Ohjaus: James DeMonaco Pääosissa: Frank Grillo, Carmen Ejogo, Zoë Soul, Zach Gilford, Kiele Sanchez, Justina Machado, Lakeith Stanfield, Roberto Valderrama ja Michael K. Williams Genre: jännitys, toiminta Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 16
James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama jännityselokuva Puhdistuksen yö(The Purge - 2013) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta suurmenestys lippuluukuilla, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat jo puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Puhdistuksen yö: Anarkia sai ensi-iltansa heinäkuussa 2014. Elokuva oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, minkä lisäksi se sai myös paremmat arviot kriitikoilta. Itse näin leffan, kun vuokrasimme sen ja ensimmäisen osan serkkujeni kanssa kesällä 2015 ja katsoimme molemmat peräkkäin. En oikein pitänyt kummastakaan osasta, enkä ole katsonut näiden jälkeen ilmestyneitä leffoja tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Ajattelin kuitenkin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden, kun kuulin leffasarjan viidennen osan, The Forever Purgen olevan tulossa. Sen julkaisu kuitenkin siirrettiin vuoteen 2021 koronan takia, joten päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat osat. Muutama päivä ensimmäisen Puhdistuksen yön jälkeen katsoin Puhdistuksen yö: Anarkian.
21. maaliskuuta 2023 Yhdysvalloissa valmistaudutaan uuteen Puhdistuksen yöhön. Los Angelesissa viisi ihmistä joutuvat tekemään yhteistyötä, selvitäkseen väkivaltaisista puhdistautujista.
Puhdistuksen yö: Anarkiaseuraa viittä henkilöä, jotka yrittävät selvitä Puhdistuksesta. Carmen Ejogo ja Zoë Soul näyttelevät äitiä ja tytärtä, Evaa ja Calia, jotka aikoivat viettää Puhdistuksen kaikessa hiljaisuudessa kotonaan, mutta jotka joutuvat pakenemaan kaduille, kun heidän taloonsa hyökätään. Zach Gilford ja Kiele Sanchez esittävät eronnutta pariskuntaa, Shanea ja Liziä, joiden auto simahtaa juuri, kun he ovat ajamassa kotiinsa ja he jäävät jumiin keskustaan. Frank Grillo taas näyttelee yksinäistä soturia, jolla on omat kanat kynittävänään, mutta joka joutuu pitkittämään suunnitelmiaan, törmätessään Evaan ja Caliin, ja Shaneen ja Liziin. Hahmot ovat juuri ja juuri tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heidän tarinaansa jaksaa seurata ja heidän puolestaan jopa hieman jännittää. Näyttelijätkin ovat kelpo valintoja rooleihinsa, etenkin Ejogo äidiksi, joka haluaa suojella tytärtään millä hinnalla hyvänsä. Grillosta löytyy karismaa tehokkaan taistelijan osaan.
Siinä, missä ensimmäinen Puhdistuksen yö -elokuva oli pienimuotoinen ja pysytteli yhdessä talossa, jonne puhdistautujat yrittivät tunkeutua, Puhdistuksen yö: Anarkia näyttää tosissaan, millaisesta sekopäisestä kaksitoistatuntisesta onkaan kyse. Budjetti on kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna, minkä ansiosta pääsemme siirtymään sisätiloista ja käyttämään koko kaupunkia leikkikenttänä. Kun ensimmäisessä leffassa pelättiin yhtä jengiä, tällä kertaa joka ikinen vastaantuleva on potentiaalinen uhka. Jännitettä rakennetaan paremmin kuin viimeksi ja muutenkin tämä elokuva on hieman edeltäjäänsä tehokkaampi paketti. Jo se, ettei mukana ole ärsyttäviä ja typeriä lapsia on huomattava parannus. Silti jotain erityistä tästäkin leffasta puuttuu ja vaikka elokuva nostaa tasoa, on Puhdistuksen yö: Anarkia lähinnä ihan kelvollinen, mutta aika keskinkertainen toimintajännäri. Jännitettä löytyy, mutta leffa ei ole läheskään yhtä piinaava tai mukaansatempaava kuin voisi toivoa.
Ensimmäisen elokuvan tavoin tämä jatko-osakin toimii James DeMonacon allegoriana Yhdysvaltojen hallitukselle, sorrolle ja asekulttuurin ihannoinnille. Parhaiten nämä vertaukset ilmenevät tällä kertaa, kun puhdistautujat puhuvat kansalaisoikeuksistaan murhatessaan ihmisiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan pohdita niinkään sitä, löytyykö jokaisesta salakavala halu tehdä näitä kauheuksia, vaan tässä filmissä keskitytään usein pohtimaan, mitä maan johto hyötyy Puhdistuksesta? Luokkaerot ja rasismi nostetaan huomattavasti isommin esiin, kun mukaan tuodaan tummaihoisten vähäosaisten joukko, joka kapinoi Puhdistusta vastaan. Puhdistautujat taas ovat usein valkoisia ja rikkaita, jotka saavat nautintoa vähäosaisten poistamisesta maailmasta. Onkin toistamiseen suuri sääli, että nämä kiehtovat poliittiset kannanotot löytyvät muuten niin keskinkertaisesta leffasta. Näistä elokuvista löytyy väkevää asiaa, mutta olisi hienoa, kun kaikki siinä ympärillä toimisi huomattavasti paremmin, luoden eheitä paketteja.
Toistamiseen DeMonaco näyttää, että häneltä löytyy kiehtovia ja oivallisen piikitteleviä ideoita, mutta toistamiseen hän myös osoittaa, ettei ole kovin kummoinen ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hän tekee hitusen verran parempaa työtä hahmojen kanssa ja isompi budjetti tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, minne viedä hahmoja, mutta silti meno jää turhan vaisuksi. Isompi budjetti näkyy myös teknisessä toteutuksessa. Elokuva on visuaalisesti tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Kuvaus on toimivaa, lavasteet näyttävät ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään puhdistautujien kanssa. Äänimaailma on myös kunnossa ja Nathan Whiteheadin musiikit jumputtavat sujuvammin kuin viimeksi.
Yhteenveto:Puhdistuksen yö: Anarkia on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi toimintajännäriksi. Siirtyminen yhdestä talosta koko kaupunkiin laajentaa kertaheitolla itse Puhdistusta ja sekopäistä menoa pääseekin näkemään paljon isommin. Elokuvasta löytyy edellisen osan tavoin paljon kritiikkiä Yhdysvaltojen menosta jopa satiirimaisin keinoin. Piikittely on oivallista ja osuvaa, mutta samalla kaikki pysyy hieman vaisuna. Jokin tästäkin elokuvasta jää uupumaan. Näyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivia, että heidän puolestaan voi jännittääkin hieman. Silti on toistamiseen selvää, ettei James DeMonaco ole villistä ideastaan huolimatta oikea tekijä näihin leffoihin. Kritisointi toimii, mutta elokuvat siinä ympärillä eivät niinkään. Puhdistuksen yö: Anarkia on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, joten kenties sarja vain paranee tästä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Anarchy, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Zoë Kravitz, Jude Law, Johnny Depp, Callum Turner, Claudia Kim, William Nadylam, Carmen Ejogo, Poppy Corby-Tuech ja Brontis Jodorowsky Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
J. K. Rowlingin fantasiakirjasarja "Harry Potter" (1997-2007) nousi käsittämättömään suureen suosioon, joten tietysti siitä tehtiin myös elokuvat. Harry Potter -leffat (2001-2011) olivat pitkään kaikkien aikojen menestynein elokuvasarja, kunnes Marvel Cinematic Universe (2008-) ja Star Wars (1977-) ohittivat sen pari vuotta sitten. Harry Potterin suosio ei näyttänyt minkäänlaista hiipumista, vaikka kaikki kirjat ja elokuvat olivat ilmestyneet, joten oli vain loogista, että sarjaa jatkettaisiin lisää. Rowling itse päätti kirjoittaa käsikirjoituksen uuteen leffaan, mikä pohjautui hänen kirjoittamaansa opukseen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ("Fantastic Beasts and Where to Find Them" - 2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva (Fantastic Beasts and Where to Find Them) ilmestyi marraskuussa 2016 ja se oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Samalla tekijät ilmoittivat, että kyseessä olisi viisiosaisen leffasarjan avausosa ja jatkoa olisi tulossa. Jo elokuvan ilmestyessä Rowling oli kirjoittanut jatko-osan tarinan ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. Nyt Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset on vihdoin saanut ensi-iltansa ja Harry Potterin massiivisena fanina en voi sanoin kuvailla, kuinka innostunut olin leffan näkemisestä. Innostustani hieman laski se, että trailerit vaikuttivat paljastavan todella paljon ja mietin, jääkö leffasta enää mitään koettavaa? Innostukseni kuitenkin kohosi, kun pari päivää ennen Grindelwaldin rikoksia katsoin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat uudestaan ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan Finnkinon järjestämään faniennakkonäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Pimeyden velho Gellert Grindelwald pakenee ja alkaa keräämään joukkojaan. Samaan aikaan noitakoulu Tylypahkan professori Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin salaiselle tehtävälle.
Eddie Redmayne palaa rooliinsa Lisko Scamanderina ja osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Redmayne tekee paljon kasvoillaan ja eleillään, heittäytyen rooliinsa pienillä tavoilla. Paikoitellen hän pääsee heittäytymään isomminkin ja filmissä nähdään hänen kohdalla lähes samanlaista pöhköyttä kuin edellisessäkin osassa. Lisko on mitä pidettävin päähahmo ja hänen kanssaan on jälleen mahtavaa lähteä seikkailulle. Onkin vain suuri harmi, että Lisko on loppujen lopuksi lähes merkityksetön tarinan kannalta. Tarinan tärkeimmät tapahtumat kulkisivat samalla tavalla, vaikkei Liskoa nähtäisi ollenkaan. Liskon lisäksi muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Katherine Waterstonin näyttelemä Tina on saanut aurorin paikkansa takaisin ja pyrkii eroon tietystä herkkyydestään. Alison Sudol ei valitettavasti vakuuta samalla lailla Tinan siskona Queeniena kuin edellisessä osassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa on aika kömpelösti kirjoitettu. Dan Fogler sen sijaan jatkaa hauskuuttamista jästi-Jacobina, jonka paluu selitetään tosin liian helposti. Ezra Millerin näyttelemää Valiota aletaan kiehtovasti syventämään, mutta hahmon traagisuus ei täysin luonnistu Milleriltä. Myös Yhdysvaltain taikakongressin presidentti Picquery (Carmen Ejogo) nähdään pikaisesti.
Ensimmäisessä Ihmeotukset-leffassa alle minuutin ruudulla näkynyt Johnny Depp palaa pääroisto Gellert Grindelwaldin rooliin ja on huojentavaa sanoa, että ennakkohuolet osoittautuivat turhiksi ja Depp suoriutuu pimeyden velhon roolista erittäin mainiosti. Ennakkoon monet pelkäsivät, että Depp tekisi Grindelwaldista liian karikatyyrimaisen hahmon, mitä hän on tehnyt muissa leffoissa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän lisäksi Deppin roolitus synnytti paheksuntaa fanien keskuudessa, sillä Deppin ex-vaimo Amber Heard syytti miestään väkivaltaisuudesta. Ulkopuolisena en ole mitään sanomaan, mitä parin välillä oikeasti tapahtui, mutta täytyy kyllä myöntää, että pelkäsin Deppin olevan väärä näyttelijä Grindelwaldiksi. Deppin alkoholismi ei ole mikään huhu, sillä näyttelijä on itse vahvistanut asian, joten huolestuin, että hän olisi humalassa Grindelwaldia esittäessään. Näin ei onneksi käynyt, vaan Depp tekee ensimmäisen maltillisen roolityön aikoihin ja luo hienolla tavalla uhkaavuutta. Kaikkein parasta on, että itse hahmo on kirjoitettu hyvin eri lailla kuin Harry Potter -leffojen päävihulainen lordi Voldemort. Grindelwald leikkii psykologisia temppuja ja on manipuloiva, eikä kylmäverinen massamurhaaja. Pelottavinta hahmossa on, että hänen sanomisissaan on tavallaan jopa järkeä, jolloin on ymmärrettävää, miksi monet velhot kääntyvät hänen puolelleen. Tällä kertaa vanhana viisaana professori Albus Dumbledorena nähdään Jude Law... paitsi että tämä Dumbledore ei ole vanha, vaan enemmänkin charmikas Oxford-tieteilijä. Ja täytyy kyllä sanoa, etten ole täysin varma, mitä ajatella tästä versiosta. Tavallaan tuttu salamyhkäinen Dumbledore on olemassa, mutta hänestä puuttuu se lämpö, mitä hän säteili Harry Pottereissa. Law on varmasti lopulta oikein passeli valinta nuoreksi Dumbledoreksi, mutta vielä tämän leffan kohdalla hän vaatii hieman totuttelua. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisessä leffassa vain nopeasti mainitut Leta Lestrange (Zoë Kravitz) ja Liskon veli Theseus Scamander (Callum Turner), Valion uusi kirottu ystävä (Claudia Kim), Valiota metsästävät Yusuf (William Nadylam) ja Grimmson (Ingvar Eggert Sigurðsson), sekä Grindelwaldin oikea käsi (Poppy Corby-Tuech). Uudet hahmot vaikuttavat aluksi mielenkiintoisilta ja katsojana haluaa nähdä, mikä heidän paikkansa on tässä tarinassa, mutta valitettavasti heidät on kirjoitettu yllättävänkin tylsiksi ja unohdettaviksi. Kravitz ja Kim tekevät parhaansa sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta heidän hahmonsa jättävät toivomisen varaan.
Olen aina ihaillut J. K. Rowlingia kirjoittajana. Hän on aivan mahtava tarinankertoja, minkä osoittaa esimerkiksi se, kuinka hienosti Potter-sarjan viimeinen kirja "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) sitoo koko sarjan kunnolla yhteen ja vie kaikki kirjojen aikana syntyneet kysymykset, hahmokaaret ja juonikuviot mestarillisesti päätökseen. Rowling taitaa useiden juonikuvioiden kertomisen päällekäin ja täyttää tarinansa mitä kiehtovimmilla hahmoilla, joista vähintäänkin sadalle hän on luonut historian ja monipuolisen sukupuun. Hän on myös erinomainen rakentamaan fantasiamaailmaa ja laajentamaan sitä maagisin eri tavoin. Rowling on selvästi täynnä upeita ideoita ja tarinoita, joita hän pääsee esittelemään tämän uuden leffasarjan kautta ... tai näin minä ajattelin, kunnes näin Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Tämä elokuva on iso pettymys, eikä lähellekään Rowlingin tasoinen kertomus.
Tuntuu siltä kuin Rowling olisi ollut malttamaton pääsemään esittelemään uusia hahmoja ja näyttämään, kuinka taitava hän on keksimään näille menneisyyksiä, mutta samalla hän on unohtanut, että leffan pitäisi myös kertoa oma tarinansa. Tästä viestii jo se, että elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan ihan vain selittääkseen mahdollisimman monimutkistettua mysteeriä joidenkin hahmojen sukuhistoriasta, vaikka leffan nimi viestii ihmeotuksista ja Grindelwaldin pahoista teoista. Toki niitä erilaisia olentoja löytyy, mutta välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat mukana vain, koska ensimmäinen osa kertoi niistä, eikä Rowling voi enää kirjoittaa niitä ulos tarinasta. Grindelwald viestii pahuuttaan, muttei oikeastaan tee kovin kummoisia rikoksia. Ja kuten jo sanoin, tarinan päähenkilö Lisko Scamander tuntuu lähestulkoon statistilta omassa elokuvassaan. Hän siirtyy paikasta toiseen, puhuu paljon ja näkyy tärkeissä kohtauksissa taustalla, mutta ei häntä tarvita tarinan etenemiseen ja tämä on elokuvan isoin virhe. Tällä kertaa Rowling ei onnistu yhdistelemään useita päällekäin kulkevia juonikuvioita, vaan ne sotkeentuvat ja tekevät filmistä tarpeettoman vaikeasti seurattavan. Mysteerisyys on ymmärrettää, mutta kun mysteerit eivät ole kovin kiinnostavia tai kummoisesti kirjoitettuja, kannattaako niitä edes tunkea mukaan?
Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset tuntuu vielä vähemmän omalta seikkailultaan, kun Rowling on kokenut pakottavaa tarvetta lisäillä hurjan määrän viittauksia Harry Potter -sarjaan. Onhan se kiva nähdä tiettyjä hahmoja pitkästä aikaa (tai ensimmäistä kertaa) ja käydä tutuissa paikoissa (Tylypahkan näkeminen saa monet fanit pissaamaan housuun innostuksesta), mutta tämä tuntuu lopulta siltä, ettei Rowling luotakaan uuteen tarinaansa, vaan lisäilee viittauksia siinä toivossa, etteivät fanit huomaa, kuinka ohut tarina on. Kyseessä on täysin selvä väliosa, joka lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Nämä tulevat jutut kuulostavat kyllä kiehtovilta ja Grindelwaldin visio saa fanin innostumaan leffasarjan seuraavista osista, mutta elokuva ei herätä samanlaista kiinnostusta katsoa tätä kyseistä elokuvaa uudestaan. Tämän lisäksi filmistä löytyy myös keskusteluja tapahtumista, jotka kuulostavat huomattavasti kiinnostavammilta kuin tämän leffan "mysteeri". Tina mainitsee lukeneensa Liskon kirjoittaman ihmeotus-oppaan - miksei tämän julkaisua näytetty? Lisko olisi voinut kiertää ympäri Eurooppaa markkinoimassa kirjaansa ja siitä sitten päätyä uuteen seikkailuun. Tai entäpä ne kuoleman varjelukset, jotka ovat tärkeä osa Grindelwaldin tarinaa? Grindelwald heiluttelee seljasauvaa, mutta elokuva ei vaivaudu avaamaan, mistä hän sen sai.
Vaikka tämä arvostelu antaakin aika negatiivisen kuvan elokuvasta, en silti sanoisi, että Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset olisi huono leffa. Siitä löytyy kyllä selkeitä hyviä hetkiä. Elokuva alkaa todella vahvasti Grindelwaldin paetessa ja saa katsojan vanhoihin tuttuihin tunnelmiin esittelemällä Liskon uuden kodin ihmeotuksille. Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovatkin Liskon ja otusten yhteiset kohtaukset - oli kyseessä sitten vanha tuttu kulta-addikti haisku tai uudet olennot, kuten jättimäinen zouwu-hirviö. Seikkailuhenki on vahvasti mukana leffassa ja kömpelösti yhdistellyistä juonikuvioista huolimatta täytyy kehua Rowlingin tekstiä siitä, ettei tarina ole ennalta-arvattava, vaan onnistuu yllättämään käänteillään. Rowling myös osoittaa taitonsa laajentaa maailmaansa ja on äärimmäisen kiehtovaa nähdä ranskalaista taikakulttuuria. Huumoria on paljon mukana, vaikka tunnelma on muuten edellistä osaa synkempi. Filmi on myös kaikesta huolimatta todella viihdyttävä ja vähän yli kahden tunnin kesto hujahtaa hetkessä ohi.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tavoin elokuvan on ohjannut David Yates, joka vastasi myös neljästä viimeisestä Harry Potter -filmatisoinnista. Yates osoittaa taas kerran olevansa oikea mies hommaan ja saa luotua hyvää tunnelmaa Rowlingin epätasapainoisesta tekstistä huolimatta. Elokuva on myös todella taidokkaasti kuvattu, vaikka parissa kohtaa nähdään turhankin tiukkoja lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkaus on kohtausten sisällä sujuvaa, mutta kohtaukset on liitetty yhteen hieman liian äkkipikaisesti ja leffaan voisi pistää sinne sun tänne lyhyitä hetkiä lisää, jotta elokuva hengittäisi paremmin. Synkkyydestään huolimatta valaisu on hyvin hoidettu ja katsoja näkee kaiken tarpeellisen. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus- ja efektitiimit ovat jälleen kerran tehneet mielettömän huikeaa työtä tuodessaan velhomaailmaa valkokankaille. Lavasteet ovat näyttävät, puvut viestivät 1920-luvun ajankuvaa ja tehosteet sulautuvat hienosti oikeiden näyttelijöiden mukaan. Äänimaailma on efektiensä puolesta loistavasti rakennettu, mutta musiikit eivät tee suurta vaikutusta. Säveltäjä James Newton Howardin työstä jää lähinnä mieleen vain Ihmeotukset-sarjan tunnusmusiikki, sekä John Williamsilta kierrätetyt ikoniset Potter-sävelmät.
Yhteenveto:Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset ei valitettavasti ole kovin ihmeellinen elokuva. Leffan tarina on ohut, minkä peittämiseksi sen juonikuvioita monimutkistetaan ihan liikaa. Fanien hämäämiseksi elokuva on myös täynnä viittauksia Potter-leffoihin ja -kirjoihin, jottei heti huomaisi, että kyseessä on vain aika tarpeeton väliosa, jonka tapahtumat olisi voinut tiivistää sarjan seuraavaan osaan. Yllättävän tylsien sivuhahmojen juonikuviot nousevat oudon isoon rooliin, eikä päähenkilöille jää paljoa tehtävää. Itse asiassa Lisko Scamanderin voisi poistaa koko leffasta, eikä tarinan lopputulokseen tapahtuisi muutosta. Onneksi elokuvasta löytyy hyvin luotua tunnelmaa, viihdyttävää seikkailua ja lystikkäitä otuksia, jotka ovat ainoa ihmeellinen asia leffassa. Liskon ja otusten yhteiset hetket ovat elokuvan parasta antia ja niitä pitäisi olla huomattavasti enemmän. Ennakkopeloista huolimatta Johnny Depp osoittautuu loistovalinnaksi tarinan pahiksena, mutta Jude Law'n Dumbledore vaatii pientä totuttelua. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan huikea. Rowlingin kömpelöhkön käsikirjoituksen hyviä puolia ovat ennalta-arvattavuuden välttely ja tulevien osien kiehtovuus. Hieman kuitenkin jännittää, milloin sarja vihdoin pääsee niihin kiinnostaviin asioihin ja tulevatko pari seuraavaakin leffaa olemaan tällaisia väliosia? Aiemmin olin innoissani, että Ihmeotukset-leffoja ilmestyy yhteensä viisi kappaletta, mutta tämän jälkeen toivon, että Rowling olisi osannut tiivistää Liskon ja kumppaneiden seikkailut trilogiaksi. Harry Potter -fanithan menevät tietty katsomaan elokuvan kritiikistä huolimatta, mutta ne, jotka eivät ole velhomaailmasta aiemmin innostuneet, voivat turvallisin mielin pysyä erossa Grindelwaldin rikoksista, sillä en todellakaan usko tämän elokuvan muuttavan mieltänne sarjasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald, 2018, Warner Bros. Pictures, Heyday Films
Ohjaus: Trey Edward Shults Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner Genre: jännitys Kesto: 1 tunti 31 minuuttia Ikäraja: 16
En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan. Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?
Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana. Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti. Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.
Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.
Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä.It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion. Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.
Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.
Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24
Ohjaus: Ridley Scott Pääosissa: Katherine Waterston, Michael Fassbender, Danny McBride, Billy Crudup, Callie Hernandez, Carmen Ejogo, Jussie Smollett, Amy Seimetz, Demián Bichir ja Guy Pearce Genre: scifi, kauhu, toiminta Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia Ikäraja: 16
Ridley Scottin ohjaama Alien (1979) nousi suureen suosioon ilmestyessään ja sitä pidetään nykypäivänä yhtenä parhaista jännityselokuvista. Scott ei kuitenkaan jatkanut sarjan parissa, vaan jatko-osa Aliensin (1986) ohjasi James Cameron. Jatko-osa oli myös suuresti arvostettu ja on monia, jotka pitävät sitä parempana kuin ensimmäistä osaa. David Fincherin ohjaama Alien³ (1992) jakoi mielipiteitä, eikä ohjaaja itse pidä lopputuloksesta, sillä hän ei saanut oikeasti toteuttaa itseään leffan kanssa. Sarjan neljäs osa Alien: Resurrection (1997) - jonka ohjauksesta vastasi Jean-Pierre Jeunet - oli kuitenkin haukuttu teos, eikä sarja enää jatkunut. Alien-hahmo (eli xenomorph) kuitenkin esiintyi yhdessä toisen avaruushirviön, predatorin kanssa elokuvissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator: Requiem (2007), mutta niitäkin lähinnä haukuttiin. Koko homman aloittanut ohjaaja Scott halusi lopulta palata luomaansa maailmaan ja vuonna 2012 ilmestyi Prometheus, joka kertoi ajasta ennen ensimmäisen Alienin tapahtumia. Leffa sai ristiriitaiset arviot, mutta jatkoa luvattiin silti. Itse pidin Prometheuksesta ja odotin innolla, mihin sarja jatkuisi siitä. Kun kuulin, että jatko-osa olisi tulossa, innostukseni kasvoi. Alien: Covenantiksi nimetyn elokuvan trailerit näyttivät todella lupaavilta, enkä malttanut odottaa näkeväni xenomorpheja valkokankaalla. Kävin Finnkinon järjestämässä Alien-erikoisnäytöksessä, jossa meille näytettiin alkuperäisen elokuvan lisäksi muutama pätkä uudesta leffasta ja jälleen mielenkiintoni nousi. Innostukseni laski kuitenkin hieman, kun arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat todella ristiriitaiset. Monet olivat äärimmäisen tyytyväisiä näkemäänsä, mutta monet myös haukkuivat leffaa. Hieman varautunein mielin menin katsomaan elokuvan tyttöystäväni kanssa, toivoen, että tämän kohdalla kävisi sama kuin Prometheuksen kanssa, eli pitäisin siitä massaa enemmän...
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Prometheus!
Covenant-alus on matkalla planeetalle, jonne he uskovat voivansa perustaa siirtokunnan. Matkan varrella miehistö kuitenkin saa signaalin toiselta planeetalta, jota he lähtevät tutkimaan. Sieltä he löytävät androidi Davidin, sekä erilaisia vaarallisia eliöitä...
Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta tunnetuksi noussut Katherine Waterston näyttelee Covenantin perämiestä, Danielsia. Alkupäässä hahmo on usein todella itkuinen, mutta hänestä löytyy myös isoin järjen ääni. Daniels vastustaa ideaa lähteä tutkimattomalle planeetalle ja jos häntä olisi kuunneltu, enemmän porukkaa olisi hengissä leffan lopussa. Mutta koska siinä ei olisi mitään kivaa, niin Danielsia ei tietenkään kuunnella. Paikoitellen hahmo tuntuu hieman tarpeettomalta, mutta tosipaikan tullen Daniels on välittömästi valmis tarttumaan aseeseen ja kohtaamaan vaaran silmästä silmään, mikä tekee hänestä aika rautaisen mimmin. Waterston on hyvä roolissaan ja hänestä tulee paikoitellen mieleen alkuperäisen Alienin päähahmo Ripley. Michael Fassbender nähdään edellisen osan tavoin androidina, tällä kertaa kahtena erilaisena. Sen lisäksi, että Fassbender esittää Prometheuksesta tuttua Davidia, hän näyttelee myös Covenant-aluksessa mukana kulkevaa Walteria. Jälkimmäinen on jokseenkin samanlainen kuin David, muttei kykene inhimmillisiin ajatuksiin, vaan hänen on kaiken aikaa pakko palvella ihmistä. David sen sijaan on muuttunut tämän ja edellisen leffan välissä kuluneiden vuosien aikana paljon, eivätkä ratkaisut hänen kohdallaan ole mitä parhaimmat. Fassbender onnistuu loistavasti Walterina, mutta Davidin roolissa hän on heikompi. Muita Covenantin miehistön jäseniä ovatmm. uskovainen kapteeni Chris Oram (Bill Crudup), tyylikästä hattua käyttävä pilotti Tennessee (Danny McBride), Oramin vaimo Karine (Carmen Ejogo), lääkintämies Upworth (Callie Hernandez), Tennesseen vaimo Maggie (Amy Seimetz) ja pilotti Ricks (Jussie Smollett). Elokuvassa nähdään myös homopari, nimittäin kersantit Lope (Demián Bichir) ja Hallett (Nathaniel Dean). Pariskunnan seksuaalisuutta ei erityisesti tuoda esille, mutta yksi repliikki tarjoaa tämän tiedon positiivisena yllätyksenä. Toinen positiivinen yllätys on, että pääasiassa komedialeffoissa näytellyt McBride on uskottava ja mainio vakavampana pilottina. Katsojana jää toivomaan lisää tällaisia rooleja McBridelta. Monet eivät pitäneet Prometheuksestaja useiden syy oli se, ettei elokuva sisältänyt itse alieneja/xenomorpheja. Jo leffan nimi tosin viittasi, ettei niitä siinä nähdä, mutta monet jäivät pettyneiksi. Itse pidin elokuvasta ja minua kiehtoi tietää, miten näiden olentojen kehitys jatkuisi ja mitä kautta päädyttäisiin siihen oliovaiheeseen, millaisina ne nähdään Alienissa? Alien: Covenantia tehdessä on otettu selvästi fanien valituksia huomioon ja katsojat pääsevät vihdoin näkemään xenomorpheja sellaisina, miten ne esitetään Alienissa. Tämän lisäksi leffa esittelee erilaisen vaiheen olentojen kehityksessä, eli vaaleat neomorphit, jotka syntyvät hieman eri tavoin kuin rinnan läpi työntyvät xenomorphit. On hienoa nähdä tutut liskomaiset hirviöt valkokankaalla, sekä kiehtovaa kokea uusia tuttavuuksia, mutta valitettavasti elokuva ei hyödynnä mörköjään onnistuneesti. Kun hirviöt eivät ole ruudulla, jännitys takertuu katsojaan paljon voimakkaammin kuin niiden näkyessä selvästi.
Elokuva tarjoaa myös selvää jatkumoa niille, jotka pitivät Prometheuksesta ja sen leffan kysymyksiä aletaan availemaan. Harmi vain, että vähän liiankin paljastavasti. Leffassa nimittäin paljastetaan, mistä alienit ovat peräisin ja mitä kautta ne ovat muodostuneet maailmaan. Sanon suoraan, että monia tämä paljastus tulee varmasti ärsyttämään. Tavallaan ratkaisu on todella kehno, mutta tavallaan se myös toimii. Kulmien kohottelua se ainakin aiheuttaa, mutta missä määrin, riippuu ihan katsojan suhteesta aiemmin nähtyihin elokuviin. Uskonnollinen filosofia on voimakkaasti läsnä leffassa, mikä aiheuttaa lisää kulmien kohottelua ja vie hieman makua teoksesta, jonka tarkoitus on olla scifikauhua. Paikoitellen elokuva tuntuu hätäisesti kirjoitetulta ja siinä on yritetty miellyttää liikaa kaikkia, eikä leffa oikein tunnukaan jatkolta Prometheukselle tai esiosalta Alienille, vaikka monin tavoin se niitä onkin. Alien: Covenantissa kuullaan esimerkiksi musiikkia molemmista elokuvista, leffan nimi tulee ruutuun samalla tavalla vaiheittain, minkä lisäksi monet tapahtumat jäljentelevät alkuperäistä Alienia. Tämä aiheuttaa valitettavasti myös sen, että elokuva on monessa kohtaa ennalta-arvattava, etenkin viimeisen vartin aikana, joka on ehdottomasti heikointa leffassa. Lopetuksessa ei ole nimittäin minkäänlaista jännitettä, vaan se on toteutettu kiireellisesti ilman tunnetta. Tämän lisäksi koko lopetuksen ajan odottaa, milloin aiemmin leffan aikana arvattu suuri paljastus kerrotaan ja mihin suuntaan tarina siitä lähtee.
Onneksi Alien: Covenant tarjoaa myös onnistuneita asioita. Loppua lukuunottamatta ja kun hirviöitä ei näytetä, elokuvan läpi kulkee hermostuttava tunnelma. Jännitystä kasvatetaan toimivasti useissa kohdissa ja näyttelijät suoriutuvat rooleistaan pääasiassa oivallisesti. Elokuvaa ei olla tehty mahdollisia lapsikatsojia ajatellen, vaan veripanoksia on päästy hyödyntämään monesti leffan aikana. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään mm. irtopää ja revitty vatsa, joten herkimmille Alien: Covenant ei sovi. Äkkisäikäytyksiä ei onneksi ole, vaan kauhu luodaan muilla tavoin, jolloin leffa ei koskaan muutu tusinakauhuksi. Elokuvan pääteema on loogista jatkumoa elämää käsittelevälle Prometheukselle. Tässä on tietenkin kysymys kuolemasta ja mitä siitä voisi syntyä. Xenomorphien elämähän vaatii jonkun toisen menehtymisen. Kokonaisuutena kyseessä on keskinkertainen teos, joka ei täysin tiedä, mitä pitäisi olla. Leffa tarjoaa helposti pettymyksen, mutta toisaalta katsojana jää myös toivomaan, että seuraava osa tulisi mahdollisimman pian, jotta pääsisi näkemään, mihin sarja seuraavaksi viedään...
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ridley Scott, joka selvästi osaa asiansa jännityksen luomisessa ja eri tunnelmien nostattamisessa. Hän on myös päässyt toteuttamaan paremmin itseään, kun pääsee näyttämään enemmän verta sun muuta mukavaa. Valitettavasti kohdat, joissa xenomorpheja näkyy, eivät ole yhtä voimakasta tunnelatausta täynnä, eikä ihme: Prometheusta tehdessä Scott nimittäin sanoi, ettei mukana ole alieneja, koska hän kokee kaikkien olevan jo tylsistyneen niihin. Totuus onkin selvästi, että herra itse on tylsistynyt näihin olioihin ja haluaisi tarjota jotain muuta. Ongelmat eivät kuitenkaan ole Scottista lähtöisin, vaan John Loganin ja Dante Harperin käsikirjoituksesta, johon ei ole hirveän paljon panostettu. Visuaalisesti Alien: Covenant on tietenkin todella hieno, vaikka neomorphit ovatkin paikoitellen hieman liian digitaalisen näköisiä. Joitain heiluvia kuvia lukuunottamatta kuvaus toimii. Leikkauspöydällä olisi voinut tehdä pientä tiivistämistä puolessa välissä, sillä silloin juttu tuntuu hidastempoiselta. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja puvustuksessa on onnistuttu. Maskeeraus toimii myös. Ääniefektit tuovat upeita lisäyksiä ja Jed Kurzelin musiikit ovat hyviä, vaikka hän usein vain yhdisteleekin olemassa olevia teemoja.
Yhteenveto:Alien: Covenant on keskinkertainen teos, joka tarjoaa mitä luultavimmin pettymyksen katsojalle. Elokuva näyttää, miten alienit saivat alkunsa ja tämä on suurin pettymys. Toinen iso pettymys on lopetus, joka on äärimmäisen ennalta-arvattava ja josta ei löydy jännitystä lainkaan. Kuitenkin se jättää kierosti katsojan vaatimaan jatkoa. Leffa sisältää onneksi toimivia asioita, jolloin tarinaltaan usein heikohko teos nousee tasolle ihan kiva. Näyttelijät ovat suurimmaksi osaksi hyviä, etenkin Katherine Waterston ja Danny McBride. Michael Fassbender onnistuu androidi Walterina, muttei toimi edellisestä osasta tuttuna Davidina. Verta janoavat pääsevät hurmetta näkemään, eikä tämä todellakaan ole lastenleffa. Uskonnolliset filosofiat tunkevat valitettavan usein mukaan ja ne ovat jokseenkin typeriä ja vievät makua lopputuloksesta. Visuaalisesti leffa on näyttävä ja on hienoa, miten musiikeissa on yhdistelty tuttuja melodioita sekä Alienista että Prometheuksesta. Jos pidit jälkimmäisenä mainitusta, niin käy ihmeessä katsomassa Alien: Covenant, sillä se jatkaa paikoitellen toimivasti Prometheuksen aloittamaa tarinaa. Jos taas Alien on sinulle todella rakas teos, niin neuvon miettimään, haluatko todella tietää, mistä sinulle tärkeät olennot saivat alkunsa, vaikka tieto tuottaisikin pettymyksen? Jos taas haluat vain nähdä xenomorpheja valkokankaalla, niin kyllä tämä niitä jossain määrin tarjoaa. Pettymyksen leffa tuottaa ja saa nähdä parantavatko vai heikentävätkö uudelleenkatselut tätä. Toivottavasti seuraava osa olisi eheämpi kokonaisuus. Jatkoa on nimittäin Scottin mukaan luvassa muutamankin leffan edestä, jos tämä vain menestyy.
Kirjoittanut: Joonatan, 17.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.scified.com
Alien: Covenant, 2017, Twentieth Century Fox Film Corporation, Brandywine Productions, Scott Free Productions, TSG Entertainment
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Dan Fogler, Katherine Waterston, Alison Sudol, Colin Farrell, Ezra Miller, Carmen Ejogo, Samantha Morton, Jon Voight, Ron Perlman ja Johnny Depp Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 12
Päivää ennen elokuvan näkemistä (14.11.2016): Minua oikeasti jännittää todella paljon mennä katsomaan Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Jos olette lukeneet arvostelujani Harry Potter -elokuville (2001-2011), tiedätte, että sarja on todella tärkeä minulle ja lähellä sydäntäni. Vaikka elokuvat eivät ole täydellisiä, niin ne ovat mielestäni kokonaisuutena jotain todella upeaa ja hienoa. Olen kasvanut Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011) parissa, joten Tylypahka on tavallaan "kotini". Kun kuulin, että Harry Potterin maailmaa laajennettaisiin uudella elokuvalla, joka nimensä perusteella perustuisi J.K. Rowlingin kirjoittamaan samannimiseen opaskirjaan vuodelta 2001, mietin, että olisiko kyseessä vain jotain rahastusta? Kun minulle selvisi, että Rowling itse kirjoittaisi elokuvan käsikirjoituksen ja että neljä viimeistä Potteria ohjannut David Yates palaisi ohjaajaksi, olin huojentunut, mutta samalla minua alkoi pelottaa, millainen lopputuloksesta tulisi. Elokuvalla olisi todella suuret paineet, sillä sen täytyisi miellyttää vanhoja Potter-faneja, mutta se ei saa silti olla liian lähellä Potteria, koska se tapahtuu vuosikymmeniä ennen kuin Harry astuikaan Tylypahkaan ja sen pitäisi esitellä kokonaan erilainen taikamaailma, sekä saada uudet ihmiset innostumaan sarjasta. Aluksi oli puhe, että elokuvalle tulisi kaksi jatko-osaa, mutta vain kuukausia sitten tuli selville, että Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on ensimmäinen osa VIIDEN leffan sarjasta. Siinä kohtaa alkoi todella pelottaa, että miten juttu toimisi. Se voisi olla parasta ikinä tai hirveä pyhäinhäväistys. Olen yrittänyt olla katsomatta trailereita, sillä en halua, että odotukseni olisivat liian korkealla, jos lopulta pettyisin. Nyt kuitenkin kun olen menossa huomenna katsomaan elokuvan kaksi kertaa, odotukseni ovat nousseet korkealle ja voin vain toivoa, että elokuva olisi hyvä.
Lisko Scamander saapuu New Yorkiin viimeistelläkseen ihmeotuksista kertovan kirjansa. Matkalaukussaan hän kantaa otuksia, joita hän on kerännyt ympäri maailmaa ja osa niistä pääsee vapaaksi, jolloin Liskon täytyy etsiä ne uusien tuttaviensa kanssa. Samaan aikaan pimeä velho Gellert Grindelwald yrittää saada aiheutettua sodan taikaväen ja ei-taikien välille.
Pääosassa Lisko Scamanderina nähdään Eddie Redmayne, joka on mielestäni aivan mielettömän hyvä näyttelijä. Kun kuulin, että Redmayne esittää pääroolia, tulin iloiseksi, sillä hänen roolisuorituksensa elokuvissa Kaiken teoria (The Theory of Everything - 2014) ja Tanskalainen tyttö (The Danish Girl - 2015) osoittivat, että kyseessä on todella lahjakas näyttelijä. Hieman tietysti jännitti, miten Redmayne suoriutuisi elokuvassa, joka ei ole tositapahtumiin perustuva draama, mutta jännitin ihan turhaan. Eddie Redmayne on täydellinen valinta pääosaan. Mielestäni on hienoa, että tällä kertaa elokuvan tapahtumat eivät tapahdu päähenkilön takia, kuten Harry Pottereissa, vaan Lisko tulee mukaan hieman vahingossa ja onkin aluksi vain sivustakatsoja. On myös kiehtovaa, että päähenkilö osaa jo valmiiksi taikuutta, jolloin hän pystyy hyödyntämään kykyjään läpi elokuvan. Lisko on sympaattinen tyyppi, joka välittää paljon väärinymmärretyistä ihmeotuksistaan ja tulisi varmaan hyvin juttuun Hagrid-jättiläisen kanssa. Oli jostain syystä todella hienoa, kun Lisko huudahtaa yhdessä kohtaa: "Merlinin parta!" New Yorkissa Lisko tapaa ei-taikin (yhdysvaltalaisten nimitys jästeille) nimeltä Jacob Kowalski, jota esittää Dan Fogler. Pidin todella paljon siitä, että elokuvassa on isossa roolissa hahmo, joka ei osaa taikuutta, jonka takia Jacob joutuu selviytymään muilla keinoilla. Jacobille tietysti kaikki on uutta ja ihmeellistä, joten suurimmaksi osaksi hahmo onkin lähinnä suu auki tuijottamassa eri taikuuksia ja otuksia, joita elokuvassa esiintyy. Fogler on mainio roolissaan ja hänen hahmonsa tuo huumoria mukaan sopivasti. Kowalski yrittää perustaa itselleen leipomoa, mutta suunnitelmat muuttuvat, kun hän tapaa Liskon. Katherine Waterston näyttelee Tina Goldsteinia, joka on aikoinaan ollut aurori, mutta hänet on alennettu taikasauvalupaosastolle. Goldstein on epäileväinen Liskoa ja tämän motiiveja kohtaan, mutta auttaa häntä silti. Waterston ei aluksi täysin vakuuta, mutta hänen suorituksensa paranee elokuvan aikana, samalla kun hahmokin muuttuu mielenkiintoisemmaksi. Alison Sudol esittää Tinan siskoa, Queenie Goldsteinia, joka on lukilitis, eli hän voi lukea ihmisten mieliä. Harry Potter -elokuvissa tällaiseen tarvittiin erikseen taika, mutta Queenie pystyy lukemaan ajatuksia tuosta vain. Sudol on hyvä roolissaan. Olisin toivonut hieman enemmän osoitusta siitä, että Tina ja Queenie ovat siskokset, mutta sitä nähdään toivottavasti sitten tulevissa osissa. Colin Farrell nähdään aurori Vakana, joka tutkii elokuvan läpi kulkevaa mystistä tapahtumaa. Vaka ei pidä Liskosta ja on muutenkin aika tympeä persoona. Hänestä huomaa heti, että hänessä on jotain hämärää, muttei oikein tiedä, että mitä. Farrell on oiva roolissaan.
Ezra Miller näyttelee Valiota, joka kuuluu toissalemilaisjärjestöön, jotka ovat taikuutta vastustavia ei-taikeja. Valio joutuukin viettämään päivänsä kaduilla, jakamassa taikavastaisia ilmoituksia New Yorkin kansalaisille. Miller ei valitettavasti oikein vakuuttanut minua, mutta toisaalta hahmokaan ei ole kovin ihmeellinen. Taikaministeriön sijaan USA:ssa toimii Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, jonka johtajaa, presidentti Picquerya esittää Carmen Ejogo. Presidentti Picquerylla on aika pieni rooli, joten on hieman vaikea sanoa, millainen hahmo on oikeasti kyseessä. Elokuvassa nähdään myös Samantha Morton toissalemilaisten inhottavana johtohahmona Mary Louna, Jon Voight ei-taikien suuren sanomalehden pomona herra Shaw'na, sekä Ron Perlman maahisgangsteri herra Murjokana. Ennen elokuvan näkemistä ajattelin, ettei herra Murjoka tulisi toimimaan ja hahmo näytti mielestäni huonosti tehdyltä, mutta itse elokuvassa hahmo toimikin ihan sujuvasti. Hahmon kasvoista tunnistaa välillä Ron Perlmanin kasvonpiirteitä ja Perlmanin äänikin oli tunnistettavissa. Monet fanit päättivät alkaa boikotoimaan elokuvaa, kun he kuulivat Johnny Deppin olevan mukana siinä. Jos et tiedä, ketä Depp esittää elokuvassa, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen, välttyäksesi SPOILERILTA! Johnny Depp näyttelee nimittäin Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:ssä (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) mainittua entistä pimeyden velhoa, Gellert Grindelwaldia, joka oli suuri pahis ennen lordi Voldemortia. Hahmo ei esiinny elokuvassa kuin todella vähän aikaa, mutta hahmosta puhutaan useaan otteeseen, joten voi olettaa, että kyseessä on tämän elokuvasarjan pääpahis.
Heti, kun Warner Brosin logo ilmestyy pilvien keskeltä ja tuttu Potter-musiikki alkaa soimaan, voi faneilta päästä ilopissa housuihin. Toivoinkin, että elokuva alkaisi juuri näin ja olin todella iloinen, kun toiveeni toteutui. Se ei kuitenkaan vielä tarkoittaisi, että itse elokuva olisi hyvä. Sanon suoraan, että kyllä se on! Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erittäin hyvä uusi osa J.K. Rowlingin luomalle taikamaailmalle. Minua jännitti koko elokuvan ajan, mutten oikein osaa sanoa, johtuiko se siitä, että minua pelotti, olisiko elokuva hyvä, vai siitä, että tunnelma oli jännittävä. Jännittävyyttä lisää se, ettei tapahtumia voi tietää etukäteen. Jos on lukenut Harry Potter -kirjat, tietää, mitä Potter-leffoissa on tulossa tapahtumaan, mutta tämän kohdalla voi vain arvailla. Tosifanit voivat tietenkin Potterissa mainittujen juttujen takia päätellä joitain asioita, mutta lopputulosta ei voi tietää etukäteen. Mukana on muutama juonenkäänne, jotka voi arvata, jos seuraa elokuvaa tarkkaan. Huumoria on erittäin mainiosti mukana ja elokuvan aikana saa nauraa useasti ääneen. Tämän voi jopa katsoa jouluelokuvana, sillä Keskuspuisto näytetään lumisena ja yhdessä kaupassa on joulukoristeita jo esillä.
Minun on pakko tunnustaa, että meinasin alkaa itkemään elokuvan aikana ihan vain sen takia, että olin niin iloinen päästessäni takaisin velhomaailmaan. Ja vielä kun paluu on toteutettu todella mallikkaasti, niin voiko muuta kuin iloita? Uskoisin, että tulee olemaan niitäkin, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että tulee olemaan myös niitä, jotka eivät ole koskaan nähneet tai lukeneet ainuttakaan Harry Potteria ja innostuvat tästä elokuvasta. Kyllähän se tuo tälle lisäarvoa, jos maailma on jo entuudestaan tuttu, mutta tämän voi kyllä mennä katsomaan, vaikka velhomaailmasta ei tietäisi mitään. Olen varma, että suurinta osaa vanhoista faneista tämä tulee miellyttämään. Tavallaan kyseessä on vasta pintaraapaisu ja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat voi mieltää "esittelyelokuvaksi", mutta sellainen sen kuuluukin olla. Se on todella mainio seikkailuelokuva, joka pohjustaa tulevia tapahtumia, muttei onneksi liikaa, jolloin se osaa keskittyä myös omaan tarinaansa. Siinä esitellään erinomaisesti uudet hahmot ja vaikka maailma onkin tuttu entuudestaan, on se myös erilainen kuin mitä aiemmin on nähty.
Elokuva tapahtuu 1920-luvulla, eli noin seitsemänkymmentä vuotta ennen kuin Harry Potter astui Tylypahkan porteista ensimmäisen kerran sisään. Elokuvassa kyllä mainitaan Tylypahka ja se nähdään myös vilaukselta, mutta pääasiassa keskitytään siihen, millainen taikayhteisö New Yorkissa on ollut. Yhdysvaltalaiset taikojat ovat hieman vanhoillisempia kuin britit, eivätkä perusta ei-taikeista. He eivät hyväksy ei-taikien ja taikovien suhteita, ja yrittävät pitää taikamaailman visusti salassa. Yhdysvalloissa ei tosiaan ole taikaministeriötä, vaan Amerikan Yhdysvaltain taikakongressi, joka esitetään aika samanlaisena, mutta jota ei kuitenkaan vielä kovin paljoa avata. Mielestäni oli hauska yksityiskohta, että kun Harry Potter ja Feeniksin killassa (Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) sanotaan, että aikoinaan ministeriö käytti pöllöjä viestien kuljettamiseen, mutta sotkun takia siirryttiin paperilennokkeihin, niin tässä taikakongressi käyttää pöllöjä. On aivan upeaa, että noin pieniä yksityiskohtia on saatu mukaan. Monet pikkujutut menevät varmasti massakatsojilta ohi, mutta isoimmat fanit saavat tuntea innostusta useaan otteeseen todella pienistä asioista. Silti pitää myöntää, ettei kyseessä ole yhtä maaginen maailma kuin aiemmin nähty. Samaan aikaan ei-taikien maailmassa toissalemilaiset yrittävät levittää tietoa taikayhteisöstä muille ei-taikeille. Pidin siitä, kuinka aivopestyiltä toissalemilaiset vaikuttavat, etenkin pikkutyttö joka hyräilee lorua noitien tappamisesta. En malta odottaa, miten sekä maagista että ei-taikien maailmoja laajennetaan tulevissa elokuvissa. Yhdessä kohtauksessa mainitaan Yhdysvaltojen taikakoulu Ilvermorny ja toivon, että se nähtäisiin jo sarjan toisessa osassa.
Kuten elokuvan nimi viittaa, tarina pyörii vahvasti Liskon ihmeotusten ympärillä. Muutamia vanhoja tuttuja olentoja on mukana, kuten kotitonttuja, maahisia ja jopa kirskuristajia, mutta suurin osa otuksista nähdään ensimmäistä kertaa ruudulla. Elokuvassa nähdään mm. terävähampainen myrsyli, arvoesineitä varasteleva haisku (joka luultavasti nousee katsojien suursuosikiksi), suloisia kuutamolleja, sukupuuton partaalla olevia rynnisarvia, mystisiä obskuureja, tilan täyttäviä okkameja, sekä Harry Potter -kirjoissa mainittuja pokkuroijia, jotka ovat pieniä kasviolentoja. Tuttuja loitsuja, kuten "tulejo" ja "alohomora" on tietenkin mukana, mutta myös uusia taikoja nähdään. Aivan paras oli mielestäni taikasauvan päästä ilmestyvä läpinäkyvä sateenvarjo, joka olisi oikeasti todella käytännöllinen. Ilmiintymistä ja kaikkoontumista nähdään paljon. Pidin siitä, että taikamaailma on jo tuttu, eikä kaikkea tarvitse esitellä uudestaan. Vaikka fanina kokee, että taioissa ei ole enää mitään kovin ihmeellistä, niin silti kohtaus Goldsteinien luona, jossa kaikki taustalla tapahtuu taikuuden avulla, on hämmästyttävää ja kiehtovaa katsottavaa. Etenkin ruoanlaitto-osuus on ihan oikeasti maaginen. Maagiselta tuntuu myös kohtaus Liskon matkalaukun sisällä. Elokuvassa on mukana muitakin tuttuja juttuja, joista fanit varmasti innostuvat, sillä ne ovat joko viittauksia Harry Potterien tapahtumiin tai asioita, jotka on mainittu vain kirjoissa, mutta joita ei olla ennen nähty valkokankaalla.
Elokuvan on ohjannut David Yates, joka ohjasi neljä viimeistä Potter-leffaa (Feeniksin kilta, Puoliverinen prinssi 2009, Kuoleman varjelukset, osa 1 ja Kuoleman varjelukset, osa 2 2011). Olin innostunut, että Yates palasi ohjaajaksi sarjaan, vaikka kauhean Tarzanin legendan (The Legend of Tarzan - 2016) jälkeen hieman pelotti, että miten tämän elokuvan kävisi. Taas kerran pelkäsin turhaan, sillä Yates on hoitanut hommansa tyylillä. Kaikista eniten olin innoissani siitä, että koko sarjan luonut ja Potter-kirjat kirjoittanut J.K. Rowling kirjoitti Ihmeotukset ja niiden olinpaikat käsikirjoituksen, joten kyseessä todella on hänen tarinansa. Uskoisin, että kova nimi kun on, Rowling on saanut tehdä kirjoituksen rauhassa ilman, että studiopomot olivat kaiken aikaa hönkimässä niskaan. Rowling osaa yhä asiansa ja on tehnyt huikeaa työtä luodessaan uutta tarinaa taikamaailmaan. David Heyman on tietysti pysynyt tuottajana.
Elokuva on todella hyvin kuvattu. Leikkaus on erittäin sujuvaa. Visuaalisesti elokuva on todella hienon näköinen, vaikka muutama ihmeotus näyttääkin hieman heikommin tehdyltä. Silti elokuva on pääasiassa silmäkarkkia katsojille. Lavasteet ovat huikeat ja puvustus on tyylikkäästi toteutettua. Äänimaailmalla on tuotu hienosti lisäsisältöä elokuvaan. Useasti äänitehosteet erottuvat selkeästi ja ovat erinomaisesti toteutettuja. Minua hieman jännitti, että millainen elokuvan soundtrack olisi, sillä Potter-elokuvien musiikit ovat todella hienot. Jännitin jälleen turhaan, sillä säveltäjä James Newton Howard on tehnyt todella mainiota työtä elokuvan musiikkien kanssa. Tuttuja teemoja Pottereista on havaittavissa, mutta mukaan on luotu paljon uutta. Vanhan ja uuden musiikin yhdistelmä toimii täydellisesti. Elokuvassa kuullaan myös sävelmää, josta tulee vahvasti mieleen 1900-luvun alun New York. Erityisesti pidän kohdasta, jossa elokuvan logo ilmestyy ruutuun. 3D-tehoste toimi yllättävän hyvin, kun istui tarpeeksi lähellä valkokangasta.
Blu-rayn kuvanlaatu on täydellinen. Lisämateriaalina Blu-raylla on hahmoista kertova viisiosainen "Characters", ihmeotuksista kertova seitsemänosainen "Creatures", lavasteista ja lokaatioista kertova kuusiosainen "Designs", pätkä "Before Harry Potter: A New Era of Magic Begins!" jossa kerrotaan siitä, miten elokuvan teko lähti liikkeelle, sekä poistettuja kohtauksia. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi tunniksi.
Yhteenveto: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on erinomainen paluu J.K. Rowlingin luomaan taikamaailmaan. Siinä on paljon tuttuja juttuja, mutta myös todella paljon uutta, jolloin katsoja pääsee jälleen hämmästelemään. Jos taikamaailma on entuudestaan tuttu, niin tästä nauttii varmasti vielä enemmän, mutta ei haittaa, vaikka ei olisikaan lukenut tai nähnyt Pottereita ennen tämän katsomista. Uskoisin, että tulee olemaan niitä faneja, jotka eivät tästä pidä, mutta tiedän, että suurin osa tulee rakastamaan tätä elokuvaa. Se ei ole yhtä hieno kuin Harry Potter, mutta jotain todella huikeaa silti. Eddie Redmayne on aivan mahtava pääosassa Lisko Scamanderina. Muut näyttelijät ovat pääosin myös mainioita, mutta Ezra Miller jättää hieman kylmäksi. Tehosteet ovat pääasiassa näyttäviä. Kyseessä on jännittävä ja hauska seikkailuelokuva ja suosittelenkin sitä kaikille Harry Potter -faneille, sekä fantasiaelokuvien ystäville. Kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista, eikä minua enää pelota, onko kyseessä turha rahastussarja. Tämän näkemisen jälkeen on vain pakko sanoa, että lisää kiitos! Toivon, että tulevissa sarjan elokuvissa tuodaan lisäsisältöä Yhdysvaltain taikamaailmaan, mutta toivon myös, että Liskon seikkailut vievät häntä ympäri maailman, jotta katsojat pääsevät näkemään erilaisia taikakulttuureita. Huhujen mukaan seuraavassa elokuvassa käytäisiin Tylypahkassa ja siinä tullaan näkemään nuori Albus Dumbledore. Ihmeotusten jatko-osa ilmestyy vuonna 2018, enkä malta odottaa sen näkemistä. En myöskään malta odottaa, että näen tämän elokuvan uudestaan. Palatkaa takaisin taikamaailmaan ja käykää katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Kirjoittanut: Joonatan, 16.11.2016 - muokattu: 29.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fantastic Beasts and Where to Find Them, 2016, Warner Bros Pictures, Heyday Films
