Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 12
The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.
Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.
1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.
Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.
Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu(Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttavaBlack Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.
Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.
Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.
Yhteenveto:The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Tom Cruise, Max von Sydow, Colin Farrell, Samantha Morton, Neal McDonough, Steve Harris, Kathryn Morris, Daniel London, Lois Smith, Peter Stormare, Tim Blake Nelson ja Mike Binder Genre: scifi, trilleri Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia Ikäraja: 16
Minority Report perustuu Philip K. Dickin novelliin The Minority Report vuodelta 1956. Tuottaja Gary Goldman kiinnostui Dickin novellista ja alkoi suunnittelemaan elokuvaa sen pohjalta vuonna 1992. Alun perin Goldman suunnitteli elokuvan jatko-osaksi Arnold Schwarzeneggerin toimintahitille Total Recall - unohda tai kuole(Total Recall - 1990), joka perustui myös Dickin kirjaan. Tom Cruise luki novellin pohjalta tehdyn käsikirjoituksen ja lähetti sen innoissaan ohjaaja Steven Spielbergille, jonka kanssa Cruise oli pitkään halunnut työskennellä. Spielberg kiinnostui ideasta ja kaksikko ryhtyi työstämään filmiä. Projekti kuitenkin viivästyi jatkuvasti, kun Cruise tekikin M:I-2 - Vaarallinen tehtävä 2:n (Mission: Impossible 2 - 2000) ja Spielberg päätti tehdä A.I. - Tekoälyn(A.I. Artificial Intelligence - 2001). Lopulta kuvaukset kuitenkin alkoivat maaliskuussa 2001 ja Minority Report sai maailmanensi-iltansa 17. kesäkuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka oli ehdolla mm. parhaiden äänitehosteiden Oscar-palkinnosta ja parhaiden erikoistehosteiden BAFTA:sta. Itse näin Minority Reportin ensi kertaa varmaankin lähemmäs viisitoista vuotta sitten. Pidin leffasta paljon ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo useampi vuosi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 2054 Washington DC:n murhatilastot ovat pudonneet nollaan uuden Rikoksen esto -järjestön kautta. Järjestö hyödyntää näkijöitä, jotka ennustavat murhat, jolloin järjestö voi pidättää murhaajat etukäteen. Rikoksen eston päällikkö John Anderton joutuu lähtemään pakomatkalle, kun näkijät ennustavat hänet seuraavaksi murhaajaksi.
Pääroolissa John Andertonina nähdään Tom Cruise, joka tekee tyypillistä virnistelijä-Cruisea vakavamman roolityön. Muutamaa vuotta aiemmin Johnin poika siepattiin, eikä hahmo ole päässyt yli tapahtuneesta, etenkin kun hän kokee syyllisyyttä oltuaan paikalla sieppauksen aikana. Tämä on johtanut mm. päihteiden käyttöön, eikä olekaan ihme, että John on myös liittynyt organisaatioon, joka pyrkii estämään vastaavat rikokset ennen kuin ne tapahtuvat. Traumansa vuoksi rikkinäinen ja päättäväinen John on välittömästi kiinnostava hahmo ja katsoja lähteekin heti mukaan karkumatkalle, kun John itse ennustetaan murhaajaksi ja koko Rikoksen esto -järjestö lähtee hänen peräänsä. Cruise pääsee tuttuun tapaansa juoksemaan paljon, mutta tekee kaiken jotenkin tylymmin kuin mitä häneltä nykyään toimintaleffoissa näkee.
Elokuvassa nähdään myös Max von Sydow Rikoksen eston johtajana Lamar Burgessina, Steve Harris, Daniel London ja Neal McDonough Johnin kanssa järjestöllä työskentelevinä Jadina, Wallyna ja Fletchinä, Colin Farrell Rikoksen eston hyödyllisyyttä tutkivana oikeusministeri Danny Witwerinä, Tim Blake Nelson vankilan työntekijänä Gideonina, Peter Stormare erikoisena tohtori Eddienä, Lois Smith Rikoksen eston teknologian kehittäneenä tohtori Hinemanina, Kathryn Morris Johnin ex-vaimona, sekä Samantha Morton, Michael Dickman ja Matthew Dickman murhat ennustavina näkijöinä, Agathana, Arthurina ja Dashiellina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät hyvää työtä. Von Sydow'sta löytyy karismaa johtajaksi, kun taas Farrell on pätevä Johnin jahtiin lähtevänä Witwerinä (joskin Farrellin jatkuva purkanjauhaminen alkaa jossain kohtaa tympiä). Stormare on veikeä hulluna tohtorina ja Morton välittää hienosti kauhun tunteen, kun joutuu näkijänä kokemaan tuhannet murhat mielessään.
Jos on nähnyt Blade Runnerin(1982) ja Total Recall - unohda tai kuole -elokuvan, on Minority Reportia katsoessa selvää, että kaikki kolme perustuvat saman kirjailijan teoksiin. Vaikka nämä kolme tarinaa eivät liitykään toisiinsa (vaikka Minority Report alun perin suunniteltiin Total Recallin jatko-osaksi), on niissä monia samankaltaisuuksia. Sen lisäksi, että jokaisessa filmissä päähahmo on ainakin jossain kohtaa jonkin sortin lainvalvoja tai agentti, kaikki kolme leffaa tapahtuvat tulevaisuudessa, missä on jokin ihmisille merkittäväksi muodostunut uusi teknologia. Blade Runnerissa on ihmisiä muistuttavat replikantti-robotit, Total Recallissa laite, joka voi toteuttaa käyttäjänsä haaveet ja Minority Reportissa teknologia, jonka avulla murhat voidaan pysäyttää ennen niiden tapahtumista. Jokaisessa pohditaan näiden teknologioiden hyötyjä ja haittoja, ja yksi Minority Reportin kiehtovimmista puolista onkin pohdinta siitä, onko Rikoksen eston toiminta oikeutettua? Voiko ihmisiä pidättää vain sen perusteella, mitä he saattavat tulla tekemään? Tämä on yksi monista koukuista, jotka tekevät elokuvasta mahtavan scifitrillerin.
Jopa lähes kahden ja puolen tunnin kestossaan Minority Report tuntuu kulkevan nopeasti, sillä sen tiivistunnelmainen tarina koukuttaa niin lujasti. Kaikki Cruisesta ja hänen hahmostaan itse jännittävään tarinaan, kiinnostavaan teknologiaan ja vakuuttavaan tulevaisuudenkuvaan, unohtamattakaan Spielbergin väkevää ohjausta, rakentavat paketin, mitä kelpaa katsoa moneen otteeseen. Heti aloituskohtauksellaan elokuva kuljettaa katsojansa iskevästi vuoteen 2054 ja esittelee Rikoksen eston tositoimissa. Sitten se esittelee hahmot ja kiehtovan visionsa tulevaisuudesta, jolloin katsoja on täysillä mukana, kun jännittävä kissa-hiiri-jahti alkaa. On vauhdikasta takaa-ajoa, toiminnallista käsirysyä ja sydämet hakkaamaan pistävää piilottelua.
Ainakin itselleni yksi elokuvan jännittävimmistä puolista on se, että toteutuuko näkijöiden ennustus ja päätyykö John oikeasti murhaamaan jonkun, vai voiko John muuttaa oman kohtalonsa? Pystyykö hän kääntämään tapahtumaketjun edukseen, vai onko jokainen askel erilaiseen suuntaan oikeasti harppaus kohti vääjäämätöntä? Kummin päin ikinä kävisikään, tietäisi se Rikoksen eston tuhoa ja osoittaisi se vian teknologiassa ja organisaatiossa. Ja kuten jo sanoin, yksi leffan isoimmista pohdinnoista onkin se, onko tämän teknologian käyttäminen moraalisesti oikein? Toinen moraalikysymys teknologiaan liittyen on se, kuinka tarkkaan elokuvan tulevaisuudessa seurataan ihmisiä. Kaikkialla skannataan ihmisten silmät, eikä mitään voi enää tehdä salassa. Taataanko tällä ihmisten turva, vai onko tämä pelkkää hävytöntä yksityisyyden loukkaamista? Pelottavinta on, että tämä teknologia on täysin mahdollista ja sitä jopa hyödynnetään joissain päin maailmaa. Jo ihan internetissä jokaisen hakuhistorian sun muun perusteella räätälöidyt mainokset tuntuvat karmivasti tietävän liikaa.
Omasta mielestäni Minority Report taistelee paikasta Steven Spielbergin parhaimpana elokuvana 2000-luvulta. Spielberg onnistuu rakentamaan erittäin tiivistunnelmaisen jahdin, mistä löytyy myös vangitsevaa pohdiskelua. Toiminta on napakkaa ja elokuva pysyy koukuttavana loppuun saakka. Scott Frankin ja Jon Cohenin työstämä käsikirjoitus on myös vakuuttava. Tekninenkin toteutus on taidokas, vaikka aluksi kestääkin tottua elokuvan ylivalottuneeseen kuvaan. Tämä ei ole mikään tekninen virhe, vaan tarkkaan harkittu visuaalinen kikka, millä saatiin aikaiseksi erikoinen futuristinen kuvaus. Monessa kuvassa esineet hohtavat, taivas on kirkkaan valkoinen ja leffa on tyylikkäällä tavalla väritön. Visuaalinen ilme olisi herkästi voinut mennä pieleen, mutta lopputulos toimii. Kuvaus on sujuvaa, leikkaus on välillä jopa erinomaista, lavasteet ovat näyttävät ja maskeeraukset taidokkaat. Visuaaliset efektit toimivat yhä 20 vuotta myöhemmin, vaikka paikoitellen niistä paistaakin selvä digitaalisuus. Äänimaailmakin on mainio äänitehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin. Williamsin työstä tosin huokuu se, että hänen piti samana vuonna säveltää musiikit myös Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäykseen(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) ja Harry Potter ja salaisuuksien kammioon(Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002). Jotkut melodiat tuntuvat olevan mukana kaikissa kolmessa filmissä, eri soittimilla ja hieman eri tyyleillä soitettuina.
Yhteenveto: Minority Report on mahtava scifijännäri ja yksi ohjaaja Steven Spielbergin parhaista elokuvista 2000-luvulta. Tiivistunnelmainen tarina nappaa iskevästi mukaansa ja pitää koukussaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin keston. Elokuvasta löytyy niin vauhdikasta takaa-ajoa, jännittävää piilottelua, tiukkaa toimintaa kuin myös filosofisempaa pohdiskelua. Tähän tulevaisuudenkuvaan liittyvät moraaliseikat ovat mielenkiintoisia, minkä lisäksi on todella kiehtovaa miettiä, että voiko John rikkoa hänelle ennustetun kohtalon, vai onko ennalta nähty murha vääjäämätön? Tunnelmaa kasvatetaan kaiken aikaa tyylikkäästi. Spielbergin ohjaus on taiturimaista ja näyttelijät suoriutuvat hyvin osistaan. Elokuvan visuaalinen ilme toimii, vaikka joitakin katsojia ylivalottunut kuva voi häiritä. Minority Report tuntuu ehkä hieman unohdetulta teokselta Spielbergin filmografiasta ja nyt sen 20-vuotisjuhla on hyvä hetki katsoa se joko ensimmäistä kertaa tai uudelleen pidemmän tauon jälkeen. Vuonna 2015 Dickin kirjan ja tämän leffan pohjalta yritettiin rakentaa televisiosarjaa, mutta se otettiin niin huonosti vastaan, että homma lopetettiin kesken kaiken jo yhden kauden jälkeen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Minority Report, 2002, Twentieth Century Fox, DreamWorks, Cruise/Wagner Productions, Amblin Entertainment, Blue Tulip Productions, Ronald Shusett/Gary Goldman, Digital Image Associates, Parkes/MacDonald Image Nation
Ohjaus: Andrew Stanton Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia Ikäraja: 12
John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa,Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä(Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.
Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.
Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.
Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.
Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.
Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen(Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002).
Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.
Yhteenveto:John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Dan Fogler, Katherine Waterston, Alison Sudol, Colin Farrell, Ezra Miller, Carmen Ejogo, Samantha Morton, Jon Voight, Ron Perlman ja Johnny Depp Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Päivää ennen elokuvan näkemistä (14.11.2016): Minua oikeasti jännittää todella paljon mennä katsomaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Jos olette lukeneet arvostelujani Harry Potter -elokuville (2001-2011), tiedätte, että sarja on todella tärkeä minulle ja lähellä sydäntäni. Vaikka elokuvat eivät ole täydellisiä, niin ne ovat mielestäni kokonaisuutena jotain todella upeaa ja hienoa. Olen kasvanut Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) parissa, joten Tylypahka on tavallaan "kotini". Kun kuulin, että Harry Potterin maailmaa laajennettaisiin uudella elokuvalla, joka nimensä perusteella perustuisi J.K. Rowlingin kirjoittamaan samannimiseen opaskirjaan vuodelta 2001, mietin, että olisiko kyseessä vain jotain rahastusta? Kun minulle selvisi, että Rowling itse kirjoittaisi elokuvan käsikirjoituksen ja että neljä viimeistä Potteria ohjannut David Yates palaisi ohjaajaksi, olin huojentunut, mutta samalla minua alkoi pelottaa, millainen lopputuloksesta tulisi. Elokuvalla olisi todella suuret paineet, sillä sen täytyisi miellyttää vanhoja Potter-faneja, mutta se ei saa silti olla liian lähellä Potteria, koska se tapahtuu vuosikymmeniä ennen kuin Harry astuikaan Tylypahkaan ja sen pitäisi esitellä kokonaan erilainen taikamaailma, sekä saada uudet ihmiset innostumaan sarjasta. Aluksi oli puhe, että elokuvalle tulisi kaksi jatko-osaa, mutta vain kuukausia sitten tuli selville, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on ensimmäinen osa VIIDEN leffan sarjasta. Siinä kohtaa alkoi todella pelottaa, että miten juttu toimisi. Se voisi olla parasta ikinä tai hirveä pyhäinhäväistys. Olen yrittänyt olla katsomatta trailereita, sillä en halua, että odotukseni olisivat liian korkealla, jos lopulta pettyisin. Nyt kuitenkin kun olen menossa huomenna katsomaan elokuvan kaksi kertaa, odotukseni ovat nousseet korkealle ja voin vain toivoa, että elokuva olisi hyvä.
Lisko Scamander saapuu New Yorkiin viimeistelläkseen ihmeotuksista kertovan kirjansa. Matkalaukussaan hän kantaa otuksia, joita hän on kerännyt ympäri maailmaa ja osa niistä pääsee vapaaksi, jolloin Liskon täytyy etsiä ne uusien tuttaviensa kanssa. Samaan aikaan pimeä velho Gellert Grindelwald yrittää saada aiheutettua sodan taikaväen ja ei-taikien välille.
Pääosassa Lisko Scamanderina nähdään Eddie Redmayne, joka on mielestäni aivan mielettömän hyvä näyttelijä. Kun kuulin, että Redmayne esittää pääroolia, tulin iloiseksi, sillä hänen roolisuorituksensa elokuvissa Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014) ja Tanskalainen tyttö (The Danish Girl - 2015) osoittivat, että kyseessä on todella lahjakas näyttelijä. Hieman tietysti jännitti, miten Redmayne suoriutuisi elokuvassa, joka ei ole tositapahtumiin perustuva draama, mutta jännitin ihan turhaan. Eddie Redmayne on täydellinen valinta pääosaan. Mielestäni on hienoa, että tällä kertaa elokuvan tapahtumat eivät tapahdu päähenkilön takia, kuten Harry Pottereissa, vaan Lisko tulee mukaan hieman vahingossa ja onkin aluksi vain sivustakatsoja. On myös kiehtovaa, että päähenkilö osaa jo valmiiksi taikuutta, jolloin hän pystyy hyödyntämään kykyjään läpi elokuvan. Lisko on sympaattinen tyyppi, joka välittää paljon väärinymmärretyistä ihmeotuksistaan ja tulisi varmaan hyvin juttuun Hagrid-jättiläisen kanssa. Oli jostain syystä todella hienoa, kun Lisko huudahtaa yhdessä kohtaa: "Merlinin parta!" New Yorkissa Lisko tapaa ei-taikin (yhdysvaltalaisten nimitys jästeille) nimeltä Jacob Kowalski, jota esittää Dan Fogler. Pidin todella paljon siitä, että elokuvassa on isossa roolissa hahmo, joka ei osaa taikuutta, jonka takia Jacob joutuu selviytymään muilla keinoilla. Jacobille tietysti kaikki on uutta ja ihmeellistä, joten suurimmaksi osaksi hahmo onkin lähinnä suu auki tuijottamassa eri taikuuksia ja otuksia, joita elokuvassa esiintyy. Fogler on mainio roolissaan ja hänen hahmonsa tuo huumoria mukaan sopivasti. Kowalski yrittää perustaa itselleen leipomoa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän tapaa Liskon. Katherine Waterston näyttelee Tina Goldsteinia, joka on aikoinaan ollut aurori, mutta hänet on alennettu taikasauvalupaosastolle. Goldstein on epäileväinen Liskoa ja tämän motiiveja kohtaan, mutta auttaa häntä silti. Waterston ei aluksi täysin vakuuta, mutta hänen suorituksensa paranee elokuvan aikana, samalla kun hahmokin muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Alison Sudol esittää Tinan siskoa, Queenie Goldsteinia, joka on lukilitis, eli hän voi lukea ihmisten mieliä. Harry Potter -elokuvissa tällaiseen tarvittiin erikseen taika, mutta Queenie pystyy lukemaan ajatuksia tuosta vain. Sudol on hyvä roolissaan. Olisin toivonut hieman enemmän osoitusta siitä, että Tina ja Queenie ovat siskokset, mutta sitä nähdään toivottavasti sitten tulevissa osissa. Colin Farrell nähdään aurori Vakana, joka tutkii elokuvan läpi kulkevaa mystistä tapahtumaa. Vaka ei pidä Liskosta ja on muutenkin aika tympeä persoona. Hänestä huomaa heti, että hänessä on jotain hämärää, muttei oikein tiedä, että mitä. Farrell on oiva roolissaan.
Ezra Miller näyttelee Valiota, joka kuuluu toissalemilaisjärjestöön, jotka ovat taikuutta vastustavia ei-taikeja. Valio joutuukin viettämään päivänsä kaduilla, jakamassa taikavastaisia ilmoituksia New Yorkin kansalaisille. Miller ei valitettavasti oikein vakuuttanut minua, mutta toisaalta hahmokaan ei ole kovin ihmeellinen. Taikaministeriön sijaan USA:ssa toimii Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, jonka johtajaa, presidentti Picquerya esittää Carmen Ejogo. Presidentti Picquerylla on aika pieni rooli, joten on hieman vaikea sanoa, millainen hahmo on oikeasti kyseessä. Elokuvassa nähdään myös Samantha Morton toissalemilaisten inhottavana johtohahmona Mary Louna, Jon Voight ei-taikien suuren sanomalehden pomona herra Shaw'na, sekä Ron Perlman maahisgangsteri herra Murjokana. Ennen elokuvan näkemistä ajattelin, ettei herra Murjoka tulisi toimimaan ja hahmo näytti mielestäni huonosti tehdyltä, mutta itse elokuvassa hahmo toimikin ihan sujuvasti. Hahmon kasvoista tunnistaa välillä Ron Perlmanin kasvonpiirteitä ja Perlmanin äänikin oli tunnistettavissa. Monet fanit päättivät alkaa boikotoimaan elokuvaa, kun he kuulivat Johnny Deppin olevan mukana siinä. Jos et tiedä, ketä Depp esittää elokuvassa, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen, välttyäksesi SPOILERILTA! Johnny Depp näyttelee nimittäin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) mainittua entistä pimeyden velhoa, Gellert Grindelwaldia, joka oli suuri pahis ennen lordi Voldemortia. Hahmo ei esiinny elokuvassa kuin todella vähän aikaa, mutta hahmosta puhutaan useaan otteeseen, joten voi olettaa, että kyseessä on tämän elokuvasarjan pääpahis.
Heti, kun Warner Brosin logo ilmestyy pilvien keskeltä ja tuttu Potter-musiikki alkaa soimaan, voi faneilta päästä ilopissa housuihin. Toivoinkin, että elokuva alkaisi juuri näin ja olin todella iloinen, kun toiveeni toteutui. Se ei kuitenkaan vielä tarkoittaisi, että itse elokuva olisi hyvä. Sanon suoraan, että kyllä se on! Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erittäin hyvä uusi osa J.K. Rowlingin luomalle taikamaailmalle. Minua jännitti koko elokuvan ajan, mutten oikein osaa sanoa, johtuiko se siitä, että minua pelotti, olisiko elokuva hyvä, vai siitä, että tunnelma oli jännittävä. Jännittävyyttä lisää se, ettei tapahtumia voi tietää etukäteen. Jos on lukenut Harry Potter -kirjat, tietää, mitä Potter-leffoissa on tulossa tapahtumaan, mutta tämän kohdalla voi vain arvailla. Tosifanit voivat tietenkin Potterissa mainittujen juttujen takia päätellä joitain asioita, mutta lopputulosta ei voi tietää etukäteen. Mukana on muutama juonenkäänne, jotka voi arvata, jos seuraa elokuvaa tarkkaan. Huumoria on erittäin mainiosti mukana ja elokuvan aikana saa nauraa useasti ääneen. Tämän voi jopa katsoa jouluelokuvana, sillä Keskuspuisto näytetään lumisena ja yhdessä kaupassa on joulukoristeita jo esillä.
Minun on pakko tunnustaa, että meinasin alkaa itkemään elokuvan aikana ihan vain sen takia, että olin niin iloinen päästessäni takaisin velhomaailmaan. Ja vielä kun paluu on toteutettu todella mallikkaasti, niin voiko muuta kuin iloita? Uskoisin, että tulee olemaan niitäkin, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että tulee olemaan myös niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet tai lukeneet ainuttakaan Harry Potteria ja innostuvat tästä elokuvasta. Kyllähän se tuo tälle lisäarvoa, jos maailma on jo entuudestaan tuttu, mutta tämän voi kyllä mennä katsomaan, vaikka velhomaailmasta ei tietäisi mitään. Olen varma, että suurinta osaa vanhoista faneista tämä tulee miellyttämään. Tavallaan kyseessä on vasta pintaraapaisu ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat voi mieltää "esittelyelokuvaksi", mutta sellainen sen kuuluukin olla. Se on todella mainio seikkailuelokuva, joka pohjustaa tulevia tapahtumia, muttei onneksi liikaa, jolloin se osaa keskittyä myös omaan tarinaansa. Siinä esitellään erinomaisesti uudet hahmot ja vaikka maailma onkin tuttu entuudestaan, on se myös erilainen kuin mitä aiemmin on nähty.
Elokuva tapahtuu 1920-luvulla, eli noin seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin Harry Potter astui Tylypahkan porteista ensimmäisen kerran sisään. Elokuvassa kyllä mainitaan Tylypahka ja se nähdään myös vilaukselta, mutta pääasiassa keskitytään siihen, millainen taikayhteisö New Yorkissa on ollut. Yhdysvaltalaiset taikojat ovat hieman vanhoillisempia kuin britit, eivätkä perusta ei-taikeista. He eivät hyväksy ei-taikien ja taikovien suhteita, ja yrittävät pitää taikamaailman visusti salassa. Yhdysvalloissa ei tosiaan ole taikaministeriötä, vaan Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, joka esitetään aika samanlaisena, mutta jota ei kuitenkaan vielä kovin paljoa avata. Mielestäni oli hauska yksityiskohta, että kun Harry Potter ja Feeniksin killassa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) sanotaan, että aikoinaan ministeriö käytti pöllöjä viestien kuljettamiseen, mutta sotkun takia siirryttiin paperilennokkeihin, niin tässä taikakongressi käyttää pöllöjä. On aivan upeaa, että noin pieniä yksityiskohtia on saatu mukaan. Monet pikkujutut menevät varmasti massakatsojilta ohi, mutta isoimmat fanit saavat tuntea innostusta useaan otteeseen todella pienistä asioista. Silti pitää myöntää, ettei kyseessä ole yhtä maaginen maailma kuin aiemmin nähty. Samaan aikaan ei-taikien maailmassa toissalemilaiset yrittävät levittää tietoa taikayhteisöstä muille ei-taikeille. Pidin siitä, kuinka aivopestyiltä toissalemilaiset vaikuttavat, etenkin pikkutyttö joka hyräilee lorua noitien tappamisesta. En malta odottaa, miten sekä maagista että ei-taikien maailmoja laajennetaan tulevissa elokuvissa. Yhdessä kohtauksessa mainitaan Yhdysvaltojen taikakoulu Ilvermorny ja toivon, että se nähtäisiin jo sarjan toisessa osassa.
Kuten elokuvan nimi viittaa, tarina pyörii vahvasti Liskon ihmeotusten ympärillä. Muutamia vanhoja tuttuja olentoja on mukana, kuten kotitonttuja, maahisia ja jopa kirskuristajia, mutta suurin osa otuksista nähdään ensimmäistä kertaa ruudulla. Elokuvassa nähdään mm. terävähampainen myrsyli, arvoesineitä varasteleva haisku (joka luultavasti nousee katsojien suursuosikiksi), suloisia kuutamolleja, sukupuuton partaalla olevia rynnisarvia, mystisiä obskuureja, tilan täyttäviä okkameja, sekä Harry Potter -kirjoissa mainittuja pokkuroijia, jotka ovat pieniä kasviolentoja. Tuttuja loitsuja, kuten "tulejo" ja "alohomora" on tietenkin mukana, mutta myös uusia taikoja nähdään. Aivan paras oli mielestäni taikasauvan päästä ilmestyvä läpinäkyvä sateenvarjo, joka olisi oikeasti todella käytännöllinen. Ilmiintymistä ja kaikkoontumista nähdään paljon. Pidin siitä, että taikamaailma on jo tuttu, eikä kaikkea tarvitse esitellä uudestaan. Vaikka fanina kokee, että taioissa ei ole enää mitään kovin ihmeellistä, niin silti kohtaus Goldsteinien luona, jossa kaikki taustalla tapahtuu taikuuden avulla, on hämmästyttävää ja kiehtovaa katsottavaa. Etenkin ruoanlaitto-osuus on ihan oikeasti maaginen. Maagiselta tuntuu myös kohtaus Liskon matkalaukun sisällä. Elokuvassa on mukana muitakin tuttuja juttuja, joista fanit varmasti innostuvat, sillä ne ovat joko viittauksia Harry Potterien tapahtumiin tai asioita, jotka on mainittu vain kirjoissa, mutta joita ei olla ennen nähty valkokankaalla.
Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi neljä viimeistä Potter-leffaa (Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi 2009, Kuoleman varjelukset, osa 1 ja Kuoleman varjelukset, osa 2 2011). Olin innostunut, että Yates palasi ohjaajaksi sarjaan, vaikka kauhean Tarzanin legendan (The Legend of Tarzan - 2016) jälkeen hieman pelotti, että miten tämän elokuvan kävisi. Taas kerran pelkäsin turhaan, sillä Yates on hoitanut hommansa tyylillä. Kaikista eniten olin innoissani siitä, että koko sarjan luonut ja Potter-kirjat kirjoittanut J.K. Rowling kirjoitti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat käsikirjoituksen, joten kyseessä todella on hänen tarinansa. Uskoisin, että kova nimi kun on, Rowling on saanut tehdä kirjoituksen rauhassa ilman, että studiopomot olivat kaiken aikaa hönkimässä niskaan. Rowling osaa yhä asiansa ja on tehnyt huikeaa työtä luodessaan uutta tarinaa taikamaailmaan. David Heyman on tietysti pysynyt tuottajana.
Elokuva on todella hyvin kuvattu. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on todella hienon näköinen, vaikka muutama ihmeotus näyttääkin hieman heikommin tehdyltä. Silti elokuva on pääasiassa silmäkarkkia katsojille. Lavasteet ovat huikeat ja puvustus on tyylikkäästi toteutettua. Äänimaailmalla on tuotu hienosti lisäsisältöä elokuvaan. Useasti äänitehosteet erottuvat selkeästi ja ovat erinomaisesti toteutettuja. Minua hieman jännitti, että millainen elokuvan soundtrack olisi, sillä Potter-elokuvien musiikit ovat todella hienot. Jännitin jälleen turhaan, sillä säveltäjä James Newton Howard on tehnyt todella mainiota työtä elokuvan musiikkien kanssa. Tuttuja teemoja Pottereista on havaittavissa, mutta mukaan on luotu paljon uutta. Vanhan ja uuden musiikin yhdistelmä toimii täydellisesti. Elokuvassa kuullaan myös sävelmää, josta tulee vahvasti mieleen 1900-luvun alun New York. Erityisesti pidän kohdasta, jossa elokuvan logo ilmestyy ruutuun. 3D-tehoste toimi yllättävän hyvin, kun istui tarpeeksi lähellä valkokangasta.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on hahmoista kertova viisiosainen "Characters", ihmeotuksista kertova seitsemänosainen "Creatures", lavasteista ja lokaatioista kertova kuusiosainen "Designs", pätkä "Before Harry Potter: A New Era of Magic Begins!" jossa kerrotaan siitä, miten elokuvan teko lähti liikkeelle, sekä poistettuja kohtauksia. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen paluu J.K. Rowlingin luomaan taikamaailmaan. Siinä on paljon tuttuja juttuja, mutta myös todella paljon uutta, jolloin katsoja pääsee jälleen hämmästelemään. Jos taikamaailma on entuudestaan tuttu, niin tästä nauttii varmasti vielä enemmän, mutta ei haittaa, vaikka ei olisikaan lukenut tai nähnyt Pottereita ennen tämän katsomista. Uskoisin, että tulee olemaan niitä faneja, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että suurin osa tulee rakastamaan tätä elokuvaa. Se ei ole yhtä hieno kuin Harry Potter, mutta jotain todella huikeaa silti. Eddie Redmayne on aivan mahtava pääosassa Lisko Scamanderina. Muut näyttelijät ovat pääosin myös mainioita, mutta Ezra Miller jättää hieman kylmäksi. Tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä. Kyseessä on jännittävä ja hauska seikkailuelokuva ja suosittelenkin sitä kaikille Harry Potter -faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista, eikä minua enää pelota, onko kyseessä turha rahastussarja. Tämän näkemisen jälkeen on vain pakko sanoa, että lisää kiitos! Toivon, että tulevissa sarjan elokuvissa tuodaan lisäsisältöä Yhdysvaltain taikamaailmaan, mutta toivon myös, että Liskon seikkailut vievät häntä ympäri maailman, jotta katsojat pääsevät näkemään erilaisia taikakulttuureita. Huhujen mukaan seuraavassa elokuvassa käytäisiin Tylypahkassa ja siinä tullaan näkemään nuori Albus Dumbledore. Ihmeotusten jatko-osa ilmestyy vuonna 2018, enkä malta odottaa sen näkemistä. En myöskään malta odottaa, että näen tämän elokuvan uudestaan. Palatkaa takaisin taikamaailmaan ja käykää katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Kirjoittanut: Joonatan, 16.11.2016 - muokattu: 29.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016, Warner Bros Pictures, Heyday Films
