Arvostelu: Until Dawn (2025)

UNTIL DAWN

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Ella Rubin, Michael Cimino, Odessa A'zion, Belmont Cameli, Ji-young Yoo, Maia Mitchell ja Peter Stormare

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Until Dawn perustuu samannimiseen videopeliin, joka julkaistiin vuonna 2015. Tammikuussa 2024 paljastettiin, että Screen Gems -yhtiö työstää elokuva-adaptaation videopelin pohjalta. Blair Butler kirjoitti alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Gary Dauberman muokkasi ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa. Nyt Until Dawn on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä kiinnostuneena, joskin hieman skeptisenä. Pelasin alkuperäisen pelin läpi parissa päivässä ja kävin uteliaana katsomassa Until Dawnin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Vuosi Melanien katoamisen jälkeen hänen siskonsa ja kaverinsa lähtevät etsimään tyttöä. He päätyvät erikoiseen majataloon, missä heidän täytyy selviytyä elossa erilaisista kauhuista aamuun asti.

Until Dawn -elokuva ei ole suora filmatisointi alkuperäisestä videopelistä, eikä se seuraa tuttuja kahdeksaa kaverusta vuoristomökillä, vaan esittelee täysin uudet hahmot, jotka päätyvät erilaisen konseptin keskelle, jossa on jotain vanhaa tuttua ja jotain uutta. On Ella Rubinin näyttelemä Clover, jonka sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi vuosi sitten, on Cloverin ex-poikaystävä Max (Michael Cimino), villimpi Nina (Odessa A'zion) ja hänen uusi poikaystävänsä Abel (Belmont Cameli), sekä hengellisistä jutuista tykkäävä Megan (Ji-young Yoo). Melanien katoamisen vuosipäivänä viisikko päättää lähteä etsimään tyttöä. Miksei aiemmin? En tiedä. Tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen yhdentekevistä ja yksiulotteisista tyypeistä, joiden selviytymisestä ei pahemmin jaksa välittää. Rubin, Cimino, A'zion, Cameli ja Yoo ajavat asiansa rooleissaan, lähinnä esittäessään kaiken aikaa pelästynyttä. Näyttelijäpuolelta kovin täky on totta kai se, että videopelistä tuttu Peter Stormare uusii roolinsa tohtori Hillinä.

Sen lisäksi, että hahmokattaus on pistetty uusiksi, Until Dawn -elokuva myös pelaa hyvin eri säännöillä kuin alkuperäinen videopeli. Tekijät ovat ymmärrettävästi perustelleet, että eivät halunneet tehdä suoraa adaptaatiota pelistä, koska monivalinta-aspektinsa ja perhosvaikutusmekaniikkansa takia pelikokemus on jokaiselle pelaajalle erilainen. Mutta kun elokuva kulkee vain yhtä juonipolkua pitkin, on toki vaikea tarjota katsojalle samaa fiilistä siitä, että kotisohvalla tehdyt valinnat muovaisivat tapahtumien kulkua kuten pelissä.

Elokuvaan onkin keksitty täysin oma sääntönsä. Talo, jonne viisikko majoittuu yöksi etsintäretkensä aikana, sisältää ikävän puolensa. Yön koittaessa kaverukset joutuvat kohtaamaan erilaisia pahoja voimia, tappajia ja olentoja, ja heidän täytyy selvitä elossa aamuun asti, mikäli he mielivät päästä pois ja jatkaa matkaansa. Aina kun he kuolevat, yö alkaa alusta ja heidän eteensä heitetään uusi kammotus. Pelistä tutut psykotappaja ja wendigot ovat mukana, mutta sekaan on ripoteltu paljon muutakin. Se onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö tästä leffaversion ideasta, vai ärsyttääkö kuinka paljon tekijät ovat lähteneet sekoittamaan pakkaa ja keksimään omiaan.

Omasta mielestäni Until Dawn -elokuva jäi lopulta aika heikoksi. Ei sen takia, että tekijät ryhtyivät kokeilemaan jotain uutta, vaan koska kyseessä oli yksinkertaisesti aika heikko kauhuraina. Uusi idea on ihan kiinnostava, mutta samalla myös hieman kömpelö, etenkin elokuvan edetessä. Uusia mörköjä hyödynnetään niin laiskasti, että elokuvaa katsellessa ihmettelin, miksi niitä oli edes pakotettu mukaan? Kauhukohtaukset rakentuvat todella geneeriseen böö-pelotteluun ja jännitettä syö jo se, että hahmojen kohtaloista ei jaksa välittää. Hetkittäin tekijät onnistuivat ujuttamaan sekaan pieniä vivahteita pelistä, esimerkiksi kun yhdessä kohtaa hahmo näkee kaksi erilaista reittiä ulos tilanteesta ja hänen pitää valita niiden välillä tai kun toisessa kohtaa hahmon täytyy pysyä täysin paikoillaan wendigon läheisyydessä, olennon näön perustuessa liikkeeseen. Mutta siihen se oikeastaan jää. Jos odotit kovasti näkeväsi Until Dawnin kääntyvän elokuvamuotoon, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Jos menet katsomaan leffaa avoimin mielin konseptin muutosten suhteen, voi leffa toimia. Ei elokuva silti kovin hyvä ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David F. Sandberg, joka palaa kauhun pariin Shazam! -supersankarileffojensa (2019-2023) jälkeen. Until Dawn ei kuitenkaan ole yhtä mainio ja karmiva kuin miehen kaksi aiempaa työtä genren parissa, Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Eniten tämä johtuu Gary Daubermanin ja Blair Butlerin tönköstä käsikirjoituksesta, joka huomaa itsekin jossain kohtaa, että saman yön toistaminen alkaa ennen pitkää käydä tylsäksi tehokeinoksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kelvollinen, joskin ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen ja sitä seuraaviin kovaäänisiin säikyttelyihin. Until Dawn on pätevästi kuvattu ja paikoin jopa tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvuin ja maskeerauksin luodot hirviöt näyttäviä ja käytännön tehosteet mainiot. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla, ujuttaen toki mukaan joitain melodioita alkuperäispelistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Until Dawn, 2025, Screen Gems, Coin Operated, Mångata Production, PlayStation Productions, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Hannu ja Kerttu: Noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013)

HANNU JA KERTTU: NOITAJAHTI

HANSEL & GRETEL: WITCH HUNTERS

Ohjaus: Tommy Wirkola

Pääosissa: Jeremy Renner, Gemma Arterton, Famke Janssen, Peter Stormare, Thomas Mann, Pihla Viitala, Ingrid Bolsø Berdal, Joanna Kulig ja Derek Mears

Genre: fantasia, toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Hansel & Gretel: Witch Hunters, eli suomalaisittain Hannu ja Kerttu: Noitajahti pohjautuu saksalaiseen kansantaruun ja Grimmin veljesten satuun Hannusta ja Kertusta, jotka joutuivat piparkakkutalossa asuvan noidan uhreiksi. Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola oli esittämässä zombielokuvaansa Død snø (2009) Sundancen elokuvajuhlilla, kun tuottaja Kevin Messick otti häneen yhteyttä, yhteistyö mielessään. Wirkola esitteli Messickille ideansa Hannusta ja Kertusta aikuisina noidantappajina, mistä tuottaja innostui ja sai Paramount Picturesin työstämään ideasta leffan. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2011 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vuotta myöhemmin, mutta studio halusi elokuvaan jatkoa vihjailevan lopputekstikohtauksen ja aikataulullisista syistä kesti kauan, ennen kuin näyttelijät olivat vapaana sitä varten, joten julkaisua täytyi viivästyttää. Lopulta Hannu ja Kerttu: Noitajahti sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Itse katsoin leffan vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta, enkä pitänyt sitä kovinkaan kummoisena. Kun huomasin Hannu ja Kerttu: Noitajahdin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella sen.

Tapettuaan piparkakkutalossa asuneen noidan lapsina, Hannusta ja Kertusta on kasvanut noidanmetsästäjiä. Kun pienessä Augsburgin kaupungissa katoilee lapsia, Hannu ja Kerttu saapuvat auttamaan, uskoessaan noitien olevan asialla.

Päärooleissa Hannuna ja Kerttuna nähdään Marvel-tähti Jeremy Renner ja 2010-luvun taitteessa kovassa nosteessa ollut Gemma Arterton. Näyttelijäkaksikko sopii varsin passelisti aikuistuneiden Hannun ja Kertun osiin. Kaikkihan varmaan tuntevat sadun Hannusta ja Kertusta, veljestä ja siskosta, joiden vanhemmat hylkäsivät heidät ja jotka päätyivät metsän keskellä olevaan piparkakkutaloon. Talon omistava paha noita-akka sieppasi heidät ja yritti tehdä lapsista ruokaa. Ovelat sisarukset saivat kuitenkin tungettua noidan omaan uuniinsa, missä tämä paloi ja kuoli. Mutta mitä tapahtui sen jälkeen? Noitaviha ja murhanhimo jäivät sisaruksille päälle ja vuosia myöhemmin heidät tunnetaan kautta maan noitienmetsästäjinä. Hahmoista on saatu oivallisen erilaiset toisistaan, Hannun hypätessä suoraan toimintaan ja Kertun halutessa tutkia asioita ensin tarkemmin.

     Elokuvassa nähdään myös Peter Stormare Augsburgin sheriffi Berringerinä, joka ei pidä Hannusta ja Kertusta ja haluaisi tehdä sankariteot itse, Thomas Mann noidanmetsästäjiä suuresti fanittavana Benjaminina, Famke Janssen pahana pimeänä noitana Murielina ja Ingrid Bolsø Berdal ja Joanna Kulig tämän noitakätyreinä, sekä suomalainen Pihla Viitala nuorena Minana, jota augsburgilaiset syyttävät noidaksi. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa ihan menevästi ja Viitalakin pärjää Hollywood-konkareiden rinnalla. Janssen istuu täydellisesti häijyn noidan osaan, oikein herkutellen akan kataluudella.

Ei Hannu ja Kerttu: Noitajahti vieläkään vakuuttanut minua, mutta tällä kertaa jopa hieman viihdyin sen pöljyydestä. Kyseessä on todella hölmö toimintafantasia, joka äityy yhä vain koomisempiin mittoihin. Loppuhuipennus alkoi jo jättää minua kylmäksi ja laskemaan pisteitä, kun hahmot ottavat yhtäkkiä käyttöönsä konekiväärejä ja haulikkoja noitajahtiinsa. Siis aseistusta, jota ei pitäisi vielä olla olemassakaan tuohon aikaan. Sitä ennen elokuva tarjoaa kuitenkin ihan viihdyttävää menoa, etenkin kun se ei ota itseään liian tosissaan - toisin kuin hieman vastaavanlainen, vuotta aiemmin ilmestynyt ja synkkyyksissä murjottanut Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012), joka oli ihan puhdasta roskaa. On Hannu ja Kerttu: Noitajahtikin aika kökkö, mutta sentään se osaa pitää hauskaa premissillään. Asiaa myös auttaa, että tämä perustuu satuun, Abraham Lincoln: Vampire Hunterin taas kertoessa historiallisesta merkkihenkilöstä.

Elokuva on älytty pitää tiiviissä puolentoista tunnin mitassa. Vaikka lyhyt kesto johtaakin siihen, että homma kiirehtii ja paikasta poukkoillaan toiseen turhankin vauhdikkaasti, ei leffan idea jaksaisi kantaa vaikkapa kahden tunnin kestoa. Elokuva hyppää heti itse asiaan, eikä lähde turhia jahkailemaan. Se tarjoaa tasaisin väliajoin ihan meneviä toimintakohtauksia, joissa parasta on, ettei leffaa ole tehty lapsiyleisölle. Verta roiskitaan yllättävänkin paljon ja niin ihmisiä kuin noitia pistetään hengiltä ihan luovin keinoin. Jatkuvasti katsojana kuitenkin kyseenalaistaa, kuinka paljon pääkaksikkoa retuutellaan, mutta silti he saavat korkeintaan pikkunaarmuja kasvoihinsa. Kaiken keskellä Hannuun ja Kerttuun saadaan sentään hieman lisäsisältöä, kun heidän tutkimansa tapaus linkitetään heidän lapsuuteensa ja miksi heidän vanhempansa hylkäsivät heidät.

Norjalaisohjaaja Tommy Wirkola tekee ihan kelpo työtä elokuvan parissa, mutta olisi voinut pitää kieltä vielä visummin poskessa. Välillä on vaikea sanoa, onko jokin juttu tahattoman vai tarkoituksellisen koominen. Wirkola on myös selvästi luullut tekevänsä paljon coolimpaa elokuvaa kuin Hannu ja Kerttu: Noitajahti tosiasiassa on. Hänen käsikirjoituksensa on pienoinen kompastuskivi. Eipä tämännimiseltä leffalta mitään Oscar-tasoista kirjoittamista voisikaan odottaa, mutta yhdentekevä kertomus kaipaisi pientä lisäpanostusta. Leffa on kuitenkin kuvattu ihan hyvin. Leikkaus on nopeatempoista ja välillä turhankin silppuavaa toimintakohtauksissa. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja maskeeraukset ovat erittäin tyylikkäät. Noitien karmivien meikkien lisäksi leffassa nähtävä peikko Edward on tehty ihastuttavan vanhanaikaisesti asuna, eikä tietokone-efektein. Onneksi, sillä elokuvan erikoistehosteet eivät ole häävit. Äänimaailma jumputtaa ihan menevästi Atli Örvarssonin musiikkien kera.

Yhteenveto: Hannu ja Kerttu: Noitajahti tarjoaa toisinaan ihan lystikästä hömppäviihdettä, mutta se on silti aika heikko esitys kokonaisuutena. Elokuva pitää hillitysti hauskaa hupsulla premissillään ja tarjoaa mukavan brutaaleja taisteluita, joita ei onneksi ole tehty lapsikatsojien silmille. Veri roiskuu ja meno muuttuu yhä vain älyttömämmäksi, kunnes loppupään turhan moderniksi äityvä tykitys vesittää homman. Puolitoista tuntia on sopivan passeli kesto rainalle, vaikka se myös johtaa kiirehtivään ja loikkivaan kerrontaan. Tommy Wirkolalla on ollut kieli tarpeeksi poskessa leffaa tehdessään, joskin hän on selvästi luullut tekevänsä coolimpaa elokuvaa kuin lopputulos oikeasti onkaan. Jeremy Renner ja Gemma Arterton istuvat ihan hyvin nimikkohahmoiksi ja Famke Janssen herkuttelee mainiosti pääpahisnoidan osassa. Visuaalisesti elokuva on parhaat päivänsä nähnyt ja monet digitehosteet näyttävät nykyään aika kehnoilta. Asuin ja maskeerauksin toteutetut noidat ja Edward-peikko ovat kuitenkin hienot ilmestykset. Hannu ja Kerttu: Noitajahti on sopivan älyvapaata hömppää oikeaan mielentilaan, mutta mitään erityisen ihmeellistä elokuvalta ei kannata odottaa. Kaveriporukalla leffan parissa voi viihtyä passelisti ja naureskella, kuinka toisaalta veikeä ja toisaalta typerä raina se onkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013, Paramount Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, MTV Films, Gary Sanchez Productions, Studio Babelsberg, Deutscher Filmförderfonds

Arvostelu: The Last Stand (2013)

THE LAST STAND

Ohjaus: Kim Jee-woon

Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Forest Whitaker, Jaimie Alexander, Luis Guzmán, Eduardo Noriega, Johnny Knoxville, Rodrigo Santoro, Peter Stormare, Zach Gilford, Genesis Rodriguez, Daniel Henney, Titos Menchaca ja Harry Dean Stanton

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Stand on Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä toimintaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Andrew Knauerin työstämästä käsikirjoituksesta, joka pyöri 2000-luvun alkupäässä pitkään internetissä ja herätti lopulta Lionsgate-studion kiinnostuksen. Alun perin pääosaan kaavailtiin Liam Neesonia, mutta kun hän kieltäytyi, studio kääntyi Schwarzeneggerin puoleen, joka oli juuri päättänyt uransa Kalifornian kuvernöörinä. Schwarzenegger suostui, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta The Last Stand sai maailmanensi-iltansa 12. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta, eikä se ollut kummoinen hitti lippuluukuilla, mutta keräsi voittoa myöhemmin Blu-raylla ja DVD:llä. Itse katsoin elokuvan vasta myöhemmin ja pidin filmiä ihan kelvollisena toimintarainana. Kun huomasin The Last Standin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pahamaineinen huumeparoni Gabriel Cortez pääsee karkuun FBI:ltä ja kaahaa urheiluautolla kohti Meksikon rajaa. Hänen ja rajan välissä on ainoastaan pieni Sommertonin kaupunki, jonka sheriffi päättää ottaa vastuulleen Cortezin pysäyttämisen.

Tehtyään Terminator 3: Koneiden kapinan (Terminator 3: Rise of the Machines - 2003), Arnold Schwarzenegger ilmoitti jättävänsä näyttelijähommat sikseen, keskittyessään poliittiseen uraansa. Vaikka Schwarzenegger kävikin kääntymässä The Expendablesissa (2010) ja The Expendables 2:ssa (2012) kuvernööriaikanaan, todellisen paluun elokuvatähteyteen hän teki The Last Standissa. Paluu onkin hieno ja Schwarzenegger uhkuu karismaa Sommertonin pikku kyläpahasen sheriffinä, Ray Owensina. Erityisen mainiota on, ettei hahmosta ole tehty mitään superpoliisia, vaan näyttelijän ikä on otettu huomioon roolissa. Ei hätää, Schwarzenegger kyllä muiluttaa pahiksia menemään oikein kunnolla, mutta hänessä on esimerkiksi tiettyä hitautta. Pidin varsinkin yksityiskohdasta, että Rayn tarvitsee käyttää rikospaikalla silmälaseja. Tällaiset seikat eivät vie isosta Arskasta tippaakaan pois, vaan hänestä löytyy sellaista arvokkuutta, että huh huh!

     Elokuvassa nähdään myös Jaimie Alexander, Luis Guzmán ja Zach Gilford apulaissheriffeinä Torrancena, Figuerolana ja Baileyna, Eduardo Noriega häijynä huumeparoni Gabriel Cortezina, Forest Whitaker tätä vimmaisesti jahtaavana FBI-agentti Bannisterina, Peter Stormare Gabrielin kätyrinä Burrellina, Rodrigo Santoro Sommertonin putkassa lusivana Frankina, sekä Jackass-tähti Johnny Knoxville kaupungin laidalla sekoilevana Dinkumina. Knoxville ei oikein tunnu istuvan elokuvaan ja leffa toimisikin luultavasti paremmin ilman häntä. Muut näyttelijät hoitavat kuitenkin osansa sujuvasti. Noriega sopii katalan kartellipahiksen osaan ja Whitaker on oma rautainen itsensä FBI-agenttina.

The Last Stand on yhä kymmenen vuoden jälkeen varsin kelpo toimintaelokuva ja ennen kaikkea mainio paluu Schwarzeneggerilta elokuvien pariin. Ensimmäisen tunnin ajan filmi kasvattelee sujuvasti panoksia, näyttäessään kahta eri puolta kertomuksesta. FBI-agentti Bannister yrittää epätoivoisesti saada Cortezia nalkkiin, samalla kun sheriffi Owens tovereineen selvittelee Burrellin bisneksiä Sommertonissa. Vähitellen tiet yhdistyvät ja elokuvan toinen puolisko onkin mainiota toimintamättöä, joka sisältää niin räiskyvää ammuskelua, päheää turpaanvetoa ja vauhdikasta takaa-ajoa. Loppuhuipennus ei onneksi paisu turhan isoksi ja kyyti pitää kutinsa viime metreille asti.

Hyvää elokuvassa on myös, ettei se ota itseään turhan vakavasti. Ei kyse ole mistään komediasta (vaikka Johnny Knoxville kovasti yrittää elokuvasta sellaista vääntää), vaan filmi on puhdasta viihdehömppää - joskin tavanomaista toimivampaa sellaista. Muutama ihan hilpeä hetki mahtuu mukaan ja Schwarzenegger pääsee tykityksen välissä murjomaan parit hassut naljailut. The Last Stand myös yhdistelee sujuvasti toimintagenren alalajityyppejä toisiinsa, pitäen sisällään niin FBI-jännäriä, 2010-luvun kartellijuttuja ja vanhanaikaista western-henkeä. Taistelu vanhojen tapojen ja modernin teknologian välillä tuo filmiin jonkinlaista teemaakin.

Elokuvan on ohjannut eteläkorealainen Kim Jee-woon, joka ei ollut ennen The Last Standia tehnyt ainuttakaan amerikkalaisleffaa. Siitä huolimatta, että Kimin täytyi kommunikoida näyttelijöiden ja työryhmän kanssa tulkin kera, sillä hän ei osannut puhua englantia, hän tekee oivaa työtä. Andrew Knauerin käsikirjoitus on myös toimiva, joskin jo hän olisi kenties voinut kirjoittaa Knoxvillen hahmon ulos tarinasta. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja varsinkin yökohtaukset ovat hyvin valaistuja. Leikkaus on sujuvaa, lavasteet, asut ja maskeeraukset mainiot ja äänimaailmakin pätevästi kasattu. Mowgin säveltämät musiikit jumputtavat menevästi taustalla.

Yhteenveto: The Last Stand on kelpo toimintaviihdettä, jossa genrelegenda Arnold Schwarzenegger teki tyylikkään paluun elokuvien pariin. Schwarzenegger on erittäin mainio pääroolissa sheriffinä, joka päättää vanhan ajan malliin näyttää modernilla teknologialla varustellulle FBI:lle, kuinka hommat hoidetaan. Elokuvan ensimmäinen puolisko kasvattelee menoa ihan pätevästi ja toinen puolisko onkin vauhdikasta toimintamättöä. Tekijät eivät ota hommaa liian vakavasti, vaan elokuvaa on työstetty sopivasti kieli poskessa. Johnny Knoxville tosin ottaa tämän huumoripuolen liian tosissaan ja meinaa pilata elokuvan karikatyyrimäisellä hahmollaan. Kim Jee-woonin ohjaus on oivallista ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva toimii hyvin. Ei The Last Stand mikään maata järisyttävä teos ole, mutta se on rehtiä ja passelia viihdettä, joka toimii yhä kymmenen vuoden jälkeenkin. Elokuvaa voi siis suositella erittäin lämpimästi kaikille Arskan ja toiminnan ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Stand, 2013, CJ Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Minority Report (2002)

MINORITY REPORT

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder 
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia
Ikäraja: 16

Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn (A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.

Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.

     Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.

Jos on nähnyt Blade Runnerin (1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.

Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua. 

Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.

Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.

Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Pieni suklaapuoti (Chocolat - 2000)

PIENI SUKLAAPUOTI

CHOCOLAT

Ohjaus: Lasse Hallström
Pääosissa: Juliette Binoche, Victoire Thivisol, Judi Dench, Alfred Molina, Lena Olin, Johnny Depp, Hugh O'Conor, Carrie-Anne Moss, Peter Stormare, Aurélien Parent-Koenig, John Wood ja Leslie Caron
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Chocolat, eli suomalaisittain Pieni suklaapuoti perustuu Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan vuodelta 1999. Kirjaan ihastunut Robert Nelson Jacobs työsti käsikirjoituksen ja sai Miramaxin kiinnostumaan filmistä. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2000 ja lopulta Pieni suklaapuoti sai maailmanensi-iltansa 15. joulukuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, mikä sai myös paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, sovitettu käsikirjoitus ja musiikki), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), sekä kahdeksan BAFTA-ehdokkuutta (paras naispääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), muttei voittanut niistä ainuttakaan. Itse olin ollut pitkään tietoinen Pienestä suklaapuodista ja pohtinut useaan kertaan sen katselua, mutta jostain syystä olen vain päätynyt lykkäämään sen näkemistä. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan - tietysti suklaalevyn kera!

Vuonna 1959 pienen, tapoihinsa ja uskomuksiinsa kangistuneen ranskalaiskylän rauha järkkyy, kun sinne muuttaa Vianne tyttärensä kanssa ja perustaa suklaapuodin. Jotkut ihastuvat Viannen herkkuihin, kun taas toiset yrittävät keksiä keinon häätää hänet pois kylästä.

Pääroolissa suklaapuodin perustajana, Vianne Rocherina nähdään Juliette Binoche, joka hurmaa välittömästi. Binoche onnistuu upeasti välittämään Viannen intohimon kaikenlaista suklaata kohtaan ja katsojana alkaa välittömästi toivomaan, että pääsisi vierailemaan Viannen suklaapuodissa. Onkin ärsyttävää, kun niin monet kylässä ovat automaattisesti suklaapuotia vastaan ja katsojana on heti Viannen puolella. Binoche oli täysin ansaitusti ehdolla niin Oscarista, BAFTA:sta kuin Golden Globesta. Viannen tyttärenä, mielikuvituskengurun kanssa leikkivänä Anoukina nähdään Victoire Thivisol, mutta hänen äänenään kuullaan Sally Taylor-Isherwood, sillä ranskalainen Thivisol ei ollut lopulta tekijöiden mielestä tarpeeksi hyvä puhumaan englantia.

Muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan, vaikka paikoitellen heidän tapansa puhua englantia "ranskalaisittain" lähinnä huvittaa. Alfred Molina vakuuttaa arvokkaana pormestari Reynaudina, joka johtaa Viannea vastustavaa joukkoa. Judi Dench on tuttuun tyylinsä fantastinen, esittäessään tällä kertaa Viannen kannattajiin kuuluvaa rouva Voizinia. Vuosi ennen tätä leffaa ilmestyneen The Matrix -elokuvan (1999) tähti Carrie-Anne Moss on mainio rouva Voizin tyttärenä, jolla on huonot välit äitiinsä ja joka yrittää pitää taiteilijasielupoikansa (Aurélien Parent-Koenig) erossa tästä. Ohjaaja Lasse Hallströmin vaimo Lena Olin esittää vaikuttavasti herkkää Josephinea, jota tämän mies Serge (Peter Stormare) pahoinpitelee humalassa. Hugh O'Conor sopii passelisti rooliinsa kylän uutena pappina, joka yrittää olla rakastetun edeltäjänsä arvoinen jatkaja. Johnny Depp taas näyttelee matkailija Rouxia, joka saapuu myös kylään ja Viannen tavoin saa heti epäilijöiden vihat niskoilleen. On huvittavaa, kuinka isosti Depp on esillä leffan mainoksissa ja DVD:n kannessa, vaikka hän saapuu mukaan vasta puolessa välissä filmiä. Depp on kuitenkin todella hyvä roolissaan, muistuttaen näin 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen, kuinka hyvä hän joskus olikaan, ennen kuin hän lähti hölmöilyn tielle Pirates of the Caribbean -seikkailuelokuvien (2003-) myötä.

Pieni suklaapuoti on jälleen niitä elokuvia, joiden ei tarvinnut pyöriä edes varttia, kun minua jo ärsytti, etten ollut aiemmin katsonut sitä. Kuin suklaan tavoin itse elokuvakin on suloinen, makea ja monin tavoin ihana. Heti ensimaistiaisella leffa onnistui lumoamaan minut ja piti minut koukussa lopputeksteihin asti. Elokuvan tunnelma on kertakaikkiaan erinomainen ja vaikka seasta löytyy surullisiakin hetkiä, on kyseessä pääasiassa kunnon hyvän mielen teos. Sen idylliseen pikkukylään uppotuu täysin ja sinne lähtisi itsekin mielellään matkalle - jos siis vastaanotto kyläläisiltä olisi suopeampi. Katsoja toivookin läpi elokuvan, että Vianne otettaisiin lämpimämmin vastaan, sillä hänkin yrittää olla lämmin kaikille muille.

Valloittavan tunnelman lisäksi elokuva onnistuu myös tasapainottelemaan useita juonikuvioita samanaikaisesti. Osa juonikuvioista on pieniä, kuten ajat sitten leskeksi jääneeseen madame Audeliin (Leslie Caron) ihastunut Guillaume (John Wood) ja toiset taas isompia, kuten Josephinen ja Sergen vaikea parisuhde. On kiehtovaa seurata katolilaiskylän asukkien muutosta monesta eri vinkkelistä, kun Vianne saapuu paikalle "syntisen" suklaansa kanssa. Vaikka sivuhahmot eivät ihan hirveästi saa lihaa (tai suklaata) luidensa ympärille, palvelevat he tarinaa silti erittäin hyvin. Lopulta hieman heikommaksi juonikuvioksi jääkin Viannen ja Rouxin välille kehkeytyvä romanssi, mutta senkin ymmärtää täysin - ovathan molemmat jatkuvasti matkalla, kokien, etteivät kuulu minnekään.

Elokuvan on ohjannut naapurimaastamme Ruotsista kotoisin oleva Lasse Hallström, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Johnny Deppin tähdittämä Gilbert Grape (What's Eating Gilbert Grape - 1993). Pientä suklaapuotia Hallström työstää kuin valmistaisi kotitekoista suklaata. Hän käyttää siihen aikaa ja täyttää sen sydämellä ja riemulla. Oivaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Robert Nelson Jacobs, joka pyörittelee useita juonikuvioita mainiosti, pitäen paketin silti kasassa. Leffa on myös hyvin kuvattu, alkupään paria kömpelöä ilmakuvaa lukuunottamatta. 1950-luvun lopun ajankuva on toteutettu upeilla lavasteilla ja asuilla. Flavigny-sur-Ozerainin keskiaikaiskaupunki sopii täydellisesti tarinan fiktiiviseksi ranskalaiskyläksi. Myös äänipuoli toimii ja Rachel Portman tuo hienoja sävyjä ja makuja säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Pieni suklaapuoti on suloinen, lämmin ja makea, aivan kuten suklaa. Elokuva valloittaa heti mukaansa viehättävän tunnelmansa ja lumoavan pikkukylänsä ansiosta. On ärsyttävää, kuinka tympeästi monet kyläläiset ottavat tulokas-Viannen suklaapuoteineen vastaan ja onkin siksi niin hienoa nähdä, kuinka hän alkaa vähitellen voittamaan kyläläisten sydämet puolelleen. Mielenkiintoisen päätarinan lisäksi leffa osaa myös hyvin ujuttaa mukaan useita sivujuonia kyläläisistä, mikä vain rikastuttaa filmiä. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä. Juliette Binoche hurmaa pääroolissa ja myös Alfred Molina, Judi Dench ja Johnny Depp suoriutuvat erinomaisesti. Ohjaaja Lasse Hallströmin rakentama henki on suorastaan ihana ja kyseessä onkin varsinainen hyvän mielen elokuva. Pientä suklaapuotia katsookin enemmän kuin mielellään lämpimän peiton alla, makoisa suklaalevy ja kenties kuppi kuumaa kaakaota vierellä herkkuna. Jos ette ole elokuvaa vielä nähneet, suosittelen sitä kyllä etenkin nyt filmin 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Se tuo lämpöä ja hymyä näihin pitkiin, kylmiin ja synkkiin talvi-iltoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chocolat, 2000, Miramax, David Brown Productions, Fat Free

Arvostelu: Fargo (1996)

FARGO

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: Frances McDormand, William H. Macy, Steve Buscemi, Peter Stormare, Harve Presnell, Kristin Rudrüd, Tony Denman, Steve Reevis, John Carroll Lynch, Steve Park ja Larry Brandenburg
Genre: rikos, draama, trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

"Tämä on tositarina.
Kaikki tapahtui vuonna 1987 Minnesotassa.
Selviytyjien pyynnöstä nimet on muutettu.
Kunnioituksesta kuolleita kohtaan kaikki muu on kerrottu tarkasti."

Fargo on Coenin veljesten mustan huumorin rikoselokuva. Leffan alkutekstistä huolimatta se ei kuitenkaan perustu oikeasti tositapahtumiin. Joel ja Ethan Coen ottivat vaikutteita todellisista rikoksista, mutta loivat niiden pohjalta täysin oman tarinansa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta Fargo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1996, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon ja oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Seuraavien kuukausien aikana leffa sai kunnon teatterilevityksen, jolloin siitä muodostui kriitikoiden ylistämä menestys. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljästä BAFTA-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti ohjauksen palkinnon, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse olin tiennyt Fargosta jo useiden vuosien ajan, mutta katsoin sen ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden alussa, kun huomasin, että leffan pohjalta tehdyn Fargo-televisiosarjan (2014-) neljäs tuotantokausi oli tulossa. Katsoin ensin elokuvan ja sitten sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ajatuksenani arvostella vain sarjan tuotantokaudet. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi neloskauden tuotanto kuitenkin keskeytettiin ja sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Neloskauden oli tarkoitus alkaa tänään, 20. huhtikuuta, mutta joudumme valitettavasti odottamaan sitä vielä pidemmän aikaa. Sen sijaan päätinkin katsoa Fargo-elokuvan uudestaan ja arvostella sen tälle päivälle.

Autokauppias Jerry Lundegaard palkkaa kaksi miestä kidnappaamaan hänen vaimonsa, jotta hän voi huijata vaimonsa rikkaalta isältä miljoonan dollarin lunnaat. Kidnappaus muuttuu kuitenkin pian useaksi murhaksi, joita alkaa selvittämään poliisi Marge Gunderson.

Hämäräbisneksiin sekaantuvana Jerry Lundegaardina nähdään William H. Macy, joka on täydellinen valinta jatkuvasti hermostuneen, änkyttävän ja epävarman hepun rooliin. Hahmon persoonallisuuden vuoksi ei olekaan ihme, että Jerryn suunnitelma miljoonan dollarin saamiseksi ei lähtökohtaisestikaan kuulosta kovin vedenpitävältä. Alusta alkaen on huvittavaa huomata, kuinka Jerryllä ei tunnu olevan mitään hajua, kuinka kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen pitäisi hoitaa.
     Jerryn palkkaamaa rikolliskaksikkoa, hassun näköistä kaveria Carlia ja isoa kaveria Gaearia näyttelevät Steve Buscemi ja Peter Stormare. Heihinkin on panostettu hienosti ja tapahtumia kerrotaan usein heidän vinkkelistään. Carl ja Gaear ovat todella erilaiset persoonat ja sen vuoksi heidän yhteiset kohtauksensa ovatkin niin mahtavat ovelasta sanailusta jo pelkkiin katseisiin. Buscemi on todella hyvä hieman niljakkaana ja häijykatseisena roistona, kun taas Stormare uhkaa vakuuttavasti vähäsanaisena, mutta armottomana tappajana.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin poliisi Marge Gundersonia näyttelevä Frances McDormand, joka sai oikeutetusti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. McDormand on valtavan lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, minkä hän osoittaa jälleen kerran. Jo hänen läsnäolonsa on jotenkin vangitseva. Marge vaikuttaa usein todella lempeältä, mutta hänestä löytyy hurjempikin puolensa. Poliisihahmoon mielenkiintoisen poikkeuksen tuo se, että Marge on raskaana, joten hän ei ole kovin nopea liikkeissään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Jerryn kidnapattu vaimo Jean Lundegaard (Kristin Rudrüd), tämän isä Wade (Harve Presnell), jolta Jerry yrittää saada huijattua lunnaat, sekä Margen aviomies Norm Gunderson (John Carroll Lynch). Läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät fantastista työtä, olivat roolit kuinka pieniä tahansa.

Upeiden näyttelijäsuoritusten ohella Fargon vahvuus todella syntyy Joel ja Ethan Coenin erinomaisesta käsikirjoituksesta ja Joel Coenin mestarillisesta ohjauksesta. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa Carter Burwellin säveltämän täydellisen tunnusmusiikin säestämänä, minkä haikea ja lohduton, mutta samalla erittäin mahtipontinen tunnelma viestii siitä, mitä on luvassa. Tarina lähtee samantien liikkeelle, sen kummempia viivästelemättä. Kestoa elokuvalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, eikä siihen liiemmin täytettä mahdu. Oikeastaan vain kohtaus, missä Marge tapaa vanhan tuttunsa Miken (Steve Park) tuntuu siltä, että sen voisi poistaa, eikä sillä olisi sen kummempaa vaikutusta. Muuten filmi kulkee ripeästi eteenpäin, silti onnistuen rakentamaan hahmojaan esimerkillisesti. Erityisen hienoa on, kuinka kertomusta kuvataan useista eri näkökulmista, eikä se keskity vain poliisitutkimiseen tai kidnappaajiin tai hermostuneeseen aviomieheen, jonka päätöksestä koko tapahtumaketju lähtee liikkeelle.

Tunnelma on äärimmäisen iskevästi luotu läpi elokuvan ja siitä löytyy samaa monisävyisyyttä kuin kaikesta muustakin Fargossa. Kertomus on mukaansatempaavan koukuttava, mikä vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle se etenee. Katsojan on aivan pakko saada tietää, mihin tässä päädytään. Yllätyksiä on matkan varrella, eikä leffan aikana osaa lainkaan sanoa, mitä kenellekin käy. Jännitystä rakennetaan useissa kohtauksissa tehokkaasti, kuten roistokaksikon yöllisellä ajelulla. Välillä taas panostetaan mustaan huumoriin ja koko homman absurdiuteen. Koskettavuudeltakaan ei voida välttyä. Fargo ei todellakaan ole mikään tavanomainen poliisitutkimusraina, vaan jotain paljon enemmän. Se onnistuu olemaan syvällinen ja jättää erikoisen tunteen katsojalle, kun lopputekstit alkavat. Se herättää ajatuksia, jotka jäävät pyörimään päässä vielä pidemmäksikin aikaa ja elokuvan haluaa nähdä pian uudestaan. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran helmikuussa, minkä jälkeen katsoin Fargo-sarjan kolme tuotantokautta ja nyt katsoin filmin uudestaan, eikä se menettänyt lainkaan tehoaan, vaikka tiesin hyvin, mitä tulee käymään. Upea elokuva!

Sen lisäksi, että Coenit tekevät käsikirjoituksessaan hienoa työtä, kun he kertovat tarinaa sujuvasti useasta vinkkelistä, he ovat myös panostaneet dialogiin paremmin kuin mitä monet voivat edes kuvitella saavuttavansa. Keskusteluissa on jotain erittäin luontevaa, eivätkä ne tunnu kirjoitetuilta repliikeiltä. Repliikkiensä puolesta Fargo on tietty legendaarinen "yah"-sanan käytöstä, mitä viljellään läpi leffan hullun lailla. Sen ja muutaman muun useasti lausutun sanan pohjalta onkin luotu juomapeli, missä pitää ottaa huikka joka kerta, kun sana sanotaan. Elokuvan päättyessä on siis luultavasti aikamoisessa hiprakassa, sillä itse sekosin noin 70 kerran kohdalla laskuista, kun hahmot toistivat "yah"-sanaa. Repliikkien kirjoituksen lisäksi myös näyttelijöiden tapa puhua on jotain todella tarkkaan mietittyä ja tuo oman lisälumoavuutensa elokuvaan.

Tekninenkin puoli on täysin kunnossa. Fargo on hienosti kuvattu - mitäpä muutakaan voi odottaa alan mestarilta, Roger Deakinsilta? Ei ole mikään ihme, että Deakinsin töitä käytetään oppimateriaalina elokuvakouluissa. Hän onnistuu tuomaan jotain niin tehokasta otoksiinsa, että monet kuvat muistuttavat jo taideteosta, minkä haluaisi kehystää ja ripustaa seinälle esille. Moni kuvaaja ei osaisi välittää kuvalla lumisesta tiestä niin paljon tuntemuksia kuin Deakins. Hänen työtään tukee napakka leikkaus (minkä Coenin veljekset hoitivat itse valenimellä), tyylikäs valaisu, sekä mainiot lavasteet, joissa kohtaukset tapahtuvat. Äänimaailma on myös vaikuttava ja täytyy vielä uudestaan kehua säveltäjä Carter Burwellia. Hänen luomat melodiansa ovat iso tekijä Fargon tunnelmassa.

Yhteenveto: Fargo on erinomainen ja monisävyinen rikoselokuva. Coenin veljekset todella loistavat tarkkaan kirjoitetulla käsikirjoituksellaan, kiemurtaen juonikuvioita hienosti. Myös heidän dialogitaitonsa ovat esimerkilliset ja sitä vain parantaa, kuinka upeaa työtä näyttelijät tekevät repliikkejä lausuessaan. Muutenkin näyttelijät tekevät huikeaa työtä kaikin puolin, Frances McDormandin kuitenkin noustessa elokuvan kirkkaaksi tähdeksi. Hahmot ovat fantastisesti kirjoitetut, mikä vain tekee leffasta entistäkin vangitsevamman. Yllätyksellisyyttä todella löytyy ja leffaa katsoessa on hyvin vaikea sanoa, mihin tapahtumat tulevat eskaloitumaan. Onkin vain parempi antaa Coenin veljesten kuljettaa sinut tämän absurdin, jännittävän ja synkästi hauskan kertomuksen läpi. Elokuva jää pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksissa monien kiehtovien juttujensa ansiosta. Visuaalisesti leffa on todella näyttävä Roger Deakinsin aina yhtä vaikuttavan kuvauksen kanssa. Kirsikkana kakun päällä on Carter Burwellin mielettömän hienosti tunnelmoiva tunnusmusiikki. Sen lumoavuus, jännittävyys, liikuttavuus, leikkisyys ja mahtipontisuus ovat kaikkea, mitä itse elokuvastakin löytyy. Fargo on huikea filmi, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fargo, 1996, PolyGram Filmed Entertainment, Working Title Films

Arvostelu: Bad Boys II (2003)

BAD BOYS II

Ohjaus: Michael Bay
Pääosissa: Will Smith, Martin Lawrence, Jordi Mollà, Gabrielle Union, Joe Pantoliano, Peter Stormare, Theresa Randle, Otto Sanchez, Jon Seda ja Michael Shannon
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia
Ikäraja: 16

Michael Bayn esikoiselokuva Pahat pojat (Bad Boys - 1995) oli valtava menestys, joten jatkoa oli odotettavasti tulossa. Bay alkoi heti pohtia jatko-osaa, mutta päättikin ensin tehdä filmit The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996), Armageddon (1998) ja Pearl Harbor (2001), jotka saivat vaihtelevan reaktion niin katsojilta kuin kriitikoilta. Samaan aikaan työstettiin käsikirjoitusta Bad Boys II:lle, jonka kuvaukset alkoivatkin syksyllä 2002. Lopulta leffa sai ensi-iltansa kesällä 2003 ja vaikka se tuotti tuplasti sen, mitä ensimmäinen osa tuotti, ensimmäisen osan budjetti oli yli 100 miljoonaa dollaria pienempi, mikä teki ensimmäisestä osasta tekijöille isomman hitin. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät leffan ja se jopa "voitti" huonoimman jatko-osan Stinkers Bad Movie -palkinnon. Itse näin Bad Boys II:n noin kymmenen vuotta sitten ja pidin sitä ihan viihdyttävänä toimintahuttuna. Olen katsonut leffan kerran kokonaan uudestaan ja jämähtänyt useasti tuijottamaan siitä pätkiä, kun se on esitetty televisiossa. Nyt kun sarja saa kolmannen osan Bad Boys For Life (2020), päätin katsoa ja arvostella edelliset elokuvat.

Poliisikaksikko Marcus ja Mike tutkivat, kuka salakuljettaa jättimääriä ekstaasia Floridaan. Ongelmia syntyy, kun he hoksaavat, että Marcuksen sisko Syd yrittää soluttautua salakuljettajien joukkoon ja vaarantaa siten heidän operaationsa.

Siinä, missä 1995 Martin Lawrencen Marcus-hahmo oli isommassa roolissa, sillä Lawrence oli siihen aikaan isompi tähti kuin Will Smith, on tässä Smithin näyttelemä Mike nostettu näyttävämmin esille, Smithin noustessa kaksikosta selvästi isommaksi staraksi. Smith ja Lawrence ovat tässäkin elokuvassa parasta antia ja heidän välistä sanailuaan on jälleen hauska kuunnella. Etenkin tässä heistä näkee, että he ovat tunteneet toisensa kauan, jolloin heidän ystävyytensä tuntuu entistä todellisemmalta. Hahmoina Mike ja Marcus ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin ensimmäisessäkin elokuvassa, Miken ollessa siisti toimintasankari ja Marcuksen seuratessa valittaen perästä.
     Elokuvassa nähdään myös Gabrielle Union Marcuksen siskona Sydinä, Jordi Mollà kuubalaisena rikollispomo Johnny Tapiana, Peter Stormare venäläisroisto Alexeina, sekä Michael Shannon Ku Klux Klanin jäsenenä. Union on tarpeeksi toimiva osassaan, mutta hänen hahmonsa ei vakuuta, että kyseessä voisi olla soluttautumistehtävään päässyt agentti. Mollàlle roiston rooli syntyy kuin luonnostaan ja Stormare on sujuva toisena rikollisjohtajana. Edellisestä osasta tutut poliisikapteeni Howard (alikäytetty Joe Pantoliano) ja Marcuksen vaimo Theresa (Theresa Randle) tekevät paluun. Ohjaaja Michael Bay itse tekee nopean roolin autoilijana, jonka auton Marcus yrittää ottaa käyttöön takaa-ajoa varten.

Ensimmäinen Pahat pojat -elokuva ei ollut mitään päätä huimaavaa tarinansa tai toimintansa puolesta, mutta sen pääkaksikko oli niin veikeä, että he kannattelivat taidokkaasti vajaan parin tunnin kyttäkomediaa. Elokuva oli simppeli, viihdyttävä ja oikein mainio. Ongelmana vain on, että sen jälkeen Bay teki huomattavasti isokokoisemman toimintaelokuvan The Rock - paluu helvettiin, avaruudessakin tapahtuvan maailmanloppurymistelyn Armageddon ja noin kolmetuntisen sotadraaman Pearl Harbor. Eihän Bay niiden jälkeen voinut enää palata simppelin kyttäkomedian pariin, etenkin kun hän sai Bad Boys II:lle yli 100 miljoonaa dollaria isomman budjetin. Siinä, missä ensimmäinen osa oli vielä maltillinen teos, Bad Boys II ei osaa hidastella missään, vaan sillä on pakottava tarve paisua yhä vain massiivisempiin mittoihin. Kestoa elokuvalla on lähes kaksi ja puoli tuntia, missä on ainakin puoli tuntia liikaa. Siihen mahtuu paljon liian pitkiksi venytettyjä kohtauksia - toimintaa, mikä alkaa nopeasti toistamaan itseään ja komediahetkiä, mitkä tuntuvat väkisin mukaan tungetuilta sketseiltä. Mukana on muutamia hetkiä, mitkä kuuluisivat selvästi poistettuihin kohtauksiin tai DVD:llä julkaistuun pidennettyyn versioon, mutta ei. Tämä mammuttiteos julkaistiin tällaisenaan teattereissa.

Vaikka Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen erinomainen kaksikko, eivät hekään onnistu kannattelemaan leffaa loppuun asti. Heiltä loppuu puhti jo puolen välin paikkeilla, mutta Bay on päättänyt tykittää yhä vain lisää suuria taisteluita mukaan, varmaankin treenatessaan tulevia Transformers-teoksiaan (2007-2017) varten. Vaikka toimintaan mahtuu tyylikkäitä sekä hauskoja hetkiä, ovat ne pääasiassa täysin tyhjänpäiväistä tykitystä ja autojen romutusta. Luulisi, että jo tekovaiheessa työryhmä olisi kyllästynyt samanlaisten toimintakohtausten tekoon. Mukana on useampikin takaa-ajokohtaus, missä kokeillaan, kuinka monta autoa onnistutaan pistämään paskaksi yhden leffan aikana. Ruumiita tulee paljon, mutta mikään ei tunnu miltään. Leffassa ei ole lainkaan jännitystä ja varsinkin sen vajaan puolen tunnin lopputaistelu puuduttaa oikein toden teolla. Bad Boys II on pitkäveteinen elokuva, mikä on hassua, sillä siinä tuntuu tapahtuvan koko ajan jotain.

Vielä ensimmäisessä Pahat pojat -leffassa Michael Bay ei ollut löytänyt omaa tyyliään, mutta tässä hänen tavaramerkki-kikkailunsa ovat vahvasti läsnä. On paljon hahmojen ympärillä pyörivää, alakulmasta kuvaavaa kameraa. Nopeatempoisia leikkauksia, joista on välillä vaikea sanoa, mitä ruudulla tapahtuu. Isoja räjähdyksiä, nopeita autoja, tuotesijoittelua, sekä paljon hidastettuja kuvia vähäpukeisista naisista ja etenkin heidän takapuolistaan. Värimäärittelyssä korostetaan saturaatiota ja kontrastia. Oranssi ja sininen ovat todella vahvat päävärit leffassa. Lisäksi Bay myös matkii muita tekijöitä ja etenkin ensimmäisessä toimintakohtauksessa varastaa John Woolle tyypillisen sankarin hyppäämisen kuvaan sivuttain, huutaen ja ampuen samalla kahdella pistoolilla. Baylla ei tunnu olleen mitään itsehillintää leffaa tehdessään ja siksi kokonaisuus on näin valtava ja paikoitellen kauhean ylidramaattinen. Kyllä häneltä löytyy silmää visuaalisille kikoille ja mukana on erittäin tyylikkäitä kuvia. Efektit ovat näyttäviä ja lavasteet ovat tyylikkäät. Äänimaailma on aikamoista mekastusta musiikeista äänitehosteisiin. On muuten hassua, kuinka ääniefekteillä korostetaan useita kamera-ajoja.

Yhteenveto: Bad Boys II on ylipitkä toimintarymistely, mikä puuduttaa jo ennen kuin massiivinen lopputaistelu alkaa. Kahden ja puolen tunnin leffassa on kestoa ainakin puoli tuntia liikaa. Itse tarina ei todellakaan kanna niin pitkäksi aikaa ja toimintakohtauksetkin alkavat nopeasti toistamaan itseään. Michael Baylla ei tunnu olevan ollut minkäänlaista hillintää filmiä tehdessään, vaan hän on halunnut paisutella elokuvaa yhä suurempiin mittoihin. Tunnepuolikin on äärimmäisen ylidramaattista. On hassua, kuinka näin kovaa vauhtia eteenpäin paineleva elokuva voikin olla näin pitkäveteinen. Osa vitseistä tuntuu ylimääräisiltä sketseiltä ja jotkut kohtaukset kuuluisivat ennemminkin poistettuihin kohtauksiin tai esimerkiksi pidennettyyn versioon. Will Smith ja Martin Lawrence ovat toistamiseen mahtavat päärooleissa, mutta tällä kertaa edes heidän veikeytensä ei riitä pitämään mielenkiintoa yllä loppuun asti. Elokuva vaatisi paljon tiivistämistä, hillitsemistä ja uudelleenkirjoitusta, jotta siitä saisi ensimmäisen osan veroisen toimintakomedian. Bad Boys II hukkuu omaan massiivisuuteensa ja sitä on jopa raskasta katsoa. Toivonkin, että uusien ohjaajien tekemä Bad Boys for Life olisi huomattavasti hillitympi teos.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Boys II, 2003, Columbia Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Arvostelu: 22 Jump Street (2014)

22 JUMP STREET (2014)

Ohjaus: Phil Lord ja Christopher Miller
Pääosissa: Jonah Hill, Channing Tatum, Amber Stevens West, Peter Stormare, Ice Cube, Wyatt Russell, Jillian Bell, Nick Offerman, Keith Lucas, Kenneth Lucas, Jimmy Tatro, Caroline Aaron, Joe Chrest, Dave Franco ja Rob Riggle
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

1980-luvun televisiosarjaan perustuva 21 Jump Street (2012) oli kriitikoiden kehuma menestyskomedia, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jatko-osan suunnittelu alkoikin heti, kun ensimmäinen leffa huomattiin hitiksi ja kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Hauskan kekseliäästi nimetty 22 Jump Street sai ensi-iltansa kesällä 2014 ja se oli edeltäjänsä tapaan menestys, minkä lisäksi monet kriitikot yllättyivät todella paljon siitä, ettei laatutaso ollut pudonnut, kuten hyvien komedioiden jatko-osille tuppaa käymään. Itse en kuitenkaan nähnyt sitä elokuvateatterissa, sillä silloin en ollut vielä nähnyt edeltäjää. Katsoin 21 Jump Streetin vasta saman vuoden syksynä ja muistan, kuinka nauroin hysteerisesti ja samalla olin vihainen itselleni, etten ollut katsonut sitä aiemmin, minkä takia en voinut käydä katsomassa 22 Jump Streetia. Vuokrasinkin 22 Jump Streetin heti, kun oli mahdollista ja nauroin paljon myös sen aikana. Nykyään omistan molemmat leffat Blu-rayna ja olen katsonut ne pariin otteeseen uudestaan. Mietin jo viime vuonna, että olisin arvostellut kummatkin osat, mutten saanut aikaiseksi tehtyä sitä. Kuitenkin loppukesästä 2017 minun teki voimakkaasti mieli katsoa Jump Streetit ja samalla päätin vihdoin arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa 21 Jump Street!

Poliisit Schmidt ja Jenko soluttautuvat tällä kertaa collegeen, selvittääkseen kuka levittää opiskelijoille uutta huumetta.

Schmidtiä näyttelee jälleen Jonah Hill ja Jenkon roolissa esiintyy yhä Channing Tatum. Kaksikko pistää taas kerran parastaan ja heidän veljellinen ystävyys välittyy vielä selkeämmin kuin edellisessä osassa. Kumpikin pääsee jälleen olemaan todella nolo ja myötähäpeää aiheuttava, jolloin katsojana pääsee nauramaan makeasti. Schmidtin ja Jenkon toilailuja on taas kerran äärimmäisen viihdyttävää seurata ja tässä leffassa painotetaan edellistä osaa enemmän, että kyttäkaksikkoleffojen pääkliseen mukaisesti heillä täytyy olla täysin erilaiset persoonat. Elokuvan aikana heidät pistetäänkin miettimään, ovatko he liian erilaiset, jotta tulisivat oikeasti kunnolla tekemisiin yhdessä?
     Rap-artisti Ice Cuben esittämä kapteeni Dickson on yhtä tympeä ja suuttunut kuin aiemmin - ehkä jopa enemmänkin. Hahmoa syvennetään mielenkiintoisesti leffassa ja hänestä tuodaan esille uusia puolia. Ice Cube ei vieläkään osoita, että hän olisi hyvä näyttelijä, mutta yrmyn johtajan roolissa hän onnistuu mahtavasti. Hän pääsee jälleen huutamaan ja kiroilemaan paljon, minkä lisäksi hänelle on saatu mukaan hauskoja juttuja.
     Collegen opiskelijahahmoja ovat taiteilijasielu Maya (Amber Stevens West), jalkapalloa pelaavat Zook (Kurt Russellin poika Wyatt) ja Rooster (Jimmy Tatro), kyyninen Mercedes (Jillian Bell), sekä kaksoset Keith ja Kenny Yang (Keith ja Kenneth Lucas). Kaksoset ovat ihan kiva lisäys, mutteivät jää erityisemmin mieleen, eivätkä he ole niin hauskoja kuin tekijät ovat luultavasti uskoneet. Jillian Bellistä taas ei ole oikein varma, onko hän vain ärsyttävä, vai löytyykö hänen tympeydestään enemmän hauskaa? Hänellä on hetkensä, mutta siihen se jää. Zook taas on oivallinen lisäys ja vaikkei Wyatt Russell ylläkään isänsä tasolle, on hän silti ihan kiva roolissaan. Nuorista paras on tässäkin leffassa taiteilijatyttö, josta löytyy hieman samaa kuin edellisen osan Mollysta, mutta joka on kuitenkin tarpeeksi erilainen hahmo. West on mainio osassaan.
     Elokuvassa nähdään myös pikaisesti edellisestä osasta tutut nörtit Zack (Dax Flame), Delroy (Johnny Pemberton) ja Roman (Stanley Wong), poliisipäällikkö Hardy (Nick Offerman), Schmidtin vanhemmat (Caroline Aaron ja Joe Chrest), Eric (Dave Franco) ja herra Walters (Rob Riggle). Opiskelijoiden lisäksi uusina hahmoina esitellään Peter Stormaren näyttelemä rikollispomo Haamu ja Marc Evan Jacksonin esittämä psykologi Murphy.

Siinä missä edellisessä osassa tehtiin pilkkaa uusintafilmatisointien kustannuksella, tässä vitsien kohteiksi joutuvat jatko-osat. Jo elokuvan alussa poliisipäällikkö Hardy kertoo uudistetusta Jump Street -projektista ja valittelee sitä, kuinka mielikuvituksettomat ihmiset vain yrittävät nähtyjä juttuja uudestaan ja luulevat, että isommalla budjetilla saisi paremman tuloksen, mutta eihän toinen osa koskaan onnistu. Leffassa heitetään myös nokkelasti vitsiä mahdollisesta kolmannesta osasta. 22 Jump Streetin juoni on todella lähellä edellistä osaa; vain kouluaste on noussut yliopistosta collegeen. Elokuvan aikana kuullaankin paljon vitsejä siitä, että tämä tutkimus on täysin samanlainen kuin aiempi tapaus, joka muutetaan jossain kohtaa ovelasti siihen, että yritetään uskotella sekä muille hahmoille että katsojille kyseessä olevan täysin eri tutkimus kuin viimeksi. Edellisen osan tapaan vitsit ovat suurimmaksi osaksi nerokkaita ja filmin aikana saakin nauraa useita kertoja, varsinkin jos ymmärtää teoksen itseironian. Vitsailun ansiosta katsojaa ei edes haittaa, että suurimmaksi osaksi tarina todella tuntuu siltä kuin tekijät olisivat kierrättäneet edellisen leffan juonen. Mukana on tarpeeksi paljon muutoksia ja yllätyksiä, jolloin tässäkin leffassa on oikeaa raikkautta.

22 Jump Street ei valitettavasti ole kuitenkaan yhtä hyvä kuin 21 Jump Street. Leffassa ei ole ihan samanlaista sydäntä mukana kuin edellisessä osassa ja vaikka toistavaan tarinaan on saatu erinomainen vitsi mukaan, oli tarinan toteutus parempi aiemmin. Elokuvan energiataso ei ole ihan yhtä korkealla, jolloin katsojaa ei imaista ihan samalla tavalla mukaan. Suurin harmi on kuitenkin, että edellisen filmin tarinasta on repäisty mukaan myös tylsä osio, jossa pääkaksikko pitää toisilleen mykkäkoulua, kunnes homma pitää saada ratkaistua. Tässäkään leffassa juonikuviota ei ole saatu hauskaksi, vaan se latistaa tunnelmaa jopa enemmän kuin edellisessä osassa, sillä tässä osio kestää kauemmin. Loppuhuipennuksessa on myös käynyt sama ongelma, joka piinaa useita toimintakomedioita, eli huumori tuntuu loppuvan, eikä mukana ole enää samaa iskua. Onneksi lopputekstien alussa nähtävä pätkä tarjoaa jälleen mojovat naurut. Pätkä kestää kauan ja muistan yhä, kuinka nauroin vedet silmissä katsoessani lopputekstejä ensimmäistä kertaa. Siinäkin täytyy todella ymmärtää filmin itseironia, jotta ymmärtää, miksi se on niin hulvaton. Hauskoja kohtia on muutenkin paljon, jolloin heikkoudet syövät vain yhden pisteen. 22 Jump Street tekeekin sen, mihin monet komediajatko-osat eivät kykene: se on oikein mainio elokuva.

Edellisen osan tapaan ohjauksesta vastaavat jälleen Phil Lord ja Christopher Miller. Kaksikko osoittaa taas kerran, että heidän kaltaisiaan elokuvantekijöitä komediat tarvitsevat nykypäivänä ja toivon, että he tekisivät pian uuden elokuvan (23 Jump Street pliis?). Olen vahvasti sitä mieltä, että Lucasfilm teki virheen erottaessaan Lordin ja Millerin tulevasta Han Solo -leffasta (2018), sillä he olisivat varmasti saaneet aikaan hauskan scifiseikkailuelokuvan. Toisaalta yhtiö teki virheen jo siinä, kun palkkasi kaksikon, sillä jos yhtiö ei halua leffastaan hauskaa, miksi se otti mukaan ohjaajat, jotka ovat ohjanneet vain huumorivetoisia elokuvia? Käsikirjoittajina toimivat tällä kertaa Michael Bacallin lisäksi myös Oren Uziel ja Rodney Rothman, jotka ovat pääasiassa onnistuneet hommassaan. Kuvaus, valaisu, lavastus ja ääniefektit ovat taas kerran mainiosti toteutetut, mutta leikkauksessa olisi voinut hieman tiivistää tylsähköä mykkäkouluosiota. Digiefektit eivät tässäkään ole kovin ihmeelliset ja räjähdykset näyttävät tietokoneella toteutetuilta, minkä lisäksi yhdessä kohtaa finaalia voi selvästi nähdä, että homma on kuvattu taustakangasta vasten.

Yhteenveto: 22 Jump Street on oivallinen jatko-osa, joka naurattaa usein, mutta joka ei kuitenkaan saavuta edeltäjänsä tasoa. Tämän ja edellisen osan tarinoiden samankaltaisuudesta heitetään hauskasti vitsiä, minkä lisäksi on todella viihdyttävää seurata Schmidtin ja Jenkon kohellusta - joiden rooleissa Jonah Hill ja Channing Tatum ovat yhä loistavat - mutta mukana ei ole täysin samaa sydäntä, jolloin lopputulos ei ole yhtä hyvä. Mukaan tungettu riitaosio on liian pitkä ja sen aikana leffa ehtii hetkeksi kadottaa katsojansa, mitä ei auta se, että loppuhuipennuksesta ei huumoria löydy kovin paljoa. Onneksi lopputekstien alussa oleva pätkä naurattaa erittäin makeasti. Ohjaajakaksikko Lord ja Miller on muuten onnistunut taas kerran, enkä malta odottaa, mitä he seuraavaksi tarjoavat. Tekninen toteutus on pääasiassa onnistunut, kuten myös tunnelmakin. Jos pidit edellisestä elokuvasta, niin kannattaa katsoa myös 22 Jump Street. Jos edellinen taas ei toiminut sinulle yhtään, niin kannattaa tämäkin jättää väliin, sillä leffat ovat hyvin samanlaiset. Omasta mielestäni kummatkin ovat hyviä ja todella hauskoja elokuvia, joten todella toivon, että 23 Jump Street ilmestyisi pian. On ollut puhetta siitä, että Jump Street -leffat yhdistettäisiin Men in Black -sarjaan (1997-2012) ja seuraavaksi olisi tiedossa "MIB 23", mutten täysin usko, että sellainen onnistuisi. Voihan sitäkin tietty kokeilla, kuten myös naisten tähdittämää versiota, josta on myös ollut puhetta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fi.wikipedia.org
22 Jump Street, 2014, Columbia Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer, LStar Capital, Media Rights Capital, Original Film, Stephen J. Cannell Productions, Storyville, 75 Year Plan Productions, 33andOut Productions, JHF