Arvostelu: Grimmin veljekset (The Brothers Grimm - 2005)

GRIMMIN VELJEKSET

THE BROTHERS GRIMM

Ohjaus: Terry Gilliam

Pääosissa: Matt Damon, Heath Ledger, Lena Headey, Peter Stormare, Jonathan Pryce, Tomáš Hanák, Mackenzie Crook, Richard Ridings, Julian Beach ja Monica Bellucci

Genre: fantasia, seikkailu, jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 12

The Brothers Grimm, eli suomalaisittain Grimmin veljekset perustuu Grimmin veljesten satuihin ja kertoo fiktiivisen tarinan veljesten elämästä. Elokuvan idea lähti liikkeelle Ehren Krugerin käsikirjoituksesta, jonka Metro-Goldwyn-Mayer hankki vuonna 2001. Vuotta myöhemmin Terry Gilliam palkattiin ohjaajaksi ja ennen kuvausten alkua kesällä 2003 hän ja Tony Grusoni työstivät käsikirjoituksen uudelleen, mutta Writers Guild of America kieltäytyi antamasta heille tunnustusta tekstistä. Kuvausten aikana Gilliam ja Weinsteinin tuottajaveljekset riitelivät jatkuvasti taiteellisten erimielisyyksien takia, mikä johti kuvausten venyymiseen, kun Gilliam ei suostunut työskentelemään, jos ei saanut tahtoaan läpi. Tästä syystä elokuvan suunniteltu ensi-ilta marraskuussa 2004 jouduttiin perumaan ja lopulta Grimmin veljekset sai maailmanensi-iltansa vasta 26. elokuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta ja se oli taloudellinen pettymys. Itse katsoin Grimmin veljekset pian sen jälkeen, kun elokuva oli saapunut vuokralle ja pidin leffasta tuolloin paljon. Olen katsonut sen pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Grimmin veljesten täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi pitkästä aikaa katsoa ja samalla arvostella leffan.

1800-luvun alun ranskalaisten hallitsemassa Saksassa legendaariset Grimmin veljekset pestataan pelastamaan pieni Marbadenin kaupunki kirouksesta. Kaupunkilaiset eivät tosin tiedä, että veljekset ovat pelkkiä huijareita, joiden aiemmat urotyöt ovat olleet sepitettä.

Päärooleissa Grimmin veljeksinä, Willinä ja Jakena nähdään Matt Damon ja Heath Ledger, jotka roolitettiin alun perin juuri toisin päin, mutta he kokivat toistensa osien sopivan itselleen paremmin ja päätyivät vaihtokauppoihin. Gilliam olisi halunnut Ledgerin rinnalle Johnny Deppin, mutta Weinsteinin tuottajaveljekset kokivat Deppin tähteyden olevan hiipunut, jolloin Gilliam päätyi Damoniin, joka oli juuri nousussa Medusan verkon (The Bourne Identity - 2002) myötä. Damon on jälkikäteen kertonut, että kun Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) julkaistiin, Weinsteinit kirosivat, mikseivät olleet kuunnelleet Gilliamin Depp-toivetta. Damon ja Ledger istuvat kuitenkin täydellisesti rooleihinsa. Damonin esittämä Will on enemmän toiminnan mies, kun taas Ledgerin esittämä Jake on kirjaviisas. Yhdessä veljekset kiertelevät kylästä toiseen, auttaen ihmisiä erilaisten kummitusten, noitien sun muiden hirviöiden kanssa, minkä takia heitä pidetään suurina sankareina. Grimmien salaisuus tosin on, että he ovat itse tekaisseet nämä tapaukset ja hyötyvät taikauskoisista höynäytettävistä. Will ja Jake joutuvatkin todelliseen koetukseen, kun heidät pistetään auttamaan kirottua Marbadenin kylää, jonka lapset ovat katoilleet viereisessä metsässä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce ranskalaiskenraali Delatombena, Peter Stormare tämän uskollisena apurina, kiduttaja Cavaldina, Lena Headey marbadenilaisena Angelikana, jonka isä ja siskot ovat kadonneet, sekä Monica Bellucci ilkeänä kuningattarena. Headey ja Bellucci istuvat mainiosti osiinsa, mutta Pryce ja etenkin Stormare ovat lähinnä vaivaannuttavia kaameiden aksenttiensa kanssa. Stormare selvästi luulee olevansa paljon hauskempi kuin hän onkaan.

Nyt vuosien jälkeen uusintakatselulla en pitänyt Grimmin veljeksistä enää yhtä paljon kuin lapsena, enkä myöskään pitänyt sitä yhtään niin jännittävänä kuin tuolloin, mutta mielsin elokuvan edelleen oikein meneväksi fantasiaseikkailuksi. Elokuva hyödyntää pääasiassa toimivasti, välillä jopa ihan kekseliäästi tuttuja Grimmin veljesten satuja, kuten Hannua ja Kerttua, Punahilkkaa, Sammakkoprinssiä, Tähkäpäätä, Prinsessa Ruususta, Prinsessaa ja hernettä, Jaakkoa ja pavunvartta ja Piparkakkupoikaa, usein sekoittaen yksityiskohtia näistä saduista toisiinsa. Sitten taas esimerkiksi Tuhkimo on heivattu sekaan aika väkinäisen oloisesti. Elokuva ei siis suoraan adaptoi mitään Grimmin veljesten töistä, vaan kertoo enemmän fiktiivisen tarinan itse veljeksistä, näyttäen samalla, mistä nämä sadut mahdollisesti syntyivät.

Vajaan parin tunnin kesto kulkee pääasiassa sulavasti, rytmityksen ollessa varsin reipas. Kun veljekset on tehty tutuksi metkuineen kaikkineen, heidät jo heivataan Marbadeniin, selvittämään kadonneiden lasten tapausta ja kylän yllä leijailevaa kirousta. On hupaisaa seurata, kuinka veljekset yrittävät aluksi ratkoa asioita järjellä, luullen kyseen olevan toisesta huijariporukasta, kunnes vähitellen heille alkaa valjeta, että kyse on kerrankin ihan tosihommasta. Tämän jälkeen on kiinnostavaa seurata tapauksen ratkomista. Onko veljeksissä sittenkään ainesta aidoiksi sankareiksi? Ajoittain elokuva on erittäin hupaisa, toisinaan taas se uskaltaa tarjota hieman jännittäviäkin hetkiä. Heikkouksineenkin meno on viihdyttävää ja Grimmin veljekset sopii passelisti katsottavaksi halloweenin aikaan, kun haluaa katsoa leffan, missä on hirviöitä, noitia ja sen sellaista, mutta ei kuitenkaan halua mennä puhtaan kauhun puolelle.

Olisi ollut mielenkiintoista nähdä, millainen Grimmin veljeksistä olisi tullut, jos Weinsteinit olisivat antaneet ohjaaja Terry Gilliamille vapaat kädet. Pääasiassa Gilliamin vekkuli tyyli pääsee esille, mutta välillä voi huomata, että hän on työskennellyt rajoitetuissa olosuhteissa, eikä pääse täysillä toteuttamaan visiotaan. Gilliam vastasi todellisuudessa myös lopullisesta käsikirjoituksesta, vaikkei Writers Guild of America suostunutkaan myöntämään hänelle kunniaa tästä. Teknisiltä ansioiltaankin Grimmin veljekset on hieman ailahteleva tapaus. Se on hyvin kuvattu ja mukana on upeita lavasteita ja asuja. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Etenkin metsässä vaaniva susi on menettänyt kaiken uhkaavuutensa, kun se näyttää lähinnä videopelivastukselta. Äänimaailma sen sijaan on hyvin rakennettu ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivallisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Brothers Grimm, 2005, Metro-Goldwyn-Mayer, Dimension Films, Mosaic, Reforma Films, Atlas Entertainment, Summit Entertainment, The Weinstein Company

Arvostelu: Beetlejuice Beetlejuice (2024)

BEETLEJUICE BEETLEJUICE

Ohjaus: Tim Burton

Pääosissa: Winona Ryder, Michael Keaton, Jenna Ortega, Catherine O'Hara, Justin Theroux, Monica Bellucci, Willem Dafoe, Arthur Conti, Burn Gorman ja Danny DeVito

Genre: fantasia, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Tim Burtonin ohjaama kauhukomedia Beetlejuice (1988) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. 1990-luvulla Warren Skaaren kirjoitti oman käsikirjoituksensa, jossa Beetlejuice tapaa Leon, joka kuoli pudottuaan Eiffel-tornista, kosiessaan tyttöystäväänsä, minkä lisäksi Jonathan Gems työsti "Beetlejuice Goes Hawaiian" -tekstiä, jossa Deetzin perhe olisi kohdannut Beetlejuicen Havaijilla. Projekti ei kuitenkaan edennyt, sillä Burton päätti tehdä mieluummin jatko-osan Batmanille (1989). Ajatus Beetlejuicen jatko-osasta ei kuitenkaan koskaan kadonnut ja vuosikymmenten varrella Burton pohti useita erilaisia tarinoita hahmosta. Vuonna 2011 Warner Bros. -yhtiö päätti, että jatko-osa tehtäisiin ja pestasi Seth Grahame-Smithin käsikirjoittamaan ja tuottamaan elokuvan. Grahame-Smith suostui tehtävään vain, jos hän saisi Burtonin ja päätähdet Michael Keatonin ja Winona Ryderin tekemään paluun ja vuonna 2015 haaveista tuli vihdoin totta. Käsikirjoitusta työstettiin uusiksi monien eri kirjoittajien toimesta ja hetkellisesti Warner Bros. alkoi tulla toisiin ajatuksiin ja luopua elokuvasta, kunnes Brad Pittin yhtiö Plan B Entertainment hyppäsi projektiin mukaan 2020-luvun alussa. Turhauduttuaan täysin Dumbo-elokuvaa (2019) tehdessään, Burton meinasi lopettaa ohjaamisen täysin, mutta lopulta hänet saatiin taivuteltua mukaan ja kuvaukset pyörähtivät vihdoin ja viimein käyntiin toukokuussa 2023. Nyt Beetlejuice Beetlejuice -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana. Alkuperäinen Beetlejuice on mielestäni yhä yksi Burtonin parhaista leffoista ja toivoin, että jatko-osassa hän pääsisi taas irrottelemaan lystikkäästi, mitä häneltä ei ole pitkään aikaan päästy näkemään. Kävin katsomassa Beetlejuice Beetlejuicen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Charles Deetzin kuoleman myötä hänen vaimonsa Delia ja tyttärensä Lydia palaavat Winter Riveriin, missä he kohtaavat jälleen Betelgeusen ja muut tuonpuoleisen veijarit.

Catherine O'Hara ja Winona Ryder palaavat rooleihinsa taiteilija Delia Deetziksi ja tämän tytärpuoleksi Lydiaksi, jotka joutuivat 36 vuotta aiemmin demonisen Betelgeusen, eli tuttavallisesti Beetlejuicen (Michael Keaton) terrorisoimaksi kummitustalossa. Vuosien varrella Delian suosio taiteilijana on kasvanut reippaasti, kun taas kummituksia edelleen näkevästä Lydiasta on tullut oman aaveohjelmansa vetäjä televisiossa. Beetlejuice ei ole unohtanut Lydiaa, vaan haaveilee yhä menevänsä naimisiin naisen kanssa. Vanha tuttu näyttelijäkolmikko on jälleen hyvässä vedossa, palaten selvästi ilomielin rooleihinsa. Ryderin esittämä Lydia on muuttunut reippaasti vuosien varrella, mutta ykkösestä tuttu goottityttö on silti tallella. O'Hara on erittäin lystikäs taiteilijasielu Deliana, joka on höpsähtänyt vanhetessaan. Keaton taas on tietty huippuvedossa itse Beetlejuicena, edelleen pursuten kaoottista energiaa virnuilevana ja sikailevana biomanaajana.

     Uusina tuttavuuksina elokuvassa esitellään Lydian tytär Astrid (Jenna Ortega) ja Lydian uusi miesystävä Rory (Justin Theroux), Beetlejuicelle kaunaa kantava sielunimijä Delores (Monica Bellucci), haamuetsivä Wolf Jackson (Willem Dafoe), isä Damien (Burn Gorman), sekä nuorukainen Jeremy (Arthur Conti), jonka Astrid tapaa Winter Riverissä. Uudet näyttelijät hyppäävät oivallisesti menoon mukaan, etenkin Dafoen irrotellessa lystikkäästi eksentrisenä etsivänä. Ortega taas todisti jo Wednesday-sarjassa (2022-) olevansa täydellinen valinta Lydian lapseksi Beetlejuicen jatko-osassa. Harmillisesti Bellucci jää lopulta jopa aika ylimääräiseksi kaiken muun keskellä. Hänen hahmonsa Delores pohjustetaan alussa merkittäväksi, mutta sitten tämä lähes unohdetaan.

Kolmenkymmenenkuuden vuoden odotuksen jälkeen Beetlejuice on vihdoin ja viimein palannut, mutta harmillisesti joudun toteamaan, että se tapahtuu aika ristiriitaisissa merkeissä. En koskaan odottanut, että Beetlejuice Beetlejuice olisi alkuperäisen veroinen kauhukomedian merkkiteos, mutta olisin silti toivonut hieman parempaa elokuvaa. Jatko-osa toimii tällaisenaan ihan kivasti, mutta lopputuloksena on turhan täyteen ahdettu sillisalaatti, josta huokuu, että vuosikymmenten varrella ideoita on syntynyt liikaakin ja ne on haluttu lähes kaikki änkeä mukaan vaikka väkisin. Siinä, missä ykkösleffa oli tehokkaan simppeli filmi, jatko-osassa jokaisella hahmolla on oma isompi juonikuvionsa, jotka eivät pahemmin edes liity toisiinsa. Tämän takia mihinkään ei ehditä panostaa kuvioiden tarvitsemalla tai ansaitsemalla tavalla ja jutut jäävät hieman puolitiehen, etenkin sen Deloresin kohdalla - jonka näin jälkikäteen ajatellen olisi voinut kirjoittaa kokonaan pois elokuvasta. Sori Bellucci.

Mutta sen, missä Alfred Goughin ja Miles Millarin käsikirjoitus kompastelee, Tim Burton korvaa veikeällä ohjauksellaan ja taatulla visuaalisella tyylittelyllään. Parhaimmillaan Beetlejuice Beetlejuice on hupaisa fantasiakomedia, jonka mielikuvituksellinen tuonpuoleinen viehättää edelleen. Mukana on joitain reippaita kokeiluja, kuten Beetlejuicen alkuperän selittely ja Burton näyttää olevansa pitkästä aikaa elementissään. Hän ei keksi mitään mullistavaa, mutta näyttää, että hänen omalaatuinen visionsa riemastuttaa edelleen nykypäivän tasaisen harmaan massan keskeltä. Näyttelijät ovat tosiaan huippuvireessä ja leffa on sentään älytty pitää napakasti vain tunnin ja kolmen vartin mittaisena. Beetlejuice Beetlejuice jää kauas täysosumasta, mutta se viihdyttää tarpeeksi passelisti ja perustelee tarpeeksi hyvin omaa olemassaoloaan.

Elokuvan tekninen toteutus ihastuttaa taatusti alkuperäisen Beetlejuicen faneja, sillä Burton ei ole ryhtynyt liikoja digikikkailemaan, vaan hän halusi toteuttaa mahdollisimman paljon vanhoilla kunnon käytännön tehosteilla. Leffassa nähdäänkin useita näyttäviä lavasteita, tyylikästä puvustusta ja äärimmäisen veikeitä maskeerauksia. Tuonpuoleisen hahmot ovat näyttävästi luodut ja praktikaaliefektit lämmittävät sydäntä - varsinkin hiekkamato, joka on toteutettu stop motion -animaatiota hyödyntäen, ihan kuten alkuperäisessäkin elokuvassa! Beetlejuice Beetlejuice on myös hyvin kuvattu ja valaistu. Äänitehosteet ovat oivalliset ja Danny Elfmanin tutut musiikit ilahduttavat edelleen. Elokuvassa käytetty kuoroversio alkuperäisestä leffasta tutusta Harry Belafonten Day-O (The Banana Boat Song) -kappaleesta on kuitenkin aika kiusallinen nostalgiapisteiden kalastelu ja harmillisesti käsikirjoitus on muutenkin täynnä vaivaannuttavaa vanhan muistelua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beetlejuice Beetlejuice, 2024, Warner Bros., Tim Burton Productions, Plan B Entertainment, The Geffen Company, Tommy Harper Productions

Arvostelu: The Passion of the Christ (2004)

THE PASSION OF THE CHRIST

Ohjaus: Mel Gibson

Pääosissa: Jim Caviezel, Maia Morgenstern, Monica Bellucci, Christo Jivkov, Mattia Sbragia, Francesco De Vito, Hristo Neumov Shopov, Luca Lionello, Toni Bertorelli, Giacinto Ferro, Rosalinda Celentano, Jarreth Merz, Francesco Cabras, Giovanni Capalbo ja Luca De Dominicis

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 18

The Passion of the Christ perustuu Raamatun evankeliumien passioon, Kristuksen kärsimyskertomukseen. Katoliseen kirkkoon kuuluva ja syvästi uskonnollinen näyttelijä ja elokuvantekijä Mel Gibson oli pitkään halunnut tehdä elokuvan passion pohjalta ja ryhtyikin 2000-luvun alussa työstämään filmiä. Gibson ja Benedict Fitzgerald kirjoittivat elokuvan käsikirjoituksen aluksi englanniksi, mutta koska Gibson halusi leffasta autenttisen tuntuisen, hän pyysi professori William Fulcon kääntämään vuorosanat latinaksi ja arameaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta The Passion of the Christ sai maailmanensi-iltansa tuhkakeskiviikkona, 25. helmikuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli valtava taloudellinen menestys - jopa kaikkien aikojen menestynein indie-elokuva - joka sai parhaan kuvauksen, maskeerauksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet. Kriitikot olivat kuitenkin ristiriitaisia elokuvan suhteen, osan kutsuessa sitä pyhäksi elämykseksi, kun taas toiset haukkuivat sitä antisemitistiseksi ja turhan väkivaltaiseksi. Elokuvaa onkin vuosikymmenten varrella tituleerattu useasti kaikkien aikojen kontroversiaaleimmaksi elokuvaksi. Itse en kuulu kirkkoon, enkä usko Jumalaan, mutta uskon, että Jeesus Nasaretilainen oli todellinen historiallinen henkilö, jolla oli mittavat vaikutukset kristinuskoon. En ollut aiemmin nähnyt The Passion of the Christia, vaikka olen tiennyt siitä ja sen raakuuden aiheuttamasta kohusta jo monta vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen - etenkin kun elokuva on saamassa jatko-osan The Passion of the Christ: Resurrectionin.

Jeesus Nasaretilaisen elämän kaksitoista viimeistä tuntia, ennen hänen ristiinnaulitsemistaan Jerusalemissa.

Päärooliin Jeesus Nasaretilaiseksi, eli Jeesus Kristukseksi valittiin Jim Caviezel, joka oli pari vuotta aiemmin tähdittänyt Alexandre Dumasin klassikkokirjaan perustunutta Monte Criston kreivi -elokuvaa (The Count of Monte Cristo - 2002). Caviezelin mukaan siitä huolimatta, että ohjaaja Mel Gibson oli nimenomaan tarjonnut roolia hänelle, Gibson oli myös suostutellut Caviezelia luopumaan osasta, peläten, ettei tämä saisi enää rooleja Hollywoodissa Jeesuksen esittämisen jälkeen. Caviezelia ei olekaan tämän leffan jälkeen pahemmin näkynyt kuin pienen luokan elokuvissa, joista suuri osa on rantautunut Suomeen suoraan vuokralle. Vaikka Caviezel onkin katolilainen ja syvästi uskovainen, ei Jeesuksen esittäminen ollut hänelle erityisen mielekäs kokemus. Sen lisäksi, että häneen osui kuvauksissa salama, mikä sytytti hänen hiuksensa tuleen, hänen toinen olkapäänsä venähti pois sijoiltaan ristin painon alla, häneen osui varotoimista huolimatta kaksi ruoskaniskua ja hän sairastui keuhkokuumeeseen ristinnaulitsemiskohtausta kuvatessaan. Eli elokuvassa nähtävä Jeesuksen kärsimys ei ole pelkkää Caviezelin taidokasta näyttelijätyötä, vaan myös ihan oikeaa kipua. Caviezel suoriutuu Jeesuksen roolista ihailtavasti. Hänestä löytyy lempeyttä ja arvokkuutta, mitä rooli vaatii, minkä lisäksi hän tuo hienosti esille miehen sinnikkyyden toivottomuuden edessä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Maia Morgenstern Jeesuksen äitinä Mariana, Monica Bellucci Magdalan Mariana, Mattia Sbragia Jeesuksen kuolemaa vaativana ylipappi Kaifaksena, Luca Lionello Jeesuksen pettäneenä Juudaksena, Francesco De Vito Jeesuksen opetuslapsi Pietarina, Hristo Naumov Shopov Jeesuksen tuomitsevana prokuraattori Pontius Pilatuksena, sekä Rosalinda Celentano itse Saatanana, joka saapuu Jeesuksen viimeisinä elinhetkinä yrittämään saattaa miehen kiusaukseen. Myös sivunäyttelijät onnistuvat rooleissaan ja on erityisen ihailtavaa, että Gibsonin vaatimuksesta näyttelijät eivät tosiaan puhu englantia, vaan hepreaa ja arameaa, mikä todella luo autenttisemman fiiliksen elokuvaan. Alun perin Gibson ei halunnut edes tekstittää elokuvaa englanniksi, uskoen, että kuvakerronnan voimin katsoja pysyy kyllä kärryillä kaikesta, mitä ruudulla tapahtuu, vaikkei ymmärtäisi hahmojen välisistä keskusteluista sanaakaan.

Ymmärrän kyllä hyvin, miksi The Passion of the Christ on viimeisten kahden vuosikymmenen aikana jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Voin hyvin kuvitella, että monelle uskovaiselle elokuva on todella vahva kokemus, joka jättää pysyvän jäljen niin hyvässä kuin pahassa. Ymmärrän myös täysin, että joillekin katsojille leffan kuvaus Jeesuksen kiduttamisesta ja kärsimyksestä aiheuttaa suorastaan pahoinvointia. En ylläty, jos moni on jättänyt elokuvan kesken tai ei ole koskaan pystynyt katsomaan sitä uusiksi ihan vain sen graafisuuden vuoksi. Elokuva herätti myös negatiivisuutta juutalaisten keskuudessa, joista moni mielsi elokuvan antisemitistiseksi siinä, kuinka se esittää Jeesusta vainoavat juutalaiset, peläten tämän lisäävän kristittyjen katsojien keskuudessa juutalaisvihaa. Vaikka tässä onkin pointtinsa, leffa näyttää juutalaisia myös hyvässä valossa, myötätuntoisina, auttavaisina ja ylipappi Kaifaksen innoittamaa joukkoa vastustavina.

No, miten The Passion of the Christ toimi minulle, ateistille, joka ei usko Jumalaan ja pitää Jeesusta lähinnä historiallisena merkkihenkilönä? Sanoisin jopa yllättyneeni siitä, kuinka paljon pidinkään leffasta, esimerkiksi Martin Scorsesen Jeesus-elokuva Kristuksen viimeisen kiusauksen (The Last Temptation of Christ - 1988) jätettyä minut hieman kylmäksi. Kyseessä ei ole mikään perinteisellä tavalla tehty elokuva, jossa olisi kunnon tarina hahmokehityksin ja juonikuvioin, vaan Mel Gibson on lähtenyt tekemään puhdasta kuvausta Jeesuksen elämän kahdestatoista viimeisestä tunnista, eli nimenmukaisesti passiosta. Elokuvan sijaan tämän voisikin mieltää pikemminkin elämykseksi. Ja elämyksenä se on melko vaikuttava, oli uskovainen tai ei.

Heti alusta asti elokuvassa on jotain onnistuneen utuista ja unenomaista. Toisinaan leffa muuttuu kuin kuumehouruiseksi painajaiseksi ja Gibson onkin saanut aikaan jotain todella mystistä, saaden elokuvansa silti tuntumaan historialliselta. Hän kasvattelee kierroksiaan elokuvan edetessä ja kun Jeesuksen henkinen tuska muuttuu fyysiseksi kärsimykseksi, Gibson ryhtyy todella koettelemaan katsojan sietokykyä. Olen nähnyt aika rajuja juttuja leffoissa, mutta The Passion of the Christ onnistui silti kouraisemaan useasti ikävästi vatsanpohjasta. Esimerkiksi varmaan kymmenen minuuttia pitkä Jeesuksen ruoskintakohtaus äityy yhä vain verisemmäksi ja inhottavammaksi, puhumattakaan siitä, kuinka vaikeaa lopulta ristiinnaulitsemista on katsoa. Tilanteen kauheutta ei yhtään helpota avuttomana poikansa kärsimystä sivusta seuraavan Marian suuri suru. Elokuvan hävytön graafisuus on tosiaan jakanut mielipiteitä voimakkaasti. Osa kritisoijista pitääkin leffaa pelkkänä raakuuksilla mässäilynä. Itse ihailen, ettei Gibson halua päästää katsojaansa helpolla. Hän on halunnut saada katsojan kiemurtelemaan epämiellyttävyyden tunteessa ja näyttää, että kaiken tämän kauheudenkin jälkeen Jeesus halusi jakaa rakkautta ja anteeksiantoa myös kiduttajilleen. Itse olisin kuitenkin jättänyt elokuvan viimeisen kohtauksen pois ja lopettanut leffan kuvaan, jossa kuollut Jeesus makaa äitinsä käsivarsilla.

Teknisiltä ansioiltaankin The Passion of the Christ on vakuuttava teos. Se on upeasti kuvattu ja taidokkaasti valaistu. Elokuvan lavasteet ovat erinomaiset ja asut hienot. Maskeeraustiimi on onnistunut Jeesuksen kanssa erinomaisesti. Caviezel on peitetty ruoskaniskuihin ja tekovereen, ja ristiinnaulittu Jeesus on kaikessa ikonisuudessaankin karmaiseva näky. Erikoistehosteet ovat oivalliset ja äänimaailma mainio. Alun perin Gibson ei halunnut elokuvaan musiikkia, mutta lopulta heltyi ajatukselle. Muutamien mutkien kautta säveltäjäksi valittu John Debney tunnelmoi jylhästi ja surumielisesti läpi elokuvan, korostaen teoksen paatosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Passion of the Christ, 2004, Icon Productions

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: Memory (2022)

MEMORY

Ohjaus: Martin Campbell

Pääosissa: Liam Neeson, Guy Pearce, Taj Atwal, Harold Torres, Monica Bellucci, Ray Fearon, Daniel de Bourg, Ray Stevenson, Josh Taylor, Scot Williams, Natalie Anderson, Lee Boardman, Atanas Srebrev ja Mia Sanchez

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 16

Memory perustuu belgialaisen Jef Geeraertsin kirjaan De zaak Alzheimer vuodelta 1985, jonka pohjalta oli jo vuonna 2003 tehty belgialainen elokuva The Memory of a Killer (De zaak Alzheimer). Alkuvuodesta 2020 ilmoitettiin, että Liam Neeson tähdittää amerikkalaista filmatisointia Geeraertsin kirjasta. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja lopulta Memory ilmestyi elokuvateattereihin kesäkuun alussa. Itseltäni meni elokuva täysin ohi, kun siitä järjestettiin lehdistönäytös ja se saapui teattereihin. Pohdin muutamankin viikon ajan, että jaksanko raahautua jälkikäteen elokuvateatteriin katsomaan sitä, kunnes lopulta isäni osoitti mielenkiintoa leffaa kohtaan ja päätimme käydä katsomassa Memoryn yhdessä kuukausi ensi-illan jälkeen.

Alzheimeria sairastava palkkatappaja joutuu itse tappolistalle, kieltäydyttyään tappamasta kohdettaan.

Liam Neeson näyttelee jälleen kerran jonkin sortin tehotappajaa. Hänen tämänkertainen hahmonsa Alex Lewis on kuitenkin poikkeava edeltäjistään sillä, että hän sairastaa Alzheimer-muistisairauden varhaista vaihetta. Hahmon täytyykin ottaa lääkkeensä tasaisin väliajoin tai hän saattaa unohtaa, mitä hommaa on tekemässä. Neeson on tuttuun tapaansa karismaattinen ja sopii toki täydellisesti osaansa. Parasta työtä hän tekee, kun Alexin viimeisimmästä lääkkeenotosta on vierähtänyt aikaa ja hahmo alkaa hourailla.

     Alex ei kuitenkaan ole tarinan ainoa päähenkilö, sillä kenties vielä enemmän ruutuaikaa saa Guy Pearcen näyttelemä FBI-agentti Vincent Serra. Pearce istuu mainiosti rooliinsa agenttina, jonka tutkimaan tapaukseen tietty liittyvät Alexin tappokohteet. Alexin ja Vincentin välille muodostuukin ihan mielenkiintoinen yhteys, kummankin ollessa samojen tyyppien perässä, mutta täysin erilaisin moraalein siitä, kuinka lainmukaisesti homma pitää hoitaa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Taj Atwal ja Harold Torres Vincentin työkavereina, FBI-agentteina Amisteadina ja Marquezina, Ray Fearon heidän pomonaan Nussbaumina, Ray Stevenson etsivä Morana, Lee Boardman Alexin työnantajana Mauriciona, Monica Bellucci katalana kiinteistömoguli Davana Sealmanina ja Josh Taylor tämän poikana Randyna. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan muuten kelvollisesti, mutta Bellucci on täysin väärä valinta pahiksen osaan. Belluccin työ on myötähäpeällisen huonoa läpi leffan, eikä hän tarjoa yhtäkään uskottavaa tunnetilaa tai lausu ainuttakaan luontevasti soljuvaa repliikkiä.

Memory on harmillisesti jälleen yksi Neesonin liukuhihnalta tuotettu tusinatrilleri, joka katoaa mielestä pian sen näkemisen jälkeen - mikä on hieman ironinen ilmaisu elokuvan aihepiirien takia. Minulla oli joitain odotuksia elokuvaa kohtaan, sillä sen on ohjannut kaksi mahtavaa James Bond -elokuvaa, 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) ja Casino Royalen (2006) tehnyt Martin Campbell. Campbell kuitenkin jatkaa viime vuosiensa heikkoa linjaa Green Lanternin (2011) ja The Foreignerin (2017) vanavedessä. Memory on hieman ponnettomasti tehty, mihin vaikuttaa isosti Dario Scardapanen työstämä käsikirjoitus, joka ei oikein tunnu pysyvän kasassa. Teksti ailahtelee niin etenemisen kannalta kuin myös sen puolesta, kuka milloinkin tuntuu olevan leffan päähenkilö. Asiaa ei auta se, että Belluccin pahis on surkea ja siten elokuva menettää vastuspuolelta paljon.

Elokuva tarjoaa aika ajoin ihan kelvollista toimintaa ja muutamat oivallisen rujot tapot, mutta siihen se sitten jääkin. Lähes kahden tunnin kestossaan filmi tuntuu liian pitkältä ja sen ote löysenee katsojan ympäriltä edetessään. Alexin muistivaikeuksista ei saada irti niin paljoa kuin voisi toivoa, eikä hänen ja FBI:n kissa-ja-hiiri-jahti todellisen uhkan ollessa läsnä lähde kunnolla käyntiin. Memory onnistuu hetkellisesti yllättämään loppupäässä eräällä ratkaisullaan, mutta sitten tuottamaan pettymyksen juuri viime minuuteilla ennen lopputekstejä. Sen enempää paljastamatta totean vain, että elokuvan loputtua herää turhauttava tunne siitä, että tarvitsiko Neesonin hahmoa lopulta oikein mihinkään? 

Teknisiltä ansioiltaan Memory on kuitenkin ihan pätevästi tehty. Se on pääasiassa oivallisesti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitäkin otoksia. Toimintakohtausten aikana kamera heiluu välillä hieman liikaa. Lavastustiimi on tehnyt hyvää työtä puitteiden kanssa ja asut ja maskeerauksetkin näyttävät onnistuneilta. Erikoistehosteista näkyy pienempi budjetti esimerkiksi erään räjähdyksen aikana, mutta efektit ajavat asiansa. Äänimaailma rymistelee mainiosti taisteluiden aikana ja Rupert Parkesin säveltämät musiikit jumputtavat sujuvasti taustalla.

Yhteenveto: Memory on aika mitäänsanomaton lisä Liam Neesonin tusinajännäreiden turhauttavankin pitkäksi käyvälle listalle. Neeson hoitaa hommansa menevästi ja Guy Pearcekin toimii roolissaan FBI-agenttina. He eivät kuitenkaan onnistu nostamaan tasoa heppoisen käsikirjoituksen ja keskinkertaisen ohjauksen kanssa. On suorastaan käsittämätöntä, että kaksi loistavaa 007-elokuvaa ohjannut Martin Campbell ei enää tämän parempaan tunnu pystyvän. Mukana on pari oivallista toimintakohtausta ja tappoa ja loppupäästä löytyy ihan yllättävä ratkaisu. Elokuva ei kuitenkaan ole jännittävä, eikä Monica Bellucci vakuuta yhtään pahiksen roolissa. Viime minuutit tuntuvat myös turhauttavilta. Ei vaadita muistiongelmia, että Memory katoaa nopeasti mielestä sen näkemisen jälkeen. Neesonin koville faneille elokuva on toki pakkokatsottavaa, mutta muuten tämän kanssa voi odottaa siihen, että leffa tulee joskus vaikkapa televisiosta, eikä muuta katsottavaa löydy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Memory, 2022, Black Bear Pictures, Arthur Sarkissian Productions, Saville Productions, Welle Entertainment

Arvostelu: The Matrix Revolutions (2003)

THE MATRIX REVOLUTIONS

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Jada Pinkett Smith, Mary Alice, Harry Lennix, Harold Perrineau, Nathaniel Lees, Clayton Watson, Ian Bliss, David Roberts, Nona Gaye, Collin Chou, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Bruce Spence, Anthony Zerbe ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Wachowskin sisarusten The Matrix (1999) oli kriitikoiden ja kansan ylistämä menestyselokuva, joten jatkoa oli tietty luvassa. Wachowskit kirjoittivat heti kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne kuvattiin peräkkäin. The Matrix Reloaded ilmestyi keväällä 2003 ja vaikka se oli menestys, ei se ollut yhtä pidetty kuin ensimmäinen osa. Trilogian päätösosa, The Matrix Revolutions ilmestyi loppuvuodesta 2003, vain puoli vuotta toisen osan jälkeen! Sekin oli suuri hitti, vaikka tuottikin vähemmän rahaa kuin edelliset osat. Valitettavasti se sai kriitikoilta murskaavan vastaanoton, eivätkä monet sarjan fanitkaan pitäneet siitä. Itse näin The Matrix Revolutionsin, kun sain koko trilogian lainaan enoltani. Katsoin kaikki kolme osaa ja pidin niistä. Olen nähnyt leffan muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi parisen vuotta sitten ja omistan koko trilogian Blu-rayna. Olen jo pitkään ajatellut trilogian osien katsomista uudelleen ja vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan, jonka osat arvostelen. The Matrix -trilogia oli ehdolla, mutta se ei voittanut. Ajatus leffojen arvioimisesta kävi välillä mielessäni, mutta kun muita arvosteltavia oli niin paljon, tämä sarja pysyi hyllyssä. Kun Finnkino päätti aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan näyttämällä alkuperäisen The Matrixin leffateatterissa, oli minun pakko mennä katsomaan se ja samalla päätin myös arvostella koko trilogian. Katsoinkin The Matrix Reloadedin ja päätösosa The Matrix Revolutionsin pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia The Matrix ja The Matrix Reloaded!

Morpheuksen ja Trinityn täytyy pelastaa Neo, joka on jäänyt jumiin todellisen maailman ja Matrixin välille. Aika on loppumassa, sillä koneiden armeija on saapumassa Siioniin. Myös Smith-ohjelma täytyy pysäyttää, sillä hän on levittäytynyt koko Matrixiin.

Vaikka Keanu Reevesin näyttelemä Neo on yhä valittu ja trilogian pääsankari, jää hän oudon paljon sivuun, mikä todella on outoa ottaen huomioon, että kyseessä on tarinan huipennus, jossa hänen olisi tarkoitus toteuttaa kohtalonsa. Leffassa on jopa pitkä pätkä noin puolen välin kohdalla, jolloin Neota ei näytetä lainkaan. Tavallaan se on todella häiritsevää, mutta eipä Neon tarinasta ole enää paljoa kerrottavaa. Reeves on tuttuun tyylinsä toimiva pääroolissa, vaikkei näyttelijänä ole mitä ihmeellisin.
     Myös Trinityn (Carrie-Anne Moss) ja Morpheuksen (Laurence Fishburne) roolit ovat pienentyneet. Molemmat ovat mukana, mutta heillä ei ole kovin paljoa tehtävää. Morpheus, joka oli ensimmäisessä osassa johtohahmo, joka esitteli Neolle ja katsojille eri maailmat, ei oikeastaan tee tässä mitään muuta kuin uskoo Neon onnistuvan. Trinity taas seuraa rakastaan minne vain, mutta hänkin on alikäytetty elokuvassa. Moss ja Laurence ovat kuitenkin yhä hyviä.

Sen sijaan muut edellisessä elokuvassa esitellyt vastarintahahmot nousevat sankareiksi. The Matrix Reloadedissa mitäänsanomaton kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith) osoittaakin olevansa erittäin taitava pilotti. Siionin komentaja Lock (Harry Lennix) on entistä tympeämpi. Aiemmin vain nopeasti nähty kapteeni Mifune (Nathaniel Lees) on johtamassa joukkoja taistoon. Neota ihaileva nimetön poika (Clayton Watson) yrittää todistaa olevansa sotilas siinä missä muutkin. Myös operaattori Linkin (Harold Perrineau) tyttöystävä Zee (Nona Gaye) haluaa osallistua sotaan. Link taas jää pääkolmikon tavoin taka-alalle, mikä on harmi, sillä hän oli todella pidettävä tyyppi.
     Hugo Weavingin näyttelemä ex-agentti Smith jatkaa itsensä monistamista. Vaikka olen yhä sitä mieltä, että Weaving on osuva valinta rooliin, löytyy häneltä silti muutamia kohtia, joissa hänen esiintymisensä on yliampuvaa. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi alkaa nauramaan kuin mikäkin hullu, joka aiheuttaa lähinnä myötähäpeää. On kuitenkin hienoa, että vaikka leffassa pääasiassa taistellaan robotteja vastaan, löytyy leffasta iso antagonisti, jolla on ihmisen kasvot, josta voi lukea tunteita. Tavallisia agentteja filmissä ei harmillisesti nähdä lainkaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut ylimielinen Merovingi (Lambert Wilson), tämän vaimo Persefone (Monica Bellucci), Smithin turmelema Bane (Ian Bliss), Matrixin luoja Arkkitehti (Helmut Bakaitis), sekä tietysti Oraakkeli (Gloria Fosterin kuoleman takia näyttelijä vaihtunut Mary Aliceen) ja tämän suojelija Serafi (Collin Chou). Bane ei vieläkään ole kovin hyvin kirjoitettu hahmo, vaikka tässä käy paremmin järkeen, miksi hän on paha. Uusina tulokkaina leffassa esitellään Junamies (Bruce Spence) ja pieneltä tytöltä näyttävä Sati-ohjelma (Tanveer K. Atwal).

The Matrix Reloaded ja The Matrix Revolutions kuvattiin tosiaan peräkkäin ja siten ne pitää myös katsoa, sillä tämä leffa jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen jäi. Siinä missä Reloaded oli suuren huipennuksen ensimmäinen osa, joka teki vain pohjustusta ja katkesi sitten kesken, Revolutions alkaa samantien pohjustettuun tunnelmaan ja aloittaa huipennuksensa lähes heti. Tämä on kuitenkin selvästi se parempi puolisko trilogian finaalista. Sen sijaan, että elokuva vain esittelisi uusia asioita ja hahmoja, se hyödyntää olemassa olevia juttuja ja se todella on huipennus. Filmin alku ei kuitenkaan vielä vakuuta, kun Neo täytyy pelastaa oudosta limbotilasta, johon hän joutui edellisen leffan lopuksi. Tavallaan on hyvä ratkaisu, että tällä kertaa supervoimilla varustettu henkilö pitää pelastaa, mutta ensimmäiset kohtaukset tuntuvat silti hieman laimeilta. Ihan viihdyttävän, vaikkakin suoraan ensimmäisestä osasta kopioidun ammuskelukohtauksen alku kuitenkin sisältää, minkä lisäksi Neo ymmärtää jotain uutta konemaailmasta, mutta silti filmi lähtee käyntiin vasta, kun Siionin suuri taistelu ihmisten ja koneiden välillä vihdoin alkaa.

Ja huhhuh, millaisesta taistosta onkaan kyse! Eeppisyyttä ei ole turhaan säästelty, vaan mittasuhteet ovat kaikin puolin massiiviset aina jättimäisestä lokaatiosta parinsadan tuhannen robotin armeijaan asti. Vaikka tavallaan harmittaa, ettei Siionin taisto sisällä yhtäkään päähenkilöistä, on sitä silti äärimmäisen viihdyttävää seurata, eikä se onneksi koostu vain aivottomasta tulituksesta. Mukana on hieno jännite, kun massiiviset porakoneet yrittävät kaivautua syvemmälle Siioniin ja niitä tuntuu olevan mahdotonta tuhota. On kiinnostavaa päästä välillä seuraamaan, kun yksittäiset sotilaat yrittävät päästä turvalliseen asemaan, jotta voivat ampua singolla poria. Muutamat kuvat piileskelevistä hahmoista lisäävät uhkaavuutta, jolloin tuntuu todella siltä kuin tosi olisi kyseessä. Samaan aikaan toisaalla tapahtuu hurjan vauhdikas takaa-ajo, kun apujoukot yrittävät päästä Siioniin, samalla kun joutuvat itse koneiden hyökkäämiksi. Toisin kuin edellisissä sarjan elokuvissa, taistot käydään suurimmaksi osaksi oikeassa maailmassa, mutta trilogian "grande finale", eli Neon ja Smithin välinen taistelu tapahtuu onneksi Matrixissa. Ja voi pojat, kun siitäkin on tehty eeppinen, etenkin taustalla pauhaavan, upean "Neodammerung"-hoilotuksen ansiosta. Finaalista on saatu myös kiehtovan erilainen, sillä jos ei ole seurannut elokuvaa tarkasti, voi lopetus tuntua kummalliselta.

Upeista taisteluistaan huolimatta The Matrix Revolutions ei kuitenkaan ole erityisen hyvä filmi. Se on kelpo päätös sarjalle ja selkeä parannus heikon Reloadedin jälkeen, mutta eeppisten sotimisten ja turpaanvetojen väliset hetket eivät ole mitä parhaimmat. Mukana on yksi kohtaus, joka on tarkoitettu koskettavaksi, mutta joka ei ole kovin hyvin toteutettu, jolloin se tuntuu aika laimealta. Banea koskeva sivujuoni ei vieläkään ole erityisen hyvin kirjoitettu, vaikka hänen ja Smithin yhteyden ymmärtää paremmin. Huonointa kuitenkin koko elokuvassa on, ettei se tosiaan kerro edellisten osien päähenkilöiden tarinaa. Neon on tietty aika toteuttaa kohtalonsa, mistä on tehty kiinnostavaa, sillä hänelle määrätty kohtalo ei olekaan sitä, mitä hän luuli, mutta Trinity ja Morpheus ovat täysin statisteja, mikä on suuri harmi. Ja vaikka itse pidän lopusta, on viimeinen kohtaus mielestäni hieman liian arvoituksellinen, jolloin lopputekstien aikana on aika hämmentävä olo. Jotkut eivät ymmärrä lainkaan miksi ja miten trilogia päättyy niin kuin se päättyy, minkä vuoksi he eivät pidä filmistä ollenkaan.

Erikoinen lopetus on toisaalta osuva Wachowskien ohjaamalle työlle, sillä kaksi aiempaakin osaa ovat olleet paikoitellen kummallisia. Jälleen kerran Wachowskeilla on ollut silmää toiminnalle, mutta sitä ympäröivää osuutta olisi voinut tuumia pidempään esituotantovaiheessa. Dialogi on paikoitellen hieman tönkköä, eikä syvällisyyksiä oikein löydy, vaikka uskonnollisia teemoja on taas kerran mukana paljon. Paikoitellen elokuvan aikana tuntuu siltä, että siitä ja edellisestä osasta olisi pitänyt ottaa asioita pois ja yhdistää kaksi filmiä toisiinsa, jolloin huipennus olisi eheämpi paketti. Leffa on pääasiassa hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, kuten myös puvustus. Visuaaliset efektit ovat suurimmaksi osaksi tyylikkäät, vaikka myös heikompiakin efektejä on mukana. Vaikka lopputaistelussa on pariin otteeseen käytetty digitaalisesti toteutettuja ihmisiä, näyttävät he paljon paremmilta kuin Smith-armeija The Matrix Reloadedissa. Äänimaailma on erinomainen ja musiikit säveltänyt Don Davis on tehnyt oivallista työtä. Kuten jo sanoin, eeppinen "Neodammerung"-kappale on todella upea.

Yhteenveto: The Matrix Revolutions on mainio päätös trilogialle, joka käy välillä jopa hienon eeppisissä sfääreissä. Aloitusosio ei vielä ole kummoinen, mutta Siionin taistelun alkaessa muuttuu filmi todella kiinnostavaksi. Taisto ei ole onneksi pelkkää aivotonta tulitusta, vaan siihen on saatu kunnon sodan henkeä näyttämällä tilannetta erilaisin tavoin. Edellisessä leffassa nopeasti esitellyt hahmot nostetaan sankareiksi, joille on luotu oivia hetkiä. Harmi vain, että trilogian päähenkilöt jäävät usein sivuun, etenkin Morpheus, jolla ei ole mitään tekemistä koko elokuvan aikana. Vaikka Neon on tarkoitus vihdoin toteuttaa kohtalonsa jollain tapaa, on leffassa pitkä pätkä, jolloin häntä ei nähdä lainkaan. Lopputaistelu on todella mainio, etenkin "Neodammerung"-kappaleen ansiosta. Lopetus on hieman liian arvoituksellinen, jolloin se saattaa jättää oudon tunteen sarjasta, minkä lisäksi jotkut taistojen ympärillä olevat kohdat eivät ole erityisen onnistuneita. Muuten The Matrix Revolutions toimii hyvänä päätöksenä sarjalle, vaikkei todellakaan ole yhtä upea kuin The Matrix. Jos pidit The Matrixista, niin kannattaa vilkaista myös The Matrix Reloaded ja tämä peräkkäin, sillä niin ne on tarkoitus nähdä. Jos oikeasti pidit Reloadedista, niin pidät luultavasti myös tästä. Sarjaa on mietitty käynnistää uudelleen lisäosien voimin, mutta toivon, että niin ei tapahdu, sillä mielestäni The Matrix -sarja on tässä. Yhdeksästä sarjaa laajentavasta lyhytanimaatiosta koostuvan anime-teos The Animatrixin (2003) ymmärrän vielä jotenkin - vaikken olekaan sitä nähnyt - mutta muuten trilogian pitäisi jäädä elokuvahistoriaan tällaisenaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Matrix Revolutions, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Silver Pictures

Arvostelu: The Matrix Reloaded (2003)

THE MATRIX RELOADED

Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski
Pääosissa: Keanu Reeves, Carrie-Anne Moss, Laurence Fishburne, Hugo Weaving, Harold Perrineau, Gloria Foster, Harry Lennix, Randall Duk Kim, Lambert Wilson, Monica Bellucci, Jada Pinkett Smith, Anthony Zerbe, Nona Gaye, Collin Chou, Ian Bliss, Clayton Watson ja Helmut Bakaitis
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Wachowskin sisarusten elokuva The Matrix (1999) oli suuri hitti, jota monet ylistävät nykyäänkin. Ei ole siis ihme, että sille päätettiin tehdä jatkoa. Leffan työstäminen alkoikin, kun alkuperäinen elokuva huomattiin menestykseksi. Wachowskit kirjoittivat suoraan kahden jatko-osan käsikirjoitukset ja ne päätettiin kuvata peräkkäin. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2001 ja päättyivät vasta seuraavana vuonna. The Matrix Reloaded sai ensi-iltansa keväällä 2003 ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti, tuottaen lähes 750 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti! Elokuva ei kuitenkaan ollut yhtä pidetty. Leffan suosio on vain laskenut vuosien varrella ja nykypäivänä monet jopa vihaavat sitä. Itse näin filmin ala-asteella, noin pari kuukautta sen jälkeen, kun olin nähnyt ensimmäisen osan. Sain enoltani trilogian lainaan ja katsoin sen parin päivän sisällä kokonaan. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on jo pari vuotta aikaa. Vuoden 2017 alussa pidin äänestyksen, jossa lukijat saivat valita yhden leffasarjan arvostelut saman vuoden kesälle ja The Matrix -trilogia oli ehdolla. Sitä ei kuitenkaan valittu, enkä ajatellut vähään aikaan kirjoittavani siitä. Kuitenkin kun Finnkino järjesti "Kuukauden klassikko" -leffaillan, jossa näytettiin ensimmäinen The Matrix, oli minun pakko mennä katsomaan se elokuvateatteriin. Siinä samalla päätin kirjoittaa trilogian osista arvostelut ja katsoinkin The Matrix Reloadedin pari päivää ensimmäisen osan jälkeen.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa The Matrix!

Koneet ovat hyökkäämässä Siioniin, todellisen maailman viimeiseen ihmiskaupunkiin. Neon, Morpheuksen ja Trinityn täytyy keksiä keino toteuttaa valitun ennustus, jotta sota voidaan pysäyttää, ennen kuin koko ihmiskunta tuhoutuu.

Valitun, eli Neon roolissa nähdään yhä Keanu Reeves, joka ei vieläkään vakuuta taidoistaan. Silti, jotenkin mystisesti, hänestä löytyy tarpeeksi jotain, jotta häntä katsoo mielellään läpi elokuvan. Neo sen sijaan on muuttunut hieman tylsäksi hahmoksi. Edellisen leffan lopussa hän löysi itsestään valitun voimat. Niiden avulla hän pystyy lentämään, pysäyttämään luoteja ajatuksensa voimalla ja ties mitä muuta Matrixissa, mikä on kyllä siistiä, mutta minkä takia yksikään taistelu ei tunnu enää haasteelta hänelle. Se ei kuitenkaan ole tylsintä hahmossa, vaan se, että läpi leffan tuntuu siltä kuin Neon matka olisi jo käsitelty edellisessä elokuvassa. Hänestä on tullut valittu ja tässä filmissä hänen tarkoituksensa on vain pohtia, mikä hänen kohtalonsa oikeasti on?
     Carrie-Anne Mossin näyttelemä Trinity, eli Neon tyttöystävä, on taas kerran kova taistelija. Trinity vaikuttaa yhä kylmältä, mutta hänestä löytyy enemmän herkkää puolta Neon seurassa. Hahmolla on tärkeä merkitys tarinaan Neon rakkauden kautta, mutta muuten hän tuntuu jäävän usein sivuun. Moss on roolissaan kuitenkin oikein mainio.
     Laurence Fishburnen esittämä Morpheus uskoo yhä lujasti siihen, että Neo on ratkaisu sotaan koneita vastaan. Fishburnesta löytyy samaa johtajahenkeä kuin edellisessäkin osassa, mutta on kiinnostavaa nähdä, ettei Morpheus ole todellisuudessa niin suuri johtaja kuin aiemmin olisi voinut luulla.
     Muita vastarinnan hahmoja leffassa ovat Nebukadnessarin uusi operaattori Link (Harold Perrineau), hänen tyttöystävänsä Zee (Nona Gaye), Siionin tympeä komentaja Lock (Harry Lennix), Siionin valtuutettu Hamann (Anthony Zerbe), kapteeni Niobe (Jada Pinkett Smith), vastarinnan taistelija Bane (Ian Bliss) ja nuori Neota ihaileva poika (Clayton Watson). Link on oiva lisäys ja hänestä on luotu todella pidettävä hahmo, minkä lisäksi vanha valtuutettu on mukava heppu. Muut hahmot lähinnä vain roikkuvat mukana - etenkin Bane, joka on todella surkeasti kerrottu hahmo.
     Elokuvan pahiksena nähdään edellisestä elokuvasta tuttu agentti Smith (Hugo Weaving), joka ei ole kuitenkaan enää agentti, vaan hän on päässyt vapaaksi, mitä hän halusikin The Matrixissa. Hahmoon on saatu luotua uutta uhkaavuutta, sillä hän pystyy monistamaan itseään, mutta hän ei silti ole ihan yhtä toimiva hahmo enää. Weaving on kuitenkin loistava antagonisti, jolloin Smithiä haluaa nähdä enemmän. Perinteinen agenttikolmikkokin on mukana ja tällä kertaa he ovat agentti Johnson (Daniel Bernhardt), agentti Jackson (David A. Kilde) ja agentti Thompson (Matt McColm).
     Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster vanhana tuttuna Oraakkelina, Collin Chou tämän suojelija Seraphina, Lambert Wilson ylimielisenä Merovinginä, Monica Bellucci tämän vaimona Persefonena, Randall Duk Kim tärkeänä Avaimentekijänä ja Helmut Bakaitis Arkkitehtinä, joka pitää yhden tylsimmistä puheista, joita olen filmeissä nähnyt. Tämä elokuva jäi Gloria Fosterin viimeiseksi, sillä hän menehtyi syyskuussa 2001, ennen kuin sarja ehdittiin kuvata loppuun.

The Matrix Reloaded tehtiin samaan aikaan The Matrix Revolutionsin kanssa ja sen myös huomaa. Tämä on nimittäin todella selkeä väliosa ja aika lailla pelkkää pohjustusta trilogian loppuhuipennukseen. Jotkut uusista hahmoista vain esitellään, sillä he tulevat olemaan myöhemmin tärkeitä ja hyvin nopeasti voi huomata, ettei tässä tulla näkemään minkäänlaista ratkaisua mihinkään. Siinä missä The Matrix oli erinomainen scifitoimintaseikkailu, on tämä vain ihan katsottavaa viihdettä, joka pitää katsoa muun sarjan yhteydessä. Yksinään tämä on aika mitäänsanomaton. Heti alussa kerrotaan, että koneiden armeija on hyökkäämässä Siioniin, millä luodaan oiva jännite. Edellisessä elokuvassa osoitettiin, että jopa pari robottivartijaa on vaikea tuhota ja nyt olisi vastassa parisataa tuhatta samanlaista. Jännitettä kasvatetaan läpi leffan, mutta koska tämä on vasta ensimmäinen osa huipennuksesta, ei kasvatus johda mihinkään ja tämä vain päättyy kesken. Filmin lopetus on hyvinkin antiklimaattinen. Vaikka se saa katsojan haluamaan nähdä myös päätösosan, leffan jälkeen jää vain aika tyhjä olo, sillä elokuva itsessään on lopulta hieman tyhjä, vaikka se onkin täynnä kaikenlaista.

Leffaan on tungettu paljon erilaisia asioita, sekä liian monta sivujuonta. Elokuvan alussa on hienoa päästä vihdoin näkemään Siion, joka vain mainittiin edellisessä osassa, mutta sen sijaan, että sitä tutkittaisiin paremmin, filmi esittelee liudan uusia hahmoja ja yrittää kehitellä jokaiselle jonkin taustatarinan. Link on kyllä mainio hahmo ja häneen tuodaan onnistunutta syvyyttä sillä, että hänellä on tyttöystävä Siionissa. Katsojana toivoo näkevänsä Linkin palaavan jonain päivänä onnellisesti rakkaansa luokse, mutta myös Zeelle on luotu oma taustansa. Hän on edellisessä osassa nähtyjen Tankin (jonka poissaoloa ei selitetä) ja Dozerin veli, jonka takia hän pelkää menettävänsä miehensä, mutta haluaisi myös itse taistella. Ja sitten on nimetön Neo-ihailija, joka haluaisi taistella, mutta noin puolen välin kohdalla hän katoaa tarinasta täysin. Katsojana arvaa nopeasti, että he tulevat tekemään jotain merkittävää vasta seuraavassa filmissä. Hieman naurettavaa on Morpheuksen, komentaja Lockin ja kapteeni Nioben välille luotu kolmiodraama, jota ei käsitellä oikeastaan mitenkään, vaan sillä yritetään nopeasti selittää, miksi Morpheus ja Lock eivät pidä toisistaan, mihin olisi riittänyt se, ettei Morpheus noudata sääntöjä. Kehnoin sivujuoni liittyy kuitenkin Baneen. Elokuvan alkupäässä on tärkeä kohtaus, joka on harmillisesti niin kömpelösti toteutettu, että Banen myöhemmät teot tuntuvat tulevan ihan puskista. Hänet on kirjoitettu mukaan surkeasti, mikä on harmi, sillä hänkin tulee selvästi olemaan tärkeä seuraavassa leffassa.

Pelkkä pohjustus ei kuitenkaan riitä täyttämään yli kahden tunnin kestoa, joten mukana pyörii juoni, jossa Neon pitää tajuta, mikä hänen todellinen tarkoituksensa on. Vaikka se onkin ihan kiinnostavaa, eikä lopputulos ole perinteisimmästä päästä, on juonta hieman hankala seurata, koska ympärillä tapahtuu niin paljon kaikkea. Juoni kulkee eteenpäin joko keskusteluiden tai toiminnan avulla, eikä siinä sinänsä mitään, mutta kun keskustelukohtaukset ovat hieman liiankin arvoituksellisia ja pitkäveteisiä, minkä lisäksi toiminnassa ei ole jännitettä, sillä mistään ei ole vastusta Neolle, on seuraaminen entistä vaikeampaa. Aluksi taistelu Smith-armeijaa vastaan on mainio ja se vaikuttaa haastavalta, mutta se muuttuu lähinnä koomiseksi, kun Neo ottaa yhdestä Smithistä kiinni ja heittää hänet muita päin, jotka kaatuvat kuin keilat. Kohdassa käytetty ääniefektikin tuo mieleen keilaamisen. Tehosteetkaan eivät ole kohtauksessa kummoiset ja hahmot näyttävät selkeästi digitaalisilta kumiukoilta. Se ei silti ole huonointa leffassa. Mielestäni huonointa on alkupään tanssikohtaus, joka vain kestää ja kestää. Ymmärrän, että sillä on tarkoituksensa osoittaa, ettei kaikki todellisessa maailmassa ole kurjaa, mutta se on vain niin surkeasti toteutettu, että suorastaan inhoan sitä!

En kuitenkaan inhoa The Matrix Reloadedia kokonaisuutena kuten monet. Se ei todellakaan ole yhtä hyvä kuin The Matrix, ei lähelläkään. Huono se ei ole, mutta siinä on kuitenkin tarpeeksi huonoja juttuja, jottei se saavuta edes "ihan kiva" -tasoa. Viihdyttäviä hetkiä on kuitenkin luvassa. Parasta koko filmissä on moottoritieosio, jota katsoo oikein mielellään ja jonka aikana teos tuntuu oikein hyvältä. Siihen toimintapätkään on löydetty oivaa jännitettä, sillä siinä taistelevat Trinity ja Morpheus, jotka eivät ole läheskään yhtä taitavia kuin Neo. He taas saavat vastaansa kaksoset, joita tuntuu olevan mahdotonta pysäyttää, jolloin tilanne vaikuttaa tukalalta katsojastakin.

Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski eivät valitettavasti osuneet maaliinsa tällä kertaa. Tavallaan on kiinnostavaa, että he ovat kehittäneet yhdessä suuren huipennuksen, mutta lopputulos tämän filmin kohdalla osoittaa, että heidän olisi pitänyt keskittyä yhteen elokuvaan kerrallaan. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä leffa ole yhtä mukaansatempaava kuin edeltäjänsä. Wachowskeilla on silmää tyylikkäälle toiminnalle, mutta tässä elokuvassa he halusivat selvästi kikkailla liikaa, jolloin taistelut menettävät aika lailla merkityksensä. Syvällisyyksiäkään ei ole samalla lailla, vaikka läpi leffan yritetään tunkea sanomaa syystä ja seurauksesta. Kuvaus ja leikkaus ovat kuitenkin sujuvasti toteutetut. Värimäärittelyllä kaksi eri maailmaa erottuvat jälleen selvästi toisistaan. Maskeeraus, lavasteet ja asut ovat oivalliset. Visuaaliset efektit eivät kuitenkaan ole kovin hyvät enää nykyään. Smith-armeija on aluksi luotu taitavasti, mutta kun heidän ja Neon välinen taisto muuttuu kokonaan digitaalisesti toteutetuksi, sen myös huomaa ja kaikki näyttää vain koomiselta piirretyltä. Smithit liikkuvat niin luonnottoman näköisesti, etteivät he voi mitenkään olla aitoja. Äänitehosteet ovat kuitenkin paria poikkeusta lukuunottamatta onnistuneita ja säveltäjä Don Davis on tehnyt jälleen kelpo työtä musiikkien parissa.

Yhteenveto: The Matrix Reloaded on ihan katsottava väliosa, joka pohjustaa sarjan huipennusta, mutta siihen se jää. Edellisen osan hienoutta se ei saavuta kertaakaan. Mukana on mainioita hetkiä, kuten suuri moottoritiellä tapahtuva toimintakohtaus, mutta vastapainona on erittäin huonoja kohtia, kuten alkupään venytetty ja myötähäpeällinen tanssiosio. Toimintakohtauksiin ei valitettavasti ole saatu jännitettä mukaan, sillä kenestäkään ei ole vastusta Neolle. Hänen ja Smith-armeijan taisto on aluksi viihdyttävä, mutta muuttuu lähinnä koomiseksi surkeiden efektiensä takia. Filmiin on tungettu todella paljon uusia hahmoja, jotka vain esitellään huipennusta varten, eivätkä tunnu Linkiä lukuunottamatta oikein miltään. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu erityisen hyvin. En tiedä, mitä Wachowskeille on käynyt tätä tehdessä, mutta heidän työtään ei voi tällä kertaa kutsua melkein millään tasolla onnistuneeksi. Käsikirjoitus kulkee eteenpäin sieluttomien toimintakohtausten ja pitkäveteisten keskustelujen kautta, jolloin filmi tuntuu paikoitellen jopa tylsältä ja laimealta. Jos siis pidit ensimmäisestä The Matrixista, kannattaa tämä vilkaista suurella varauksella. The Matrix Reloaded on ihan viihdyttävää mutta heikkoa hömppää, josta ei kovin paljoa jää mieleen. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt traileri trilogian päätösosasta, The Matrix Revolutionsista (2003), joka täytyy katsoa heti tämän jälkeen, sillä yksinään tämä tuntuu todella antiklimaattiselta pohjustukselta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.solfriddale.wordpress.com
The Matrix Reloaded, 2003, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, NPV Entertainment, Heineken Branded Entertainment

Arvostelu: Spectre (2015)

SPECTRE

Ohjaus: Sam Mendes
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Christoph Waltz, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Dave Bautista, Andrew Scott, Rory Kinnear, Monica Bellucci ja Jesper Christensen
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

Casino Royale (2006) käynnisti supersuositun James Bond -leffasarjan (1962-) uudestaan ja se oli todella suosittu sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa. Jatko-osa Quantum of Solace (2008) ei ollut yhtä pidetty, mutta se tienasi kuitenkin paljon rahaa. Skyfall (2012) sen sijaan tienasi yli miljardin, minkä lisäksi sitä kehuttiin erittäin paljon. Seuraavaa teosta alettiinkin suunnittelemaan aika lailla heti, kun Skyfall huomattiin jättihitiksi. Fanit olivat innoissaan, kun nimeksi paljastettiin Spectre, joka tarkoitti tietty Sean Conneryn tähdittämissä Bond-leffoissa esiintynyttä rikollisjärjestöä. Elokuva ilmestyi loppuvuodesta 2015 ja menestyi erinomaisesti, tienaten lähes 900 miljoonaa dollaria. Vaikka leffasta monet pitivät, sai se myös paljon kritiikkiä ja monet pitivät sitä pettymyksenä edelliseen osaan verrattuna. Itse näin Spectren edeltäjän tapaan ensi-illassa ja meitä oli silloinkin aikamoinen jengi kasassa. Pidin elokuvasta, mutta se ei kuitenkaan ollut sitä, mitä odotin. Mielestäni samana vuonna ilmestyneet agenttileffat Kingsman: Salainen palvelu (Kingsman: The Secret Service - 2014) Spy - Vakoojan asussa (Spy - 2015), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Koodinimi U.N.C.L.E. (The Man from U.N.C.L.E. - 2015) olivat kaikki tätä elokuvaa parempia, vaikka tämän oli tarkoitus olla genressään vuoden kohokohta. Varsinkin toisella katselukerralla mietin, että Skyfall on huomattavasti tätä parempi, enkä jaksanut katsoa Spectreä kolmatta kertaa. Kuitenkin vuoden alussa katsoin Casino Royalen ja Quantum of Solacen ja samalla päätin arvostella nämä uudet Bondit. Kesti kuitenkin puoli vuotta, kunnes katsoin vihdoin Skyfallin (jota ennen vilkaisin kaksi edeltäjää uudestaan) ja heti seuraavana päivänä katsoin myös Spectren.

Agentti 007 James Bond suorittaa tehtävää, jonka edesmennyt M on hänelle antanut. Johtolangat vievät Bondin Roomaan, jossa hän kohtaa rikollisjärjestö SPECTREn.

Daniel Craig nähdään neljättä kertaa James Bondin roolissa ja hän hoitaa hommansa yhä kunnialla... ainakin suurimmaksi osaksi. Craigilta nimittäin löytyy pari hetkeä, jolloin näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta esittää roolia ja niin hän kertoikin leffan ilmestyttyä. Craig sanoi, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin esittäisi 007:ä enää koskaan. Sääli, että herran mielipide on sellainen, sillä hän on mielestäni paras henkilö rooliin. Hän saa jälleen kerran Bondin tuntumaan enemmän ihmiseltä kuin pelkältä herrasmiesvakoojalta. Leffasta löytyykin pari kohtaa, joissa Craig pääsee osoittamaan kunnolla tunteita.

Bondilla pitää perinteen mukaan tietty olla joku naikkonen ja tällä kertaa se on Léa Seydouxin esittämä tohtori Madeleine Swann. Valitettavasti Seydoux ei ole kovin osuva valinta, eikä hän kykene tuomaan esille tunteita, vaan vaikuttaa jotenkin oudon etäiseltä ja kylmältä koko elokuvan ajan. Hahmo on myös kirjoitettu kehnosti, sillä aluksi hän on täysin Bondia vastaan ja feministinä sanoo, ettei tarvitse urhoollista ritaria pelastamaan häntä, vaan hän pystyy selviämään ihan hyvin itse, mutta heti kun Bond on pelastanut hänet vaikeasta tilanteesta, päätyvät he pussailemaan. On hienoa, että Madeleinesta on yritetty saada aikaiseksi hahmo, joka osaa itsekin asioita, mutta toteutus ei ole onnistunut.
     Elokuvan pahiksena, eli SPECTRE-järjestön johtaja Franz Oberhauserina nähdään Christoph Waltz. Kunniattomissa paskiaisissa (Inglourious Basterds - 2009) Waltz osoitti upeasti taitavansa inhottavan uhkaavan roiston roolin, mutta tässä hän tuntuu vain kopioivan omaa työtään, huonolla tuloksella. Hän ei ole uhkaava, kuten Javier Bardemin Silva Skyfallissa, eikä oivallisesti kirjoitettu persoona, kuten Mads Mikkelsenin Le Chiffre Casino Royalessa. Oberhauserille on myös yritetty kirjoittaa yllätyksiä, mutta yhden niistä arvaa jo ennen kuin leffan pistää pyörimään ja toinen ei vain vakuuta.
     Skyfallin lopussa kuollut MI6:n johtaja M (Judi Dench) on korvattu samaisessa elokuvassa esitellyllä Ralph Fiennesin esittämällä Mallorylla. Vaikka Fiennes onkin loistava näyttelijä, ei hänessä ole samaa auktoriteettia ja johtajuutta kuin Denchissä, jolloin hänen versionsa hahmosta jää harmillisen latteaksi. Kyseisessä leffassa esitellyt erikoislaitteita tekevä Q (Ben Whishaw) ja neiti Moneypenny (Naomie Harris) tekevät myös paluun. Jälkimmäisen roolia on pienennetty, mutta Q:lle on saatu hauskoja tilanteita mukaan.
     Elokuvassa nähdään myös edellisen M:n avustaja Tanner (Rory Kinnear) pienessä roolissa, sekä Andrew Scott C:nä, joka yrittää lopettaa 00-ohjelman, Dave Bautista hiljaisena korstona ja Monica Bellucci leskiroolissa, jossa hän on täysin alikäytetty. Mukana on myös kahdesta Craigin ensimmäisestä Bondista tuttu herra White, jota esittää yhä Jespen Christensen.

Spectre alkaa todella vaikuttavasti näyttävällä pitkällä kuvalla, jossa seurataan massiivisen joukkokohtauksen kulkua Meksikon kuolleiden päivän juhlassa. Alkukohtaus loppuu hieman mitäänsanomattomaan helikopteritaisteluun, mutta silti katsoja on positiivinen tulevasta, sillä pätkä oli muuten niin tyylikäs. Tästä sitten aletaan seuraamaan tarinaa kunnolla. Alussa viitataan hauskasti Skyfallin tapahtumiin, jolloin yksittäisiltä tuntuvat seikkailut yhdistyvät mukavasti toisiinsa. MI6-rakennus on yhä raunio ja Bondin lapsuudenkodista on pelastettu muutamia esineitä. Katsojana seuraa mielenkiinnolla, kun Bond lähtee suorittamaan tehtäväänsä ja ei aikaakaan, kun pääsee näkemään vauhdikkaan autotakaa-ajon Rooman kaduilla ja hurjan lentokonekohtauksen Itävallan lumisilla vuorilla. Valitettavasti niiden jälkeen tunnelma lässähtää ja alkaa tuntua, ettei tekijöitä ole kiinnostanut projektin viimeistely. Lähes kaikki alkaa nimittäin tuntua keskeneräiseltä kuin mihinkään ei olisi panostettu kunnolla. Vain jännittävän junataistelun aikana taso nousee, mutta sen jälkeen se laskee jälleen, kunnes se kulkee eteenpäin niin laiskasti, ettei katsojaa jaksa kiinnostaa loppuratkaisu. Leffan finaali on jokseenkin jopa tylsä, minkä lisäksi viimeinen kohtaus tuntuu äärimmäisen antiklimaattiselta, mikä voi helposti tuottaa katsojalle pettymyksen.

Elokuvasta löytyy todella selkeitä heikkouksia. Sen lisäksi, ettei filmin tekoon ole annettua kaikkea, on se liian pitkä, jolloin se käy jossain kohtaa pitkäveteiseksi. Loppupäässä voi huomata haukottelevansa, vaikkei erityisemmin väsyttäisikään. Bondin ja Madeleinen romanssi on tosiaan todella heikosti luotu. Aiemmin mainitsemani esimerkin lisäksi yhdessä kohtaa Madeleine kertoo rakastavansa Bondia (kun he ovat tunteneet vasta päivän tai pari), mutta viisi minuuttia myöhemmin hän sanoo, ettei voikaan olla Bondin kanssa yhdessä. Täh? Myös C:n tuoma juonikuvio on kehnosti tuotu mukaan, eikä SPECTREn hurja suunnitelma oikein kiinnosta. Paria toimintakohtausta lukuunottamatta ei myöskään tunnu siltä, että vastukset olisivat minkäänlaista haastetta Bondille, jolloin ne tuntuvat tarpeettomilta. Yllätykset eivät yllätä, mutta hauskoja kohtia on sentään mukana muutamia. Löytyy leffasta onneksi tarpeeksi hyviä juttuja, jotta se jaksaa viihdyttää, mutta jää se Craigin Bondeista selvästi heikoimmaksi.

Tuttuja Bond-juttuja on tietty nähtävissä. On mahtavaa, että filmi alkaa vanhaan tyyliin piippukuvalla, joka on kahdessa edellisessä osassa nähty vasta elokuvan lopussa. Bond tottakai esittelee itsensä tyylillä "Bond, James Bond" ja baaritiskille päästyään hän pyytää vodka martinin ravistettuna, ei sekoitettuna. Vaikka Spectre on yhä hieman realistisempi Bond-elokuva, alkaa se kulkea lähemmäs kohti vanhaa tyyliä. Bondin autosta löytyy esimerkiksi enemmän erikoisia vempaimia, minkä lisäksi hän selviää vaarallisesta pudotuksesta osumalla pehmeään sohvaan. Siinä kohtaa katsojasta tuntuu kuin katsoisi Roger Mooren tähdittämää 007-filmiä. Alkutekstien aikana kuultava Bond-tunnuskappale on tällä kertaa Sam Smithin esittämä "Writing's on the Wall", joka hämmentää aluksi, mutta tuntuu muutaman kuuntelun jälkeen ihan kivalta. Siitä kuitenkin puuttuu täysin tarvittava mahtipontisuus, jota siinä välillä yritetään tavoitella. Kappale voitti Oscar-palkinnon, mutta ei se sitä ansainnut.

Ohjaaja Sam Mendesiltä on tainnut loppua mielenkiinto kesken tai siltä elokuva ainakin vaikuttaa. Suuren aloituskohtauksen jälkeen on varmaan kiinnostus aihetta kohtaan katkennut, mutta loppu on silti pitänyt tehdä. Hienon Skyfallin jälkeen ei voi muuta kuin ihmetellä, mitä Mendesille on käynyt? Neljän henkilön kynäilemä käsikirjoitus ei myöskään ole kovin kummoinen. Kuvaus on sentään toimivaa, mutta leikkauksessa olisi pitänyt tehdä tiivistämistä. Valaistus (yhtä kidutuskohtausta lukuunottamatta), maskeeraus ja lavastus ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi visuaaliset tehosteet ja ääniefektit ovat mainiot. Värimäärittely painottuu kuitenkin liikaa kellertävyyteen ja musiikki aiheuttaa valitettavasti pettymyksen. Kun kuuntelee tarkkaan, niin voi huomata, että säveltäjä Thomas Newman on lähinnä vain kierrättänyt Skyfallin musiikit tähän ja lisäillyt pari hassua juttua mukaan. Se jos mikä on laiskaa.

Yhteenveto: Spectre on keskinkertainen ja liian pitkä agenttiseikkailu, johon ei ole panostettu tarpeeksi. Ohjaaja Sam Mendesiä ei ole selvästi kiinnostanut elokuvan teko, minkä lisäksi säveltäjä Thomas Newman on vain laiskasti kierrättänyt edellisen leffan musiikkeja. Jopa Bondia esittävä Daniel Craig näyttää välillä siltä, että haluaisi vain kotiinsa. Christoph Waltz ei ole kovin kummoinen pahis ja Léa Seydoux on vielä heikompi Bond-tyttönä. Ralph Fiennes on sentään ihan toimiva M ja Ben Whishaw'n Q:lle on saatu hauskoja hetkiä. Leffa alkaa kyllä mainiosti, mutta menettää katsojan kiinnostuksen noin puolen välin kohdalla. Käsikirjoitus on aika kehno ja loppuhuipennus ei enää tunnu miltään. Viimeinen kohtaus on todella antiklimaattinen pettymys. Sitä Spectre lähinnä on muutenkin, pettymys. Jos pidit Craigin edellisistä Bondeista tai yleisesti olet sarjan fani, niin kyllähän tämän katsoo, mutta muuten kannattaa palata vilkaisemaan Casino Royale ja Skyfall. Jopa Quantum of Solace on tätä parempi, sillä paljon lyhyemmällä kestollaan se onnistuu viihdyttämään paremmin. Lopputekstien jälkeen lukee, että James Bond palaa vielä ja niin hän tuleekin tekemään marraskuussa 2019. Toivottavasti se on huomattava parannus tähän teokseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.007.com
Spectre, 2015, Columbia Pictures, B24, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Sony, Danjaq