Arvostelu: Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005)

KINGDOM OF HEAVEN - TAIVAS MAAN PÄÄLLÄ

KINGDOM OF HEAVEN

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Orlando Bloom, Eva Green, Marton Csokas, Jeremy Irons, David Thewlis, Edward Norton, Brendan Gleeson, Ghassan Massoud, Liam Neeson, Alexander Siddig, Michael Sheen, Velibor Topić, Kevin McKidd, Jouko Ahola, Nikolaj Coster-Waldau ja Iain Glen

Genre: sota, draama, seikkailu, historia

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 16

Kingdom of Heaven, suomalaiselta lisänimeltään Taivas maan päällä on Ridley Scottin ohjaama, historiasta ammentava toimintaelokuva. Historiasta kiinnostunut William Monahan työsti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Scottin kiinnostumaan siitä. Yhdessä he veivät tekstin 20th Century Foxille, joka tarttui siihen innostuneesti, Scottin edellisen historiaeepoksen, Gladiaattorin (Gladiator - 2000) oltua taloudellinen jättihitti ja parhaan elokuvan Oscar-voittaja. Jo varhaisessa vaiheessa studiopomot olivat kuitenkin huolestuneita elokuvan potentiaalisesti mammuttimaisesta pituudesta ja kun kuvausten jälkeen Scott esitteli studiolle yli kolme tuntia kestävän leikkausversion, nämä painostivat Scottia leikkaamaan leffasta huomattavasti lyhyemmän. Scott suostui ja lopulta nelisenkymmentä minuuttia lyhyempänä Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä sai maailmanensi-iltansa 2. toukokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai heikon vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta, pääasiassa juuri kömpelön leikkauksensa takia. Scott päättikin myöhemmin julkaista kotona katseltavaksi alkuperäisen, huomattavasti pidemmän leikkausversionsa, mikä sai positiivisempaa palautetta. Itse katsoin Kingdom of Heavenin ensimmäistä kertaa varmaan viitisentoista vuotta sitten. Olin pitänyt valtavasti Gladiaattorista ja kun historiantunnit siirtyivät ristiretkiin, halusin tietty heti nähdä saman ohjaajan elokuvan aiheesta. Olin kuitenkin todella pettynyt näkemääni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kun huomasin Kingdom of Heavenin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille toisen mahdollisuuden ja katsoa sen kummatkin versiot.

Vuonna 1184 Ranskassa asuva seppä Balian lähtee isänsä mukaan ristiretkelle Jerusalemiin, toivoen Pyhän maan tuovan hänelle vapahduksen, Balianin menetettyä vaimonsa ja lapsensa, mutta mies päätyykin keskelle kristittyjen ja muslimien sotaa alueesta.

Pääroolissa vaimonsa ja lapsensa menettäneenä seppä Balianina nähdään Orlando Bloom. Bloom oli vastikään noussut maailmankuuluksi tähdeksi esitettyään ensin Legolas-haltiaa Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) ja näyteltyään sitten Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous -merirosvoseikkailussa (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Bloom oli juuri saanut toisen historiallisen eeposelokuvan, Troijan (Troy - 2004) kuvaukset purkkiin, kun hänelle tarjottiin pääroolia Kingdom of Heavenissa. Aluksi Bloom oli sitä mieltä, ettei jaksaisi esiintyä jälleen yhdessä mammuttiluokan teoksessa, mutta otti roolin vastaan, päästäkseen työskentelemään ohjaaja Ridley Scottin kanssa. Valitettavasti omasta mielestäni Bloom ei ole kummoinen valinta rooliin. Edellisissä leffoissa hän teki hyvää työtä, mutta Kingdom of Heavenissa Bloom lähinnä patsastelee yksi-ilmeisenä ja aika tylsänä. Loppupäässä Bloom heittäytyy enemmän roolin vietäväksi, mutta pitkin elokuvaa en voinut olla pohtimatta, että onko kyse ohjaajan ratkaisusta, vai oliko Bloom lopulta liian väsähtänyt edellisten megaprojektiensa jäljiltä? Asiaa ei auta se, että hänen hahmonsa ei ole kaksisesti kirjoitettu. Balianin pään sisälle ei oikein pääse, miehen suru perheensä menetyksen jälkeen ei tunnu merkittävältä ja hänen kehityskaarensa Jerusalemia puolustavaksi ritariksi ei ole kummoisesti toteutettu.

Bloomin lisäksi elokuva pitää sisällään varsin nimekkään näyttelijäkaartin, sekä jopa suomalaisverta, voimamies Jouko Aholan esiintyessä elokuvan alkupäässä Odo-soturina. Liam Neeson näyttelee Balianin isää Godfreyta, David Thewlis tämän mukana kulkevaa nimetöntä hospitaalin jäsentä, Edward Norton Jerusalemin kuningas Balduin IV:ää, Eva Green tämän siskoa Sibyllaa ja Marton Csokas tämän vallanahnetta miestä Guy de Lusignania, Jeremy Irons kuningasta neuvovaa Tiberiasia, Brendan Gleeson rietasta Reynaldia, Ghassan Massoud Jerusalemia havittelevaa muslimijohtaja Saladinia ja Alexander Siddig tämän kansleria Imad ad-Diniä. Pikkurooleissa nähdään lisäksi Michael Sheen pappina, sekä myöhemmin Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutuiksi tulleet Nikolaj Coster-Waldau kylän sheriffinä ja Iain Glen Englannin kuningas Rikhard Leijonamielenä. Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, joskin Eva Greenin ja Orlando Bloomin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa.

Valitettavasti Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä -elokuvan teatteriversio jätti minut aika kylmäksi uusintakatselullakin. Kun katsoin elokuvan ensi kertaa, en edes tiennyt, että siitä olisi olemassa pidempi versio, jota aika lailla kaikki kehuivat teattereissa julkaistua, saksittua versiota paremmaksi. Yksi elokuvan merkittävimmistä vioista onkin sen leikkaus. Teatteriversio on aika kömpelösti pistetty kasaan, eikä tarina solju kummoisesti eteenpäin. Oikeastaan kaikki juonikuviot ja samalla niiden täyttämät hahmot jäävät puolitiehen. Ja kun hahmoista ei saa toivotulla tavalla otetta, ei myöskään heidän kertomuksensa juuri nappaa mukaansa. Täten vajaat kaksi ja puoli tuntia kestävä teatterileikkaus on ajoittain varsin raskas katselukoettelemus.

Ei Kingdom of Heavenin teatteriversio kuitenkaan huono ole, lähinnä vain todella keskinkertainen ja siten lähinnä turhauttava. Seasta löytyy hyviä hetkiä ja tapahtumaketjuja, minkä lisäksi teemat uskosta ja uskonnosta ovat vahvoja. Kristittyjen ja muslimien samankaltaisuuksia tutkitaan onnistuneesti, kuten sitä, kuinka molemmat osapuolet perustelevat hirveitä tekojaan Jumalan kautta, oikeuttaakseen tekonsa itselleen. Konfliktia rakennellaan pitkästi, ripotellen muutamia yhteenottoja sinne tänne leffan varrelle. Pitkä odotus palkitaan loppuhuipennuksessa, kun Balianin johdolla kristityt yrittävät puolustaa Jerusalemia muslimeilta, jotka haluavat takaisin sen, mitä pitävät omanaan. Koska katsojana ei ole saanut muodostettua tunnesiteitä hahmoihin, on sota toisaalta jännityksetön, mutta sitä ei voi kieltää, etteikö Ridley Scott osaisi tehdä hurjan komeaa jälkeä. Jerusalemin piiritys on valtava finaali, joka äimistyttää kaikin puolin teknisellä toteutuksellaan. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan tekoverta roiskitaan ja kummaltakin osapuolelta pistetään sotilaita hengiltä roppakaupalla.

Elokuvasta on tosiaan olemassa jopa yli neljäkymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio, mitä monet kehuvat teattereissa julkaistua huomattavasti paremmaksi. Versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, kuten myös joitain kokonaan uusia kohtauksia, joissa syvennytään lisää hahmoihin ja heidän välisiin suhteisiinsa. Pidennetty versio on myös vielä raaempi kuin teatterijulkaisu.

Katsoi elokuvasta kumman version tahansa, leikkausta lukuun ottamatta tekniset puolet ovat enemmän kuin kunnossa. Kingdom of Heaven - Taivas maan päällä on upeasti kuvattu, oli kyse sitten näyttävistä maisemaotoksista tai intiimeistä lähikuvista. Lavasteet ovat todella komeat ja puvustuskin on vakuuttavaa. Erikoistehosteet ovat hienot ja värimäärittely on tyylikästä. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit ovat onnistuneen mahtipontiset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kingdom of Heaven, 2005, Twentieth Century Fox, Scott Free Productions, BK, KOH, Reino del Cielo, Studio Babelsberg, Inside Track 3, Calle Crudaza, Dune Films, Medusa Film, Pathé, StudioCanal, Kanzaman

Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014)

BIRDMAN

BIRDMAN OR (THE UNEXPECTED VIRTUE OF IGNORANCE)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.

Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania (1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu (Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.

Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.

Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.

Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment

Arvostelu: The Grand Budapest Hotel (2014)

THE GRAND BUDAPEST HOTEL

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Ralph Fiennes, Tony Revolori, Adrien Brody, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Edward Norton, Jeff Goldblum, F. Murray Abraham, Jude Law, Mathieu Amalric, Harvey Keitel, Tilda Swinton, Léa Seydoux, Jason Schwartzman, Bill Murray, Owen Wilson ja Tom Wilkinson

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Grand Budapest Hotel on Wes Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Anderson kynäili elokuvan tarinan ystävänsä Hugo Guinnessin kanssa jo vuonna 2006, mutta kesti muutama vuosi, ennen kuin Anderson inspiroitui vihdoin kirjoittamaan tarinasta elokuvakäsikirjoituksen. Kuvausryhmän ja laajan näyttelijäkaartin löytämisen jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2013 ja lopulta The Grand Budapest Hotel sai maailmanensi-iltansa 6. helmikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä taloudellinen menestys, joka sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, alkuperäiskäsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, kuvaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja musiikin palkinnot. Itse näin The Grand Budapest Hotelin vasta vuotta myöhemmin, kun se oli saapunut vuokralle ja pidin elokuvasta kovasti. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa The Grand Budapest Hotelin jälleen kerran ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Zubrowkalaisen Grand Budapest -hotellin omistaja kertoo uteliaalle kirjailijalle, kuinka sai hotellin omistukseensa. Tarinaan kuuluu murhia, salaliittoja, taidevarkauksia, vankilapakoja ja leivoksia.

Jude Law näyttelee nimetöntä kirjailijaa, jota vaivaa kirjoittajan blokki. Hän kuitenkin saa inspiraation, kuunnellessaan Grand Budapest -hotellin omistajan, herra Mustafan (F. Murray Abraham) tarinaa siitä, kuinka hän sai hotellin omistukseensa. Elokuvan todelliset päähenkilöt ovat kuitenkin konkarinäyttelijä Ralph Fiennesin esittämä hotellin vastaanottovirkailija Gustave H. ja yhden ensimmäisistä elokuvarooleistaan tekevän Tony Revolorin näyttelemä hotellin uusi pikkolo Zero, jonka Gustave ottaa avustajakseen. Kokenut Gustave ja keltanokka Zero muodostavat aivan mahtavan parivaljakon, jonka seikkailuun hyppää mielellään mukaan. Fiennesistä löytyy arvokkuutta, mutta myös veijarimaisuutta vastaanottovirkailijan osassa ja nuori Revolori pärjää ihailtavan hyvin hänen rinnallaan. Näyttelijäduon kemiat iskevät täysillä yhteen ja heidän kehittyvää ystävyyttään on suuri ilo seurata.

     The Grand Budapest Hotel sisältää aikamoisen näyttelijäkaartin ja Fiennesin, Revolorin, Law'n ja Abrahamin lisäksi elokuvassa nähdään myös Tilda Swinton hotellilla vierailevana rikkaana Madame D:nä, Adrien Brody tämän poikana Dmitrinä, Mathieu Amalric Madamen hovimestari Sergenä, Léa Seydoux Madamen palvelustyttö Clotildena, Willem Dafoe palkkatappaja Joplingina, Saoirse Ronan leipuri Agathana, Edward Norton poliisi Hencklesinä, Jeff Goldblum lakimies Kovacsina, Harvey Keitel vanki Ludwigina, sekä Bill Murray ja Owen Wilson toisten hotellien vastaanottovirkailijoina. Näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan läpikotaisin veikeästi. Erityisesti Dafoe ilahduttaa karikatyyrisenä, mutta silti hyytävänä palkkatappajana. Wes Andersonin perinteisen tyylin mukaisesti kaikki esiintyvät hieman jäyhästi ja tarkoin suunniteltujen liikkeiden kera. Jos vain yksi näyttelisi tällä erikoisella tavalla, olisi se silmiinpistävän häiritsevää, mutta kun kaikki ovat menossa mukana, vekkuliin tyyliin tottuu heti.

Tarkkaan tyylitelty puinen näyttely ei suinkaan ole ainoa Wes Andersonin tavaramerkki, joka The Grand Budapest Hotelista löytyy. Kaikki elokuvan visuaalisesta toteutuksesta tarinankerrontaan ja tunnelmaan oikein huokuu tekijänsä kädenjälkeä ja Andersonin tyyliä fanittaville leffa onkin loistavan riemastuttava ja hykerryttävä kokemus, joka kestää katselua kerta toisensa perään. Sen monikerroksinen tarina vie täysin mennessään ja leffan vähän päälle puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä se on täynnä monenlaista lystikästä hetkeä, sanailua ja juonikuviota. Ei elokuva mikään hysteerisen hulvaton ole, vaikka sen aikana pääsee naureskelemaan useampaan otteeseen. Vähintäänkin todella tyytyväinen hymy leviää yhä uudestaan katsojan huulille.

Anderson yhdistelee elokuvassa taiturimaisesti historiaa (tässä tapauksessa toisen maailmansodan alkuvaiheita) ja satumaisuutta. The Grand Budapest Hotel onkin kuin satu aikuisille. Se kulkee eteenpäin lukujen kera ja siinä on toisinaan kertojaääni selostamassa tapahtumia. Pääkaksikkoa riepotellaan paikasta toiseen, eikä aika käy pitkäksi, kun leffassa nähdään muun muassa vekkulimaisia, joskin ajoittain myös jännittäviä takaa-ajoja, koukuttavaa vankilapakoa ja vaikka mitä. Romantiikkaakin mahtuu sekaan. Meno on pääasiassa varsin absurdia ja kaikki johtaa napakkaan finaaliin, joka on niin vauhdikas ja toiminnallinen kuin myös hauska ja hieman liikuttavakin. Andersonin käsikirjoitus on tarkkaan laadittu ja se on täynnä miehelle ominaista nasevaa dialogia, joka on toisaalta hassun luonnotonta, mutta tekijän maailmaan täydellisesti sopivaa ja sulavaa.

Visuaalisesti elokuva on aikamoista silmäkarkkia. Kuvaus on tarkkaan tyyliteltyä kameran liikkeitä ja kuvasommitteluja myöten. Kamera liikkuu harvoin, mutta kun se niin tekee, on liike pääasiassa napakka ja ylikorostettu. Sommittelussa haetaan symmetrisyyttä, mutta toisinaan myös voimakasta epäsymmetriaa. Kohteet ovat pääasiassa keskellä kuvaa tai sitten rajusti toisessa laidassa. Väreillä leikitellään räväkästi, kuten myös valoilla ja varjoilla. Elokuva ei syyttä voittanut palkintoja lavastuksestaan, puvustuksestaan ja maskeerauksestaan. Puitteiltaan filmi on todella hieno, asut ovat mainiot ja osa näyttelijöistä on meikattu lähes tunnistamattomiksi. Filmissä hyödynnetään hilpein tavoin pienoismalleja ja animaatiota niin, että niiden käytöt eivät varmasti jää katsojalta huomaamatta. Pienoismallit ovat selviä pienoismalleja ja animoidut osiot selvästi animoituja, ja juuri siinä piilee niiden kuvien mahtavuus. Toisin sanoen The Grand Budapest Hotel on siis täysin ohjaajansa näköinen teos. Kirsikkana kakun päällä toimivat Alexandre Desplatin säveltämät, Oscar-palkitut musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Grand Budapest Hotel, 2014, Searchlight Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg, American Empirical Pictures, TSG Entertainment, Scott Rudin Productions

Arvostelu: Asteroid City (2023)

ASTEROID CITY

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Jason Schwartzman, Jake Ryan, Scarlett Johansson, Grace Edwards, Jeffrey Wright, Tom Hanks, Tilda Swinton, Bryan Cranston, Edward Norton, Adrien Brody, Sophia Lillis, Liev Schreiber, Hope Davis, Stephen Park, Maya Hawke, Rupert Friend, Steve Carell, Matt Dillon, Willem Dafoe, Tony Revolori, Hong Chau, Margot Robbie ja Jeff Goldblum

Genre: komedia, scifi, draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 7

Asteroid City on Wes Andersonin uusi elokuva. Ohjaajan edelliselokuvan, The French Dispatchin (2021) ollessa jälkituotannossa, Anderson ryhtyi suunnittelemaan uutta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Asteroid City saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin välittömästi, kun kuulin Andersonin tekevän uutta elokuvaa - olenhan pitänyt kaikista aiemmista leffoista, jotka olen nähnyt häneltä. Kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Asteroid Cityn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Näytelmä vuoden 1955 visiitistä pikkukaupunki Asteroid Cityyn, mihin liittyy tiedekilpailua, romantiikkaa ja UFO-havaintoja.

Asteroid City pitää sisällään tähän asti elokuvavuoden kovimman näyttelijäkaartin. Elokuvasta löytyy tietty aika lailla kaikki Andersonin leffoista tutut naamat, Jason Schwartzman, Tilda Swinton, Edward Norton, Adrien Brody, Willem Dafoe ja Jeff Goldblum. Bill Murray tosin joutui jättäytymään pois elokuvasta koronavirustartunnan takia, eikä yhtäkään Wilsonin veljeksistä nähdä. Lisäksi mukaan on saatu muitakin isoja nimiä, kuten Tom Hanks, Scarlett Johansson, Jeffrey Wright, Bryan Cranston, Steve Carell, Margot Robbie ja Liev Schreiber. Viime vuosina nosteessa olleet Stranger Things -sarjan (2016-) Maya Hawke, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Sophia Lillis ja Andersonin The Grand Budapest Hotelista (2014) uransa käynnistänyt Tony Revolori ovat myös menossa mukana.

     Cranston esittää juontajaa televisio-ohjelmassa, joka kertoo Nortonin näyttelemästä näytelmäkäsikirjoittaja Conrad Earpista, joka työstää teatteriesitystä nimeltä "Asteroid City". Esityksen ohjaa Brodyn näyttelemä Schubert Green ja näyttelijöitä opettaa Dafoen esittämä Saltzburg. Tämän näytelmän hahmoja ovat muun muassa Asteroid City -kaupungin motellinjohtaja (Carell), valokuvaaja Augie Steenbeck (Schwartzman) ja hänen paikalliseen tiedekilpailuun osallistuva poika Woodrow (Jake Ryan), Woodrow'n isoisä (Hanks), kuuluisa näyttelijä Midge Campbell (Johansson), tiedekilpailua pyörittävä kenraali Gibson (Wright), tutkija Hickenlooper (Swinton), opettaja June (Hawke), sekä laulaja Montana (Rupert Friend). Andersonin tuttuun tyyliin näyttelijät esiintyvät puisesti. Heidän kivikasvoiltaan on vaikea lukea tunteita ja heidän liikkeensä ovat tarkkaan harkittuja ja hillittyjä. Näyttelijäkaarti puhaltaa omituisessa esiintymistavassa taitavasti yhteen hiileen.

Asteroid City on puhdasta Wes Andersonin eriskummallisen mielikuvituksen ja tyylittelyn tulvaa ja juhlaa. Ohjaajan faneille luvassa on aikamoista nannaa, mutta jos Andersonin aiemmat työt eivät ole millään lailla tuttuja, tiedossa saattaa olla jokseenkin vaivaannuttava tunti ja kolme varttia. Itse virnuilin läpi leffa varmaan todella typerän näköisesti, elokuvan kuljettaessa minut hassuun maailmaansa, jonka vain Wes Anderson taitaa. Ei elokuva nouse ohjaajan parhaimpiin teoksiin, mutta se on silti todella mainio ja vekkuli tapaus. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja hupsuja, ja sen tarina on monessa kerroksessaan kiinnostava, vaikka aluksi se saattaakin pistää katsojan päätä pyörälle, kun kyseessä on jonkinlainen televisio-ohjelma näytelmää tekevästä porukasta ja se näytelmä on se elokuva, jota tulimme katsomaan. Anderson on selvästi katsonut Hämärän rajamailla -sarjaa (The Twilight Zone - 1959-1964) elokuvaa tehdessään. Myös koronaviruspandemia on toiminut Andersonin omien sanojensa mukaan yhtenä leffan inspiraation lähteenä.

Elokuva jaksaa viihdyttää läpi kestonsa, tarjoten yhä vain hupsumpia hetkiä. Andersonin huumorintaju on likimain yhtä omituinen kuin kaikki muukin hänen tavassaan tehdä elokuvia. Itse koin Asteroid Cityn todella lystikkääksi leffaksi. Se on täynnä nokkelaa sanailua ja sitäkin nokkelampia pikkuvitsejä, jotka saattavat jopa mennä ohi ensimmäisellä katselukerralla. Moni juttu on täysin pöljä ja absurdi, mutta kaikki toimii. Välillä sitä vain haluaisi pystyä jotenkin siirtymään Andersonin pään sisälle, se vaikuttaa todella kiehtovalta paikalta.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on tietty juuri niin wesandersonmainen kuin voikin odottaa. Kameratyöskentely on todella tarkkaan suunniteltu kuvasommittelun ja kameran liikkeiden puolesta. Pääasiassa symmetriaan pyrkivissä otoksissa kohteet ovat joko täysin keskellä tai radikaalisti sivulla. Asteroid Cityä esittelevä pitkä kamera-ajo on todella hieno. Kaupungin lavasteet ovat myös upeat ja puvustajatkin tekevät oivaa työtä hahmojen asujen kanssa. Väripaletti on viimeisen päälle mietitty. Valaisu on korostettua ja leikkaus napakkaa. Erikoistehosteet turvautuvat ihastuttaviin käytännön kikkoihin, pienoismalleihin ja stop motion -animaatioon. Asteroid City onkin varsinaista silmäkarkkia. Myös äänipuoli toimii tehosteita ja Andersonin luottosäveltäjä Alexandre Desplatin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Asteroid City on erittäin mainio ja vekkuli elokuva, joka takuulla ihastuttaa Wes Andersonin faneja. Kaikki ohjaaja-käsikirjoittajan tavaramerkit ovat tallella, eikä heppu lähde keksimään pyöräänsä uudestaan. Elokuva imaisee katsojansa Andersonin omituisen mielikuvituksen maailmaan ja itse myhäilin tyytyväisenä pitkin leffaa. Tarina on hassun monitasoinen ja hahmot veikeitä persoonia. Vuoden tähän asti kovin näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan mallikkaasti, tukien täysin Andersonille ominaista puupökkelötyyliä. Andersonin käsikirjoitus on täynnä pieniä nokkeluuksia ja kummallista huumoria, jonka vain hän taitaa. Tekninenkin puoli suorastaan huutaa Wes Andersonia symmetrisellä kuvastollaan, värileikittelyllään, leikkauksellaan ja hupsuilla tehosteillaan. Asteroid City on herkkua Andersonin faneille, mutta saattaa jättää muut kylmäksi. Elokuva ei muuten suinkaan jää Andersonin ainoaksi työksi tänä vuonna, vaan suoraan Netflixiin on myöhemmin syksyllä tulossa Roald Dahlin satuun perustuva The Wonderful Story of Henry Sugar, jossa nähdään muun muassa Benedict Cumberbatch, Ralph Fiennes, Dev Patel ja Ben Kingsley.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Asteroid City, 2023, Focus Features, Indian Paintbrush, American Empirical Pictures

Arvostelu: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery - 2022)

GLASS ONION: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

GLASS ONION: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.

Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.

Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.

     Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.

Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.

Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.

Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street

Arvostelu: Moonrise Kingdom (2012)

MOONRISE KINGDOM

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis, Edward Norton, Frances McDormand, Bill Murray, Bob Balaban, Lucas Hedges, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Harvey Keitel
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva. Anderson sai idean elokuvaan muisteltuaan omaa lapsuuttaan ja kuinka hän haaveili silloin suuresta rakkaudesta ja karkumatkalle lähtemisestä ihastuksensa kanssa. Andersonin edellisen elokuvan, Fantastic Mr. Foxin (2009) oltua taloudellinen pettymys, hän joutui suunnittelemaan uutta filmiään hieman uudestaan, jotta saisi tehtyä siitä halvemman ja siten myyvemmän rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 ja lopulta Moonrise Kingdom sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot ylistivät, vaikka jotkut myös kyseenalaistivat paria kohtausta, kokien niiden menneen liian pitkälle. Elokuva sai mm. parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet, minkä lisäksi Cannesissa se voitti Palme de Whiskers -palkinnon parhaasta kissanäyttelijästä. Itse katsoin Moonrise Kingdomin vasta vuonna 2016, mutta vielä silloin pidin leffaa aika keskinkertaisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun palavasti rakastuneet orpo partiolaispoika ja ongelmia aiheuttava tyttö lähtevät karkumatkalle, partiolaiset liittoutuvat tytön perheen ja paikallisen lainvalvojan kanssa etsimään nuoria.

Kahdeksan kuukauden mittaisen roolitusprosessin jälkeen päärooleihin partiopoika Samiksi ja tämän ihastuksenkohde Suzyksi valittiin Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka tekevät kummatkin ensimmäiset elokuvaroolinsa. Väärät valinnat olisivat kaataneet koko filmin, mutta onneksi Gilman ja Hayward toimivat erittäin hyvin ja heidän kemiansa vielä osuvat täysillä yhteen. Sam ja Suzy muodostavat veikeän sympaattisen nuoren parin, jonka karkumatkaa ryhtyy erittäin mielellään seuraamaan.

     Nuorten lisäksi elokuvassa nähdään myös aikamoisia konkarinäyttelijöitä sivurooleissa. Edward Norton esittää partiojohtaja Wardia, joka ryhtyy etsimään Samia, kun taas Suzyn vanhempina nähdään Frances McDormand ja ohjaaja Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Bruce Willis näyttelee paikallista lainvalvojaa, kapteeni Sharpia, joka ryhtyy auttamaan Wardia ja vanhempia etsinnöissä. Tilda Swinton nähdään sosiaalihuollon edustajana, Harvey Keitel partiokomentaja Piercenä ja Jason Schwartzman serkku-Beninä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Andersonin tyylin mukaisesti kaikki ovat rooleissaan jäykkiä ja epäluontevia, mutta kun aivan kaikki ovat vissisti samassa hengessä mukana, tähän näyttelytyyliin tottuu nopeasti. Norton on hilpeä partiojohtajana, kun taas McDormand ja Murray sopivat avio-ongelmia kokevaksi pariksi. Kapteeni Sharpin rooli on yksi Willisin viimeisistä, joita katsoessa tuntuu siltä, että häntä kiinnostaa se, mitä hän kameran edessä tekee. Keitel, Swinton ja Schwartzman toimivat myös osissaan.

Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla erityisemmin perustanut Moonrise Kingdomista. Olen kuitenkin sen jälkeen tutustunut tarkemmin Wes Andersonin työhön ja alkanut tosissani kiehtoutumaan hänen filmeistään. Olin siis innoissani, ryhtyessäni katsomaan Moonrise Kingdomia toista kertaa ja täytyy heti sanoa, että pidin elokuvasta nyt huomattavasti enemmän. Tämähän on aivan mahtava seikkailukomedia, jossa onnistutaan esittämään nuorta rakkautta samanaikaisesti todella satumaisesti että erittäin realistisesti. Vaikka toisaalta filmi voisikin tapahtua tosielämässä, se tuntuu silti jotenkin kuvitelmalta ja sadulta. Kyseessä on siis ehtaa Wes Andersonia!

Andersonin kädenjälki näkyy aivan kaikessa filmissä. Kukaan ei tee elokuvia niin kuin hän. Näyttelijöiden työskentely on tosiaan jotenkin jäykkää, muttei koskaan huonoa. Tarinankerronta on leikittelevää ja leffa saattaa joko hyppiä takaisin ajassa hassusti tai loikkaamaan kohtauksessa eteenpäin. Huumori on nasevaa ja absurdia, eikä kaikessa tarvitse olla sen kummemmin järkeä. Muutenkin dialogi on kaikin puolin hupaisaa ja käsikirjoitus onnistuneesti rakennettu. Tunnelma on muutamia synkistelyjä lukuun ottamatta ilahduttava ja filmiä on suorastaan ilo katsella. Puolentoista tunnin kesto on tarpeeksi napakka, mutta silti kaikki leffassa saa tarpeeksi aikaa ja tilaa hengittää ansaitsemallaan tavalla.

Ja totta kai Moonrise Kingdom on myös visuaalisesti ehtaa Andersonia. Ohjaajan tuttuun tyyliin kuvaussommittelu on äärimmäisen tyyliteltyä. Kaikki on jotenkin mahdollisen symmetristä tai epäsymmetristä. Joko hahmot tai rakennukset on aseteltu täysin kuvan keskelle tai sitten jompaankumpaan laitaan, toisen laidan ammottaessa tyhjyyttä. Suurimmaksi osaksi kamera pysyy paikoillaan, mutta seasta löytyvät kameran liikkeet ja zoomaukset ovat kaikki tarkoin harkittuja. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Erityisen lisänsä elokuvan ulkoasuun tuo sen näyttävä värimaailma. Moonrise Kingdom on kuin mikäkin elävä maalaus - niin hienolta se näyttää. Leikkaus on sujuvaa ja on hauskaa, kuinka puhelinsoittojen aikana näemme vierekkäin kummatkin puhujat omissa ruuduissaan. Äänimaailma toimii oivallisesti Alexandre Desplatin hilpeitä, sekä suorastaan kauniita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Moonrise Kingdom on riemastuttavan satumainen seikkailukomedia. Wes Anderson esittelee erikoisia elokuvantekolahjojaan läpi leffan niin ohjaukselliselta, käsikirjoitukselliselta että tekniseltä puolelta katsoen. Andersonin ohjauksessa tunnelma on vekkulimainen ja näyttelijät esiintyvät tarkasti mietityn puisesti. Tietty luonnottomuus näyttelijöiden työssä vain lisää filmin viehätystä. Käsikirjoitus taas on täynnä nasevaa dialogia ja hilpeitä kohtauksia, joissa kaikissa ei tarvitse olla pahemmin järkeä. Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia; aivan kuin henkiin herännyt maalaus, jossa jokainen otos on tarkkaan suunniteltu. Pääasiassa Moonrise Kingdom nostaa leveän hymyn katsojansa huulille ja pitää hyvän tunteen vielä pitkään leffan päätyttyä. Jos elokuva on jäänyt näkemättä ja pidät hieman kummallisemmista elokuvista, suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi - varsinkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonrise Kingdom, 2012, Indian Paintbrush, Scott Rudin Productions, American Empirical Pictures, Moonrise

Arvostelu: The French Dispatch (2021)

THE FRENCH DISPATCH

Ohjaus: Wes Anderson

Pääosissa: Bill Murray, Owen Wilson, Benicio del Toro, Léa Seydoux, Tilda Swinton, Adrien Brody, Frances McDormand, Timothée Chalamet, Jeffrey Wright, Liev Schreiber, Mathieu Amalric, Edward Norton, Lois Smith, Henry Winkler, Bob Balaban, Tony Revolori, Lyna Khoudri, Elisabeth Moss, Jason Schwartzman, Anjelica Huston, Christoph Waltz, Stephen Park, Willem Dafoe, Saoirse Ronan ja Rupert Friend

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 7

The French Dispatch on ohjaaja-käsikirjoittaja Wes Andersonin uusi elokuva. Elokuussa 2018 ilmoitettiin, että Anderson oli työstämässä musikaalielokuvaa, joka sijoittuisi toisen maailmansodan aikaiseen Ranskaan. Kuvausten käynnistyessä marraskuussa 2018, tuottaja Jeremy Dawson kuitenkin kumosi huhut. Elokuvan oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua on jouduttu siirtämään. The French Dispatch saikin maailmanensi-iltansa tämän vuoden Cannesissa ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse olen pitänyt paljon näkemistäni Andersonin töistä, joten odotin innolla uuden filmin näkemistä. Ilokseni pääsin katsomaan The French Dispatchin lähes kuukautta ennakkoon ja sain näytöksestä mukaani tyylikkään elokuvasta kertovan lehtisen!

Kansasilaisen sanomalehden, The French Dispatchin viimeinen numero kertoo ranskalaisen kaupungin, Ennui-sur-Blasén kulttuurista, taiteesta, politiikasta ja ruoasta.

The French Dispatch pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin, jotka esittävät niin sanomalehden toimittajia ja muita työntekijöitä kuin myös erilaisia ihmisiä, joista reportterit tekevät juttuja lehteensä. Bill Murray näyttelee The French Dispatch -lehden perustajaa, Arthur Howitzer Jr:a ja lehden muina työntekijöinä nähdään mm. Owen Wilson, Frances McDormand, Elisabeth Moss, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Jeffrey Wright. Wilsonin, McDormandin, Swintonin ja Wrightin hahmot pääsevät jokainen tekemään oman artikkelinsa sanomalehden viimeiseen numeroon, jotka esitetään katsojille lyhytelokuvien muodossa. 

     Swintonin Berensen-hahmon teksti kertoo eriskummallisesta taiteilijasta, vankilassa murhasta viruvasta Moses Rosenthalerista (Benicio del Toro), joka maalaa abstrakteja tauluja vartijastaan (Léa Seydoux). Adrien Brody esittää taidetta kaupittelevaa Cadaziota, joka ihastuu Rosenthalerin töihin. McDormandin hahmo Krementz kirjoittaa vallankumouksellisesta opiskelijasta Zeffirellistä (Timothée Chalamet), kun taas Wrightin esittämä Roebuck on laatimassa artikkelia poliisikokki Nescaffierista (Stephen Park), kun komisarion (Mathieu Amalric) poika kidnapataan Edward Nortonin hahmon toimesta. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Christoph Waltz, Liev Schreiber, Tony Revolori, Willem Dafoe, Saoirse Ronan, Henry Winkler ja Anjelica Huston. Näyttelijäkaarti todella on hulppea ja jokainen hoitaa hommansa veikeästi. Andersonin ohjauksen mukaisesti kaikki joko lausuvat repliikkejään hillityn "puisesti" tai heittäytyvät yliampuvasti rooliensa vietäväksi.

The French Dispatch on taattua Wes Andersonia aivan kaikessa merkityksessä. Se on täysin erilainen siitä, mitä kaikki muut elokuvantekijät tekevät ja viehättää varmasti pienempien taideleffojen ystäviä valtavien tehostespektaakkelien tulvassa. Näyttelijäohjauksen lisäksi Anderson pitää muutkin tuntomerkkinsä esillä vekkulimaisesta kerronnasta tarkasti harkittuun visuaaliseen antiin. Kuvaus on täynnä andersonimaisia kikkailuja sommittelusta (jossa kuvattava kohde on joko täysin keskellä kuvaa tai jossain sen laidassa, lähellä kameraa, usein tuijottaen suoraan katsojaa) väreillä ja kuvasuhteella leikittelyyn (värit ovat korostettuja silloin, kun niitä on ja suurimman osan ajasta filmi on mustavalkoinen). Kun näyttelijöiden kuvaaminen käy tylsäksi, Anderson vaihtaa animaatioon. Käsikirjoitus on pullollaan ovelaa ja hilpeää sanailua, josta irtoaa vähintään huvittuneita hymähdyksiä katsomosta.

Vaikka elokuvasta löytyvätkin kaikki Andersonille ominaiset niksit ja ne onnistuvat jälleen kerran ilahduttamaan, vaikka mitään uutta ohjaaja ei enää keksi tarjota, jokin leffassa jää hieman vaisuksi. Siitä huolimatta, että replikointi on varsin näppärää, käsikirjoitus on muuten aika ailahteleva tasoltaan. On ihan hassu idea, että elokuva on kuin valkokankaalle eloon herännyt sanomalehti, mutta toteutus ei täysin toimi. Elokuvassa nähdyt eri uutisartikkelit ovat hyvin eritasoiset toisistaan. Wilsonin hahmon Sazeracin pyöräily ympäri kaupungin on huvittava ja Berensenin kirjoittama juttu taiteilijavanki Rosenthalerista on erittäin vahva ja vangitseva. Krementzin juttu vallankumouksellisesta Zeffirellistä on hyvienkin puoliensa kanssa hieman pitkäveteinen ja elokuvan taso tipahtaa sen aikana selvästi. Roebuckin teksti kidnapatusta komisarion lapsesta nappaa jälleen paremmin mukaansa. Älkää käsittäkö väärin, The French Dispatch on oikein mainio filmi, mutta silti lopputekstien alkaessa mieleeni juolahti ensimmäisenä ajatus: "tässäkö tämä nyt oli?" Elokuva tuntuu hieman välityöltä Andersonin katalogissa. Andersonille välityökin tosin meinaa astetta laadukkaampaa elokuvaa, mutta itse olisin kaivannut herralta hieman enemmän.

Kuten jo ehdin sanoa, Andersonin perinteiseen tapaan elokuvan tekninen toteutus on voimakkaasti tyylitelty. Vekkulimaista kuvausta on miellyttävää katsoa ja monet otoksista ovat kuin taideteoksia. Kaikki on tarkasti mietittyä napakasta leikkauksesta hienoon, lähes satumaiseen lavastukseen ja taidokkaaseen puvustukseen. Maskeeraukset ovat oivalliset ja väreillä leikittely niin miellyttävää, että on jopa sääli, kuinka iso osa elokuvasta on mustavalkoisena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu Alexandre Desplatin mainioita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The French Dispatch on erittäin mainio filmi, joka sisältää kaikki Wes Andersonin tutut niksit, mutta jää herralta silti hieman epätasaisemmaksi välityöksi. On hauska idea, että elokuva on kuin filmin muotoon kääntynyt sanomalehti kannesta kanteen, mutta toteutus ontuu hieman. Artikkelit eivät ole tasaisen laadukkaita, vaan esimerkiksi Frances McDormandin hahmon artikkeli Timothée Chalametin esittämästä vallankumousopiskelijasta saa leffan hetkittäisesti laahaamaan. Tilda Swintonin hahmon teksti Benicio del Toron taiteilijavangista taas on oikein lystikäs. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja hoitavat hommansa Andersonille hyvin tyypillisessä, todella huolitellussa ja tarkassa ohjauksessa. Tekninen puoli on täynnä ohjaajalle ominaisia kikkailuja, jotka jaksavat ilahduttaa yhä, vaikkei herra ole niihin mitään uutta tuonutkaan pitkään aikaan. Väreillä leikittely on niinkin tyylikästä, että on harmi, että suuren osan ajasta elokuva on mustavalkoinen. Andersonin käsikirjoitus ei nokkelasta dialogistaan huolimatta ole yhtä vahva kuin kaikki muu elokuvassa ja sen takia The French Dispatch ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Heikkouksistaan huolimatta kyseessä on kuitenkin varsin oivallinen teos, joka kannattaa katsoa, jos Andersonin aiemmat työt tai muutenkin hieman erikoisemmat indie-elokuvat ovat lähellä sydäntä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The French Dispatch, 2021, American Empirical Pictures, Indian Paintbrush, Studio Babelsberg

Arvostelu: Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002)

PUNAINEN LOHIKÄÄRME

RED DRAGON

Ohjaus: Brett Ratner

Pääosissa: Edward Norton, Anthony Hopkins, Ralph Fiennes, Harvey Keitel, Emily Watson, Mary-Louise Parker, Philip Seymour Hoffman ja Anthony Heald

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Red Dragon, eli suomalaisittain Punainen lohikäärme perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981, mikä aloitti Harrisin Hannibal Lecter -kirjasarjan (1981-2006). Kirja oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986), mutta se sai ristiriitaiset arvostelut, eikä se ollut toivottu menestys. Sen sijaan Harrisin kirjan jatko-osaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) osoittautui ylistetyksi hitiksi, mikä kahmi palkintoja (mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon). Ongelmien vuoksi kesti kuitenkin kymmenen vuotta, kunnes sille saatiin tehtyä jatko-osa Hannibal (2001). Se ei saanut samalla lailla kehuja, mutta se oli myös valtava menestys lippuluukuilla. Elokuvan menestyksen myötä tekijät päättivätkin tehdä uuden elokuvan Punainen lohikäärme -kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta leffa ilmestyi syksyllä 2002. Elokuva sai paremmat arviot kuin Hannibal, mutta jäi lipputuloissa aiempien leffojen jalkoihin. Itse näin Punaisen lohikäärmeen viitisen vuotta sitten, kun olin katsonut Uhrilampaat ja Hannibalin, innostuen molemmista. Kun huomasin Uhrilampaiden täyttävän tänä vuonna 30 vuotta ja Hannibalin 20 vuotta, päätin juhlistaa molempia katsomalla ne uudestaan ja arvostelemalla ne. Halusin tietty tehdä saman myös Punaiselle lohikäärmeelle, päättäen näin tämän Anthony Hopkinsin tähdittämän Hannibal Lecter -trilogian.

Vaarallisen kannibaalin Hannibal Lecterin telkien taakse passittanut FBI-agentti Will Graham saa tehtäväkseen selvittää, kuka on uusien kauhistuttavien murhien takana. Murhaaja työntää peilin sirpaleita uhriensa silmiin ja puree heitä.

Punainen lohikäärme ei ole jatkoa Uhrilampaille ja Hannibalille, vaan se on niiden esiosa ja sijoittuu aikaan ennen kyseisten filmien tapahtumia. Tässä elokuvassa ei nähdäkään aiemmista leffoista tuttua FBI-agentti Clarice Starlingia (Uhrilampaissa Jodie Foster, Hannibalissa Julianne Moore), vaan Edward Nortonin tähdittämä Will Graham, jonka ansiosta inhottava Hannibal Lecter (Anthony Hopkins) viruu nyt huippuvartioidussa eristyssellissään. Norton on mainio FBI-agenttina, joka tutkii todistusaineistoa ja rikospaikkoja rauhassa, haluten huomata jokaisen pienen yksityiskohdan. Will-hahmoon ei kuitenkaan syvennytä ihan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Anthony Hopkins on kolmatta kertaa karmiva kannibaali Hannibal Lecterinä, joka auttaa Williä samaan tapaan vankilasta käsin kuin hän auttoi Claricea Uhrilampaissa. Vankilakohtaukset eivät ole yhtä koukuttavia ja kiehtovia kuin siinä leffassa, mutta toimivat silti oikein hyvin. On hieman huvittavaa, kuinka paljon elokuvan markkinoinnissa keskityttiin Hannibaliin ja Hopkinsiin, sillä hän saa ruutuaikaa vähemmän kuin kahdessa muussa filmissä.

     Uhrilampaiden tavoin Hannibal lähinnä vain auttaa FBI-agenttia jäljittämään jotain toista murhaajaa. Tässä kyseessä on Ralph Fiennesin esittämä psykopaatti, jota muut kutsuvat Hammaskeijuksi tämän puremistavan vuoksi, mutta joka taas pitää itseään suurena ja mahtavana voimana, Punaisena lohikäärmeenä. Fiennes on vuosien varrella osoittanut mm. Schindlerin listassa (Schindler's List - 1993) ja Harry Potter -elokuvasarjassa (2001-2011) olevansa mitä upein valinta pahikseksi ja tekee saman myös tässä. Hopkinsin tavoin Fiennes onnistuu luomaan karmivan olemuksen, mikä saa katsojan jännittymään siitä hetkestä, kun hän astelee kuvaan (etenkin kun nostatus hahmoa kohtaan on muutenkin erittäin hyvin tehty). Hänen hahmonsa on kuitenkin hyvin erilainen kuin Hannibal ja onkin kiehtovaa seurata, kuinka hänestä avautuu uusia puolia pitkin leffaa - puolia, mitkä tekevät hänestä paikoitellen oudon sympaattisen katsojan silmissä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel FBI-pomo Jack Crawfordina, joka nähtiin Uhrilampaissa Scott Glennin esittämänä, Mary-Louise Parker Willin vaimona Mollyna, Philip Seymour Hoffman Tattler-lehden yli-innokkaana toimittajana Freddy Loundsina, sekä Emily Watson sokeana Rebana. Kaikin puolin näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Etenkin Watson vakuuttaa ja hänen osuutensa lisää Fiennesin hahmon kiinnostavuutta.

Tähän väliin täytyy varmaan sanoa, etten ole vielä nähnyt Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan ensimmäistä filmatisointia, Psykopaatin jäljillä, joten tämä arvostelu ei vertaile näitä kahta elokuvaa keskenään. Enemmän voin vertailla Punaista lohikäärmettä kahteen edelliseen leffaan sarjassa. Etenkin Uhrilampaiden kanssa tätä on helppo verrata, sillä elokuvista ja niiden tarinoista löytyy selviä yhtäläisyyksiä. Paikoitellen voikin tuntua, että tietyt asiat tässä elokuvassa on jo nähty paremmin toteutettuna Uhrilampaissa, mutta sitten pitääkin muistaa, että kirjat ilmestyivät toisinpäin, eli Harrisin Uhrilampaat-kirjassa on hetkiä, mitkä muistuttavat Punainen lohikäärme -kirjasta. Hannibal-elokuvaan tätä taas voi verrata siten, että mielestäni Punainen lohikäärme on parempi leffa. Siinä, missä Hannibal hidasteli välillä liikaakin ja kävi parissa kohtaa hieman tylsähkön puolella, tästä ei samaa ongelmaa löydy.

Punainen lohikäärme nappaa heti alussa mukaansa näyttämällä, kuinka Hannibal Lecter joutui eristysselliinsä. Pian alkaa "Hammaskeiju"-tapauksen tutkinta ja elokuva kietoutuu tiukemmin katsojan ympärille. Jännitystä rakennellaan taidokkaasti, eikä leffa luota kauhupuolellaan samalla lailla inhottavaan kuvastoon, kuten Hannibal teki. Erityisen intensiivisen tiivistunnelmaiseksi elokuva ei koskaan onnistu nousemaan, mutta kaiken aikaa on yllä jännite siitä, miten tässä tulee käymään? Tunnelmaa kasvatellaan hyvin kohti loppuhuipennusta. Jännityksen sekaan mahtuu myös Hannibalin tuttua kieroa ja viekasta huumoria, kuten myös herkkyyttä uuden antagonistin kautta. Onkin kiehtovaa vertailla tämän trilogian murhaajia, Hannibalia, Punaista lohikäärmettä ja Uhrilampaiden Buffalo Billiä toisiinsa. Jokainen on erilainen toisistaan ja kun joka leffassa tarjotaan uudenlainen paha voima, mitä pitää tutkia ja mikä pitää pysäyttää, on trilogia heikkouksineenkin voimakas paketti. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa nykyään huonoa mainetta ylläpitävä Brett Ratner. Ratner ymmärtää Hannibalin ohjaaja Ridley Scottia paremmin, että elokuvan kauhu syntyy tunnelmoinnista, eikä yliampuvasta raakuuksilla mässäilystä. Ratner onkin selvästi katsonut Uhrilampaita tätä elokuvaa tehdessään. Ei hänen työnsä yllä läheskään samalle tasolle, mutta hän onnistuu silti yrityksissään oivallisesti. Ted Tally myös tekee hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, vaikka hän olisikin voinut hieman enemmän panostaa Willin ja Hannibalin suhteeseen, ottaen huomioon, että Will oli se, joka sai Hannibalin kiinni. Punainen lohikäärme on kuvattu tyylikkäästi ja leffasta löytyy karmivaa kuvastoa, synkän värimaailmansa kera. Leikkauskin on sujuvaa. Tapausta tutkitaan oikealla temmolla. Ripeys ei johda leffan kiirehtimiseen, mutta filmi ei myöskään jää junnaamaan paikoillaan. Maskeeraustiimi tekee vaikuttavaa työtä Fiennesin selkätatuoinnin kanssa. Äänimaailmakin on onnistunut ja tehostaa jännitettä Danny Elfmanin musiikkien kera.

Yhteenveto: Punainen lohikäärme on todella mainio esiosaelokuva Uhrilampaille ja Hannibalille, sekä parempi filmi kuin näistä jälkimmäinen. Elokuva panostaa taidokkaasti tunnelman luomiseen, eikä yritä vain shokeerata katsojaa häijyllä kuvastolla. Sellaistakin löytyy, mutta maltillisemmin ja siten tehokkaammin. Rikostutkimusta on mukaansatempaavaa seurata, etenkin kun tämänkertainen psykopaatti on niin mielenkiintoinen. Ralph Fiennes tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja onnistuu olemaan niin pelottava kuin oudon sympaattinenkin "Hammaskeijuna". Edward Norton taas on oiva valinta FBI-agentti Will Grahamiksi ja Anthony Hopkins on tietty mahtavan karmiva Hannibal Lecterinä. Punainen lohikäärme on askel parempaan suuntaan Hannibalin jälkeen ja se yhdistyykin mukavasti Uhrilampaisiin - niin tutuissa hetkissään ja tyylissään kuin myös ovelassa päätöskohtauksessaan. Vaikka kokonaisuutena trilogia on epätasainen, pysyy se silti plussan puolella ja on hienoa, ettei tätä Hannibal-saagaa ole päätetty pilata turhalla lisäosal... ai niin, ei hitto. Kai se on pakko Nuori Hannibalkin (Hannibal Rising - 2007) arvostella...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Dragon, 2002, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Metro-Goldwyn-Mayer, Mikona Productions GmbH & Co. KG, Pan Productions, Scott Free Productions