Näyttelijät: Michael Sheen, David Tennant, Bilal Hasna, Mark Addy, Sean Pertwee, Paul Chahidi, Gloria Obianyo, Liz Carr, Quelin Sepulveda, Derek Jacobi, Tanya Moodie, Toby Jones, Crystal Yu, Andrew O'Neill ja Poppy Lee Friar
Genre: fantasia
Jaksomäärä: 1
Jakson kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 13
Neil Gaimanin ja Terry Pratchettin kirjaan Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin hienot ja oikeat ennustukset (Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch - 1990) perustuva televisiosarja Hyviä enteitä nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Amazon Prime Videossa toukokuussa 2019, joten sarjalle päätettiin tehdä jatkoa, vaikka jo ykköskausi käsitteli koko lähdemateriaalina toimineen kirjan. Heinäkuussa 2023 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten tekijät ilmoittivat työstävänsä vielä kolmannen tuotantokauden. Kuitenkin kun syksyllä 2024 useat naiset syyttivät sarjassa showrunnerina työskentelevää kirjailija Gaimania seksuaalisesta ahdistelusta, tuotanto pistettiin jäihin. Gaiman jätti projektin ja lopulta Amazonilla päätettiin tehdä kuuden jakson sijaan yksi ainoa pidempi jakso, joka veisi tarinan päätökseensä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Hyvien enteiden kolmas ja samalla viimeinen, sekä vain yhdestä ainoasta jaksosta koostuva tuotantokausi on saapunut Amazon Prime Videoon. Itse pidin sarjan avauskaudesta aika paljonkin, mutta mielestäni kakkoskausi oli pettymys ja siitä huomasi, että lähdemateriaali oli jo koluttu. Tuotannon sekoilut laskivat odotukseni finaalia kohtaan pohjamutiin, mutta katsoin silti Hyvien enteiden kolmannen kauden pari päivää sen ilmestymisen jälkeen.
Taivaassa valmistaudutaan toisen tulemisen alkamiseen, mutta kun Jumalan kirjuri Metatron, Elämän kirja ja itse Jeesus mystisesti katoavat, ylin arkkienkeli Aziraphale tarvitsee demoni Crowleyn apua korjatakseen tilanteen.
Michael Sheen ja David Tennant palaavat kolmatta ja näillä näkymin viimeistä kertaa rooleihinsa enkeli Aziraphaleksi ja demoni Crowleyksi, jotka pelaavat periaatteessa eri tiimeissä, mutta jotka ovat olleet salaa ystäviä jo vuosisatojen ajan. Kaksikon välillä tosin saattaa olla muutakin kuin pelkkää ystävyyttä. Aziraphale on noussut ylimmäksi arkkienkeliksi, jonka vastuulle on asetettu toisen tulemisen, eli Jeesuksen paluun ja samalla maailmanlopun toteutus... joskin Aziraphale toivoisi kovasti, että homman voisi hoitaa niin, että kaikilla olisi kivaa. Crowley sen sijaan pyörii ihmisten maailmassa, kyllästyttyään Taivaan ja Helvetin väliseen kinasteluun. Sheen ja Tennant ovat loppuun asti mainiot rooleissaan ja sarjan selvä valopilkku siinä kohtaa, kun itse tarina alkoi jättää kylmäksi. He ja heidän hahmonsa ovat mahtavassa kontrastissa keskenään ja Aziraphalen ja Crowleyn välistä kanssakäymistä on aina mukava seurata.
Lisäksi kaudella nähdään vanhat tutut enkelit Uriel (Gloria Obianyo), Saraqael (Liz Carr), Sandalphon (Paul Chahidi) ja Muriel (Quelin Sepulveda), sekä Jumalan kirjuri Metatron (Derek Jacobi), kun taas uusina hahmoina esitellään itse Jeesus Kristus (Bilal Hasna), sekä taikuri Harry Fisu (Mark Addy), jonka seuraan Jeesus liittyy matkatessaan ihmettelemään nykymaailmaa. Sivunäyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja parasta antia tarjoaa Addy parhaat päivänsä nähneenä taikatemppujen tekijänä, jonka korttitemput saavat kuitenkin itse Jeesuksen hämmästymään.
Hyvien enteiden finaalista on hassua puhua televisiosarjan tuotantokautena, koska kyse on tosiaan yhdestä ainoasta jaksosta. Jakso on vieläpä pikkaisen päälle puolitoista tuntia pitkä, joten enemmänkin tekisi mieli käyttää termiä "elokuva". Valitettavasti tämä pitkä jakso ei mene myöskään elokuvasta, vaan se tuntuu vain liian myöhään tehdyltä epilogilta sarjalle, joka ei osannut päättyä ajoissa. Sheen ja Tennant ovat tosiaan edelleen mainiossa vedossa ja ääripäähahmojen välistä kinastelua kuuntelee taas huvittuneena, minkä lisäksi oman kiinnostavan vivahteensa tuo modernia maailmaa ihmettelevä ylösnousemuksen tehnyt Jeesus.
Lopputulos ei kuitenkaan pääse eroon niistä kahdesta faktasta, että kolmas kausi jatkaa kakkoskauden linjalla, keksien omaa tarinaansa lähdemateriaalin päätyttyä ja että sen oli tarkoitus olla huomattavasti pidempi kuin millainen siitä lopulta tuli. Tuotantokausi... tai siis jakso käynnistyy vielä ihan menevästi, mutta kun varsinainen etsintäretki käynnistyy, loppuaika tunnutaan kiirehtivän maaliin. Vaikka kyse on maailmanlopun estämisyrityksestä, josta ei kieltämättä vauhtia puutu, on kertomus silti aika vaisu ja jännityksetön. Sarjan vannoutuneimmille faneille lopetus on todennäköisesti liikuttava, mutta minut tämä koko kausi tai jakso tai mikälie jätti aika kylmäksi.
Sarjan aiemmat jaksot ohjannut Douglas Mackinnon ei enää palannut kolmannelle kaudelle, vaan päätösjakson on ohjannut Rachel Talalay, jonka työtä ei auta tuotannon ongelmat ja niiden myötä Neil Gaimanin aloittama ja Michael Marshall Greenin ja Peter Atkinsin loppuun viemä ailahteleva käsikirjoitus. Teknisesti Hyviä enteitä jatkaa hieman halvalla linjallaan. Kameratyöskentely on kelvollista, lavasteet oivalliset ja puvustus mainiota, mutta tehosteista korostuu pienehkö budjetti ja liika digitaalisuus. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja David Arnoldin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Good Omens season 3 www.press.amazonmgmstudios.com
Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Good Omens, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2019-2026, Amazon Studios, BBC Studios, BBC Worldwide, Narrativia, Salt River Studios, The Blank Corporation
Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen
Genre: sota, draama, seikkailu, historia
Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16
Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin(Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.
Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.
Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan(Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.
Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.
Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.
Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.
Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.
Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman
Pääosissa: Michael Sheen, Bill Nighy, Rhona Mitra, Steven Mackintosh, David Aston, Kevin Grevioux, Elizabeth Hawthorne, Craig Parker, Larry Rew, Timothy Raby ja Kate Beckinsale
Genre: fantasia, jännitys, romantiikka
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Len Wisemanin kauhutoimintaelokuva Varjojen valtakunta(Underworld - 2003) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Screen Gems -yhtiö ilmoitti tekijöille haluavansa kaksi elokuvaa lisää, heti kun ykkösleffa oli todettu menestykseksi. Wiseman ryhtyi työstämään elokuvalle niin jatko-osaa, Underworld: Evolutionia (2006) kuin esiosaa, joka kertoisi vampyyrien ja ihmissusien sodan syntytarinan. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2008 ja lopulta Underworld: Rise of the Lycans sai ensi-iltansa tammikuussa 2009. Elokuva sai hieman positiivisempaa palautetta kuin lytätty kakkosleffa, mutta se ei ollut yhtä iso kassamagneetti. Itse katsoin Varjojen valtakunnan jo lapsena, mutta sen jatko-osat vasta myöhemmin. Tuolloin pidin Underworld: Rise of the Lycansista eniten. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän tänä syksynä 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko Underworld-sarjan läpi. Puolitoista viikkoa Underworld: Evolutionin jälkeen katsoin Underworld: Rise of the Lycansin.
Vuosisatoja ennen Selenen ja Michaelin kohtaamista vampyyrit ovat orjuuttaneet ihmissudet. Ihmissusi Lucian on rakastunut vampyyrijohtaja Viktorin tyttäreen, Sonjaan. Kun parin rakkaus estetään, Lucian johtaa ihmissudet sotaan vampyyrejä vastaan.
Underworld: Rise of the Lycans ei jatka Selene-vampyyrin (Kate Beckinsale) ja Michael-hybridin (Scott Speedman) tarinaa kahdesta edellisestä osasta, vaan elokuva sijoittuu aikaan satoja vuosia ennen edellisten leffojen tapahtumia ja keskittyy vampyyrien ja ihmissusien sodan alkuun. Bill Nighy ja Michael Sheen tekevät kuitenkin paluun rooleihinsa Viktorina, yhtenä ensimmäisistä vampyyreistä ja Lucianina, ensimmäisenä lycanina, joka pystyi muuttumaan ihmisestä sudeksi ja takaisin tahtonsa voimalla, eikä jämähtänyt hirviömuotoonsa. Nighy on mainion teatraalinen ja jylhä vampyyrijohtajana, joka halveksuu ihmissusia, nähden heidät pelkkinä alempina elämänmuotoina. Sheen taas tekee yllättävänkin hyvää työtä Lucianina, joka esitetään tällä kertaa huomattavasti sympaattisempana tapauksena kuin Varjojen valtakunnassa, jossa hän edusti pahiksen virkaa.
Elokuvassa nähdään myös Rhona Mitra Viktorin tyttärenä Sonjana, jolla on salainen suhde Lucianiin, sekä Steven Mackintosh, David Aston ja Elizabeth Hawthorne vampyyreinä ja yksi elokuvasarjan idean isistä, Kevin Grevioux tutussa roolissaan Luciania seuraavana Razena, joka on tässä kohtaa vielä tavallinen ihminen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa passelisti, joskin Mitra ei onnistu korvaamaan Beckinsalea vampyyrisaagan uutena naistähtenä.
Taidan edelleen seistä aiempien sanojeni takana, kutsuen Rise of the Lycansia omaksi suosikikseni Underworld-elokuvasarjasta. Jo lähtökohtaisesti pidän enemmän siitä, kun vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaiskykyjään taistelussaan, eikä meno ole The Matrixista (1999) häpeilemättömästi kopioitua tuliaseräiskintää. Lisäksi nämä legendaariset monsterit istuvat paremmin vuosisatojen taakse goottilinnoihin ja synkkiin metsiin kuin moderniin maailmaan. Elokuva on myös tarinaltaan toimiva, joskin puolentoista tunnin kestossaan kerronta on turhan hyppivää. Siinä, missä Underworld: Evolutionissa ei tuntunut olevan tarpeeksi tarinaa tunnin ja kolmen vartin kestoon, Underworld: Rise of the Lycans kaipaisi vartin tai puoli tuntia lisää, vahvistaakseen menoa.
Elokuva kompastelee hieman perinteisiin esiosa-ongelmiin. Jos on nähnyt alkuperäisen Varjojen valtakunnan, jossa selitettiin Lucianin ja Sonjan traagista rakkaustarinaa, ei elokuva pääse yllättämään. Rise of the Lycans ei kuitenkaan ole tarpeeksi vahva teos, jotta sen voisi katsoa omillaan, ennen kuin ryhtyy katsomaan muuta Underworld-sarjaa. Se on kuitenkin oikein kiva ja mielenkiintoinen katsaus tämän hirviösodan juuriin. Erityisen mielenkiintoista on, kuinka se kääntää asioita katsojan silmissä päälaelleen. Siinä, missä Varjojen valtakunnassa katsoja pistettiin kannustamaan vampyyreitä ja ihmissudet esiteltiin pahiksina, Rise of the Lycans näyttää vampyyrit huonossa valossa, ihmissusien ylimielisinä orjuuttajina. Katsoja onkin täysin Lucianin ja muiden kuu-ulvojien puolella, kun kapina vihdoin käynnistyy. Loppuhuipennus on kuitenkin harmillisen hutiloitu, jo lähtien siitä, että lopputaistelu alkaa auringon laskettua, mutta lyhyeltä tuntuvan hetken päästä aamu sarastaakin jo.
Len Wisemanin sijaan elokuvan ohjauksesta vastaa Patrick Tatopoulos, joka työsti aiempiin Underworld-leffoihin hirviöefektejä. Rise of the Lycans on Tatopoulosin ensimmäinen elokuvaohjaus ja paikoitellen sen myös huomaa. Hän ei onnistu rakentamaan mukaan kummoista jännitettä, mutta tekee kuitenkin tarpeeksi pätevää monsteriviihdettä. Danny McBride jatkaa käsikirjoittajana, yhdessä Dirk Blackmanin ja Howard McCainin kanssa. Kolmikon tekstistä löytyy onnistumisensa ja he ottavat hyvin kantaa siihen, kuinka voittajat yleensä kirjoittavat historiaa näyttääkseen skenaariossa parhaimmilta. Leffa on kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtauksissa kamera on paikoitellen liian lähellä näyttelijöitä ja taistelut on leikattu hieman liian vauhdikkaasti. Muutenkin leikkaus voisi hengittää enemmän. Lavasteet ovat näyttävät, samoin ihmissusien toteutus. Erikoistehosteet eivät tässäkään filmissä pahemmin vakuuta ja etenkin taustakankaan käytön huomaa vähän väliä. Äänimaailma jyrisee mukavasti ja säveltäjän penkille palaava Paul Haslinger tunnelmoi musiikeillaan oivallisesti.
Yhteenveto:Underworld: Rise of the Lycans on oivallinen esiosaelokuva, joka perehtyy mielenkiintoisesti vampyyrien ja ihmissusien konfliktin syntyyn. Toisaalta Varjojen valtakunnan nähneille leffa ei tarjoa pahemmin mitään uutta, mutta kertomus on silti toimiva, etenkin kun se kääntää katsojan vinkkelin nurinkurin, saaden tällä kertaa kannustamaan aiemmin pahiksina esitettyjä ihmissusia. Elokuva on turhan vauhdikkaasti kerrottu ja se kaipaisi enemmän aikaa ja tilaa hengittämiseen. Toimintakohtaukset ovat ihan passeleita ja pidän kovasti siitä, että modernien tuliaseiden sijaan vampyyrit ja ihmissudet hyödyntävät ominaisvoimiaan. Koen myös, että nämä klassiset monsterit istuvat paremmin vanhempaan aikaan, synkkiin linnoihin ja metsiin, eivätkä nykypäivän suurkaupunkeihin. Näyttelijät ovat passeleita rooleissaan, mutta tekninen toteutus on ailahteleva. Underworld: Rise of the Lycans on heikkouksineenkin oma suosikkini elokuvasarjasta ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille, jotka tykkäsivät kahdesta edellisestä osasta, mutta halusivat nähdä klassisempaa vampyyri-ihmissusi-meininkiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Underworld: Rise of the Lycans, 2009, Screen Gems, Lakeshore Entertainment, UW3 Film Productions, Sketch Films
Pääosissa: Kate Beckinsale, Scott Speedman, Michael Sheen, Shane Brolly, Erwin Leder, Sophia Myles, Bill Nighy, Robbie Gee, Kevin Grevioux, Zita Görög ja Wentworth Miller
Genre: fantasia, toiminta, kauhu
Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia
Ikäraja: 16
Underworld, eli suomalaisittain Varjojen valtakunta on Kate Beckinsalen tähdittämä fantasiatoimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Len Wisemanin, Kevin Greviouxin ja käsikirjoittaja Danny McBriden ideasta, jonka he saivat myytyä Screen Gemsille yksinkertaisella tiivistelmällä "Romeo ja Julia vampyyreillä ja ihmissusilla". Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002 ja lopulta Varjojen valtakunta sai maailmanensi-iltansa 8. syyskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, jolla kriitikot eivät kuitenkaan lämmenneet. Pelifirma White Wolf, Inc. ja kirjailija Nancy A. Collins haastoivat tekijät oikeuteen, sanoen elokuvan varastaneen heidän World of Darkness -peleistään ja Sonja Blue -kirjoistaan (1989-2002). Oikeusjuttu sovittiin salatusti tekijöiden ja haastajien kesken. Itse näin elokuvan ensi kertaa pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, kuten myös osan sen jatko-osista. Kun huomasin Varjojen valtakunnan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja arvostella sen - sekä sen jatko-osat.
Vampyyrit ja ihmissudet ovat olleet sodassa vuosisatojen ajan. Ihmissusia metsästävä Selene-vampyyri kiinnostuu Michael-nimisestä miehestä, jonka perässä ihmissudet ovat, uskoessaan Michaelin voivan kääntää sodan kulun ihmissusien eduksi.
Varjojen valtakuntaa ennen pääasiassa pukudraamoja ja romanttisia elokuvia tehnyt Kate Beckinsale hyppää tässä toiminnan ja kauhun maailmaan, mikä käänsikin hänen uransa päälaelleen seuraaviksi vuosiksi. Beckinsale näyttelee Seleneä, vampyyriä, joka metsästää ihmissusia - tai kuten niitä elokuvassa englanniksi kutsutaan, lycaneita. Beckinsale suoriutuu osastaan mainiosti, istuen täydellisesti taistelijavampyyriksi. Hän on täysin uskottava toimintakohtauksissa ja omaa oikeaa siisteyttä, eikä ihme, että Seleneä pidetään yhtenä parhaista naistoimintasankareista.
Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa vampyyrit Kraven (Shane Brolly), tähän ihastunut Erika (Sophia Myles), vampyyrien aseita kehittelevä Kahn (Robbie Gee) ja vampyyreistä vanhimpiin kuuluvat Amelia (Zita Görög) ja Viktor (Bill Nighy), ihmissudet johtaja Lucian (Michael Sheen), tiedemies Singe (Erwin Leder) ja Raze (yksi leffan idean isistä ja aikamoisella äänellä varustettu Kevin Grevioux), sekä Scott Speedmanin näyttelemä Michael, lääkeopintoja käyvä ihminen, joka ajautuu keskelle vampyyrien ja ihmissusien sotaa. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vähintään kelvollisesti. Sheen on oiva valinta pahiksen osaan ja karismaattinen Nighy sopii hyvin arvokkaaksi vampyyriherraksi, joskin osa Nighyn omaperäisistä äännähdyksistä aiheuttaa lähinnä tahatonta komiikkaa muuten synkkyyksissä patsastelevan elokuvan keskelle.
Klassikkohirviöiden ja The Matrixin (1999) faneille Varjojen valtakunta toimii takuulla ainakin jollain tapaa. Vampyyrien ja ihmissusien sota on jatkunut vuosisatojen halki aina nykypäivään asti ja se on kehittynyt muun maailman kanssa. Aiemmin öiset kamppailut kynsin ja hampain käydään nykyään aseilla. Vampyyrit ampuvat hopealuoteja, ihmissusien vastatessa tuleen omilla valkosipulia tai UV-valoa hyödyntävillä ammuksillaan. Toimintakohtauksiin tekijät ovat selvästi saaneet inspiraatiota The Matrixin näyttävistä tulitaisteluista. Mielleyhtymiä vain vahvistavat vampyyrien pitkät, mustat nahkatakit. Pistoolit löytyy toki kummastakin kädestä, koska näyttäähän se coolimmalta. Kaikkea tätä esitetään usein tietenkin hidastetusti. Vaikka pyssyt onkin mukana, monsterit hyödyntävät myös ominaisia tavaramerkkejään. Vuosien saatossa ihmissudet kykenevät muuttumaan aina tahtoessaan, eikä heidän tarvitse odottaa täysikuun ilmestyvän taivaalle, ennen kuin ryhtyvät ottamaan mittaa vampyyreistä.
Tarinallisesti Varjojen valtakunta ei ole yhtä vahva kuin sen perusideat. Michael, jonka ympärillä juoni pyörii, ei ole hahmona erityisen mielenkiintoinen ja tarvittava romanssi hänen ja Selenen välillä tuntuu hieman väkinäiseltä. Hieman löyhempänäkin tarina jaksaa silti kantaa läpi kahden tunnin keston, eikä aika pääse käymään pitkäksi. Vaikkei itse juoni nappaisikaan mukaansa, on oivaa toimintamättöä mukana säännöllisin aikavälein ja elokuvan esittelemät vampyyrien ja ihmissusien maailmat kiinnostavat, vaikka silloinkin moni juttu jää vielä tässä ykkösleffassa todella pintapuoleiseksi. Filmin vahvuus löytyy vampyyrien ja ihmissusien sodan lähtökohdista ja miksi taistelu jatkuu edelleen. Muistaako kukaan enää syytä? Jotain fiksua ja merkittävää sanottavaa löytyy siitä, että todellisten sotien tapaan sivullisia uhreja ovat usein myös liipaisinta painavat sotilaat, jotka toimivat lähinnä korkeamman aseman tyyppien pelinappuloina.
Elokuvan ohjauksesta vastaa toinen idean isistä, Len Wiseman, joka oli aiemmin työskennellyt leffa-alalla avustus- ja efektipuolilla. Ensikertalaisohjaajaksi Wiseman suoriutuu ihan pätevästi hommastaan, tarjoten menevää rytinää. Idean kolmas isä Danny McBride (ei se koomikko kuitenkaan) toimii käsikirjoittajana ja vaikka McBriden teksti on hieman puutteellinen, löytyy siitä onnistumisensakin. Visuaaliselta anniltaan Varjojen valtakunta on pääasiassa toimiva ja elokuva näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa kanssa. Kameratyöskentely on suurimmaksi osaksi tyylikästä ja leikkauskin on ihan sujuvaa, eikä äidy tappeluissa pelkäksi sillisalaatiksi. Lavasteet ovat näyttävät, puvut hienot ja maskeeraukset upeat. Asuin toteutetut ihmissudet ovat näyttävät ilmestykset, mutta kun asut vaihtuvat digimonstereihin, on ero liiankin selvä. Elokuvan tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten ja varsinkin hahmojen sisällä sisuskalujen muutoksia esittelevät digikuvat ovat kiusallisen kökköjä. Äänimaailma rymistelee oivallisesti ja Paul Haslinger tuo kivasti lisätunnelmaa musiikeillaan.
Yhteenveto:Varjojen valtakunta on mainio fantasiatoimintaelokuva, jossa klassiset monsterit ottavat toisistaan mittaa The Matrixia kovasti lainaillen. Vampyyrien ja ihmissusien konflikti on oivallisesti rakennettu ja se tarjoaa useita päteviä toimintakohtauksia, joissa niin olentojen ominaiskyvyt kuin aseet pääsevät oikeuksiinsa. Vuosisatojen mittaisesta sodasta löytyy myös syvempää puolta, kun ryhdytään tutkimaan sen taustoja ja tosielämällekin hyvää pointtia siitä, kuinka myös sotilaat ovat usein sivullisia uhreja ja pelkkiä nappuloita, suojassa juonittelevien takapirujen kierossa pelissä. Itse Michaeliin liittyvä tarina ei ole kiinnostavimmasta päästä, mutta antaa tarpeeksi hyvät raamit hahmojen jahdille. Kahden tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja leffaa kelpaa katsella uudelleenkin. Näyttelijät suoriutuvat hieman vaihtelevasti rooleistaan. Kate Beckinsale vakuuttaa pääroolissa Selenenä, Michael Sheenin onnistuessa pääpahis-ihmissuden osassa. Lukuun ottamatta parhaat päivänsä vuosia sitten nähneitä digitehosteita, elokuva myös näyttää hyvältä goottimaisen kuvastonsa ja onnistuneesti maskeerattujen ja puvustettujen monstereidensa kanssa. Jos vampyyrit ja ihmissudet ovat lähellä sydäntä, kannattaa Varjojen valtakunta katsoa nyt, kun syksy lähestyy ja illat pimenevät nopeammin, oli elokuvaa nähnyt aiemmin tai ei.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Joseph Kosinski Pääosissa: Garrett Hedlund, Jeff Bridges, Olivia Wilde, Bruce Boxleitner, James Frain, Michael Sheen, Beau Garrett, Jeffrey Nordling ja Cillian Murphy Genre: scifi, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Steven Lisbergerin tieteiselokuva Tron(1982) ei ollut ilmestyessään iso menestys, mutta se nousi vähitellen sellaiseen kulttiasemaan, että Walt Disneyllä pyöriteltiin vuosia ideaa jatko-osasta. Alkuperäisestä filmistä nuorena innostunut tuottaja Sean Bailey sai 2000-luvun alussa studion suostumaan ideoihinsa jatkolle. Ensikertalaisohjaaja Joseph Kosinski palkattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2009. Tron: Legacy, eli suomalaisittain Tron: Perintö sai ensi-iltansa joulukuussa 2010 ja se oli taloudellinen hitti, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaista äänitehosteista, mutta joka sai ristiriitaiset arviot niin kriitikoilta kuin alkuperäisen elokuvan faneilta. Itse en ollut nähnyt alkuperäistä Tronia, mutta kävin silti katsomassa Tron: Perinnön leffateatterissa enoni kanssa, kun se ilmestyi. En pitänyt filmiä kovin kummoisena, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Tronin sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin samalla antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden..
20 vuotta Kevin Flynnin mysteerisen katoamisen jälkeen hänen poikansa Sam päätyy seikkailulle matriisiin, täynnä taistelevia ja kilpailevia ohjelmia. Etsiessään isäänsä matriisista, Sam joutuu kohtaamaan Kevinin luoman pahan tekoälyn, Clun.
Jeff Bridges ja Bruce Boxleitner palaavat rooleihinsa Kevin Flynniksi ja Alan Bradleyksi alkuperäisestä Tron-elokuvasta. Alkuperäisen leffan tapahtumien myötä kaksikko nousi ENCOM-yhtiön johtoon, kunnes Kevin katosi yllättäen ja Alankin päädyttiin korvaamaan Jeffrey Nordlingin näyttelemällä Richard Mackeylla. Boxleitnerin osuus filmissä jää lähinnä pikaiseksi visiitiksi ruudulla fanien iloksi, mutta Bridges pääsee tekemään ihan tuplaroolin niin Kevininä kuin tämän luomana tekoälynä Cluna, joka on kaapannut vallan matriisista. Clu on päätetty toteuttaa digitaalisen nuorennustekniikan avulla, mikä saa Bridgesin näyttämään todella hämmentävältä videopelihahmolta läpi leffan. Ei olekaan ihme, jos Clun ensimmäisissä kohtauksissa menee täysin ohi, mitä hahmolla on sanottavanaan, sillä katsoja kummastuu niin suuresti digi-Bridgesin luonnottomista kasvoista. Muistan nuorennusefektin näyttäneen tökeröltä jo elokuvan ilmestyessä, eikä aika todellakaan ole ollut ystävällinen tehosteelle. Kökön efektin takia hahmoa on vaikea ottaa tosissaan, eikä Clu onnistu muodostamaan kummoista pahista.
Kevinin sijaan elokuvan päähenkilönä kuitenkin toimii hänen poikansa Sam Flynn, jota näyttelee Garrett Hedlund. Hedlund ei omaa Bridgesin karismaa, mutta suoriutuu silti ihan kelvollisesti roolistaan, jonka ongelma on lähinnä tylsästi kirjoitettu henkilö. Sam ei ole kovinkaan kiinnostava sankari, eikä katsojaa saada kummemmin innostumaan hänen isäetsinnästään videopelimaailman sisällä.
Lisäksi leffassa nähdään myös Olivia Wilde Quorra-ohjelmana, joka ryhtyy auttamaan Samia, James Frain Clun oikeana kätenä Jarvisina, Michael Sheen yökerhoa pyörittävänä ohjelmana Castorina, sekä Cillian Murphy alkuperäisestä Tronista tutun Edward Dillingerin (David Warner) poikana. Wilde istuu varsin pätevästi toimintasankarittaren osaan, joskin myös hänen hahmonsa jää aika pahviseksi. Sheen taas tekee kiusallisen yliampuvaa työtä Castorina, joka ei tunnu istuvan mukaan ympärillä olevaan elokuvaan.
Kuten alkuperäisen Tronin arvostelussani kirjoitin, arvostin filmin teknisiä saavutuksia ja alaa mullistavia tietokonetehosteita, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei filmin visuaalinen puoli ollut kestänyt aikaa erityisen hyvin. Tähän kun lisäsi vielä tylsät henkilöhahmot ja hieman ponnettoman tarinan, ei Tron tarjonnut itselleni kummoista elämystä. Sen sijaan se sai minut kiinnostumaan Tron: Perinnön uudelleenkatselusta, jos se vaikka toimisikin paremmin nyt, kun olin nähnyt alkuperäisen teoksen. Valitettavasti ei. Jatko-osaa vaivaavat samat ongelmat kuin alkuperäistä teosta, mutta sen ei voi sanoa olleen elokuva-alaa mullistava millään lailla. Mukana on ilmestymisvuotenaan vaikuttavia tehosteita, joista kaikki eivät ole kestäneet aikaa, sekä hieman tylsiä hahmoja ja ponneton tarina. Isän etsimisestä voisi tarinana saada vahvan ja jopa liikuttavan, mutta Tron: Perintö ei millään tavoita katsojan tunteita.
Heikkouksistaan huolimatta leffa on kuitenkin ihan passelia popcorn-viihdettä, joka tarjoaa tarpeeksi menoa ja meininkiä, jotta muutamaa minuuttia yli kahden tunnin kesto kuluu nopeasti. Vauhdikkaat valopyöräkisat ovat tämänkin Tron-seikkailun parasta antia ja vaikka ne eivät tarjoa jännitettä, ovat ne sentään komeaa katseltavaa. Myös lopputaistelusta löytyy tyylikästä menoa, joskin muuten finaali tuntuu antikliimaksilta. Isä-Flynnin luomaa virtuaalimaailmaa saadaan laajennettua ja päivitetty toimivasti 2000-luvulle, pitäen silti kaiken istuvana 1980-luvun retropeliin. Faneille elokuva tarjoaa luultavasti suurempaa riemua, mutta itse koin Tron: Perinnön aika keskinkertaiseksi scifiseikkailuksi, joka kieltämättä näytti ilmestyessään päheältä 3D:n kera isolta valkokankaalta.
Elokuvasta voi nähdä ohjaaja Joseph Kosinskin ensikertalaisuuden. Hän luottaa täysillä erikoistehosteiden voimaan, muttei saa luotua todellista seikkailun henkeä, joka imaisisi katsojan tapahtumiin mukaan ja saisi välittämään näistä hahmoista. Jälkimmäinen johtuu myös Edward Kitsisin ja Adam Horowitzin käsikirjoituksesta, jonka lähtökohdissa olisi potentiaalia parempaan lopputulokseen. Onneksi elokuva kuitenkin säväyttää teknisellä toteutuksellaan. Digi-Bridgesiä lukuun ottamatta erikoistehosteet ovat erittäin mainiot ja niitä esitellään tyylikkäällä kuvauksella. Puvustustiimi on tehnyt erinomaista työtä asujen kanssa. Siinä, missä alkuperäisen tekijät joutuivat kikkailemaan saadakseen tummia kokovartaloasuja pitkin kulkevat viivat loistamaan neon-värein, tässä puvustajat ovat rakentaneet asuihin valot. Jälki on todella näyttävää ja muutenkin elokuvan valaistus on hienosti suunniteltu ja toteutettu. Myös äänimaailma on onnistunut tehosteista Daft Punkin säveltämiin musiikkeihin. Paikoitellen musiikit eivät täysin istu kohtauksiinsa, mutta Daft Punkin työ on silti yksi leffan parhaista puolista ja ranskalaisduon teknojumputusta kuuntelee mielellään katsomatta leffaa siinä samalla. Daft Punk myös tekee pikaisen cameon Castorin klubilla, vähemmän yllättäen DJ-kaksikkona.
Yhteenveto:Tron: Perintö on keskinkertainen jatko-osa tieteisklassikolle. Elokuva viihdyttää ihan mukavasti ja tarjoaa aika ajoin näyttävää meininkiä, mutta sen tarina ei sisällä todellista koukkua ja tunnepuoli on varsin latteaa. Hahmot jäävät harmillisen pahvisiksi, jolloin heidän koettelemuksistaan ei jaksa pahemmin kiinnostua tai heidän kohtaloistaan välittää. Näyttelijät tekevät kuitenkin ihan kelpo työtä sillä, mitä heille on annettu. Visuaalisesti filmi on ailahteleva paketti. Osa erikoistehosteista näyttää yhä hienoilta, kun taas toiset (erityisesti digi-Bridges) ovat pahasti ajan julmien hampaiden nakertelemia. Äänimaailma jytisee vaikuttavasti ja Daft Punkin säveltämä musiikki on yksi elokuvan parhaista puolista. Jos alkuperäinen Tron iskee lujaa, voi hyvin olla, että myös Tron: Perintö toimii. Jos taas ensimmäinen filmi jätti kylmäksi, kakkonen tuskin muuttaa katsojaansa faniksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras,13.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tron: Legacy, 2010, Walt Disney Pictures, Sean Bailey Productions, John Thomas Special FX, Prana Studios, LivePlanet
Ohjaus: Stephen Gaghan Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.
Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.
Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille. Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.
Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.
Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.
On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.
Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Mackenzie Foy, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Nikki Reed, Kellan Lutz, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Billy Burke, Michael Sheen, Casey LaBow, Dakota Fanning, Jamie Campbell Bower, Christopher Heyerdahl, Lee Pace, Rami Malek, Booboo Stewart, Chaske Spencer, Julia Jones, Guri Weinberg, Noel Fisher, Joe Anderson ja Maggie Grace Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta Kesto: 1 tunti 55 minuuttia Ikäraja: 12
Stephenie Meyerin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus(Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat isoja menestyksiä, joten myös kirjasarjan viimeinen osa päätettiin tehdä elokuvaksi.Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) innoittamana myös tämän sarjan kanssa päätettiin jakaa viimeinen kirja kahdeksi elokuvaksi. Filmien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja Twilight - Aamunkoi, osa 1(The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1) sai ensi-iltansa marraskuussa 2011. Vuotta myöhemmin sarja vihdoin päättyi, kun Twilight - Aamunkoi, osa 2 ilmestyi teattereihin. Monille kyseessä oli vuoden odotetuin elokuva ja filmi olikin iso menestys. Kriitikot eivät sille kuitenkaan lämminneet. Itselläni oli vuosien 2010 ja 2011 aikana sellainen vaihe, että pidin Twilight-leffoja (ja jopa kirjoja) ihan kelpo teoksina. Tämä vaihe alkoi tosin jo katoilla, kun vihdoin näin sarjan huipennusosan, enkä pitänyt siitä kovin paljoa. Katsoin sen kerran uudestaan, mutta se ei silloinkaan toiminut, joten ajattelin, että minun osaltani Twilightien katselu taisi olla tässä. Kuitenkin aloitettuani kirjoittamaan arvosteluita Elokuvan taikaa -sivulle, minun on aina välillä tehnyt mieli katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne. Lopulta eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin alkuperäisen Twilightin ja kökköydestään huolimatta se oli tarpeeksi hupaisaa viihdettä, joten katsoin seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Koska Aamunkoi -leffat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä, katsoin ne kolmantena päivänä peräkkäin.
Bella Swan on muuttunut vampyyriksi, ja hänelle ja Edward Cullenille on syntynyt tytär nimeltä Renesmee. Tyttären kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla, kun Volturit saavat kuulla syntymästä ja haluavat tappaa uhkana kokemansa lapsen.
Kristen Stewart palaa (toivottavasti) viimeistä kertaa Bellan rooliin ja hahmolle on vihdoin keksitty jotain oikeaa käyttöä. Kun edellisissä osissa kaikkien täytyi vain koko ajan suojella Bellaa, tässä leffassa hän pystyy viimeinkin suojelemaan itseään. Vampyyrinä Bellasta on vihdoin saatu kiinnostava hahmo ja onkin harmi, että tämä tapahtui vasta sarjan päätösosassa. Millaisiakohan aiemmat elokuvat olisivat olleet, jos Bella olisi ollut niissäkin kiinnostava tai pidettävä? Eivät varmaan kovin paljon parempia, sillä Bellaa olisi silti esittänyt Stewart. Vaikka Stewart pääsee viimein olemaan jotain muutakin kuin avuton neitokainen ja hän osoittaa olevansa myös kova mimmi, ei hän vieläkään osaa näytellä. Hauskasti ja jokseenkin ironisesti elokuva jopa sisältää kohtauksen, jossa muiden vampyyrien täytyy opettaa hänelle, miten näytellä ihmistä, aivan kuin tekijät haluaisivat osoittaa, kuinka turhauttavaa hänen kanssaan on työskennellä. Robert Pattinsonin esittämä Edward Cullen pääse edellistä osaa paremmin esille, eikä hänen tarvitse tällä kertaa näytellä pelkästään huolestuneella ilmeellä. Sitäkin on luvassa, mutta edellisistä osista huolimatta Edward on selvästi innoissaan Bellan muutoksesta. Hänen hahmollaan ei ole enää oikein mitään tarjottavaa, mutta Pattinsonin ollessa hieman Stewartia tasokkaampi näyttelijä, on ihan hyvä, että hän pyörii yhä mukana. Sen lisäksi, että Bella muuttui vampyyriksi Twilight - Aamunkoi, osa 1:n lopussa, hän ja Edward saivat myös tyttären, Renesmeen, jota esittää Mackenzie Foy. Tai esittää ainakin loppupäässä, kunhan edellisestä osasta tuttu digikammotus-vauva ensin hieman kasvaa. Hahmona Renesmeestä ei ole saatu aikaiseksi mitä kiinnostavinta, eikä häntä ehditä rakentamaan tarpeeksi, mutta onhan se hienoa, että tällä kertaa Twilightissa päähenkilö suojelee jotakuta, eikä toisin päin. Ihmissusi Jacob Blackin (Taylor Lautner) mukanaololle on vaikea löytää syytä. Hahmo on menettänyt kiinnostuksensa Bellaa kohtaan, sekä kadottanut inhonsa vampyyrejä kohtaan. Jacob pyöriikin jaloissa lähinnä Renesmeen takia, johon hän edellisen osan päätteeksi leimaantui, mikä eväsi katsojilta viihdyttävän vampyyri-ihmissusi-taiston. Leimautumisella kai yritetään jollain tapaa perustella pedofiliaa, en ole täysin varma. Oli se sitten "susijuttu", kuten Jacob yrittää puolustella tai ihan vain lapsiinsekaantumista, tilanne ei saa pitämään Jacobista yhtään sen enempää.
Edwardin perheenjäsenet, Bellan Charlie-isä (Billy Burke) ja tutut ihmissudet tekevät myös paluun, mutta monet muut vanhat hahmot loistavat poissaolollaan. Vaikka tavallaan kiinnostaisi tietää, miten Bellan äiti reagoi tyttären muutokseen, oli hahmo niin tyhjentävä, ettei häntä jää kaipaamaan. On myös hienoa, että läpi sarjan täysin yksiulotteisina pysyneet Bellan luokkakaverit tekivät viimeisen esiintymisensä edellisessä osassa. Vaikka Charlien rooli ei ole tässä osassa kovin iso, on silti helppo todeta, että Burke pitää tasonsa ja tekee joka leffan parhaimman roolityön. Peter Facinelli pääsee tosin lähelle mukavana Carlisle-tohtorina. Toisin kuin aiemmin, Alice (Ashley Greene) ja Jasper (Jackson Rathbone) jäävät hyvin vähälle ruutuajalle, mutta sen sijaan tympeä Rosalie (Nikki Reed) ja lihaksiaan pullisteleva vitsiniekka Emmett (Kellan Lutz) nostetaan esille. Olin tyytyväinen, että ennen täysin varjoon jäänyt Edwardin Esme-äitikin (Elizabeth Reaser) pääsee parissa kohtaa selkeästi esille. Tutut susiheput Sam (Chaske Spencer), sekä sisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) viettävät suurimman osan ajasta susimuodossaan. Pari kertaa aiemmin sarjassa esiintyneet Volturit nousevat vihdoin tarinan antagonisteiksi ja vaikka Michael Sheen vetää pahisroolinsa yli Volturi-johtaja Arona, on hänen naurunsa timanttia! Aron kanssa pyörivä kaksikko vanha Marcus (Christopher Heyerdahl) ja muotitajuton Caius (Jamie Campbell Bower) saavat hieman enemmän ruutuaikaa, mutta jäävät silti hyvin tylsiksi hahmoiksi. Dakota Fanningin esittämän Jane-kiduttajan voimia ei valitettavasti päästä hyödyntämään tarpeeksi, vaan hahmolle on luotu vielä vaarallisempi veli nimeltä Alec (Cameron Bright), jonka pahoja voimia pohjustetaan pitkän kohtauksen verran, mutta sitten hahmo unohdetaankin täysin. Alecin ja Renesmeen lisäksi leffassa nähdään iso liuta uusia hahmoja, jotka ovat lähinnä Carlislen vampyyrituttuja, jotka saapuvat auttamaan Culleneita. Suuri osa näistä hahmoista ei saa minkäänlaista kunnon esittelyä, mutta heidät tuodaan mukaan joka tapauksessa. Ainoat mainitsemisen arvoiset ovat Aamunkoi, osa 1:ssä pikaisesti nähty sähkövoimainen Kate (Casey LaBow), rokkarityyliä edustava Garrett (Lee Pace), hulvattomilla venäläisaksenteilla varustettu kaksikko Vladimir (Noel Fisher) ja Stefan (Guri Weinberg), sekä Mr. Robot -sarjalla (2015-) tunnetuksi nousseen Rami Malekin näyttelemä Benjamin, joka ei kuulu sarjaan mukaan millään tavalla. Hahmo muistuttaa enemmän supersankaria kuin vampyyriä outojen voimiensa kanssa. Benjamin pystyy nimittäin ohjailemaan vettä, tulta, hiekkaa ja ties mitä mielensä voimalla kuin mikäkin Avatar. Hänen takiaan homma muuttuu paikoitellen niin naurettavaksi, että elokuvan vakavaa tunnelmaa ei pysty mitenkään ottamaan tosissaan.
Viimeistään Benjaminin voimat saavat katsojat pohtimaan, mistä ihmeestä näiden vampyyrien voimat oikein tulevat? Stephenie Meyer on kertonut, ettei hän tiennyt vampyyreistä mitään ennen "Twilightin" kirjoittamista, mutta mistä hän keksi, että vampyyreillä olisi jotain supervoimia? Edwardin kyvyn lukea ajatuksia ja Alicen kyvyn nähdä tulevaisuuteen vielä katsoo sormien läpi, sillä ne tapahtuvat vain hahmojen päässä. Ne eivät ole mitään näkyviä voimia. Benjaminin yliampuvat kyvyt ja Katen sähkökädet saavat lähinnä kohottelemaan kulmia. Halusiko Meyer sittenkin kirjoittaa supersankareista? Sen lisäksi, että katsojana pohtii, miksi ihmeessä vampyyreillä on voimia, alkaa samalla pohtimaan, miksei joillain vampyyreillä ole voimia? Mikä tekee joistakin erityisempiä kuin toisista? Lisäksi elokuva ei vieläkään vastaa kysymykseen, mitä monet ovat pohtineet jo ensimmäisestä osasta alkaen: miksi ihmeessä monien voimat eivät tehoa Bellaan? Hänellä oli vampyyrivoimia jo ennen kuin hänestä tuli vampyyri, miksi? Ai niin, koska Meyer ei suunnitellut sarjaansa etukäteen, vaan kirjoitti vain sen, mitä hänen mieleensä juolahtaa. Miksi muut uudet vampyyrit eivät pysty vastustamaan ihmisverta, mutta Bella kykenee siihen helposti? En tiedä, enkä usko Meyerinkään tietävän. Tai edes välittävän.
Epäkohdat kuitenkin sikseen - millainen elokuva Twilight-sarjan huipennusosa on? Tätä hetkeä varten rakennettiin neljän leffan ajan, mutta oliko se kaiken vaivan arvoista? Twilight - Aamunkoi, osa 2:sta kieltämättä löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena elokuva on pettymys jopa niille, jotka eivät ole pitäneet aiemmista osista. Ilman lämmittelyjä leffa lähtee samantien liikkeelle siitä, mihin edellinen osa päättyi; Bellan avatessa silmänsä ensimmäistä kertaa vampyyrinä. Tätä hetkeä on odotettu siitä lähtien, kun Bella ja Edward rakastuivat toisiinsa, mutta eipä filmi tietenkään osaa käsitellä asiaa kunnolla. Leffan mielenkiintoisimmat asiat kiirehtivät liikaa, sillä tekijät kokivat tarvetta jättää tilaa uusille hahmoille, jotka eivät saa millään lailla tarpeeksi ruutuaikaa, jotta heistä kiinnostuisi edes vähän. Kun Culleneille selviää, että Volturit tietävät Renesmeestä ja luulevat tämän olevan laiton vampyyriksi muutettu lapsi, elokuva alkaa vain rakentamaan tunnelmaansa kohti huipennusta. Cullenit keräävät itselleen joukkoja mahdollista taistelua varten ja hieman näytetään, mitä nämä supersankari... anteeksi, vampyyrit osaavat tehdä.
Eipä siinä, tavallaan jännitteen rakentaminen on ihan kivasti toteutettu. Se saa katsojan ajattelemaan, että nyt todella on kyse huipennuksesta, mikä päättäisi sarjan. On myös pakko todeta, että elokuvan lopputaistelu on oikeasti viihdyttävää katseltavaa. Edellisten osien tavoin tässäkin taistossa nähdään irtoraajoja, mutta tietty täysin verettömiä, jotteivät nuorimmat fanit näe painajaisia. Taistelu käy yliampuvissa mitoissa, mutta toisaalta se saa herätettyä samoja tunteita kuin sarjan avauselokuva, joka oli niin naurettava, että se muuttui viihdyttäväksi. Mutta sitten, sen sijaan, että tekijät olisivat päättäneet räväyttää oikein kunnolla, he päättävätkin viime hetkellä pilata koko jutun. Olemme juuri katsoneet tätä sarjaa kymmenen tunnin verran ja ihan lopuksi tekijät päättävät näyttää isoa keskisormea kaikille. Lopun tarkoituksena on kai osoittaa, ettei toisten repiminen riekaleiksi ole vastaus ongelmiin, mutta toteutus on niin laimea ja niin antiklimaattinen, että oikein raivostuttaa. Noh, on se kai parempi kuin kirjan finaali, joka koostuu pelkästä puhumisesta, mutta se jättää silti pahan jälkimaun. Vaikka olin nähnyt koko Twilight-sarjan jo pariin otteeseen aiemmin, sanoin silti ääneen leffan jälkeen: "Tässäkö tämä nyt oli?"
Taistelun päätöksestä ja kehnoista hetkistä huolimatta tämäkään osa ei kuitenkaan ole huono. Muutaman viihdyttävän hetkensä ja sen takia, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, eikä avuton neito pulassa, Aamunkoi, osa 2 nousee juuri ja juuri edellisen osan yläpuolelle. Myös filmin lopetus, jossa kerrataan edellisien osien tapahtumia saa huijattua katsojaa ihan menevästi siitä, että sarja olisikin ollut eheä kokonaisuus, eikä viideksi leffaksi venytetty ohut romanssi.
Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Bill Condon, joka on jälleen kerran tehnyt parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu. Käsikirjoittaja Melissa Rosenbergkin joutuu hyvin pitkälti kulkemaan Meyerin ehdoilla, mutta on hienoa, että hän on saanut muutettua kirjan pitkästyttävän lopetuksen. Rosenbergin suurin ongelma on, ettei hän ole saanut tungettua jättimäistä hahmokaartia alle kahden tunnin filmiin. Leikkaus on myös liian kiirehtivää, mutta on Twilight - Aamunkoi, osa 2 kuitenkin oivallisesti kuvattu. Visuaaliset tehosteet eivät vieläkään ole edes 130 miljoonan dollarin budjetilla niin hyvät kuin tämän kokoiselta elokuvalta voisi odottaa. Digisudet näyttävät paremmilta kuin aiemmin, mutta edellisestä osasta tuttu digivauva on tässäkin mukana ja näyttää ihan yhtä hirvittävältä. Jostain syystä Renesmeen kasvot on digitalisoitu myös silloin, kun lapsi kasvaa isommaksi, mikä on kertakaikkiaan surkea idea. Surkeampi on toteutus, jossa diginaama tuntuu liikkuvan luonnottamasti lapsen päässä. Äänimaailma on kuitenkin mainio, vaikka loppuhuipennus muuttuukin aikamoiseksi sekamelskaksi, eikä Carter Burwell ole saanut sävellettyä mitään muistettavaa. Edellisen osan tavoin myös tässä leffassa kuullaan tuttuja sävelmiä ensimmäisestä Twilightista.
Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 2 on hyvin antiklimaattinen huipennus elokuvasarjalle. On hienoa, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, ja hänestä saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, joka osaa itse tehdä asioita, eikä tarvitse muita hahmoja suojelemaan, mutta Stewartin taidottomuus pilaa senkin ilon. Elokuva onnistuu ihan mukavasti kasvattamaan jännitettään, kun Cullenit keräävät joukkoja tukemaan heitä Voltureita vastaan, minkä lisäksi lopputaistosta on saatu aikaiseksi menevää viihdettä, mutta koko tunnelman nostatus onnistutaan kuitenkin pilaamaan ihan viime hetkellä. Lopuksi katsojalle jää vain hyvin hämmentynyt olo, että tähänkö tämä sarja nyt sitten jätetään? Tekijöillä ja näyttelijöillä ei tunnu olevan enää paljoa annettavaa sarjalle, vaan päätösosa on vain hoidettu pois alta, jotta sarja on vihdoin ohi. Loppujen lopuksi tämäkin Twilight-elokuva on heikko, mutta jostain syystä en kykene inhoamaan tätäkään sarjan osaa. Leffasta löytyy huonoja ja jopa naurettavia puolia, kuten Benjaminin supervoimat, mutta jokin filmissä ja koko filmisarjassa sai minut viihtymään tarpeeksi, jotta pystyin katsomaan leffat sujuvasti kokonaan. Ei Twilight - Aamunkoi, osa 2 hyvä ole, mutta on sitä huonompiakin nähty ja paljon. Tätäkään osaa on vaikea suositella kenellekään muulle kuin sarjan vannoutuneimmille faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2, 2012, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Sunswept Entertainment
Ohjaus: Bill Condon Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Kellan Lutz, Billy Burke, Sarah Clarke, Chaske Spencer, Julia Jones, Booboo Stewart, Anna Kendrick, Michael Welch, Justin Chon, Christian Serratos ja Michael Sheen Genre: romantiikka, fantasia, jännitys Kesto: 1 tunti 57 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: 12
Stephenie Meyerin menestyskirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat huonosta palautteestaan huolimatta suuria hittejä, joten tietysti kirjasarjan viimeinenkin osa päätettiin kääntää elokuvaksi. Ja koska "Harry Potter" -kirjasarjan viimeinen osa päätettiin jakaa kahdeksi filmiksi, Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2 (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011), Twilight-tekijät päättivät kokeilla samaa ja tehdä sittenkin vielä kaksi elokuvaa yhden päätösosan sijaan. Molempien osien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja huipennuksen aloitus, Twilight - Aamunkoi, osa 1 ilmestyi marraskuussa 2011. Edeltäjiensä tavoin kriitikot eivät lämmenneet sille, mutta filmi oli silti iso hitti fanien ansiosta. Itse näin elokuvan vasta seuraavana kesänä, kun se ilmestyi DVD:lle. Olin jollain tapaa pitänyt edellisistä osista, mutten kuitenkaan halunnut maksaa siitä, että näkisin uuden leffan teattereissa. Niinpä odotin filmin ilmestymistä ja silloin pidin sitä ihan hyvänä jatkumona. Katsoin leffan pariin otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2014, mutta sen jälkeen en ole Twilight-leffoihin koskenut. Kuitenkin viime aikoina olen pohtinut sarjan uudelleenkatselua, jotta tietäisin, mitä olen siitä oikeasti mieltä. Eräänä päivänä päätinkin katsoa alkuperäisen Twilight-filmin ja koska se oli kaikessa kehnoudessaan hauska, katsoin heti seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Ja koska Epäilys oli paikoitellen yllättävän viihdyttävä, katsoin seuraavana päivänä Aamunkoi, osa 1:n.
Bella Swan ja Edward Cullen menevät vihdoin naimisiin, mutta heidän häämatkansa keskeytyy ikävästi, kun Bella huomaa olevansa raskaana. Ihmissudet suuttuvat tilanteesta ja Jacob Blackin täytyy päättää, onko hän lojaali heimolleen vai Bellalle.
Kristen Stewart tarjoaa tähän mennessä parhaimman roolisuorituksensa Bellana. Hän ei vieläkään näyttele luontevasti tai osaa pitää suutansa kiinni ollessaan hiljaa, mutta muuten hän tekee parempaa työtä kuin aiemmin. Häissä ja häämatkalla hän onnistuu näyttämään muutamankin aidolta vaikuttavan hymyn. Elokuvan toisella puoliskolla Bella on jo pitkällä raskaudessaan, eikä Bella todellakaan voi hyvin, kun hänen sisällään on vampyyrivauva. Hahmo näyttää oikeasti kärsivän ja Stewart on jo kolmen leffan verran osoittanut sen tunteen tulevan häneltä luonnostaan. Bella on jälleen kerran avuton hahmo, joka vain tarvitsee muiden apua, mutta tällä kertaa siihen onneksi löytyy kunnon syy. Myös Edward-vampyyriä esittävä Robert Pattinson näyttää usein tuskaiselta. Tai sitten se on hänen tapansa näytellä huolestunutta, sillä se on hänen hahmonsa isoin tunnetila koko filmin aikana. Pattinson on useissa haastatteluissa kertonut inhonneensa Twilightien tekoa ja tässä leffassa sen voi huomata kaikkein parhaiten. Hänellä ei kuitenkaan ole kovin paljoa tekemistä, sillä hänen hahmonsa on yllättävän paljon varjossa. Yhdessä kohtaa Edward pääsee avaamaan menneisyyttään, mutta siihen se jää. Taylor Lautnerin näyttelemä Jacob Black on ihan yhtä rasittava tyyppi kuin kahdessa aiemmassakin leffassa. Tällä kertaa hän ei yhtä sinnikkäästi yritä taivutella Bellaa itselleen, mutta osoittaa jatkuvasti negatiivisen mielipiteensä Bellan elämänvalinnoista. Lautner ei vieläkään tee kummoista työtä, miksi onkin outoa, että hän saa kenties eniten ruutuaikaa pääkolmikosta. Hääparin kummankin osapuolen perheenjäsenet osallistuvat tietty hääseremoniaan. Edwardin perhe - Carlisle-isä (Peter Facinelli), Esme-äiti (Elizabeth Reaser), Alice (Ashley Greene), Jasper (Jackson Rathbone), Rosalie (Nikki Reed) ja Emmett (Kellan Lutz) - nähdään tietty myös häiden jälkeen, mutta he joutuvat tyytymään osaan, missä heidän täytyy lähinnä seistä ja keskustella huolestuneina. Billy Burke on aina yhtä oivallinen Bellan isänä ja tässä osassa nähdään aiempia osia enemmän Sarah Clarken näyttelemää Bellan äitiä. Molempien osuudet ovat pienet, mutta ne tarjoavat kuitenkin ihan mukavat vanhempi-tytär -hetket. Elokuvassa nähdään myös muita vanhoja tuttuja hahmoja. Edellisessä osassa vain nopeasti esitellyt ihmissusisisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) nousevat isompaan rooliin Jacobin tueksi. Jacobin isä Billy (Gil Birmingham) käy pari kertaa pistäytymässä filmissä, mutta susia johtava Sam Uley (Chaske Spencer) on edelleen tyhjentävä tapaus. Ja kuten aiemminkin, jos tyhjentävistä hahmoista puhutaan, myös Bellan luokkatoverit Jessica (Anna Kendrick), Eric (Justin Chon), Mike (Michael Welch) ja Angela (Christian Serratos) nähdään häävieraina. Kirjailija Stephenie Meyerinkin voi bongata häistä.
Twilight - Aamunkoi, osa 1:n näkeminen ei yllättäen edellytä sarjan edellisen osan, Twilight - Epäilyksen näkemistä, sillä elokuva ei ota lainkaan huomioon sen osan tapahtumia. Victorian ja pahojen vampyyrien hyökkäystä ei mainita sanallakaan, vaan leffa voisi olla suoraa jatkumoa Twilight - Uusikuulle. Se filmi päättyi siihen, kun Edward kosi Bellaa ja siitä voisi ihan hyvin siirtyä Aamunkoihin. Tämä on hyvä esimerkki siitä, miten sarja on täynnä kaikenlaista täytettä, eikä oikea tarina etene mihinkään. Tämä on myös sääli, sillä Epäilys oli mielestäni tähän asti sarjan paras osa. Se on myös tämän jälkeen sarjan paras osa, sillä Aamunkoi, osa 1 ei ole kovin kummoinen tekele.
Elokuva kyllä alkaa ihan kivasti ja on hienoa, että tarina etenee vihdoin johonkin suuntaan. Bella ja Edward menevät vihdoin naimisiin ja on pakko myöntää, että häät ovat kelvosti toteutettu. Parasta antia ovat vieraiden kiusalliset puheet, joista kenties koko leffan tähtihetkeksi nousee Bellan isän puhe siitä, että Edwardin on parasta olla maailman paras aviomies tai muuten hän hyödyntää poliisitaitojaan jahdatessaan Edwardia maailman ääriin asti. Tästä siirrytään tietty häämatkaan ja ensimmäistä kertaa sarjan aikana alkaa tuntua siltä, että Stewartin ja Pattinsonin väliltä löytyisi jonkinlaista kemiaa! Häämatka on itse asiassa ihan kivaa, vaikkakin hyvin siirappista seurattavaa. Toisaalta, voiko häämatkaa kutsua onnistuneeksi, jos sen aikana romanssi ei muutu hieman imeläksi? Ensimmäisen kerran katsojana huomaa ajattelevansa, että onpas kiva, kun nämä kaksi löysivät toisensa - ehkä tämä sarja voisikin pysyä samalla viihdyttävyyden tasolla edellisen osan kanssa.
Ja sitten tunnelma synkistyy, kun Bella tulee raskaaksi tavallaan todella softcore-, mutta samalla hyvinkin rajun seksisession takia. Raskaudesta on tehty yllättävänkin kiinnostava, sillä kukaan ei voi tietää, millainen sekasikiöpentu Bellan sisällä kasvaa. On aivan pakko kehua maskeeraustiimiä, joka sai Bellan näyttämään aidosti sairaalta ja inhottavan laihalta. Ja kuten jo sanoin, Stewart näyttää yleensäkin tuskaiselta ja tässä hän voi hyödyntää sitä taitoa roolityössään, jolloin hän jopa sopii osaansa. Raskaus voisi olla mielenkiintoista, jos tilannetta ei olisi toteutettu näin hätäisesti ja jos leffa osaisi keskittyä olennaiseen. Mikä siinä on, että aina kun Twilightissa onnistutaan keksimään jotain hyvää, sitä ei osata käsitellä, vaan tarina lähtee sivuraiteille? Nimittäin sen sijaan, että elokuva keskittyisi Bellaan, se alkaa yhtäkkiä keskittymään Jacobiin. Tiedän kirjankin tekevän näin, sillä olen lukenut sen (se oli sellainen vaihe elämässäni...), muttei se silti ole järkevä idea. Tähän asti koko sarja on tapahtunut Bellan näkökulmasta, joten on typerää tässä kohtaa vaihtaa päähenkilö päätrion ärsyttävimpään hahmoon.
Twilight - Aamunkoi, osa 1:n toinen puolisko onkin aika pitkäveteistä katseltavaa. Menevä potentiaali valuu hukkaan - siis kirjaimellisesti hukkaan, sillä ihmissudet eivät ole läheskään yhtä kiinnostavia tyyppejä tässä kuin vampyyrit, joiden bling bling -kyky on onneksi päätetty vähentää täysin minimiin. Tämän lisäksi elokuva alkaa käsittelemään aborttivaihtoehtoa hyvin yksipuolisesti. Sen sijaan, että leffa onnistuisi luomaan kunnon pohdintaa siitä, pitäisikö Bellan tehdä abortti, sillä on suuri vaara, että hän kuolee synnytykseen, elokuva vain toteaa, ettei abortti ole koskaan vaihtoehto. Siihen vielä päälle, kuinka leffa tuntuu painottavan, että seksi kuuluu vasta avioliittoon, luo elokuva oudon vanhahtavan kuvan parisuhteista nykypäivän nuorille. Noh, onneksi loppuun on saatu edes minimalista jännitettä mukaan, sillä ihmissudet eivät todellakaan pidä minkään vampyyrihybridin syntymistä hyvänä ideana.
Valitettavasti aiempien osien tavoin tässäkään ei voida käydä kunnon taistoa, vaan Twilighteille tyypillisellä tavalla jostain löytyy jokin hätäinen syy sille, ettei tappelua tarvitakaan. Jos tällä oli tarkoitus näyttää, ettei väkivalta ole mikään ratkaisu, on se hieman ristiriidassa sen kanssa, kuinka usein väkivahvat vampyyrit ja paidattomat ihmissudet pullistelevat lihaksiaan toisilleen muka-uhkaavina. Elokuva päättyy hyvin ennalta-arvattavasti ja se saa kyllä katsojan haluamaan jatkoa, muttei onnistu olemaan mitään muuta kuin rahastuksen vuoksi tehty väliosa. Ei siinä, jokseenkin lupaavan alkunsa takia Aamunkoi, osa 1 on ihan katsottava leffa, mutta on vaikeaa nähdä muuta syytä sille, että kirja piti jakaa kahtia kuin rahan varastaminen innokkailta fanitytöiltä. Viimeisen "Harry Potter" -kirjan jakaminen oli täysin perusteltua, sillä kirja on täynnä oleellista tietoa lähes tuhannen sivun verran, ettei sitä voinut tiivistää yhteen leffaan pilaamatta tarinaa. Tämän kirjan olisi helposti saanut mahtumaan yhteen kahden ja puolen tunnin elokuvaan, sillä toisin kuin asiaa kirjoittava J. K. Rowling, Meyer osaa naputella pelkkää täytettä.
Elokuvan ohjausvastuu on jälleen kerran vaihtunut ja tällä kertaa puikoissa pyörii mm. uuden Beauty and the Beast - Kaunotar ja Hirviön (Beauty and the Beast - 2017) ohjannut Bill Condon. Jälleen on vaikea syyttää ohjaajaa leffan tasosta, kun ottaa huomioon lähdemateriaalin ja Melissa Rosenbergin työstämän käsikirjoituksen laadun. Condon on tehnyt parhaansa sillä, mitä hänelle on annettu. Rosenbergin kirjoittamat kehnot repliikit eivät ole mitään uutta Twilight-sarjassa ja on varmasti ollut vaikeaa venyttää ohutta tarinaa kahdeksi elokuvaksi. Aamunkoi, osa 1 on kuitenkin kahden edeltäjänsä tavoin hyvin kuvattu ja tavallaan ihan hyvin leikattu. Vaikka filmi on pitkäveteinen, voisi tiivistäminen muuttaa sitä liian kiirehtiväksi. Maskeeraustiimiä ehdinkin jo kehua, mutten voi käsittää, miten ihmeessä elokuvasarjan efektit eivät ole kehittyneet, vaikka filmillä on tuplabudjetti edelliseen osaan verrattuna? Ihmissudet näyttävät kyllä usein paremmilta kuin aiemmin, mutta lähinnä silloin, kun vieressä ei ole ihmistä korostamassa suden digitaalisuutta. Kaikkein kamalin tehoste nähdään kuitenkin vasta ihan lopussa. Se aiheuttaa pahempia painajaisia kuin glitter-vampyyrit. Äänimaailma on muuten onnistunut, mutta ensimmäisen Twilightin säveltäneen Carter Burwellin musiikit eivät ole kummoiset. Burwell on tuonut takaisin tuttuja teemoja ensimmäisestä osasta, mutta mitkään uudet sävelmät eivät tee vaikutusta.
Edellisten osientavoin myös Aamunkoi, osa 1:stä on olemassa pidennetty versio, jota ei ole kuitenkaan saatavilla Suomessa. Pidennetyssä versiossa filmi esimerkiksi alkaa eri tavalla, Volturien saadessa kutsun Bellan ja Edwardin häihin, minkä lisäksi myös häämatkaa ja loppuhuipennusta on pidennetty.
Yhteenveto:Twilight - Aamunkoi, osa 1 alkaa menevästi, mutta puolen välin kohdalla voi jo huomata, että kyseessä on pelkkä rahastuksen takia tehty väliosa vailla kunnon tarinaa. Päähahmon vaihtaminen Bellasta Jacobiin on typerä ratkaisu, etenkin kun Bellasta on vihdoin tehty kiinnostava. Tästä suuri kiitos kuuluu tosin lahjakkaalle maskeeraustiimille, jotka tekivät huikeaa työtä saadessaan Bellan näyttämään riutuneelta. Elokuvan toinen puolisko on todella kehnosti toteutettu ja ilman huvittavia häähetkiä ja imelää häämatkaa (jolloin päätähdet Stewart ja Pattinson osoittavat vihdoin, että he olivat oikeastikin parisuhteessa) Aamunkoi, osa 1 olisi sarjan heikoin tekele. Tämä "kunnia" kuuluu yhä Uusikuulle, muttei tämä leffa kovin paljon parempi tai kiinnostavampi tekele ole. Jopa loppuhuipennuksesta on tehty laimea. Huonointa koko elokuvassa on kuitenkin eräs digihirvitys ihan lopussa, mikä saa katsojan silmät suurentumaan järkytyksestä. Miten yli 100 miljoonaa dollaria maksavassa megaleffassa voikin olla niin surkeita tehosteita... Suosittelen tätäkin Twilight-elokuvaa vain sarjan faneille. Muiden kannattaa pysyä kaukana koko leffasta. Sääli, sillä elokuvan alkupuolisko vaikuttaa ihan lupaavalta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, jolla pohjustetaan sarjan päätösosaa. Siitä sitten lisää ensi viikolla...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1, 2011, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Total Entertainment, Sunswept Entertainment, TSBD Canada Productions, TSBD Louisana, TSBD Productions, Zohar International
