Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody(2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.
Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.
Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.
Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!
Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.
Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment
Pääosissa: Sanaa Lathan, Raoul Bova, Lance Henriksen, Ewen Bremner, Colin Salmon, Tommy Flanagan, Agathe de La Boulaye, Sam Throughton, Joseph Rye, Petr Jákl, Tom Woodruff Jr. ja Ian Whyte
Genre: toiminta, jännitys, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 43 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16
Sigourney Weaverin tähdittämä scifikauhuelokuva Alien - kahdeksas matkustaja(Alien - 1979) ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja(Predator - 1987) olivat kehuttuja menestyksiä, joita seurasi useita jatko-osia. Näistä avaruushirviöistä tehtiin myös muita oheistuotteita, kuten leluja, pelejä ja sarjakuvia, joista osassa Alien ja Predator päätyivät taistelemaan toisiaan vastaan ja tämän idean fanit ottivat avosylein vastaan. 1990-luvulla alkuperäisen Alienin ohjaaja Ridley Scott ja sen jatko-osan Aliens - paluun(Aliens - 1986) ohjaaja James Cameron ryhtyivät yhteistuumiin suunnittelemaan uutta elokuvaa aiheesta, mutta Alienin ja Predatorin elokuvaoikeudet omistavat 20th Century Fox -yhtiö torjuikin kahden konkarin ideat ja ilmoitti tekevänsä elokuvan huippusuositun Alien versus Predator -sarjakuvan (1989) pohjalta. Elokuva oli ollut kehitteillä jo kymmenen vuoden ajan, mutta vasta kun ohjaaja Paul W. S. Anderson hyppäsi mukaan ideoidensa kanssa, tuotanto lähti tosissaan rullaamaan. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta AVP: Alien vs. Predator sai maailmanensi-iltansa 12. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai nuivan vastaanoton avaruushirviöiden faneilta muun muassa alhaisemman ikärajan takia, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Itselleni AVP: Alien vs. Predator on kuitenkin hieman hassusti jopa aika tärkeä elokuva. Se oli ensikosketukseni Alienin ja Predatorin maailmoihin. Näin leffan kenties liian nuorena suunnilleen viitisentoista vuotta sitten, kun serkkuni puhuivat elokuvasta ja vierestä keskustelua kuunneltuani tulin siihen lopputulokseen, että minun olisi pakko nähdä tämä kahden avaruusmölliäisen yhteenotto. Katsoimmekin filmin heti ja ala-asteikäinen meikäläinen oli täysin myyty. Vuosien varrella fiilikseni elokuvaa kohtaan ovat kuitenkin ailahdelleet ja pisteeni ovat kyllä roimasti tippuneet alkuperäisistä korkeuksista. Kun huomasin AVP: Alien vs. Predatorin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Weyland-yhtiö lähettää ryhmän tutkimaan Antarktiksella havaittua mystistä lämpöjälkeä. Paikan päällä, yli kilometrin jään alta löytyvässä pyramidissa ryhmä saa kauhukseen huomata joutuneensa kahden avaruusolentolajin ikiaikaisen sodan keskelle.
Keskelle Antarktiksen jäätikköä yllättäen syntynyttä lämpöjälkeä tutkimaan lähtee Alien-elokuvista tutun Weyland-yhtiön kasaama ryhmä tutkijoita, selviytymisoppaita, turvamiehiä ja muita. Porukkaan kuuluvat muun muassa Aliens - paluussa ja Alien³:ssa (1992) Bishop-androidia esittäneen Lance Henriksenin näyttelemä yhtiön johtaja, herra Weyland itse, oppaana toimiva Lex (Sanaa Lathan), arkeologi Sebastian (Raoul Bova) apulaisensa Thomasin (Sam Throughton) kanssa, tutkija Miller (Ewen Bremner), asemiehet Stafford (Colin Salmon), Verheiden (Tommy Flanagan), Rousseau (Agathe de La Boulaye) ja Stone (Petr Jákl), sekä poraaja Quinn (Carsten Norgaard). Paria poikkeusta lukuun ottamatta hahmot jäävät yksiulotteisiksi tyypeiksi, joista monet on kirjoitettu mukaan ihan vain alienien tai predatorien uhreiksi. Hieman pahvisenakin joukko koostuu tarpeeksi tykättävistä persoonista, jotta heidän haluaa nähdä pääsevän pakoon, kun tutkimuskohteen todellinen luonne paljastuu. Näyttelijät hoitavat hommansa ihan kelvollisesti, mutta ei yksikään erityistä vaikutusta tee. Lathan pärjää toimivasti Lexinä, järjen ääntä yrittävänä oppaana, joka on selvästi kirjoitettu Alien-elokuvista tutun Sigourney Weaverin esittämän Ripleyn pohjalta.
Mutta katsojaahan totta kai kiinnostavat tässä leffassa eniten ne nimikkomonsterit. Parissa varsinaisessa Alien-elokuvassakin kyseistä liskomaista hirviötä esittänyt Tom Woodruff Jr. ja kaikkia leffan predatoreja esittävä ja samalla elokuvadebyyttinsä tekevä Ian Whyte ovat varmasti hikoilleet olioasuissaan oikein antaumuksella. Onkin muuten aivan mahtavaa, että olennot päätettiin pääasiassa toteuttaa asuin, sillä sen avulla elokuva on vanhentunut paremmin kuin jos oliot olisi kyhätty tuohon aikaan kovassa nousussa, mutta silti aika hataralla pohjalla olleiden tietokonetehosteiden varassa. Selviä digialieneita mahtuu myös mukaan, mutta niitä hyödynnetään aika säästeliäästi silloin, kun kyseisiä otoksia ei ole saanut aikaan näyttelijällä tai nukella. Pääasiassa ikonisten avaruushirviöiden toteutus on upeaa jälkeä ja kun ne lyödään noin puolen välin paikkeilla vihdoin samaan aikaan ruutuun, olentojen faneilta pääsee väkisinkin innostunut vinkaisu.
AVP: Alien vs. Predator on tosiaan minulle ehkä hieman kummallisesti todella nostalginen elokuva ja minun on vaikea suhtautua siihen täysin objektiivisesti. En todellakaan pidä sitä maailman kovimpana juttuna kuten vuosia sitten, mutta tunteeni elokuvaa kohtaan vaihtelevat suunnilleen joka katselulla. Toisinaan pidän sitä aika heikkona popcorn-viihteenä, joskus taas mainettaan parempana monsteripläjäyksenä. Tämänkertainen katselukerta kallistui jälkimmäiseen suuntaan. Ei AVP: Alien vs. Predator mikään kovin ihmeellinen elokuva ole, eikä se pääse millään kahden ensimmäisen Alien-leffan tai alkuperäisen Predator - saalistajan fantastiselle tasolle, mutta on se sentään kirkkaasti parempi kuin sitä edeltänyt kaamea Alien - ylösnousemus(Alien Resurrection - 1997), sekä tämän surkea jatko-osa Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), josta kuitenkin puhutaan joskus toiste enemmän.
Kyseessä on passeli viihde-elokuva, joka pitää menevästi mukanaan läpi vähän päälle puolentoista tunnin kestonsa. Leffa rakentaa jännitettä paikoitellen pätevästi, kun tutkimusryhmä saapuu Antarktikselle selvittämään lämpöjäljen saloja. Seassa on ihan aitoa yritystä luoda kauhun tunnetta, vaikka aika ajoin meno lipsahtelee liikaa turhien kovaäänisten äkkisäikäytysten varaan. Nimikkohirviöt saavat varsin tasaisesti ruutuaikaa ja kummatkin ovat mielestäni tarpeeksi paljon esillä - ei liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Tutkijoiden kohtaamiset näiden olentojen kanssa ovatkin oivaa seurattavaa ja kohtauksissa sulautetaan hyvin yhteen juttuja kummankin monsterin omista leffasarjoista, joskin Alien-elokuvat tuntuvat olevan selvästi isommin edustettuna. Oman lisänsä jännitykseen tuo pyramidin kekseliäs muuttuva-labyrinttimäinen luonne, jossa sen seinät avautuvat ja sulkeutuvat tasaisin väliajoin, erottaen hahmoja toisistaan ja saaden katsojan varpailleen siitä, kumpi mörökölli seuraavassa huoneessa odottaa. Lisäksi pidän kovasti siitä, kuinka elokuvassa yritetään rakentaa pitkäaikaista historiaa alienien ja predatorien väliselle sodalle ja kuinka ihmiset linkittyvät siihen. Tämä ei ihan istu hirviöiden omien elokuvien logiikkaan, mutta toimii tässä omassa pikkujatkumossaan.
Jos jossain leffa kuitenkin tuottaa pettymyksen, niin siinä, kun nämä nimikkomonsterit pistetään vihdoin vastakkain. Vaikka on todella siistiä nähdä alien ja predator samaan aikaan ruudulla ja vieläpä näin upeasti toteutetusti, niin hirviöiden aloittaessa matsinsa, ei meno ole niin mageeta ja eeppistä kuin voisi toivoa. Tähän vaikuttaa toimintakohtausten ajoittain kömpelö toteutus. On takkuilevaa hidastuskuvaa, liian lähelle näyttelijöitä menevää heiluvaa kameraa ja silppuavaa leikkausta, josta on välillä vaikea saada selvää, että kuka nyt lyökään ja ketä. Pari ihan toimivaa käsirysyä ja päräyttävää hetkeä on mukana, mutta en ihmettele, että juuri tällä saralla ihmisiltä löytyi valituksen aihetta. Predatorin kanssa tehdään myös leffan loppupäässä ratkaisu, joka ei varmasti miellytä monia. Toisaalta se syö hirviön uhkaavuutta roimasti, mutta samalla sopii hahmoon liittyvään kulttuuriin kunnioituksesta sotureiden välillä.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Paul W. S. Anderson, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä videopelileffoistaan Mortal Kombat (1995) ja Resident Evil (2002), mutta jonka aiempi scifikauhuilu, Alien - kahdeksannesta matkustajasta paljon lainaillut Viimeinen horisontti (Event Horizon - 1997) oli selvästi se leffa, jolla Anderson voitti pestinsä tästä filmistä. Anderson on mielestäni parhaimmillaankin aika keskinkertainen elokuvantekijä, mutta AVP: Alien vs. Predatorissa hän suoriutuu tarpeeksi mallikkaasti. Hän selvästi yrittää kovasti ja aika ajoin onnistuukin mukiinmenevästi. Visuaalisesti AVP: Alien vs. Predator on kestänyt yllättävänkin hyvin aikaa. Toimintakohtaukset ovat tosiaan aika hektisiä tekniseltä toteutukseltaan, mutta leffaan mahtuu kuitenkin paljon todella näyttäviä otoksia ja ovelia kuvakulmia. Valaisua hyödynnetään tehokkaasti ja etenkin yhdessä kuvassa pimeydestä hiljalleen esiin hiipivä xenomorph on komea näky kaikessa hyytävyydessään. Pyramidin lavasteet ovat erinomaiset, sisältäen veikeästi vivahteita eri kulttuureista, sekä jylhiä patsaita ja muita koristeita monstereista. Puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet hyvää työtä ja äänimaailmakin on pääasiassa hyvin työstetty. Harald Kloserin säveltämät musiikit ovat mainiot ja nekin pitävät sisällään pieniä vaikutteita Alienien ja Predatorien sävelmistä.
Elokuvasta on olemassa kolme eri leikkausversiota; alkuperäinen teattereissa julkaistu versio, sekä pari pidennettyä versiota. Niistä ensimmäisessä nähdään vaihtoehtoinen alku, mutta jälkimmäinen on noin kahdeksan minuuttia pidempi ja sisältää pidennettyjä kohtauksia, hieman lisättyä dialogia, sekä muutamia väkivaltaisempia hetkiä. Versio on huomattavasti alkuperäistä teatterileikkausta verisempi, joten suosittelenkin leikkauksista juuri tätä kaikista pisintä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
AVP: Alien vs. Predator, 2004, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, Brandywine Productions, Lonlink Productions, Stillking Films, Kut Productions, Studio Babelsberg, Inside Track Films, Charenton Productions Limited, Impact Pictures
Pääosissa: Jacqueline Byers, Colin Salmon, Christian Navarro, Posy Taylor, Virginia Madsen, Ben Cross, Lisa Palfrey, Nicholas Ralph ja Koyna Ruseva
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Prey for the Devil on Daniel Stammin ohjaama kauhuelokuva. Robert Zappia kirjoitti elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "The Devil's Flame". Zappia sai Lionsgaten ja Gold Circle Filmsin kiinnostumaan hänen tekstistään ja sitä ryhdyttiin työstämään elokuvaksi, jonka nimi vaihtui muotoon "The Devil's Light". Alun perin ohjaajaksi valittiin James Hawes, mutta hänet korvattiin Stammilla, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät kesällä 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Nyt Prey for the Devil -nimen saanut elokuva ilmestyy Suomenkin teattereihin ja itse odotin filmin näkemistä ihan positiivisin mielin, nähtyäni sen karmivan trailerin. Pääsin katsomaan Prey for the Devilin puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.
Demoniriivausten lisääntyessä maailmalla, katolinen kirkko avaa uudelleen manauskoulunsa. Kouluun tuodaan hoitoon riivattu Natalie-tyttö ja kun papit huomaavat olevansa voimattomia tämän pahan voiman edessä, manaajaksi täytyy poikkeuksellisesti koulia Natalien hoitaja, nunna Ann.
Jacqueline Byers näyttelee nunnaa, sisar Annia, joka hakeutuu Bostonin manauskouluun, St. Michaeliin töihin hoitajaksi, sillä katolisen kirkon määräyksestä vain miespapit voivat suorittaa manauksia. Tähän määräykseen on kuitenkin tulossa muutosta, kun pappien yrityksistä ei ole mitään hyötyä kouluun hoitoon tuodun Natalie-tytön (Posy Taylor) tapauksessa, mutta Natalie pysyy rauhallisena sisar Annin seurassa. Itselleni entuudestaan tuntematon Byers suoriutuu osastaan mallikkaasti. Hän tekee hahmostaan nopeasti pidettävän ja sisar Annia kannustaakin pyrkimyksissään. Nuori Taylor taas yllättää, kuinka hyvin hän heittäytyy riivatun Natalien roolissa.
Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon manaamista opettavana isä Quinnina, Christian Navarro koulun opiskelijana, isä Dantena, Lisa Palfrey sisar Euphemiana, Virginia Madsen terapeutti Petersinä, Koyna Ruseva takaumissa sisar Annin pahoinpitelevänä äitinä, sekä Ben Cross viimeisessä elokuvaroolissaan koulua johtavana kardinaali Matthewsina. Cross menehtyi vain kymmenen päivää kuvausten päättymisen jälkeen. Sivunäyttelijätkin toimivat oivallisesti rooleissaan. Salmonista ja Crossista löytyy tarvittavaa karismaa ja arvokkuutta rooleihinsa, Palfrey istuu täydellisesti sellaiseksi nunnaksi, jota ei halua nähdä suuttuneena, Navarro toimii passelisti manaajaksi pyrkivänä opiskelijana ja Ruseva on aidon karmiva äitiroolissaan.
Prey for the Devil osoittautui ihan piristävän toimivaksi yksilöksi manausleffojen keskellä, mutta jää silti hieman liian kliseiseksi ja keskinkertaiseksi elokuvana. Elokuvasta löytyy oivan feminististä otetta päähenkilönunnan rikkoessa katolisen kirkon asettamaa miesvaltaista hierarkiaa, mutta samalla leffa saattaa pistää katsojan raapimaan päätään teemoillaan abortin ja adoptoimisen seurauksista. Tarinana Prey for the Devil toimii ihan passelisti, vaikka käsikirjoitus menettääkin otettaan loppupäässä. Tietyt draamat tuntuvat pakotetuilta ja ne hoidetaan varsin laiskasti pois alta, jotta päästään finaaliin. Harmillisesti efektiivisenä käynnistyvä loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman kylmäksi ratkaisuillaan.
Kauhunsa puolesta elokuva toimii oikein mukavasti. Pelottelut eivät rakennu täysin pelkkien kovaäänisten säikäytysten varaan. Niitäkin löytyy, mutta muuten elokuvassa keskitytään enemmän karmivan ilmapiirin rakentamiseen. Erityisesti leffan ensimmäisen puoliskon aikana leijuu vahva tunne siitä, että jokin paha voima vaanii koulun käytävillä. Iso osa kauhusta syntyy kuitenkin onnistuneen karmivasta ja häiriintyneestä kuvastosta. Mukana on toki kikkoja, joita käytettiin jo manausleffoista tunnetuimmassa, eli Manaajassa(The Exorcist - 1973), mutta hei, jos liki 50 vuotta vanha pyörä ei ole rikki, miksi edes yrittää korjata sitä?
Ohjaaja Daniel Stamm hoitaa tonttinsa toimivasti. Riivausleffat eivät ole hänelle mikään uusi juttu, vaan Stammin filmografiasta löytyy aiempi The Last Exorcism (2010). Elokuva kompastelee lähinnä Robert Zappian käsikirjoitukseen. Teknisiltä ansioiltaan Prey for the Devil on kelvollinen, joskin muutamat tietokonetehosteet eivät vakuuta. Elokuva on kuvattu pätevästi ja siinä hyödynnetään valaisua paikoin tyylikkäästi. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on oivasti rakennettu, vaikka Nathan Barrin säveltämät musiikit eivät jääkään mitenkään mieleen.
Yhteenveto:Prey for the Devil on keskinkertainen, mutta silti ihan passeli kauhuraina, joka tuo toimivan feminististä linjaa tavanomaiseen manaustarinaan. Jacqueline Byers on mainio pääroolissa sisar Annina ja kantaa elokuvaa hyvin harteillaan. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu osistaan hyvin, etenkin nuori Posy Taylor riivatun Natalien roolissa. Vaikka elokuvasta löytyykin pöljiä äkkisäikäyttelyjä, kauhupuoli rakentuu pääasiassa oivallisen tunnelman ja onnistuneen inhottavan kuvaston varaan. Kertomus ei aina ihan kanna, etenkään draamaosastonsa kanssa, mutta mielenkiinto pysyy silti yllä läpi puolitoistatuntisen keston. Loppuhuipennuskin jättää toivomisen varaa ja elokuvan tapa tuoda mukaan teemoja abortista ja adoptiosta, on hieman kyseenalainen. Heikkouksistaan huolimatta Prey for the Devil on menevä kauhuelokuva, joka kannattaa käydä katsomassa, jos riivaus- ja manaustarinat ovat lähellä sydäntä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.10.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prey for the Devil, 2022, Lionsgate, Confluence Productions, Gold Circle Films
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Milla Jovovich, Li Bingbing, Boris Kodjoe, Johann Urb, Kevin Durand, Sienna Guillory, Michelle Rodriguez, Aryana Engineer, Oded Fehr, Colin Salmon, Shawn Roberts ja Megan Charpentier Genre: kauhu, toiminta Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 16
Resident Evil -videopeleihin (1996-) pohjautuva Paul W. S. Andersonin kauhutoimintaelokuva Resident Evil (2002) oli kritiikistään huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty tiedossa. Resident Evil: Apocalypse (2004) ja Resident Evil: Tuho(Resident Evil: Extinction - 2007) olivat vielä menestyneempiä ja neljäs osa Resident Evil: Afterlife (2010) tuotti yksinään enemmän rahaa kuin kaksi edellistä osaa yhteensä. Viidennen elokuvan kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2011 ja lopulta Resident Evil: Retribution sai ensi-iltansa syyskuussa 2012. Tämäkin elokuva oli hitti lippuluukuilla, tuottaen lähes 250 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti, mutta kriitikot lyttäsivät leffan ja se oli ehdolla huonoimman naispääosan Razzie-palkinnosta. Kuten olen aiemmissa Resident Evil -elokuvien arvosteluissani kertonut, itse tutustuin koko hommaan, kun lapsuudenystäväni näytti minulle neljä ensimmäistä leffaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Vaikka siihen aikaan pidinkin näkemästäni, kesti aikaa, ennen kuin vihdoin vuokrasin ja katsoin Resident Evil: Retributionin. En pitänyt elokuvasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Resident Evilin täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella sarjan kaikki osat juhlavuoden kunniaksi. Katsoinkin Resident Evil: Retributionin viikko edellisen osan jälkeen.
Alice herää Umbrella-yhtiön koelaitoksesta, jossa testataan T-viruksen toimintaa. Alicen täytyy taistella tiensä ulos erilaisten olentojen täyttämästä laitoksesta.
Milla Jovovich sai Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naisnäyttelijänä tästä elokuvasta Alicen roolissa. Eipä hän mitenkään erityisen paljon huonompi ole kuin aiemmissa osissa, jatkaa lähinnä samaa heikkouden linjaa. Toimintakohtauksissa Jovovich on tarpeeksi uskottava, mutta heti lausuessaan repliikkejä tai yrittäessään välittää autenttisia tunteita kasvoillaan, hän tekee todella kömpelöä työtä.
Elokuvassa nähdään myös Sienna Guillory Resident Evil: Apocalypsesta tuttuna ja nyt Umbrellalle työskentelevänä Jill Valentinena, Boris Kodjoe Resident Evil: Afterlifesta tuttuna ja Alicen pelastuspartioon liittyvänä Luther Westinä, sekä muita vanhoja tuttuja... ihan sama vaikka he olisivat kuolleet joskus leffan aikana. Uusina hahmoina tavataan Li Bingbingin esittämä Ada Wong, Johann Urbin näyttelemä Leon S. Kennedy ja Kevin Durandin näyttelemä Barry Burton, jotka saapuvat laitokselle Lutherin kanssa etsimään Alicea. Yksikään näyttelijöistä ei ole kummoinen roolissaan. Jotkut ylinäyttelevät, toiset taas alisuoriutuvat. Guilloryn ja Bingbingin vierellä jopa Jovovich vaikuttaa lahjakkaalta.
Resident Evil: Retribution lähtee käyntiin siitä hetkestä, johon Resident Evil: Afterlife päättyi. Alice, Claire (Ali Larter) ja Chris (Wentworth Miller) pelastivat vangitut rahtilaiva Arcadiasta, mutta ilo ei kestänyt pitkään, Umbrellan sotilaiden saapuessa paikalle. Jos unohdit, että näin tapahtui, ei hätää! Elokuvan alku käyttää nimittäin ensimmäiset viisi minuuttia siihen, että Alice selittää katsojille aiempien filmien tapahtumat. Sitten Alice herää taas kerran jostain laitoksesta ja yrittää keksiä, mitä Paul W. S. Anderson on tällä kertaa keksinyt hänen päänsä (ja myös katsojien päiden) menoksi. Eipä paljoa. Resident Evil: Retribution on huono ja ennen kaikkea todella epämääräinen lisäys yhä omituisemmaksi muuttuvaan zombisaagaan. Simppelinä kauhutoimintarainana käyntiin lähtenyt sarja on nyt paisunut niin ylilyöviin ja typeriin mittoihin, että katsojalta vaaditaan äärimmäisiä uskonloikkia, jotta pystyy hyväksymään sen, mitä ruudulla tapahtuu.
Yksi isoimmista tällaisista asioista, jotka pitää vain hyväksyä, on se, että Umbrella ja T-virus pystyvät oikeastaan ihan mihin tahansa. Viruksen toimivuus vaihtelee pitkin leffasarjaa ja etenkin tätä leffaa. Milloin se luo ihmislihaa himoitsevia eläviäkuolleita, milloin se antaa supervoimat ja milloin sillä luodaan ties mitä hirviöitä. Tällä kertaa zombit osaavat jopa ampua takaisin ja ajaa moottoripyörillä. Sellaiset hyperzombit, sekä viime leffasta tutut valtavat kirveenheiluttajat ja ensimmäisestä elokuvasta tutut monsterit ovat toisaalta mielenkiintoisia luomuksia ja vastuksia, mutta ei niistä saada oikein mitään aikaiseksi. Elokuvasta puuttuu jännite kokonaan. Toisaalta Anderson ei taida edes yrittää rakentaa jännitettä. Tarkoituksena on vain tehdä mahdollisimman älytöntä höttöä, jossa olisi edes jotain viihdearvoa ja jolla tahkota rahaa teattereissa. Elokuva tosiaan oli mukava rahasampo studiolle ja onhan se täysin älytöntä höttöä, mutta viihdyttäväksi sitä on hieman vaikea kutsua.
Vaikka toisaalta leffa tuokin uusia, täysin pöljiä ideoita mukaan, tuntuu se yhä enemmän vanhan, elokuvasarjassa jo aiemmin nähdyn kierrättämiseltä. Koko tämä laitoslokaatio on jo nähty, eikä sekään jaksa innostaa, että mikä tässä nyt on totta ja mikä Umbrellan luomaa huijausta. Meno on yhdentekevää, eikä katsojaa kiinnosta, vaikka kaikki hahmot kuolisivat. Pelastuspartio on täynnä mitä tylsimpiä tyyppejä, eivätkä pahiksetkaan vakuuta. Leffa on todella laiska ja mitäänsanomaton. Asiaa vain pahentaa täysin Aliens - paluusta(Aliens - 1986) kopioitu loppuhuipennus. Toki Resident Evil: Afterlifessa oli hävytöntä The Matrixin (1999) kopioimista, mutta se oli jotenkin niin itseironista ja häpeilemätöntä, että katsoin sen osittain sormien läpi. Tässä kopiointi ei toimi. Pisteenä i:n päällä toimii viimeinen kohtaus, mikä lupailee huomattavasti kiinnostavammasta leffasta kuin se, minkä juuri katsoit.
Resident Evil: Afterlifessa Paul W. S. Anderson sai tuotua sarjaan tiettyä tyylikkyyttä ja teki hyvin erilaisen, pienesti ehkä varteenotettavamman osan elokuvasarjaan. Kaikessa keskinkertaisuudessaankin Anderson teki laadukkaampaa työtä kuin edeltäjänsä, joten on hämmästyttävää, kuinka syvälle hän sukeltaa tässä leffassa. Anderson ei onnistu pitämään pakettia kasassa - ei ohjaajana, eikä käsikirjoittajana. Välillä jopa tuntuu, ettei leffassa ole käsikirjoitusta, pelkästään Andersonin mielestä siistejä taisteluita kunnes puolentoista tunnin kesto on täynnä. Sentään filmi on ihan kelvollisesti kuvattu, valaistu ja lavastettu. Osa erikoistehosteista toimii menevästi, toiset huokuvat digitaalisuutta ja rikkovat illuusiota. Zombimaskeeraukset ovat mainiot, mutta minkä takia osalle zombeista on pitänyt lisätä suusta pursuavia lonkeroita? Äänimaailma pauhaa ihan sujuvasti, mutta Tomandandy ei saa sävellettyä yhtä toimivia musiikkeja kuin viimeksi.
Yhteenveto:Resident Evil: Retribution on kehno lisäys yhä vain typerämmäksi muuttuvaan zombileffasarjaan. Katsojaa vaaditaan tekemään aikamoisia uskonloikkia ja venyttämään mielikuvitustaan äärimmilleen, jotta Alicen tämänkertaiseen seikkailuun pystyy hyppäämään mukaan. Menossa ei tunnu olevan järkeä ja Paul W. S. Anderson puskee mukaan yhä vain pöljempiä juttuja. Kaikenlaisten mörököllienkään kanssa Anderson ei ole saanut elokuvastaan pelottavaa - ei edes hieman jännittävää. Katsoja vähät välittää kenenkään kohtaloista ja tapahtumat ovat todella yhdentekevää höttöä. Harmillisesti kyse ei ole edes kovin viihdyttävästä hötöstä, vaikka moottoripyörillä ajaville zombeille naurahtaisikin. Elokuva ei ole tekniseltä puoleltaan kaksinen, eivätkä näyttelijät kovin kummoisia. Jos on innostunut aiemmista Resident Evil -rainoista, voi tätä suositella, mutta muuten tämän voi jättää suosiolla väliin - etenkin kun täysin turhanpäiväinen elokuva ei tunnu tuovan mitään merkittävää elokuvasarjaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Retribution, 2012, Constantin Film International, Davis-Films/Impact Pictures, Capcom Company, Davis-Films, Etalon Film, MELS
Ohjaus: Paul W. S. Anderson Pääosissa: Milla Jovovich, Michelle Rodriguez, Eric Mabius, James Purefoy, Martin Crewes, Colin Salmon, Pasquale Aleardi, Liz May Brice, Michaela Dicker ja Jason Isaacs Genre: kauhu, toiminta Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 16
"You're all going to die down here."
Resident Evil perustuu samannimiseen videopelisarjaan, mikä alkoi vuonna 1996. Jo tammikuussa 1997 Constantin Film hankki pelin elokuvaoikeudet ja palkkasi Alan B. McElroyn kirjoittamaan pelien pohjalta käsikirjoituksen. Yhtiö ei kuitenkaan pitänyt McElroyn käsikirjoituksesta, joten sen sijaan yhtiö kääntyi kauhulegenda George A. Romeron puoleen, joka pisti avustajansa pelaamaan pelin läpi, työestäessään samalla näkemänsä pohjalta uutta käsikirjoitusta. Hänenkin työnsä kuitenkin hylättiin, minkä jälkeen uudeksi tekijäksi valittiin Jamie Blanks, mutta hänenkään ideansa eivät innostaneet Constantin Filmiä. Tässä kohtaa toiseen hittipeliin perustuvan elokuvan, Mortal Kombatin (1995) ohjaaja Paul W. S. Anderson saapui paikalle. Anderson oli innostunut Resident Evil -pelistä ja laatinut sen pohjalta oman zombitarinansa, mikä kulki nimellä "Undead". Vaikka teksti poikkesi vahvasti peleistä, toisin kuin aiemmat käsikirjoitukset, Constantin Film innostui siitä ja pyysi Andersonia muovaamaan sen Resident Evilin elokuvasovitukseksi ja ohjaamaan elokuvan. Anderson suostui ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2001. Lopulta Resident Evil sai maailmanensi-iltansa 12. maaliskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai kehnot arviot kriitikoilta, sekä voimakasta palautetta myös pelien faneilta, jotka tylyttivät elokuvantekijöitä siitä, kuinka paljon he poikkesivat itse peleistä. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan kymmenisen vuotta sitten, kun olin kaverini luona yötä ja hän näytti minulle neljä ensimmäistä Resident Evil -elokuvaa saman illan aikana. Silloin pidin näkemästäni ja olen katsonut leffat ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -filmatisoinnin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja arvostella elokuvat juhlavuoden kunniaksi.
Muistinsa menettänyt Alice matkaa pienen kommandojoukon kanssa Umbrella-yhtiön maanalaiseen ja huippusalaiseen Pesä-laboratorioon selvittämään, miksi yhteys laboratorioon on katkennut?
The Fifth Element - puuttuva tekijä -scifielokuvasta (The Fifth Element - 1997) tuttu Milla Jovovich näyttelee Alicea, elokuvaa varten keksittyä hahmoa, joka herää suuresta kartanosta, eikä muista mitään elämästään. Kun kartano paljastuu pelkäksi kulissiksi ja pääsyksi Pesä-laboratorioon, Alicen täytyy lähteä kommandojoukon mukana selvittämään niin laboratorion työntekijöiden kohtaloa kuin omaa merkitystään kaiken keskellä. Vaikka mysteeri on alusta asti kiinnostava, kestää silti aikansa, ennen kuin Alicesta muodostuu hahmona mielenkiintoinen. Iso osa tästä johtuu lähinnä yksi-ilmeisesti näyttelevästä Jovovichista. Vasta loppupäässä Jovovich tuntuu lämpeävän filmille ja lähtee intensiivisemmin tilanteisiin mukaan.
Laboratorion mysteeriä lähtevät selvittämään myös kommandojoukko, johon kuuluvat mm. johtaja Shade (Colin Salmon), tuima Rain (Michelle Rodriguez) ja tietokone-ekspertti Kaplan (Martin Crewes), sekä kartanosta myös löytyvä Matt (Eric Mabius) ja matkan varrella mukaan päätyvä Spence (James Purefoy), joiden merkitystä myös salaillaan pitkin leffaa. Vaikka suurimmaksi osaksi hahmot eivät olekaan erityisen kiehtovia, ovat he tarpeeksi toimiva joukko, jota jopa kannustaa pääsevän ehjin nahoin pois laboratoriosta, kun kammottavat syyt yhteyksien katkeamiselle selviävät. Näyttelijät suoriutuvat tarpeeksi passelisti rooleistaan ja vaikka Rodriguezia näyttäisi tympivän elokuvassa olo, hän onnistuu silti olemaan päheä osassaan.
Koska en ole ikinä pelannut Resident Evil -pelejä, en lähde vertaamaan tässä arvostelussa videopelejä ja leffaa keskenään. Vaikka olenkin ymmärtänyt, että peleillä ja elokuvalla on oikeastaan yhteistä vain nimi, hahmojen kohtaamat uhkat ja kaupungin nimi Raccoon City ja yhtiö Umbrella Corporation, täytyy silti todeta, että Resident Evil on mielestäni yhä yksi parhaista videopeleihin perustuvista filmatisoinneista. Se ei tosin vaadi vielä paljoa, sillä varmaankin 90 prosenttia videopelileffoista on aikamoista kuraa. Joten jopa keskinkertaisena kauhua yrittävänä, mutta toiminnan puolelle kallistuvana tekeleenä Resident Evil loistaa edukseen roskakasan keskeltä. Tai siis ainakin tämä ensimmäinen elokuva, puhutaan niistä jatko-osista sitten myöhemmin...
Mysteerisellä aloituksellaan ja hengellään elokuva onnistuu tarpeeksi sujuvasti nappaamaan mukaansa, vaikka toisaalta toteutus osittain ontuukin. Jos pelit eivät ole lainkaan tuttuja, eikä tiedä, minkälaiset uhkat Pesässä päähenkilöitä odottavat, on jopa hieman koukuttavaa ja jännittävää seurata hahmojen matkaa maanalaisen laboratorion uumeniin. Ei leffa erityisen pelottava tosin ole, vaikka vielä tämä ensimmäinen leffa pyrkiikin osittain olemaan selkeämpää ja pienimuotoisempaa kauhua. Suurimmaksi osaksi kauhu koostuu naurettavan kehnoista yrityksistä säpsäyttää katsoja, mutta äänimaisemallaan elokuva paljastaa aina, kun on tulossa böö-säikäytys. Toimintapuoli taas on aika yhdentekevää räiskintää, vaikka mukaan mahtuu ihan mainioitakin hetkiä. Lopputaisto on menettänyt vaikutuksensa ajat sitten vanhentuneiden efektiensä myötä, mutta lupaava viimeinen kohtaus nostaa taas tasoa hieman ja saa jopa jollain tavalla odottamaan jatko-osan, Resident Evil: Apocalypsen (2004) näkemistä.
Mortal Kombat -pelileffan ja paikoitellen vähän Resident Eviliä muistuttavan Viimeinen horisontti -elokuvan (Event Horizon - 1997) ohjaaja Paul W. S. Anderson on toisaalta täysin looginen valinta elokuvan ohjaksiin, vaikkei hän kummoinen ohjaaja olekaan. Parhaimmillaan Anderson saa aikaiseksi keskinkertaisuutta ja juuri sitä hän on saavuttanut ensimmäisellä Resident Evilillä. Anderson toimii myös käsikirjoittajana ja vaikka ontuu siinäkin, löytyy häneltä myös pienet onnistumisensa. Teknisesti elokuva on selvästi 2000-luvun alussa, MTV:n musiikkivideokaudella tehty. Kuvaus ja leikkaus yrittää olla mahdollisimman sähäkkää ja näin 20 vuotta myöhemmin voi vain olla onnellinen, että tyyli päättyi muutaman vuoden sinnikkään yrityksen jälkeen. Taisteluiden takana jumputtavat välillä todella kummalliset kappalevalinnat ja oikeastaan vain Marilyn Mansonin työstämä tunnussävelmä toimii. Pesän lavasteet ovat hienot ja maskeerauksetkin ovat oivalliset. Erikoistehosteet ovat kuitenkin pahasti aikansa eläneet ja aikoinaan karmiva päävastus aiheuttaa nykyään lähinnä huvittuneisuutta kotisohvalla.
Yhteenveto:Resident Evil on ihan kiva kauhuraina, joka viihdyttää tarpeeksi menevästi läpi kestonsa, mutta jättää pelisarjan fanit luultavasti kylmäksi eroavaisuuksillaan lähdemateriaalista. Alkupäässä rakennettu mysteeri nappaa toimivasti mukaansa ja pitää katsojaa jännityksessä, että mitä laboratoriosta oikein löytyy. Erityisen pelottava elokuva ei kuitenkaan onnistu olemaan. Kauhupuoli luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin ja koviin äänitehosteisiin. Leffa myös kääntyy aika ajoin toiminnan puolelle. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan, mutta ajavat asiansa. Saman tekee myös Paul W. S. Anderson ohjaajana ja käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaan elokuva on pahasti aikansa elänyt, turboleikkauksensa, kökköjen efektiensä ja musiikkivalintojensa puolesta. Resident Evil on varsin keskinkertaista kauhuhömppää, mutta itseäni se on aina onnistunut kummasti viihdyttämään. Samaa ei kuitenkaan voi sanoa elokuvasarjan muista osista, mutta palataan niihin tarkemmin tulevien viikkojen aikana...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil, 2002, Constantin Film, New Legacy, Davis-Films, Impact Pictures, Filmboard Berlin-Brandenburg, Filmförderungsanstalt, FilmFernsehFonds Bayern, Capcom Company, FilmFour, Hollywood Pictures, Intermedia Films
Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, Aleksei Serebryakov, Christopher Lloyd, RZA, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Michael Ironside, Colin Salmon ja Aleksandr Pal
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16
Nobody on Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva.John Wick -elokuvien (2014-) luoja Derek Kolstad oli saanut uuden idean toimintaleffasta ja sai ohjaaja Ilya Naishullerin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Osassa maailmaa Nobody julkaistiin elokuvateattereissa keväällä 2021, mutta Suomessa leffa päädyttiin pistämään suoraan vuokralle ja myyntiin vasta syksyllä. Itseäni kiinnosti elokuva todella paljon, kun ensimmäisen kerran näin sen mainoksen ja minua harmittikin, kun kävi ilmi, ettei se saavu Suomen teattereihin. Katsoinkin Nobodyn vasta, kun se oli jo jonkin aikaa ollut vuokrattavissa.
Kun kaksi varasta murtautuu tylsistyneen perheenisä Hutch Mansellin kotiin, jokin syvälle hänen sisimpäänsä piilotettu menneisyyden synkkyys herää uudelleen. Puolustaessaan viatonta naista, Hutch päätyy sotaan venäläisen rikollispomon kanssa.
Sarjojen Breaking Bad (2008-2013) ja Better Call Saul (2015-) tähti Bob Odenkirk nähdään elokuvan pääroolissa Hutch Mansellina, elämäänsä lopen kyllästyneenä perheenisänä, jonka vaimo (Connie Nielsen) menetti seksuaalisen kiinnostuksen aikoja sitten ja jonka lapset (Gage Munroe ja Paisley Cadorath) pitävät isäänsä hieman surullisena tapauksena. Tämä on kuitenkin pelkkä naamio Hutchin todelliselle luonteelle, mikä purkautuu takaisin esiin, kun pari varasta murtautuu Mansellien kotiin. Odenkirk on pääasiassa totuttu näkemään lupsakoissa rooleissa ja onkin yllättävää, kuinka karismaattisesti hän sopii toimintaäijäksi, joka pistää ihmisiä hengiltä monenlaisin tavoin. Odenkirk kanavoi hahmonsa synkkää ja rujoa puolta ihailtavalla lujuudella.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Christopher Lloyd Hutchin isänä, rap-artisti RZA Hutchin veljenä, Michael Ironside Hutchin pomona, Aleksei Serebryakov venäläisrikollisena, jonka bisneksiin Hutch sekaantuu, sekä Colin Salmon mysteerisenä miehenä, joka liittyy Hutchin piilottelemaan menneisyyteen... Sivunäyttelijät tekevät myös pätevää työtä, vaikka loppupeleissä Nobody onkin täysin Odenkirkin show. Lloyd on varsin hilpeä äksynä eläkeläisisänä ja Serebryakov toimii hyvin tavanomaisena venäläisroistona.
Nobody tarjosi aika lailla juuri sitä, mitä siltä kaipasinkin, sekä omalla tavallaan jotain enemmän. Sen lisäksi, että Odenkirk pääsi yllättämään toimintatähden kyvyillään, elokuva yllätti myös viihdyttävyydellään, vaikka se onkin todella rujo, kun toiminta lähtee käyntiin. Leffa ei todellakaan säästele katsojaansa sillä, kuinka rajuksi se uskaltaa äityä, mutta samalla se ei ole mitään synkkyyksissä vellomista. Varsinaisesta komediasta ei missään nimessä ole kyse, mutta silti elokuvaa on tehty sopivasti kieli poskessa. Ihmisiä listitään mitä luovimmin tavoin ja huomasin hymähteleväni pitkin elokuvaa tekijöiden kekseliäisyydelle. Hienoa on, että Hutch itse saa turpiinsa myös, eikä hänestä ole tehty täysin voittamatonta tappokonetta. Silti erityistä jännitettä ei pääse muodostumaan.
Vaikka elokuvasta löytyy tietyt puutteensa, kuten ettei päähenkilön puolesta kummemmin jännitä, eikä mukana oleva perhedraama pahemmin hetkauta, Nobody tekee monet asiat juuri oikein. Se tietää tasan tarkkaan, mitä se on. Se on onnistuneen suoraviivainen ja kun mättö alkaa, se pistää brutaalisti haisemaan aika lailla lopputeksteihin asti. Kestoa on vain puolisentoista tuntia, jolloin turhaa jaarittelua ei ole eksynyt mukaan ja filmi onkin aika nopeasti ohi. Toiminnannälkäisille katsojille on luvassa paljon nannaa ja mikä parasta, taistelut ovat vielä oivallisesti tehtyjä, eikä niitä ole pilattu hektisellä kameratyöskentelyllä ja silppuavalla leikkauksella.
Elokuvan on ohjannut Ilya Naishuller, joka oli tätä ennen ohjannut toimintapätkän Hardcore Henry (2015). Naishullerin työ tässä on iskevää ja häneltä löytyy silmää tyylikkäälle ja rankalle toiminnalle. Käsikirjoituksesta vastaavan Derek Kolstadin tausta John Wickien parissa on päivänselvä ja Nobodysta löytyy paljon samoja piirteitä. Silti Kolstad saa elokuvasta tarpeeksi erilaisen ja pitää katsojan mukana tutuista puolista huolimatta. Leffa on tosiaan oivallisesti kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi muutkin teknisyydet ovat kunnossa. Lavasteet, asut ja rujot maskeeraukset ovat mainiot ja efektitkin pätevät. Äänimaailmassa korostuvat lyöntien iskut, tehden niistä entistä kipeämmän tuntuisia kotisohvallekin asti. David Buckleyn säveltämät musiikit eivät erityisemmin korostu, vaan leffasta jää lähinnä mieleen muutamat kappaleet, jotka on asetettu soimaan oikeisiin kohtiin.
Yhteenveto:Nobody on mainio toimintafilmi, jossa Bob Odenkirk yllättää rujolla karismallaan. Kun hänen Hutch-hahmonsa pistää haisemaan, Odenkirk hoitaa roolinsa rautaisella vimmalla. Muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä (etenkin kärttyisää pappaa esittävä Christopher Lloyd), mutta kyseessä on silti täysin Odenkirkin show. Elokuvan perhedraama ei ole kaksista, päähenkilön selviämisen puolesta ei erityisemmin jännitä, eikä tarina oikeastaan yllätyksiä tarjoa, mutta filmi onnistuu silti olemaan simppelissä suoraviivaisuudessaan pätevä ja tyylikäs tapaus. Toimintakohtaukset ovat hienon brutaaleja ja tylyjä, sekä teknisesti vaikuttavasti toteutettuja. Ilya Naishullerin ohjaus on oivallista ja vaikka Derek Kolstadin käsikirjoitus herättää vahvoja mielikuvia herran John Wick -elokuvista, Nobody onnistuu seisomaan tarpeeksi hyvin omillaan. Toiminnannälkäisille katsojille suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nobody, 2021, 87North, Eighty Two Films, Odenkirk Provissiero Entertainment
Ohjaus: Michael Apted Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Robert Carlyle, Denise Richards, Judi Dench, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, John Cleese, Samantha Bond, Colin Salmon ja Serena Scott Thomas Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 16
Kun maailma ei riitä on 19. James Bond-elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen kuin sarjan kahdeksastoista osa, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) oli saanut ensi-iltansa. Tuottaja Barbara Broccoli näki uutisissa juttua suuresta öljykilpailusta ja pohti, että siitä saisi kiinnostavan lähtökohdan uuden leffan tarinalle. Hän palkkasikin Neal Purvisin ja Robert Waden kirjoittamaan idean pohjalta filmin käsikirjoituksen. Ohjaajaksi pohdittiin Joe Dantea ja Peter Jacksonia, kunnes hommaan valittiin Michael Apted ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2000 ja sen nimen huhuiltiinkin olevan "Bond 2000", mutta Bondin suvun moton mukaan nimetty Kun maailma ei riitä saikin ensi-iltansa jo marraskuussa 1999. Elokuva oli suuri hitti, menestyen paremmin lippuluukuilla kuin Pierce Brosnanin kaksi edellistä Bond-leffaa 007 ja kultainen silmä(GoldenEye - 1995) ja Huominen ei koskaan kuole. Se ei kuitenkaan ollut kriitikoiden mieleen ja filmi jopa voitti huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten lapsena, samana kesänä kun isäni näytti minulle kaikki tätä edeltäneet "viralliset" Bond-leffat, sekä tämän jälkeen ilmestyneen 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Olen nähnyt elokuvan kenties kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo aikaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Huominen ei koskaan kuole, katsoin Kun maailma ei riitä.
MI6 lähettää agentti James Bondin suojelemaan murhatun öljypohatan tytärtä, Elektra Kingiä, jonka uskotaan olevan seuraavaksi salamurhan kohteena.
Pierce Brosnan nähdään kolmatta kertaa maailman kuuluisimman agenttihahmon roolissa ja on kenties parempi tässä kuin kahdessa aiemmassa Bondissaan. Mutta niinhän sitä hoetaan, että kolmas kerta toden sanoo. Brosnanissa on hieman enemmän asennetta tällä kertaa ja samalla Bond-hahmokin tuntuu tehokkaammalta tehtävässään. Tehokkuutta kuitenkin vähennetään hieman sillä, että Bond saa heti alussa ikävän vamman, millä on haittansa taistelussa. Harmi vain, ettei tätä ideaa hyödynnetä loppuun asti ja vamma tuntuu unohtuvan aina välillä.
Tämänkertainen vihollinen on terroristi Victor "Renard" Zokas, jota näyttelee Robert Carlyle. Renardillekin alustetaan mielenkiintoinen oire: hänellä on nimittäin luoti päässä, mikä on vienyt häneltä tuntoaistin pois, jolloin hän ei tunne kipua ja voi myös taistella kauemmin. Valitettavasti tätäkään ei hyödynnetä yhtä hyvin kuin katsoja ehtii jo päässään kuvittelemaan, eikä hahmo muutenkaan tee lopulta vaikutusta. Erikoisen silmäluomensa, arpensa ja hiuksettomuutensa vuoksi Renard näyttää lähinnä Blofeld-kopiolta. Carlyle on pätevä roolissa, mutta käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tarpeeksi. James Bond kohtaa tälläkin seikkailullaan naisen jos toisenkin. Sophie Marceau näyttelee Elektra Kingiä, edesmenneen öljypohatta sir Robert Kingin (David Calder) tytärtä, joka yrittää nyt pyörittää isänsä bisnestä ja jota Bondin täytyy suojella. Tätä hahmoa onnistutaan onneksi hyödyntämään hyvin ja hänen kanssa on tehty mielenkiintoisia ratkaisuja. Marceau on erittäin hyvä valinta osaansa, mitä ei todellakaan voi sanoa Denise Richardsista, joka esittää filmin toista Bond-tyttöä, ydinfyysikko Christmas Jonesia. Richards voitti roolisuorituksestaan huonoimman naissivuosan Razzien, mikä oli koko sarjan ensimmäinen Razzie-voitto. Itse tosin näen ongelman enemmänkin roolittajien puolella, jotka ovat ajatelleet, että supermallilta näyttävä Richards olisi uskottava ydinfyysikko. En nyt tällä tarkoita, etteikö ydinfyysikkojen joukosta löytyisi potentiaalisia supermalleja, mutta kun Richards vielä puetaan kuin hittipelihahmo Lara Croft, on häntä todella vaikea ottaa tosissaan ja hänet on selvästi valittu ulkonäkönsä vuoksi - varsinkin kun hänellä ei selvästi ole käsitystäkään, mitä hänen hahmonsa repliikit oikeasti tarkoittavat. Elokuvassa nähdään myös Robbie Coltrane 007 ja kultaisesta silmästä tuttuna Valentin Zukovskyna, huikea Judi Dench MI6:n pomona M:nä, Samantha Bond tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn viimeistä kertaa Bondin laitteistot valmistavana Q:na. Llewelyn ehti uransa aikana näytellä kahdeksassatoista James Bond -elokuvassa ja hän oli jokaisessa aivan mahtava. Hänen kohtauksiaan odottaa joka leffasta ja Llewelyn onnistui aina tuomaan lämpöä ja huumoria mukaan filmeihin. Llewelyn valitettavasti menehtyi auto-onnettomuudessa hieman Kun maailma ei riitä -elokuvan ilmestymisen jälkeen.
Kun maailma ei riitä lähtee käyntiin sarjan pisimmällä aloituksella ennen alkutekstejä ja tekee sen erittäin napakasti. Heti alussa nähdään vauhdikas, tiivistunnelmainen ja veikeä takaa-ajo veneillä, mikä muuttuu kaiken aikaa vain paremmaksi. Mukaan mahtuu hauskoja tilanteita ja onkin hieman harmi, ettei mikään loppuleffassa nouse samalle tasolle. Yhdessä kohtaa nähdään erittäin hyvä takaa-ajo lumisilla vuorilla, mistä löytyy myös omat kekseliäät hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi aloituksen jälkeiset toimintakohtaukset jättävät hieman toivomisen varaa, eikä niissä ole toivottua jännitystä. Etenkin loppuhuipennus on hieman antikliimaksinen. Elokuva siis paljastaa parhaat korttinsa liian aikaisin, eikä enää myöhemmin osoita kunnon lahjoja. Tarinakaan ei erityisemmin nappaa mukaansa. Öljyyn liittyvä kertomus ei ole kovin mielenkiintoinen ja filmistä löytyy pitkäveteiset kohtauksensa. Elokuva aloittaa useita hyviä juttuja, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä päätökseen. Leffasta löytyy kuitenkin onneksi erittäin toimivia käänteitä, mitkä sysäävät sitä uuteen vauhtiin - vaikkakin vain vähäksi aikaa kerrallaan. Romanttinen puoli on tarpeeksi sujuvaa ja huumoria löytyy juuri sopivasti. Mukana on myös tahatonta huumoria, kuten yhden taistelun erikoinen helikopteri-jättisaha-viritelmä, mikä oli lapsena siistein juttu ikinä, mutta näin aikuisena se on lähinnä huvittava. Ei elokuva huono ole, mutta mahtavan 007 ja kultaisen silmän ja erittäin vaikuttavia toimintakohtauksia sisältäneen Huominen ei koskaan kuole -leffan jälkeen Kun maailma ei riitä on hieman unohdettava teos. Se on yksinään kelpo Bond-seikkailu, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta sen voisi laskea sarjan parhaimmistoon.
Elokuvan ohjaaja Michael Apted ei säväytä taidoillaan yhtä hyvin kuin monet sarjan aiemmista tekijöistä, mutta hän pitää pakettia kuitenkin tarpeeksi toimivasti kasassa. Aptedin työtä on vaikeuttanut Neal Purvisin, Robert Waden ja Bruce Feirsteinin hieman epätasainen käsikirjoitus, sekä Denise Richardsin hölmö roolitus ydinfyysikoksi. Teknisesti filmi on kuitenkin taidokkaasti tehty, vaikka parissa kohtaa digiefektit pistävätkin silmään. Alun venetakaa-ajo on kuitenkin upea suoritus. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja mukana on hienoja lavasteita. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä David Arnold tekee toistamiseen hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden kiinnostavasti mukaan elektronisempia vivahteita. Garbage-yhtiön esittämä tunnuslaulu "The World Is Not Enough" on iskevä voimaballadi, joka nostaa ihon helposti kananlihalle, jos äänenvoimakkuuden nupit vääntää kaakkoon.
Yhteenveto:Kun maailma ei riitä on kelpo Bond-leffa, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Elokuvan aloitus on vahva, mutta sen jälkeen se kulkee epätasaisesti eteenpäin. Mukaan mahtuu niin pöhkön tyylikästä sahahelikopteria kuin oudosti roolitettua ydinfyysikkoa. Leffasta löytyy kuitenkin toimivia käänteitä, joiden avulla se lähtee aina hetkellisesti uuteen, mielenkiintoisempaan suuntaan - ainakin vähäksi aikaa. Filmi on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eivätkä sen toimintakohtauksetkaan ole viihdyttävimmästä päästä. Loppuhuipennus on varsinkin pettymys. Hyvää huumoria kuitenkin löytyy ja epätasaisuudestaan huolimatta teos jää plussan puolelle. Pierce Brosnan tekee tähän mennessä parhaan suorituksensa James Bondina ja Desmond Llewelynin näyttelemän Q:n jäähyväiset on onnistuneen haikea hetki. Garbagen "The World Is Not Enough" -kappale on todella hyvä. Kun maailma ei riitä ei kuulu sarjan parhaimpiin eikä huonoimpiin, vaan se putoaa kaiken keskelle yhtenä sarjan unohdettavimmista teoksista. Suosittelenkin tämän vilkaisemista vasta, kun suuri osa 007-leffoista on nähty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The World Is Not Enough, 1999, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists
Ohjaus: Babak Najafi Pääosissa: Gerard Butler, Aaron Eckhart, Morgan Freeman, Angela Bassett, Alon Aboutboul, Robert Forster, Jackie Earle Haley, Melissa Leo, Radha Mithcell, Charlotte Riley, Waleed Zuaiter, Colin Salmon ja Patrick Kennedy Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Gerard Butlerin tähdittämä toimintaelokuva Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Antoine Fuqua ei kuitenkaan halunnut palata tekemään jatko-osaa, vaan siirtyi tekemään The Equalizer - Oikeuden puolustajaa (The Equalizer - 2014). Hänet korvattiin Fredrik Bondilla, joka kuitenkin lähti projektista, kun kuvauksiin oli enää kuusi viikkoa. Hänen tilalle palkattiin nopeasti Babak Najafi ja kuvaukset saatiin aloitettua lokakuussa 2014. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä jo loppuvuodesta 2015, mutta julkaisua päätettiin viivästyttää. Lopulta London Has Fallen sai ensi-iltansa keväällä 2016 ja se oli vielä edeltäjäänsä isompi menestys, vaikka sai lähinnä negatiivisia arvioita. Itse en käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä en ollut vielä nähnyt ensimmäistä osaa. Olen kuitenkin pitkään pohtinut elokuvien katsomista ja nyt kun sarja saa kolmannen osan Angel Has Fallen (2019), päätin vihdoin katsoa kaksi aiempaa filmiä. Katsoinkin London Has Fallenin noin viikko ensimmäisen osan jälkeen.
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri menehtyy, jolloin Mike Banning saa tehtäväkseen lähteä Yhdysvaltain presidentin turvamieheksi Lontooseen pääministerin hautajaisiin. Helvetti kuitenkin pääsee irti, kun poliiseiksi naamioituneet terroristit alkavat tappamaan valtionpäämiehiä.
Gerard Butler palaa erikoisagentti Mike Banningin rooliin ja hoitaa hommansa varmalla ja tarpeeksi karismaattisella otteella. Kuten sanoin Olympos on valloitettu -leffan arvostelussani, Butler ei välttämättä ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta tällaiseen filmiin hän istuu täydellisesti ja sama pätee edelleen. Butler on uskottava huippuagenttina, joka tekisi kaikkensa presidentin vuoksi. Hahmo ei kuitenkaan ole pelkkä tunteeton tappaja, vaan häntä vedetään hyvin maan pinnalle sillä, että hän on saamassa lapsen vaimonsa Leahin (Radha Mitchell) kanssa ja panikoikin, tuleeko hänestä hyvä isä. Tästä myös syntyy hauskoja keskusteluja Aaron Eckhartin vakuuttavasti näyttelemän presidentin kanssa, mitkä tarjoavat edes jotain "syvällisempää" sisältöä muuten hyvin tyhjänpäiväiseen toimintarymistelyyn. Muitakin edellisestä osasta tuttuja hahmoja nähdään tälläkin kertaa. Varapresidentti Trumbull (Morgan Freeman) joutuu taas kerran tyytymään huoneessa istumiseen ja ruudun tuijotteluun, eikä Freeman siis pääse koskaan oikeuksiinsa. Angela Bassettin mainiosti esittämä Miken pomo Jacobs yrittää antaa jonkinlaisia ohjeita vanhemmuuteen. Lisäksi Melissa Leo ja Robert Forster palaavat rooleihinsa puolustusministerinä ja tuimana kenraalina, jotka tekevät aika lailla samaa kuin varapresidentti. Huoneessa istuskeluun ja ruudun tuijottamiseen joutuvat tyytymään myös Jackie Earle Haleyn esittämä Valkoisen talon henkilöstöä johtava DC Mason ja Colin Salmonin näyttelemä Suur-Lontoon poliisia johtava Kevin Hazard. Heidän lisäksi uusina hahmoina esitellään myös salainen palvelu MI5:n pomo John Lancaster (Patrick Kennedy), sekä MI6-agentti Jacquelin (Charlotte Riley). Sivuhahmot ovat aika tylsiä tapauksia, vaikka Jacquelinille onkin yritetty kirjoittaa oma juonikuvionsa, eikä Rileyn ole tarvinnut kuvata kaikkia kohtauksiaan yhdessä huoneessa. Tylsä on elokuvan pahiskin, asekauppias Aamir Barkawi (Alon Aboutboul), joka syyllistyy kyllä kauheisiin tekoihin, mutta joka jättää paljon toivomisen varaan, jos hänestä haluaisi saada uhkaavan roiston. Hänkin lähinnä istuu huoneessa ja tuijottaa ruutua, kun hänen poikansa Kamran (Waleed Zuaiter) johtaa terroristijoukkoa Lontoon kaduilla. Aboutboul ja Zuaiter sopivat pahiksiksi, mutta käsikirjoitus ei tarjoa heille tarpeeksi mielenkiintoista sisältöä.
Olympos on valloitettu ei ollut mikään järjen jättiläinen tai kovinkaan erityinen tapaus, mutta Antoine Fuquan taidokas ohjaus teki kokonaisuudesta tarpeeksi koukuttavan ja tiivistunnelmaisen paketin, että se piti erittäin hyvin mukanaan alusta loppuun. Fuquan poistumisen kyllä huomaa, sillä vaikka uusi ohjaaja Babak Najafi yrittää parhaansa kopioidakseen tämän tyyliä, on lopputulos vailla sielua. London Has Fallen yrittää nostattaa panoksia sillä, ettei homma tapahdu vain yhdessä rakennuksessa, vaan leikkikenttänä on koko Lontoo, mutta samalla katoaa tiivis tunnelma ja meininki muuttuu jopa liian epäuskottavaksi. Olihan Olympos on valloitettukin jo siinä rajoilla, että uskooko katsoja, että sen tapahtumat voisivat oikeasti käydä toteen, mutta lopulta se tuntuu paljon realistisemmalta kuin tämä. Jatko-osaa on lähdetty tekemään "isompi parempi" -ajatuksen voimin, mutta eihän se valitettavasti toimi. Vaikka elokuva pyrkiikin saamaan katsojan jännittämään, mihin kaikkeen pahikset pystyvätkään, ei mukaan saada tuotua oikeaa vaaran tuntua. Rakennusten räjähdellessä Najafi vaikuttaa enemmän lainailevan Michael Baylta kuin Fuqualta.
London Has Fallen onnistuu kuitenkin viihdyttämään sujuvasti läpi kestonsa ja pääasiassa tämä johtuu Butlerista. Katsojana seuraa mielellään, kun Mike ampuu roistoja ja vetää heitä turpaan, ja sitähän leffa tarjoaa useassa kohtaa. Toimintakohtaukset ovat napakoita ja mukaan mahtuu tyylikkäitä hetkiä, joissa ehtii hetken aikaa jännittämään, miten Mike voisi selvitä tästä tilanteesta? Minkäänlaisia vaikuttavia "hei vau" -hetkiä on turha odottaa, mutta on mukana sentään taidokkaasti tehty autotakaa-ajo. Välillä elokuva yrittää muuttua syvälliseksi ja kritisoida Yhdysvaltain tyyliä sotia kylmästi kauko-ohjattavilla droneilla, mutta kun filmi syyllistyy usein vahvaan "America fuck yeah!" -isänmaallisuuteen, jää kritisointi kömpelöksi.
Babak Najafi ei siis onnistu vakuuttamaan ohjaajana, vaikka hän pitää ohutta pakettia ihan menevästi kasassa. Ottaen kuitenkin huomioon, että Najafi otettiin mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuvauksia, hoitaa hän siinä mielessä hommansa hyvin. Edellisen osan käsikirjoittaneet Katrin Benedikt ja Creighton Rothenberger saavat avukseen Christian Gudegastin ja Chad St. Johnin, mutta kirjoittajia on tainnut olla jopa liikaa, kun filmi tuntuu välillä olevan lähinnä lennokkaita ideoita ilman tarpeeksi sisältöä. Paikoitellen London Has Fallen tuntuu pakotetulta jatko-osalta. Elokuva on kuitenkin kelvollisesti kuvattu, vaikka mukaan mahtuu turhan heiluvaa kameratyöskentelyä toimintakohtauksissa. Leikkauksessa tuntuu välillä siltä kuin elokuvaa olisi ollut pakko tiivistää lyhyemmäksi, jolloin sen rytmitys on paikoitellen epätasaista. Epätasaisia ovat myös leffan efektit, sillä jotkut tuhot näyttävät hienoilta, mutta jotkut räjähdykset ovat aivan liian digitaalisia ja siten rikkovat vaaran tunnelman. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaisesti rakennetut ja Trevor Morrisin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä vauhdikkaisiin toimintajaksoihin.
Yhteenveto:London Has Fallen on ihan viihdyttävä toimintarymistely, muttei onnistu nousemaan Olympos on valloitettu -elokuvan tiivistunnelmaiselle tasolle. Gerard Butler pitää filmiä taidokkaasti harteillaan ja sopiikin yhä todella hyvin toimintasankarin rooliin. Hänen hahmoaan syvennetään mukavasti, mutta muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi ja tälläkin kertaa roisto on tylsä. Leffasta ei löydy samaa koukuttavuutta ja jännitystä kuin ensimmäisestä osasta, mutta onnistuu elokuva kuitenkin viihdyttämään toimivasti läpi kestonsa. Vauhdikkaita toimintajaksoja tarjotaan toisensa perään ja leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, joten aika ei ehdi käydä pitkäksi. Filmi yrittää välillä heittäytyä syvälliseksi drone-sodankäynnin kritisoinnin kautta, mutta samalla se tuntuu liian isänmaalliselta, jotta kritiikiltä löytyisi painoarvoa. Tekninen taso vaihtelee läpi leffan ja esimerkiksi efektit eivät ole välillä kummoisesta päästä. Jos pidit Olympos on valloitettu -elokuvasta, kannattaa London Has Fallenkin vilkaista, mutta sillä varoituksella, ettei tämä yllä samalle tasolle. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä sarjan kolmas osa, Angel Has Fallen tuo tullessaan...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
London Has Fallen, 2016, Millennium Films, G-BASE, Caffeination, LHF Film, Nu Boyana Film Studios
Ohjaus: Christian Rivers Pääosissa: Hera Hilmar, Robert Sheehan, Hugo Weaving, Jihae, Leila George, Stephen Lang, Ronan Raftery, Patrick Malahide, Regé-Jean Page, Colin Salmon, Mark Hadlow, Kee Chan, Sarah Peirse ja Caren Pistorius Genre: fantasia, seikkailu, toiminta Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 12
Mortal Engines perustuu Philip Reeven "Kävelevät koneet" -kirjaan ("Mortal Engines") vuodelta 2001.Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) ohjaaja Peter Jackson hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Jackson valitsi pitkään hänen kanssa yhteistyötä tehneen Christian Riversin ohjaamaan elokuvan ja leffan kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Nyt Mortal Engines on saanut ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten erityisemmin odottanut elokuvan näkemistä. Reeven kirjat eivät ole minulle tuttuja ja innostuin vain nähdessäni Jacksonin nimen julisteessa, kunnes huomasin hänen toimivan vain tuottajana. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, jos siitä vaikka avautuisikin uusi mainio fantasiasarja. Menin katsomaan Mortal Enginesin sen ensi-iltapäivänä Finnkino Itiksen uuteen upeaan IMAX-saliin.
Kaukana tulevaisuudessa tuntemamme maat ovat tuhoutuneet ja kaupungit ovat muuttuneet jättimäisiksi liikkuviksi koneiksi - isot suurvallat metsästävät pienempiä kaupunkeja kerätäkseen niiden osat omaan käyttöönsä. Nuori Hester Shaw keplottelee itsensä liikkuvan Lontoon sisälle, kostaakseen yhdelle sen johtajista, Thaddeus Valentinelle.
Hester Shaw'ta näyttelee itselleni täysin tuntematon Hera Hilmar, joka suoriutuu pääroolin paineista oivallisesti. Hilmarista löytyy oikeanlaista sinnikkyyttä ja tuimaa ilmettä rooliin, ja hänen heikommat hetkensä tulevat vain, kun hänen täytyy sanoa kehnosti kirjoitettuja repliikkejä. Hahmona Hester on hyvin mielenkiintoinen. Hester esitellään erittäin onnistuneesti ja katsojana on välittömästi valmis lähtemään seikkailuun mystisen, punaista huivia arpensa peittona pitävän nuoren naisen kanssa. Läpi elokuvan hahmosta oppii uusia puolia, jotka syventävät häntä ja avaavat, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Tarinan roistona, Thaddeus Valentinena taas nähdään Hugo Weaving, joka vetää pahiksen roolin tutulla ja turvallisella tavallaan. Weaving on kelpo valinta osaan ja toimiva pahis, muttei koskaan täysin vakuuta siitä, että häntä erityisemmin kiinnostaisi olla mukana leffassa. Hahmona Thaddeus on hieman kömpelösti kirjoitettu, eikä hänen pahuudelleen ole vaivauduttu avaamaan motiiveja. Silti hän ajaa asiansa tarpeeksi hyvin ja aiheuttaa päänvaivaa sankareille.
Kostoreissullaan Hester kohtaa useita erilaisia hahmoja, tärkeimpänä heistä liikkuvassa tuhokone-Lontoossa asuvan Tom Natsworthyn, jota näyttelee Robert Sheehan. Tom työskentelee museossa ja on kiinnostunut maailman tuhoutumista edeltävistä asioista, kunnes hän päätyy mukaan seikkailuun ja yllättäen hän onkin aina haaveillut lentäjän hommista. Alkupäässä leffaa Tom on paikoitellen aika ärsyttävä, aiheuttaessaan jatkuvasti hankaluuksia, mutta hahmo alkaa muuttua pidettävämmäksi, mitä pidemmälle tarina etenee. Sheehan ei kuitenkaan tee kovin kummoista roolisuoritusta. Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Thaddeuksen tytär Kate Valentine (Leila George), aika ylimääräiseltä tuntuva Tomin teknikkokaveri Bevis (Ronan Raftery), museon johtaja Pomeroy (Colin Salmon), Lontoon pormestari Crome (Patrick Malahide), liikkuvia kaupunkeja vastustava anarkistitaistelija Anna Fang (laulaja Jihae) ja tämän uskollinen kapteeni Khora (Regé-Jean Page), sekä vapauden puolesta taistelevien johtaja Kwan (Kee Chan). Hahmoja esitellään jatkuvasti lisää ja vaikka monet heistä ovat paljonkin esillä ja saavat omat juonikuvionsa, ei heidän hahmojaan syvennetä tarpeeksi. Joten kun sota vaatii veronsa ihmisuhreissa, ei katsoja pääse mukaan muiden hahmojen suruun. Elokuvassa nähdään myös Stephen Langin esittämä salamurhaajaolento Shrike, joka ei tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. Leffa sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen ja sisältää toki fantasiaelementtejä, mutta kun tarinassa ei muuten esiinny yliluonnollisia hahmoja, tuntuu Shrike metsästävän väärässä elokuvassa. Hahmolle on kyllä kirjoitettu oma juonikuvionsa ja hän aiheuttaa lisää kiperiä tilanteita päähenkilöille, mutta silti hän ei vain tunnu toimivan tässä filmissä.
Mortal Engines ei sisällä kovin mielenkiintoisia hahmoja, eikä edes kovin mukaansatempaavaa tarinaa, mutta sen maailma on niin kiehtova, että elokuvaan on erittäin helppo hypätä mukaan. Fantasia- ja scifielokuvissa harmittelen usein sitä, etteivät tekijät jaksa panostaa luodakseen kunnon maailmoja, joilla tuntuisi olevan oma historiansa ja kaikella olisi selkeä paikka siinä maailmassa, joten ilahduin huomatessani, että Mortal Enginesissä oli pitkästä aikaa kiinnostavasti rakennettu miljöö. Jonkinlaisen tuhoisan sodan jälkeen ihmiset ovat rakentaneet kaupunkinsa uudestaan renkaiden päälle ja alkaneet metsästämään toisiaan villissä erämaassa. Filmin maailma tuntuu vahvasti siltä kuin joku olisi yhdistänyt Mad Max -leffat (1979-) Liikkuva linna -animeen (ハウルの動く城 - 2004). Pienen linnan sijaan kaupungit ovat kuitenkin kookkaimmillaan monikymmenkertaisesti isompia ja liikkuva Lontoo kuvastaa hyvin Mortal Enginesin massiivisuutta. Kyseessä on kaikin puolin jättimäinen elokuva. Sen maailma on luotu suureksi ja sen toimintakohtaukset leijuvat mahdollisimman eeppisissä sfääreissä. Elokuva on megalomaaninen ja pauhaavan äänekäs, ja siten täydellinen isolta IMAX-kankaalta katsottavaksi.
Leffan massiivisuus kuitenkin kostautuu, vaikka se tekee katselukokemuksesta oikein viihdyttävän. Mortal Engines on nimittäin alusta loppuun niin jättimäistä tykitystä, ettei siinä ole läheskään tarpeeksi hengitystilaa. Enkä tarkoita vain sitä, että mukana pitäisi olla enemmän rauhallisia, hahmoja paremmin syventäviä hetkiä, vaan että katsojankin pitäisi saada hengähtää hetki, ennen kuin filmi pistää seuraavan mahtipontisen toimintakohtauksen pyörimään. Ja kun vihdoin päästään lopputaisteluun, on leffassa jo nähty niin isoja mättöjä, ettei huipennus enää tunnu kovin hulppealta. Jotenkin on hassua, että kun leffaa oli työstämässä tiimi Taru sormusten herrasta -trilogian takaa - jonka jokainen elokuva kestää kolme tuntia (puhumattakaan nelituntisista pidennetyistä versioista) - ei elokuvan uskalleta antaa kulkea omalla painollaan. Vartti lisää henkilöhetkiä, niin kyseessä olisi heti parempi teos, sillä siten katsoja alkaisi myös oikeasti välittämään tapahtumista, eikä vain viihtyisi kaiken mäiskeen parissa. Kuten jo sanoin, koskettavammat hetket eivät iske, sillä leffa ei tee tarpeeksi hyvää työtä saadakseen katsojan välittämään hahmojen kohtalosta.
Elokuvan tarinakaan ei ole kovin ihmeellinen. Hesterin kostoreissu aloittaa koko homman, mutta se tuntuu unohtuvan vähän väliä, leffan keskittyessä sivujuoniinsa saadakseen mukaan tarinallista sisältöä. Päällekkäisistä juonikuvioista huolimatta tarinaa on kuitenkin hyvin helppo seurata, etenkin kun hahmot selittävät paljon katsojille. Mortal Engines ei siis todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta. Tämä ei varmasti tule jäämään elämään elokuvahistorian merkkiteoksena. Elokuva sisältää selkeitä ongelmia, mutta samalla minun täytyy myöntää, että viihdyin oikein hyvin leffan parissa, etenkin kun se näyttää visuaalisesti niin hienolta. Kotioloissa elokuva ei varmasti ole yhtä tyylikästä katseltavaa kuin IMAX-salissa, mutta kyllä minä ihan sujuvasti katsoisin tämän uudestaan ja ennen kaikkea katsoisin täysin sujuvasti myös jatko-osan, sillä elokuvan maailma on niin kiehtova. Leffa tuntui kuitenkin loppujen lopuksi vain pintaraapaisulta maailman mahdollisuuksista ja itse ainakin voisin katsoa tätä vaikkapa joitain vuosia kestävän televisiosarjan verran.
Käsikirjoituksesta vastaa sama kolmikko kuin Taru sormusten herrasta -leffoista, eli Peter Jackson, Philippa Boyens ja Fran Walsh, miksi onkin outoa, että tarina kiirehtii ja jotkut repliikit ovat todella kömpelöitä. Etenkin leffan vitsit ovat aika kehnoja ja koostuvat lähinnä kasarille kuuluvista one liner -lausahduksista. Ainoat naurahdukset syntyvät museon sisällöstä. Ohjaajan hommissa taas toimii ensikertalainen Christian Rivers, joka työskenteli efektipuolella Taru sormusten herrasta -trilogiassa. Mortal Enginesin ohjaus on selvästi ollut liiankin kova pala Riversille, sillä hänellä on paikoitellen vaikeuksia pitää massiivista pakettia kasassa. Rivers on selvästi ihaillen seurannut Jacksonin työskentelyä, muttei ole löytänyt samaa lujaa otetta kuin esikuvansa. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin todella näyttävä teos. Mortal Engines on taidokkaasti kuvattu; mukana on useita upeita maisemaotoksia ja lähikuvia. Lavasteihin on onneksi panostettu ja kaupunkien kulunut ilme luo heti tunnelmaa siitä, että niissä on asuttu vuosikausia. Maskeeraukset ovat hyvin toteutetut, minkä lisäksi puvustustiimi on saanut paljon hommaa luodessaan nuhjuisia ja tyylikkäitä asuja hahmoille. Digiefektit ovat paikoitellen silmiinpistävät, mutta suurimmaksi osaksi massiiviset kaupungit näyttävät todella hienoilta. Ääniefektit ovat erinomaisesti toteutetut, etenkin taisteluiden aikana. Toisaalta Junkie XL:n säveltämä mahtipontinen musiikki sopii täydellisesti muutenkin näin isoon teokseen, mutta samalla se aiheuttaa aikamoista ähkyä pauhullaan.
Yhteenveto:Mortal Engines on jättimäinen elokuva, joka yrittää peitellä tylsiä hahmojaan ja aika ohutta tarinaansa jatkuvilla mahtipontisilla taisteluillaan ja jyrisevällä äänellään. Lopputaisteluun päästessään elokuva on tarjonnut jo sellaisen tykityskyydin, että ähky tulee helposti. Kyseessä on ongelmainen teos, joka kuitenkin saa tuulta purjeisiinsa todella kiehtovan maailmansa ansiosta. Elokuvan kuvaus tulevaisuudesta on mielenkiintoinen ja Mad Max / Liikkuva linna -yhdistelmä toimii hauskasti. Visuaalisesti kyseessä on erittäin näyttävä filmi niin lavasteidensa kuin efektiensä puolesta. Nopeatempoisesti kulkeva tarina viihdyttää läpi kestonsa, vaikkei saa katsojaa välittämään hahmojen kohtaloista. Hester Shaw on kiinnostava päähenkilö ja Hera Hilmar suoriutuu pääroolista mainiosti, mutta muut näyttelijät eivät tee kovin ihmeellistä työtä. Hugo Weavingin pahis tuntuu sieluttomammalta versiolta The Matrixin (1999) agentti Smithistä. Stephen Langin Shrike-hahmo ei oikein tunnu kuuluvan mukaan leffaan, vaikka jollain tavalla ihan kiinnostava tyyppi onkin. Mortal Engines kallistuu siis keskinkertaisuuden suuntaan, eikä tämä todellakaan ole mikään uusi Taru sormusten herrasta, mutta itse viihdyin elokuvan parissa ja katsoisin mielelläni jatkoa - toivoen tietysti sen olevan laadukkaampi tarinaltaan ja hahmoiltaan. Jos fantasia uppoaa ja leffa vaikuttaa kiinnostavalta, menkää katsomaan Mortal Engines. Ei se maailmaa mullista, mutta IMAX-kankaalta katsottuna sen jättimäisyyttä on mukava ihailla. Visuaalisen hohtonsa leffa menettää varmasti kotona pienemmältä ruudulta katsottuna.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mortal Engines, 2018, Universal Pictures, Media Rights Capital, Scholastic Productions, Silvertongue Films, WingNut Films
