Arvostelu: Hurry Up Tomorrow (2025)

HURRY UP TOMORROW

Ohjaus: Trey Edward Shults

Pääosissa: Abel Tesfaye, Jenna Ortega, Barry Keoghan ja Riley Keough

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Hurry Up Tomorrow on Abel "The Weeknd" Tesfayen ideoima ja tähdittämä elokuva, joka toimii rinnakkaisteoksena artistin samannimiselle albumille, joka julkaistiin tammikuussa. Tesfaye sai ideaan elokuvaan menetettyään äänensä kesken konserttinsa Los Angelesissa syyskuussa 2022, mikä pisti hänet miettimään uusiksi, mitä hän haluaa uraltaan. Tesfaye sai Live Nationin rahoittamaan elokuvan ja ohjaaja Trey Edward Shults hyppäsi projektiin mukaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023, mutta elokuvan oli vaikea saada levittäjää, kunnes Lionsgate tarttui leffaan marraskuussa 2024. Nyt Hurry Up Tomorrow on saapunut Suomenkin teattereihin ja itse en pahemmin odottanut sen näkemistä. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta en ole kuunnellut The Weekndiä, enkä juuri innostunut, kun kuulin hänen näyttelevän itseään uudessa elokuvassa, miehen jätettyä minut kylmäksi näyttelijänä HBO Maxin The Idol -sarjassa (2023). Päätin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden ja kävin katsomassa Hurry Up Tomorrow'n sen ensi-iltaviikonloppuna.

Riitaisa ero tyttöystävästä on sekoittanut kiertueella olevan Abel "The Weeknd" Tesfayen pään. Kun hän menettää äänensä kesken keikan, Abel lähtee karkuteille ja kohtaa paossa olevan nuoren naisen, Animan.

Abel Tesfaye näyttelee elokuvassa tosiaan itseään, joskin hieman väriteltyä versiota itsestään. Kun tosielämän Tesfaye menetti äänensä SoFi Stadiumilla syyskuussa 2022, mikä pisti kiertueen hetkeksi tauolle, tämä pisti miehen miettimään uraansa uusiksi. Hurry Up Tomorrow heijastelee tätä mietiskelyä, heittäen äänenmenetykselle lisäsyyksi riitaisan eron, mistä Abel ei millään tunnu pääsevän yli. Kuten jo alussa sanoin, Tesfaye ei vakuuttanut näyttelijätaidoillaan HBO:n muutenkin köykäisessä The Idol -sarjassa. Hurry Up Tomorrow'ssa mies on paremmin elementissään, mutta toisaalta hän esittääkin itseään. Silti sanoisin, että Tesfayen kannattaisi pysyä laulamisessa, sillä sen hän taitaa huomattavasti lahjakkaammin.

     Elokuvassa nähdään myös pari ihan kunnon näyttelijää, Barry Keoghan Abelin managerina Leenä ja Jenna Ortega Animana, joka polttaa äitinsä kodin ja lähtee karkuteille. Keoghan on aina yhtä mainio roolissaan miehenä, josta ei oikein tiedä, onko tämä tosissaan Abelin puolella, vai manipuloiko hän artistia omien etujensa takaamiseksi. Yleensä hyvä Ortega jättää valitettavasti kylmäksi, mihin vaikuttaa merkittävästi se, kuinka kehnosti hänen hahmonsa on kirjoitettu. On vaikea sanoa muuta syytä hänen mukanaololleen kuin se, että kenties Ortega fanittaa The Weekndiä. Tai sitten häntä houkutti vastaavan tuottajan työtehtävistä tulleet kivat lisäliksat näyttelijäpalkkion päälle.

Sanotaan se nyt suoraan: Hurry Up Tomorrow on huonoin elokuva, jonka olen hetkeen nähnyt. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia, mutta lopputulos on vain pitkästyttävä turhamaisuusprojekti yhdeltä tämän hetken isoimmista laulajatähdistä. Elokuvassa olisi runsaasti kiinnostavia aiheita ja teemoja, kuten artistin pohdinta uransa ja elämänsä suunnasta äänenmenetyksen jälkeen, suurluokan megatähden yksinäisyys monien tuhansien fanienkin ympäröimänä, tämän tähden ja tavallisen mattimeikäläisen bondaaminen samanlaisten fiilisten ansiosta, sekä oman paskamaisuuden tunnustaminen ja siitä eteenpäin liikkuminen. Kaikki jää kuitenkin joko pintapuoleiseksi tai muuten vain kömpelösti käsitellyksi, sillä leffa on niin tönkösti pistetty kasaan.

Elokuva esittelee hahmonsa vielä ihan kiinnostavasti, joskin Abelin jatkuva itkeskely ex-tyttöystävänsä perään käy nopeasti tylsäksi. Kun Abel ja Anima kohtaavat, ainekset syvään tarinaan ovat valmiina. Ja sitten homma lässähtää aivan totaalisesti ja leffalle syntyy identiteettikriisi siitä, mitä se haluaisi olla. Kuumehouruinen painajainen ja matka Abelin psyykeen, Abelin anteeksipyyntö kaikille naisille, joita hän on elämänsä aikana kohdellut huonosti, vai kenties silmien pyörittelyä aiheuttava tulkinta Piinasta (Misery - 1990), missä Anima pistää Abelin kuuntelemaan miehen omia kappaleita ja maanisesti selittää, miten syvällisiä nämä upeat teokset ovatkaan? Miksei kaikkia näitä kerralla? Kaikki potentiaali valuu hukkaan, kun elokuvan toinen puolisko on näin pöyristyttävän narsistinen ja tekotaiteellinen. Tuntuu siltä kuin tekijät olisivat elokuvaopiskelijoita, jotka katsoivat Mulholland Driven (2001) ja totesivat pystyvänsä samaan. Siinä, missä Mulholland Drive kiehtoi herättämillään kysymyksillä, Hurry Up Tomorrow'n aiheuttama päänrapsuttelu vain ärsyttää. The Weekndin hardcore-faneille elokuva voi toimia, mutta minut se sai vain kysymään, että tarvitsiko miehen ihan oikeasti tehdä urapohdinnastaan niin uusi albumi kuin myös ihka oikea elokuva? Jos siis tätä osittain musiikkivideoista koostuvaa egotrippiä voi kutsua ihka oikeaksi elokuvaksi.

Elokuvan tietty amatöörimäisyys kummastuttaa, sillä pidin ohjaaja Trey Edward Shultsin kahdeksan vuoden takaisesta kauhuelokuvasta It Comes at Nightista (2017). Siinä jopa kuvasuhteella leikkimisellä oli tarinallinen ja temaattinen funktio, mutta tässä kuvasuhteen vaihtelu neliöstä laajakuvaan ja vielä laajempaan kuvaan, sekä takaisin tuntuu vain kikkailulta kikkailun vuoksi. Todennäköisesti Tesfaye on itse ollut vallassa ja leffa on kaikin puolin juuri sellainen, mikä miellyttäisi hänen estetiikkaansa. Minua se ei miellyttänyt edes teknisellä osastollaan. Kameratyöskentely on epätasaista ja jokaista komeaa otosta vasten on useampi kökösti sommiteltu ja sumea kuva. Leikkaus on laahaavaa, tehosteet menettelevät ja äänimaailma on hieman mössöinen. Kuten varmasti odottaa saattaa, suuri osa elokuvan musiikeista koostuu The Weekndin kappaleista. Osa kuullaan sellaisinaan, osaa taas on miksattu eri ilmapiireihin sopivammiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Hurry Up Tomorrow, 2025, Live Nation Productions, Manic Phase

Arvostelu: It Comes at Night (2017)

IT COMES AT NIGHT (2017)

Ohjaus: Trey Edward Shults
Pääosissa: Joel Edgerton, Christopher Abbott, Kelvin Harrison Jr., Carmen Ejogo, Riley Keough ja Griffin Robert Faulkner
Genre: jännitys
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

En ollut kuullutkaan It Comes at Nightista, ennen kuin näin sen tulevien lehdistönäytösten listalla. Kuten muidenkin elokuvien kohdalla, vilkaisin, mistä oli kyse ja kiinnostuin, kun huomasin sen olevan kauhuleffa. Kiinnostukseni nousi, kun huomasin, että teos oli kauhuelokuvaksi yllättävän kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Katsoin trailerin, mutta se ei erityisemmin vakuuttanut, joten toivoin, että kriitikot tietävät, mistä puhuvat. Kuitenkin, kun näin tavallisen yleisön kommentteja It Comes at Nightista, yllätyin todella paljon. Monet nimittäin haukkuivat leffaa ja antoivat sille pääasiassa pienintä mahdollista arvosanaa. Todella ristiriitaisin odotuksin menin katsomaan elokuvaa, toivoen olevani samaa mieltä kriitikoiden kanssa ja että kerrankin tulisi nähtyä oikeasti hyvä kauhuleffa. Tämä oli muuten jälleen niitä näytöksiä, että meiltä puuttuivat tekstitykset kokonaan.

Paul asuu metsän keskellä vaimonsa ja poikansa kanssa, turvassa sairaalta ulkomaailmalta. Mutta mitä tapahtuu, kun toinen perhe saapuu anomaan turvapaikkaa?

Paulia näyttelee Joel Edgerton, joka on vuosien varrella parantunut näyttelijänä. Tässä Edgerton on erittäin mainio ja uskottava, joten hän toimii todella hyvin pääosassa. Paul on rauhallinen ja järkevä mies, joka on laatinut säännöt, miten perheen pitää toimia selvitäkseen. Hän epäilee kaikkea ulkomaailmassa, mutta osaa olla myös rennosti. Paulista alkaa pitää heti elokuvan alusta lähtien, eikä tunne katoa leffan aikana.
     Paulin vaimoa, Sarahia esittää aiemmin tänä vuonna ilmestyneestä Alien: Covenantista (2017) tuttu Carmen Ejogo. Valitettavasti muutamaa kohtausta lukuunottamatta Sarah jää voimakkaasti taka-alalle, eikä hänelle ole luotu oikein minkäänlaista persoonaa; hän vain on. Sen sijaan leffassa keskitytään paljon Paulin ja Sarahin teini-ikäiseen Travis-poikaan, jota näyttelee Kelvin Harrison Jr. Alusta alkaen huomaa, että Travis ei ole kovin normaali teinipoika, vaikka pitääkin yksin olemisesta (minkä hän tosin toteuttaa hieman karmivalla tavalla). Öisin Travis haahuilee perheen talossa lamppunsa kanssa ja hiljaa miettii, mitä ulkona odottaa... Harrison Jr. suoriutuu osastaan kummallisena miehenalkuna oivallisesti.
     Leffan toiseen perheeseen kuuluvat Will-isä (Christopher Abbott), Kim-äiti (Riley Keough) ja heidän pieni Andrew-poikansa (Griffin Robert Faulkner). Katsojina epäilee perheen tarkoitusperiä, vaikka he vaikuttavatkin aika luotettavilta. Will pääsee perheestä parhaiten esille, mutta myös Kimillä on tehtävää. Andrew ei kovin paljoa pääse tekemään mitään, jolloin hänen mukanaolonsa unohtaa parissa kohtaa kokonaan.

Jos menet katsomaan It Comes at Nightia, odottaen kauhuelokuvaa, niin tulet mitä luultavimmin pettymään, sillä sitä se ei ole. Jos tulkitsit nimen siten, että metsästä hyökkäilee yöllä jonkinlainen olento, niin tulet varmasti pettymään, sillä mitään sellaista ei tapahdu. Elokuva tarjoaa jännitystä, mutta lähinnä sen takia, että se pitää katsojan jatkuvassa mietteessä siitä, mitä talon ulkopuolella oikein tapahtuu? Miksi Paul käskee vaimoaan ja poikaansa pukemaan kaasunaamarit ja käsineet aina kun he lähtevät ulos? Ja ennen kaikkea, miksi tärkein sääntö on, ettei metsään saa koskaan mennä yöllä? Leffan kauhu syntyy lähinnä kysymyksistä, joita teos herättää, kuten myös jännitteestä kahden perheen välillä. Katsojana toivoisi, että Will, Kim ja Andrew olisivat sitä, mitä väittävät, mutta samalla taas haluaisi nähdä, että heissä on jotain pahasti vialla. Mutta onko sittenkin Paulissa, Sarahissa ja Travisissa jotain vikaa? Etenkin kohtauksissa, joissa Travis kulkee pimeässä talossa, katsojana jähmettyy paikoilleen, sillä ei ole yhtään varma, mitä tulee tapahtumaan.

Ymmärrän, miksi kriitikot ovat pitäneet tästä filmistä. It Comes at Night ei turvaudu 2000-luvun kauhukliseisiin, eikä mukana ole ainuttakaan äkkisäikäytystä, jotka ovat nykyään pakollisia kauhuleffoissa. Monia nämä äkkinäiset pelotteluhetket lähinnä ärsyttävät, joten kriitikot voivat olla tyytyväisiä nähdessään jotain erilaista. Ymmärrän myös sen, miksei tavallinen yleisö ole pitänyt tästä. Vaikka mukana on jännitettä, ei leffa ole pelottava. Muutamia ällöttäviä hetkiä on mukana, mutta niitä ei kasvateta kunnolla, jolloin ne eivät saavuta täyttä potentiaaliaan. Vaikka on hienoa, että elokuva ei paljasta asioita katsojille selkeästi, eikä koskaan kunnolla tiedä, mitä ulkomaailmassa todella on, silti loppujen lopuksi vie hieman makua se, ettei leffa selittänyt mitään. Mukana on onnistuneita niksejä, jotka paljastavat joitain asioita katsojille, etenkin lopussa, mutta nekin saattavat herättää lisää kysymyksiä. Tällaisenaan It Comes at Night on hyvä jännityselokuva (ei sitä kauhuksi voi oikein kutsua), mutta siitä jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä oikeasti todella mainion.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Trey Edward Shults, joka on aiemmin ohjannut vain draamakomedian Krisha (2015). Toivon, että Shults tekisi jonain päivänä vielä pari kauhuleffaa lisää, jotta hän osuisi paremmin genren napakymppiin. Elokuvassa ei puhuta kovin paljoa, mikä toimii, mutta tämä toimivuus menee hieman rikki yhdessä kohtauksessa, jossa on liikaa repliikkejä, jolloin katsojat eivät voi tehdä tiettyjä päätelmiä itse. It Comes at Night on hyvin kuvattu ja mukana on paljon tyylikkäitä pitkiä otoksia. Leikkaus (jota Shults myös työsti) toimii myös, etenkin jälkituotannossa tehdyn kuvanrajailun takia. Yökohtaukset, joissa Travis astelee lamppunsa kanssa talossa, ovat hienosti valaistuja. Brian McOmberin säveltämästä musiikista löytyy hienoa tunnelmaa, vaikkei se jääkään mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: It Comes at Night on hyvä jännityselokuva, mutta kunnollista kauhua on täysin turha odottaa. Muutamia karmivia kohtia on mukana ja kahden perheen välille on luotu toimiva jännite, mutta muuten teos ei pelota. Leffa sisältää mainion tunnelman, joka ei tosin täysin tunnu johtavan mihinkään. Elokuva ei selitä katsojille oikein mitään, mikä tavallaan toimii, mutta silti jää kaipaamaan jotain lisää. Näyttelijät ovat onnistuneita rooleissaan, etenkin Joel Edgerton pääroolissa ja Kelvin Harrison Jr. tämän poikana. Visuaalisesti leffa on tyylikäs, etenkin yökohtauksissa, joissa kuljetaan ympäri taloa. Jos odotat näkeväsi kauhuelokuvan, joka sisältää öisin hyökkäilevän hirviön, tulet pettymään, sillä sitä It Comes at Night ei tarjoa. Jos taas toivot näkeväsi erilaisen jännitysleffan, jossa on mukana kauhuelementtejä, mutta joka ei sisällä äkkisäikäytyksiä, vaan näyttää lähinnä ihmisten ajatuksenkulkua erikoisen vaikeissa tilanteissa, kannattaa elokuva käydä katsomassa. Valitettavasti elokuvaa on markkinoitu selkeänä kauhuleffana, jolloin käy mitä luultavimmin niin, että ne jotka tulevat pettymään filmiin, ovat niitä, jotka menevät katsomaan sen ja ne taas, jotka pitäisivät teoksesta, eivät kiinnostu siitä sen mainosten takia.

Kirjoittanut: Joonatan, 12.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
It Comes at Night, 2017, Animal Kingdom, A24