Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Kotiapulainen (The Housemaid - 2025) - elokuva-arvostelu

KOTIAPULAINEN

THE HOUSEMAID

Ohjaus: Paul Feig

Näyttelijät: Sydney Sweeney, Amanda Seyfried, Brandon Sklenar, Indiana Elle, Michele Morrone, Elizabeth Perkins, Megan Ferguson, Ellen Tamaki ja Alexandra Seal

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

The Housemaid, eli suomalaisittain Kotiapulainen perustuu Freida McFaddenin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Hidden Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvasovitusta. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Kotiapulainen on saapunut myös Suomen teattereihin, leffan saatua ensi-iltansa maailmalla jo joulukuussa. Itse en ole lukenut McFaddenin kirjaa, mutta kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mysteerisen julisteen. Kävinkin uteliaana katsomassa Kotiapulaisen sen ennakkonäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Menneisyyttään salaileva Millie Calloway saa työpaikan rikkaan Winchesterin perheen kotiapulaisena ja huomaa pian, ettei mikään ole sitä miltä aluksi näyttää...

Sydney Sweeney näyttelee Millie Callowayta, nuorta naista, jolla menee elämässä kehnosti, hänen menneisyytensä aiheuttaman varjon takia. Millie toivoo voivansa aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä ja tilaisuus siihen vaikuttaa saapuneen, kun hän saa pestin rikkaiden Winchesterien kotiapulaisena. Millie on kiinnostava hahmo, josta löytyy oivaa syvyyttä, kun hänen menneisyyttään ryhdytään avaamaan elokuvan edetessä. Sweeney sopii passelisti osaansa, kun hän tulkitsee hahmonsa kokemaa muutosta tapahtumaketjun eskaloituessa.

     Millien uudet työnantajat taas ovat rikkaan perheen poika Andrew Winchester (Brandon Sklenar) ja hänen vaimonsa Nina (Amanda Seyfried), joilla on balettia harrastava tytär Cece (Indiana Elle). Lisäksi 365 päivää -kakkatrilogiasta (365 dni - 2020-2022) tuttu Michele Morrone esittää perheen hämärää puutarhuria Enzoa ja Elizabeth Perkins nähdään Winchesterin perheen matriarkkana, Andrew'n tiukkana äitinä Evelyninä. Lukuun ottamatta mitäänsanomattoman hahmonsa kanssa tyhjän päälle jäävää Morronea, sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Elokuvan todellinen tähti on Seyfried, joka on aidosti karmiva, hänen esittäessä Nina-hahmonsa villisti ailahtelevia mielialoja taitavasti. Myös Perkins herkuttelee varakkaana ja oman arvonsa hyvin tietävänä rouvana.

Kotiapulainen osoittautui oikein kelvolliseksi trilleriksi, jossa olisi ainesta erittäin hyväksikin elokuvaksi tietyin parannuksin. Tarina sisältää periaatteessa hyvät käänteet ja uskoisin, että etenkin kirjaa lukiessa näiden hahmojen salaisuuksien avautumista on herkullista seurata. Elokuva jättää vihjeet paljastuksista turhan näkyville, minkä lisäksi leffa syöttää katsojan verkkokalvoille etenkin alussa liian alleviivaavia viittauksia siitä, mitä tuleman pitää. Ja kun lähdemateriaalina on toiminut TikTokissa suurta suosiota kerännyt kirja, on sen elokuvasovitus myös tehty pitäen mielessä se, että yleisön täytyy pystyä seuraamaan sen mutkia matkassa, vaikka samalla räpläisikin puhelintaan. Hahmot laitetaan selittämään liikoja, kun etenkin leffan vahvimmat käänteet olisi voitu tarjota elokuvamaailmassa tärkeimpään tehokeinoon, eli toki kuvakerrontaan nojaten.

Vaikka leffa onkin hieman tyhmennetysti kirjoitettu ja paikoin tahattoman huvittava, yllätyin silti, kuinka sujuvasti viihdyin Kotiapulaisen parissa. On heti mielenkiintoista hypätä Millien kanssa hommiin Winchesterien kotona, etenkin kun on saman tien selvää, että jokin tässä huushollissa on vinksallaan. Leffassa on toimiva jännite vireillä kaiken aikaa ja on kiinnostavaa selvittää, mitä jokaisen hahmon taustalla piilee. Kaikki salailevat jotain ja elokuva pääsee tosissaan vauhtiin, kun nämä salaisuudet alkavat paljastua. Vähän päälle parin tunnin kesto kulkee pääasiassa nopeasti, sillä tiettyine kömpelyyksineenkin tähän jännitysnäytelmään uppoutuu kuin vaivihkaa. Kotiapulainen-kirja on saanut jo pari jatko-osaa, enkä ihmettele, jos niistäkin päätetään tehdä filmatisointeja. Enkä myöskään pistä vastaan, vaan katson ihan sujuvasti toisenkin leffan.

Elokuvan on ohjannut lähinnä komedioista tunnettu Paul Feig, jonka ura on ollut varsin ailahteleva. Mielestäni Kotiapulainen on kuitenkin tasokkaampi jännäri herralta kuin hänen aiempi yrityksensä genren parissa, Missä on Emily? (A Simple Favor - 2018). Rebecca Sonnenshinen käsikirjoitus on pääasiassa toimiva, joskin se voisi luottaa enemmän katsojan hoksottimiin. Teknisesti Kotiapulainen on mainio. Se on hyvin kuvattu, osaavasti leikattu ja onnistuneesti valaistu. Lavasteet ovat komeat ja maskeeraus äityy yllättävänkin veriseksi tarpeen vaatiessa. Äänimaailma on oivallinen Theodore Shapiron tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Housemaid, Yhdysvallat, 2025, Lionsgate, Hidden Pictures, Pretty Dangerous Pictures

Arvostelu: Immaculate - Tahraton (Immaculate - 2024)

IMMACULATE - TAHRATON

IMMACULATE

Ohjaus: Michael Mohan

Pääosissa: Sydney Sweeney, Álvaro Morte, Dora Romano, Benedetta Porcaroli, Giorgio Colangeli, Giulia Heathfield Di Renzi, Simona Tabasco, Giampiero Judica ja Giuseppe Lo Piccolo

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Immaculate - Tahraton on Sydney Sweeneyn tähdittämä kauhuelokuva. Elokuvan teko alkoi jo yli kymmenen vuotta sitten, kun Andrew Label työsti sen käsikirjoituksen. Sweeney nappasi pääroolin, mutta leffa jäi tuotantohelvettiin, eikä yksikään yhtiö ollut valmis rahoittamaan sitä. Kun Sweeney nousi kuuluisaksi Euphoria-sarjan (2019-) kautta, hän hankki elokuvan oikeudet ja ryhtyi itse tuottamaan sitä. Tehdessään The Voyeurs -elokuvaa (2021), Sweeney pyysi ohjaaja Michael Mohania tekemään Immaculaten, johon ohjaaja suostui. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja nyt Immaculate - Tahraton on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, kun kuulin siitä ja kävinkin katsomassa leffan heti sen ensi-iltapäivänä.

Sisar Cecilia matkustaa Italiaan, toimiakseen nunnana paikallisessa luostarissa. Siellä hänelle lankeaa kannettavaksi hurja taakka, joka mullistaa niin Cecilian elämän kuin luostarin toiminnan.

Euphorian ja hittikomedia Anyone But Youn (2023) myötä Sydney Sweeney on tehnyt nousua yhdeksi Hollywoodin tämän hetken merkittävimmistä nuorista näyttelijöistä. Immaculate - Tahrattomassa Sweeney nähdään sisar Ceciliana, roolissa, joka olisi ollut yksi naisen ensimmäisistä, jos elokuva olisi tehty heti silloin, kun Sweeney sai roolin. Sweeneyllä itsellä on selvästi ollut suuri palo leffaa kohtaan, sillä juuri hän varmisti lopulta, että se tehtiin, leffan pyörittyä useita vuosia tuotantohelvetissä. Palo elokuvaa kohtaan näkyy myös hänen roolisuorituksestaan. Sweeney on aluksi ihan hyvä, esittäessään kilttiä uskovaista nuorta, mutta hänen työnsä vain paranee leffan edetessä. Loppupäässä Sweeney vetää homman niin intensiiviseksi, ettei voi kuin ihailla hänen hurjaa antaumustaan.

     Elokuvassa nähdään myös Rahapaja-sarjasta (La casa de papel - 2017-2021) tuttu Álvaro Morte isä Tedeschinä, Dora Romano luostarin abbedissana, Giorgio Colangeli kardinaali Merolana, sekä Benedetta Porcaroli, Giulia Heathfield Di Renzi ja Simona Tabasco luostarin muina sisarina, Gweninä, Isabellenä ja Maryna. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan, joskin vain Morte pääsee irrottelemaan enemmän osassaan.

Tässä kohtaa on pakko nostaa kissa pöydälle ja puhua siitä, kuinka samanlaisia elokuvia Immaculate - Tahraton ja kuukausi sitten julkaistu kauhuklassikko Ennustuksen (The Omen - 1976) esiosa The First Omen (2024) ovat. Näiden kahden leffan välillä on niin paljon samankaltaisuuksia, että jossain kohtaa en voinut olla kohottelematta kulmiani. Kun Immaculaten päätyttyä tutkin enemmän sen pitkää tuotantoprosessia, en myöskään voinut olla miettimättä, että ehkä joku The First Omenin tekijöistä pääsi lukemaan Immaculaten käsikirjoituksen ja lainaili siitä runsaasti omaa projektiaan varten. Niin tai näin, näistä kahdesta nunnakauhuleffasta pidin ehdottomasti Immaculatesta enemmän, eritoten siksi, että tässä kyse on täysin omasta jutustaan, kun taas The First Omen rahasti hävyttömästi rakastetun kauhuklassikon nimissä, ymmärtämättä lähdemateriaaliaan lainkaan.

Vaikka näistä kahdesta Immaculate - Tahraton on mielestäni parempi, ei se omillaan silti ole kuin vain aika keskiverto kauhuraina. Elokuvan ensimmäinen tunti on ihan kiinnostava, mutta ei järin jännittävä. Kauhukohtauksia on harvassa ja nekin rakentuvat lähinnä laiskoihin, koviin ääniin perustuviin äkkisäikyttelyihin. On hiipimistä synkässä luostarissa pelkässä kynttilänvalossa, karmivia siluetteja pimeydessä ja kaikkia muita kliseitä, jotka ovat olleet viime vuosina reippaasti esillä. Leffaa tahraakin hieman se, että niiden vuosien aikana, kun elokuva roikkui löysässä hirressä vailla rahoitusta, on ilmestynyt kosolti vastaavia nunnakauhuiluja. Immaculate - Tahraton lähteekin käyntiin vasta viimeisellä kolmanneksellaan, joka on aidosti efektiivinen ja aika groteskikin. Jos leffa on muuten tuntunut unohdettavalta kertakäyttökamalta, elokuvan viimeiset minuutit jämähtävät taatusti mieleen.

Sweeney itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Michael Mohanin, työskenneltyään miehen kanssa The Voyeurs -jännärissä. Mohanin työ on tarpeeksi toimivaa, mutta hän olisi voinut hypätä reippaammin sinne syvempään päätyyn, sillä nyt pitkä lämmittely tuntuu lähinnä nähtyjen juttujen liialta toistolta. Andrew Lobelin kymmenisen vuotta vanha käsikirjoitus on muutamine hölmöine juttuineenkin menevä ja se tuntuu karmivan ajankohtaiselta teemoillaan siitä, kuinka maailma tuntuu jälleen olevan menossa kohti sitä, että miehet kontrolloivat naisten kehoja. Visuaalisesti Immaculate - Tahraton on parhaimmillaan todella tyylikäs. Se on hienosti kuvattu ja etenkin pitkät, viipyilevät otokset ovat hienoa seurattavaa. Valaisukin on mainiota, varsinkin loppuhuipennuksessa. Lavasteet ovat hienot, asut oivat ja maskeeraukset äityvät välillä todella raaoiksi. Will Batesin säveltämät musiikit eivät jää millään lailla mieleen, mutta tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Immaculate, 2024, Black Bear, Fifty-Fifty Films

Arvostelu: Madame Web (2024)

MADAME WEB

Ohjaus: S. J. Clarkson

Pääosissa: Dakota Johnson, Celeste O'Connor, Sydney Sweeney, Isabela Merced, Tahar Rahim, Adam Scott, Zosia Mamet, Mike Epps, Emma Roberts ja Kerry Bishé

Genre: jännitys, draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Madame Web perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1980. 2010-luvun lopulla Marvelin hittihahmo Spider-Manin elokuvaoikeudet omistava Sony-yhtiö ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin pahiksista ja muista sivuhahmoista. Ensin tulivat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja sitten murskavastaanoton saanut Morbius (2022). Seuraavaksi Sony alkoi kehitellä elokuvaa Madame Webistä ja pestasi Morbiuksen käsikirjoituskaksikko Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Madame Web on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole pitänyt yhtään Sonyn uusista Spider-Man -aiheisista elokuvista ilman itse Spider-Mania. Madame Webin traileri ei voittanut minua puolelleen ja elokuvan saamat ennakkohaukut vain laskivat vähäisiä odotuksiani. Kävin silti katsomassa Madame Webin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Ensihoitaja Cassandra Webb huomaa omaavansa kyvyn nähdä väläyksiä tulevaisuudesta ja päätyy auttamaan kolmea teinityttöä, nähtyään näyn, jossa hämähäkkiasuinen mies yrittää tappaa heidät.

Madame Webin pääroolissa Cassandra "Cassie" Webbinä nähdään Dakota Johnson. Fifty Shades -elokuvien (2015-2018) jälkeen Johnson on viittaillut osaavansa näytellä muun muassa Suspiria-uudelleenfilmatisoinnissa (2018), Bad Times at the El Royalessa (2018) ja liian pienelle huomiolle jääneessä The Peanut Butter Falconissa (2019), mutta Madame Web osoittaa taas, ettei Johnson osaa kantaa elokuvaa pääosassa. Johnson on kiusallisen puinen Cassiena, jonka hahmoon toki pitkään kuuluukin tietty jäykkyys. Kuitenkin kun Cassie alkaa lämmetä muille ihmisille ja kiinnostuu voimistaan, Johnson ei vieläkään pääse vakuuttamaan. Joka toisessa kohtauksessa hän joko alisuoriutuu tai ylinäyttelee. Johnson tuntuu kummalliselta valinnalta myös siksi, että sarjakuvista tuttu Madame Webhän on iäkäs, sokea ja halvaantunut naismutantti. Sonyllä ei ole oikeuksia mutantteihin, joten hahmon voimat täytyy selittää toista kautta (tietty hämähäkeillä) ja koska vaikkapa mielestäni rooliin oikein passelisti sopiva Jamie Lee Curtis ei taida olla tarpeeksi "mediaseksikäs" nuorisolle suunnatun supersankarirainan keulakuvaksi, Johnson on koettu hyväksi valinnaksi.

     Selvänäkijän kykyjä omaava Cassie päätyy auttamaan teinityttökolmikkoa, Juliaa (Sydney Sweeney), Mattieta (Celeste O'Connor) ja Anyaa (Isabela Merced), nähdessään näyn, että näiden elämät ovat vaakalaudalla. Julia, Mattie ja Anya jäävät harmillisen latteiksi käveleviksi stereotypioiksi. Yksi on kiltti tyttö, yksi tuhma tyttö ja yksi jotain siltä väliltä. O'Connor on lähinnä ärsyttävä osassaan, Merced ei vakuuta omassa roolissaan ja yleensä mainio Sweeneykin tuntuu täysin väärältä valinnalta kiltiksi ja ujoksi koulutytöksi. Asiaa ei auta, ettei Johnsonilta, Sweeneyltä, O'Connorilta ja Mercediltä löydy oikein mitään ruutukemiaa keskenään.

Vastaansa nämä naiset saavat Spider-Manin asua muistuttavaan pukuun sonnustautuvan Ezekiel Simsin (Tahar Rahim), joka on yksi surkeimmista sarjisleffapahiksista aikoihin. Ezekiel se vasta jääkin yksiulotteiseksi ja tylsäksi, vaikka hahmossa olisi potentiaalia. On kiinnostava ajatus, että niin päähenkilö kuin pahis yrittävät molemmat estää jotain tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaa näihin kolmeen teinityttöön liittyen, mutta toteutus ontuu. Rahimin roolisuorituksesta ei juuri kehuttavaa löydy, mutta ongelma on myös siinä, kuinka ulkopuoliset asiat vaikuttavat. Hahmoon on selvästi haluttu tehdä muutoksia jälkikäteen, sillä suuri osa hänen repliikeistään on nauhoitettu uusiksi jälkituotannossa. Tarkat katsojat voivat huomata, että kun Ezekiel puhuu, hän on yleensä joko selin kameraan tai hänen suunsa liikkeet eivät vastaa lausuttuja vuorosanoja. Lisäksi äänityksestä voi kuulla, että puhe on nauhoitettu eri tilassa kuin muut.

Madame Web ei ollut mielestäni niin huono kuin etukäteen pelkäsin, mutta ei se hyväkään elokuva ole. Elokuvassa olisi potentiaalinsa, mutta kaikki jää käyttämättä. Elokuvan kiinnostavin seikka on, kuinka valtavan erilainen se on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin Marvel-sarjakuviin perustuviin leffoihin. Kyseessä on enemmänkin Final Destination -elokuvia (2000-) muistuttava jännärintapainen, jossa päähenkilö näkee näyn kuolemista ja estää mahdolliset uhrit, jotka saavat sitten kaikki "kuoleman" peräänsä. Sekaan on mahtunut jopa kohtaus, jossa ajetaan tukkirekan takana. Jos siis odotit näkeväsi, kuinka Madame Web ja kolme Spider-Womania mätkivät yhdessä pahista turpaan ja pelastavat maailman, vastassa on karvas pettymys. Mitään supersankarointia ei juuri nähdä ja toimintaakin on todella vähän. Ja sekin vähä on todella latteaa. Loppuhuipennus on lähinnä tylsää taustakankaan edessä heilumista ja Pepsin mainostamista.

Venomien ja Morbiuksen jälkeen osaa jo odottaa, että Madame Web tuskin on erityisen laadukas teos - etenkin kun käsikirjoitusosastolla on häärännyt samoja tyyppejä kuin surkeassa Morbiuksessa. Kun odotukset ovat näin alhaiset, ei elokuvan katselu aiheuttanut samanlaista ärtymystä. Loppujen lopuksi Madame Web vain on. Se on kömpelö studioräpellys vailla erityistä visiota. Turhautuminen syntyy lähinnä siitä, ettei Sony tunnu oppivan virheistään. Morbius oli jättifloppi ja niin myös Madame Web tulee luultavasti olemaan. Tänä vuonna olisi tulossa vielä Venom 3 (2024) ja Kraven the Hunter (2024). Intoa ja rakkautta näitä hahmoja kohtaan ei tunnu löytyvän, ainoastaan intoa ja rakkautta niihin rahoihin, mitä hahmoilla voisi tienata. Mutta jos nimekkäämmätkään supersankarit eivät enää takaa jättimenestystä lippuluukuilla, onko Sonyn kauaa enää järkeä yrittää rahastaa Spider-Manin sivuhahmoilla? Madame Webin lopuksi vihjaillaan mahdollisesta jatko-osasta, mutta epäilen sellaisen tapahtuvan. Eipä elokuva juuri tee työtään selittääkseen edes sitä, kuinka hahmot ovat viimeisessä kuvassa siinä pisteessä, missä heidät nähdään.

Madame Webin ohjauksesta vastaa elokuvadebyyttinsä tekevä S. J. Clarkson, jonka työ Marvelin aluksi mahtavan Jessica Jones -sarjan (2015-2019) parissa auttoi häntä saamaan pestin. Clarksonin ensikertalaisuus näkyy, mutta samalla näkyy myös studion häirintä. Vaikka leffa erottuukin toisaalta edukseen muiden Marvel-filmien keskeltä erilaisuutensa takia, lopputulos tuntuu silti hyvin laskelmoidulta ja kylmältä studiotuotteelta. Clarkson ei saa elokuvasta jännittävää, eikä hän saa katsojaa juuri kiinnostumaan hahmojen kohtaloista. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti ja väkinäinen komediaosasto erityisesti jättää kylmäksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei säväytä. Kyseessä on itse asiassa aika kiusallisen kehnosti toteutettu leffa, vaikka esimerkiksi kuvausosastolla on yritetty kikkailla. Kameratyöskentely on häiritsevää ja turhankin lennokasta kikkailua. Kuva zoomailee välillä oudosti sisään ja ulos, ja kameraa pyöritellään välillä ihan miten sattuu. Pyörittelyllä ja zoomailuilla yritetään piilottaa heikkoa stunt-työtä vähäisten toimintakohtausten aikana. Leikkaus on tönkköä ja vaikka elokuva toisaalta välillä harppoo isoilla askelilla eteenpäin, tuntuu leffa silti laahaavan kohtaus toisensa perään. Lavastajat ovat tunkeneet verkkoja kaikkialle verhoista särkyneisiin ikkunoihin. Parissa tulevaisuuden näyssä vilahtavat Spider-Woman -puvut ovat ihan tyylikkäitä. Tietokonetehosteet näyttävät sen sijaan keskeneräisiltä ja halvoilta. Ääniefekteillä yritetään luoda kauhumaista ilmapiiriä, mutta kovaääniset äkkisäikäytysäänet pikemmin huvittavat ja ärsyttävät kuin pelästyttävät. Johan Söderqvistin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla edukseen ja teatterista poistuessa päässä soi lähinnä Britney Spearsin Toxic-kappale, jolla yritetään parissakin kohtaa muistuttaa katsojaa, että Madame Web tapahtuu vuonna 2003, eikä nykyhetkessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madame Web, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Anyone But You (2023)

ANYONE BUT YOU

Ohjaus: Will Gluck

Pääosissa: Sydney Sweeney, Glen Powell, Alexandra Shipp, Hadley Robinson, GaTa, Dermot Mulroney, Rachel Griffiths, Michelle Hurd, Bryan Brown, Charlee Fraser ja Joe Davidson

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 7

Anyone But You on Will Gluckin ohjaama komediaelokuva, joka pohjautuu löyhästi William Shakespearen näytelmään Paljon melua tyhjästä (Much Ado About Nothing) 1600-luvun alusta. Gluck ja Ilana Wolpert työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja saivat ideansa tuotantoon. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023 ja lopulta Anyone But You sai ensi-iltansa juuri ennen uuttavuotta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen premissin takia, mutta mielestäni leffan traileri ei ollut kovin hauska. Päätin silti käydä katsomassa Anyone But Youn sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Toisiaan inhoavat Bea ja Ben päättävät esittää rakastavaisia omien etujensa vuoksi, osallistuessaan yhteisten tuttujensa häihin Australiassa.

HBO:n Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Sydney Sweeney ja Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Glen Powell näyttelevät Beaa ja Beniä, joiden välille muodostui kunnon vihanpito yhteisen yön jälkeen. Bea ja Ben joutuvat kuitenkin hammasta purren esittämään rakastuneita muun muassa siksi, etteivät pilaisi yhteisten tuttujensa häitä Australian Sydneyssä. Viimeisten parin vuoden aikana kovassa nousussa ollut Sweeney ja jälleen omahyväistä puupökkelöä esittävä Powell istuvat ihan passelisti rooleihinsa ja heidän väliltä jopa löytyy hieman kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös rap-artisti GaTa Benin parhaana kaverina Petenä, jonka sisko Claudia (Alexandra Shipp) on menossa naimisiin Bean siskon Hallen (Hadley Robinson) kanssa, Dermot Mulroney ja Rachel Griffiths Bean ja Hallen vanhempina, Michelle Hurd ja Bryan Brown Peten ja Claudian vanhempina, sekä Darren Barnet Bean ex-poikaystävänä Jonathanina ja Charlee Fraser Benin ex-tyttöystävänä Margaretina, jotka saapuvat häihin sekoittamaan pakkaa. Yksiulotteisiksi jäävät sivuhahmot ja heidän näyttelijänsä ajavat ihan kivasti asiansa, joskin GaTa yrittää aivan liikaa olla se pakollinen hauska kaverihahmo.

Anyone But You ei päässyt millään lailla yllättämään minua, vaan elokuva oli juuri niin keskinkertainen ja ennalta-arvattava romanttinen hömppä kuin traileri antoi ymmärtää. Elokuva kulkee turhankin tuttuja kaavoja, eikä edes yritä sekoittaa pakkaa mitenkään, jolloin jo traileria katsoessa katsojana on voinut arvata täysin, kuinka leffa tulee kulkemaan alusta loppuun. Lopputulos on arvattava ja sitä ennen tavanomainen nyyhkydraamailu tuntuu tylsältä pakkopullalta. Elokuva ei ole erityisen hauska, vaan sitä vaivaa jatkuva vaivaannuttavuus. Pidän kovasti myötähäpeästä syntyvästä komediasta, mutta siinä voidaan mennä myös pahasti metsään, jos tyylilajia ei taida. Anyone But Youta katsoessa lähinnä nolottaa, eivätkä kiusalliset kohtaukset juuri naurata.

Tämä ei kuitenkaan onneksi tarkoita, että kyseessä olisi huono elokuva. Anyone But You vain tuntuu todella nähdyltä, kertakäyttöiseltä ja nopeasti unohdettavalta. Sen premissi on kuitenkin veikeä ja vaikka Bean ja Benin välille muodostuvaa konfliktia olisikin voitu rakennella edes hieman vahvemmaksi, on hahmojen vihanpitoa ihan huvittavaa seurata. Heikkouksineenkin leffa on sentään tarpeeksi viihdyttävä, jotta kliseinen kertomus jaksaa kantaa läpi tunnin ja kolmen vartin keston. Finaali muuttuu aikamoiseksi siirapiksi, mutta täytyy myöntää, että kasvoilleni levisi hymy kaiken päätteeksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Will Gluck, jonka aiempiin töihin kuuluu muun muassa erittäin mainio teinikomedia Easy A (2010), sekä Beatrix Potterin lastenkirjoihin perustuvat Petteri Kaniini -leffat (Peter Rabbit - 2018-2021). Gluckin rakentama energinen tunnelma tuntuu ajoittain varsin väkinäiseltä, mutta sekaan mahtuu myös muutamia hyvin työstettyjä kohtauksia. Hänen ja Ilana Wolpertin käsikirjoitus vaatisi huomattavasti enemmän potkua ja mielikuvitusta, mutta tällaisenaankin se ajaa asiansa. Anyone But You on hyvin kuvattu ja Australian upeita maisemia pääseekin ihailemaan useissa laajoissa kuvissa. Lavasteet ovat mainiot ja asut toinen toistaan tyylikkäämmät. Äänimaailma rakentuu tekopirteyden varaan kappalevalintoja ja Este Haimin ja Chris Straceyn musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anyone But You, 2023, Sony Pictures Entertainment, RK Films, Fifty-Fifty Films, Oliver Bridge Entertainment