Euphoria, kausi 3 (2026) - sarja-arvostelu

EUPHORIA - KAUSI 3

Luoja: Sam Levinson

Näyttelijät: Zendaya, Sydney Sweeney, Jacob Elordi, Alexa Demie, Maude Apatow, Hunter Schafer, Adewale Akinnuoye-Agbaje, Colman Domingo, Chloe Cherry, Martha Kelly, Toby Wallace, Eric Dane, Sharon Stone, Colleen Camp, Darrell Britt-Gibson, Marshawn "Beast Mode" Lynch, James Landry Hébert, Rebecca Pidgeon, Gideon Adlon ja Asante Blackk

Genre: rikos, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 1 tunti - 1 tunti 33 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Samannimiseen israelilaissarjaan (אופוריה) perustuva yhdysvaltalaissarja Euphoria nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin kesällä 2019. Alkuvuodesta 2022 julkaistu toinen kausi piti suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa lisää. Kolmannen kauden teko kuitenkin viivästyi useaan otteeseen, oli kyse sitten pitkään venyneistä sopimusneuvotteluista, vuoden 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakoista tai ihan vain näyttelijäkaartin muista kiireistä. Jossain kohtaa jopa huhuttiin, että kolmas kausi olisi peruttu kokonaan. Lopulta kuvaukset kuitenkin käynnistyivät tammikuussa 2025 ja nyt Euphorian kolmas ja samalla viimeiseksi ilmoitettu tuotantokausi on pyörinyt loppuun HBO Maxissa. Itse pidin valtavasti sarjan avauskaudesta ja mielestäni myös kakkoskausi oli mainio. Odotukseni kolmoskautta kohtaan ovat kuitenkin hiipuneet jatkuvien viivästymisten ja kulisseista kantautuneiden huhujen myötä. Katsoin silti Euphorian uudet jaksot pian niiden ilmestymisten jälkeen.

Viisi vuotta high schoolin päättymisen jälkeen Rue, Cassie, Nate, Maddy, Jules ja Lexi ovat lähteneet omille teilleen. Kuitenkin kun lähes jokainen heistä päätyy ongelmiin rikollisorganisaatioiden kanssa, heidän täytyy tehdä yhteistyötä, mikäli he haluavat selvitä tilanteestaan elävinä.

Lukuun ottamatta esimerkiksi vuonna 2023 menehtyneen Angus Cloudin näyttelemää Fezcoa, suuri osa Euphorian tutuista hahmoista tekee pitkästä aikaa paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, sillä HBO ilmoitti finaalijakson julkaisupäivänä, että jakso toimisi koko sarjan huipennuksena. Rue (Zendaya) on joutunut huumekuriiriksi, kuitatakseen velkansa Laurielle (Martha Kelly), Maddysta (Alexa Demie) on tullut näyttelijöiden manageri, Lexi (Maude Apatow) on päässyt töihin Warner Brosille, Jules (Hunter Schafer) deittailee rikkaita miehiä ja tekee omaa taidettaan, kun taas omia bisneksiään pyörittävä Nate (Jacob Elordi) ja vähäpukeisia kuvia nettiin julkaiseva Cassie (Sydney Sweeney) suunnittelevat häitään. On toisaalta kiinnostavaa nähdä, minne nämä hahmot ovat päätyneet koulunsa päätyttyä, mutta samalla sarja menettää ison osan alkuperäisestä koukustaan. Näyttelijöiden työ on hassun epätasaista. Toisaalta he suoriutuvat menevästi rooleistaan, mutta samalla esimerkiksi Zendayasta, Sweeneystä ja vastikään Oscar-ehdokkaana olleesta Elordista näkyy, että heidän uransa ovat viime vuosina lähteneet täysin eri poluille ja Euphoriaan palaaminen on saattanut tuntua kuin askeleelta kehityksessä taaksepäin.

     Myös Colman Domingon esittämä Ali, Chloe Cherryn näyttelemä Faye ja alkuvuodesta menehtyneen Eric Danen näyttelemä Naten isä Cal ovat menossa mukana, kun taas uutena tuttavuutena kolmoskausi esittelee strippiluolaansa pyörittävän Alamo Brownin (Adewale Akinnuoye-Agbaje), jonka bisneksiin Rue sekaantuu. Sivunäyttelijät ovat rooleissaan hyviä, etenkin Domingo, joka pääsee yllättävänkin isosti esille kauden edetessä ja Akinnuoye-Agbaje, joka onnistuu olemaan sekä karismaattinen että sopivan liero.

Viime aikoina on ollut paljon puhetta televisiosarjojen huonoista finaalikausista. Muun muassa Stranger Thingsin (2016-2015) ja The Boysin (2019-2026) päätöskaudet aiheuttivat paljon mielipahaa. Itse olin täysin sinut kyseisten sarjojen lopetusten kanssa, mutta sitten taas Euphorian kolmas ja samalla viimeinen tuotantokausi silitti minua todella ärsyttävästi vastakarvaan. En voinut olla pyörittelemättä silmiäni tavoille, joilla sarjan luoja-ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson on päättänyt viedä näiden hahmojen tarinoita päätökseensä, sekä ylipäätään hänen aikaansaannokselleen tällä kertaa, joka tuntuu lähes kaiken aikaa eri sarjalta kuin kaksi aiempaa kautta. Jokin vain tökkii koko ajan häiritsevästi, eikä Euphorian finaalikausi onnistunut missään kohtaa voittamaan minua puolelleen.

Ei mennyt montaa jaksoa, kun totesin ääneen, että Euphoria olisi pitänyt jättää toiseen kauteensa, sillä tämän sarjan aika oli ja meni jo. Kolmas kausi on vaivaannuttavan selvästi tehty olosuhteiden orjana. Jatkuvat viivästykset johtivat siihen, että näyttelijät ovat ehtineet ikääntyä niin paljon, etteivät enää menisi läpi kouluteineistä, jolloin kauden on pakko tehdä mojova aikahyppy. Kuvausten piti myös tanssahdella näyttelijöiden muiden kiireiden ympärillä ja vähän väliä jaksoja katsoessani minusta tuntuikin, että näyttelijät haluaisivat olla mieluummin jossain muualla. Katselukokemusta eivät helpota tiedot kulissien ongelmista, minkä myötä esimerkiksi aiempi musiikintekijä Labrinth lähti varsin äänekkäästi ovet paukkuen kävelemään. Vaikka pidänkin Hans Zimmeristä säveltäjänä valtavasti, on pakko myöntää, että hänen työnsä kolmannella kaudella kuulostavat paljon geneerisemmältä kuin Labrinthin voimakkaan persoonallinen kädenjälki ja ilman Labrinthiä Euphoria menettää yllättävänkin paljon identiteetistään ja fiiliksestään.

Euphorian avauskauden hienoutta tulee kyllä ikävä. Sarja käynnistyi suorastaan erinomaisesti, käsitellen teinien maailmaa ja siihen liittyviä tabuja paljon synkemmin ja rosoisemmin kuin muut vastaavat, pelkäämättä tökkiä mehiläispesää oikein kunnolla. Avauskausi oli epämukavaa katseltavaa, mutta samalla se teki lähtemättömän vaikutuksen. Kakkoskausi ei ihan päässyt sen tasolle, mutta nuorten vaikeat draamat jaksoivat silti koukuttaa. Euphorian kolmoskausi lähtee täysin eri suuntiin. Se on toki yhä epämukavaa katseltavaa, eikä Levinson millään suostu päästämään näitä hahmoja helpolla, mutta tietty tyylitaju puuttuu tällä kertaa täysin.

Vaikka Levinson on itse ohjannut ja käsikirjoittanut koko kauden, kausi on oudon levällään, erityisesti tunnelmansa puolesta. Toisinaan se yrittää olla tavanomainen trilleri kilpailevista rikollisjengeistä, välillä se tarjoaa omituisen koomisia juttuja, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain hirvittävää kuten sormien tai varpaiden leikkelyä irti ja sitten taas pari jaksoa on omistettu lähes kokonaan sille, että Sydney Sweeney on saatu pyörimään kameran edessä mahdollisimman vähissä vaatteissa. Kunnon kaikessa kauhistuttavuudessaankin uskottavat ja jopa samaistuttavat draamankaaret ovat tällä kertaa minimissä. Osaa tutuista hahmoista ei ole syystä tai toisesta tuotu mukaan ja osa yhä mukana roikkuvista hahmoista, kuten Jules, jäävät täysin tyhjän päälle. Hurjat hetket taas rakentuvat pelkän shokkiefektin varaan, ilman että Levinsonilla tuntuu tällä kertaa olevan mitään sanottavaa niillä hetkillä. Sekaan mahtuu pari yksittäistä mainiota kohtausta ja juttua, kuten Ruen kömpelö yritys ylittää autollaan Meksikon ja Yhdysvaltojen raja avausjaksossa, mutta ne eivät riitä pelastamaan muuten todella turhauttavaa tuotantokautta.

Sentään teknisesti Euphorian kolmas kausi on mainio. Tämäkin kausi on kuvattu filmille ja visuaalinen ilme onkin usein varsin nätti, vaikka ruudulla tapahtuisikin jotain kamalaa. Värien ja varjojen käyttö on myös pääasiassa tyylikästä. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja maskeeraukset äityvät tehokkaan rosoisiksi kauden edetessä. Tehosteet ovat mainiot ja äänityöskentelykin kelvollista. Onkin sääli, että lahjakkaiden teknisten taitureiden työ valuu hukkaan muuten näin heikossa aikaansaannoksessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Euphoria, Yhdysvallat, 2019-2026, HBO, A24, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Arvostelu: Wayne's World (1992)

WAYNE'S WORLD

Ohjaus: Penelope Spheeris
Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Rob Lowe, Lara Flynn Boyle, Brian Doyle-Murray, Kurt Fuller, Michael DeLuise, Lee Tergesen, Dan Bell, Colleen Camp, Ed O'Neill, Chris Farley, Frank DiLeo, Donna Dixon, Robert Patrick ja Alice Cooper
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Wayne's World on Mike Myersin ja Dana Curveyn tähdittämä komediaelokuva, joka perustuu kaksikon samannimiseen sketsisarjaan Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-). Paramount Pictures innostui ideasta tehdä sketsistä koko illan elokuva ja sen kuvaukset käynnistyivät kesällä 1991. Niin kuvauksissa kuin jälkituotannossa päätähti Mike Myers ja ohjaaja Penelope Spheeris ottivat yhteen useaan otteeseen, heidän ollessa vahvasti eri mieltä siitä, millainen lopputuloksen pitäisi olla. Filmi kuitenkin saatiin valmiiksi ja lopulta Wayne's World sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti (yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä leffoista), jota monet kriitikotkin kehuivat. Itse näin Wayne's Worldin joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin sitä ihan hassuna pöhköilynä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen juhlan kunniaksi uudelleen ja samalla arvostella sen.

Rockia fanittavat kaverukset Wayne ja Garth pyörittävät kellarissaan omaa televisio-ohjelmaansa nimeltä Wayne's World. Kun tuottaja Benjamin Kane eksyy eräänä iltana katsomaan ohjelmaa, hän päättää saada ohjelman itselleen ja tarjoaa kaveruksille diiliä tehdä showtaan kunnon tuotantoarvojen (ja sponsoreiden) kera.

Nykyään myös Austin Powersina ja Shrekinä tunnettu Mike Myers teki elokuvadebyyttinsä Wayne's Worldissa itse Waynena, joka kaverinsa Garthin (Dana Carvey) kanssa pyörittää omaa televisio-ohjelmaansa. Waynea tai etenkään Garthia ei ole siunattu älykkyydellä, mutta sen he korvaavat suurella intohimollaan siihen, mitä he tekevät. Myers ja Carvey ovat täysillä mukana hölmöissä rooleissaan ja aiheuttavat väkisin katsojalle edes hymyntapaisen heidän pöhköilyä seuratessa. Heittäytymistä katsoessa ei välttämättä edes uskoisi, että Myers oli puheiden mukaan aikamoinen diivailija kuvauksissa, uhaten vähän väliä lähteä leffasta, jos ei saanut mieltään läpi. Vaikka Wayne ja Garth ovatkin vekkulimaiset tyypit, jäävät he lopulta jalkoihin hyvin samanhenkisille Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) päähahmoille, joilta Wayne ja Garth tuntuvat vielä varastaneen monet hokemansa, kuten "Excellent" ja "Bogus". Sentään hahmot soittavat ohjelmassaan oikeita kitaroita, ilmakitaroiden sijaan.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Rob Lowe kavereiden ohjelmasta kiinnostuneena tuottaja Benjaminina, Brian Doyle-Murray bisnesmies Noah Vanderhoffina, jonka Benjamin toivoo saavansa mukaan Wayne's Worldin sponsoriksi, Lara Flynn Boyle Waynen pakkomielteisenä ex-tyttöystävänä Stacyna, Tia Carrere Waynen ihastuksenkohteena laulaja Cassandrana, sekä Donna Dixon kuppilan tarjoilijana ja Garthin unelmanaisena. Lisäksi sarjoista Pulmuset (Married... with Children - 1987-1997) ja Moderni perhe (Modern Family - 2009-2020) tuttu Ed O'Neill esittää kuppilan omistajaa Gleniä, Robert Patrick piipahtaa toistamassa T-1000-roolinsa Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) ja laulaja Alice Cooper nähdään omana itsenään, jopa esittäen Feed My Frankenstein -kappaleensa yhtyeensä kanssa.

Wayne's Worldilta ei kannata odottaa mitään elokuvataiteen järjenjättiläistä. Päähahmojensa tavoin se on pöljä hassuttelu - varsinainen hyvän mielen hömppä. Mitenkään erityisen hauska leffa ei ole, eikä sen aikana pääse nauramaan kippurassa. Elokuva tarjoaa lähinnä tyytyväisiä hymähdyksiä ja joitain hörähdyksiä siellä täällä. Hilpeintä kenties on, kuinka leffaa ei lopulta paljoa kiinnosta kulkea minkään elokuvanteon sääntöjen mukaan. Se käy ilmi erityisesti finaalissa, mikä on hyvin epätavanomainen, mutta sopii filmiin kuin nenä päähän. Leffasta löytyy myös vekkulimainen feikki-dokumenttityyli, mitä ei koskaan sen kummemmin selitellä. Pääkaksikko vain kääntyy tasaisin väliajoin puhumaan kameralle, kertoen esimerkiksi mietteistään. Neljännen seinän rikkominen toimii hyvin, erityisesti sen takia, että kuvaaja jää täysin mysteeriksi.

Vaikka elokuva onkin päällisin puolin lähinnä tyhjänpäiväistä höpsöttelyä, löytyy siitä varsin syvällinenkin puolensa. Filmillä on paljon sanottavaa showbisneksestä ja mitä tapahtuu, kun luovat artistit päätyvät tuotantoyhtiöiden kynsiin. Waynen ja Garthin voikin tulkita hömelöinä, jotka eivät tajua tekevänsä parempaa ja omaperäisempää työtä omillaan, mutta jotka rahan perässä "myyvät itsensä" isolle, pahalle korporaatiolle. Omasta mielestäni paras ja hauskin kohtaus elokuvassa on, kun Waynea ja Garthia pyydetään mainostamaan eri sponsoreita ja samaan aikaan, kun kaksikko kritisoi sitä, kuinka sielutonta ja hävytöntä sellainen on, he nostelevat vähän väliä esille Pizza Hutin laatikkoa, Pepsi-tölkkiä ja Reebokin vaatemallistoa. Leffan itseironisuus ja silmää iskevä piikittely nostavat sitä astetta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Penelope Spheeris, joka tosiaan joutui kuvauksissa jatkuvasti vaikeuksiin Myersin kanssa. Onneksi kireät välit eivät näy lopputuloksessa ja Spheeris saa mukaan mukavan hupsun hengen. Myersin ja Bonnie Turnerin ja Terry Turnerin käsikirjoitus pitää sisällään nokkelaa kritiikkiä, mutta esittäen homman kuitenkin typeränä viihteenä. Wayne's World on kelvollisesti kuvattu, leikkaus on sujuvaa, lavasteet mainiot ja muutenkin tekninen puoli toimii aina äänimaailmaan asti. J. Peter Robinsonin sävellykset eivät kuitenkaan erityisemmin jää mieleen, sillä musiikkien puolella leffan huippukohta on tietty elokuvan tunnetuin kohtaus, missä Wayne ja Garth kavereineen ajelevat autolla ympäri kaupunkia, hoilaten ja heiluttaen päätään Queenin upean Bohemian Rhapsody -kappaleen tahdissa.

Yhteenveto: Wayne's World on hilpeä hupsuttelu, joka pitää hymyn katsojan huulilla alusta loppuun. Elokuva ei kovin monia kunnon nauruja tarjoa, mutta yleishenki on miellyttävän kepeä ja hyväntuulinen. Mike Myers ja Dana Carvey ovat loistavat päärooleissa Waynena ja Garthina, joiden pöhköilyä seuraa tyytyväisesti. Hahmojen tapa rikkoa neljättä seinää, sekä elokuvan vähät välittävä luonne elokuvanteon normeja kohtaan lisäävät huvittavuutta. Seasta löytyy myös onnistuneesti osuvaa piikittelyä show-bisnestä kohtaan ja kuinka häikäilemättömiä isojen firmojen johtohenkilöt voivatkaan olla pienen luokan artisteille, jotka tarttuvat innokkaasti heikkoon tarjoukseen, tietämättä paremmasta. Ohjaaja Spheerisin ja Myersin kiistely kuvauksissa ei onneksi näy leffassa, vaan lopputulos on mukavan hassu hömppä, jonka katsoo mielellään uudestaan - vaikkapa nyt Wayne's Worldin 30-vuotisjuhlan kunniaksi. Lisäksi Bohemian Rhapsody jää aivan varmasti soimaan päässä vielä pitkään filmin päätyttyä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World, 1992, Paramount Pictures

Arvostelu: Talo jossa kello tikittää (The House with a Clock in Its Walls - 2018)

TALO JOSSA KELLO TIKITTÄÄ

THE HOUSE WITH A CLOCK IN ITS WALLS

Ohjaus: Eli Roth
Pääosissa: Owen Vaccaro, Jack Black, Cate Blanchett, Kyle MacLauchlan, Sunny Suljic, Colleen Camp, Renée Elise Goldsberry, Vanessa Anne Williams, Lorenza Izzo ja Eli Roth
Genre: fantasia, jännitys, komedia
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The House with a Clock in Its Walls, eli suomalaisittain Talo jossa kello tikittää perustuu John Bellairsin samannimiseen kirjasarjan aloitusosaan vuodelta 1973. Universal Pictures hommasi kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmatisointia. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja nyt vuotta myöhemmin Talo jossa kello tikittää sai vihdoin ensi-iltansa. Elokuva herätti kiinnostukseni heti, kun kuulin siitä. Jack Blackin ja Cate Blanchettin tähdittämä fantasiaseikkailu kuulosti mielenkiintoiselta, mitä lisäsi se, että pääasiassa kauhua tekevä Eli Roth toimisi elokuvan ohjaajana. Kiinnostukseni vain kasvoikin, kun luin, että Yhdysvalloissa monet vanhemmat ovat valittaneet leffan olevan liian pelottava lapsille ja meninkin positiivisin mielin katsomaan Talon jossa kello tikittää sen ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1955 orpopoika Lewis muuttaa Jonathan-enonsa luokse asumaan. Pian Lewisille selviää, että Jonathan on velho ja että hänen talonsa seinien sisällä tikittää kello, mikä varoittaa tulevasta tuhosta...

Pääroolissa orpopoika Lewisina nähdään Daddy's Home -komedioista (2015-2017) tuttu Owen Vaccaro, joka sopii rooliinsa oikein mainiosti. Vaccarolta löytyy pari heikompaa hetkeä (yhdessä kohtaa häntä on selvästi ohjattu irrottelemaan oikein kunnolla, mikä johtaa aika myötähäpeälliseen hetkeen), mutta suurimmaksi osaksi hän hoitaa hommansa hyvin. Lewisista alkaa välittämään heti elokuvan alusta alkaen, mikä johtuu suurimmaksi osaksi Vaccaron sympaattisuudesta. Hahmo innostuu enonsa taikalahjoista ja ymmärrettävästi haluaa itsekin kouluttautua velhoksi. Lewis kokee leffan aikana hyvin perinteisen mutta toimivan hahmokaaren, missä hänen täytyy kerätä rohkeutensa ja lähteä jossain kohtaa sankarihommiin.
     Velhoeno Jonathan Barnaveltina nähdään Jack Black, joka vetää roolinsa yllättävän maltillisesti. Välillä Black päästää tutun ylienergisen itsensä valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän oikeasti keskittyy tekemiseensä ja yrittää luoda vaikutelmaa viisaasta velhosta. Jonathan on kiehtova hahmo ja hänen taustojaan avataan hyvin läpi leffan.
     Cate Blanchett taas näyttelee Jonathanin naapuria Florence Zimmermannia, joka on noita. Florenceltakin löytyy kiinnostava tausta, mikä vaikuttaa hänen taikakykyihinsä ja on hienoa, kuinka hänellekin on luotu selkeä kaari elokuvan aikana. Hienointa on kuitenkin Florencen ja Jonathanin välinen hauska "suhde". He ovat selvästi todella tärkeitä toisilleen, mutta naljailevat toisilleen minkä kerkeävät ja kutsuvat toisiaan muka-ilkeillä nimillä. Blanchett sopii osaansa hyvin, muttei kuitenkaan tarjoa mitään erityisen säväyttävää roolityötä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Lewisin luokkatoverit Tarby (Sunny Suljic) ja Rose Rita (Vanessa Anne Williams) ja Jonathanin täysin tavallinen naapuri rouva Hanchett (osaansa täydellisesti sopiva Colleen Camp). Leffassa nähdään myös Kyle MacLauchlan velho Isaacina, Renée Elise Goldsberry tämän rakkaana Selenana, sekä ohjaaja Eli Roth pienessä, mutta jollain tapaa merkittävässä sivuroolissa.

Kuten jo sanoin alussa, Talo jossa kello tikittää on saanut kritiikkiä siitä, että se on liian pelottava koko perheen elokuvaksi ja omalla tavallaan tämä on kyllä ymmärrettävää. Mukana nimittäin on yllättävänkin karmivia kohtauksia, joissa ohjaaja Eli Roth osoittaa kauhutaustansa. Jännittävä ilmapiiri vallitsee suurimman osan ajasta ja muutamassa kohtaa aikuiskatsojakin huomaa pulssin kohoavan. Itse en kuitenkaan lähtisi kritisoimaan tätä, vaan mielestäni on aivan mielettömän mahtavaa, että lapsillekin tehdään "kauhua". Monet lapset alkavat jo hyvin varhain kiinnostumaan kauhusta ja kun vanhempi miettii, mitä muksulle voisi näyttää, on Talo jossa kello tikittää erittäin oivallinen vaihtoehto. Jos elokuva tuntuu liian hurjalta, ei kannata siirtyä Sen (It - 2017) tai Hohdon (The Shining - 1980) kaltaisiin kunnon kauhufilmeihin. Lapsille hyvänä kevennyksenä leffassa on kuitenkin myös paljon huumoria, mistä suuri osa onnistuu naurattamaan myös aikuisia. Jotkut kakkavitsit menevät täysin päin mäntyä ainakin omalla kohdallani, mutta joillekin lapsille ne voivat olla tärkeä osa sitä, etteivät he näe painajaisia elokuvan jälkeen.

Hyvin luodun (vaikkakin välillä turhan paljon heittelevän) ilmapiirin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtovan mysteerinen tarina. Talon seinien sisällä tikittävän kellon merkityksen selvittäminen naulaa katsojan paikoilleen, minkä lisäksi on hauska seurata, kun Lewis yrittää oppia velhoksi. Paikoitellen elokuva kärsii hieman kompastelevasta rytmityksestä - jotkut hetket ovat ohi liian nopeasti, kun taas toiset voisivat loppua aiemmin - mutta leffa pitää silti hyvin mukanaan. Mukaan on myös ujutettu lapsille tärkeää viestiä siitä, ettei erilaisuus ole pahasta, vaan siitä pitäisi pitää kiinni, eikä vain mennä massan mukana hyväksymisen toivossa.

Täysin loppuun asti filmi ei kuitenkaan kestä. Loppupäässä elokuva hieman unohtelee sivujuoniaan ja kun se muistaa ne, on ne kirjoitettu loppuun aika hutiloiden. Loppuhuipennus ei myöskään ole ihan niin hyvä kuin voisi toivoa. Elokuva on täynnä taikuutta, mutta lopussa sitä ei hyödynnetä läheskään niin paljon kuin olisi mahdollista. Erilaiset kekseliäät taikaniksit tekisivät lopusta paljon mielenkiintoisemman. Loppua parantaisi myös paljon se, jos siitä poistaisi yhden täysin typerän, liian kauan kestävän vitsin. Kenties tekijät ajattelivat, että ilman sitä lapset lähtisivät kirkuen ulos teatterista, mutta omasta mielestäni se vain latistaa hyvin rakennettua ilmapiiriä. Pienin muutoksin Talo jossa kello tikittää voisi siis olla jopa erittäin hyvä fantasiaseikkailu, mutta tiettyjen vikojensa takia elokuva ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Tästä huolimatta kyseessä on oivallinen elokuva, mikä sopii todella hyvin koko perheen kanssa vietettävään halloween-leffailtaan.

En ole kaikkia Rothin elokuvia vielä nähnyt, mutta tähän mennessä nähdyistä Talo jossa kello tikittää on selvästi paras. Roth osoittaa oikeasti osaavansa ohjata, eikä vain halua shokeerata verimässäilyllä ja kiduttamisella. Käsikirjoittaja Eric Kripke on tehnyt muuten mainiota työtä, mutta tietyt tyhmät vitsit hän olisi voinut poistaa. Tämän lisäksi elokuvan alkupään pienesti kiirehtivää rytmitystä olisi pitänyt korjailla joko jo käsikirjoitusvaiheessa tai leikkauksessa. Muuten filmi on kelvollisesti leikattu. Kuvaus on oivallista ja mukana on useita karmivia otoksia. Lavasteet ovat todella tyylikkäät; Jonathanin talo on upeasti luotu, minkä lisäksi 1950-luvun ajankuva on tuotu oivasti esille. Visuaalisesti leffa leikkii värien kanssa taidokkaasti. Elokuvassa on hienosti käytetty nukkeja ja maskeerauksia luomaan karmivia hetkiä, mutta digiefektit eivät ole parhaasta päästä. Parissa kohtaa digitaalisuudet ovat jopa kamalan silmäänpistäviä. Äänimaailma on kuitenkin mainiosti rakennettu aina ääniefekteistä Nathan Barrin säveltämiin, tunnelmaa hyvin lisääviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Talo jossa kello tikittää on mainio fantasiaseikkailu, joka tarjoaa mukavasti karmivia hetkiä koko perheelle. Herkimmille elokuvan "kauhu"-kohtaukset saattavat olla liikaa, mutta monet nuoremmat katsojat tulevat varmasti nauttimaan leffan aiheuttamasta jännityksestä. Karmivuutta on tietty pehmentämässä oiva määrä huumoria, mistä suuri osa saa kaikenikäiset nauramaan. Mukaan on kuitenkin lipsahtanut muutama kakkapissavitsi, mitkä naurattavat lähinnä niitä, joilla ei ole vielä ikää katsoa leffaa. Elokuvan tarina on kiehtova ja siihen on saatu maagisen mysteeristä tuntua. Ihan loppuun asti homma ei kuitenkaan kestä, vaan finaali menettää hieman otettaan katsojasta. Tästä huolimatta kyseessä on oikein hyvä leffa. Eli Roth osoittaa taitonsa yhdistellessään kauhua koko perheen seikkailuun, minkä lisäksi pääkolmikko Vaccaro, Black ja Blanchett sopivat hyvin rooleihinsa. Digiefektit eivät ole parhaasta päästä, mutta nukkeolennot ja lavasteet tarjoavat hienoja visuaalisuuksia. Suosittelenkin Taloa jossa kello tikittää erittäin lämpimästi koko perheen kanssa vietettävään jännitysiltaan. Elokuva sopii mitä parhaiten halloweenina katsottavaksi, jos ei ole vielä ikää lähteä katsomaan pian ilmestyvää Halloweenia (2018).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The House with a Clock in Its Walls, 2018, DreamWorks, Amblin Entertainment, Mythology Entertainment