Arvostelu: Resident Evil (2002)

RESIDENT EVIL

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Milla Jovovich, Michelle Rodriguez, Eric Mabius, James Purefoy, Martin Crewes, Colin Salmon, Pasquale Aleardi, Liz May Brice, Michaela Dicker ja Jason Isaacs
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

"You're all going to die down here."

Resident Evil perustuu samannimiseen videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996. Jo tammikuussa 1997 Constantin Film hankki pelin elokuvaoikeudet ja palkkasi Alan B. McElroyn kirjoittamaan pelien pohjalta käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt McElroyn käsikirjoituksesta, joten sen sijaan yhtiö kääntyi kauhulegenda George A. Romeron puoleen, joka pisti avustajansa pelaamaan pelin läpi, työestäessään samalla näkemänsä pohjalta uutta käsikirjoitusta. Hänenkin työnsä kuitenkin hylättiin, minkä jälkeen uudeksi tekijäksi valittiin Jamie Blanks, mutta hänenkään ideansa eivät innostaneet Constantin Filmiä. Tässä kohtaa toiseen hittipeliin perustuvan elokuvan, Mortal Kombatin (1995) ohjaaja Paul W. S. Anderson saapui paikalle. Anderson oli innostunut Resident Evil -pelistä ja laatinut sen pohjalta oman zombitarinansa, mikä kulki nimellä "Undead". Vaikka teksti poikkesi vahvasti peleistä, toisin kuin aiemmat käsikirjoitukset, Constantin Film innostui siitä ja pyysi Andersonia muovaamaan sen Resident Evilin elokuvasovitukseksi ja ohjaamaan elokuvan. Anderson suostui ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001. Lopulta Resident Evil sai maailmanensi-iltansa 12. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai kehnot arviot kriitikoilta, sekä voimakasta palautetta myös pelien faneilta, jotka tylyttivät elokuvantekijöitä siitä, kuinka paljon he poikkesivat itse peleistä. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun olin kaverini luona yötä ja hän näytti minulle neljä ensimmäistä Resident Evil -elokuvaa saman illan aikana. Silloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffat ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja arvostella elokuvat juhlavuoden kunniaksi.

Muistinsa menettänyt Alice matkaa pienen kommandojoukon kanssa Umbrella-yhtiön maanalaiseen ja huippusalaiseen Pesä-laboratorioon selvittämään, miksi yhteys laboratorioon on katkennut?

The Fifth Element - puuttuva tekijä -scifielokuvasta (The Fifth Element - 1997) tuttu Milla Jovovich näyttelee Alicea, elokuvaa varten keksittyä hahmoa, joka herää suuresta kartanosta, eikä muista mitään elämästään. Kun kartano paljastuu pelkäksi kulissiksi ja pääsyksi Pesä-laboratorioon, Alicen täytyy lähteä kommandojoukon mukana selvittämään niin laboratorion työntekijöiden kohtaloa kuin omaa merkitystään kaiken keskellä. Vaikka mysteeri on alusta asti kiinnostava, kestää silti aikansa, ennen kuin Alicesta muodostuu hahmona mielenkiintoinen. Iso osa tästä johtuu lähinnä yksi-ilmeisesti näyttelevästä Jovovichista. Vasta loppupäässä Jovovich tuntuu lämpeävän filmille ja lähtee intensiivisemmin tilanteisiin mukaan.

     Laboratorion mysteeriä lähtevät selvittämään myös kommandojoukko, johon kuuluvat mm. johtaja Shade (Colin Salmon), tuima Rain (Michelle Rodriguez) ja tietokone-ekspertti Kaplan (Martin Crewes), sekä kartanosta myös löytyvä Matt (Eric Mabius) ja matkan varrella mukaan päätyvä Spence (James Purefoy), joiden merkitystä myös salaillaan pitkin leffaa. Vaikka suurimmaksi osaksi hahmot eivät olekaan erityisen kiehtovia, ovat he tarpeeksi toimiva joukko, jota jopa kannustaa pääsevän ehjin nahoin pois laboratoriosta, kun kammottavat syyt yhteyksien katkeamiselle selviävät. Näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi passelisti rooleistaan ja vaikka Rodriguezia näyttäisi tympivän elokuvassa olo, hän onnistuu silti olemaan päheä osassaan.

Koska en ole ikinä pelannut Resident Evil -pelejä, en lähde vertaamaan tässä arvostelussa videopelejä ja leffaa keskenään. Vaikka olenkin ymmärtänyt, että peleillä ja elokuvalla on oikeastaan yhteistä vain nimi, hahmojen kohtaamat uhkat ja kaupungin nimi Raccoon City ja yhtiö Umbrella Corporation, täytyy silti todeta, että Resident Evil on mielestäni yhä yksi parhaista videopeleihin perustuvista filmatisoinneista. Se ei tosin vaadi vielä paljoa, sillä varmaankin 90 prosenttia videopelileffoista on aikamoista kuraa. Joten jopa keskinkertaisena kauhua yrittävänä, mutta toiminnan puolelle kallistuvana tekeleenä Resident Evil loistaa edukseen roskakasan keskeltä. Tai siis ainakin tämä ensimmäinen elokuva, puhutaan niistä jatko-osista sitten myöhemmin...

Mysteerisellä aloituksellaan ja hengellään elokuva onnistuu tarpeeksi sujuvasti nappaamaan mukaansa, vaikka toisaalta toteutus osittain ontuukin. Jos pelit eivät ole lainkaan tuttuja, eikä tiedä, minkälaiset uhkat Pesässä päähenkilöitä odottavat, on jopa hieman koukuttavaa ja jännittävää seurata hahmojen matkaa maanalaisen laboratorion uumeniin. Ei leffa erityisen pelottava tosin ole, vaikka vielä tämä ensimmäinen leffa pyrkiikin osittain olemaan selkeämpää ja pienimuotoisempaa kauhua. Suurimmaksi osaksi kauhu koostuu naurettavan kehnoista yrityksistä säpsäyttää katsoja, mutta äänimaisemallaan elokuva paljastaa aina, kun on tulossa böö-säikäytys. Toimintapuoli taas on aika yhdentekevää räiskintää, vaikka mukaan mahtuu ihan mainioitakin hetkiä. Lopputaisto on menettänyt vaikutuksensa ajat sitten vanhentuneiden efektiensä myötä, mutta lupaava viimeinen kohtaus nostaa taas tasoa hieman ja saa jopa jollain tavalla odottamaan jatko-osan, Resident Evil: Apocalypsen (2004) näkemistä.

Mortal Kombat -pelileffan ja paikoitellen vähän Resident Eviliä muistuttavan Viimeinen horisontti -elokuvan (Event Horizon - 1997) ohjaaja Paul W. S. Anderson on toisaalta täysin looginen valinta elokuvan ohjaksiin, vaikkei hän kummoinen ohjaaja olekaan. Parhaimmillaan Anderson saa aikaiseksi keskinkertaisuutta ja juuri sitä hän on saavuttanut ensimmäisellä Resident Evilillä. Anderson toimii myös käsikirjoittajana ja vaikka ontuu siinäkin, löytyy häneltä myös pienet onnistumisensa. Teknisesti elokuva on selvästi 2000-luvun alussa, MTV:n musiikkivideokaudella tehty. Kuvaus ja leikkaus yrittää olla mahdollisimman sähäkkää ja näin 20 vuotta myöhemmin voi vain olla onnellinen, että tyyli päättyi muutaman vuoden sinnikkään yrityksen jälkeen. Taisteluiden takana jumputtavat välillä todella kummalliset kappalevalinnat ja oikeastaan vain Marilyn Mansonin työstämä tunnussävelmä toimii. Pesän lavasteet ovat hienot ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat kuitenkin pahasti aikansa eläneet ja aikoinaan karmiva päävastus aiheuttaa nykyään lähinnä huvittuneisuutta kotisohvalla.

Yhteenveto: Resident Evil on ihan kiva kauhuraina, joka viihdyttää tarpeeksi menevästi läpi kestonsa, mutta jättää pelisarjan fanit luultavasti kylmäksi eroavaisuuksillaan lähdemateriaalista. Alkupäässä rakennettu mysteeri nappaa toimivasti mukaansa ja pitää katsojaa jännityksessä, että mitä laboratoriosta oikein löytyy. Erityisen pelottava elokuva ei kuitenkaan onnistu olemaan. Kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja koviin äänitehosteisiin. Leffa myös kääntyy aika ajoin toiminnan puolelle. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan, mutta ajavat asiansa. Saman tekee myös Paul W. S. Anderson ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaan elokuva on pahasti aikansa elänyt, turboleikkauksensa, kökköjen efektiensä ja musiikkivalintojensa puolesta. Resident Evil on varsin keskinkertaista kauhuhömppää, mutta itseäni se on aina onnistunut kummasti viihdyttämään. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa elokuvasarjan muista osista, mutta palataan niihin tarkemmin tulevien viikkojen aikana...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil, 2002, Constantin Film, New Legacy, Davis-Films, Impact Pictures, Filmboard Berlin-Brandenburg, Filmförderungsanstalt, FilmFernsehFonds Bayern, Capcom Company, FilmFour, Hollywood Pictures, Intermedia Films

Arvostelu: John Carter (2012)

JOHN CARTER

Ohjaus: Andrew Stanton
Pääosissa: Taylor Kitsch, Lynn Collins, Willem Dafoe, Samantha Morton, Mark Strong, Dominic West, Ciarán Hinds, James Purefoy, Thomas Haden Church, Bryan Cranston, Daryl Sabara ja Jon Favreau
Genre: seikkailu, scifi, toiminta, fantasia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

John Carter perustuu Tarzan-kirjailija Edgar Rice Burroughsin tieteiskirjaan Marsin sankari (A Princess of Mars, suomennettu myös nimellä "Marsin prinsessa") vuodelta 1912, joka aloitti Burroughsin suositun Mars-kirjasarjan. Jo vuonna 1931 Looney Tunesia (1930-1969) tekevä Bob Clampett ehdotti Burroughsille elokuvasovituksen tekoa. Burroughs innostui ja Clampett alkoi työstämään animaatiota kirjojen pohjalta. Hänen esittämänsä testivedokset eivät kuitenkaan herättäneet kiinnostusta, joten projekti pistettiin jäihin. 1980-luvulla leffan teko lähti uudelleen liikkeelle, kun Walt Disney Pictures osti kirjojen elokuvaoikeudet, kilpaillakseen suursuosittujen Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) kanssa. Ted Elliott ja Terry Rossio palkattiin kirjoittajiksi, ja ohjaajan ja päätähden paikoille haettiin John McTiernania ja Tom Cruisea. McTiernan oli kuitenkin sitä mieltä, että elokuva vaatisi teknologiaa, jota ei ollut vielä olemassa ja niinpä projekti pistettiin taas hyllylle. 1990- ja 2000-luvun taitteessa Paramount Pictures hankki elokuvaoikeudet itselleen, voitettuaan Columbia Picturesin, joka halusi myös oikeudet. Robert Rodriguez valittiin ohjaajaksi ja kuvauksien oli määrä alkaa vuonna 2005, mutta kun Rodriguez erosi Director's Guild of Americasta, tuotanto ajautui vaikeuksiin. Ohjausvastuu siirtyi Kerry Conranille ja sitten Jon Favreaulle, joka oli innoissaan tarttumassa projektiin. Silloin Paramount Pictures kuitenkin luopui kirjojen elokuvaoikeuksista, keskittyäkseen tekemään toista scifileffaa, Star Trekiä (2009), jolloin Favreau päätyi Marvel Studiosille työstämään Iron Mania (2008). Disney hankki elokuvaoikeudet takaisin, kun yhtiölle Pixarin kautta hittejä, kuten Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E (2008) ohjannut Andrew Stanton esitteli studiolle ideansa Burroughsin kirjojen filmaamisesta. Disney taisi olla varma elokuvan suosiosta, sillä Stanton sai käyttöönsä pitkälti yli 250 miljoonaa dollaria, mikä teki elokuvasta siinä kohtaa yhden kalleimmista ikinä. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2010 ja lopulta John Carteriksi nimetty elokuva sai maailmanensi-iltansa 22. helmikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kuitenkin suuri taloudellinen pettymys korkeaan budjettiinsa nähden, eikä se saanut kummoisia arvioita kriitikoilta. Itse kävin katsomassa John Carterin leffateatterissa isäni kanssa ja pidin sitä ihan kelvollisena scifiseikkailuna. En kuitenkaan ole katsonut sitä uudelleen, kunnes huomasin nyt, että se täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin pitkästä aikaa katsoa John Carterin ja arvostella sen.

Vuonna 1868 virginialainen kapteeni John Carter löytää luolasta laitteen, joka siirtää hänet Mars-planeetalle - tai kuten paikalliset paikkaa kutsuvat, "Barsoomiin". Barsoomissa John huomaa joutuneensa keskelle kahden kansan välistä sotaa, joka määrittää koko planeetan kohtalon.

Taylor Kitschillä on kyllä erikoinen ura. Vuonna 2012 hänet nostettiin tähdittämään kahta isoa scifi-toimintapläjäystä, John Carteria ja Battleshipia (2012), mutta kummankin flopattua tuntuvasti lippuluukuilla, sai Kitsch heittää hyvästit sille staran maineelle, jota hänelle 2010-luvun alussa kaavailtiin. Eipä Kitchistä olisi varmaan kovin kummoista tähteä tullut, vaikka leffat olisivatkin menestyneet. Hän on aika puinen näyttelijä, eikä hänessä oikein ole ainesta päärooliin. John Carterin osan hän hoitaa tarpeeksi menevästi, mutta vähän väliä katsoja saattaa huomata listaavansa päässään parempia vaihtoehtoja rooliin. Nopeasti mieleen välähtää Jake Gyllenhaal, jonka roolihahmo Disneyn pelileffa Prince of Persia: The Sands of Timessa (2010) näyttää lähes täysin samalta kuin John Carter Marsissa... tai siis Barsoomissa.

     Barsoomissa John Carter kohtaa mm. Helium-kansan prinsessa Dejah Thorisin (Lynn Collins, jonka ura hiipui vauhdikkaammin kuin Kitschin), tämän isän, eli heliumilaisten johtajan, paikallisella kielellä "jakkan" Tardosin (Ciarán Hinds), sekä uskollisen heliumilaissoturi Kantos Kanin (James Purefoy), Heliumia vastaan taistelevan Zodangan jakka Sab Thanin (Dominic West), tätä ohjailevan therni Matai Shangin (tuohon aikaan aina pahista näyttelevä Mark Strong), sekä vihreät, nelikätiset thark-olennot, joihin kuuluvat esimerkiksi jakka Tars Tarkas (Willem Dafoe), vihamielinen Tal Hajus (Thomas Haden Church) ja lempeä Sola (Samantha Morton). Paramountilla elokuvan ohjaajaksi kaavailtu Jon Favreau tekee pikkuroolin yhden tharkin äänenä, minkä lisäksi Breaking Bad -sarjan (2008-2013) tähti Bryan Cranston esittää Maassa eversti Powellia. Lukuun ottamatta tylsää pahishahmo Sab Thania ja häntä esittävää Westiä sivuhahmot toimivat hyvin. Collinsissa on enemmän karismaa kuin Kitschissä ja paikoitellen saattaa jopa toivoa, että Dejah olisi leffan päähenkilö. Onneksi hahmo ei täysin jää avuttoman neidon rooliin, vaan tämä voi taistella myös itse pelastuakseen.

Yllätyin, kuinka hyvin John Carter onnistui toimimaan vajaan kymmenen vuoden katselutauon jälkeen. Vielä alun tönkön Maa-osuuden aikana tuumin, että kenties elokuva onkin aika heikko tekele, joka ei toimi enää vanhemmalla iällä, mutta heti, kun John siirtyy Barsoomiin, leffa sai napattua mukaansa. Elokuva käyttää aikansa esitelläkseen Barsoomia ja kuinka eri kansat ja kulttuurit toimivat. Maailma on kiehtova ja sitä tutkisi mielellään vielä lisää. Johnille käy tietty aikamoinen kala-kuivalla-maalla-skenaario, kun hänet heitetään teknologisesti edistykselliseen maailmaan ja avaruusolioiden keskelle, mistö löydetään oivaa huumoria. Ei leffa erityisen hauska ole, mutta on siinä omat koomiset hetkensä, eikä leffa ota itseään liian vakavasti. Hyvä niin, sillä siten John Carter voi olla viihdyttävä scifi-fantasiaseikkailu. Niinkin viihdyttävä, että minua jäi jopa hieman harmittamaan, että hurjan pitkän tuotantohelvetin jälkeen elokuva floppasi tuntuvasti, eikä jatkosta tarvitse haaveillakaan. Asiaa ei yhtään auta se, kuinka selvästi leffa ryhtyy viime minuuteilla petaamaan jatkoa.

Vaikka elokuva onkin mainio viihdeseikkailu, on siinä asioita, jotka estävät sitä nousemasta täyteen potentiaaliinsa. Hieman pökkelön Kitschin lisäksi Westin esittämä pahiskaan ei tosiaan tee vaikutusta, jolloin näiden kahden vastakkainasettelu ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Kitschin pökkelyyden takia myös pakollinen romanttinen puoli jää aika puiseksi. Lisäksi leffassa on pieniä rytmitysongelmia, jolloin se välillä junnaa paikoillaan ja välillä taas loikkii turhankin reippaasti eteenpäin - vähän kuin John Carter itse, huomattuaan, että Barsoomin erilainen vetovoima tarjoaa hänelle yli-inhimilliset kyvyt. Kenties isoin heikkous on kuitenkin se, kuinka leffa yrittää tuoda itse kirjailija Edgar Rice Burroughsin mukaan tarinaan. Vioistaan huolimatta elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa, tarjoten tasaisin väliajoin mainioita ja toisistaan oivan erilaisia toimintakohtauksia. On vauhdikasta takaa-ajoa ja taistelua monstereita vastaan gladiaattoriareenalla, mikä tuo kohtauksena vahvasti mieleen Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksen (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002). 

Vaikka ensi kertaa paikan päällä oikeiden näyttelijöiden kanssa kuvattavaa leffaa tekevä Andrew Stanton ei vakuuta läheskään yhtä vahvasti kuin animaatioidensa parissa, hän pitää silti seikkailuhengen yllä ja hänellä on ollut selvä visio, minkä takia ei ollut ihme, että Disney oli valmis luottamaan häneen isojen rahasummien kanssa. Harmi vain, ettei Stantonin työ ja osaaminen lopulta riittänyt ja John Carter otti turpiinsa lipputuloissa. Tekniseltä puolelta kyllä huomaa, että rahaa on palanut. Barsoom on näyttävästi luotu ja elokuvassa on paljon hienoja erikoistehosteita. Tietokoneanimoidut tharkit, sekä muut olennot ovat hienoja ilmestyksiä edelleen. Kuvaus on myös oivallista ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Visuaalisuuksia tukee toimiva äänimaailma ja säveltäjä Michael Giacchinon seikkailulliset musiikit.

Yhteenveto: John Carter on vioistaan huolimatta kelpo scifiseikkailuelokuva. Leffan alku Maassa ei ihan säväytä, tarinankerronnassa on rytmityksellisiä kömpelyyksiä, eivätkä päätähti Taylor Kitsch ja pahisroolissa esiintyvä Dominic West erityisemmin vakuuta työssään. Barsoomiin päästyään elokuva onnistuu kuitenkin nappaamaan mukaansa seikkailullisen henkensä, vauhdikkaiden toimintakohtaustensa ja taidokkaasti luodun maailmansa ansiosta. Suurimmaksi osaksi leffa viihdyttää varsin passelisti. Sivurooleissa olevat näyttelijät hoitavat hommansa oivallisesti ja teknisiltä ansioiltaan elokuva vakuuttaa edelleen. Andrew Stantonin siirtyminen animaatioista näyteltyjen elokuvien pariin ei sujunut yhtä hienosti kuin esimerkiksi hänen Pixar-kollegaltaan Brad Birdiltä vuotta aiemmin Mission: Impossible - Ghost Protocolin (2011) kanssa, mutta Stanton tekee silti hyvää työtä. Onkin sääli, ettei elokuva menestynyt toivotusti lippuluukuilla, sillä varsinkin nyt toisen katselukerran jälkeen näkisin mielelläni jatkoa. Kenties Disney näkeekin jossain kohtaa hommassa potentiaalia vaikka Disney+ -sarjaksi tai sitten myy oikeudet toiselle studiolle, joka aloittaa koko Barsoom-saagan alusta. Niin tai näin, en usko, että John Carter jää viimeiseksi filmatisoinniksi Burroughsin klassikkokirjojen pohjalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
John Carter, 2012, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Ritarin tarina (A Knight's Tale - 2001)

RITARIN TARINA

A KNIGHT'S TALE

Ohjaus: Brian Helgeland

Pääosissa: Heath Ledger, Shannyn Sossamon, Rufus Sewell, Mark Addy, Alan Tudyk, Paul Bettany, Laura Fraser, Bérénice Bejo, James Purefoy ja Christopher Cazenove

Genre: seikkailu, komedia, toiminta, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

A Knight's Tale, eli suomalaisittain Ritarin tarina on edesmenneen Heath Ledgerin tähdittämä keskiaikaan sijoittuva seikkailukomedia, mikä pohjautuu löyhästi Geoffrey Chaucerin tarinaan The Knight's Tale 1300-luvun lopulta. Brian Helgeland kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai Columbia Picturesin innostumaan filmin teosta. Kuvaukset alkoivat kesällä 2000 ja lopulta Ritarin tarina sai maailmanensi-iltansa 8. maaliskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Kesällä nousi kohu, kun yksi ylistäviä arvosteluja antaneista kriitikoista paljastui Columbia Picturesin markkinointipuolen työntekijäksi, joka käytti valenimeä. Tämä ei ollut ainoa elokuva, mistä tämä huomattiin, vaan samaa oli tehty myös The Patriotista (2000) ja Elukasta (The Animal - 2001). Lopulta vuonna 2005 studio joutui maksamaan viisi dollaria jokaiselle katsojalle, joka oli mennyt katsomaan elokuvaa väärennetyn arvostelun vuoksi. Itse näin Ritarin tarinasta lapsena vain elokuvan alun ja kesti vuosia, kunnes näin leffan vihdoin kokonaan, kun se esitettiin televisiossa. Pidin filmistä ja olen ostanut sen Blu-rayna hyllyyni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa Ritarin tarinan uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiajalla ritari nimeltä sir Ector kuolee, jolloin hänen aseenkantajansa William Thatcher päättää itse esittää ritaria ja osallistua turnajaisiin rahan vuoksi. Aatelisen esittäminen ja peitsitaistelu ei kuitenkaan suju yhtä luontevasti kuin William oli toivonut.

Yön ritari -elokuvan (The Dark Knight - 2008) Jokerina parhaiten tunnettu Heath Ledger näyttelee aseenkantaja William Thatcheria, joka on varma, että omaa kohtaloaan voi muuttaa ja niinpä päättääkin esiintyä ritarina silläkin uhalla, että paljastuessaan hänet teloitettaisiin. Ledger sopii oikein passelisti nuoren ritaripyrkyrin osaan, joka uskoo itsestään paljon, vaikkei todellisuudessa olisi läheskään yhtä lahjakas. Williamista on helppo pitää ja alusta asti katsoja kannustaa häntä voittoon.

Matkaansa mukaan William saa sir Ectoria myös palvelleet aseenkantajat Rolandin (Mark Addy) ja Watin (Disneyn luottoääninäyttelijä Alan Tudyk), kirjailija Geoffrey Chaucerin (Paul Bettany), jonka tarinaan elokuva löyhästi perustuu, sekä naisseppä Katen (Laura Fraser). Bettany pääsee loistamaan eksentrisenä kirjailijana, joka esittelee mahtipontisesti Williamin (tai siis tämän valeminän, sir Ulrich von Liechtensteinin) turnajaisyleisöille. Addy, Tudyk ja etenkin Fraser jäävät kuitenkin lopulta aika alihyödynnetyiksi, vaikka Addy parit hyvät vitsit tarjoaakin.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Shannyn Sossamon hienona Jocelyn-neitona, johon William ihastuu, Rufus Sewell ylimielisenä kreivi Adhemarina, joka on erittäin taidokas peitsitaistelussa, sekä James Purefoy sir Thomas Colvillena, jolla on Williamin tavoin jotain salattavaa. Sossamonin ja Ledgerin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja Sewell on hyvä valinta tarinan päävastukseksi turnajaisissa.

Ritarin tarina sai ilmestyessään kritiikkiä anakronismista, eli juttujen sijoittamisesta väärään aikaan - tässä tapauksessa tiettyjen modernien juttujen sijoittamista keskiajan tarinaan. Vaikka elokuvan alussa kuultava Queenin We Will Rock You -kappale hämmentää, huvittaa ja innostaa samanaikaisesti, ei itseäni sinänsä häiritse modernien asioiden tuominen keskiaikaiseen kertomukseen. Ritarin tarina ei yritäkään olla historiallisesti tarkka, vaan se on enemmän kieli hieman poskessa tehty seikkailuleffa ja sellaisenaan oikein viihdyttävä. Ja kuten edesmennyt kriitikko Roger Ebert omassa arviossaan totesi, eivätpä orkesterin säveltämät mahtipontiset musiikitkaan olisi olleet keskiaikaan kuuluvia, joten ne olisivat ihan yhtä anakronisesi käytettyjä kuin Queenin sun muiden yhtiöiden kappaleet, joita elokuvassa kuullaan. Tutut kappaleet auttavat luomaan leffaan veikeän hengen, mikä nappaa katsojan mukaansa heti alusta alkaen.

Mukaansatempaavan hengen lisäksi elokuva sisältää myös kelpo komediaa, vauhdikkaita ja hieman jännittäviä toimintakohtauksia turnauksissa, sekä totta kai suloiseksi tarkoitettua romantiikkaa. Rakkausosasto ei kuulu elokuvan vahvuuksiin, mutta se tuntuu niin kuuluvan lajityyppiin, että sen katsoo sujuvasti kaiken ohessa. Turnajaiset sen sijaan ovat kaikki vangitsevia kohtauksia ja peitsitaistelut ovat vaikuttavasti toteutettuja. Peitset valmistettiin helposti hajoavista materiaaleista, jotta ne eivät aiheuttaisi vahinkoa stunt-näyttelijöille. Tekijät ovatkin sanoneet, että yllättyivät, kuinka vähän tapaturmia kuvauksissa tapahtui - ainoastaan ohjaajalta irtosi hammas, kun Ledger demonstroi hyökkäysliikettä ja osui luudanvarrella ohjaajaa suuhun. Kevyen tunnelman lisäksi leffa osaa myös vakavoitua oikean paikan tullen ja yhdessä kohtaa tuodaan mukaan liikuttavuutta, mikä jopa sai minut melkein itkemään, kun ensimmäisen kerran katsoin leffan. Toisellakin katselukerralla kohtaus on voimakas ja se luo hyvää tunnesidettä elokuvan loppupäähän.

Ritarin tarina oli vasta Brian Helgelandin toinen elokuvaohjaus ja hän oli aiemmin tunnettu lähinnä käsikirjoittajana. Helgeland voittikin parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon työstään L.A. Confidentialissa (1997). Irronneesta hampaastaan huolimatta Helgeland hoitaa hommansa mainiosti leffassa ja leikkii keskiajan ja modernisuuden yhdistelyllä hyvin. Lavasteet ja asut ovat erinomaiset ja niillä luodaan tyylikkäästi 1300-luvun lopun meininki. Kuvaus on sujuvaa ja leikkaus pätevää. Äänimaailma pääsee hyvin valloilleen etenkin turnauksissa hirnahtelevien hevosten, peitsien sirpaloitumisen ja yleisön mylvinnän kera. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, mutta jäävät auttamatta Queenin ja muiden yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Ritarin tarina on mainio ja viihdyttävä seikkailu, joka leikittelee oivallisesti keskiaikaisten ja modernien juttujen kanssa. Aluksi sitä kummastelee, kun turnajaisväki tuntuu tietävän Queenin, mutta pian sitä jo itsekin takoo nyrkkiä ilmaan We Will Rock Youn tahdissa. Tekijöillä on ollut sopivasti kieli poskessa leffaa tehdessä ja kertomus esitetään hupaisin keinoin. Ei elokuva kuitenkaan puhdas komedia ole, vaan mukana on hieman liikuttavuuttakin ja turnajaiskohtauksissa saa jopa jännittää William Thatcherin puolesta. Heath Ledger on nappivalinta koppavan ritaripyrkyrin osaan ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa sujuvasti. Etenkin Paul Bettany heittäytyy hyvin kirjailija Chaucerin rooliin. Tekninen puoli on onnistunut ja niin lavasteet kuin asut ovat näyttävät. Ritarin tarina toimii oikein hyvin yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja jos sitä ei ole vielä nähnyt, suosittelen sen vilkaisemaan, jos komediallisemmat keskiaikaistarinat uppoavat. 20-vuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt useampaankin otteeseen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, myötähäpeällinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

A Knight's Tale, 2001, Columbia Pictures, Escape Artists, Finestkind, Black and Blu Entertainment