko ei voi vain kähveltää tekstiään erinomaisista Martin Scorsese -elokuvista, he ovat jääneet hieman tyhjän päälle, mikä todella näkyy lopputuloksesta. Tarina, teemat ja jopa hahmotkin jäävät hieman ohkaisiksi, eivätkä he lopulta tunnu tietävän, haluavatko he esittää Arthurin väärinymmärrettynä ja sympaattisena, vai kahleistaan vapaaksi pyrkivänä totaalina sekopäänä. Teknisiltä ansioiltaan leffa on kuitenkin pääasiassa laadukas, vaikka eräs digiräjähdys ei vakuutakaan. Kameratyöskentely on tyylikästä, lavasteet hienot, puvustus mainiota ja maskeeraus oivallista. Äänityöskentely on myös pätevää, joskin Hildur Guðnadóttirin säveltämät, synkästi maalailevat musiikit tuntuvat vain kierrätykseltä ykkösosasta, ilman mitään uutta ja mielenkiintoista heitettynä sekaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Joker: Folie à Deux, 2024, Warner Bros., DC Entertainment, Joint Effort, Village Roadshow Pictures


perjantai 26. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Kylä (The Village - 2004)

KYLÄ

THE VILLAGE



Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Joaquin Phoenix, Adrien Brody, William Hurt, Sigourney Weaver, Brendan Gleeson, Cherry Jones, Judy Greer, Celia Weston, Frank Collison, Jayne Atkinson, Fran Kranz, Jesse Eisenberg, Charlie Hofheimer ja M. Night Shyamalan
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

The Village, eli suomalaisittain Kylä on M. Night Shyamalanin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Shyamalan lähti työstämään elokuvaa nimellä "The Woods", mutta joutui vaihtamaan nimen, kun Lucky McKee teki parhaillaan samannimistä filmiä. Siitä huolimatta, että tuotanto pyrittiin pitämään mahdollisimman salaisena, joku ulkopuolinen sai käsikirjoituksen haltuunsa ja ryhtyi levittämään sitä internetissä. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2003 ja seuraavana keväänä filmille tehtiin uusintakuvauksia, jotta Shyamalan sai tehtyä elokuvalle erilaisen lopetuksen kuin mitä nettiin vuotaneessa tekstissä luki. Samaan aikaan leffan mainostamiseksi Syfy-kanava teki Shyamalanista feikki-dokumentin The Buried Secret of M. Night Shyamalan, jossa käsiteltiin elokuvan tekoa, mutta samalla myös Shyamalanille keksittyä traagista taustaa, minkä mukaan hän olisi lapsena pudonnut lampeen ja ollut eloton puolen tunnin ajan, jolloin hän olisi saanut yhteyden henkimaailmaan. Aluksi dokumenttia uutisoitiin todellisena, kunnes Syfy ja Shyamalan paljastivat totuuden, mikä herätti paljon närkästystä. Lopulta Kylä sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, joista monet osoittivat pettymystä elokuvan juonenkäänteitä ja täysin erilaiseen elokuvaan vihjaavaa markkinointia kohtaan. Itse katsoin Kylän joitain vuosia sitten ensi kertaa, enkä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella Kylän.

Covingtonin metsän keskellä sijaitsee pieni kylä, jonka asukkaat pelkäävät metsässä väijyviä hirviöitä.




Kylä kertoo 1800-lukulaisesta, Covingtonin metsän keskeltä löytyvästä kylästä, jonka asukit elävät muuten rauhallista ja mukavaa elämää, mitä kuitenkin aika ajoin häiritsevät kaameat hirviöt, jotka hiiviskelevät ympäröivässä metsässä. Kylän asukkaisiin kuuluvat muun muassa johtohahmona toimiva Edward Walker (William Hurt), hänen tyttärensä Kitty (Judy Greer) ja sokea Ivy (Bryce Dallas Howard), siskosten ihastuksenkohde Lucius (Joaquin Phoenix), hänen äitinsä Alice (Sigourney Weaver), kehitysvammainen Noah (Adrien Brody), sekä vastikään poikansa menettänyt August (Brendan Gleeson). Jesse Eisenberg tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista yhtenä kylän nuorukaisista, jotka testailevat urheuttaan käymällä metsän rajalla, minkä lisäksi ohjaaja M. Night Shyamalan tekee lyhyen cameo-roolin elokuvan loppupäässä. Elokuvassa on varsin lahjakas näyttelijäkaarti, mutta harmillisesti roolisuoritukset jäävät lähes kauttaaltaan ontuviksi. Hurt on karismaattinen osassaan kyläjohtajana, mutta Howard ei oikein vakuuta sokeana. Howard myös lipsahtelee ylinäyttelemisen puolelle, kuten tekee Phoenixkin. Weaverille taas tuottaa vaikeuksia lausua "vanhan ajan kieltä" luontevasti, mutta hän on muuten mainio osassaan. Gleeson ei pahemmin pääse esittelemään taitojaan ja Brodyn sekoilua seuratessa on vaikea kuvitella, että hän oli juuri voittanut parhaan miespääosan Oscar-palkinnon vaikuttavalla työllään Pianisti-elokuvassa (The Pianist - 2002).




Kun pari vuotta sitten katsoin M. Night Shyamalanin scifijännärin, Signsin (2002) uusiksi sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, ilahduin, sillä pidin elokuvaa parempana kuin ensimmäisellä katselukerralla ja toivoin, että sama tapahtuisi myös Kylän kohdalla. Harmillisesti näin ei käynyt. Kylä ei ole mielestäni huono elokuva, mutta se on äärimmäisen turhauttava teos, jossa olisi roimasti potentiaalia, mutta jonka toteutus jää valitettavan latteaksi. En ihmettele yhtään, minkä takia monet kokevat filmin yhdeksi ilmestymisvuotensa tai jopa yhdeksi kaikkien aikojen isoimmista pettymyksistä. Sen lähtökohdat kylästä, jota ympäröivässä metsässä vaanii monstereita, on erinomainen. Elokuvan markkinointi vieläpä nojaa täysillä tähän kauhupuoleen, joten pettymys oli monelle suuri, kun kävi ilmi, että itse leffa on täysin muuta. Kauhun sijaan kyseessä onkin romanttinen draama, jossa on silloin tällöin jännityselementtejä mukana.

Tämä ei tosin ole vielä se itseäni häiritsevä seikka. Kylän toteutus tuntuu ontuvan ihan jokaisella osa-alueella. 2000-luvun alussa M. Night Shyamalan oli todella kovassa nosteessa fantastisen Kuudennen aistin (The Sixth Sense - 1999), mahtavan Unbreakable - särkymättömän (Unbreakable - 2000) ja varsin mainion Signsin jälkeen. Vaikka jo Signs jakoi hieman mielipiteitä, Kylä oli Shyamalanin uran ensimmäinen selvä osoitus alkavasta alamäestä, johon aikoinaan niin lupaava ohjaaja oli valunut. Pää pilvissä kulkeva Shyamalan tuntui alkaneen haukkailemaan liian isoja paloja kakusta ja yrittämään päihittämään itseään uusilla teoksillaan, mutta ampuu samalla itseään jalkaan ja Kylässä Shyamalan mokailee ajoittain oikein kunnolla.




Erittäin lupaavista lähtökohdista käynnistyvä elokuva menettää tehoaan vähitellen ja se laimenee laimenemistaan kohtausten vieriessä eteenpäin. Shyamalanin käsikirjoitus on kömpelösti rustattu. Se on ajoittain erittäin mainio, mutta pääasiassa hieman tönkkö niin kerrontansa kuin kohuttujen juonenkäänteidensä takia. Ensimmäisellä katselukerralla minua ärsytti todella paljon, kuinka nämä käänteet tuntuivat pilaavan leffaa. Toisella katselulla tiesin, mistä kaikessa onkaan kyse. Toisaalta se auttoi minua hyväksymään tulevan jo ennakkoon, mutta samalla se vei kaiken jännitteen pois leffasta. Tällä katselulla minua turhautti enemmänkin, kuinka tönkösti Shyamalan paljastaa käänteensä. Paljastukset sijoitetaan ontuvasti ja osa niistä rakennetaan kiusallisen huonon replikoinnin varaan, Shyamalanin selvästi pelätessä tehneensä liian monimutkikkaan jutun, jota katsojat eivät ymmärrä, jos heille ei juurta jaksaen selitetä kaikkea.

Shyamalanin ohjauksessakaan ei ole erityisemmin kehumista. Hänen henkilöohjauksensa ei aina johda luontevaan esiintymiseen kameran edessä, minkä lisäksi hänen rakentamansa tunnelma äityy usein turhan melodramaattiseksi maalailuksi. Ensimmäisellä katselulla filmin alkupää toimii parhaimmillaan hyvinkin jännittävänä, etenkin kun hirviöt hiipivät metsästä aiheuttamaan kaaosta kylässä. Jännite kuitenkin heikkenee leffan edetessä ja on täysin hukassa, kun elokuvaa katsoo uudelleen. Romanttinen osuus taas lipsahtelee sinne ylidramaattisen ja siirappisen puolelle.




Lukuun ottamatta ajoittain takkuilevaa leikkausta ja toisinaan hieman hiomattomalta kuulostavaa äänityöskentelyä, teknisiltä ansioiltaan Kylä on pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu filmi - mitäpä muuta voikaan odottaa alansa mestarilta, kuvaaja Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä komeita otoksia, etenkin hirviöiden hyökkäyksen aikana, kun monstereita näytetään tehokkaan säästeliäästi pimeydessä. Valaisua hyödynnetään myös oivallisesti. Kylän lavasteet ovat upeat ja kyläläisten puvustus mainiota. Hirviöiden asut punaisten kaapujen ja piikkiselkien kera ovat erinomaisen karmivat. James Newton Howardin musiikit toimivat kivasti, vaikka samalla vahvistavatkin Shyamalanin rakentamaa melodramaattisuutta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Village, 2004, Touchstone Pictures, Blinding Edge Pictures, Scott Rudin Productions


torstai 9. toukokuuta 2024

Arvostelu: Troija (Troy - 2004)

TROIJA

TROY



Ohjaus: Wolfgang Petersen
Pääosissa: Brad Pitt, Eric Bana, Orlando Bloom, Diane Kruger, Brian Cox, Sean Bean, Brendan Gleeson, Rose Byrne, Peter O'Toole, Garrett Hedlund, Saffron Burrows, Vincent Regan, James Cosmo, Nigel Terry, John Shrapnel, Julian Glover ja Julie Christie
Genre: historia, sota, toiminta, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 16 minuuttia
Ikäraja: 16

Troy, eli suomalaisittain Troija perustuu Homeroksen muinaiskreikkalaiseen runoelmaan Ilias (Ἰλιάς), joka taas pohjautuu Troijan sotaan, jonka historiallisuudesta ei olla vieläkään varmoja. Käsikirjoittaja David Benioff oli ollut lapsesta asti kiinnostunut Iliaksesta ja muista muinaisista sankaritaruista ja ehdottikin Warner Bros. Picturesille, että yhtiö tekisi elokuvan aiheesta. Benioff kirjoitti leffan käsikirjoituksen ja Universal Picturesin Gladiaattori-elokuvan (Gladiator - 2000) suurmenestyksen myötä Warner Bros. tarttui Benioffin ideaan. Ohjausvastuuta tarjottiin muun muassa Terry Gilliamille ja Christopher Nolanille, mutta heidän kieltäydyttyä hommaan palkattiin saksalainen Wolfgang Petersen, joka tarttui projektiin, kaduttuaan kieltäytymistään Gladiaattorin ohjaamisesta. Elokuva oli alun perin tarkoitus kuvata Marokossa, mutta juuri alkanut Irakin sota siirsi tuotannon Meksikoon ja Maltalle. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2003 ja lavasteita tuhonneista myrskyistäkin huolimatta elokuva saatiin valmiiksi ja lopulta Troija sai maailmanensi-iltansa 9. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta oli jättihitti taloudellisesti ja sai parhaan puvustuksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Troijan ensi kertaa muutama vuosi sen jälkeen, kun se oli ilmestynyt, innostuttuani Antiikin Kreikasta ja Roomasta Gladiaattorin kautta. Olen nähnyt leffan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Troijan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen juhlan kunniaksi.

Spartan kuningatar Helena karkaa salarakkaansa, Troijan prinssi Parisin kanssa, jolloin raivostunut Spartan kuningas Menelaus lähtee sotaan Troijaa vastaan, apunaan isoveljensä, kuningas Agamemnonin armeija, johon kuuluu voittamattomana pidetty soturi Akhilleus.




Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) Legolas-haltiana parhaiten tunnettu Orlando Bloom näyttelee Parisia, Troijan prinssiä, joka rakastuu Spartan kuningattareen, Helenaan (Hollywood-debyyttinsä tekevä Diane Kruger). Naisille vastustamattomana pidetty Paris voittaa myös Helenan sydämen ja niinpä nuoret salarakkaat päättävät karata yhdessä Troijaan, juuri kun Troija on tehnyt rauhansopimuksen Spartan kanssa. Bloom suoriutuu hyvin roolistaan, itsestään vähän liikoja luulevana prinssinä, jonka ajattelematon selkkaus koituu ties kuinka monen ihmisen kuolemaksi. Kruger istuu mainiosti Helenaksi, jolle ei kuitenkaan jää muuta tekemistä kuin näyttää hyvältä ja olla miesten sotaisan kilpailun palkintona.
     Edellisvuonna Marvel-sarjakuviin perustuvan Hulk-filmatisoinnin (2003) nimikkohahmona nähty Eric Bana taas esittää Hektoria, Parisin isoveljeä ja Troijan kruununperijää. Toisin kuin säikky pikkuveljensä, Hektor on arvostettu ja väkevä soturi. Vaikka Banakin on roolissaan oiva, hänenkään hahmonsa ei erityisemmin pääse säväyttämään.
     Elokuvan todellinen tähti on lopulta Brad Pitt, joka näyttelee Akhilleusta, jo eläessään legendaarista soturia, jota pidettiin suorastaan kuolemattomana. Pitt sopii täydellisesti tämän suuren taistelijan osaan ja hän on hionut itsestään kreikkalaisen sankarin perikuvan. Akhilleen motiivi lähteä Troijaan ja hakemaan Helena takaisin, liittyy kuitenkin puhtaasti hänen omaan egoonsa. Akhilleus haluaa jäädä historian kirjoihin suurimpana koskaan eläneenä soturina, eikä häntä oikeastaan edes kiinnosta, miksi kreikkalaiset marssivat tuhatpäisin joukoin Troijaan sotimaan.




Leffassa nähdään myös Brendan Gleeson Spartan kuninkaana, eli Helenan aviomiehenä Menelauksena, Brian Cox tämän isoveljenä, lähes koko Kreikkaa hallitsevana kuningas Agamemnonina, Peter O'Toole Parisin ja Hektorin isänä, Troijan kuninkaana Priamina, Saffron Burrows Hektorin vaimona Andromakhena, Sean Bean Ithakan kuninkaana Odysseuksena, Rose Byrne Parisin ja Hektorin serkkuna, papitar Briseiksenä, sekä esikoisroolinsa tekevä Garrett Hedlund Akhilleen serkkuna Patrokloksena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan. O'Toolesta löytyy arvokkuutta Troijan yleväksi kuninkaaksi, kun taas Cox herkuttelee häikäilemättömän Agamemnonin osassa.

Jättimenestynyt ja parhaan elokuvan Oscar-palkinnonkin voittanut Gladiaattori toi pitkään unohduksissa olleet historialliset ja eeppiset miekka-ja-sandaali -filmit takaisin suosioon. Eipä siis ihme, että muutkin studiot kokeilivat onneaan tällä saralla. Troija ei millään yllä mestarillisen Gladiaattorin tasolle, mutta se on silti oikein mainio teos, joka jättää harmittelemaan, että tällaiset antiikin aikoihin sijoittuvat historialliset spektaakkelielokuvat ovat jälleen poistuneet muodista. En voi olla ainoa, joka kaipaa näitä massiivisia teoksia, joilla on pituutta useampi tunti ja jotka ovat pullollaan toinen toistaan näyttävämpiä taisteluita satojen sotisopiin puettujen extra-näyttelijöiden kera upeissa, valtavissa lavasteissa.




Jos tällaisista filmeistä tykkää, niin Troija nappaa mukaansa heti alussa ja pitää pääasiassa hyvin mukanaan läpi lähes kolmen tunnin kestonsa (tai päälle kolmen tunnin, riippuen katsooko pidennetyn ohjaajan version). Elokuva nostattaa vähitellen panoksiaan ja rakentaa konfliktiaan. Kun Troijan sota vihdoin käynnistyy, on meno komeaa kaikessa raakuudessaan. Taistelut vaihtelevat massiivisten sotimisten ja intiimimpien kaksintaistelujen välillä, eivätkä käy tylsiksi. Vaikka parhaimmillaan nämä taistot ovatkin jännittävää seurattavaa, ei leffa onnistu karistamaan katsojasta sitä turhautunutta tunnetta, että kaikki nämä ihmiset kuolevat sen takia, että nuoret kyyhkyläiset eivät osanneet ajatella isompaa kokonaisuutta ja seuraamuksia, ainoastaan omaa lempeään. Toki elokuva tuo selville, että kuningas Agamemnon on haaveillut Troijan valtaamisesta jo pitkään ja Parisin ja Helenan luoma selkkaus oli lähinnä kätevä syy ryhtyä vihdoin tuumasta toimeen.

Valtavien toimintakohtausten väleissä elokuva osaa onneksi myös rauhoittua. Näyttelijät pääsevät vakuuttamaan näissä draamapainotteisemmissa hetkissä, mutta hahmot jäävät hieman etäisiksi hyvistä yrityksistä huolimatta. Osaa heidän suhteistaan rakennetaan pätevästi, toisia taas ontuvasti - etenkin Akhilleen ja Briseiksen välinen suhde jää hieman heikosti kehitellyksi. Tästä syystä todellinen tunnelataus jää saavuttamatta. Siinä, missä Gladiaattorin dramaattinen loppu saa herkistymään joka kerta, ei Troija useiden kuolemiensakaan kanssa saanut avattua kyynelkanaviani kertaakaan.




Elokuvan ohjauksesta vastaa pari vuotta sitten menehtynyt saksalainen Wolfgang Petersen, jonka aiempiin töihin kuuluivat muun muassa mestarillinen sotaelokuva Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981), fantasiaseikkailu Päättymätön tarina (The NeverEnding Story - 1984) ja toimintaleffa Air Force One (1997). Petersen hallitsee vaikuttavasti valtavat sotakohtaukset ja vie tarinaa rauhassa ja omalla painollaan eteenpäin. Kunnollista tunnesidettä leffa ei kuitenkaan saa luotua. Myöhemmin Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) toisena luojana tunnettu David Benioff on työstänyt kelpo käsikirjoituksen Homeroksen Ilias-runoelman pohjalta, ottaen toki monia vapauksia lähdemateriaalista. Teknisiltä ansioiltaan Troija on väkevä teos, jota ajan hammas ei ole päässyt nakertelemaan. Se on upeasti kuvattu, niin valtavia maisemakuvia kuin tyylikkäästi sommiteltuja lähikuviakin myöten. Lavasteet ovat ällistyttävät jylhyydessään (ikoninen Troijan hevonen on hieno luomus) ja asut ovat erinomaiset. Erikoistehosteet näyttävät hyviltä edelleen ja oikeat satapäiset näyttelijäjoukot on sulavasti yhdistetty digitaalisesti laajennettuun armeijaan. Äänimaailma rymistelee mainiosti ja James Horner maalailee mallikkaasti musiikeillaan. Alun perin säveltäjäksi oli palkattu Gabriel Yared, joka työsti filmin musiikkeja yli vuoden ajan, mutta kun Petersen oli tyytymätön hänen työhönsä, hänet korvattiin pikaisesti Hornerilla, joka sävelsi elokuvan musiikit muutamassa viikossa.

Alkuperäisen, kahden tunnin ja kolmen vartin mittaisen teatteriversion lisäksi Troijasta on julkaistu myös puoli tuntia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmen tunnin ja vartin pituinen leikkausversio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia ja muita muutoksia. Taistelut ovat huomattavasti verisempiä ja seksikohtauksissa paljasta pintaa näytetään enemmän. Elokuva jopa alkaa ja päättyy erilailla, minkä lisäksi Odysseus esitellään eri kohtauksella kuin teatteriversiossa. Kummallisin muutos tapahtuu kuitenkin musiikeissa. Sen lisäksi, että Hornerin musiikkeja täytyi muovata, ohjaajan versiossa soitetaan musiikkeja myös muista filmeistä, kuten Apinoiden planeetta -uudelleenfilmatisoinnista (Planet of the Apes - 2001) ja scifileffa Starship Troopers - Universumin sotilaista (Starship Troopers - 1997).




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Troy, 2004, Warner Bros., Helena Productions, Latina Pictures, Radiant Productions, Plan B Entertainment, Nimar Studios


sunnuntai 29. tammikuuta 2023

Arvostelu: The Banshees of Inisherin (2022)

THE BANSHEES OF INISHERIN



Ohjaus: Martin McDonagh
Pääosissa: Colin Farrell, Brendan Gleeson, Kerry Condon, Barry Keoghan, Gary Lydon, Pat Shortt, Sheila Flitton, Bríd Ní Neachtain, Jon Kenny, Aaron Monaghan ja David Pearse
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16

The Banshees of Inisherin on Kukkoilijoiden (In Bruges - 2008) ja Three Billboards Outside Ebbing, Missourin (2017) ohjaaja-käsikirjoittaja Martin McDonaghin uusi elokuva. Vuonna 2020 McDonagh ilmoitti tekevänsä uutta elokuvaa, jota tähdittäisi Kukkoilijoiden pääkaksikko Colin Farrell ja Brendan Gleeson. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja The Banshees of Inisherin sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Leffa on kiertänyt festivaaleja, kunnes se on vähitellen saanut teatterilevityksen yhä useammassa maassa ja nyt The Banshees of Inisherin saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin yhdistävän voimansa ja leffa nousi heti "pakko nähdä" -uutuuselokuvien listalleni. Innostustani vain kasvattivat elokuvan voittamat kolme Golden Globea (paras musikaali- tai komediaelokuva, paras miespääosa musikaali- tai komediaelokuvassa ja paras käsikirjoitus), sekä sen saamat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus ja musiikki) ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan The Banshees of Inisheriniä sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1923 Irlannin sisällissota on valloillaan, mutta pienellä Inisherinin saarella asuva Pádraic Súilleabháin murehtii enemmän sitä, kun hänen pitkäaikainen ystävänsä ColmSonnyLarry Doherty ilmoittaa, ettei halua olla enää missään tekemisissä hänen kanssaan.




On aivan mahtavaa, että Martin McDonagh sai esikoiselokuvansa Kukkoilijoiden päätähdet Colin Farrellin ja Brendan Gleesonin tekemään uudestaan yhteistyötä hänen kanssaan. Farrell näyttelee Pádraic Súilleabháinia, fiktiivisellä irlantilaissaari Inisherinillä asuvaa mukavaa miestä, jonka lempipuuhaa on istua iltaa paikallisessa pubissa parhaan ystävänsä, Gleesonin näyttelemän ColmSonnyLarry Dohertyn kanssa. Eräänä päivänä Colm kuitenkin ilmoittaa Pádraic-paralle, ettei hän enää pidä tästä, eikä halua olla tämän kanssa missään tekemisissä. Farrell ja Gleeson ovat loistovireessä rooleissaan, eikä ihme, että heille on sadellut palkintoehdokkuuksia ja voittojakin. Farrell istuu täydellisesti sympaattiseksi Pádraiciksi, joka päättää tietty yrittää voittaa ystävänsä takaisin puolelleen, kun taas Gleeson loistaa synkistelevänä Colmina, joka haluaa mieluummin keskittyä musiikkiinsa kuin jonninjoutaviin paskanjauhantoihin Pádraicin kanssa.
     Elokuvassa nähdään myös Kerry Condon Pádraicin siskona Siobhánina, Barry Keoghan vähän latvasta lahona Dominicina, Gary Lydon tämän isänä, paikallisena poliisina Kearneynä, Pat Shortt baarimikko Jonjona, Sheila Flitton karmivana ennustajaeukko McCormickina, sekä David Pearse paikallisena pappina. Kaikki näyttelijät hoitavat tonttinsa erinomaisesti. Condon tekee vahvaa työtä siskona, joka yrittää löytää keinoa lähteä tunkkaiselta Inisheriniltä, kun taas Keoghan eläytyy täysillä kylähulluna pidetyn pojanklopin rooliin.




Pitkään kantautuneiden mojovien kehujen jälkeen The Banshees of Inisherin ei onneksi osoittautunut pettymykseksi. Kyseessä on aivan mahtava draamakomedia, joka onnistuu loistokkaasti molemmilla osa-alueilla. Sen draama on vahvaa, tehokasta ja jopa aika tunteikastakin, komediapuolen naurattaessa makeasti useaan otteeseen. Elokuvan premissi kahdesta keski-ikäisestä irlantilaisystävyksestä, jotka eivät yhtäkkiä eräänä päivänä olekaan puheväleissä, ei välttämättä heti kuulosta kovinkaan puoleensavetävältä, mutta leffa kyllä jaksaa yllättää sillä, kuinka onnistunut kertomus simppelistä ja hassusta juonesta muodostuukaan. Elokuva käsittelee tarinaansa vekkulimaisesti, esittäen kaverusten välirikon toisinaan huumorin kautta ja toisinaan väkevän vakavasti.

Martin McDonagh pitää pakettia niin taiturimaisesti kasassa, että vaikka elokuva eteneekin aika hitaasti, vajaan kahden tunnin kesto tuntuu kulkevan kuin siivillä. Hommaan uppoutuu täysillä, minkä varmistavat niin näyttelijöiden fantastinen työ, McDonaghin tehokas ohjaus, sekä hänen erinomainen käsikirjoituksensa. Ei ihme, että teksti nappasi parhaan käsikirjoituksen Golden Globen ja veikkaisin saman tapahtuvan myös Oscar-gaalassa. Sen lisäksi, että McDonagh kuljettaa kertomustaan vahvasti, rakentaen hahmojaan, nostaen oivasti kierroksia homman edetessä ja yllättäessä niin mukavasti kuin aika shokeeraavastikin katsojia, hänen työstämänsä dialogi on aika lailla briljanttia puhetapoja, nasevia sanailuja ja aika filosofisiakin pohdintoja myöten. Elokuvassa mietiskellään, mitä meistä jää jäljelle, kun kuolemme? Voiko omaa elämää pitää merkittävänä, jos sillä ei saavuttanut jotain, mikä muistetaan vielä vuosisatojen päästä? Kyllähän tuo pisti minutkin miettimään, että noinkohan Elokuvan taikaa -sivu jää elämään vielä sitten, kun minun aikani tällä pallolla päättyy.




Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä tapaus. Se on taidokkaasti kuvattu ja Irlannin nätit maisemat pääsevät oikeuksiinsa upeilla laajoilla otoksilla. Tyylikkäitä ovat myös erilaisia heijastuksia ja ikkunoita hyödyntävät kuvat. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeeraukset vakuuttavat. Vahvoja visuaalisuuksia tukee niin hyvä leikkaus kuin onnistuneesti rakennettu äänimaailma. Carter Burwellin säveltämät musiikit tehostavat hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: The Banshees of Inisherin on mahtava draamakomedia, joka onnistuu tehokkaasti molemmissa osa-alueissaan. Hassulta kuulostava juoni vetää yllättävänkin hyvin mukaansa, pitkäaikaisten ystävysten välirikon paisuessa yhä vain isompiin mittoihin. Tätä erikoista skenaariota käsitellään taidolla vakavasti ja huumorintajuisesti. Elokuvasta löytyy niin herkät kuin erittäin hauskat hetkensä ja draamapuoli iskee parhaimmillaan vahvasti. Lisäksi leffa sisältää erinomaista pohdiskelua ihmisen elämän merkityksen määrittämisestä. Martin McDonaghin käsikirjoitus on loistokas tarkkaa dialogia myöten ja samoin herran ohjaus on väkevää. Colin Farrell ja Brendan Gleeson ovat odotetusti nappivalinnat päärooleihin Pádraiciksi ja ColmSonnyLarryksi, ja hyvää työtä tekevät myös Kerry Condon ja Barry Keoghan. Teknisiltäkin ansioiltaan leffa on onnistunut. Jos siis pidit Kukkoilijoista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa McDonaghin, Farrellin ja Gleesonin uusi yhteistyöelokuva. The Banshees of Inisheriniä voi suositella lämpimästi kaikille vahvasti tehtyjen draamakomedioiden ystäville.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Banshees of Inisherin, 2022, Searchlight Pictures, Blueprint Pictures, Film 4, MSG Entertainment, Metropolitan Films International


perjantai 9. joulukuuta 2022

Arvostelu: Gangs of New York (2002)

GANGS OF NEW YORK



Ohjaus: Martin Scorsese
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Daniel Day-Lewis, Cameron Diaz, Henry Thomas, Jim Broadbent, Brendan Gleeson, John C. Reilly, Stephen Graham, Eddie Marsan, Gary Lewis, Lawrence Gilliard Jr. ja Liam Neeson
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Gangs of New York perustuu Herbert Asburyn kirjaan The Gangs of New York: An Informal History of the Underworld vuodelta 1927. Ohjaaja Martin Scorsese luki kirjan 1970-luvulla ja kasvettuaan New Yorkissa ja oltuaan kiinnostunut kaupungin historiasta, hän alkoi pohtia mahdollisuutta kääntää kirja elokuvan muotoon ja hankkikin kirjan elokuvaoikeudet. Siihen aikaan Scorsese oli kuitenkin vasta nouseva nimi elokuva-alalla, eikä hän millään saanut rahoitusta hurjalle idealleen. Vasta vuonna 1999 hän sai tuottaja Harvey Weinsteinin kiinnostumaan projektista ja tarttumaan siihen. Vaikka Scorsese ja Weinstein olivatkin aluksi yhteisymmärryksessä, he riitelivät vähän väliä, kun kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2000. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Gangs of New York sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, leikkaus, ääni ja laulu), viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan ohjauksen ja laulun palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, ääni, musiikki ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Gangs of New Yorkia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1846 nuori Amsterdam näkee, kun jengiläinen William "Teurastaja" Cutting tappaa hänen pappi-isänsä keskellä jengisotaa. Vuosia myöhemmin aikuiseksi kasvanut Amsterdam palaa lapsuutensa kotiseuduille New Yorkiin, aikeinaan kostaa isänsä kuolema.




Pääroolissa kostonhimoisena Amsterdam Vallonina nähdään Leonardo DiCaprio. Lapsena Amsterdam joutui näkemään isänsä (Liam Neeson) kuoleman jengisodan tiimellyksessä ja nyt Amsterdam on valmis antamaan samalla mitalla takaisin syylliselle. DiCaprio on nappivalinta rooliin, tulkiten taidokkaasti hahmonsa suuttuneita tuntemuksia. Amsterdam ei kuitenkaan päätä pahkaa syöksy tappopuuhiin, vaan hänellä on pidemmän luokan suunnitelma mielessään, jonka avautumista on mielenkiintoista seurata. Katsoja on alusta asti Amsterdamin puolella, janoten itsekin kostoa. Sillä eihän Neesonia pistetä hengiltä ja päästä pälkähästä!
     Amsterdamin isän murhaajaa, William "Teurastaja" Cuttingia taas näyttelee upea ja karismaattinen Daniel Day-Lewis, joka voitti roolityöstään BAFTA:n ja oli ehdolla myös Oscarista ja Golden Globesta. Day-Lewis oikein herkuttelee niljakkaan hahmonsa kanssa, tehden hänestä niin vihattavan kuin myös kiehtovan ja vangitsevan. Teurastaja on onnistunut nousemaan korkealle jengisotien tiimellyksessä ja johtaa pelon voimalla. Day-Lewis uhkuu arvokkuutta, mutta samalla hän osaa olla myös hieman pelottava, hahmonsa arvaamattoman luonteen takia.




Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz taskuvaras Jennynä, Henry Thomas Amsterdamin kaverina Johnnynä, Jim Broadbent poliitikko Boss Tweedinä, John C. Reilly poliisi Mulraneyna, sekä Brendan Gleeson hiljaisena munkkina, joka tarkkailee katujen menoa. Ohjaaja Martin Scorsesen voi bongata nopeasti esittämässä rikkaan perheen isää, jolta Diazin näyttelemä Jenny käy vohkimassa arvotavaroita. Diaz on roolissaan mainio ja hyvää työtä tekevät kaikki muutkin. Jopa Neeson tekee väkevää työtä lyhyellä ruutuajallaan.

Gangs of New York osoittautui varsin hienoksi historialliseksi eeposelokuvaksi, joka ei edes tunnu niin pitkältä kuin se onkaan. Kestoa on varttia vaille kolme tuntia, mutta Scorsese on onnistunut rytmittämään mielenkiintoisen kostokertomuksensa niin mainiosti, että teos tuntuu ainakin puoli tuntia todellisuutta lyhyemmältä. Elokuva tekee niin hyvää työtä uppoutuessaan tämän ajanjakson New Yorkin katujengien kiistoihin ja tämän alamaailman menoon, että aika kuluu kuin siivillä. Itse asiassa filmiä voisi jäädä seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Alun perin Scorsesella oli käsissään yli kolmituntinen teos, ennen kuin Weinstein pakotti hänet tiivistämään sitä ja katsoisin ihan mielelläni sen alkuperäisen leikkausversion.




Elokuvan tunnelma on erinomaisesti rakennettu, mikä vaikuttaa myös siihen, että leffa tuntuu kulkevan vauhdikkaasti. Ensimmäinen puolituntinen on erittäin tiivistunnelmainen aloitus filmille, pitäessään sisällään kahden jengin taistelun, jonka seurauksena Amsterdamin isä kuolee ja pieni poika ryhtyy vannomaan kostoa Teurastajaa kohtaan. Vaikuttavan avauksen myötä katsoja todella on aikuistuvan Amsterdamin puolella ja tätä kostotarinaa jämähtää seuraamaan. Oletettavien jännittävien hetkien lisäksi elokuva onnistuu olemaan yllättävän hupaisakin. Seasta löytyy myös niin herkkää draamaa kuin hempeää romantiikkaakin, rikastuttaen kokonaisuutta. Odotukset palkitaan voimakkaalla loppuhuipennuksella, joka on teemaltaan iskevä ja vie kertomuksen hienosti päätökseensä.

Myös tekniseltä puoleltaan Gangs of New York on vahva paketti. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Laajoilla kuvilla esitellään oikein kunnolla filmin häikäisevän hienoja lavasteita (New Yorkin 1800-luvun puolen välin ajan taloja ja katuja rakennettiin studiolle usean korttelin verran), toinen toistaan upeampia asuja ja taidokkaasti tehtyjä maskeerauksia. Hyvää kuvausta tukee myös hyvä valaisu, sekä leikkaus. Muutamat leikkaukset ovat hassun hyppiviä, mutta pääasiassa editointi on sulavaa. Erikoistehosteet ovat mainiot ja äänimaailma iskevästi rakennettu efektejä ja Howard Shoren musiikkeja myöten. Parhaiten musiikeista jää kuitenkin mieleen U2:n The Hands That Built America -kappale, joka voitti ihan Golden Globen.




Yhteenveto: Gangs of New York on hieno kostokertomus, joka pitää koukussaan läpi kolmituntisen keston. Elokuva käynnistyy vaikuttavalla taistelukohtauksella, minkä myötä katsoja on täysillä päähahmo Amsterdamin puolella. Leonardo DiCaprio tulkitsee vakuuttavasti kostonhimoisen hahmonsa matkaa. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan mallikkaasti, mutta parhaan suorituksen tarjoaa lopulta Daniel Day-Lewis häijyn Teurastajan osassa. Elokuva on oivallisesti käsikirjoitettu ja sitäkin paremmin ohjattu. Martin Scorsese pitää tunnelmaa korkealla ja katsojaa otteessaan. Meno on jännittävää, mutta sekaan mahtuu myös komediaa ja ripaus romantiikkaakin. Kaikki johtaa iskevään loppuhuipennukseen ja lopputekstien aikana soiva U2:n mainio The Hands That Built America toimii hyvänä kirsikkana kakun päällä. Visuaalisesti filmi on komeaa katsottavaa tyylikästä kameratyöskentelyä ja näyttäviä puitteita myöten. Gangs of New York on väkevä draamaelokuva, jonka katselua suosittelen lämpimästi historiallisten elokuvien, rikosdraamojen, hyvien näyttelijäsuoritusten ja ohjaaja Scorsesen ystäville. Scorsese on vähän aikaa sitten paljastanut työstävänsä Asburyn kirjan pohjalta televisiosarjasovitusta. Saas nähdä, kuinka Gangs of New York kääntyy pienen ruudun puolelle.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gangs of New York, 2002, Miramax, Initial Entertainment Group, Alberto Grimaldi Productions


tiistai 1. marraskuuta 2022

Arvostelu: 28 päivää myöhemmin (28 Days Later - 2002)

28 PÄIVÄÄ MYÖHEMMIN

28 DAYS LATER



Ohjaus: Danny Boyle
Pääosissa: Cillian Murphy, Naomie Harris, Brendan Gleeson, Megan Burns, Noah Huntley, Christopher Eccleston, Stuart McQuarrie, David Schneider, Ricci Harnett, Alex Palmer, Bincu De Stoppani ja Jukka Hiltunen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

28 Days Later, eli suomalaisittain 28 päivää myöhemmin on Danny Boylen ohjaama kauhuelokuva. Boyle oli juuri tehnyt elokuvan The Beach (2000), joka perustui Alex Garlandin samannimiseen kirjaan vuodelta 1996. Garland kertoi Boylelle ideastaan uudenlaiseen zombielokuvaan ja Boyle innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2001 ja kuvausryhmä kohtasi suuria haasteita saada tarvittavat otokset autiosta Lontoosta. He pystyivät kuvaamaan vain vajaan tunnin ajan aikaisin aamulla, ennen kuin kadut oli aukaistava yleiseen käyttöön. Kuvaukset saatiin kuitenkin vietyä päätökseen ja lopulta 28 päivää myöhemmin sai maailmanensi-iltansa 1. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten. Elokuva oli pieneen budjettiinsa verrattuna iso menestys ja niin kriitikot kuin kauhufanit kehuivat sitä. Vuosien varrella leffa on noussut moderniksi kauhuklassikoksi, jota pidetään zombigenren uudelleen henkiin herättäjänä. Itse olin nähnyt 28 päivää myöhemmin kerran aiemmin joitain vuosia sitten, mutten silloin pitänyt siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Isossa-Britanniassa lähtee leviämään vaarallinen tauti, joka muuttaa sairastajansa raivokkaiksi ja verenhimoisiksi. 28 päivää myöhemmin mies nimeltä Jim herää sairaalasta Lontoossa, huomatakseen kaupungin autioituneen lähes kokonaan - jäljellä ovat enää kaameat taudinkantajat ja kourallinen selviytyjiä.




Nykyään Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) Tommy Shelbynä parhaiten tunnettu Cillian Murphy nähdään yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan Jiminä, miehenä, joka herää koomasta sairaalassa ja hoksaa, ettei maailma ole enää entisensä. Katsoja lähtee kiinnostuneena (joskin jännittäen) Jimin mukana selvittämään, mitä on oikein tapahtunut ja minne kaikki ovat kadonneet. Jimistä saadaan aikaiseksi kiinnostava tyyppi, jota jopa kannustaa selviytymään, mikä on turhankin harvinaista kauhuelokuvissa. Murphy sopii osaansa hyvin ja vie hahmoaan onnistuneesti eteenpäin, mitä pidemmälle tarina kulkee.
     Matkansa varrella Jim kohtaa muutamia ihmisiä, jotka ovat onnistuneet selviytymään verenhimoisten taudinkantajien valtaamassa maassa, kuten Naomie Harrisin ja Noah Huntleyn näyttelemät ystävät Selenan ja Markin, Brendan Gleesonin ja Megan Burnsin näyttelemät isän ja tyttären Frankin ja Hannahin, sekä Christopher Ecclestonin esittämän majuri Henry Westin. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Minimaalisen hahmogallerian ansiosta lähes jokaista henkilöä päästään kaivamaan astetta syvemmälle, eivätkä he onneksi jää pinnallisiksi pahviukoiksi, joiden kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Elokuvassa nähdään myös lisäksi suomalainen näyttelijä Jukka Hiltunen eläinaktivistina ja leffassa jopa kuullaan repliikki suomeksi! Torille, yhä 20 vuotta ilmestymisen jälkeen!




Aina silloin tällöin on hyvä antaa elokuville uusia mahdollisuuksia ja tämä oli erittäin hyvä esimerkki siitä. En aiemmin pitänyt 28 päivää myöhemmin -elokuvasta lähes yhtään, mutta tällä kertaa pidin siitä todella paljon. Vaikka yhä koin sen hyperaktiivisen leikkauksen paikoitellen turhan hektiseksi ja halpojen kameroiden jäljen aika mössöiseksi, nämäkään asiat eivät erityisemmin häirinneet minua. Ymmärrän nyt hyvin, miksi filmiä pidetään suuressa arvossa kauhugenressä ja erityisesti zombielokuvien joukossa - vaikkei ohjaaja Danny Boyle itse pidäkään tätä zombielokuvana. Mutta siis, onhan se juurikin sitä. Katsojien totuttua liikaakin klassisiin, laahustaviin Romero-zombeihin, Boyle ravisteli lajityyppiä uudenlaisilla, uhriaan kohti suorastaan rynnistävillä raivohulluilla. Vaikka jo ennen 28 päivää myöhemmin -leffaa oli nähty juoksevia zombeja, Boyle vei monsterit uudelle tasolle ja sai katsojat jälleen pelkäämään näitä örveltäjiä.

Boyle on rakentanut elokuvaan vallitsevan ahdistuksen tunteen ja stressitasot vain nousevat, kun katsoja näkee ensimmäistä kertaa nämä zombit täydessä vauhdissa. Leffasta löytyy useampi suorastaan piinaava kohtaus, joissa päähenkilöt todella joutuvat juoksemaan henkensä edestä, jotta eivät joudu näiden verenhimoisten sekopäiden ateriaksi. Intensiivisyyttä vain lisää Boylen tekninen työ, mutta käydään sitä läpi vasta kohta. Kauhun ohella Boyle tarjoaa yllättävänkin onnistunutta ihmisdraamaa, eikä pelkää esittää selviytymiskamppailua välillä hempeänä romantiikkana tai herkkänä isä-tytär-suhteena. Nykyään scifielokuvien Ex Machina (2014) ja Hävitys (Annihilation - 2018) ohjaajana tunnettu Alex Garland on panostanut käsikirjoituksessaan hahmoihin, eikä ole vain kirjoittanut mukaan tylsiä paperinohuita tyyppejä zombien ruoaksi. Vaikka kestoa on liki kaksi tuntia, 28 päivää myöhemmin pitää hyvin mukanaan ja kulkee yllättävänkin vauhdikkaasti loppuunsa.




Tekniseltä puoleltaan kyseessä on varsin omalaatuinen teos. Koska suuri osa budjetista kului Lontoon katujen sulkemiseen aamuvarhain, eikä aikaa ollut monimutkikkaiden kamera-asetelmien rakentamiseen, filmi päätettiin kuvata halvemmalla ja pienemmällä kameralla, joka johti lopulta hieman epätarkkaan kuvaan. Tänä päivänä isolta 4K-ruudulta katseltuna 28 päivää myöhemmin onkin paikoitellen aikamoista suttua kuvanlaadultaan, mutta samalla kuvan tietty tunkkaisuus, sottaisuus ja rosoisuus vain tehostavat leffaa. Onneksi tekijät päättivät käyttää rahansa juuri tietyin tavoin, sillä Lontoon tyhjät kadut ovat vaikuttavan aavemainen näky ja katsojasta tuntuu siltä kuin kaupunki olisi oikeasti autioitunut. Vauhdikasta kameratyöskentelyä vain nopeuttaa äkkipikainen leikkaus. Kuten aiemmin totesin, välillä nopeatempoinen editointi käy raskaaksi, mutta Boyle onnistuu hyödyntämään sitä myös tehokkaasti. Lavasteet, valaisu, maskeeraukset ja äänimaailma ovat myös hyvin rakennetut ja John Murphyn säveltämät musiikit nostavat tunnelmaa entisestään.

Yhteenveto: 28 päivää myöhemmin on erittäin mainio ja paikoitellen jopa piinaavan jännittävä kauhuelokuva. Ohjaaja Danny Boyle rakentaa tunnelmaa tehokkaasti alusta alkaen. Kuvat autioituneesta Lontoosta ovat onnistuneen hyytävät ja ensikohtaaminen raivoavien zombien kanssa on erityisen vaikuttava. Toimivan kauhun keskeltä löytyy myös mainiota ihmisdraamaa. Hahmot eivät ole pelkkiä lihankimpaleita zombien ruokalistaksi, vaan oivallisesti kehiteltyjä henkilöitä, joiden kohtaloista jopa välittää. Näyttelijät myös suoriutuvat osistaan hyvin. Halvan kameran suttuinen jälki ja hektinen leikkaus häiritsevät välillä, mutta samalla ne myös tehostavat filmiä ja luovat siihen omanlaisensa tyylin. Suosittelenkin 28 päivää myöhemmin erittäin lämpimästi kaikille kauhu- ja zombileffojen ystäville, erityisesti näin sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä vaihtoehtoinen versio elokuvan loppuhuipennuksesta.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.10.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
28 Days Later, 2002, DNA Films, British Film Council