Arvostelu: Rebel Moon - Part Two: The Scargiver (2024)

REBEL MOON - PART TWO: THE SCARGIVER

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Elise Duffy, Anthony Hopkins, Charlotte Maggi, Alfonso Herrera, Sky Yang, Stuart Martin, Ingvar Sigurdsson, Cleopatra Coleman, Fra Fee, Cary Elwes, Rhian Rees ja Ray Fisher

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Alun perin Star Wars -leffaksi tarkoitettu Zack Snyderin Rebel Moon muovautui vuosien varrella videopeliksi ja televisiosarjaksi, ennen kuin Netflix oli valmis tarttumaan projektiin. Snyderin suunnittelema elokuva oli kuitenkin ehtinyt paisua jo niin valtavaksi, että se täytyi leikata kahteen osaan. Kummankin leffat kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja ensimmäinen osa, Rebel Moon - Part One: A Child of Fire julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa 2023. Kriitikoiden haukuista huolimatta leffa oli katselumenestys. Nyt jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver on myös julkaistu Netflixissä, alle puoli vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja itseäni leffa ei voinut vähempää kiinnostaa. Olin odottanut ensimmäistä Rebel Moonia paljon, mutta elokuva ei ollut itselleni vain suuri pettymys, vaan yksi viime vuoden surkeimmista rainoista. Rebel Moon - Part Two: The Scargiver ehtikin olla Netflixin valikoimassa jo viikon ajan, kunnes vihdoin jaksoin pistää sen pyörimään. Sanotaanpa heti suoraan, että jos pidit ensimmäisestä Rebel Moon -leffasta, kannattaa jatko-osakin katsoa. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, pysy kaukana kakkosesta.

Kora ja muut soturit palaavat Veldtiin, kouluttamaan maanviljelijöistä taistelijoita ja valmistautumaan amiraali Noblen johtamien Imperiumin joukkojen hyökkäykseen.

Rebel Moonin tutut hahmot tekevät paluun The Scargiverissä, lukuun ottamatta Ray Fisherin näyttelemää Darrian Bloodaxea ja Charlie Hunnamin esittämää Kaita, jotka menettivät henkensä A Child of Firessä. Sofia Boutella nähdään toistamiseen Korana, menneisyyttään Imperiumin merkkihenkilönä pakoilevana naisena, joka haluaa auttaa pientä maanviljelyskylää päihittämään sortavat sotilaat. Ykkösleffassa Boutella vakuutti hieman paremmin, mutta jatko-osassa hänen suorituksensa jää aika latteaksi, lukuun ottamatta loppupään toimintakohtauksia. Kora paljastaa jälleen tasaisin väliajoin menneisyydestään hieman jotain lisää, mutta eipä hahmo vieläkään juuri herätä kiinnostusta.

     Koran kanssa taisteluun nousevat hänen rakastamansa Gunnar (Michiel Huisman), entinen kenraali Titus (Djimon Hounsou), valomiekoilla heiluva Nemesis (Doona Bae), paidoista vähät välittävä Tarak (Staz Nair), sekä joukkoon hypännyt Milius (Elise Duffy), jotka jäävät edelleen etäisiksi hahmoiksi, vaikka leffan alkupäässä jokainen pääseekin pikaisesti kertomaan omat nyyhkytarinansa, miksi he halusivat liittyä taistoon. Pääpahiksena nähdään tälläkin kertaa Imperiumin amiraali Noble (Ed Skrein), siitä huolimatta, että Kora tappoi hänet viime leffassa. Noble on tuotu takaisin, mutta täysin turhaan, sillä hahmosta ei saada tällä kertaa yhtään mitään irti, eikä Skrein ole kovin vakuuttava roolissaan. Menossa mukana ovat myös Anthony Hopkinsin ääninäyttelemä Jimmy-robotti, latteaksi takapiruksi jälleen jäävä Imperiumin johtaja Balisarius (Fre Fee), sekä Darrianin sisko Devra Bloodaxe (Cleopatra Coleman). Jimmy taitaa jopa olla leffojen kiinnostavin hahmo ja onkin harmi, että robotin kehityskaari Imperiumin apulaisesta mysteeriseksi sarvipääksi on taidettu jättää myöhemmin julkaistaviin, pidennettyihin Snyder-versioihin leffoista.

Kuten alussa kerroin, ensimmäinen Rebel Moon -elokuva oli itselleni yksi viime vuoden pahimmista pettymyksistä. Snyderin perisyntejä pullollaan oleva scifiraina tuntui laiskalta kopiolta huomattavasti paremmista elokuvista. Tarina oli varastettu Seitsemästä samuraista (七人の侍 - 1954), jolloin koko leffa koostui lähinnä itseään toistavasta kuviosta, jossa uusia, toinen toistaan mitäänsanomattomampia hahmoja pestattiin taistelemaan (lue: seisoskelemaan tuppisuuna taustalla loppuleffan ajan). Rebel Moon - Part One: A Child of Fire päättyi siihen, kun Kora ja kumppanit saapuivat takaisin Veldtin kylään ja Part Two: The Scargiver jatkaa tarinaa siitä. Toisin sanoen elokuva on vain jälkimmäinen puolisko Seitsemästä samuraista. 

Kora ja muut luulivat ongelmiensa olevan ohi Noblen tappamisen jälkeen, mutta pian he saavat ikäviä uutisia, että Noble onkin elossa ja johtaa uutta hyökkäystä viiden päivän päästä. Tähän viiteen päivään ehtii mahtua monenlaista. Sen lisäksi, että hahmojen täytyy päästä avaamaan lisää menneisyyttään, kyläläisistä saadaan siinä ajassa koulittua taitavia sotureita ja itse kylästä ehditään rakentamaan taistelutanner vallihautoineen ja tunneleineen kaikkineen. Eikä pidä unohtaa maanviljelyä, sillä pitäähän Snyderin saada mukaan siisteiksi tarkoitettuja, mutta todellisuudessa lähinnä huvittunutta tuhahtelua kotisohvalla aiheuttavia hidastuksia siitä, kun viljaa leikataan, siemeniä puhalletaan tuuleen, lihakset kimmeltävät hiestä ja kun lapset leikkivät riemuissaan ympärillä.

Elokuvan toinen puolisko onkin sitten periaatteessa pelkkä pitkä toimintakohtaus ja leffaa katsoessa ei voi olla tuumimatta, että jos turhat hidastukset olisi leikattu pois, Rebel Moonin olisi takuuvarmasti voitu julkaista yhtenä ainoana elokuvana. Kaikki tarina jäi ykkösleffaan ja jatko-osa on jopa aika uuvuttavaa seurattavaa mammuttimaisessa mäiskeessään. Kun hahmoista ei välitä tuon taivaallista, eikä toiminnan saralla tarjota oikeasti mitään mielenkiintoista, iskee ähky nopeasti taistelua katsoessa. Kaikkien valtavien räjähdystenkin keskellä elokuva tuntuu hassun pienimuotoiselta. Kun ykkösleffassa lennettiin avaruuden halki uusiin maailmoihin rekrytoimaan sotureita, on aika tylsää, että kakkosleffassa jumitetaan lähes koko aika pienellä farmilla. Taistelun päätyttyä itselleni jäi todella tyhjentävä fiilis. Rebel Moon oli selvästi tarkoitettu järisyttäväksi elämykseksi, mutta lopputulos tökkii aika lailla jokaisella osa-alueella. Elokuvien unohdettavuus ja yhdentekevyys on taidettu huomata myös Netflixillä, sillä jatko-osa alkaa kertauksella edellisen leffan tapahtumista. Siis leffan, joka julkaistiin neljä kuukautta sitten. Viimeiset minuutit The Scargiveristä taas käytetään tietty kolmososan pohjustamiseen. Snyderillä on nähtävästi villit suunnitelmat useammasta uudesta Rebel Moon -rainasta, mutta tällä näytöllä niitä ei todellakaan jää odottamaan.

Zack Snyderin ohjaus ja käsikirjoitus eivät tälläkään kertaa vakuuta, vaan mies on tainnut jopa tehdä uransa tähän mennessä huonoimman elokuvan (hassusti tätä asemaa piti tätä ennen ensimmäinen Rebel Moon -leffa). Snyder on tässä täysin maneeriensa sokea orja, joka ei tunnu enää edes tajuavan, kuinka meemimateriaaliksi hänen tyylinsä on muuttunut. Päheiksi tarkoitettu patsastelu on lähinnä vain koomista. Hänen tyyli ennen sisältöä -mentaliteettinsa todella kostautuu The Scargiverissä, sillä kyseessä ei edes ole tyylikäs elokuva. Seassa on joitain komeita otoksia, mutta leffa näyttää käsittämättömän halvalta ollakseen Netflixin jättisatsaus. Erikoistehosteet näyttävät monin paikoin keskeneräisiltä ja leffa luottaa liikaa niiden toimivuuteen. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta puvustuksessa on ajoittain menty siitä, mistä aita on matalin. Etenkin maanviljelyskohtausten aikana voi useasti huomata unohtaneensa, että leffan kuuluisi tapahtua kaukaisessa galaksissa, eikä täällä Maassa. Äänimaailmassakaan ei ole juuri kehumista. Ääniefektit ja Tom Holkenborgin musiikit kilpailevat siitä, kumpi mekastaa ja jytisee lujempaa. Mahtuupa leffaan myös todella koominen äänikömmähdys, kun eräässä Koran takaumassa taustalle on jostain syystä pistetty viulisteja ja sellistejä soittamaan ja tarkkaavaisimmat katsojat voivat huomata, että soittajien kädet liikkuvat lopulta täysin eri tahtiin kuin miten kuultava musiikki soi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part Two: The Scargiver, 2024, Grand Electric, The Stone Quarry

Arvostelu: One Life (2023)

ONE LIFE

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Anthony Hopkins, Johnny Flynn, Helena Bonham Carter, Lena Olin, Romola Garai, Alex Sharp, Juliana Moska, Ziggy Heath, Samantha Spiro, Michael Gould ja Jonathan Pryce

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

One Life perustuu Barbara Wintonin kirjaan If It's Not Impossible ... The Life of Sir Nicholas Winton vuodelta 2014, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Wintonin isän elämästä ja teoista toisessa maailmansodassa. Vuonna 2020 ilmoitettiin, että Nicholas Wintonista oli tekeillä elokuva. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja One Life sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla vuotta myöhemmin. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja olin erittäin kiinnostunut sen näkemisestä. Kävin katsomassa One Lifen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1938 Nicholas Winton päättää auttaa Tšekkoslovakian lapsia pakenemaan Isoon-Britanniaan natsien hirmuvallan alta.

Anthony Hopkins ja Johnny Flynn näyttelevät elokuvan päähenkilöä, Nicholas Wintonia. Flynn esittää miestä nuorempana, kun tämä vuonna 1938 ryhtyy auttamaan Tšekkoslovakian pakolaislapsia, Hopkinsin näytellessä häntä iäkkäämpänä vuonna 1987, kun Nicholas muistelee rooliaan toisessa maailmansodassa. Niin Flynn kuin Hopkins suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Flynn tulkitsee taitavasti hahmonsa muovautumista, kun lasten auttamisesta muodostuu hänelle pakkomielle ja Hopkins on aina yhtä erinomainen. Flynn saa muuten loistaa läpi leffan, mutta Hopkins tekee kuitenkin suurimman vaikutuksen elokuvan loppupäässä, kun vanhojen muistelu johtaa suuriin tunteenpurkauksiin.

     Elokuvassa nähdään myös Lena Olin iäkkään Nicholaksen vaimona Gretenä ja Jonathan Pryce Nicholaksen ystävänä Martinina, sekä takaumissa vuonna 1938 Helena Bonham Carter Nicholaksen äitinä Babina, sekä Romola Garai, Alex Sharp ja Juliana Moska Nicholasia pakolaisten pelastusoperaatiossa auttavina Doreenina, Trevorina ja Hanana. Sivunäyttelijät hoitavat myös työnsä mallikkaasti. Vähemmän yllättäen sivuosista parhaan roolisuorituksen tarjoaa Bonham Carter, joka istuu täydellisesti napakaksi ja sanavalmiiksi äidiksi, joka hetken empimisen jälkeen päättää tehdä kotipuolella kaikkensa auttaakseen poikansa sankarityössä.

Kiinnostuin One Lifesta heti, kun sain sen trailerin kautta selville, mistä elokuvassa on kyse. Juonikuvauksesta tulee herkästi mieleen Schindlerin lista (Schindler's List - 1993), joka kertoo myös natsien kynsistä ihmisiä pelastaneen miehen operaatiosta ja halusin nähdä toisen vastaavan urotekotarinan. Ei One Life ole samanlainen täydellinen mestariteos kuin Schindlerin lista, mutta kyseessä on silti erittäin onnistunut historiallinen draamaelokuva, joka takuulla saa herkistymään loppupäässä. Tunteikkaimmassa kohtauksessa itsekin pidättelin itkua ja kuuntelin, kun ympärilläni näytöksen muut katsojat niiskuttelivat vuorotellen kovaäänisesti.

On todella mielenkiintoista ryhtyä seuraamaan Nicholaksen yritystä saada pelastettua lapsia Tšekkoslovakiasta ennen kuin natsit ottavat maan tosissaan haltuunsa. Toinen maailmansota ei ole tässä kohtaa vielä varsinaisesti alkanut, mutta hakaristiliput on ripustettu jo Itävallassa esille ja Tšekkoslovakia on luvassa seuraavana. Uhkaava ilmapiiri on voimakkaasti läsnä. Jännite kasvaa kaiken aikaa, kun jokainen yritys siirtää lapsia maasta toiseen muuttuu haastavammaksi urakaksi kuin edellinen. Vajaan parin tunnin kesto tuntuu yllättävän nopealta, mutta silti elokuva pääsee etenemään rauhassa omalla painollaan. Välillä aikahypyt 1980-luvulle ja muistelevan Nicholaksen pariin tuntuvat rikkovan kerronnan soljuvuutta, mutta tämä puoli palkitsee lopussa, kun mies alkaa vihdoin saada kunniaa urotyöstään.

One Lifen ohjauksesta vastaa James Hawes, joka on aiemmin työskennellyt televisiosarjojen, kuten Doctor Whon (1963-), Merlinin (2008-2012), Penny Dreadfulin (2014-2016) ja Black Mirrorin (2011-) parissa, mutta joka tekee tässä elokuvadebyyttinsä. Hawes tekee väkevää työtä, pitää kahdella aikajanalla kulkevaa kertomusta hallitusti kasassa ja rakentaa tehokkaasti tunnelmaa. Nicholas Wintonin tyttären kirjan pohjalta laadittu käsikirjoitus on myös vahva. Elokuva on kuvattukin taitavasti. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat onnistuvat erityisesti vuoden 1938 kohtausten parissa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Volker Bertelmannin säveltämät musiikit maalailevat taustalla kauniisti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

One Life, 2023, MBK Productions, See-Saw Films, BBC Film

Arvostelu: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire (2023)

REBEL MOON - PART ONE: A CHILD OF FIRE

Ohjaus: Zack Snyder

Pääosissa: Sofia Boutella, Michiel Huisman, Ed Skrein, Charlie Hunnam, Staz Nair, Doona Bae, Djimon Hounsou, Ray Fisher, Cleopatra Coleman, Corey Stoll, Stuart Martin, Alfonso Herrera, Jena Malone, Fra Fee, Charlotte Maggi, Anthony Hopkins, Rhian Rees ja Cary Elwes

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 13

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on ohjaaja Zack Snyderin uusi scifitoimintaelokuva. Tähtien sota -elokuvista (Star Wars - 1977-) innostunut Snyder kynäili oman Tähtien sota -käsikirjoituksensa, jota hän yritti kymmenisen vuotta sitten kaupitella elokuvasarjan omistavalle Disney-yhtiölle. Disney kuitenkin torjui Snyderin ideat, jolloin tämä päätti muokata tekstistään täysin oman juttunsa. Hän esitteli ideansa Warner Bros. Picturesille, mutta tämäkin yhtiö torjui hänet. Halutessaan ideansa esille muodossa tai toisessa, Snyder kauppasi projektiaan myös videopeliksi. Lopulta Netflix tarttui ideaan, jota ryhdyttiin ensin työstämään televisiosarjana, kunnes Snyder päätti pysyä aiemmassa aikomuksessaan tehdä elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022 ja nyt Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Snyderin työstävän uutta elokuvaa, vaikka hänen filmografiansa onkin ollut äärimmäisen ailahteleva ja katsoin Rebel Moon - Part One: A Child of Firen heti sen julkaisupäivänä.

Kaukaisessa galaksissa paha imperiumi Äitimaailma pitää eri planeettojen asukkaita hirmuotteessaan. Kun Äitimaailman sotilaat saapuvat uhkaamaan pientä maanviljelijöiden planeettaa, planeetan asukkaat päättävät lähteä etsimään galaksin mahtavimpia sotureita, jotka voisivat puolustaa heitä taistelussa Äitimaailmaa vastaan.

Tom Cruisen The Mummy -elokuvan (2017) muumion roolista parhaiten tunnettu Sofia Boutella näyttelee Koraa, salaperäisen menneisyyden omaavaa naista, joka asustaa rauhanomaisella Veldtin maanviljelysplaneetalla. Kun pahat voimat uhkaavat planeetan kylän asukkaita, joista on vuosien varrella muodostunut Koran perhe, Kora päättää auttaa heitä. Ensimmäisen ison sankariroolinsa tekevä Boutella näyttää, että hänessä olisi ainesta ison toimintaleffan keulakuvaksi, mutta valitettavasti hänen hahmonsa jää latteaksi. Koralle on kirjoitettu kiinnostava menneisyys, jota tämä avaa hiljalleen leffan edetessä, mutta silti tämä jää hieman persoonattomaksi ja tylsäksi tyypiksi.

     Hieman persoonattomia ja tylsiä ovat myös elokuvan lukuisat sivuhenkilöt. Corey Stoll esittää Veldtin kylän päällikköä Sindriä, Michiel Huismanin näytellessä Koran mukaan lähtevää maanviljelijä Gunnaria. Ed Skrein nähdään pahana imperiumin amiraali Atticus Noblena, joka saapuu uhkailemaan Veldtiä, kuninkaalta (Cary Elwes) vallan anastaneen Balisariuksen (Fra Fee) nimissä. Charlie Hunnam, Djimon Hounsou, Doona Bae, Staz Nair, Ray Fisher ja Cleopatra Coleman taas näyttelevät salakuljettaja Kaita, kenraali Titusta, miekkamestari Nemesistä, eläinten kanssa kommunikoivaa Tarakia, sekä kapinajohtajasisaruksia Darrian ja Devra Bloodaxea, joilta Kora lähtee pyytämään apua taistelussa Noblen joukkoja vastaan. Menossa on mukana myös Anthony Hopkins kertojaäänenä ja Jimmy-robottina, jonka rooli jää vielä tässä ykkösosassa harmillisen vähäiseksi. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan vaihtelevin tuloksin. Isoimmaksi ongelmaksi muodostuu se, kuinka käsittämättömän mitäänsanomattomia ja unohdettavia leffan hahmot ovat. Monista heistä puhutaan merkittävinä tapauksina, mutta he eivät tee lopulta yhtikäs mitään, mikä saisi katsojankin pitämään heitä merkittävinä.

Erittäin ailahtelevan filmografian tehnyt Zack Snyder on tarjonnut meille nyt uransa huonoimman elokuvan. Siis jos tämä nyt edes on Snyderin elokuva, ainakaan tässä muodossa. Snyder on nimittäin jo vihjaillut, että joskus tulevaisuudessa myös Rebel Moonista julkaistaisiin "Snyder Cut", joka olisi parempi ja eheämpi, mukaillen Snyderin todellista visiota elokuvasta. Tämä herättääkin kysymyksen, että jos kerta jostain Snyderin leffasta on jälleen kerran olemassa jokin parempi versio, miksei sitä julkaista saman tien? Miksi joudumme sen sijaan katsomaan tällaisen sillisalaatin, joka ei herätä mielenkiintoa sitä "parempaa" versiota kohtaan, eikä myöskään jatko-osaa, jo ensi keväänä ilmestyvää Rebel Moon - Part Two: The Scargiveriä (2024) kohtaan.

Vaikka Rebel Moon - Part One: A Child of Firestä olisikin olemassa Snyderille mieluisampi versio, on vaikea kuvitella, että se olisi kovin paljoa tätä parempi. Pohjana kummassakin versiossa on kuitenkin sama käsikirjoitus, joka tuntuu siltä kuin se olisi tekoälyn avulla rustattu. Kuten jo ehkä huomasitte, juoni on ihan puhtaasti otettu Akira Kurosawan klassikosta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Pahikset kiusaavat kylää ja kyläläiset päättävät etsiä käsiinsä mahtavimmat soturit puolustamaan heitä. Erityisen turhauttavaa tästä kopioinnista tekee se, että kun kyseessä on pelkkä ensimmäinen osa kaksiosaisesta kokonaisuudesta, A Child of Fire oikeastaan vain esittelee kaksi tuntia uusia hahmoja, kunnes se jo pistääkin lopputekstit pyörimään.

Lainailu ei rajoitu vain Seitsemään samuraihin. Kuten jo alussa kävi selväksi, Snyder työsti elokuvan alun perin Tähtien sota -leffaksi ja sen todella huomaa. On pahaa galaktista imperiumia ja valomiekkoja. Leffan aikana vain odottaa, milloin pieni sammakkomainen olento ryhtyy opettamaan päähenkilölle mystisiä taikavoimia. Lainailuja voi huomata sieltä sun täältä pitkin leffaa. Tarakin esittelykohtaus on suoraan kopioitu Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004). Snyder on aina ollut parhaimmillaan, kun hän adaptoi jotain työtä suoraan, kuten sarjakuvaelokuvat 300 (2006) ja Watchmen (2009) ovat osoittaneet. Rebel Moon näyttää, ettei mieheltä taida löytyä omia ideoita juuri lainkaan.

Valitettavasti elokuvasta ei myöskään löydy juuri mitään viihdearvoa. Jos jotain Snyderiltä voisi odottaa, niin viihdyttäviä ja komeita toimintakohtauksia, mutta taisteleminen on jätetty vielä tässä avausosassa täysin minimiin. Kun tarina tuntuu muualta kopioidulta ja hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä tyyppejä, on Rebel Moon - Part One: A Child of Firen katselu aika pitkäveteistä puuhaa. Snyderin leffaksi se on yllättävän lyhyt vain vähän päälle kahden tunnin kestossaan, mutta meno on niin raskassoutuista, että elokuvaa voisi luulla lähemmäs kolmen tunnin mittaiseksi. Loppuhuipennus sentään pistää hieman haisemaan, mutta eeppiseksi tarkoitettu taistelu kompastuu niin siihen, ettei katsojaa ole saatu piittaamaan hahmojen kohtaloista kuin myös siihen, että taisto on visuaaliselta anniltaan hämmentävän kehno.

Jos jossain Snyder yleensä onnistuu, niin visuaalisuuksissa, mutta myös sillä saralla Rebel Moon jättää kylmäksi. Netflix on selvästi syytänyt rahaa leffaan, mutta lopputulos näyttää silti keskeneräiseltä. Hetken aikaa Snyder oli pohtinut Rebel Moonin muuttamista videopeliksi ja ajoittain leffasta tuleekin mieleen PlayStation 3:n peli grafiikoidensa puolesta. Visuaaliselta puolelta löytyvät tietenkin Snyderin perisynnit. On ylidramaattisia hidastuksia, jotka menevät välillä jopa koomisuuden puolelle ja on ylidramaattista synkistelyä, joka sekin aiheuttaa lähinnä myötähäpeää ja huvittuneisuutta kotisohvalla. Snyder on itse kuvannutkin elokuvan ja vaikka seassa on hyviä kameraotoksia, kuvia vaivaa myös ajoittain epätarkkuus ja kömpelö asettelu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat sentään kelvolliset. Äänimaailma tukee massiivista menoa jylinällään ja säveltäjä Tom Holkenborg kasvattelee musiikkejaan, kunnes ne ovat loppupäässä jo aikamoista pauhaamista.

Yhteenveto: Rebel Moon - Part One: A Child of Fire on harmillisen kehno scifiraina, joka ei synnytä juuri mitään mielenkiintoa jo muutaman kuukauden päästä ilmestyvää jatko-osaa kohtaan. Pöyristyttävän mielikuvitukseton elokuva varastaa koko ajan muualta, lähtien Seitsemästä samuraista kopioidusta juonesta. Kun tarina on vielä jaettu kahteen leffaan, ei ykkösosa lopulta koostu muusta kuin jatkuvasta uusien hahmojen esittelystä. Hahmot ovat toinen toistaan persoonattomampia ja tylsempiä tyyppejä, joihin ei saa mitään tarttumapintaa ja joiden kohtalot eivät kiinnosta yhtään. Elokuvasta ei valitettavasti löydy edes kummoista viihdearvoa ja toiminta jää oudon vähäiseksi ja latteaksi. Kierrätetyn tarinan ja tylsien hahmojen kanssa elokuva on siis turhauttavaa ja pitkästyttävää katseltavaa, joka tuntuu ainakin puoli tuntia kestoaan pidemmältä. Zack Snyder on tehnyt tähän mennessä uransa huonoimman leffan. Kun efektit näyttävät vielä ajoittain täysin keskeneräisiltä, ei Snyder pysty pelastamaan katselukokemusta edes komeilla visuaalisuuksilla. Miehen vannoutuneimmille faneille Rebel Moon - Part One: A Child of Fire tarjoaa luultavasti nannaa, mutta muuten sanoisin, että tähän oman painonsa alle musertuvaan scifimekastukseen ei juuri kannata tuhlata aikaa. Elokuvasta pitäville tulee varmasti ilouutisena, että jatko-osa Rebel Moon - Part Two: The Scargiver julkaistaan Netflixissä jo 19. huhtikuuta 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Rebel Moon - Part One: A Child of Fire, 2023, Grand Electric, The Stone Quarry, Netflix

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: Isä (The Father - 2020)

ISÄ

THE FATHER

Ohjaus: Florian Zeller

Pääosissa: Anthony Hopkins, Olivia Colman, Rufus Sewell, Imogen Poots, Olivia Williams, Mark Gatiss ja Ayesha Dharker

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 7

The Father, eli suomalaisittain Isä on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Zeller oli kiinnostunut näytelmän kääntämisestä elokuvan muotoon ja hänelle koitui tilaisuus siihen, kun Isossa-Britanniassa kiinnostuttiin näytelmästä. Christopher Hampton auttoi Zelleriä kääntämään näytelmän käsikirjoituksen englanniksi ja elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2019 ja lopulta Isä sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2020. Elokuvaa on hiljalleen esitetty festivaaleilla ja tänä vuonna se on saanut kunnon teatterikierroksensa maailmalla ja nyt Isä saapuu myös Suomeen. Itse kuulin elokuvasta viime vuonna, kun kriitikko Chris Stuckmann ylisti sitä videollaan vuoden suosikkielokuvistaan. Kiinnostustani vain lisäksi, kun elokuva alkoi kahmia palkintoja ja ehdokkuuksia. Isä sai mm. kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naissivuosa, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen ja yllätykseksi myös parhaan miespääosan palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, miespääosa, naissivuosa ja käsikirjoitus), sekä kuusi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, brittielokuva, lavastus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Isää sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen Suomen ensi-iltaa.

Vanha ja muistisairas Anthony torjuu toistuvasti epätoivoiseksi käyvän tyttärensä avunannot, samalla kun hän alkaa vähitellen kyseenalaistamaan omaa mieltään ja todellisuutta.

Parhaan miespääosan Oscar-palkinnon päätyminen Anthony Hopkinsin käsiin tuli monille, jopa Oscar-gaalan järjestäjille yllätyksenä, lähes kaikkien odottaessa edesmenneen Chadwick Bosemanin saavan pystin roolityöstään Ma Rainey's Black Bottomissa (2020). Jopa itse ihmettelin voittoa, uskottuani sen olevan varmaa, että palkinto annetaan postuumista Bosemanille. Kuitenkin nyt, kun olen nähnyt Hopkinsin roolisuorituksen Isässä muistisairaana Anthonyna, en ihmettele yhtään, että hän vei voiton. Vaikka Hannibal Lecterin rooli tulee aina olemaan Hopkinsin legendaarisin, tämä roolityö nousee ehdottomasti hänen parhaimpiin. Hopkins on ilmiömäisen huikea herkässä osassaan. Hän antautuu täysillä roolinsa vietäväksi, pistäen katsojan ihailemaan hänen vimmaansa ja eläytymiskykyään läpi elokuvan. Hahmona Anthony on erittäin mielenkiintoinen ja on myös kiinnostavaa, kuinka hahmo alkaa muuttua elokuvan tapahtumien aikana, muistisairauden pahetessa entisestään. Kun todellisuudentaju alkaa täysin murentua, suru Hopkinsin silmillä näyttää sydäntäsärkevän aidolta.

     Netflixin The Crown -sarjasta (2016-) parhaiten tuttu Olivia Colman näyttelee Anthonyn tytärtä, Annea, joka yrittää parhaansa mukaan auttaa isäänsä. Avun jatkuvasti torjuva isä alkaa kuitenkin tosissaan stressata Annea ja Colman viestii täysin autenttista murhetta ja jopa epätoivoa roolityössään. Colman jää Hopkinsin varjoon, mutta tekee silti erinomaisen roolisuorituksen - eipä häneltäkään muuta voi odottaa tässä kohtaa.

Hyvin pian Isää katsoessa on selvää, että elokuvaa perustuu näytelmään. Sen lisäksi, että lähes koko elokuva tapahtuu Anthonyn asunnossa (mikä on lavastajalle unelma näytelmässä), kohtaukset myös alkavat, kulkevat ja päättyvät kuin näytelmissä. Hahmot saapuvat kohtauksiin ja poistuvat kohtauksista kuin näytelmässä, pääasiassa selvästi saapumalla toisesta huoneesta tai poistumalla toiseen huoneeseen. Itselläni on teatteritaustaa ja pystyin elokuvaa katsoessani näkemään mielessäni, kuinka teatteriesityksessä näyttelijät tulevat verhoista näyttämölle ja osuutensa päätyttyä poistuvat takaisin kulisseihin. Tämä teatterimaisuus viehätti jo itseäni suuresti, mutta sen lisäksi elokuva on niin vaikuttava kaikilla muillakin osa-alueille, että minun teki mieli antaa aplodit sen päätyttyä - aivan kuin Hopkins ja Colman olisivat oikeasti olleet paikalla kumartamassa esityksen lopuksi.

Sen lisäksi, että Florian Zellerin näytelmäkäsikirjoitus on siirtynyt todella napakasti teatterilavalta elokuvan muotoon, se on muutenkin erittäin voimakas teksti. Dialogi on läpikotaisin erinomaista ja kiehtovat keskustelut vain auttavat näitä upeita näyttelijöitä loistamaan. Parasta käsikirjoituksessa kuitenkin on, kuinka se vie katsojan täydellisesti Anthonyn mielen sisälle. Tavat, joilla Isä pistää katsojan kokemaan päähenkilönsä muistisairautta, on suorastaan ällistyttävää. Hahmojen näyttelijät saattavat vaihtua kesken leffan, havainnollistaakseen, kuinka Anthony alkaa kokea vaikeuksia tunnistaa edes läheisimpiään. Hahmoja ilmestyy täysin yllättäen Anthonyn asuntoon ja pian katsoja jo kyseenalaistaa, mikä elokuvassa on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn päässä? Samoja keskusteluja käydään uudestaan ja uudestaan, mutta toisinaan taas joku hahmoista kertoo jotain elämästään täysin eri lailla kuin ennen. Ketkä hahmoista ovat todellisia? Kohtaukset on rakennettu kummallisesti niin, ettei niin Anthony kuin katsojakaan tiedä, eletäänkö yhä samaa päivää, vai onko jo seuraava aamu vai jo seuraava kuukausi... vai sittenkin edellispäivä? Yksi keskustelu on kirjoitettu niin upeasti, että se alkaa ja päättyy saumattomasti täysin samoihin repliikkeihin.

Filmistä ei uskoisi, että kyseessä on Florian Zellerin esikoiselokuva; se on niin suurella ammattitaidolla tehty. Zellerin teatteritausta onkin antanut hänelle vahvan alustan, minkä kautta hän voi ammentaa elävien kuvien maailmaan. Zellerin luoma tunnelma on todella voimakas, tiivistyen katsojan ympärille. Samanaikaisesti elokuvassa on jotain kaunista, vaikka se onkin ahdistava ja surullinen. Niinkin surullinen, että parissa kohtaa meinasi kyynel vierähtää poskelle. Isä on myös taidokkaasti kuvattu ja sen upea leikkaus vain vahvistaa katsojan tuntemusta kuin olisi Anthonyn mielen sisällä. Lavastusta hyödynnetään myös hienosti ja vähitellen katsoja saattaa huomata, että huonekalut Anthonyn asunnossa vaihtavat joko paikkaa tai ne muuttuvat kokonaan. Puvustajat ovat myös hoitaneet hommansa oivallisesti, kuten myös äänimaiseman työstäjät. Klassisia musiikkeja hyödynnetään aina silloin tällöin hyvänä tehokeinona.

Yhteenveto: Isä on erinomainen elokuva, jossa Anthony Hopkins tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista. Hopkins on ilmiömäisen loistokas muistisairaan Anthonyn osassa ja niin hänen työnsä kuin Florian Zellerin vahva käsikirjoitus kuljettavat katsojan täydellisesti hahmon mielen sisälle. Elokuva tulkitsee vakuuttavasti muistisairautta ja katsojanakin kyseenalaistaa nopeasti, mikä tapahtumista edes on totta ja mikä tapahtuu vain Anthonyn pään sisällä. Mitä pidemmälle sairaus etenee, sitä sydäntäsärkevämmäksi elokuva käy ja kyynelhanojen aukeaminen muuttuu yhä vain todennäköisemmäksi. Kaikessa surullisuudessaan ja ahdistavuudessaan elokuva osaa kuitenkin olla todella kaunis. Se on monin tavoin äimistyttävästi tehty ja sen näytelmällisyys vain lisää elokuvan lumoa. Suosittelen Isää erittäin lämpimästi kaikille, etenkin jos tuntee jonkun muistisairauden kanssa kamppailevan. Elokuva voi auttaa ymmärtämään, mitä tämän tuttusi mielessä tapahtuu. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Father, 2020, Trademark Films, Cine@, AG Studios NYC, Embankment Films, F Comme Film, Film4, Viewfinder

Arvostelu: Punainen lohikäärme (Red Dragon - 2002)

PUNAINEN LOHIKÄÄRME

RED DRAGON

Ohjaus: Brett Ratner

Pääosissa: Edward Norton, Anthony Hopkins, Ralph Fiennes, Harvey Keitel, Emily Watson, Mary-Louise Parker, Philip Seymour Hoffman ja Anthony Heald

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Red Dragon, eli suomalaisittain Punainen lohikäärme perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981, mikä aloitti Harrisin Hannibal Lecter -kirjasarjan (1981-2006). Kirja oli jo aiemmin kääntynyt elokuvaksi Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986), mutta se sai ristiriitaiset arvostelut, eikä se ollut toivottu menestys. Sen sijaan Harrisin kirjan jatko-osaan perustuva elokuva Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991) osoittautui ylistetyksi hitiksi, mikä kahmi palkintoja (mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon). Ongelmien vuoksi kesti kuitenkin kymmenen vuotta, kunnes sille saatiin tehtyä jatko-osa Hannibal (2001). Se ei saanut samalla lailla kehuja, mutta se oli myös valtava menestys lippuluukuilla. Elokuvan menestyksen myötä tekijät päättivätkin tehdä uuden elokuvan Punainen lohikäärme -kirjan pohjalta. Kuvaukset alkoivat ja lopulta leffa ilmestyi syksyllä 2002. Elokuva sai paremmat arviot kuin Hannibal, mutta jäi lipputuloissa aiempien leffojen jalkoihin. Itse näin Punaisen lohikäärmeen viitisen vuotta sitten, kun olin katsonut Uhrilampaat ja Hannibalin, innostuen molemmista. Kun huomasin Uhrilampaiden täyttävän tänä vuonna 30 vuotta ja Hannibalin 20 vuotta, päätin juhlistaa molempia katsomalla ne uudestaan ja arvostelemalla ne. Halusin tietty tehdä saman myös Punaiselle lohikäärmeelle, päättäen näin tämän Anthony Hopkinsin tähdittämän Hannibal Lecter -trilogian.

Vaarallisen kannibaalin Hannibal Lecterin telkien taakse passittanut FBI-agentti Will Graham saa tehtäväkseen selvittää, kuka on uusien kauhistuttavien murhien takana. Murhaaja työntää peilin sirpaleita uhriensa silmiin ja puree heitä.

Punainen lohikäärme ei ole jatkoa Uhrilampaille ja Hannibalille, vaan se on niiden esiosa ja sijoittuu aikaan ennen kyseisten filmien tapahtumia. Tässä elokuvassa ei nähdäkään aiemmista leffoista tuttua FBI-agentti Clarice Starlingia (Uhrilampaissa Jodie Foster, Hannibalissa Julianne Moore), vaan Edward Nortonin tähdittämä Will Graham, jonka ansiosta inhottava Hannibal Lecter (Anthony Hopkins) viruu nyt huippuvartioidussa eristyssellissään. Norton on mainio FBI-agenttina, joka tutkii todistusaineistoa ja rikospaikkoja rauhassa, haluten huomata jokaisen pienen yksityiskohdan. Will-hahmoon ei kuitenkaan syvennytä ihan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Anthony Hopkins on kolmatta kertaa karmiva kannibaali Hannibal Lecterinä, joka auttaa Williä samaan tapaan vankilasta käsin kuin hän auttoi Claricea Uhrilampaissa. Vankilakohtaukset eivät ole yhtä koukuttavia ja kiehtovia kuin siinä leffassa, mutta toimivat silti oikein hyvin. On hieman huvittavaa, kuinka paljon elokuvan markkinoinnissa keskityttiin Hannibaliin ja Hopkinsiin, sillä hän saa ruutuaikaa vähemmän kuin kahdessa muussa filmissä.

     Uhrilampaiden tavoin Hannibal lähinnä vain auttaa FBI-agenttia jäljittämään jotain toista murhaajaa. Tässä kyseessä on Ralph Fiennesin esittämä psykopaatti, jota muut kutsuvat Hammaskeijuksi tämän puremistavan vuoksi, mutta joka taas pitää itseään suurena ja mahtavana voimana, Punaisena lohikäärmeenä. Fiennes on vuosien varrella osoittanut mm. Schindlerin listassa (Schindler's List - 1993) ja Harry Potter -elokuvasarjassa (2001-2011) olevansa mitä upein valinta pahikseksi ja tekee saman myös tässä. Hopkinsin tavoin Fiennes onnistuu luomaan karmivan olemuksen, mikä saa katsojan jännittymään siitä hetkestä, kun hän astelee kuvaan (etenkin kun nostatus hahmoa kohtaan on muutenkin erittäin hyvin tehty). Hänen hahmonsa on kuitenkin hyvin erilainen kuin Hannibal ja onkin kiehtovaa seurata, kuinka hänestä avautuu uusia puolia pitkin leffaa - puolia, mitkä tekevät hänestä paikoitellen oudon sympaattisen katsojan silmissä.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel FBI-pomo Jack Crawfordina, joka nähtiin Uhrilampaissa Scott Glennin esittämänä, Mary-Louise Parker Willin vaimona Mollyna, Philip Seymour Hoffman Tattler-lehden yli-innokkaana toimittajana Freddy Loundsina, sekä Emily Watson sokeana Rebana. Kaikin puolin näyttelijät onnistuvat rooleissaan. Etenkin Watson vakuuttaa ja hänen osuutensa lisää Fiennesin hahmon kiinnostavuutta.

Tähän väliin täytyy varmaan sanoa, etten ole vielä nähnyt Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan ensimmäistä filmatisointia, Psykopaatin jäljillä, joten tämä arvostelu ei vertaile näitä kahta elokuvaa keskenään. Enemmän voin vertailla Punaista lohikäärmettä kahteen edelliseen leffaan sarjassa. Etenkin Uhrilampaiden kanssa tätä on helppo verrata, sillä elokuvista ja niiden tarinoista löytyy selviä yhtäläisyyksiä. Paikoitellen voikin tuntua, että tietyt asiat tässä elokuvassa on jo nähty paremmin toteutettuna Uhrilampaissa, mutta sitten pitääkin muistaa, että kirjat ilmestyivät toisinpäin, eli Harrisin Uhrilampaat-kirjassa on hetkiä, mitkä muistuttavat Punainen lohikäärme -kirjasta. Hannibal-elokuvaan tätä taas voi verrata siten, että mielestäni Punainen lohikäärme on parempi leffa. Siinä, missä Hannibal hidasteli välillä liikaakin ja kävi parissa kohtaa hieman tylsähkön puolella, tästä ei samaa ongelmaa löydy.

Punainen lohikäärme nappaa heti alussa mukaansa näyttämällä, kuinka Hannibal Lecter joutui eristysselliinsä. Pian alkaa "Hammaskeiju"-tapauksen tutkinta ja elokuva kietoutuu tiukemmin katsojan ympärille. Jännitystä rakennellaan taidokkaasti, eikä leffa luota kauhupuolellaan samalla lailla inhottavaan kuvastoon, kuten Hannibal teki. Erityisen intensiivisen tiivistunnelmaiseksi elokuva ei koskaan onnistu nousemaan, mutta kaiken aikaa on yllä jännite siitä, miten tässä tulee käymään? Tunnelmaa kasvatellaan hyvin kohti loppuhuipennusta. Jännityksen sekaan mahtuu myös Hannibalin tuttua kieroa ja viekasta huumoria, kuten myös herkkyyttä uuden antagonistin kautta. Onkin kiehtovaa vertailla tämän trilogian murhaajia, Hannibalia, Punaista lohikäärmettä ja Uhrilampaiden Buffalo Billiä toisiinsa. Jokainen on erilainen toisistaan ja kun joka leffassa tarjotaan uudenlainen paha voima, mitä pitää tutkia ja mikä pitää pysäyttää, on trilogia heikkouksineenkin voimakas paketti. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa nykyään huonoa mainetta ylläpitävä Brett Ratner. Ratner ymmärtää Hannibalin ohjaaja Ridley Scottia paremmin, että elokuvan kauhu syntyy tunnelmoinnista, eikä yliampuvasta raakuuksilla mässäilystä. Ratner onkin selvästi katsonut Uhrilampaita tätä elokuvaa tehdessään. Ei hänen työnsä yllä läheskään samalle tasolle, mutta hän onnistuu silti yrityksissään oivallisesti. Ted Tally myös tekee hyvää työtä käsikirjoituksen kanssa, vaikka hän olisikin voinut hieman enemmän panostaa Willin ja Hannibalin suhteeseen, ottaen huomioon, että Will oli se, joka sai Hannibalin kiinni. Punainen lohikäärme on kuvattu tyylikkäästi ja leffasta löytyy karmivaa kuvastoa, synkän värimaailmansa kera. Leikkauskin on sujuvaa. Tapausta tutkitaan oikealla temmolla. Ripeys ei johda leffan kiirehtimiseen, mutta filmi ei myöskään jää junnaamaan paikoillaan. Maskeeraustiimi tekee vaikuttavaa työtä Fiennesin selkätatuoinnin kanssa. Äänimaailmakin on onnistunut ja tehostaa jännitettä Danny Elfmanin musiikkien kera.

Yhteenveto: Punainen lohikäärme on todella mainio esiosaelokuva Uhrilampaille ja Hannibalille, sekä parempi filmi kuin näistä jälkimmäinen. Elokuva panostaa taidokkaasti tunnelman luomiseen, eikä yritä vain shokeerata katsojaa häijyllä kuvastolla. Sellaistakin löytyy, mutta maltillisemmin ja siten tehokkaammin. Rikostutkimusta on mukaansatempaavaa seurata, etenkin kun tämänkertainen psykopaatti on niin mielenkiintoinen. Ralph Fiennes tekee tuttuun tapaansa loistotyötä ja onnistuu olemaan niin pelottava kuin oudon sympaattinenkin "Hammaskeijuna". Edward Norton taas on oiva valinta FBI-agentti Will Grahamiksi ja Anthony Hopkins on tietty mahtavan karmiva Hannibal Lecterinä. Punainen lohikäärme on askel parempaan suuntaan Hannibalin jälkeen ja se yhdistyykin mukavasti Uhrilampaisiin - niin tutuissa hetkissään ja tyylissään kuin myös ovelassa päätöskohtauksessaan. Vaikka kokonaisuutena trilogia on epätasainen, pysyy se silti plussan puolella ja on hienoa, ettei tätä Hannibal-saagaa ole päätetty pilata turhalla lisäosal... ai niin, ei hitto. Kai se on pakko Nuori Hannibalkin (Hannibal Rising - 2007) arvostella...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Dragon, 2002, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Metro-Goldwyn-Mayer, Mikona Productions GmbH & Co. KG, Pan Productions, Scott Free Productions

Arvostelu: Hannibal (2001)

HANNIBAL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Julianne Moore, Anthony Hopkins, Gary Oldman, Giancarlo Giannini, Ray Liotta, Frankie R. Faison, Željko Ivanek ja Francesca Neri 

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 18

Thomas Harrisin kirjaan Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1988) perustuva samanniminen elokuva vuodelta 1991 oli suuri menestys, mikä keräsi paljon ylistystä, sekä mm. Oscar-palkinnot parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, naispääosasta, miespääosasta ja käsikirjoituksesta. Ohjaaja Jonathan Demmeltä alettiin heti kyselemään jatko-osan perään, mutta tämä halusi odottaa, että Harris ensin kirjoittaisi Uhrilampaille jatkoa, sen sijaan että lähtisi itse kehittelemään jatkotarinaa. Pian Harris ilmoittikin, että jatkokirja oli tulossa ja siinä kohtaa niin Demme kuin päätähdet Jodie Foster ja Anthony Hopkins olivat tekemässä paluun toiseen elokuvaan. Mutkia matkaan syntyi kuitenkin jo siitä, että Harrisin Punainen lohikäärme -kirjan (Red Dragon - 1981) Psykopaatin jäljillä -elokuvaksi (Manhunter - 1986) tuottanut Dino De Laurentiis oli ollut pettynyt omaan filmiinsä ja jättäytyi siksi pois Uhrilampaat-elokuvasta. Kun siitä tuli valtava hitti, De Laurentiis alkoi katua päätöstään ja heti kun Harris julkaisi uuden kirjansa Hannibalin vuonna 1999, De Laurentiis hankki sen elokuvaoikeudet. Kirjasta tuli valtava hitti, mutta Jonathan Demme pettyi sen sisältöön niin paljon, että päätti sittenkin olla tekemättä elokuvaa. De Laurentiis pestasikin hänen tilalle Ridley Scottin, joka innostui, mutta halusi muuttaa kirjan lopun täysin. Käsikirjoittaja Ted Tally oli samaa mieltä Demmen kanssa ja hänet korvattiin David Mametilla, jonka tekstiä Steven Zaillian työsti kovasti uusiksi. Jodie Foster ei pitänyt siitä, mitä hänen hahmolleen tapahtui Hannibal-kirjassa ja hylkäsi leffan sen takia. Tekijät pohtivat pitkään, kuka voisi ottaa Fosterin paikan, kunnes he päätyivät  Julianne Mooreen Anthony Hopkinsin pyynnöstä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Hannibal-elokuva sai maailmanensi-iltansa 9. helmikuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti taloudellisesti - jopa ilmestymisvuotensa kymmeneksi menestynein leffa - mutta se sai hieman ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, eikä todellakaan päässyt rohmuamaan palkintoja eri gaaloissa. Itse näin Hannibalin viitisen vuotta sitten, innostuttuani todella kovasti Uhrilampaat-elokuvasta. Kun päätin katsoa ja arvostella Uhrilampaat, juhlistaakseni sen 30-vuotisjuhlaa, päätin tehdä saman myös Hannibalille, sekä myöhemmin ilmestyneille Punainen lohikäärme -leffalle (Red Dragon - 2002) ja Nuorelle Hannibalille (Hannibal Rising - 2007). Olikin mielestäni hauskaa, että Hannibal ilmestyi kymmenen vuotta ja yhdeksän päivää Uhrilampaiden jälkeen, joten pystyin tänä vuonna juhlistamaan myös Hannibalin 20-vuotispäivää!

Kymmenen vuotta sen jälkeen, kun FBI-agentti Clarice Starling päihitti kauhean Buffalo Billin, hän yrittää yhä löytää salakavalan Hannibal Lecterin. Clarice saa kuitenkin kilpailijan, kun yksi Hannibalin uhreista, rikas Mason Verger jäljittää kannibaalia, kostaakseen tälle.

Anthony Hopkins tekee paluun kannibaali Hannibal Lecterin rooliin, mikä on yksi elokuvan parhaista puolista. Tekijätkin ovat sanoneet, että jos Hopkins ei olisi tehnyt paluuta, leffa olisi lässähtänyt täysin. Elokuvalla kestää kuitenkin kauan, ennen kuin Hopkins päästetään vauhtiin Hannibalina, joka elää nyt salanimellä tohtori Fellinä. Muutamassa kohtaa Hopkins onnistuu tuomaan takaisin hyytävyytensä Uhrilampaista, mutta näyttää tällä kertaa myös toista, hienostuneempaa puolta hahmosta. Silti hän on kaiken aikaa uhkaava, sillä koskaan ei oikein voi tietää, mitä Hannibal seuraavaksi tekee.

     Luettuaan Hannibal-kirjan, Jodie Foster ei halunnut palata FBI-agentti Clarice Starlingin rooliin, mistä hän oli voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Foster onkin tosiaan korvattu Julianne Moorella, joka on passeli vaihtoehto, mutta joka ei kuitenkaan vakuuta läheskään yhtä hienosti kuin Foster. Yksi isoimmista ongelmista näyttelijävaihdoksessa on se, että kun yksi Uhrilampaiden hienoimmista asioista oli Claricen ja Hannibalin tietty yhteys ja ennen kaikkea Fosterin ja Hopkinsin välinen yhteys, Fosterin korvaaminen Moorella saa tämän yhteyden katoamaan. Tämä on tietty asia, mille elokuvantekijät eivät voineet mitään, sillä päätös oli Fosterin ja se perustui siihen, ettei Foster pitänyt Claricen suunnasta Harrisin kirjassa. Lopetus muutettiin elokuvaa varten, sillä ohjaaja Scottkaan ei siitä piitannut. Jos Foster olisi tämän muutoksen kautta päättänytkin jatkaa roolissa, olisi elokuva luultavasti parempi.

Lisäksi elokuvassa nähdään Uhrilampaista tuttu Frankie R. Fayson Hannibalin entisenä vartijana Barneyna, Ray Liotta Claricen pomona Paul Krendlerinä, Giancarlo Giannini italialaisena ylikomisario Rinaldo Pazzina, sekä Gary Oldman Hannibalin henkiinjääneenä uhrina Mason Vergerinä, joka janoaa kostoa. Hannibalin hurjien tekojen vuoksi Masonin kasvot ovat täysin tuhoutuneet ja Oldman katoaa totaalisesti todella kuvottavien maskeerausten taakse. Oldman suostuikin rooliin, jos hän voisi tehdä sen niin, että hänen mukanaolonsa pidettäisiin salassa. Tuttuun tapaansa Oldman tekee erinomaista työtä ja todella muuttuu niin kasvoiltaan kuin persoonaltaan inhottavaksi mieheksi. Myös Giannini ja Liotta tekevät kelpo työtä poliiseina, joilla on omat suunnitelmansa Hannibaliin liittyen.

Hannibal ei todellakaan ole Uhrilampaiden veroinen elokuva, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, ei ole lähdemateriaalikaan. Itse en ole Harrisin kirjoja lukenut, mutta tiedän jossain määrin, kuinka Hannibal-kirja päättyy ja sen perusteella ymmärrän jo täysin, miksi niin monet Uhrilampaiden tekijöistä päättivät olla tekemättä tätä elokuvaa. Scott teki oikean päätöksen muuttamalla lopun, sillä veikkaisin, että alkuperäisen lopun kanssa en pitäisi tästä filmistä. Tällaisenaan pidän kyllä Hannibal-elokuvasta, vaikka siinä onkin selvät heikkoutensa. Elokuva menee useaan otteeseen haahuilun puolelle, kun siinä yritetään rakentaa aavemaista tunnelmaa. Siinä on joitain todella venytettyjä osioita, jotka kaipaisivat tiivistämistä. Muutenkin filmin rakenne on hieman kummallinen ja kun se siirtyy seuraamaan ylikomisario Pazzia Claricen sijaan, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri leffaa.

Elokuvassa onnistutaan kuitenkin paikoitellen luomaan tiettyä painostavaa jännitystä, kun Hannibal näyttää todellisen luonteensa. Leffa todella esittelee hienostuneesti käyttäytyvän vanhan herran ja pääsemme (tai joudumme) vihdoin näkemään, millaisia hänen ruokailuhetkensä ovat. Filmi sai kritiikkiä liiallisesta ällöttävyyksillä mässäilystä. Itseäni se ei niinkään haittaa ja kun pääpahis tunnetaan siitä, että hän syö ihmisiä, on täysin oletettavaa, että hän myös päätyy niin tekemään jossain kohtaa. Ja erityisesti loppuhuipennuksessa on samanaikaisesti kiehtovaa, ällöttävää ja jotenkin ihanan kieroa, että Hannibal tekee senkin hienostuneesti. Loppuhuipennus nostaakin elokuvan tasoa ja saa leffan omissa silmissäni plussan puolelle. Ymmärrän kuitenkin raakuuskritiikin siitä vinkkelistä, että se tuntuu halvalta korvausratkaisulta Uhrilampaiden psykologiseen kauhupuoleen verrattuna. Tekijät eivät siis täysin ymmärtäneet, mikä edellisessä elokuvassa oli niin upeaa. Toisaalta Harrisin kirjaakin kritisoitiin samoista asioista, joten voi hyvinkin olla, ettei hänkään täysin enää hoksannut, missä osui aiemmin napakymppiin.

Ohjaaja Ridley Scott oli tätä ennen saanut juuri valmiiksi valtavan eeposleffansa Gladiaattorin (Gladiator - 2000), joten oli ymmärrettävää, että hän halusi tehdä jotain pienimuotoisempaa. Valitettavasti hän ei täysin vakuuta tämän elokuvan kanssa, vaan Hannibal tuntuu enemmän välityöltä, ennen kuin Scott teki sotaelokuvan Isku Mogadishuun (Black Hawk Down - 2001), mikä vieläpä ilmestyi samana vuonna kuin Hannibal. Tiettyä ahdistusta Scott saa aikaiseksi, eikä häntä pelota näyttää inhaa kuvastoa, mutta siihen se jää kauhun puolelta. Scottin ongelmaksi koituu tietty Steven Zaillianin ja David Mametin käsikirjoitus, mikä ei ole erityisen kokonainen paketti. Viimeistään leikkauksessa elokuvasta olisi pitänyt karsia tiettyä tyhjäkäyntiä ja iskeä enemmän potkua mukaan. Kömpelöistä hidastuksista huolimatta kuvaus on mainiota. Lavasteet ja asutkin ovat oivalliset, mutta erilaisia ällöttävyyksiä loihtivat maskeeraajat ja efektitiimi vasta taitavia ovatkin. Äänimaailma on kivasti tunnelmoiva, mutta Hans Zimmerin säveltämät musiikit eivät sisällä maestrolle tuttua hienoutta. On ymmärrettävää, ettei Zimmer voinut tässä tykittää tuttuun tapaansa, mutta kun elokuvan musiikeista jää lähinnä käteen hyvin simppeli pianonpimputus, ei kyseessä todellakaan ole herran vahvin aikaansaannos.

Yhteenveto: Hannibal on kelvollinen jatkotarina Uhrilampaille, muttei todellakaan nouse samalle mestarillisuuden tasolle. Aito kauhun tunne puuttuu ja sitä yritetään korvailla groteskilla kuvastolla, joka kyllä aiheuttaa pahaa oloa, mutta tuntuu silti hieman halvalta kikalta. Paikoitellen Ridley Scott saa rakennettua erittäin tiivistunnelmaisia kohtauksia, mutta paikoitellen hän syyllistyy myös liialliseen haahuiluun ja laahustamiseen. Anthony Hopkins on tietty mahtava itse Hannibalina, tuoden paremmin esille hahmon hienostuneen puolen. Julianne Moore on ihan sujuva Claricena, mutta hänen ja Hopkinsin väliltä ei löydy samaa yhteyttä kuin Hopkinsin ja Fosterin. Giancarlo Giannini on mainio ylikomisario Pazzina, vaikkakin kun elokuva siirtyy seuraamaan häntä, tuntuu välillä siltä kuin katsoisi eri filmiä. Kuvottavan maskeerauksen taakse piiloutuva Gary Oldman on tuttuun tapaansa loistava, vaikka katsojasta tuntuukin pahalta aina, kun hänen Mason-hahmonsa on ruudulla. Hans Zimmerin hieman tylsähköstä pianonpimputtelusta epätasaiseen tunnelmaan, kaikki Hannibalissa jää vaisuksi edelliseen elokuvaan verrattuna. Ei leffa kuitenkaan mikään täysi lässähdys ole ja tiettyjen onnistumisiensa ansiosta se nousee plussan puolelle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.5.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Hannibal, 2001, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company, Scott Free Productions

Arvostelu: Uhrilampaat (The Silence of the Lambs - 1991)

UHRILAMPAAT

THE SILENCE OF THE LAMBS

Ohjaus: Jonathan Demme

Pääosissa: Jodie Foster, Anthony Hopkins, Scott Glenn, Ted Levine, Anthony Heald, Brooke Smith ja Diane Baker

Genre: trilleri, kauhu

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 18

The Silence of the Lambs, eli suomalaisittain Uhrilampaat perustuu Thomas Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Orion Pictures ja Gene Hackman päättivät yhdistää voimansa ja varansa tehdäkseen elokuvan hitiksi muodostuneen kirjan pohjalta, Hackmanin aikoessa ohjata leffan. He hankkivat Harrisilta kirjan elokuvaoikeudet, mutta tarvitsivat myös toiset oikeudet tehdäkseen leffan. Tarinassa esiintyvä Hannibal Lecter oli esiintynyt aiemmin elokuvassa Psykopaatin jäljillä (Manhunter - 1986) ja hahmon oikeudet kuuluivat elokuvan tuottajalle, Dino De Laurentiisille. Filmi oli kuitenkin ollut niin iso floppi taloudellisesti, että De Laurentiis luopui oikeuksista ilmaiseksi. Marraskuussa 1987 Ted Tally, joka oli suuresti innostunut Harrisin kirjasta, valittiin käsikirjoittajaksi ja hän oli saanut tekstin lähes valmiiksi, kun Hackman jätti projektin ja elokuvan rahoitus jäi kysymysmerkille. Orionin täytyi hoitaa rahoitus kokonaan ja uudeksi ohjaajaksi valittiin Jonathan Demme. Aluksi päärooleihin Clarice Starlingiksi ja Hannibal Lecteriksi kaavailtiin Michelle Pfeifferia ja Sean Connerya, mutta molempien torjuttua filmin sen rankan sisällön vuoksi, rooleihin palkattiin lopulta Jodie Foster ja Anthony Hopkins. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1989 ja Uhrilampaat sai maailmanensi-iltansa 30. tammikuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä kriitikoilta, mutta sillä kesti aikaa muuttua menestykseksi lippuluukuilla. Lopulta leffasta tuli kuitenkin jopa ilmestymisvuotensa viidenneksi menestynein elokuva. Filmi sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan naispääosan Golden Globe -palkinnon ja sekä parhaan naispääosan, että miespääosan BAFTA-pystit. Itse näin Uhrilampaat viitisen vuotta sitten ja pidin siitä todella paljon. Olen katsonut sen kerran tai kaksi uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietty juhlistaa sitä katsomalla leffan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

FBI-agentiksi harjoitteleva Clarice Starling alkaa tutkia sarjamurhaaja Buffalo Billin tapausta ja tarvitsee siihen apua hieman erikoisemmalta taholta, eristyssellissä viruvalta kannibaali Hannibal Lecteriltä.

Jodie Foster tekee Uhrilampaissa uransa ikonisimman roolisuorituksen FBI-kokelas Clarice Starlingina. Foster oli lumoutunut Harrisin kirjasta ja pyysi useasti mahdollisuutta esiintyä elokuvassa. Vaikka onkin mielenkiintoista kuvitella, millainen filmi olisi, jos Claricea esittäisikin Michelle Pfeiffer tai myös rooliin pohditut Meg Ryan ja Laura Dern, on vaikea kuvitella, että kukaan muu onnistuisi tässä niin hyvin kuin Foster. Hän tuo niin upeasti esille Claricen halun todistaa kykynsä ja hahmon pakkomielteen tapauksen ratkaisun kanssa. Foster luo erittäin moniulotteisen persoonan, jonka taustoja avataan pitkin leffaa. Hän todella ansaitsi Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolisuorituksestaan!

Jos on vaikea kuvitella joku muu Claricen rooliin, on lähes mahdotonta kuvitella ketään muuta Hannibal Lecteriksi kuin Anthony Hopkinsin. Ja juu, tiedän, että Hopkinsia ennen hahmoa näytteli Brian Cox Psykopaatin jäljillä -leffassa ja jälkeenpäin Mads Mikkelsen omassa Hannibal-sarjassaan (2013-2015), mutta koska en ole nähnyt niitä, itse näen vain ja ainoastaan Hopkinsin pelottavat kasvot, kun mietin Hannibal Lecteriä. Veikkaan, että sama tapahtuisi, vaikka näkisin muutkin tulkinnat, sillä Hopkins on niin järisyttävän mieletön tässä roolissa. Hopkins sulautuu hahmokseen sellaisella lahjakkuudella, mitä ei kovin usein näe. Joka ele ja joka sana ovat tarkoin harkitut, ja katsoja tietää koko ajan Hannibalin punovan häijyjä suunnitelmia päänsä sisällä. Hopkins harvoin räpäyttää silmiään ja hän katsookin usein suoraan kameraan, jolloin katsojasta tuntuu siltä kuin Hannibalin hyytävä katse tunkeutuisi suoraan omaan sieluun. Vaikka hahmo pysyy panssarilasin tai kaltereiden takana, katsojan syke nousee aina, kun hän on kohtauksessa mukana. Koskaan ei voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee ja se arvaamattomuus vain lisää Hannibalin pelottavuutta. Yksi elokuvahistorian parhaista pahishahmoista ja yksi parhaista näyttelijäsuorituksista!

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Scott Glenn Claricen pomona, Jack Crawfordina, Anthony Heald Hannibalin vankilaa johtavana tohtori Chiltonina ja Ted Levine Buffalo Billinä, jonka hirvittävistä teoista puhutaan niin paljon ja niin karmivasti, että katsoja pelkää hahmoa jo kauan, ennen kuin Levine saapuu näyttämään, kuinka iljettävä hän osaakaan olla roolissa.

Vaikka pohjimmiltaan Uhrilampaat on murhatutkimuselokuva, missä poliisihahmo on tappajan jäljillä ja yrittää saada tämän kiinni, ennen kuin tämä tappaa seuraavan uhrinsa, on elokuva oikeasti valtavan paljon enemmän. Ensinnäkin elokuva on huomattavasti henkilövetoisempi kuin monet genren leffat ja se keskittyy enemmän tapaukseen liittyviin ihmisiin kuin itse tapaukseen. Isoin esimerkki tästä on kohtaukset, missä Clarice käy juttelemassa panssarilasin läpi Hannibal Lecterille. Vaikka hahmot puhuvatkin tapauksesta, liittyy dialogi etenkin Hannibalin puolelta enemmän heihin kahteen ihmisinä. Tapauksen selvittämisen sijaan Hannibal haluaa tietää, miksi Clarice haluaa niin vimmaisesti saada Buffalo Billin kiinni ja miksi hän ylipäätään on mukana FBI:ssa. Ja kun hahmot ovat niin fantastisesti kirjoitetut ja heitä näyttelevät Foster ja Hopkins ovat niin täydelliset rooleissaan, ovat nämä keskustelut kenties jopa parasta elokuvassa. Ne ovat ahdistavia, mutta silti niin hypnoottisia hetkiä, että niihin uppoutuu aivan täysin ja niitä haluaisi nähdä yhä vain enemmän.

Leffa erottuu murhatutkimuselokuvien joukosta myös sillä, ettei kyseessä ole vain "jännäri" tai "trilleri". Uhrilampaat on usein puhdasta kauhua. Elokuvasta löytyy kauhun psykologinen puoli Hannibal Lecterin kanssa käytyjen painostavien keskustelujen kautta, mutta siinä on myös paljon hirvittävää kuvastoa, jolla leffa on K18-ikärajaleimansa ansainnut. Buffalo Bill tekee kaameita asioita uhreilleen ja lopputulokset näytetään. Leffa ei kuitenkaan esitä "rohkeaa" kuvastonsa kanssa, vaan sillä on pointtinsa. Elokuva ei vain yritä järkyttää, vaan se todella tekee niin. Se luo kauhun tunnetta niin monella tapaa, eikä mikään tavoista tunnu millään tavalla halvalta. Nykypäivän typerät äkkisäikäytykset loistavat poissaolollaan ja hyvä niin. Näin karmivaa tunnelmointia ei monista, ns. "puhtaista" kauhuelokuvista löydy.

Vaikka sanoin, että leffa keskittyy isommin hahmoihinsa kuin tutkimukseen, en todellakaan tarkoittanut, että itse tutkimus ja tarina olisivat heikommat tai jäisivät taustalle. Tutkimus on kyllä isosti mukana ja Claricen tavoin katsojakin tulee pakkomielteiseksi sen selvittämisestä. Tarina on äärimmäisen koukuttava ja elokuva nappaa mukaansa ensiminuuteista lähtien. Pitkin leffaa ote katsojasta vain kiristyy ja jos ennen loppuhuipennusta luulit elokuvan olleen piinaava, odota kun näet veret seisauttavan intensiivisen finaalin. Uhrilampaat on kaikin tavoin niin mestarillisesti rakennettu paketti, ettei sen upeutta voi kuin ihailla. Jopa Oscar-akatemian, joka yleensä jättää tällaiset teokset tosissaan huomioimatta, oli pakko taipua Uhrilampaiden mahdin edessä. Parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, miespääosan ja käsikirjoituksen palkintoja pidetään Oscareiden tärkeimpänä viisikkona ja Uhrilampaat on yksi harvoista teoksista, joka nappasi nuo kaikki - ansaiten jokaikisen. Kyseessä on yksi harvoista parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittajista, joille itsekin olisin antanut pystin.

Ohjaaja Jonathan Demme ei pelkää rakentaa todella inhottavaa henkeä, mutta hän osaa tehdä sen äärimmäisen vangitsevasti ja kiehtovasti. Demmen työ on läpikotaisin esimerkillistä ja niin on myös Ted Tallyn työ käsikirjoittajana. Tally kehittää hahmoja ja pyörittelee tarinaa huolellisesti. Ainuttakaan tylsää hetkeä ei ole luvassa, sen Demme ja Tally ovat varmistaneet. Ja ai että, tämä elokuva sisältääkin upeita repliikkejä! "I ate his liver with some fava beans and a nice chianti." Hassua tosin, yhtenä leffan tunnetuimpina pidetyistä repliikeistä, "Hello Claricea" ei koskaan kuulla elokuvan aikana. Tekninenkin toteutus on huikea. Kuvauksesta parhaiten jäävät tietty mieleen yhä vain ahdistavammaksi käyvät lähikuvat Hannibalin kasvoista, mutta mahtavaa on myös, kuinka paljon elokuva todella käyttää visuaalista kerrontaa, eikä vain selitä asioita katsojalle. Leikkaus on kaikin puolin napakkaa, sulavaa ja erinomaista. Etenkin loppupäässä leikkausta hyödynnetään hienosti katsojan huijaamiseen. Lavasteet ovat hienosti luodut ja maskeeraukset usein kuvottavat. Värimaailma on tietty kelmeä, alakuloinen ja synkkä - Uhrilampaat ei halua millään osa-alueella päästää katsojaansa helpolla. Äänimaailmakin on iskevästi rakennettu ja Howard Shoren säveltämät musiikit vain lisäävät tunnelmaa kaikin tavoin. Yllättävän usein Shoren sävellyksistä löytyy jotain todella herkkääkin, eikä kyse ole vain jännityksen lisäämisestä.

Yhteenveto: Uhrilampaat on upea mestariteos, joka todella ansaitsi kaikki palkintonsa! Heti ensiminuuteilla elokuva nappaa mukaansa, eikä välttämättä päästä irti heti lopputekstienkään päätyttyä. Todella painostava tunne ympäröi katsojan heti alussa ja meno muuttuu yhä vain intensiivisemmäksi ja piinaavammaksi elokuvan kulkiessa eteenpäin. Trilleri on jopa lievä ilmaus filmin lajityypille ja Uhrilampaat onkin enemmän kauhua. Kaikessa ahdistavuudessaankin elokuva on äärimmäisen lumoava ja koukuttava. Murhatutkimuskertomus muuttuu koko ajan kiinnostavammaksi ja jännittävämmäksi, mutta lopulta mielenkiintoisinta ovat hahmot, jotka ovat pelissä mukana. Clarice Starling on kiinnostava päähenkilö, jonka onnistumista kannustaa. Jodie Foster on loistava roolissaan ja tulkitsee hahmonsa pakkomiellettä tapauksen selvittämiseen upeasti. Elokuvan tähti on kuitenkin tietty Anthony Hopkins, joka tekee elämänsä roolityön kannibaali Hannibal Lecterinä, yhtenä elokuvahistorian karmivimpana pahiksena. Hopkins on niin hyytävä osassa, että jo pelkkä hänen läsnäolonsa aiheuttaa kylmiä väreitä kotikatsomossa. Claricen ja Hannibalin väliset keskustelut ovat todella kiehtovia ja niitä kuuntelisi mielellään pidempäänkin. Jonathan Demmen ohjaus on erinomaista ja tekninenkin puoli on vaikuttava. Kaiken kaikkiaan Uhrilampaat on täydellinen kokonaisuus, jonka teho ei ole hälvennyt mihinkään 30 vuoden aikana. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on juhlavuosi mitä parhain syy vihdoin sivistää itseään. Juhlavuosi on myös loistosyy katsoa tämä mestariteos uudelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.4.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

The Silence of the Lambs, 1991, Strong Heart/Demme Production, Orion Pictures