Arvostelu: A Complete Unknown (2024)

A COMPLETE UNKNOWN

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Timothée Chalamet, Edward Norton, Elle Fanning, Monica Barbaro, Dan Fogler, Boyd Holbrook, Norbert Leo Butz, Eriko Hatsune, Scoot McNairy, Will Harrison, Big Bill Morganfield ja P. J. Byrne

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 7

A Complete Unknown perustuu Elijah Waldin kirjaan Dylan Goes Electric! vuodelta 2015, joka puolestaan perustuu artisti Bob Dylanin elämään ja uraan. Vuonna 2020 James Mangold ilmoitti ohjaavansa ja käsikirjoittavansa elämäkertaelokuvan Dylanista, joka kulki aluksi työnimellä "Going Electric". Koronaviruspandemia kuitenkin esti alkuperäiset suunnitelmat kuvaamisesta, mutta se antoi päätähti Timothée Chalametille reippaasti aikaa tutkia Dylania ja opetella kitaran ja huuliharpun soittoa. Kuvauksia viivästytti lisää vuoden 2023 näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko, jolloin elokuvaan kiinnitetty Benedict Cumberbatch joutui jättämään projektin ja hänet korvattiin Edward Nortonilla. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa A Complete Unknown sai saman vuoden joulukuussa. Nyt elokuva on saapunut Suomenkin teattereihin, elokuvan saatua kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus, puvustus ja äänitys). Minun on pakko tunnustaa, että Bob Dylan ei ollut itselleni juuri yhtään tuttu tapaus - tiesin häneltä ainoastaan The Times They Are a-Changin' -kappaleen ja senkin vain, koska se soi Watchmen-elokuvan (2009) alkuteksteissä. Kävin kuitenkin uteliaana katsomassa A Complete Unknownin heti ensi-iltapäivänä.

Vuonna 1961 nuori Bob Dylan matkustaa New Yorkiin ja nousee pian suursuosituksi artistiksi, joka kohtaa kuitenkin hurjan vastareaktion, kun hän haluaa ravistella folk-musiikin rajoja.

Hollywoodin tämän hetken ehkä jopa kuumin nimi Timothée Chalamet nähdään Bob Dylanina, joka nuorena poikana matkustaa pelkän kitaransa ja haaveidensa kanssa New Yorkiin kokeilemaan onneaan ja vakuuttaakin nopeasti juuri oikeat ihmiset kyvyillään, lähtien varsinaiseen kiitoon suosiossaan. Chalamet on tehnyt jo useita väkeviä roolisuorituksia, eikä Bob Dylanin esittäminen ole poikkeus. Elokuvassa on hetkiä, jolloin Chalamet tuntuu vain näyttelevän, mutta myös runsaasti kohtauksia, joissa hän katoaa täysin roolihahmokseen. Chalamet käytti tosiaan korona-ajan Dylanin maneerien ja äänen matkimisen, sekä kitaran ja huuliharpun soittamisen opetteluun ja tämä kyllä kannatti. Chalamet esittää laulut itse ja lopputulos kuulostaa häkellyttävän paljon Dylanilta, josta kuitenkin kuulee Chalametin, kun tarkkaan käyttää korviaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Edward Norton folk-laulaja Pete Seegerinä, joka ensimmäisenä hoksaa Dylanin kyvyt ja auttaa nuorukaista saamaan jalkansa musiikkialan oven väliin, Elle Fanning Dylanin tyttöystävä Sylvienä, Monica Barbaro folk-laulaja Joan Baezina, Dan Fogler Dylanin manageri Albert Grossmanina, sekä Boyd Holbrook laulaja Johnny Cashina. Sivunäyttelijätkin tekevät vakuuttavaa työtä, eivätkä edes täysin jää Chalametin varjoon. Holbrook katoaa onnistuneesti Johnny Cashiksi, joskin olisi ollut hauskaa, jos rooliin olisi saatu taivuteltua Joaquin Phoenix, joka esitti Cashia A Complete Unknownin ohjanneen James Mangoldin elokuvassa Walk the Line (2005) parikymmentä vuotta sitten.

A Complete Unknown osoittautui oikein mainioksi ja lahjakkaasti näytellyksi filmiksi uraauurtavasta muusikosta, joka olisi voinut kuitenkin pureutua hieman syvemmälle keskiössä olevaan Bob Dylaniin. Toisaalta on veikeää, ettei miehen taustoista selviä ihan kauheasti, vaan hän jää elokuvan nimen mukaisesti "täydeksi tuntemattomuudeksi", jonka tarinoille nuoruudesta sirkuksessa kohottelevat kulmiaan niin katsojat kuin naiset, joihin Dylan yrittää tehdä vaikutusta. Välillä pelkät Chalametin silmät kertovat paljon, mutta sitten taas olisi kiva, jos elokuva olisi saanut paremmin ymmärtämään Dylania siinä, miksi hän toimii kuten hän toimii. Hänet esitetään usein negatiivisessakin valossa, esimerkiksi pettämässä tyttöystäväänsä, kokematta siitä sen kummempia omantunnontuskia, mutta tämän puolen käsittely jää hieman puolitiehen. Lisäksi Dylanin ongelmat alkoholin ja huumeiden kanssa jäävät täysin pintaraapaisuksi.

Mutta vaikka elokuva onkin toisinaan hieman pintapuoleinen, siinä on myös vahvat onnistumisensa. Vaikka Dylan on välillä suoranainen mulkku - mikä vain pahenee, kun hänestä tulee suosittu - hänen haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan. Dylanin ura lähti liikkeelle folk-artistina, mutta miestä ei todellakaan kiinnostanut jämähtää yhteen juttuun ja hän päättikin kokeilla rajojaan, mikä herätti monenlaisia tuntemuksia niin hänen taustatiimissään kuin faneissaan. Onkin huvittavaa, että kun Dylan laulaa Newportin folkfestivaaleilla The Times They Are A-Changin'in, kappale otetaan vastaan innokkaasti laulaen mukana, mutta kun ne muutoksen tuulet sitten oikeasti puhaltavat seuraavalla esiintymisellä samoilla festivaaleilla, Dylan saakin osakseen buuausta. Tällaiset vastareaktiot eivät ole hälvenneet mihinkään musiikkialalla ja suunnilleen aina kun joku artisti tai yhtye haluaa kokeilla jotain uutta, näitä muutoksia katsotaan nenänvartta pitkin. Dylan ei halunnut miellyttää ketään ja vaikka välillä tämä tekeekin hänestä ihmisenä epämiellyttävän, on tämä itsepäisyys taiteilijasielussa myös valtavan ihailtavaa.

James Mangold on useasti näytellyt lahjojaan ohjaajana, eikä A Complete Unknown ole poikkeus. Hänen rakentamansa ilmapiiri on mainio ja etenkin konserttikohtauksiin hän saa aikaan vangitsevuutta. Mangoldin ja Jay Cocksin käsikirjoitus on kuitenkin hitusen ailahteleva ja kaipaisi hieman syväluotaavampaa lähestymistä. Tekniseltä toteutukseltaan leffa on vakuuttava ja 1960-luvun ajankuva on upeasti loihdittu lavastein ja asuin. Kameratyöskentelykin on oivaa ja äänimaisema pätevästi rakennettu laulut mukaan lukien.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Complete Unknown, 2024, Searchlight Pictures, Veritas Entertainment, The Picture Company, Range Media Partners, Big Indie Pictures, TSG Entertainment

Arvostelu: Indiana Jones and the Dial of Destiny (2023)

INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY

Ohjaus: James Mangold

Pääosissa: Harrison Ford, Phoebe Waller-Bridge, Mads Mikkelsen, Boyd Holbrook, Ethann Isidore, Antonio Banderas, Toby Jones, Olivier Richters, Shaunette Renée Wilson, Thomas Kretschmann, John Rhys-Davies ja Karen Allen

Genre: seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 12

Steven Spielbergin ohjaama, George Lucasin ideoima ja Harrison Fordin tähdittämä seikkailuelokuva Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) oli ylistetty suurmenestys, joka oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kakkososa Indiana Jones ja tuomion temppeli (Indiana Jones and the Temple of Doom - 1984) ei saanut yhtä hyvää vastaanottoa, mutta kolmatta elokuvaa, Indiana Jones ja viimeistä ristiretkeä (Indiana Jones and the Last Crusade - 1989) kehuttiin jälleen kovasti. Pitkään näytti siltä, että elokuvasarja jäisi pelkäksi trilogiaksi, kunnes vuonna 2008 ilmestyikin Indiana Jones ja kristallikallon valtakunta (Indiana Jones and the Kingdom of the Crystal Skull), joka sai todella ristiriitaisen vastaanoton. George Lucas suunnitteli viidettä elokuvaa parisen vuotta, mutta myytyään Lucasfilm-yrityksensä Indiana Jones -sarjan kera Disneylle vuonna 2012, suunnitelmat muuttuivat. Vuonna 2015 Disney ilmoitti uuden Indiana Jones -elokuvan olevan tekeillä. Spielberg ja edelliselokuvan kirjoittanut David Koepp laativat leffan tarinan ja leffan oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2020. Kuitenkin kun Spielbergistä tuli kiireinen Ready Player One -elokuvan (2018) parissa, tuotanto viivästyi. Samalla Jonathan Kasdan pestattiin työstämään käsikirjoitus uudestaan, mutta kun hän poistui projektista, Koepp palasi kirjoittamaan ja tarjosi Lucasfilmille ja Disneylle kahta eri tarinaa, jotka molemmat hylättiin. Helmikuussa 2020 Spielberg ilmoitti, ettei aiokaan ohjata elokuvaa ja hänen tilalle pestattiin Fordin toiveesta James Mangold, joka ryhtyi myös kirjoittamaan leffaa uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja nyt Indiana Jones and the Dial of Destiny on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen lapsesta asti pitänyt Indiana Jones -elokuvista, Kadonneen aarteen metsästäjien ja Viimeisen ristiretken kuuluessa suosikkileffojeni joukkoon. Tuomion temppeliin olen vuosien varrella suhtautunut monin eri tavoin, kun taas paljon parjattu Kristallikallon valtakunta on aina ollut mielestäni ihan katsottava raina. Odotukseni viidettä elokuvaa kohtaan ovat olleet pelonsekaiset, nelososan osoittauduttua pettymykseksi vuosien jälkeen. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja ristiriitainen vastaanotto Cannesin elokuvajuhlilla latisti odotuksiani entisestään. Meninkin skeptisenä, joskin silti uteliaana katsomaan Indiana Jones and the Dial of Destinyn heti sen ensi-iltapäivänä.

Indiana Jones ajautuu uuteen seikkailuun, kun hänen kummityttönsä Helena Shaw pyytää hänen apuaan löytääkseen myyttisen Antikytheran koneen, jolla huhutaan olevan voima muuttaa historian kulkua.

Harrison Ford palaa viidentoista vuoden tauon jälkeen tunnetuimmaksi arkeologiseikkailijaksi, Henry "Indiana" Jonesiksi ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa. Nyt jo 80-vuotias Ford ei onneksi tee iäkkäästä Indystä mitään kärttyisää pappaa, vaan hän palaa rooliinsa innokkaasti. Fordista huokuu aito lapsenmielisyys Indiana Jonesia esittäessään, tämän päätyessä jälleen uuteen seikkailuun historiallisen artefaktin perässä. Indyn silmistä palaa intohimo potentiaalista löytöä kohtaan ja väittäisin, että oli katsojana kuinka skeptinen elokuvasta tahansa, ei tämän elokuvaikonin pyynnöstä lähteä uuteen aarrejahtiin voi kieltäytyä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Toby Jones Indianan entisenä ystävänä Basil Shaw'na ja Phoebe Waller-Bridge tämän lapsena, Indyn kummityttönä Helenana, joka saapuu pyytämään Indianan apua, Ethann Isidore Helenaa auttavana nuorena Teddynä, sekä Antonio Banderas Indyn tuttuna, kapteeni Renaldona. Pahisosastoa edustaa Mads Mikkelsenin näyttelemä entinen natsitutkija Jürgen "Schmidt" Voller ja tämän oikeana kätenä toimiva Klaber (Boyd Holbrook). Vanhoista tutuista Indiana Jones -hahmoista Kadonneen aarteen metsästäjissä ja Viimeisessä ristiretkessä nähty John Rhys-Davies palaa hetkeksi rooliinsa Indyn ystävänä Sallahina. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan vaihtelevasti. Parasta antia on vähemmän yllättäen Mikkelsen tämänkertaisena vihollisena. Ennen elokuvan ilmestymistä kohistiin paljon Waller-Bridgen mukanaolosta ja millainen tämän hahmosta olisi tehty, mutta lopputulos ei onneksi ole läheskään niin paha kuin ennakkopöhinä antoi ymmärtää. Helena on ajoittain ärsyttävä, mutta hänen hahmonsa toimii passelisti. Sen sijaan häntä auttava Teddy tuntuu turhalta ja pelkältä laiskalta kopiolta Tuomion temppelissä nähdystä Short Roundista (Ke Huy Quan), hahmon taustatarinaa myöten.

Kuten alussa kerroin, olin etukäteen todella varautunut Indiana Jones and the Dial of Destinyn suhteen. Mikään näkemäni ei vakuuttanut minua ja Cannesista lähtien kantautuneet, leffaa parhaimmillaan keskinkertaiseksi kutsuneet arviot eivät antaneet paljoa toivoa. Kenties juuri niiden alhaisten odotusten takia vastassani olikin positiivinen yllätys. Ei uutuus millään pärjää alkuperäistrilogialle, mutta päihittää se Kristallikallon valtakunnan helposti - vaikka se sortuukin joihinkin samoihin ongelmiin. Aitojen, hurjien stunttien sijaan toimintakohtaukset luottavat liikaa digitehosteisiin ja hieman vaivaannuttavia fanipalveluksia on ripoteltu pitkin leffaa. Odotan kyllä kovasti, kuinka katsojat tulevat reagoimaan elokuvan loppuhuipennukseen. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että jos mielsit Kristallikallon valtakunnan finaalin interdimensionaalien avaruusolentojen ja pyramidin alta nousevan ufon kanssa yliampuvaksi, voi Indiana Jones and the Dial of Destinyn huipennus pahimmillaan jopa pilata koko elokuvan.

Ennen kaikkea elokuvassa pidin siitä, että se on rehti seikkailuelokuva alkuperäistrilogian hengessä. Aidon historiallisen, mutta elokuvassa toki mystiikalla väritellyn esineen jahti nappaa tehokkaasti mukaansa ja tarina pitää kiinnostuksen hyvin yllä, vaikka kahden ja puolen tunnin kesto tuntuukin ajoittain liialliselta. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun hahmot päätyvät Indy-leffoista tutulla tavalla ansojen, ötököiden ja luurankojen täyttämään luolastoon, sydän hakkaa lujempaa, kun odottaa innolla, mitä hahmot löytävätkään. Toimintakohtaukset eivät ole toivotun verisiä, mutta niistä ei vauhtia ja luovuutta puutu. Oli kyse sitten hevosella ratsastamisesta metrotunnelissa, kolmipyöräisten kötteröiden takaa-ajosta Marokossa tai alun junakohtauksesta, leffassa on panostettu kaikkiin näihin kohtauksiin. Huumoripuolella elokuva kuitenkin ontuu, eikä seasta löydy kuin pari heittoa, jotka tarjosivat lähinnä huvittuneen hymähdyksen. Draamaosasto sen sijaan on ihan onnistunutta. Indyn elämää painavat vaikeat ihmissuhteet, joita avaavat kohtaukset ovat tarpeeksi tunteikkaat.

Kyseessä on tosiaan ensimmäinen Indiana Jones -elokuva, jota Steven Spielberg ei ohjannut. Hänen tilalla ohjaksia pitelee James Mangold, joka on aiemmin tehnyt muun muassa Johnny Cash -elämäkertaleffan Walk the Line (2005), supersankarifilmin Logan (2017) ja autourheiluelokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Vaikka Mangold onkin osoittanut lahjansa useasti, olin silti skeptinen, että kuinka homma hoituisi ilman Spielbergiä? Mangold suoriutuu kuitenkin työstään tyylikkäästi. Hänen, Koeppin ja Butterworthin veljesten kynäilemä käsikirjoitus kaipaisi pientä viilausta, tiivistämistä ja turhien fanikosiskelujen karsimista, mutta muuten teksti pelittää hyvin. Indiana Jones and the Dial of Destiny on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut erinomaiset. Erikoistehosteiden taso kuitenkin heittelee. Suuri osa efekteistä toimii, mutta tietyt Indyn kasvojenmuokkaukset eivät pelitä. Alkupäässä nähdään digitaalisesti nuorennettu Indiana Jones, joka on kuin jostain videopelistä repäisty häiritsevä ilmestys. Lisäksi erityisesti paraatikohtauksessa on ajoittain selvää, että hevosella ratsastavalle stunt-näyttelijälle on jälkikäteen digitaalisesti muovattu Harrison Fordin naamataulu. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja John Williams tunnelmoi tietty oivallisesti musiikeillaan. Hän ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa uutta sävelmää, mutta onhan se hienoa, että Williams palasi vielä, luultavasti viimeistä kertaa sarjan pariin. Ja eihän siinä voi fanina muuta kuin hymyillä muikeasti, kun fantastinen tunnusmusiikki pärähtää soimaan.

Yhteenveto: Indiana Jones and the Dial of Destiny on heikkouksistaan huolimatta erittäin hyvä seikkailuelokuva, joka peittoaa sarjan neljännen osan, mutta jää auttamattomasti alkuperäisen trilogian jalkoihin. Uusi historiallisen artefaktin jahti nappaa heti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan läpi hieman liian pitkän keston. Matka tarjoaa monenlaista vaaraa ja toimintakohtausta, jotka ovat luovia, joskin toisinaan turhan paljon tietokonetehosteisiin luottavia. Huumoripuoli ontuu, mutta draamaosasto on sen sijaan varsin passelia. Jännitettä kasvatellaan ajoittain tehokkaasti ja loppuhuipennus on rohkea niin hyvässä kuin pahassa. Harrison Ford on tietty erinomainen Indiana Jonesina ja Mads Mikkelsen hoitaa pahistontin tyylillä. Phoebe Waller-Bridge toimii yllättävän menevästi mukaan tarttuvana Helenana, mutta tämän apupoika Teddy tuntuu turhalta ja tylsältä Short Round -kopiolta. Tällaisia kömpelöitä fanikosiskeluja on luvassa muitakin. Pääasiassa elokuva näyttää hyvältä kuvausta ja lavasteita myöten, mutta erikoistehosteiden taso ailahtelee näyttävistä efekteistä häiritsevään, videopelihahmoa muistuttavaan diginuorennettuun Indyyn. Ohjaaja James Mangold suoriutuu työstään yllättävänkin hyvin ja John Williams tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan. Williamsin luoma tunnusmelodia on edelleen yksi elokuvahistorian parhaista sävellyksistä. Indiana Jones and the Dial of Destiny jää kauas alkuperäistrilogian maagisuudesta ja loistosta, mutta se on silti yllättävänkin toimiva seikkailuleffa, jota voi hyvillä mielin suositella ikonisen arkeologin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Indiana Jones and the Dial of Destiny, 2023, Walt Disney Pictures, Lucasfilm, Paramount Pictures

Arvostelu: Knight and Day (2010)

KNIGHT AND DAY

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Cameron Diaz, Tom Cruise, Peter Sarsgaard, Jordi Mollà, Viola Davis, Paul Dano, Marc Blucas, Falk Hentschel, Maggie Grace ja Gal Gadot
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Knight and Day on Tom Cruisen ja Cameron Diazin tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle Patrick O'Neillin pohjarakenteella tarinalle, mutta ajan kanssa tekstiä työsti jopa 12 käsikirjoittajaa. Aluksi leffa kulki nimellä "Wichita" ja sitä työsti Revolution Studios, kunnes projekti siirtyi Sony Picturesille. Nimi muutettiin "Trouble Maniksi" ja sen pääosiin valittiin Chris Tucker ja Eva Mendes. Kun elokuvan teko ei edennyt, he jättivät projektin. Diaz valittiin uudeksi naistähdeksi ja Gerard Butler oli pitkään ehdolla miespääosaan. Hän päätti kuitenkin tehdä leffan Exän jäljillä (The Bounty Hunter - 2010) ja niinpä hänen tilalle otettiin Tom Cruise. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja lopulta Knight and Dayksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 16. kesäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Leffa ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eikä se saanut kovin hyvää palautetta kriitikoilta. Itse pidin elokuvasta, kun kävin katsomassa sen leffateatterissa, sen ilmestyessä heinäkuussa Suomeen. Minulle Knight and Day on ollut hassusti tärkeä elokuva siinä mielessä, että se ohjasi minut kohti nykyistä suosikkiyhtyettäni Musea, sillä bändin kappale Uprising kuullaan elokuvan trailerissa. Elokuva toimi siis tietynlaisena sysäyksenä kohti Muse-hulluuttani. Olen nähnyt yhtyeen livenä kahdeksan kertaa, kätellyt jokaista bändin jäsentä ja omistan ties mitä oheistavaraa heiltä. Itse Knight and Day -leffassa Musea ei tosin kuulla lainkaan, joten en sen enempää puhu bändistä nyt - siitä ei nimittäin tulisi loppua, kun oikeasti innostun. Kun huomasin filmin täyttävän 10 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Bostoniin siskonsa häihin matkustava June Havens päätyy elämänsä seikkailuun, kun lennolla tavattu Roy Miller paljastuu entiseksi salaiseksi agentiksi, jota jahtaavat niin CIA kuin rikolliset.

June Havensina nähdään Cameron Diaz, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Hänellä on onnistuneet roolinsa, mutta monissa elokuvissa hän tuntuu todella teennäiseltä. Junen roolissa Diaz kuitenkin toimii passelisti, mukautuen hyvin pitkin Junen kehityskaarta. On kiinnostavaa seurata, mitä Junelle tapahtuu elokuvan kulkiessa eteenpäin ja millainen hänestä tulee elokuvan lopuksi.

Roy Milleriä taas esittää toimintastara Tom Cruise, joka tekee hieman poikkeavan roolityön siitä, mitä häneltä on totuttu näkemään 2000-luvulla. Vaikka Roylla on vakavat toimintasankarin hetkensä, on hahmo etenkin alkupäässä vekkulimaisempi heppu kuin Cruisen hahmot yleensä. Vuosien varrella Cruise on osoittanut useita kertoja sopivansa täydellisesti toimintaleffan tähdeksi ja tekee saman tässäkin. Cruisen ja Diazin väliltä löytyy myös sujuvaa kemiaa ja se on iso kantava voima elokuvassa.
     Leffassa nähdään myös mm. Viola Davis CIA:n johtajana, Peter Sarsgaard Royta jahtaavana agentti Fitzinä, Maggie Grace Junen siskona Aprilina, Jordi Mollà espanjalaisena asekauppias Antonio Quintanana ja Paul Dano kaikkeen liittyvänä opiskelijana Simon Feckinä. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin rooleihinsa. Danosta löytyy oikeaa epävarmuutta Simoniksi, kun taas Mollà voisi esittää roistoa unissaankin. Grace jää pahasti sivuun Junen siskona, mutta Davis ehtii vakuuttamaan CIA-pomona. Sarsgaard on pätevä Royta tylympänä vakoojana.

Knight and Day starttaa napakasti ja kutsuu katsojaa sujuvasti luokseen veijarimaisella tunnelmallaan ja tyylillään. Ensiminuuteista lähtien on selvää, että jotain hämärää on meneillään, mutta monissa asioissa elokuva malttaa käyttää aikansa, ennen kuin se paljastaa tiettyjen juttujen todellisen laidan. Tämä salaperäisyys pitää mielenkiinnon hyvin yllä, vaikka täytyykin todeta, että mitä enemmän elokuva paljastaa, sitä enemmän se menettää tehoaan ja viehätystään. Leffan alkupuolisko on kuitenkin todella viihdyttävää toiminnan ja komedian sekoitusta. Katsoja samaistuu hyvin Juneen, joka on täysin pihalla siitä, mitä hänen ympärillään alkaa yhtäkkiä tapahtumaan. Elokuvan virnuileva henki ja kepeys saavat ensimmäisen tunnin kulumaan todella nopeasti. Toimintakohtauksista löytyy kekseliäisyyttä - etenkin alun lentokonetappelusta ja myöhemmin autotakaa-ajosta - minkä lisäksi huumoria on hyvässä määrin.

Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, olisi kokonaisuuskin parempi. Kun selviää, mistä tässä kaikessa on kyse, ei homma olekaan mitä kiinnostavimmasta päästä. Itse asiassa hahmojen jahtaama juttu on todella tylsä. Sitä voisi käyttää käsikirjoituksen opetuksessa esimerkkinä siitä, kuinka ei kannata kirjoittaa mukaan "McGuffinia", eli hahmojen jahtaamaa esinettä tai asiaa, joka on kuitenkin katsojalle aika yhdentekevä. Elokuvan ongelma tällaisen "McGuffinin" käytössä on pääasiassa se, kuinka sitä piilotellaan lähes puolet leffasta, jolloin lopulta katsojan reaktio todella on "tuonko takia tämä kaikki tapahtuu?" Ei hyvä merkki. Elokuva lähteekin kohti alamäkeä toisella puoliskollaan, muttei onneksi kovin jyrkkää sellaista. Tietty vekkulimaisuus katoilee, mutta onneksi vauhdikkaassa loppuhuipennuksessa elokuva saa hieman tuulta alleen. Jos hahmojen jahtaama juttu olisi vakuuttavampi, eikä homma menettäisi puolenvälin jälkeen puhtia, voisi Knight and Day olla kokonaisuutena erittäin hyvä viihdepläjäys. Nyt heikompien hetkien pelastavana enkelinä toimii Diazin ja Cruisen kemia.

Elokuvan ohjannut James Mangold, joka on myöhemmin tehnyt huomattavasti tätä paremmat filmit Logan (2017) ja Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019). Tässäkin Mangold osoittaa taitojaan humoristisen toimintakyydin kanssa ja saa mukaan paikoitellen kutkuttavaa vakoojahenkeä. Jos useiden käsikirjoittajien työn seurauksena olisi eheämpi teksti, voisi Mangold päästä vielä paremmin vauhtiin. Kuvaukseltaan Knight and Day on tyylikäs, eivätkä toimintakohtaukset ole toteutettu kömpelöllä kameratyöskentelyllä tai silppuleikkauksella. Visuaalinen ilme on muutenkin kunnossa valaisusta lavastukseen, mutta paikoitellen tietyt digiefektit ja lopun moottoripyöräilyssä käytetyt taustakangastehosteet pistävät silmään. Äänimaailma on loistava ammuskelusoundeista erilaisiin jylinöihin ja tietty John Powellin säveltämiin musiikkeihin, jotka muodostavat ison osan elokuvan hengestä.

Elokuvasta on olemassa teattereissa julkaistua versiota hieman yli viisi minuuttia pidempi versio. Lähinnä pidempi versio keskittyy huomattavasti enemmän Junen kunnostamaan autoon, jonka hän aikoo antaa siskolleen häälahjaksi. Elokuva myös alkaa pidennetyssä versiossa eri tavalla.

Yhteenveto: Knight and Day on kelpo toimintakomedia, minkä vahvuus syntyy päätähtien Cameron Diazin ja Tom Cruisen välisestä kemiasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko on erittäin mainio veijarimaisen asenteensa, hyvän huumorinsa, viihdyttävien toimintakohtaustensa ja ennen kaikkea kiinnostavan mysteerinsä ansiosta. Kuitenkin mitä enemmän paljastuu, sitä heikommaksi leffa muuttuu. Toinen puolisko ei ole läheskään yhtä vahva kuin ensimmäinen, vaikka loppuhuipennus onnistuu nostamaan vielä hieman tasoa. Hahmojen jahtaama asia on harmillisen tylsä ja latistaa kokonaisuutta ikävästi. Elokuva kaipaisi vahvempaa käsikirjoitusta. Jos tarina olisi eheämmin rakennettu ja paljastukset kiinnostavampia, olisi kokonaisuus erittäin hyvä. Jo tällaisenaan Knight and Day on kuitenkin oivaa toimintaviihdettä, mitä voi suositella lämpimästi genren ystäville ja Diazin ja Cruisen faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Knight and Day, 2010, Twentieth Century Fox, Regency Enterprises, Pink Machine, Tree Line Film, Dune Entertainment, New Regency Pictures, Wintergreen Productions

Arvostelu: Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019)

LE MANS 66 - TÄYDELLÄ TEHOLLA

FORD V FERRARI

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Christian Bale, Matt Damon, Caitriona Balfe, Josh Lucas, Jon Bernthal, Tracy Letts, Noah Jupe, Remo Girone ja Ray McKinnon
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia
Ikäraja: 12

Ford v Ferrari, eli suomalaisittain hieman hassusti ja turhan pitkästi nimetty Le Mans 66 - täydellä teholla perustuu tositapahtumiin vuoden 1966 Le Mans -autokilpailusta ja siihen liittyneestä Ford Motor Companyn ja Ferrarin välisestä kisasta. 20th Century Fox -yhtiö oli kiinnostunut tositarinan filmatisoimisesta jo vuosien ajan. Ohjaajaksi oli jo ehditty valita Joseph Kosinski, käsikirjoituksen olivat kirjoittaneet Butterworthin veljekset ja pääroolin oli kiinnitetty Tom Cruise ja Brad Pitt. Projekti ei kuitenkaan suostunut käynnistymään sellaisenaan. Helmikuussa 2018 Loganin (2017) ohjaaja James Mangold valittiin uudeksi tekijäksi ja pyörät pistettiin jälleen pyörimään. Kuvaukset alkoivat samaisen vuoden heinäkuussa ja nyt Le Mans 66 - täydellä teholla saa ensi-iltansa. Itse en erityisemmin perusta urheilusta ja etenkään sen katsomisesta. Kilpa-ajojen seuraaminen ei kiinnosta minua lainkaan. Silti tämä elokuva herätti heti mielenkiintoni, mutta lähinnä sen päänäyttelijöiden Christian Balen ja Matt Damonin takia. Kun aloin kuulla filmin saaneen paljon kehuja, aloin odottamaan sen näkemistä ja iloitsinkin, kun elokuvan lehdistönäytös järjestettiin Finnkinon isossa ISENSE-salissa, missä filmin ajokohtaukset todella pääsivät oikeuksiinsa.

Vuonna 1966 autonvalmistajayhtiö Ford päättää laajentaa kilpa-autojen puolelle, haastaakseen viitenä vuonna peräkkäin kuuluisan Le Mans -kilpailun voittaneen Ferrarin. Autosuunnittelija Carroll Shelby ja kilpa-ajaja Ken Miles saavat tehtäväkseen rakentaa Fordille parhaan mahdollisen auton kilpailuun.

Päärooleissa entisenä kuskina ja nykyisenä autosuunnittelijana Carroll Shelbynä, sekä tämän valitsemana kilpa-ajaja Ken Milesina nähdään tosiaan Matt Damon ja Christian Bale, jotka ovat molemmat tuttuun tapaansa mahtavia näyttelijöitä. Damon on pätevä ex-kuskina, joka haluaa pysyä hommissa mukana vaikka väkisin. Bale on kuitenkin elokuvan todellinen stara, tehden jälleen ilmiömäisen hienon roolisuorituksen. Viimeksi Bale nähtiin Vice - vallan oikeat kasvot -elokuvan (Vice - 2018) pääosassa, mihin hänen piti lihottaa itseään parisenkymmentä kiloa. Nyt hänen on suunnilleen vuoden sisään pitänyt laihduttaa saman verran. Bale ottaa työnsä selvästi todella vakavasti ja tarjoaakin aina parastaan. Hänen hahmonsa Ken Miles ei todellakaan ole persoona helpoimmasta päästä, sillä tämä on kehno sosiaalisissa tilanteissa ja muutenkin tympeä kaikille. Kenistä kuitenkin löytyy massiivinen vimma ajamista kohtaan ja Bale kanavoi tätä vimmaa upeasti. Jälleen kerran hän katoaa roolihahmonsa taakse ja muuttuu kovan luokan kilpa-ajajaksi. Damonin hahmo Carroll Shelbykin on mielenkiintoinen, mutta jää kuitenkin Kenin jalkoihin... vai pitäisikö sanoa Kenin jälkeen radalla?
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Kenin vaimo Mollie (Caitriona Balfe) ja heidän poikansa Peter (Noah Jupe), Ford-yhtiön omistaja Henry Ford II (Tracy Letts), varatoimitusjohtaja Beebe (Josh Lucas), Fordin ja Ferrarin välisen taiston keksinyt Lee Iacocca (Jon Bernthal), sekä Ferrarin omistaja Enzo Ferrari (Remo Girone). Sekä Gironesta että Lettsistä löytyy arvokkuutta isoiksi yhtiöiden johtajiksi, kun taas Lucas tekee Beebe-hahmostaan erittäin vihattavan. Beebe on yksi ärsyttävimmistä mulkeroista, jonka olen vähään aikaan leffoissa nähnyt. Balfe on erittäin oivallinen Kenin vaimona, joka samanaikaisesti kannustaa että pelkää miehensä puolesta. Jupe on sympaattinen pariskunnan lapsena, joka ihailee isäänsä yli kaiken.

Vaikkei urheilun katsominen kiinnosta minua, pidän kyllä erilaisista urheilulajeista kertovista elokuvista. Elokuvista löytyy hahmoja ja heidän tarinansa, jota pääsee seuraamaan ja mitä kiinnostavampi tarina on ja mitä enemmän hahmoista välittää, sitä mielenkiintoisempia itse urheiluosuudet ovat, sillä katsoja todella haluaa päähahmon onnistuvan tavoitteessaan. Le Mans 66 - täydellä teholla on juurikin tällainen teos. Sen hahmot ovat kiinnostavia ja heistä välittää, minkä lisäksi heille asetettu haaste on kiinnostava, jolloin elokuva pitää hyvin mukanaan. Itse asiassa se pitää ihan älyttömän hyvin mukanaan. Tällä elokuvalla on kestoa kaksi ja puoli tuntia, eikä se todellakaan tunnu siltä. Ei tämä tuntunut edes kahdelta tunnilta! Kyseessä on äärimmäisen mukaansatempaava leffa, mikä viihdyttää täysillä läpi kestonsa. En olisi etukäteen uskonut tai ajatellut, että elokuva voisi olla näin viihdyttävä. Tai hauska. Ei kyseessä mikään komedia ole, mutta kyllä sen aikana saa naurahtaa useaankin otteeseen, etenkin Balen veikeän roolityön ansiosta. Elokuvasta löytyy valtava määrä energiaa ja sitä on tehty samalla vimmalla ja intohimolla, millä Carroll ja Ken suunnittelevat, rakentavat ja testailevat autoa Fordille.

Kun vihdoin päästään itse kilpailuihin, on meno fantastisen upeaa. Autokaahailut ovat toteutettu erittäin vaikuttavilla stunteilla, eikä voi muuta kuin äimistellä, kuinka hullun uhkarohkeita nämä kuskit oikeasti ovat. Kilpailukohtaukset naulaavat katsojan penkkiinsä ja saavat puristamaan käsinojia jännityksestä. Meno käy yhä vain intensiivisemmäksi ja tilanteeseen voi upota niinkin vahvasti, että alkaa ihan hikoiluttaa. Kilpailuihin lisäkonfliktia tuo se, että tärkeässä asemassa Fordilla oleva Beebe ei pidä Kenistä eikä erityisemmin Carrollistakaan ja yrittääkin tökkiä kapuloita rattaisiin. Elokuvassa näytetään hyvin, kuinka näiden autofirmojen johtohenkilöt eivät luultavasti tiedä mitään itse ajamisesta. He katsovat vain erilaisia tilastoja sun muuta, eivätkä kysy itse kuluttajilta, mikä autoissa on hyvää ja mikä ei. Ken on Fordin paras kuski, mutta koska hän ilmaisee mielipiteensä usein tökerösti, yhtiö pelkää hänen haastattelujensa koituvan yhtiön kohtaloksi ja on siksi valmis erottamaan Kenin projektista. Ford haluaisi voittaa, muttei tajua, mitä voittoon vaaditaan. Kaahailun lisäksi myös draamapuoli on yllättävän iskevää. Kenin perheen asioista välittää ja hahmojen välinen suhde tuntuu aidolta.

James Mangoldin ohjaus on varmaa ja rautaista läpi filmin. Hän rakentaa loistokkaan tunnelman elokuvaan ja kertoo tarinaa mukaansatempaavasti Butterworthin veljesten ja Jason Kellerin työstämän todella hyvän käsikirjoituksen pohjalta. Mangoldilla on silmää upeille visuaalisuuksille ja kilpailukohtaukset ovatkin teknisesti täydellisyyttä hipoviksi hiottuja. Kameratyöskentely on mestarillista ja on hienoa, kuinka paljon leffassa käytetään laajoja kuvia, näyttämään tapahtuman suuruutta ja esittelemään näyttäviä stuntteja oikein tosissaan. Kilpa-autojen välissä kaahaa auto, johon on asennettu kameroita taltioimaan liikettä tyylikkäin konstein. Myös leikkaus on erinomaista ja tahditus on täysin kohdallaan, kun näin pitkähkö elokuva on saatu tuntumaan näin lyhyeltä. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku on herätetty taidokkaasti takaisin henkiin. Äänimaailma on mahtipontinen jyrisevien moottoreiden ja kaahaavien autojen kautta. Musiikeista vastaa Marco Beltrami, joka lisää jännityksen tasoja, mitä pidemmälle kisat etenevät.

Yhteenveto: Le Mans 66 - täydellä teholla on niin mukaansatempaava elokuva, että kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu alle kahdelta tunnilta. Elokuva nappaa nopeasti mukaansa ja kertoo erittäin mielenkiintoisen tarinan. Carrollille ja Kenille asetettu haaste on vangitsevaa seurattavaa ja siihen tuodaan hyvin konflikteja itse Fordin puolelta, joka haluaa voittaa, muttei todellakaan tiedä, mitä voittaminen vaatii. Filmi viihdyttää iskevästi läpi kestonsa ja siinä saa nauraa yllättävänkin usein. Draamapuolikin on pääasiassa kohdillaan ja Kenin perheestä välittää. Itse kilpailukohtaukset ovat käsittämättömän upeasti toteutettuja ja katsoja seuraa hurjaa kaahaamista jännittyneenä paikoillaan. Ohjaaja James Mangold onnistuu rakentamaan intensiivistä tunnelmaa kisoihin ja jännityskierroksia vain lisätään, mitä pidemmälle kilpailut etenevät. Kaikki näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, mutta kyllä tämä on lopulta Christian Balen show. Hän hyppää rooliinsa kilpa-ajaja Keninä sellaisella vimmalla, ettei voi muuta kuin ihailla. Myös teknisesti kyseessä on hienosti tehty elokuva ja Le Mans 66 - täydellä teholla nousee vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon. Jos autot ja autourheilu kiinnostaa tai itse kertomus kiehtoo, suosittelen suurella lämmöllä katsomaan filmin. Itse en ole kiinnostunut autoista, enkä tosissaan siitä urheilusta, mutta tarina, hahmot, näyttelijäsuoritukset ja muutenkin toteutus olivat niin vakuuttavia, että pidin tästä elokuvasta todella paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ford v Ferrari, 2019, Twentieth Century Fox, Chernin Entertainment

Arvostelu: Logan (2017)

LOGAN (2017)

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Patrick Stewart, Dafne Keen, Stephen Merchant, Boyd Holbrook, Elizabeth Rodriguez ja Richard E. Grant
Genre: toiminta, draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuvahahmo Wolverine, eli Logan, eli James Howlett, esiintyi ensimmäisen kerran vuonna 1974 "The Incredible Hulk" -sarjakuvan numerossa 180. Tämän jälkeen hän on esiintynyt yhä vain useammin ja hänestä tehtiin mutanttiryhmä X-Menin jäsen. Wolverine on yksi suosituimmista ja rakastetuimmista Marvel-hahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, televisiosarjoissa, animaatioissa ja elokuvissa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen näytelty X-Men -elokuva, jossa rooliin valittiin Hugh Jackman. Vuoteen 2017 mennessä Jackman oli esittänyt hahmoa kahdeksan kertaa. Ennen X-Men: Apocalypsen (2016) ilmestymistä Jackman ilmoitti palaavansa rooliin vielä yhden sooloseikkailun verran ja sitten hänen päivänsä Wolverinena olisivat ohi. Huomenna ensi-iltansa saava Logan tulee siis olemaan viimeinen kerta, kun Jackman nähdään kyseisessä roolissa. Itse tutustuin "X-Men" -maailmaan näkemällä X-Men 2:n (2003) joskus kuusi- tai seitsemänvuotiaana. Wolverine oli tietysti mielestäni koko leffan kovin ja paras hahmo. X-Men 2 oli yksi ensimmäisistä supersankarielokuvista, jotka näin, Spider-Manin (2002), Batman Foreverin (1995) ja Batman & Robinin (1997) ohella. Olen tietysti myöhemmin katsonut kaikki sarjan elokuvat, kuten myös arvostellut ne viime vuonna. X-Men Origins: Wolverine (2009) oli ensimmäinen Marvel-sarjakuviin perustuva elokuva, jonka kävin katsomassa leffateatterissa. Vaikka se oli huono, eikä hahmon toinen sooloseikkailu The Wolverine (2013) ollut kovin ihmeellinen, minulla oli silti isot odotukset Logania kohtaan. Elokuva tulisi olemaan tasan tarkkaan Hugh Jackmanin ja ohjaaja James Mangoldin teos, minkä lisäksi se tulisi olemaan verinen, kuten "Wolverine"-sarjakuvatkin ovat. En kuitenkaan erityisemmin miettinyt sitä, että tämä olisi Jackmanin viimeinen kerta Wolverinena, kunnes olin jo näytöksessä ja elokuvaa oli mennyt yli puoli tuntia. Pakko sanoa, että leffan aikana tuli tippa linssiin, kun tajusin, että jätän jäähyväiset yhdelle lapsuuteni sankareista.

Hidasta kuolemaa tekevät Logan ja Xavier päättävät auttaa Laura-tyttöä pääsemään turvapaikkaan nimeltä Eeden. Laura on ensimmäinen mutantti kahteenkymmeneen viiteen vuoteen ja Loganin täytyy suojella häntä pahoilta voimilta, jotka haluavat hyödyntää häntä.

Hugh Jackman vetää selkeästi parhaimman Wolverine-suorituksensa. Hän on tuonut erityisen paljoa sielua ja tunnetta hahmoon, mikä on hienoa. Jackman ei ole kertaakaan heikko ja hänestä näkee, että hän on päättänyt nauttia kunnolla viimeisestä kerrastaan hahmona. Loganin parantumiskyky ei toimi samalla tavalla kuin aiemmin, joten hänen on pakko olla varovaisempi taistellessaan. Kun hahmo on melkein kuolevainen, on hän paljon mielenkiintoisempi ja elokuvassa on useasti se vaara, että hänelle voi käydä pahasti. Koko elokuvan läpi Loganista paistaa se kipu, mitä hän kokee kaiken aikaa. Ei ole enää helppoa työntää adamantium-kynsiä esiin rystysten välistä, vaan se oikeasti sattuu. Toimivana yksityiskohtana on myös, että hän tarvitsee nykyään lukulaseja, sillä näkökin on alkanut heikentyä. Logan ryyppää paljon, minkä takia hänen on vielä vaikeampi pysyä pystyssä. Hänen kiinnostuksensa maailmaa kohtaan on vähentynyt. Hänestä on tullut todella vanha mies ja sen hän myös tietää. Logan ei ole sairas, mutta hän näyttää siltä, että hänen täytyy taistella pysyäkseen elossa.
     Patrick Stewartin näyttelemällä Charles Xavierillakaan ei mene erityisen hyvin. Hänellä on aivosairaus, mikä aiheuttaa hänelle kohtauksia, jotka vaikuttavat myös hänen lähellään oleviin vakavasti. Tämän takia hänet on eristetty maailmalta. Xavier ei ole enää mutanttikoulun perustaja professori X, vaan rappioitunut vanha mies, joka haluaisi joko palata aiempaan elämäänsä tai kuolla. Paikoitellen Xavier tuntuu olevan hieman psykoottinen, eikä välttämättä täysin tajua, missä hän on. Kohteliaisuudet ovat kadonneet häneltä lähes kokonaan ja hän haukkuukin usein Logania, sekä kiroilee paljon. Stewart on erinomainen roolissa ja Jackmanin tavoin hänkin pistää kaikkensa mukaan.
     Yksitoistavuotiasta Laura-tyttöä esittää Dafne Keen, joka oli tätä ennen esiintynyt vain televisiosarjassa The Refugees (2014-). Keen on todella mainio roolissaan, etenkin kun hän ei erityisemmin puhu, vaan näyttää tunteensa ilmeissään ja eleissään. Kovin monia ilmeitä ei hahmo näytä, minkä takia hänen roolisuorituksensa on vieläkin parempi. Laura on elänyt koko elämänsä laitoksessa, minkä takia ulkomaailman tavat eivät ole hänelle tuttuja. Elokuvassa tuodaan nopeasti esille, ettei Lauralle kannata ryttyillä, mikä tulee viimeistään selväksi, kun Lauran rystysten välistä tulee esille adamantium-kynnet, kuten Loganilla - tosin vain kaksi kynttä per käsi - ja hän alkaa silpomaan ihmisiä. Keen on todella hyvä myös toimintakohdissa ja sopii raa'an tappajan rooliin.
     Loganin kanssa Xavieria yrittää hoitaa mutantti nimeltä Caliban (Stephen Merchant), joka kykenee jäljittämään mielessään muita mutantteja. Hänen huonompi mutanttivoimansa on, ettei hänen ihonsa kestä auringonvaloa ja hän joutuu elämään pimennetyssä talossa. Caliban esiintyi viime vuoden X-Men: Apocalypsessa, mutta erilaisena ja siinä häntä näytteli Tómas Lemarquis. Hahmo on mielenkiintoinen ja hän tuntuu olevan hieman järkevämpi kuin kaksi päähenkilöä. Kovin iso rooli hänellä ei kuitenkaan ole, mutta toimiva hahmo on kyseessä.
     Kun aiemmin mainitut näyttelijät ovat olleet hyviä - jopa mahtavia - on sääli, ettei elokuvan pahis, eikä hänen näyttelijänsä ole kovin kummoisia. Boyd Holbrook näyttelee Piercea, joka jahtaa Lauraa. Hän haluaisi käyttää tyttöä erilaisiin kokeisiin, eikä hänelle ole mitään väliä, elääkö vai kuoleeko Laura. Hahmo on aika unohdettava, eikä Holbrookin suoritus ole kovinkaan erityinen. Ainoa mielenkiintoinen asia Piercessa on, että hänellä on kyborgikäsi. Tämäkin erikoisuus tosin katoaa, kun huomaa, että hänen kätyreilläänkin on samanlaiset kädet. Toisaalta heikko pahis ei erityisemmin häiritse, sillä päähenkilöt joutuvat kohtaamaan useasti sisäiset demoninsa. Elokuvassa nähdään myös Elizabeth Rodriguezin esittämä Gabriela, joka yrittää saada Loganin auttamaan Lauraa, sekä Richard E. Grantin näyttelemä tohtori Rice, joka haluaa tehdä kokeita tytöllä.

Logan tapahtuu vuonna 2029, mutta kovin futuristiseksi ei maailma ole muuttunut. Kyborgikäsiä ja automaattiohjautuvia rekkoja on nähtävissä, mutta muuten elokuva voisi tapahtua nykypäivänäkin. Jotain pahaa on tapahtunut joitain vuosia sitten, minkä takia muut tutut mutanttihahmot ovat kadonneet tai kuolleet ja tutuista jäljellä ovat enää Logan ja Xavier. Elokuvassa annetaan hieman vinkkiä traagisista tapahtumista, mutta pidin kovasti siitä, ettei tarkkaa tietoa kerrota. On hienoa, että elokuva jättää ison kysymyksen katsojan tulkinnan varaan. Mutantit ovat muutenkin sukupuutossa, sillä uusia ei ole syntynyt kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, minkä takia Laura vaikuttaakin ihmeeltä. Mutanteista on muodostunut enemmänkin myytti ja hahmoista on keksitty tehdä sarjakuvia, jotka eivät tosin Loganin mukaan kerro koko totuutta X-Menin seikkailuista. Huonot ajat ovat ajaneet Xavierin jonkinlaiseen hulluuteen ja Loganin ryyppäämään. Hän toimii limusiinin kuljettajana, mikä lopulta pistääkin hänet kyyditsemään Lauraa maan halki.

Elokuva tuntuu vain harvoin supersankarileffalta. Logan onkin enemmän draamaelokuva, joka kertoo kahdesta vanhasta miehestä, jotka ovat kokeneet jo tarpeeksi usean elämän edestä ja nyt he haluavat vihdoin saada rauhan. Kuitenkin kun heidän elämäänsä ilmestyy toivo mutanttilajin jatkumiselle, on heidän suojeltava sitä toivoa, vaikka he kuinka olisivatkin riutuneita. Elokuva on synkkä ja vakava, vaikka mukana onkin pari huvittavaa juttua. Logan tuntuu välillä kuuluvan samaan sarjaan muiden X-Men -leffojen kanssa, mutta useasti se tuntuu täysin irralliselta teokselta. Lisäsyvyyttä tarinaan tulee, jos sen miettii olevan samaa sarjaa, sillä silloin tuntuu siltä, että on todella nähnyt päähenkilöiden aiempia kokemuksia. Jos ei ole kyennyt vielä päättelemään, niin elokuva on koskettava. Kun ensimmäinen puolisko on kulunut, voi olla jo täysin varma, ettei erityisen onnellista loppua ole tiedossa. Päässään pyörittelee useita vaihtoehtoja, mikä lopputulos voisi olla, eikä se tuota pettymystä.

Kuten jo aiemmin hieman sanoin, Logan on raaka elokuva. Siis todella raaka. Odotin, että pääsen näkemään lähinnä hieman verta, kun Logan tökkii kynsiään pahiksista läpi, mutta meno on vielä sitäkin hurjempi. Sekä Logan että Laura nähdään katkomassa käsiä ja jalkoja, jopa päitä irti ihmisiltä. Kurkkuja revitään auki, veri roiskuu ja myös päiden sisälmyksiä nähdään pariin otteeseen. Tällaista menoa fanit ovat odottaneet pitkään. Vaikka raakuus onkin sairasta, niin sellaisia hahmon sarjakuvaseikkailut ovat. Oli oudolla tapaa todella upeaa päästä näkemään Logan sellaisena kuin kuuluukin, eli eläimellisenä tappokoneena. Tämä ei todellakaan siis ole lapsille suunnattu tehostemekastus, kuten suurin osa supersankarielokuvista. Deadpoolkaan (2016) ei tunnu erityisen raa'alta tämän jälkeen. Siinä väkivallan kontrastina olikin kepeä henki ja koomisuus. Tässä mennään todella vakavalla meiningillä. Elokuvassa myös kiroillaan todella paljon, mikä vie vielä enemmän lapsiystävällisyyttä pois. Mielenkiinnolla odotan sitä, kun joku laskee, kuinka monta "fuck"-sanaa leffan aikana kuullaan.

Vaikka mukana on paljon hienoutta, ei Logan ole mestariteos. Elokuva on hieman liian pitkä ja välillä se tuntuu hidastelevan liikaa. Joitain kohtia olisi voinut tiivistää, jolloin lopputuloksena olisi kompaktimpi paketti. Tällaisena Logan on loistava teos ja edustaa supersankarielokuvien parempaa puolta, mutta siitä puuttuu vielä se jokin, että se pääsisi muiden loistavien Marvel-elokuvien yläpuolelle. Pidän todella paljon siitä, että kyseessä on vakavampi ja aikuisempi teos kuin aiemmat X-Menit. Kun näin X-Men 2:n ensimmäistä kertaa, olin tosiaan vähän yli kymmenen vuotta nuorempi. Vaikka kyseessä ei ole mikään kovin megalomaaninen tehosteleffa, on se selkeämpi supersankarileffa kuin Logan. Hienoa siis on, että kun X-Men -sarja on kasvanut aikuiseksi, niin saman olen tehnyt myös minä - tai ainakin uskottelen niin itselleni... Pidän paljon selkeistä tehoste-elokuvista, mutta on upeaa, että aina välillä ilmestyy leffoja kuten Logan, jotka näyttävät, että genrestä saa muutakin aikaan kuin taisteluja maailmanvalloittajapahiksia vastaan.

Elokuvan ohjauksesta tosiaan vastaa James Mangold, joka ohjasi myös The Wolverinen. Vaikka se on mielestäni hyvä, niin se ei ole lähelläkään tämän tasoa. Mangold tuntuu selvästi rakastavan Wolverine-hahmoa ja tämä on osoitus siitä, miten hän näkee hahmon. Tämä on fanin näkemys, joka toimii erinomaisesti, koska se on se, mitä fanit tietysti haluavat nähdä. Mangoldin visio on vahvasti läsnä koko leffan ajan, minkä lisäksi huomaa sen, että Jackman on ollut vahvasti mukana suunnitteluprosessissa. Logan on hyvin kuvattu, vaikka joissain toimintakohtauksissa kamera heiluukin hieman liikaa ja leikkaus on paikoitellen liian nopeaa. Muuten leikkaus sujuu hyvin. Selkeitä visuaalisia efektejä ei ole erityisen paljon käytetty. Piercen ja hänen kätyriensä kyborgikädet ovat kuitenkin tyylikkäästi toteutettuja. Äänitehosteilla tuodaan hienoja lisäyksiä etenkin taistelukohtauksiin. Jokainen veriroiskahdus on korostettu äänitehosteissa, minkä lisäksi Loganin kynsien ilmestyessä kuullaan tuttu ääni. Maskeeraukset ovat hyvin toteutettuja - etenkin Loganin haavat ja arvet. Marco Beltramin säveltämät musiikit tuovat lisätunnelmaa tarinaan.

Yhteenveto: Logan on hieno elokuva, joka ei pääasiassa edes tunnu supersankarileffalta. Tarina pohjautuu henkilöihin, eikä tässä pidä pelastaa maailmaa superpahiksilta, mikä tekee tästä maanläheisemmän. Hugh Jackman vetää upean suorituksen Loganina ja tämän jälkeen hän voi hyvillä mielin antaa roolin jollekin toiselle, vaikka seitsemäntoista vuoden jälkeen voi olla vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Patrick Stewart on loistava rappioituneena Xavierina, joka tuntuu vaikoitellen psykoottiselta. Dafne Keen on mainio rajuna Laurana. Pahis ei tässäkään sarjakuvaleffassa erityisemmin vakuuta, mutta sen korvaa päähenkilöiden sisältä löytyvät demonit. Toimintakohtaukset ovat väkivaltaisia, eikä leffaa ole todellakaan tehty lapsille. Päitä, käsiä ja jalkoja katkotaan, kurkkuja silvotaan ja aivoja ammutaan pellolle. Tällainenhan se Wolverine-leffa pitäisi ollakin. Marvel-sarjakuvien faneille tämä on merkkiteos ja ehdottomasti suosittelen katsomaan sen. Jos maailma ei ole tuttu, niin elokuvan koskettavuus ei tule iskemään samalla lailla. Logan on erinomainen teos, vaikka siinä on hidastempoiset hetkensä. Toisin kuin suurimmassa osassa nykysupersankarileffoista, Logan ei sisällä kohtausta lopputekstien jälkeen. Tähän loppuun ei voi oikein muuta sanoa kuin että suuri kiitos Hugh Jackman! Hän esitti Wolverinea yhdeksässä elokuvassa, eikä kertaakaan tuntunut esittävän roolia rahan takia, vaan pelkästään rakkaudesta hahmoa kohtaan.

Kirjoittanut: Joonatan, 28.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Logan, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Marvel Entertainment, TSG Entertainment, Donner's Company, Kinberg Genre

Arvostelu: The Wolverine (2013)

THE WOLVERINE (2013)

Ohjaus: James Mangold
Pääosissa: Hugh Jackman, Tao Okamoto, Rila Fukushima, Hiroyuki Sanada, Will Yun Lee, Svetlana Khodchenkova, Hal Yamanouchi ja Famke Janssen
Genre: supersankarielokuva, toiminta
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

X-Men Origins: Wolverine (2009) jätti niin pahan jälkimaun, etten edes mennyt elokuvateatteriin asti katsomaan The Wolverinea, kun se ilmestyi kesällä 2013. Sinä kesänä minulla oli muita juttuja, joten myös elokuvat, kuten Pacific Rim (2013) ja The Lone Ranger (2013) jäivät näkemättä. Lopulta sain The Wolverinen joululahjaksi ja näin sen ensimmäistä kertaa vasta tammikuussa 2014. Pakko sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien elokuvia X-Men (2000), X-Men 2 (2003), X-Men: The Last Stand (2006), X-Men Origins: Wolverine ja X-Men: First Class (2011)!

Logan on jättänyt Wolverinena olemisen taakseen ja erakoitunut. Jean Greyn tappaminen vainoaa Logania ja hän näkee jatkuvasti painajaisia hänestä. Logan törmää Yukioon, joka on etsinyt häntä jo kauan. Loganin ajat sitten pelastama Yashida tekee kuolemaa ja tämä haluaa kiittää Logania henkilökohtaisesti. Japanissa Loganille selviää, että Yashidan kuoleman takana on paljon enemmänkin ja hän joutuu päästämään sisäisen eläimensä taas valloilleen.

Hugh Jackman on tässä kohtaa jo tullut niin selkeäksi Wolverinen esittäjäksi, että on lähes mahdotonta kuvitella rooliin ketään muuta. Jackman vetää roolinsa edelleen hyvin ja aika pitkälti samalla lailla kuin aiemmissakin osissa. Jackman on saanut itsensä aivan hulluun kuntoon elokuvaa varten. Luin hänen haastattelustaan, että hän ei juonut mitään kuvauspäivinä, joissa hän esiintyy ilman paitaa, jotta nestehukan takia hänen ihonsa kiristyisi, mikä saisi hänen lihaksensa ja verisuonensa näkymään kunnolla. Jackman valitteli myös sitä, että niin toimiminen aiheutti hullun päänsäryn joka kerta. Sellaista se on, kun uhrautuu roolinsa vuoksi.
     Kiinnostavimpana uutuutena elokuvassa on Rila Fukushiman esittämä Yukio. Yukiolla on mielenkiintoinen tyyli ja hän kykenee näkemään, milloin joku kuolee. Fukushima vetää hyvän suorituksen.
     Logan joutuu suojelemaan Marikoa, jota näyttelee Tao Okamoto. Mariko on paikoitellen hieman ärsyttävä hahmo, enkä oikein ymmärrä, miksi Wolverine kiinnostuu hänestä.
     Yhtenä pahiksena on Svetlana Khodchenkovan esittämä Viper, joka erittää myrkkyä ja paikoitellen tuntuu jopa vaaralliselta vastukselta Wolverinelle. Harmi vain, että Khodchenkovan suoritus ei ole kummoinen.
     Yashidaa näyttelee Hal Yamanouchi, joka vetää hyvän, mutta lyhyen roolin. Hahmo on alussa mielenkiintoinen, mutta hänen todellinen tarkoitus elokuvassa on hyvin ennalta-arvattava.
     Famke Janssen esittää Jean Greyta Wolverinen muistelukohtauksissa. Tässä nähdyssä Greyssä on samaa Feeniksin kaltaista olemusta, mitä nähtiin X-Men: The Last Standissa. Kovin monessa kohtauksessa Janssen ei esiinny ja jos aiemmat sarjan elokuvat eivät ole tuttuja, niin hahmosta ei paljoa saa irti.

The Wolverine on jatkoa X-Men: The Last Standille. Vaikka elokuvien välissä on ollut kuusi vuotta ja välissä on tullut kaksi X-Men -elokuvaa, niin jatkumo on selkeä ja hyvin toteutettu. Se toimii hyvin Wolverinen sooloseikkailuna, mutta kun se yhdistetään isompaan X-Men -universumiin, niin se on sinänsä hieman turha pätkä, eikä se vie X-Men -tarinaa eteenpäin kuin vasta lopputekstien aikana tulevalla kohtauksella.

Wolverinen vieminen Japaniin oli monille faneille unelmien täyttymys, sillä se tarkoitti, että nähtäisiin vihdoin pahis Hopeasamurai. Tämän seurauksena myös näyttelijäkaarti on suurimmaksi osaksi japanilaisista koostuva. Ison luokan Hollywood/Marvel-leffalle tämä on tietenkin erilainen päätös, sillä se tarkoittaisi, ettei massayleisö tietäisi Jackmanin ja Janssenin lisäksi lähes ketään muuta elokuvassa esiintynyttä näyttelijää. Omalla tavallaan hyvä päätös, sillä se saa myös kysymykset siitä, että mikseivät muut X-Menit esiinny elokuvassa, katoamaan. Ja tuleepahan nähtyä itselleni ainakin uusia kasvoja. Elokuvassa on myös todella paljon japanilaista sanastoa, mitä pitää vähän väliä selittää katsojille.

Ongelmana tosin on, että Wolverinen lisäksi muut mutantit elokuvassa ovat suurimmaksi osaksi täysin tuntemattomia (paitsi jos on hardcore-fani). Elokuvassa on vielä vähemmän tuttuja hahmoja kuin X-Men Origins: Wolverinessa, mikä oli siinäkin ongelmana. Onneksi tarina pitää katsojan mukana onnistuneesti ja uudet hahmot ovat kivana lisäyksenä, vaikka eivät olekaan kovin muistettavia jälkeenpäin. Toinen ongelma, jonka huomasin tällä katsomiskerralla oli, että toiminta alkaa oikeasti vasta noin neljänkymmenen minuutin kohdalla. Ehtiihän siinä luoda tarinaa hyvin, mutta silti supersankarielokuvassa toivoisi näkevän mätkettä jo hieman elokuvan alussa. Pätkää, jossa Wolverine lyö paria heppua baarissa, ei voi laskea toimintakohtaukseksi.

Elokuva on kuvattu hyvin. Toimintakohtaukset ovat tyylikkäitä, eikä nopea leikkaus häiritse niissä. Musiikki jumputtaa taustalla, muttei jää jälkikäteen erityisemmin mieleen. Erikoistehosteita on käytetty maltilla ja niitä onkin lähinnä vain isoissa toimintakohtauksissa, joita ei elokuvassa ole montaa. X-Men Origins: Wolverinen digikynnet on vaihdettu käsittääkseni takaisin oikeisiin, fyysisiin tekeleisiin Jackmanin käsissä, mikä on hyvä päätös. Eniten tehosteita on käytetty lopputaistelussa Hopeasamuraita vastaan ja junan katolla käytävässä taistossa.

Elokuvasta on olemassa rajumpi Extended Cut. Pidennetty versio sisältää lisää kohtauksia ja toimintakohtauksiin on lisätty digiverta. Koska en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, niin olen nähnyt vain Extended Cutin. En varmaan aio koskaan katsoa teatteriversiota, sillä olen huomannut monien elokuvien kohdalla, että kun katson teatteriversiota, niin minusta tuntuu kaiken aikaa, että siitä puuttuu jotain, mikä tietty vie omasta katselukokemuksestani pois paljon. The Wolverinen rajumpi versio ei kuitenkaan nosta Suomessa elokuvan ikärajaa ja versio on saatavilla vain Blu-ray -julkaisuissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina elokuvassa on lähes tunnin mittainen "The Path of a Ronin", joka sisältää pätkät "Inspiration: A Ronin's Journey", "Design: Mastering the Arc", "Execution: A Killer Team", "Hugh Jackman: The Man Behind the Mutant" ja "Reflections: The Evolution of Wolverine", jotka kertovat elokuvan teosta. Mukana on myös pariminuuttinen "X-Men: Days of Future Past Set Tour", jossa Bryan Singer esittelee hieman X-Men: Days of Future Pastin (2014) lavasteita. Parasta lisämateriaalissa on "Alternate Ending", joka on muuten samanlainen tilanne kuin loppukohtaus, mutta siinä Wolverine saa legendaarisen keltamustan pukunsa, minkä näkemistä fanit ovat odottaneet. Harmi vain, ettei kohtausta käytetty lopullisessa elokuvassa. Sormet ristissä toivotaan, että puku nähdään viimeistään sitten, kun Marvel Studios saa X-Menin oikeudet käsiinsä (kyllä se päivä vielä tapahtuu!).

Yhteeveto: The Wolverine on paljon parempi tekele kuin X-Men Origins: Wolverine, mutta jää valitettavasti pitkällä tähtäimellä aika unohdettavaksi elokuvaksi. Jos olet kiinnostunut Wolverinesta, mutta muuten X-Menit eivät nappaa, niin tämä varmaankin toimii. Sarjakuvien faneille tämä on tietysti pakkohankinta ja tällä saa kivasti unohdettua X-Men Origins: Wolverinen. Edelleen ongelmana on, ettei tämä elokuva kuitenkaan muuta mitään sarjassa. Japani on toimiva, erilainen maisema supersankarielokuville. Myös japanilaiset näyttelijät ovat hyviä. Kuten jo aiemmin sanoin, niin elokuvan lopputekstien aikana on lyhyt kohtaus, jossa pohjustetaan X-Men: Days of Future Pastia, joka on seuraavana tiedossa X-Men -arvostelujeni osalta...

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.movieboozer.com
The Wolverine, 2013, 20th Century Fox Film Corporation, TSG Entertainment