Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Arvostelu: Casino (1995)

CASINO

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Sharon Stone, Joe Pesci, James Woods, Don Rickles, Alan King, Kevin Pollak, L. Q. Jones, Dick Smothers, Frank Vincent, John Bloom, Pasquale Cajano, Melissa Prophet, Bill Allison, Vinny Vella ja Catherine Scorsese

Genre: rikos

Kesto: 2 tuntia 58 minuuttia

Ikäraja: 16

Casino perustuu Nicholas Pileggin tositapahtumakirjaan Casino: Love and Honor in Las Vegas. Rikosjournalisti Pileggi löysi vuonna 1980 raportin Las Vegas Sun -lehdestä rikollisjärjestöön linkittyneestä kasinoiden pyörittäjästä Frank "Lefty" Rosenthalista ja tämän stripparivaimosta Geri McGeestä ja ryhtyi siitä kiinnostuneena kirjoittamaan kirjaansa. Hän esitteli tapauksen ohjaaja Martin Scorseselle, jolle hän oli käsikirjoittanut rikoselokuvan Mafiaveljet (Goodfellas - 1990). Scorsese innostui ideasta ja pyysi Pileggiä työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Elokuva kuvattiin öisin Las Vegasin Riviera-kasinolla ja lopulta Casino sai maailmanensi-iltansa 14. marraskuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta, sekä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja Golden Globe -palkinnon. Itse olin tiennyt elokuvasta jo vuosia ja jopa omistanut sen useamman vuoden ajan, mutten ollut saanut aikaiseksi katsottua sitä. Nyt kun huomasin Casinon täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella elokuvan.

Mafiapomojen ryhmä ostaa kasinon Las Vegasista ja pistää huippuvedonvälittäjä Sam "Ace" Rosenthalin johtamaan paikkaa. Kasinon pyörittäminen muuttuu kuitenkin haasteeksi, kun Ace rakastuu prostituoituun Gingeriin ja kun Acen pitkäaikainen ystävä, temperamenttinen Nicky saapuu kuvioihin.

Casino oli ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron kahdeksas yhteistyöelokuva ja viimeinen kahteenkymmeneen vuoteen, kunnes Scorsese työsti vuonna 2015 komedialyhytelokuvan The Auditionin hotellikasino Studio Cityn mainostamiseksi. De Niro näyttelee Frank "Lefty" Rosenthaliin pohjautuvaa Sam "Ace" Rosenthalia, vedonvälittäjää, joka osuu aina arvauksissaan oikeaan ja on siten herättänyt mafian kiinnostuksen. Kun mafia ostaa kasinon lisätäkseen rahavirtaansa, Ace koetaan parhaaksi valinnaksi pyörittämään kasinon toimintaa. De Niro on tuttuun tapaansa väkevä roolissaan, kanavoiden paljon sitä samaa, mitä häneltä nähtiin jo viisi vuotta aiemmin ilmestyneessä Mafiaveljissä. Ace on mainio hahmo moniulotteisuudessaan. Hän on terävä ja suunnitelmallinen tyyppi bisnesmielessä, mutta kun kuvioihin saapuu nainen, johon mies iskee silmänsä, muuttuu Acen työ heti vaikeammaksi.

     Ja tuo nainenhan on Sharon Stonen näyttelemä Ginger, prostituoitu, joka rakastaa rahaa ja koruja, ja tykästyykin Aceen lähinnä siksi, että mies tarjoaa näitä hänelle. Stone voitti roolityöllään parhaan naispääosan Golden Globen ja oli ehdolla Oscarista, eikä ihme. Stone heittäytyy roolinsa vietäväksi ihailtavalla tavalla. Mahtava on kanssa myöskin Mafiaveljistä tuttu Joe Pesci, joka esittää Acen pitkäaikaista ystävää, erittäin helposti suuttuvaa ja väkivaltaan taipuvaa Nicky-gangsteria. Tämän kolmikon keskinäiset dynamiikat ovat erinomaisesti laadittuja, oli kyse sitten Acen ja Gingerin monivaiheisesta suhteesta tai Acen ja Nickyn vaikeasta ystävyydestä.

Casino osoittautui todella mainioksi, parhaimmillaan loistokkaaksi rikoselokuvaksi, joka on toisaalta kehujensa arvoinen, mutta jota katsoessa en voinut vähän väliä olla miettimättä, että Scorsese, De Niro, Pesci ja käsikirjoittaja Pileggi periaatteessa tekijät jo tämän viisi vuotta aiemmin Mafiaveljissä ja vieläpä väkevämmin. Casino on kuitenkin onneksi tarinaltaan tarpeeksi erilainen rikoskertomus, etteivät lukuisat samankaltaisuudet lopulta tee todellista hallaa leffalle. Jo itse kasino on miljöönä oivallisen erilainen ja alusta asti on kiehtovaa, sekä yllättävänkin viihdyttävää seurata, kuinka kasino toimii ja kuinka mafia sitä hyödyntää. Iso osa tästä tapahtuu kertojaäänen kautta, mitä virkaa niin Ace kuin Nickykin suorittavat. Välillä olisin kaivannut, että elokuva luottaisi enemmän käsikirjoittamisen ydinsääntöön "näytä, älä kerro", mutta sitten taas toisaalta näiden kahden miehen erilaiset perspektiivit ja asenteet luovat nokkelan replikoinnin kanssa todella hupaisaa kuunneltavaa. Scorsese ja Pileggi ovat tiedostaneet, kuinka absurdeja skenaarioita etenkin FBI:n ja mafian kissa-ja-hiiri -leikistä voi saada aikaan ja on yhä vain koomisempaa, mitä erilaisempia kikkoja FBI keksii saadakseen rikolliset nalkkiin ja mitä keinoja mafia hoksaa vältelläkseen vankilaa.

Kestoa Casinolla on paria minuuttia vaille kolme tuntia, mikä voi etukäteen kuulostaa hurjalta, mutta on pakko sanoa, että kesto on käytetty hyödyksi varsin napakasti. Etenkin ensimmäinen tunti kulkee kuin hujauksessa, mitä toki tukee se, että elokuva etenee tapahtumia varsin nopealla tahdilla. Mistään kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan paketti on ihailtavan taitavasti rakennettu. Tapahtumaketjun eskaloituminen vie hyvin mennessään ja julmaa väkivaltaa on ripoteltu sinne tänne, muistuttamaan mafian häikäilemättömyydestä tietyn lupsakkuudenkin keskellä. Elokuvan finaali kruunaa homman ja saa katsojan niin myhäilemään tyytyväisenä kuin ehkä harmittelemaankin joidenkin ratkaisujen takia.

Scorsesen rakentama ilmapiiri on kaikin puolin väkevä ja hänen ja Pileggin työstämä käsikirjoitus on pääasiassa mainio, etenkin dialoginsa puolesta. Ilmestyessään Casino teki muuten ennätyksen lausuttujen kirosanojen määrässä yhden elokuvan aikana; suuri osa näistä kuullaan Pescin esittämän Nickyn suusta. Teknisiltä ansioiltaankin Casino on vakuuttava. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja etenkin hahmoja pitkin kasinoa seuraavat otokset ovat komeaa katseltavaa. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeeraukset oivan rujot. Visuaalista ilmettä haittaavat oikeastaan vain useissa kuvissa ylivalottuneiksi jääneet vaaleat pinnat tai lamput. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu musiikkivalintoja myöten. Etenkin finaalia säestävä The Animalsin House of the Rising Sun on nappivalinta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Casino, 1995, Universal Pictures, Syalis DA, GGG, De Fina-Cappa, Légende Entreprises

Arvostelu: Nobody 2 (2025)

NOBODY 2

Ohjaus: Timo Tjahjanto

Pääosissa: Bob Odenkirk, Connie Nielsen, John Ortiz, Colin Hanks, Gage Munroe, Paisley Cadorath, Christopher Lloyd, Colin Salmon, Lucius Hoyos, RZA ja Sharon Stone

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Bob Odenkirkin tähdittämä toimintaelokuva Nobody (2021) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2024 ja nyt Nobody 2 on saapunut elokuvateattereihin myös Suomessa, toisin kuin suoraan kotikatseluun täällä julkaistu ykkösosa. Itse pidin ensimmäisestä elokuvasta ja olenkin odottanut jatkoa positiivisin fiiliksin. Kävin katsomassa Nobody 2:n heti sen ensi-iltapäivänä.

Vaimostaan ja lapsistaan etääntynyt Hutch Mansell päättää yrittää korjata asiat ja viedä perheensä lomalle vesipuisto Plummervilleen. Mies ei kuitenkaan voi luonnolleen mitään ja pian hän on napit vastakkain korruptoituneiden poliisien ja miljoonabisneksiä pyörittävien rikollisjengien kanssa.

Bob Odenkirk palaa rooliinsa Hutch Manselliksi, entiseksi palkkatappajaksi, joka yritti päästä ikävästä työstään eroon ja olla tuiki tavallinen perheenisä, mutta joka ryöstöyrityksen jälkeen ajautui takaisin pahoille teille ja toimiikin taas tappohommissa, maksaakseen aiheuttamansa monien kymmenien miljoonien velat. Vaikka Hutch onkin yhä hyvä työssään, on työ vallannut hänen elämänsä ja etäännyttänyt hänet vaimostaan Beccasta (Connie Nielsen) ja lapsistaan Bradysta (Gage Munroe) ja Sammysta (Paisley Cadorath). Kun mies hoksaa, että ero saattaa olla lähellä, hän päättää viedä perheensä lomareissulle Plummervillen vesipuistoon, mistä häneltä löytyy poikkeuksellisen mukavia lapsuudenmuistoja. Odenkirk on roolissaan jälleen karismaattinen, ollen uskottava niin huolehtivana perheenisänä kuin tehotappajana, jota eivät saadut nyrkiniskut juuri hetkauta. Nielsen, Munroe ja Cadorath ovat myös oivat rooleissaan, eikä pidä unohtaa Christopher Lloydia, joka on taas riemastuttava Hutchin veijarimaisena isänä Davidina.

     Elokuvassa nähdään myös Colin Salmon Hutchin työnantajana "Barberina", John Ortiz Plummervilleä pyörittävänä ja rikollisia bisneksiä siinä ohessa tekevänä Wyattina, Colin Hanks korruptoituneena seriffi Abelina, sekä Sharon Stone omaa rikosimperiumiaan johtavana Lendinana. Ortiz on oiva hieman pienemmän luokan tekijänä, josta löytyy samankaltaisuuksia Hutchin kanssa. Hanks onnistuu olemaan varsin vastenmielinen kyttäroolissaan ja Stone taas heittäytyy täysin överin sarjakuvamaiseksi pahikseksi.

Nobody 2 oli mielestäni jopa ensimmäistä elokuvaa viihdyttävämpi toimintakomedia. Kun ykkösleffassa käytettiin pidemmän aikaa Hutchin paluuseen ikävämpiin työtehtäviin, jatko-osassa elokuva voi pistää haisemaan heti. Tällä kertaa kyse on kuitenkin siitä, että kaiken aikaa töissä oleva Hutch haluaisi päästä hetkeksi lomalle ja samalla yrittää korjata välit perheensä kanssa. Vesipuisto on oiva miljöö tämänkertaiselle tapahtumaketjulle ja onkin kiinnostavaa seurata, kun Hutch ajautuu saman tien ongelmiin väärien tahojen kanssa, eikä aikaakaan, kun lomailu menee siihen, että mies yrittää suojella perhettään lähes kaikilta paikallisilta. Elokuva vieläpä kertoo kaiken tämän ilahduttavan napakasti, leffan kestäessä vain minuutin alle puolitoista tuntia!

Ykkösosan tapaan myös Nobody 2 on täynnä varsin julmaa väkivaltaa ja ihmisiä pistetäänkin hengiltä lyömällä, ampumalla, puukottamalla, potkimalla, räjäyttämällä, pilkkomalla, seivästämällä... Leffa on ajoittain mielikuvituksellinen siinä, miten hahmot tappavat toisiaan ja tästä saadaankin usein revittyä perin synkkää huumoria - etenkin finaalissa, kun vesipuisto muuttuu varsinaiseksi sotatantereeksi. Elokuvan aikana pääsee muutenkin naureskelemaan useasti, mutta löytyy siitä myös hieman syvällisempää teemaa. Hutch on huolissaan siitä, minkälaista esimerkkiä hän näyttää pojalleen Bradylle ja onko tämä väkivallan kierre jotain, mikä jatkuu katkeamatta isältä pojalle? Tätä heijastellaan myös vastapuolella, sillä myös rikollispomo Wyatt painii samanlaisten ajatusten kanssa. Onkin ironista, kun Hutch yrittää opettaa pojalleen, että konfliktit pitäisi ratkoa puhumalla, kun hän on itse poliisiasemalla hakattuaan muutaman äijän sairaalakuntoon.

Elokuvan on ohjannut indonesialainen Timo Tjahjanto, joka tekee Nobody 2:ssa Hollywood-debyyttinsä. Tjahjantolta löytyy kyllä silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän tekee pitkistä käsirysyistä ja ampumiskohtauksista todella mukaansatempaavia, unohtamatta leffasarjaan kuuluvaa tiettyä pilkettä silmäkulmasta. Derek Kolstadin ja Aaron Rabinin työstämä käsikirjoitus on toimiva ja siitä löytyy astetta enemmän sisältöä kuin monista muista toimintarainoista. Elokuva on myös osaavasti kuvattu ja kameraa pyöritellään kekseliäästi tappeluiden aikana. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset äityvät sopivan tylyiksi. Tietokonetehosteet kuten räjähdykset ovat kuitenkin paikoin silmiinpistävän keskeneräisen ja digitaalisen näköisiä, mutta äänimaailma puolestaan rymistelee menemään mainiosti. Dominic Lewisin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen, mutta leffaan on ujutettu tasaisin väliajoin vekkuleita biisivalintoja säestämään menoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nobody 2, 2025, Universal Pictures, 87North, Eighty Two Films, OPE Partners, Odenkirk Provissiero Entertainment

Arvostelu: Catwoman (2004)

CATWOMAN

Ohjaus: Pitof

Pääosissa: Halle Berry, Benjamin Bratt, Sharon Stone, Lambert Wilson, Alex Borstein, Frances Conroy, Michael Massee, Byron Mann ja Kim Smith

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Catwoman perustuu löyhästi DC Comicsin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1940. Batman - paluun (Batman Returns - 1992) ilmestyttyä Warner Bros. -studio alkoi kehitellä elokuvaa Michelle Pfeifferin esittämästä Catwomanista, jonka olisi ohjannut Tim Burton. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tahdilla ja niin Burton kuin Pfeiffer poistuivat elokuvasta. Ashley Judd pestattiin hetkellisesti päärooliin, kunnes hänkin jätti leffan. Kun Warner Bros. peruutti suunnittelemansa "Batman vs. Superman" -elokuvan, mikä yhtiöllä oli suunnitteilla vuodelle 2004, yhtiö päätti pistää Catwomanin pikavauhtia uuteen tuotantoon. Ohjaajaksi valikoitu ranskalainen erikoistehostetyöntekijä Jean-Christophe Comar, taiteilijanimeltään Pitof ja pääosaan palkattiin Halle Berry, joka hyväksyi roolin, kun hänen 007 - Kuolema saa odottaa -elokuvassa (Die Another Day - 2002) esittämänsä Jinx-hahmon soololeffa peruttiin. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2003 ja lopulta Catwoman sai maailmanensi-iltansa 19. heinäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli paha taloudellinen pettymys, joka sai lähes pelkkää negatiivista palautetta niin kriitikoilta kuin sarjakuvafaneilta. Elokuva sai seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naissivuosa, miessivuosa ja parivaljakko), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen ja naispääosan palkinnon, joista jälkimmäisen Halle Berry kävi jopa vastaanottamassa gaalassa. Vuosien varrella leffan maine on vain huonontunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista sarjakuva-adaptaatioista, sekä ylipäätään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Itse katsoin Catwomanin muutamaa vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja inhosin näkemääni. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Meikkifirman graafinen suunnittelija Patience Phillips saa tietää järkyttäviä paljastuksia työpaikkansa tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kissat herättävät Patiencen henkiin ja nainen huomaa saaneensa kissamaisia voimia ja päättää kostaa murhaajilleen alter egonaan Catwomanina.

Halle Berry nähdään elokuvan pääroolissa Catwomanina, eli Selina Kyl... ai, hän ei näyttelekään Selina Kyleä? Berry näytteleekin varta vasten elokuvaa varten luotua hahmoa, Patience Phillipsiä, meikkifirma Hedare Beautyn työntekijää, joka saa selville ikäviä salaisuuksia firman tuotteista, minkä takia hänet murhataan. Kun kissat herättävät Selinan, ei kun siis Patiencen henkiin, hän luo itselleen alter egon, Catwomanin ja hänestä muodostuu mestarivaras, jota alkaa jahtaamaan naamiosankari Batma... Siis mitä, eikö Batmankaan ole mukana? Eikä Patiencesta tule mestarivaras? Hän perii jonkin kissajumalan voimat ja ryhtyy jahtaamaan nimettömäksi jäävän kaupungin, todennäköisesti Don't-got-ham Cityn pahiksia? Viitsikö yksikään elokuvan tekijöistä avata ainuttakaan Catwomanin sisältävää sarjakuvaa leffaa tehdessään? Ei varmaan, sillä niin omille teilleen tämä adaptaatio lähtee. Sen lisäksi, että elokuvan Catwomanilla ei ole juuri mitään tekemistä alkuperäisen sarjakuva-Catwomanin kanssa, Berry on roolissaan huono, suorastaan kiusallinen. Kun Patience saa voimansa ja hän muuttuu kissamaiseksi niin aisteiltaan kuin käytökseltään, Berry ampuu roolinsa myötähäpeällisesti yli. Berry voitti täysin syystä roolistaan huonoimman naispääosan Razzien ja hän jopa kävi vastaanottamassa palkintonsa, mihin ei todellakaan ole moni "voittaja" suostunut. Jos Berryn näyttelijäsuorituksen seuraaminen tässä leffassa on vaivalloista puuhaa, on hänen Razzie-puheensa sen sijaan todella lystikäs. Berry nimittäin haukkuu siinä niin elokuvan, Warner Brosin, ohjaajan, managerinsa kuin myös kanssanäyttelijänsä. Hupaisan puheen voit käydä katsomassa tästä.

Elokuvassa nähdään myös Lambert Wilson Hedare Beautyn johtajana George Hedarena ja Sharon Stone tämän vaimona Laurelina, Alex Borstein Patiencen työkaverina Sallyna, Benjamin Bratt etsivä Tom Lonena, sekä Frances Conroy kissoista, niiden historiasta ja niihin liittyvistä myyteistä tietävänä Ophelia Powersina. Yksikään hahmoista ei ainakaan tietämäni mukaan perustu sarjakuviin. Wilson on aika tylsä katalan Hedaren osassa ja Stone on suorastaan nolo Laurelina, jonka motiivina toimii hänen vanhentumisensa. Borstein joutuu tuskailemaan todella rasittavan ja kiimaisen kaverihahmonsa kanssa, jonka lähes jokainen repliikki koskee miesten himoamista. Bratt on puinen poliisina ja Conroy on lähinnä tahattoman koominen, ottaessaan hupsun roolinsa turhankin vakavasti.

Valitettavasti kuluneet vuodet eivät ole tehneet Catwomanille kuin hallaa, eikä siitä yli vuosikymmenen tauon jälkeen uusintakatselulla löytynyt mitään väärinymmärrettyä teosta, joka ansaitsisi uuden mahdollisuuden. Kyseessä on kaikin puolin surkea raina, josta on todella vaikeaa keksiä mitään positiivista sanottavaa. Jos jo surkeat näyttelijäsuoritukset tai lähdemateriaalilleen suoranainen vittuilu elokuvantekijöiltä ei tuntunut vielä tarpeeksi luotaantyöntäviltä seikoilta, seuraavana ongelmana on käsikirjoitus. Sen lisäksi, että leffalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sarjakuvien kanssa, on sen tarina aikamoista roskaa. On päivänselvää, että tekstistä ovat vastanneet miehet, jotka on pistetty lyömään viisaat päänsä yhteen, että minkälaisesta supersankarielokuvasta naisyleisö voisi innostua? Niinpä elokuva pyöriikin katalan meikkifirman, ulkonäöstään liikaa välittävien pinnallisten pahisten ja miesjuorujen ympärillä. Miesyleisöä taas on yritetty kalastella pukemalla Halle Berry mahdollisimman paljastavasti. Siinä, missä Pfeifferin mustasta nahkasta valmistettu ja koko kehon peittämää Catwoman-asua pidetään ymmärrettävästi seksikkäänä, Berryn asussa on yritetty aivan liikaa ja lopputulos on vain mauton.

Elokuvan katselu vaatii pitkää pinnaa, sillä niin amatöörimäisen, välillä jopa raivostuttavan surkeasti kaikki tarjotaan näytölle. Tuskastuttavan pinnallinen tarina jättää täysin kylmäksi ja vaikka kestoa on vain tunti ja kolme varttia, ehtii aika käydä pitkäksi hieman vauhdikkaampienkin kohtausten aikana. Komediaosasto ei saa aikaan edes hymähdystä, mutta elokuvan monet cooleiksi tarkoitetut tahattoman koomiset jutut kirvoittavat kyllä katsojasta naurut. Patiencen ja etsivä Tomin välille luotu romanssi tuntuu väkinäiseltä, etenkin kun Berryn ja Brattin väliltä ei löydy ollenkaan kemiaa. Hahmojen välinen koripallomatsi koulun pihalla on niin myötähäpeällistä katsottavaa, että tekisi mieli kaivaa silmät päästä. Toimintakohtaukset taas ovat surkuhupaisaa seurattavaa pahasti vanhentuneiden tehosteiden, kehnojen stunttien ja tökerön teknisen toteutuksen takia. Loppuhuipennus on mitäänsanomaton, ratkaisu laimea ja kun lopputekstit rullaavat, ei voi muuta kuin pohtia, että miksi tähän tuli tuhlattua vajaat kaksi tuntia elämästä - omassa tapauksessani jo toistamiseen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Pitof... siis pelkkä Pitof. Ranskalainen erikoistehostetekijä sai jalkansa Hollywoodin oven väliin oltuaan mukana Alien - ylösnousemuksessa (Alien Resurrection - 1997). Pitof oli ohjannut ennen Catwomania vain yhden elokuvan ja sen jälkeenkin hän ohjasi yhden ainoan leffan. Pelkän Catwomanin perusteella elokuvaohjaus ei välttämättä ollut hänen juttunsa. Hän saa näyttelijät ampumaan yli, tekee ilmapiiristä tahattoman koomisen oudossa vakavuudessaan, eikä saa muutenkaan mitään irti konseptista. Asiaa ei auta useamman käsikirjoittajan laatima teksti, joka sai pidettyä sarjakuvista vain päähenkilön alter egon nimen. Catwoman ei ole edes hyvin kuvattu ja etenkin vauhdikkaammissa kohtauksissa kameratyöskentely muuttuu ihan ihme musiikkivideomaiseksi pelleilyksi. Asiaa ei auta kiihtyvä leikkaustahti, jossa osa kohtauksista äityy varsinaiseksi silpuksi. Valaisukaan ei ole kaksista. Sen lisäksi, että tekijät jättivät jokaisen yökohtauksen taustalle täysikuun, yhdessä kohtauksessa on merkittävää juonen kannalta, että Patience luo tietämättään seinälle varjon. Varjo ei kuitenkaan selity, sillä naisen toiselta puolelta ei loista valo, vaan hän seisoo toista seinää vasten. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta niin Catwomanin yliampuvasti seksiä tihkuva asu kuin Patiencen siviilielämän puvut ovat kaameat rievut. Erikoistehosteet ovat naurettavan kehnot, oli kyse sitten toimintakohtauksissa digiluomukseksi muuttuva Catwoman, joka pomppii seiniä pitkin kuin mikäkin videopelihahmo tai kaupunkikuvista, jotka ovat selvästi tietokoneella toteutettuja. Äänimaailma ei ole sen kummoisempi, eikä edes vuotta aiemmin Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) mahtavilla melodioilla taitojaan esitellyt säveltäjä Klaus Badelt saa mitään kiinnostavaa aikaiseksi musiikkirintamalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Catwoman, 2004, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Frantic Films, Maple Shade Films, Catwoman Films

Arvostelu: Basic Instinct - vaiston varassa (Basic Instinct - 1992)

BASIC INSTINCT - VAISTON VARASSA

BASIC INSTINCT

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Michael Douglas, Sharon Stone, George Dzundza, Jeanne Tripplehorn, Denis Arndt, Leilani Sarelle, Bruce A. Young, Chelcie Ross, Dorothy Malone, Wayne Knight, Stephen Tobolowsky ja Bill Cable
Genre: trilleri, erotiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Basic Instinct - vaiston varassa on Michael Douglasin ja Sharon Stonen tähdittämä eroottinen trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Joe Eszterhasin työstämästä käsikirjoituksesta, josta alkoi suuri tappelu studioiden kesken 1980-luvulla. Carolco Pictures onnistui nappaamaan tekstin itselleen ja ohjaajaksi valittiin Paul Verhoeven. Verhoeven halusi Eszterhasin tekstiin useita muutoksia, joihin tämä ei suostunut ja lopulta painostamisen jälkeen Eszterhas poistui projektista ja Verhoeven ryhtyi työstämään käsikirjoitusta uudestaan Gary Goldmanin kanssa. Jonkin ajan jälkeen ohjaaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että muutokset vain heikensivät filmiä ja hän palasi takaisin Eszterhasin alkuperäiseen tekstiin. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1991 ja lopulta Basic Instinct - vaiston varassa sai maailmanensi-iltansa 20. maaliskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva sai aluksi todella ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, sekä paljon suuttumusta ja jopa mielenosoituksia biseksuaalisen hahmon esittämisestä ja seksin, väkivallan ja tupakoinnin määrästä, leffa oli valtava menestys - jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi isoin hitti. Vuosien varrella elokuvan arvostus on noussut. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Basic Instinct - vaiston varassa, enkä tiennyt siitä mitään muuta kuin maailmankuulun vilautuskohtauksen, jota on viimeisen 30 vuoden aikana kopioitu ja parodioitu kymmeniä kertoja. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi vihdoin katsoa, mistä oikein on kyse?

Entinen rock-tähti Johnny Boz löytyy murhattuna ja tutkija Nick Curran ryhtyy selvittämään, kuka puukotti ex-muusikkoa jääpiikillä monia kertoja? Aluksi kaikki näyttäisi viittaavan Johnnyn rakastajattareen Catherine Tramelliin, mutta Nick alkaa epäillä hänen syyllisyyttään.

Michael Douglas näyttelee murhatutkija Nick Currania, joka ryhtyy selvittämään uutta tapausta, samalla kun hän yrittää toipua menneisyytensä aaveista, jotka saapuvat takaisin kummittelemaan. Douglas tulkitsee hyvin monisävyistä hahmoaan, joka ei todellakaan ole mikään puhtoinen ja rehti poliisimies, kun hänen hahmoaan ryhdytään avaamaan. Hahmo muuttuu kaiken aikaa kiinnostavammaksi ja paikoitellen voikin huomata tuumivansa, että voiko tässä edes olla Nickin puolella?

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Sharon Stone, joka näyttelee Johnny Bozin (Bill Cable) murhan pääepäiltyä, ex-rockstaran kirjailija-rakastajatarta Catherine Tramellia. Alunperin rooliin kyseltiin mm. Kim Basingeria, Julia Robertsia, Meg Ryania, Michelle Pfeifferia ja Demi Moorea, mutta jokainen heistä kieltäytyi. Stone halusi kuitenkin innokkaasti roolin ja lopulta saikin sen. Se into paistaa hänen roolityöstään, eikä ihme, että Stone sai Golden Globe -ehdokkuuden suorituksellaan. Hän on täydellinen valinta hahmojen himokkaat katseet itseensä kääntävän naisen osaan, eikä vain sen takia, että hän on erittäin kaunis. Catherinena Stone tuntuu omaavan juuri oikeanlaisen läsnäolon, jossa on jotain äärimmäisen viettelevää, viekasta ja karmivaa samanaikaisesti. Ei ole mikään ihme, että pian Nickiäkin alkaa kiinnostaa Catherine jo ihan muista syistä, vaikka samalla Nickistä näkee, että jokin Catherinessa arveluttaa suuresti. Douglasin ja Stonen kemiat iskevät todella hyvin yhteen.

     Lisäksi elokuvassa nähdään mm. George Dzundza Nickin työparina Gusina, Jeanne Tripplehorn Nickin terapeuttina ja on-off-rakastajana Beth Garnerina, Leilani Sarelle Catherinen rakastajattarena Roxina, Denis Arndt komisario Walkerina ja Chelcie Ross ylikomisario Talcottina. Kaikki näyttelijät suoriutuvat kunniakkaasti osistaan.

Kuten alussa kerroin, en tiennyt ennakkoon mitään muuta Basic Instinct - vaiston varassa -elokuvasta kuin sen kenties maailman kuuluisimman vilautuskohtauksen, jossa kesken kuulustelun Catherine ristii jalkansa. Siitä on tehty parodiaa ties missä aina Simpsoneista (The Simpsons - 1989-) ja Saturday Night Livestä (1975-) ihan kotimaiseen Marja Hintikka Live -ohjelmaan (2015-) asti. Vaikka huvittuneena odotinkin, missä asiayhteydessä tämä kohuttu ja VHS-julkaisujen myötä kovasti pausetettu kohtaus tulisi, yllätyin siitä, kuinka tiukasti sen ympärillä oleva filmi nappasi minut mukaansa. Kun kohtaus vihdoin tuli, olin jo ehtinyt unohtaa koko homman - erityisesti, koska siinä kohtaa on nähty jo niin paljon paljasta pintaa, että tämä vilautus tuntuu lähinnä pikkutuhmalta silmäniskulta. Jos en jotain todellakaan tiennyt ennakkoon, niin sitä, kuinka erotiikkapainotteinen filmi on kyseessä. On varmaan ihan hyvä, ettei tätä tullut koskaan ehdotettua perheen yhteiseen leffailtaan nuorempana.

Kun kyseessä on Paul Verhoevenin elokuva, saman ohjaajan joka teki mm. RoboCopin (1987) ja Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990), ei varmaan pitäisi tulla yllätyksenä, että leffa ei liiemmin jarruttele siinä, millaista materiaalia ruudulle tulee. Seksikohtaukset eivät paljoa peittele harrastajien vartaloita, eikä murhakohtauksissa erityisemmin säästellä raakuuksien näyttämistä. Verhoeven omaa kuitenkin tyyliä ja taitoa, eikä hän vain sorru shokeeraavalla kuvastolla mässäilyyn. Hänen kehittelemänsä tunnelma Basic Instinctissä on todella vangitseva. Stonen roolityön tavoin leffan henkikin on viettelevän vaarallinen. Siinä on jotain jännittävää, mutta samalla erittäin lumoavaa. Murhamysteeritarina rakentuu kutkuttavasti ja yhtä jännittävää on seurata pääparin lämpenemistä toisilleen. Henkilökuvauksena elokuva on myös erittäin mainio, eikä siitä sen kummemmin löydy selkeää hyvistä ja pahista. Paikoitellen tietty yliampuvuus ja teatraalisuus heikentää kokonaisuutta, mutta silti kyseessä on napakka paketti, mikä pitää tiukasti mukanaan läpi muutamia minuutteja päälle kahden tunnin kestonsa.

On hyvä, ettei Verhoeven lopulta lähtenytkään muokkaamaan käsikirjoitusta, sillä Joe Eszterhasin teksti toimii erittäin mainiosti. Tarina kulkee sujuvasti ja hahmoihin uppoudutaan hyvin, eikä Eszterhas lähde tekemään kenestäkään mitään puhdasta pulmusta. Myös teknisiltä ansioiltaan Basic Instinct - vaiston varassa on onnistunut. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu ja mukana on useita hetkiä, jolloin kamera joko kääntyy todella nopeasti ja sulavasti eri henkilöön tai sitten syväterävyyttä hyödynnetään veikeästi korostamaan puhujaa usean henkilön joukosta. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat pääsevät parissa kohtaa irrottelemaan aika rajujenkin näkyjen kanssa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jerry Goldsmithin musiikit ovat parin kohdan liiallista spektaakkelimaisuutta lukuun ottamatta erinomaiset.

Yhteenveto: Basic Instinct - vaiston varassa on erittäin hyvä trilleri, joka pitää sisällään varsin viettelevän ja jännittävän tunnelman. Murhatutkimus nappaa iskevästi mukaansa ja samalla leffa saa katsojan koukkuun myös erikoiseen romanttiseen ja eroottiseen puoleen. Paul Verhoevenin rakentama henki on pääasiassa onnistunut ja hän kuljettaa Joe Eszterhasin napakasti kirjoittamaa tarinaa taidokkaasti eteenpäin. Verhoeven ei pelkää näyttää hyvinkin ronskia kuvastoa, eikä filmiä todellakaan ole tarkoitettu herkemmille katsojille. Hahmot ovat oivallisen moniulotteisia, eikä tarinassa ole selkeitä hyviä ja pahoja tyyppejä. Michael Douglas ja Sharon Stone ovat nappivalinnat päärooleihin ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa. Elokuva on myös teknisesti mainio ja varsinkin kuvauksesta löytyy paljon tyylikkäitä tehokeinoja. Paikoitellen tietty ylidramaattisuus häiritsee, mutta muuten Basic Instinct - vaiston varassa on todella oivallinen jännäri, jonka katselua suosittelen - enkä ainoastaan sen legendaarisen vilautushetken takia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Basic Instinct, 1992, Carolco Pictures, Canal+

Arvostelu: Total Recall - unohda tai kuole (Total Recall - 1990)

TOTAL RECALL - UNOHDA TAI KUOLE

TOTAL RECALL

Ohjaus: Paul Verhoeven
Pääosissa: Arnold Schwarzenegger, Michael Ironside, Rachel Ticotin, Sharon Stone, Ronny Cox, Ray Baker, Mel Johnson Jr., Marshall Bell, Michael Champion, Rosemary Dunsmore, Robert Costanzo, Dean Norris ja Roy Brocksmith,
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 18

Total Recall - unohda tai kuole perustuu Philip K. Dickin lyhyttarinaan We Can Remember It for You Wholesale vuodelta 1966. Dan O'Bannon ja Ronald Shusett kiinnostuivat tarinasta ja ostivat sen elokuvaoikeudet Dickiltä. Kaksikko ei kuitenkaan saanut ideaa myytyä ja projekti jäikin pitkäksi aikaa tuotantohelvettiin, siirtyessään studiolta toiselle. 1980-luvun puolessa välissä tuottaja Dino De Laurentiis kiinnostui projektista ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Pääosaan kaavailtiin Richard Dreyfussia tai Patrick Swayzea, mutta projekti ei saanutkaan tuulta purjeisiinsa ja heidän suunnitelmansa jäi toteutumatta. Ohjaaja David Cronenberg sai käsikirjoituksen haltuunsa ja halusi tehdä elokuvan, mutta kun hänelle tuli erimielisyyksiä Shusettin kanssa, Cronenberg lopulta hylkäsi filmin. Kun De Laurentiisin tuottama scifileffa Dyyni (Dune - 1984) floppasi pahasti lippuluukuilla, hänen tuotantoyhtiönsä jäi pahaan paikkaan. Tässä kohtaa leffasta kiinnostunut näyttelijä Arnold Schwarzenegger tajusi tilaisuutensa tulleen. Hän ylipuhui Carolco-yhtiön hankkimaan tarinan elokuvaoikeudet ja De Laurentiis luopuikin niistä jopa 3 miljoonalla dollarilla. Schwarzenegger oli lumoutunut Paul Verhoevenin ohjaamasta RoboCopista (1987) ja suostuttelikin hänet ohjaamaan myös tämän leffan. Lopulta elokuvan kuvaukset saatiin vihdoin käynnistettyä ja Total Recall - unohda tai kuole sai maailmanensi-iltansa 31. toukokuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Tuotantokulut olivat vierähtäneet siihen aikaan niinkin hurjiin lukemiin, että kyseessä oli yksi siihen asti kalleimmista elokuvista, joten olikin tekijöiden onni, että filmi oli jättihitti. Leffa voitti myös monet kriitikot puolelleen, vaikka jotkut kritisoivat elokuvan väkivallan määrää. Lisäksi elokuva oli ehdolla kolmesta Oscar-palkinnosta (paras äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Total Recallin ensimmäistä kertaa noin kymmenen vuotta sitten, kun sain sen isältäni lahjaksi. Siihen aikaan en kuitenkaan erityisemmin välittänyt leffasta, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Vuosien varrella olen alkanut pohtimaan uusintakatselun mahdollisuutta ja kun huomasin, että elokuva täyttää nyt 30 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika pistää idea toteutukseen.

Arkeensa tylsistynyt ja Marsista uneksiva Quaid päättää kokeilla Rekall-nimistä yritystä, jolta voi ostaa erilaisia elämysmatkoja, mitkä tapahtuvat mielen sisällä. Prosessi menee kuitenkin pieleen ja Quaid huomaa joutuneensa pinteeseen, kun häntä luullaan vakoojaksi ja hänet yritetään tappaa. Tästä lähtee hurja pakomatka, samalla kun Quaid yrittää selvittää, mistä koko hommassa on oikeasti kyse?

Pääroolissa Douglas Quaidina nähdään tosiaan hauiksiaan pullisteleva äijien äijä, Arnold Schwarzenegger. Quaid on täysin tavallinen rakennustyöläinen, joka viettää päivänsä poraten maata lihakset täristen ja hiestä kimmeltäen... vai onko hän sittenkään? Juuri sitä Quaid lähteekin selvittämään, kun hänen visiittinsä Rekalliin ei suju toivotulla tavalla. On erittäin mielenkiintoista seurata Quaidin matkaa, kun hän alkaa vähitellen yhdistelemään palasia toisiinsa ja saamaan selvää kaikesta. Matkan varrella hänestä muodostuu tietty aikamoinen toimintasankari ja siihen hommaanhan Arska on luotu. Schwarzenegger on täysin elementissään läpi leffan; näyttäessään siistiltä aseen kanssa, yrittäessään näytellä vakuuttavasti ja kailottaessaan sellaista älämölöä ettei mitään rajaa. Muutamat "ÄÖÄÖÄÖÄÖÄÄ!" -huudot Schwarzenegger ampuu pahasti yli, mutta muuten hän on heikkouksineenkin nappivalinta päärooliin.

Tarinan roistot ovat Marsia johtavan Järjestön jäseniä, joita pomottaa mies nimeltä Vilos Cohaagen (Ronny Cox). Cohaagenilla on oma kiero juonensa ja Cox sopii passelisti pääpirun osaan, mutta hahmo jää auttamattomasti hänen tärkeimmän kätyrinsä, Quaidia jahtaavan Richterin (Michael Ironside) varjoon. Richter on häijy tapaus, joka luo oivallisesti jatkuvia uhkatilanteita. Richterin apuna häärää Helm (Michael Champion), joka pääsee myös pari kertaa toimivasti esille. Ironside on erinomainen roiston osassa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quaidin vaimo Lori (Sharon Stone), Rekallilla työskentelevät Bob McClane (Ray Baker), sekä tohtorit Renata Lull (Rosemary Dunsmore) ja Edgemar (Roy Brocksmith), veikeä taksikuski Benny (Mel Johnson Jr.), salaperäinen Melina (Rachel Ticotin) ja Kuato, mutantti, joka johtaa Marsin vastarintaliikettä Järjestöä vastaan. Sivuhahmoistakin löytyy kiinnostavia tapauksia ja esimerkiksi Stone onnistuu yllättävänkin hyvin osassaan. Johnson Jr. tuo lisähuumoria mukaan, vaikka hänessä on myös ärsyttäväksi muuttumisen riski.

Vaikka toisellakin katselukerralla löysin elokuvasta pieniä asioita ja hölmöyksiä, mitkä häiritsivät hieman katselukokemusta, oli selvää, etten ollut vielä aikoinaan valmis katsomaan tätä leffaa. Näin kymmenisen vuotta vanhempana on helppo todeta, että Total Recall - unohda tai kuole on loistava scifitoimintaseikkailu, eikä ole mikään ihme, että tätä pidetään korkeassa arvossa yhä tänäkin päivänä. Kyseessä on todella vangitseva ja jännittävä kokemus, joka esittelee alussa taidokkaasti hahmonsa ja kiehtovan tulevaisuudenkuvansa, ja heittää katsojan sitten vauhdikkaalle matkalle Arskan kanssa. Leffasta ei tylsää hetkeä löydy, sillä jahdin takia tarina on jatkuvassa liikkeessä. Jos Quaid ei saa kunnon hengähdystaukoa, on osuvaa, ettei katsojakaan voi saada. Tarina on rytmitetty erinomaisesti ja se tarjoaa vähän väliä hienosti uusia puolia, kuten mutantit, joiden ansiosta mielenkiinto säilyy loppuun saakka.

Kyseessä on myös äärimmäisen viihdyttävä paketti alusta loppuun. Schwarzenegger pääsee heittelemään vitsejä useaan otteeseen ja hänen hahmonsa keksii tietty lähes joka kerta jotain nokkelaa sanottavaa tappaessaan jonkun. Tappamista elokuvasta nimittäin löytyy, eikä siinä säästellä katsojaa. Monien muiden vanhempien filmien, kuten Terminator - tuhoajan (The Terminator - 1984) ja Predator - saalistajan (Predator - 1987) tiputtaessa ikärajaansa vuosien varrella, Total Recall - unohda tai kuole on ymmärrettävästi edelleen kielletty alle 18-vuotiailta. Kyseessä on todella brutaali filmi, missä veri roiskuu oikein kunnolla, kun tulitus alkaa. Ammuskelun tarjoama roiske on kuitenkin vielä jokseenkin kesyä verrattuna muutamiin muihin kuolemiin, jotka herättävät väkisinkin ikävän tunteen katsojassa. Väkivallan ollessa näin yliampuvaa, Schwarzeneggerin hassu huutokin alkaa kuulostaa normaalilta.

Nämä mainitsemani kehut johtavat kuitenkin vasta todella mainioon ja viihdyttävään toimintaseikkailuun, enkä ole vielä päässyt siihen, mikä tekee Total Recallista oikeasti hienon teoksen. Kyseessä ei nimittäin todellakaan ole mikään aivoton räiskintäpätkä, missä käydään vähän pyörähtämässä toisella planeetalla, vaan elokuva on yllättävänkin syvällinen tapaus. Läpi leffan katsoja nimittäin pohtii, tapahtuuko tämä kaikki oikeasti Quaidille, vai onko tämä pelkkä Rekallin tarjoama elämysmatka? Parasta elokuvassa on, että tämä jätetään täysin auki ja mukaan vain ripotellaan vihjeitä, jotka tukisivat kumpaakin teoriaa. Yliampuva väkivaltaisuus, huvittavat "one-linerit" tai edes kolmirintainen nainen eivät ole vielä tarpeeksi, jotta tämä elokuva jäisi vahvasti ihmisten mieleen. Elokuvan syvällisempi pohdiskelu saavat ihmiset väittelemään leffasta yhä tänäkin päivänä ja siksi Total Recall - unohda tai kuole on niin fantastinen teos.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Paul Verhoeven, jonka kädenjälki näkyy vahvasti leffassa. Hänen tulevaisuudenkuvansa tuo helposti mieleen hänen edeltävän scifitoimintateoksen, RoboCopin, mutta vielä pidemmälle vietynä. Lisäksi RoboCopin tavoin veri kyllä roiskahtelee, eikä sivullisten kohtaloista liiemmin välitetä. Kaiken ennakkosotkun jälkeen käsikirjoittajiksi on merkitty O'Bannon ja Shusett, sekä heidän lisäksi Gary Goldman. Alkuperäisen kaksikon luoma pohja ja Goldmanin työstämät viimeistelyt ovat johtaneet todella napakkaan pakettiin ja he ovat saaneet jopa lähes kaikki huulenheitot toimimaan. Visuaalinen ilme on kohdallaan ja esimerkiksi Marsin yksityiskohtaiset pienoismallit ja likaiset lavasteet näyttävät upeilta yhä tänä päivänä. Elokuvaa varten on nähty paljon vaivaa, jotta sen maailmasta on saatu mukaansatempaava ja kova työ johtaa erinomaiseen lopputulokseen. Vanhoja tulevaisuusleffoja on aina hauska katsoa, sillä on kiehtovaa nähdä, kuinka joissain asioissa teknologia on edistynyt huomattavasti, kun taas toisista asioista vielä haaveillaan. Mutanttien maskeeraus ja nukeilla toteutetut osat ovat tyylikkäät, vaikka niistä paistaa läpi pientä kumisuutta Blu-raylla katsottuna. Lisäksi mukana on pari kohtaa, kuten erään naamion riisuminen, joita ajan hammas on nakertanut oikein vimmalla, mutta ne antaa kyllä anteeksi. Total Recall - unohda tai kuole on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu kasaan. Marsin punainen värimaailma luo omaa mystisyyttä mukaan. Ääniefektit ovat pääasiassa toimivat, vaikkakin lyöntien yliampuvat kumahdukset aiheuttavat huvitusta. Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit ovat fantastiset ja tuovat oman hienon lisänsä kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Total Recall - unohda tai kuole on erinomainen tieteisseikkailu. Jo elokuvan vauhdikkaan mukaansatempaava tarina, brutaalit toimintakohtaukset ja mahtava Arnold Schwarzenegger saavat leffan toimimaan, mutta filmin hienous syntyy sen syvällisemmästä puolesta. Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti vai ei? Pohdiskelu nostaa leffan uudelle tasolle ja siellä se voi pistää haisemaan oikein tosissaan. Taistelut todella ovat väkivaltaisia, eikä ohjaaja Paul Verhoevenia kiinnosta tälläkään kertaa säästellä katsojaa. Kertomuksesta löytyy voimaa ja Schwarzenegger on sen voiman ruumiillistuma. Vaikka ajan hammas onkin nakerrellut leffaa, on Total Recall - unohda tai kuole edelleen vaikuttava scifitoimintaelokuva. Elokuva tarjoaa paljon niin tieteisleffojen kuin toimintafilmien ystäville, joten jos näet itsesi jommassa kummassa porukassa (tai olet Schwarzeneggerin suuri fani), etkä ole tätä elokuvaa vielä nähnyt, niin suosittelen katsomaan. Ja vaikka olisit elokuvan jo nähnyt montakin kertaa, on 30-vuotissyntymäpäivä hyvä syy pistää Total Recall - unohda tai kuole pyörimään jälleen kerran!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Total Recall, 1990, Carolco Pictures, Carolco International N.V.