Stranger Things: Tales from '85, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

STRANGER THINGS: TALES FROM '85 - KAUSI 1

Luojat: Eric Robles ja Jennifer Muro

Näyttelijät: Brooklyn Davey Norstedt, Luca Diaz, Braxton Quinney, Elisha Williams, Jolie Hoang-Rappaport, Ben Plessala, Odessa A'zion, Brett Gibson, Janeane Garofalo, Jeremy Jordan, Alysia Reiner, Alessandra Antonelli, Jim Titus ja Robert Englund

Genre: animaatio, scifi, jännitys

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 10

Dufferin veljesten luoma scifiä, kauhua ja seikkailua yhdistelevä Netflix-sarja Stranger Things (2016-2025) nousi valtavaan suosioon, joten sen maailmaa on toki haluttu jatkaa lisäosilla. Teatterinäytelmä Stranger Things: The First Shadow'n (2023) lisäksi Netflix ja Dufferit ilmoittivat työstävänsä animaatiosarjaa, joka sijoittuisi alkuperäisen sarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Stranger Things: Tales from '85 -sarjan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixissä. Itse olen pitänyt alkuperäisestä Stranger Thingsistä valtavasti - kyseessä on yksi suosikkisarjoistani. En kuitenkaan innostunut siitä, ettei tätäkään sarjaa osattu lopettaa viimeiseksi mainostettuun viidenteen tuotantokauteen ja mielsin aiempien kausien väliin sijoittuvan animaatiosarjan turhaksi rahastukseksi. Päätin silti katsoa, onko Stranger Things: Tales from '85 mistään kotoisin.

On tammikuu 1985 Hawkinsissa. Outoja ilmiöitä ja hurjia hirviöitä kohdanneet kaverukset luulevat ongelmiensa loppuneen, Yhdentoista suljettua laboratorion portin Ylösalaiseen maailmaan. Uusi uhka kuitenkin nostelee päätään erilaisten monsterien muodossa.

Lähes kaikki Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun animaatiosarjassa, mutta yksikään alkuperäisistä näyttelijöistä ei ole enää mukana. Yliluonnollisia voimia omaava Yksitoista-tyttö (äänenä Brooklyn Davey Norstedt) asuu salaa Hopper-poliisin (Brett Gibson) luona, livahtaen ulos tapaamaan kavereitaan Mikea (Luca Diaz), Dustinia (Braxton Quinney), Lucasia (Elisha Williams), Williä (Ben Plessala) ja Maxia (Jolie Hoang-Rappaport). Kaverukset ovat juuri saaneet suljettua Hawkinsin laboratoriosta löytyneen portin Ylösalaiseen maailmaan ja uskovat, että hirviöt ja muut ovat enää kaukainen muisto. Tutut hahmot ovat aina yhtä mainioita, joskin aluksi voi tuottaa vaikeuksia sopeutua siihen, että sarja vie hahmokehitystä taaksepäin, sijoittuessaan ajallisesti toisen ja kolmannen kauden väliin, jolloin esimerkiksi Max on vasta juuri liittynyt mukaan kaveriporukkaan. Osa ääninäyttelijöistä onnistuu kuulostamaan hahmojensa alkuperäiseltä näyttelijältä ja etenkin Quinney on täydellinen valinta Dustiniksi. Sitten taas vaikkapa Gibson ei kuulosta yhtään Hopperia esittäneeltä David Harbourilta.

     Muista tutuista hahmoista Miken sisko Nancy (Alessandra Antonelli) ja fanisuosikki Steve (Jeremy Jordan) käyvät lähinnä kääntymässä, kun taas uutena tuttavuutena sarja esittelee Hawkinsiin juuri muuttaneen Nikki Baxterin (Odessa A'zion), pinkkitukkaisen teinitytön, jota ei kannata ärsyttää. Hahmo on ihan kelvollinen lisäys, joskin aiheuttaa toki heti kaanonillisen ongelman, eli herättää katsojassa kysymyksiä, kuten minne hahmo katoaa ennen varsinaisen Stranger Thingsin kolmannen kauden tapahtumia ja miksi muut hahmot eivät ikinä puhu hänestä myöhemmin?

Stranger Things: Tales from '85 on ensimmäisen tuotantokautensa perusteella juuri niin turha rahastus kuin siltä etukäteen pystyikin odottaa. Hawkinsin hahmojen tarinat vietiin vuodenvaihteessa varsinaisen pääsarjan viidennellä kaudella päätökseensä (joidenkin katsojien mielestä tyydyttävästi, joidenkin taas turhauttavasti), joten animaatiosarjan tekijöiden ainoa vaihtoehto on ollut keksiä jokin ylimääräinen lisäseikkailu aiempien kausien väliin. Veikkaisin uutuussarjan jakavan fanien mielipiteitä aika rajustikin. Osalle se on ilahduttava paluu tuttujen tyyppien pariin, toisille taas outo turhake, joka ei tarjoa edes jännitettä, koska katsojana tietää jo hahmojen kohtalot. Käsikirjoitus tuntuu hetkittäin tekoälyn laatimalta, aivan kuin sitä olisi pyydetty rustaamaan oma tulkintansa Stranger Thingsin tapahtumista, sillä niin paljon mukana on niitä kaavamaisimpia kliseitä sarjan varrelta, etenkin finaalijaksossa. Käsikirjoittajat olisivat voineet myös tarkistuttaa sarjan popkulttuuriviittaukset, koska nyt hahmot puhuvat vähän väliä She-Ra: Mahdin prinsessasta (She-Ra: Princess of Power - 1985-1987), joka alkoi vasta loppuvuodesta 1985, kun taas Tales from '85 tapahtuu alkuvuodesta.

Jos jostain sarjassa pidin, niin sen ilmapiiristä. Stranger Things: Tales from '85 on suunnattu hieman nuoremmalle yleisölle, mutta se uskaltaa silti olla aavistuksen karmiva, joten mistään perheen pienimpien aamupiirretystä ei ole kyse. Kauhumaisia elementtejä löytyy, mutta menoa toki tasapainotetaan runsaalla huumorilla. Tarinallisesti sarja tuntui kuitenkin aika ontolta ja yhdentekevältä. Jos tämä oltaisiin julkaistu oikeasti kakkos- ja kolmoskausien välissä tai edes ennen vuosia odotettua vitoskautta, Tales from '85 olisi voinut olla kiva välipala, mutta nyt se tuntuu epätoivoiselta yritykseltä pitää Stranger Things ihmisten huulilla, vaikka sarja vietiin jo päätökseensä. Kauden kymmenen noin puolen tunnin mittaista jaksoa tuijottaa kyllä helposti ja jo nämä mainiot hahmot vievät hyvin mukanaan. Netflixin luotto brändiin on kuitenkin kova, koska Tales from '85:n toinen tuotantokausi on tulossa jo loppuvuodesta.

Parasta Stranger Things: Tales from '85:ssa on sen animaatiojälki. Tutut hahmot ovat sopivalla tavalla karikatyyrimaisia, mutta silti täysin tunnistettavia. Hahmot liikkuvat sulavasti ja taustat ovat mainion yksityiskohtaisia. Sarjan värien käyttö on myös tyylikästä. On tosin sääli, että siinä missä sarjan ensimmäisten jaksojen mörököllit ovat mielikuvituksellisen erilaisia, loppusuoralla hirviöt näyttävät taas lähinnä pääsarjan demogorgoneilta, mutta köynnöksistä luoduilta. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brad Breeckin säveltämät musiikit kuulostavat liikaa siltä kuin joku yrittäisi tehdä Stranger Thingsiä muistuttavaa musiikkia, mutta ei liian samanlaista, jotta aikaansaannosta kohtaan ei nostettaisi tekijänoikeussyytteitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Stranger Things: Tales from '85, Yhdysvallat, 2026-, 21 Laps Entertainment, Flying Bark Productions, Netflix Animation, Upside Down Pictures

Marty Supreme - unelmoi isosti (Marty Supreme - 2025) - elokuva-arvostelu

MARTY SUPREME - UNELMOI ISOSTI

MARTY SUPREME

Ohjaus: Josh Safdie

Näyttelijät: Timothée Chalamet, Odessa A'zion, Gwyneth Paltrow, Tyler Okonma, Abel Ferrara, Fran Drescher, Luke Manley, Emory Cohen, Ralph Colucci, Larry Sloman, Géza Röhrig, Koto Kawaguchi, Pico Iyer, John Catsimatidis ja Sandra Bernhard

Genre: draama, komedia, urheilu

Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 12

Marty Supreme - unelmoi isosti pohjautuu löyhästi pöytätennispelaaja Marty Reismanin muistelmakirjaan The Money Player: The Confessions of America's Greatest Table Tennis Champion and Hustler vuodelta 1974. Ohjaaja-käsikirjoittaja Josh Safdie oli lapsesta lähtien tykännyt pöytätenniksestä, eli pingiksestä ja vuonna 2018 hän sai vaimoltaan, tuottaja Sara Rosseinilta Reismanin kirjan lahjaksi. Safdie innostui lukemastaan heti ja päätti työstää sen pohjalta elokuvan. Hän tarjosi saman tien pääroolia ystävälleen Timothée Chalametille, joka innostui myös ja aloitti heti vuosia kestäneet pingistreenit. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Marty Supreme - unelmoi isosti on vihdoin saapunut Suomenkin teattereihin, voitettuaan parhaan miespääosan Golden Globe -palkinnon ja saatuaan yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (muun muassa paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja alkuperäiskäsikirjoitus). Itse kiinnostuin leffasta, kun luin Safdien ja Chalametin yhdistäneen voimansa urheiludraamakomediaa varten. Kävinkin katsomassa Marty Supremen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.

Vuosi on 1952. Yhdysvaltalainen Marty Mauser uskoo olevansa paras pingiksen pelaaja, mitä maa päällään kantaa. Hävittyään kuitenkin kisat Isossa-Britanniassa, Marty aloittaa epätoivoisen yrityksen kerätä rahat kasaan, päästäkseen todistamaan kykynsä Japanin maailmanmestaruuskisoissa. Tähän kuuluu huijauksia, kuolemia ja kadonnut koira.

Call Me by Your Namen (2017) myötä kuuluisuuteen ja palkintogaaloihin ampaissut Timothée Chalamet on yksi viimeisten kymmenen vuoden puhutuimmista näyttelijöistä. Hän on todistanut taitonsa niin draaman, komedian kuin eeppisten scifimammuttienkin äärellä. Marty Supreme - unelmoi isosti -elokuvassa Chalamet taitaa kuitenkin tarjota uransa huippuroolin ja olen yllättynyt, jos hän ei nyt vihdoin ja viimein nappaa parhaan miespääosan Oscar-palkintoa. Chalamet on aivan mielettömässä vedossa Marty Mauserina, pingiksen pelaajana, joka uskoo olevansa paras lajissa. Nopeasti käy selväksi, että Marty ei ole vain itsevarma, vaan hän on loputtoman ylimielinen, itsekeskeinen ja muutenkin kaikille paskamainen mulkero, joka ajattelee vain ainoastaan etuaan. Lukuisista persoonavioistaan huolimatta Martyn haluaa jostain syystä onnistuvan tavoitteissaan. Erityisesti tämä johtuu Chalametin intensiivisestä suorituksesta. Hän vetää joka kohtauksessa niin täysillä, ettei katsojana voi kuin ihailla miehen heittäytymistä. Vuosien pöytätennistreenitkin tuottivat tulosta, sillä Chalamet näyttää olevan pingispöydän äärellä kuin kotonaan.

     Elokuvassa nähdään myös Odessa A'zion Martyn salarakkaana Rachelina ja Emory Cohen Rachelin miehenä Irana, Fran Drescher Martyn äitinä Rebeccana, Larry Sloman Martyn kenkäkauppiasenona Murrayna, Tyler "the Creator" Okonma ja Luke Manley Martyn kavereina Wallyna ja Dionina, Koto Kawaguchi ja Géza Röhrig pingismestareina Belana ja Endona, Gwyneth Paltrow näyttelijä Kay Stonena, johon Marty iskee silmänsä, sekä Kevin O'Leary Kayn rikkaana miehenä Rockwellinä. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta onhan Marty Supreme - unelmoi isosti lopulta Chalamet'n show.

Olin kuullut paljon kehuja Marty Supremesta ennakkoon, mutta ai että, kuinka mahtava elokuva tässä onkaan kyseessä! Leffa ei todellakaan ole mikään tavallinen urheiludraama ja tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -tarina, joita genressä on nähty lukemattomia kertoja jopa suorastaan tylsistymiseen asti. Elokuvan alkupää käytetään vielä pingisturnauksen merkeissä, mutta sen jälkeen leffa on lähinnä aikamoista erilaisten sattumusten sarjaa, kun Marty yrittää saada jostain rahat kasaan päästäkseen Japanissa järjestettäviin pöytätenniksen maailmanmestaruuskisoihin ja päihittääkseen hänet viime hetkellä Lontoossa nöyryyttäneen Endon.

Tämä yritys onkin se, mikä koukuttaa lopulta täysillä mukaansa. Marty päätyy nimittäin aikamoisen tapahtumaketjun riepoteltavaksi, mikä muuttuu usein laittomaksi, missä juostaan usein karkuun erinäisiä tahoja ja missä ihmisiä pääsee jopa hengestään. Juuri kun Marty ja katsoja ehtivät luulla homman ratkenneen, jokin muu juttu iskee päin näköä ja sitten taas mennään. Tämä tekee elokuvasta samanaikaisesti niin yllättävänkin stressaavan, pahimmillaan jopa piinaavan epämukavan, että myös parhaimmillaan aivan hulvattoman hauskan. On äärimmäisen viihdyttävää seurata, mihin kaikenlaisiin kommelluksiin Marty ajautuukaan. Nuorukaisen riepottelu on samalla myös toisinaan oudon tyydyttävää, sillä kuten jo sanoin, ihmisenä Marty on sieltä minne aurinko ei paista. Nämä kekseliäät mutkat matkassa, jännittävä ilmapiiri, hauskan absurdit skenaariot, pirun intensiiviset pingismatsit ja tietty Timothée Chalametin uskomaton roolisuoritus varmistavat, ettei kahden ja puolen tunnin kesto tunnu liialliselta ja lopulta finaali on odotuksen arvoinen monellakin eri tavalla.

Elokuvan on ohjannut pelkkä Josh Safdie, joka yleensä tekee elokuvat veljensä Bennyn kanssa. Benny kuitenkin lähti tekemään omaa urheiludraamaansa, The Smashing Machinea (2025). Safdie suoriutuu työstään todella vakuuttavasti ja hänen rakentamansa ilmapiiri on hurjan voimakas. Lisäksi hänen ja Ronald Bronsteinin työstämä käsikirjoitus on väkevä, niin tarinan koukeroita kuin ronskia dialogia myöten. Marty Supreme - unelmoi isosti on myös todella taitavasti kuvattu, sekä hyvin leikattu kasaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat vaikuttavasti herättäneet 1950-luvun alun takaisin eloon ja äänimaailmakin on osaavasti työstetty. Daniel Lopatinin musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Marty Supreme, Yhdysvallat, 2025, A24, Central Pictures, IPR.VC

Arvostelu: Until Dawn (2025)

UNTIL DAWN

Ohjaus: David F. Sandberg

Pääosissa: Ella Rubin, Michael Cimino, Odessa A'zion, Belmont Cameli, Ji-young Yoo, Maia Mitchell ja Peter Stormare

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Until Dawn perustuu samannimiseen videopeliin, joka julkaistiin vuonna 2015. Tammikuussa 2024 paljastettiin, että Screen Gems -yhtiö työstää elokuva-adaptaation videopelin pohjalta. Blair Butler kirjoitti alkuperäisen käsikirjoituksen, mitä Gary Dauberman muokkasi ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa. Nyt Until Dawn on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä kiinnostuneena, joskin hieman skeptisenä. Pelasin alkuperäisen pelin läpi parissa päivässä ja kävin uteliaana katsomassa Until Dawnin heti elokuvan ensi-iltapäivänä.

Vuosi Melanien katoamisen jälkeen hänen siskonsa ja kaverinsa lähtevät etsimään tyttöä. He päätyvät erikoiseen majataloon, missä heidän täytyy selviytyä elossa erilaisista kauhuista aamuun asti.

Until Dawn -elokuva ei ole suora filmatisointi alkuperäisestä videopelistä, eikä se seuraa tuttuja kahdeksaa kaverusta vuoristomökillä, vaan esittelee täysin uudet hahmot, jotka päätyvät erilaisen konseptin keskelle, jossa on jotain vanhaa tuttua ja jotain uutta. On Ella Rubinin näyttelemä Clover, jonka sisko Melanie (Maia Mitchell) katosi vuosi sitten, on Cloverin ex-poikaystävä Max (Michael Cimino), villimpi Nina (Odessa A'zion) ja hänen uusi poikaystävänsä Abel (Belmont Cameli), sekä hengellisistä jutuista tykkäävä Megan (Ji-young Yoo). Melanien katoamisen vuosipäivänä viisikko päättää lähteä etsimään tyttöä. Miksei aiemmin? En tiedä. Tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen yhdentekevistä ja yksiulotteisista tyypeistä, joiden selviytymisestä ei pahemmin jaksa välittää. Rubin, Cimino, A'zion, Cameli ja Yoo ajavat asiansa rooleissaan, lähinnä esittäessään kaiken aikaa pelästynyttä. Näyttelijäpuolelta kovin täky on totta kai se, että videopelistä tuttu Peter Stormare uusii roolinsa tohtori Hillinä.

Sen lisäksi, että hahmokattaus on pistetty uusiksi, Until Dawn -elokuva myös pelaa hyvin eri säännöillä kuin alkuperäinen videopeli. Tekijät ovat ymmärrettävästi perustelleet, että eivät halunneet tehdä suoraa adaptaatiota pelistä, koska monivalinta-aspektinsa ja perhosvaikutusmekaniikkansa takia pelikokemus on jokaiselle pelaajalle erilainen. Mutta kun elokuva kulkee vain yhtä juonipolkua pitkin, on toki vaikea tarjota katsojalle samaa fiilistä siitä, että kotisohvalla tehdyt valinnat muovaisivat tapahtumien kulkua kuten pelissä.

Elokuvaan onkin keksitty täysin oma sääntönsä. Talo, jonne viisikko majoittuu yöksi etsintäretkensä aikana, sisältää ikävän puolensa. Yön koittaessa kaverukset joutuvat kohtaamaan erilaisia pahoja voimia, tappajia ja olentoja, ja heidän täytyy selvitä elossa aamuun asti, mikäli he mielivät päästä pois ja jatkaa matkaansa. Aina kun he kuolevat, yö alkaa alusta ja heidän eteensä heitetään uusi kammotus. Pelistä tutut psykotappaja ja wendigot ovat mukana, mutta sekaan on ripoteltu paljon muutakin. Se onkin sitten katsojasta kiinni, tykkääkö tästä leffaversion ideasta, vai ärsyttääkö kuinka paljon tekijät ovat lähteneet sekoittamaan pakkaa ja keksimään omiaan.

Omasta mielestäni Until Dawn -elokuva jäi lopulta aika heikoksi. Ei sen takia, että tekijät ryhtyivät kokeilemaan jotain uutta, vaan koska kyseessä oli yksinkertaisesti aika heikko kauhuraina. Uusi idea on ihan kiinnostava, mutta samalla myös hieman kömpelö, etenkin elokuvan edetessä. Uusia mörköjä hyödynnetään niin laiskasti, että elokuvaa katsellessa ihmettelin, miksi niitä oli edes pakotettu mukaan? Kauhukohtaukset rakentuvat todella geneeriseen böö-pelotteluun ja jännitettä syö jo se, että hahmojen kohtaloista ei jaksa välittää. Hetkittäin tekijät onnistuivat ujuttamaan sekaan pieniä vivahteita pelistä, esimerkiksi kun yhdessä kohtaa hahmo näkee kaksi erilaista reittiä ulos tilanteesta ja hänen pitää valita niiden välillä tai kun toisessa kohtaa hahmon täytyy pysyä täysin paikoillaan wendigon läheisyydessä, olennon näön perustuessa liikkeeseen. Mutta siihen se oikeastaan jää. Jos odotit kovasti näkeväsi Until Dawnin kääntyvän elokuvamuotoon, voi vastassa olla aikamoinen pettymys. Jos menet katsomaan leffaa avoimin mielin konseptin muutosten suhteen, voi leffa toimia. Ei elokuva silti kovin hyvä ole.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David F. Sandberg, joka palaa kauhun pariin Shazam! -supersankarileffojensa (2019-2023) jälkeen. Until Dawn ei kuitenkaan ole yhtä mainio ja karmiva kuin miehen kaksi aiempaa työtä genren parissa, Lights Out (2016) ja Annabelle: Creation (2017). Eniten tämä johtuu Gary Daubermanin ja Blair Butlerin tönköstä käsikirjoituksesta, joka huomaa itsekin jossain kohtaa, että saman yön toistaminen alkaa ennen pitkää käydä tylsäksi tehokeinoksi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kelvollinen, joskin ääniefektit luottavat liikaa hiljaisuuteen ja sitä seuraaviin kovaäänisiin säikyttelyihin. Until Dawn on pätevästi kuvattu ja paikoin jopa tyylikkäästi valaistu. Lavasteet ovat hienot, puvuin ja maskeerauksin luodot hirviöt näyttäviä ja käytännön tehosteet mainiot. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan kivasti taustalla, ujuttaen toki mukaan joitain melodioita alkuperäispelistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Until Dawn, 2025, Screen Gems, Coin Operated, Mångata Production, PlayStation Productions, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Hellraiser (2022)

HELLRAISER

Ohjaus: David Bruckner

Pääosissa: Odessa A'zion, Drew Starkey, Adam Faison, Brandon Flynn, Aoife Hinds, Jamie Clayton, Goran Višnjić, Hiam Abbass, Kit Clarke, Jason Liles, Yinka Olorunnife, Selina Lo ja Zachary Hing

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 1 minuuttia

Ikäraja: 18

Clive Barkerin ohjaama, hänen omaan novelliinsa Helvetilliset (The Hellbound Heart - 1986) perustuva kauhuelokuva Hellraiser (1987) sai ailahtelevaa palautetta kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys, joten elokuva sai tietty jatkoa. Hellbound: Hellraiser II (1988), Hellraiser III: Hell on Earth (1992), Hellraiser - veriviiva (Hellraiser: Bloodline - 1996), Hellraiser: Inferno (2000), Hellraiser: Maanpäällinen helvetti (Hellraiser: Hellseeker - 2002), Hellraiser: Deader (2005), Hellraiser: Hellworld (2005), Hellraiser: Revelations (2011) ja Hellraiser: Judgment (2018) saivat yhä vain negatiivisempaa palautetta kriitikoilta ja suuri osa niistä julkaistiinkin suoraan VHS:llä ja DVD:llä. Vuonna 2006 Clive Barker ilmoitti työstävänsä uudelleenfilmatisointia alkuperäisen elokuvan pohjalta, jonka oli tarkoitus ilmestyä vuonna 2008. Kuitenkin kun Dimension Films -yhtiö oli jatkuvasti tyytymätön käsikirjoituksiin, projekti jäi pyörimään tuotantohelvetissä. Yhtiö päättikin lopulta tehdä Hellraiser: Revelationsin. Vuosien varrella projektia kävi työstämässä useampi kirjoittaja ja siihen ehdittiin pestata useampi ohjaaja, jotka yksi kerrallaan jättivät leffan. Vuonna 2013 Barker oli hetkellisesti sitä mieltä, että hän itse ohjaisi ja käsikirjoittaisi elokuvan. Vuoden 2018 Halloween-elokuvan innoittamana Spyglass Media Group otti uuden Hellraiser-elokuvan vastuulleen ja kuvaukset käynnistyivät lopulta syyskuussa 2021. Yhdysvalloissa uusi Hellraiser julkaistiin Hulu-palvelussa lokakuussa 2022, mutta siitä huolimatta, että yleensä Hulun tuotannot tuodaan Suomeen nykyään pääasiassa Disney+ -palvelun kautta, uusi Hellraiser tuotiin meille vasta tänä kesänä internetvuokrauksen kautta. Kun huomasin elokuvan saapuneen SkyShowtime-suoratoistopalvelun valikoimaan, pistin uuden Hellraiserin vihdoin pyörimään.

Vieroituksessa oleva huumeaddikti Riley saa käsiinsä kummallisen pulmalaatikon. Käänneltyään ja väänneltyään laatikkoa, Riley huomaa kauhukseen päästäneensä valloilleen jotain pahaa, joka alkaa vainota häntä ja hänen lähipiiriään.

Varsin tuntematon Odessa A'zion näyttelee parhaillaan vieroituksessa huumeaddiktionsa takia olevaa Riley McKendryä, joka saa epäonnekseen käsiinsä helvetillisen pulmalaatikon, jonka selvittäminen vapauttaa pahat kenobiitit, jotka etsivät uhreja, joille tarjota vinksahtanutta ajatustaan nautinnosta. A'zion suoriutuu roolistaan hyvin, erityisesti vaativammissa intensiivisissä kohtauksissa. Hänen hahmonsa ajaa pätevästi asiansa, erityisesti, kun Rileyn huumeidenkäytön takia muiden on vaikea uskoa, kun hän kertoo näkemistään kammotuksista, jotka ryhtyvät piinaamaan häntä. Toisinaan Rileyn valinnat turhauttavat, mutta pääasiassa hahmo toimii.

     Riley ei ole suinkaan yksin kohtaamassa pulmalaatikon kauhuja, vaan mukana ovat myös hänen veljensä Matt (Brandon Flynn), tämän poikaystävä Colin (Adam Faison), Rileyn poikaystävä Trevor (Drew Starkey), sekä Rileyn, Mattin ja Colinin kämppis Nora (Aoife Hinds). Sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta heidän hahmonsa jäävät tylsän yksiulotteisiksi, jolloin heidän kohtaloistaan ei jaksa välittää lähes lainkaan.

     Vastaansa Riley ja kumppanit saavat helvetilliset kenobiitit, joita johtaa tietty The Priest, jonka alkuperäisen elokuvan maskeeraustiimi nimesi Pinheadiksi, mikä on jäänyt elämään fanien keskuudessa. Tällä kertaa roolissa nähdäänkin naisnäyttelijä Jamie Clayton, viittauksena Clive Barkerin alkuperäiseen novelliin, jossa Pinhead kuvailtiin feminiinisenä olentona. Clayton hoitaa tonttinsa pääasiassa asiallisesti, mutta hänestä ei löydy samaa jylhyyttä ja uhkaavaa presenssiä kuin Doug Bradleysta. Muutkin tutut kenobiitit, kuten Chatterer ovat menossa mukana, mutta heidän kohdalla ei ole onnistuttu kummoisesti.

Kuten ihmishahmoista pystyikin jo kenties päätellä, uusi Hellraiser-elokuva ei lähde toistamaan alkuperäisen kauhuklassikon tarinaa, vaikka leffa periaatteessa mielletäänkin uudelleenfilmatisoinniksi. Elokuva saakin pisteet jo siitä, että tekijät halusivat luoda uudenlaisen tarinan, josta kuitenkin löytyisi tuttuja elementtejä pulmalaatikosta kenobiitteihin ja yritykseen herättää eräs hahmo takaisin henkiin. Lähestymistapa on kuitenkin hyvin toisenlainen ja uudessa filmissä rakennetaan eri tavalla mytologiaa alkuperäiseen Hellraiseriin verrattuna. Pulmalaatikko toimii eri tavalla ja tämä uusi puoli oli mielestäni yksi elokuvan kiehtovimmista ja vahvimmista jutuista. Pidin myös siitä, että vaikka elokuva onkin monin tavoin kesympi kuin alkuperäinen, K18-ikärajaleima on ja pysyy, muutamien hetkien ollessa aidosti inhottavaa katseltavaa raakuudessaan.

Harmillisesti uusi Hellraiser jää silti aika keskinkertaiseksi tapaukseksi. Ensinnäkään elokuva ei ole pelottava, ei edes erityisen jännittävä. Siinä, missä alkuperäinen filmi työntyy oikeasti ihon alle ja saa katsojan kiemurtelemaan epämukavassa tunteessa, uusi leffa on yllättävänkin helppoa katseltavaa. Ilmapiiristä ei saada kovinkaan karmivaa, eivätkä kenobiitit ole yhtä hyytäviä kuin ennen. Toisekseen leffa on aivan liian pitkä. Kesto on venytetty kahteen tuntiin, mihin mahtuu kosolti turhaa hidastelua ja tyhjäkäyntiä. Leffasta saisi helposti leikattua vartin pois, jolloin lopputulos olisi napakampi, pitäen katsojastaan tiukemmin kiinni. Seasta löytyy yksittäisiä onnistumisia ja pidän siitä, että nykypäivän oivallus on ollut, ettei kenobiittien tarjoama "nautinto" ole pelkkiä lihan lävistäviä koukkuja ja ihoa raastavia vaijereita, vaan pahin kipu voi syntyä henkisestä tuskasta tai riipaisevasta syyllisyydestä, jonka kanssa joutuu elämään.

Ties kuinka monien vaihtoehtojen jälkeen ohjaajan paikan varmisti itselleen lopulta David Bruckner, joka oli aiemmin tehnyt suoraan Disney+ -palvelussa julkaistun The Night Housen (2020), jonka käsikirjoittajakaksikko Ben Collins ja Luke Piotrowski vastaa myös Hellraiserista. Hellraiserin parissa Brucknerin työ on epätasaista, eikä hän saa aiheutettua todellista piinaa, vaan meno jää valitettavan kädenlämpöiseksi. Collinsin ja Piotrowskin käsikirjoitus jää myös vajaaksi ja kun kesto on näinkin pitkä, on sääli, ettei aikaa käytetä hahmojen syventämiseen ja heihin tykästymiseen. Mukaan mahtuu myös käänne, joka ei jälkikäteen pohdittuna tunnu käyvän järkeen aiemmin nähdyn kanssa. Elokuva on kuvattu ja valaistu kelvollisesti. Lavasteet ovat oivalliset ja käytännön tehosteet mainiot. Digiefektit eivät kuitenkaan huimaa päätä, enkä ollut ihan myyty kenobiittien maskeeraukselle ja puvustukselle. Olennot näyttävät oudon muovisilta, kun heidän ihonsa, asunsa ja lihansa näyttävät kaikki samasta materiaalista valmistetulta. Synkillä eroottisilla vivahteilla varusteltujen helvetillisten olentojen sijaan kenobiitit näyttävät enemmänkin avaruusolennoilta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, eikä onneksi luota täysin kovaäänisiin hyppysäikäytyksiin ja säveltäjä Ben Lovett hyödyntää musiikeissaan sopivassa määrin alkuperäiselokuvan karmivia, mutta kauniin haikeita melodioita.

Yhteenveto: Vuoden 2022 Hellraiser on aika keskinkertainen, joskin ihan mielenkiintoinen uusi tulkinta kauhuklassikosta. Tekijöille täytyy nostaa hattua, että he sentään keksivät elokuvaan uuden tarinan ja uuden, kiehtovan tavan hyödyntää helvetillistä pulmalaatikkoa, sen sijaan että he vain kopioisivat alkuperäiselokuvaa kohtauksesta toiseen. Leffasta löytyy oivaa, nykypäivälle sopivaa syvyyttä siitä, että fyysistä tuskaa pahempaa kipua voi olla henkinen kärsimys. Vastaavia hyviä ideoita on ripoteltu sinne ja tänne, mutta valitettavasti kokonaisuus ontuu. Elokuva on aivan liian pitkä, eikä se ole pelottava, ei edes kovin jännittävä. Päähahmo Rileytä lukuun ottamatta hahmogalleria koostuu toinen toistaan tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät juuri kiinnosta. Jamie Clayton suoriutuu pätevästi kenobiittien johtajan osasta, mutta muuten kenobiitit jättävät kylmäksi. Helvetillisten olentojen sijaan kenobiitit näyttävät pikemminkin muovisilta avaruuden muukalaisilta. Uusi Hellraiser on taatusti parempi kuin monet tässä välissä ilmestyneet Hellraiser-rainat, mutta alkuperäisen filmin tasoon ei ylletä sitten millään. Elokuva sopii passelisti kertakäyttökatseluun näin halloweenin alla, mutta eipä siitä lopulta paljoa jää mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hellraiser, 2022, 20th Century Studios, 247Hub, Phantom Four Films, Spyglass Media Group