Pääosissa: Elizabeth Olsen, Miles Teller, Callum Turner, Da'Vine Joy Randolph, John Early, Olga Merediz, Barry Primus ja Betty Buckley
Genre: romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Eternity on uusi romanttinen draamakomedia. Pat Cunnane keksi elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen. Hänen tekstinsä pyöri vuonna 2022 Hollywoodin mustalla listalla suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. A24 nappasi projektin itselleen, David Freyne valittiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024. Nyt Eternity on saapunut elokuvateattereihin ja itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen omaperäisestä juonesta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Eternityn sen ensi-iltapäivänä.
Kun Joan kuolee ja päätyy tuonpuoleiseen, hänen täytyy valita viettääkö hän ikuisuutensa ensimmäisen aviomiehensä, sodassa kuolleen Luken, vai toisen aviomiehensä, jääräpää Larryn kanssa.
Elokuvan keskiössä on kolmiodraama, johon kuuluvat Elizabeth Olsenin näyttelemä Joan, Miles Tellerin esittämä Larry ja Callum Turnerin näyttelemä Luke. Joan ja Luke olivat nuoria rakastavaisia, jotka menivät naimisiin, mutta joiden yhteinen elämä katkesi kuin seinään, kun Luke lähti sotaan ja kuoli rintamalla. Leskeksi jäänyt Joan avioitui lopulta uudelleen, Larryn kanssa. Kun Joan ja Larry lopulta menehtyvät ja päätyvät tuonpuoleiseen, Joan kohtaa jälleen Luken, joka on odottanut häntä kuolemastaan asti. Nainen pistetäänkin vaikean valinnan äärelle. Jatkaako suhdetta Larryn kanssa myös kuoleman jälkeen, vai palatako alkuperäisen rakkautensa luokse? Olsen, Teller ja Turner ovat kaikki mainioita rooleissaan ja jokaisen hahmo on oivallinen. Kaikkia kolmea käy sääliksi tässä hankalassa tilanteessa, vaikka samalla jokaisen toiminta tilanteen tiimoilta ärsyttää jossain kohtaa.
Elokuvassa nähdään myös Da'Vine Joy Randolph ja John Early Annana ja Ryanina, tuonpuoleisen koordinaattoreina, joiden tehtävänä on ottaa vastaan juuri kuolleet ja kaupata heille heidän ikuisuutensa. Tuonpuoleisessa on kyllä vaihtoehtoja mistä valita, mutta koukkuna on, että valintaa ei voi enää vaihtaa, vaan oma ikuisuus on sitten vietettävä alkuperäisessä valinnassa. Randolph on oivallinen Larryn koordinaattorina, joka ei aina vaikuta täysin pätevältä hommaansa. Early on vekkulissa vedossa tämän kilpakumppanina, Lukea edustavana Ryanina. Anna ja Ryan aloittavatkin kilpailun, kumpi pystyy myymään Joanille paremmin ajatuksen ikuisuudesta edustamansa miehen kanssa.
Kuten olen aiemminkin turhautuneena todennut, moderni elokuvakeskustelu on täynnä puhetta siitä, että nykypäivänä ei keksittäisi enää uusia ideoita, vaan kaikki olisi muka pelkkää jatko-osaa ja uudelleenfilmatisointia. Eternity on jälleen hyvä osoitus siitä, että näin ei suinkaan ole asian laita ja kyseessä onkin yksi omaperäisimmistä ideoista romanttiseen draamakomediaan, minkä olen aikoihin nähnyt. Elokuvassa on todella veikeä lähestymistapa kolmiodraamaan ja on aidosti kiinnostavaa seurata, kuinka hommassa käy. Valitseeko Joan yhä Larryn vuosikymmenten suhteen jälkeen, vai haluaako hän viedä loppuun suhteensa Luken kanssa, joka on kuin romanttinen märkä päiväuni? Joanin kokemat rakkaudet näiden miesten kanssa ovat hyvin erilaisia. Luken kanssa jäätiin vielä siihen vaiheeseen, kun ei nähty muuta kuin kaikki ihanat puolet, oli kukkia ja suklaarasioita sun muuta. Larryn kanssa taas rakkaus meni paljon syvemmälle tasolle ja yhdessä on pysytty senkin jälkeen, kun suunnilleen joka toinen asia mitä mies tekee, ärsyttää Joania.
Tämän lisäksi on myös erittäin mielenkiintoista tutustua Eternityn visioon kuoleman jälkeisestä elämästä ja tästä revitäänkin irti runsaasti hyvää huumoria. Mesta on täynnä myyntikojuja, joiden työntekijät yrittävät kaupitella omia ikuisuuksiaan juuri kuolleille ja niitä on tosiaan joka lähtöön ikuisesta rantalomasta loputtomaan museokierrokseen ja avaruusmatkaan. Katsoja pohtii hahmojen kanssa näitä vaikeita valintoja ja niiden parissa elokuva kulkee pääasiassa kuin hujauksessa. Vasta viimeisen puolen tunnin kohdalla Eternity kokee vaikeuksia kuljettaa kertomustaan loppuun, aivan kuin se ei uskaltaisi pitää kiinni yhdestä valinnastaan ja haluaakin näyttää katsojalle kaikki mahdolliset skenaariot.
Elokuvan on ohjannut David Freyne, joka tekee pätevää työtä ilmapiirin kanssa. Freyne on myös auttanut idean isää, Pat Cunnanea käsikirjoituksen lopullisessa muokkauksessa. Cunnanen idea on loistava, mutta tarinan lopetusta ja etenkin sen venytystä olisi voinut vielä miettiä uusiksi. Teknisesti Eternity on hyvin tehty. Leffa on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Eddie Redmayne, Jude Law, Dan Fogler, Mads Mikkelsen, Ezra Miller, Callum Turner, Alison Sudol, Jessica Williams, William Nadylam, Victoria Yeates, Poppy Corby-Tuech, Richard Coyle, Oliver Masucci, Maria Fernanda Cândido, Dave Wong ja Katherine Waterston
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 12
J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen (1997-2007) ja -elokuvien (2001-2011)velhomaailmaa laajentamaan tarkoitettu elokuva Ihmeotukset ja niiden olinpaikat(Fantastic Beasts and Where to Find Them - 2016) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset(Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald - 2018) keräsi huomattavasti heikompaa palautetta niin kriitikoilta kuin faneilta, eikä se ollut taloudellisesti edeltäjänsä veroinen hitti. Se oli silti tarpeeksi menestynyt, jotta viiden osan elokuvasarjaksi tarkoitettua projektia oli kannattavaa jatkaa. Kolmannen elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa alkuvuodesta 2020, mutta kun Johnny Depp erosi elokuvasta studion pyynnöstä, hänen jouduttua oikeusdraaman keskelle ex-vaimonsa Amber Heardin kanssa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Viivästykseen vaikutti myös juuri alkanut koronaviruspandemia. Lopulta kuvaukset saatiin aloitettua syksyllä 2020 ja nyt Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet saapuu elokuvateattereihin. Itse olen ollut lapsesta asti Harry Potterin suuri fani ja olinkin innoissani, kun ensimmäinen Ihmeotukset-leffa ilmestyi. Jatko-osa Grindelwaldin rikokset kuitenkin tuotti minulle suuren pettymyksen ja niinpä odotukseni elokuvasarjan jatkoa kohtaan laskivat huimasti. Deppin erottaminen, sekä Rowlingin trans-kommenttien ympärille noussut kohu vain saivat minut menettämään kiinnostustani entisestään ja meninkin lopulta aika matalin odotuksin katsomaan Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuuksia sen lehdistönäytökseen IMAX-salissa muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Albus Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin ystävineen vaaralliselle tehtävälle estämään pahan velho Gellert Grindelwaldin nousun koko taikamaailman johtajaksi.
Monet tutut hahmot kahdesta aiemmasta Ihmeotukset-elokuvasta tekevät paluun ja päätyvät uudelle seikkailulle alati laajenevassa velhomaailmassa. Mainion Eddie Redmaynen näyttelemällä zoologi Lisko Scamanderilla on onneksi oikea tarkoituskin tässä leffassa, eikä hän jää statistiksi ihmeotustensa kanssa kuten viimeksi kävi. Dan Foglerin esittämä jästileipuri Jacob Kowalski raahataan tällekin matkalle ja Jacob toimii jälleen leffasarjan oivallisena huumorihahmona, josta kuitenkin löydetään uusia puolia. Liskon auroriveli Theseus (Callum Turner) nostetaan isompaan osaan, joskin hän on tuntunut liki unohtaneen morsiamensa Leta Lestrangen (Zoë Kravitz) kuoleman viime elokuvan huipennuksessa. Viime leffasta myös merkittävään velhosukuun kuuluva Yusuf Kama (William Nadylam) ja nopeasti nähty Liskon assistentti Bunty (Victoria Yeates) tekevät paluun. Uutena hahmona mukaan tuodaan Jessica Williamsin näyttelemä taikaopettaja Lally Lande, joka nousee yhdeksi filmin parhaista tapauksista. Albus Dumbledoren osaan paluun tekee karismaattinen Jude Law, joka istuu yhä erittäin hyvin nuoreksi Tylypahkan tulevaksi rehtoriksi. Hahmon kohdalla odotan eniten näkeväni, milloin Dumbledore päättää siirtyä tyylikkäistä puvuista eksentrisiin kaapuihin. Moni varmasti ilahtuu, että Dumbledoren homous nostetaan vihdoin kunnolla esille, eikä siitä vain vihjailla äärimmäisen hienovaraisesti.
Johnny Deppin jouduttua poistumaan elokuvasarjasta, pahan Gellert Grindelwaldin roolin nappasi Mads Mikkelsen. Mikkelsen on hieno näyttelijä, joka on vuodesta toiseen tehnyt vaikutuksen. Grindelwaldiksi hän ei kuitenkaan sovi, ei sitten millään. Depp teki pimeän velhosta persoonallisen ja viekkaan manipuloivan tapauksen. Hän oli myös varsin persoonallisen näköinen valkoisten hiustensa ja eriväristen silmiensä kanssa. Mikkelsenistä puuttuu kaikki tämä. Vasta IMAX:in jättikankaalta huomasin, että hänen silmissään on sävyeroa, mutta muuten hän näyttää vain tavalliselta herrasmieheltä, jonka aiemmin tummat hiukset ovat alkaneet harmaantumaan. Deppin jälkeen Mikkelsen on jopa hieman tylsä roolissa, eikä hän onnistu enää leffasarjan kolmannessa osassa hyppäämään luontevasti menoon mukaan.
Paluun tekevät myös Grindelwaldin puolelle loikanneet Valio, eli Aurelius Dumbledore (Ezra Miller) ja Jacobin rakas Queenie Goldstein (Alison Sudol). Valion taustoja avataan taas lisää, mutta hahmoa hyödynnetään silti yhä vain kömpelömmin, mitä pidemmälle filmi etenee. Queeniestäkin saadaan esille uusia puolia. Sudol on roolissaan parempi ja monisävyisempi kuin ennen, mutta Miller on todella puinen ja näyttää siltä kuin hän kamppailisi sitä vastaan, kuinka hillitty hänen kuuluu olla.
Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on onneksi parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikokset -elokuvan jälkeen, mutta vielä on harmillisesti aikamoinen matka, jotta leffasarja pääsisi takaisin ensimmäisen Ihmeotukset-filmin tasolle. Pari lisävuotta elokuvien välissä on selvästi tehnyt hyvää ja J. K. Rowlingilla tuntuu olevan selkeämpi visio siitä, minne hän haluaa elokuvasarjaa viedä. Lisäksi hän on hoksannut, että jos elokuvasarja mielii kantaa yhä Ihmeotukset-nimeä, siinä pitäisi myös olla niitä taikaolentoja. Tämänkertainen tarina, josta en lähde sen enempää paljastamaan, kulkee vahvasti erään otuksen ympärillä, mikä on askel oikeaan suuntaan Grindelwaldin rikosten sinne tänne rönsyilevän tarinan jälkeen.
Vielä olisi tehtävänä korjausliikkeitä ja Dumbledoren salaisuuksien ongelmaksi koituu lähinnä, että Rowlingilla olisi valtavasti kerrottavanaan, mutta kaikkea ei vain saa mahdutettua vajaan kahden ja puolen tunnin filmiin. Niinpä esimerkiksi Valion osuus jää töksähtäväksi. Kokonaisuus ontuu hieman, mutta aina silloin tällöin elokuva nappaa iskevästi mukaansa. Pitkä vakoojamainen osuus Saksassa on elokuvan mukaansatempaavinta antia, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy varsin jännittävä osio. Muuten loppuhuipennus jättää kuitenkin hieman toivomisen varaan. Se nostattaa tunnelmaa oivallisesti, mutta jää lopulta antikliimaksiksi, kun tekijät muistivat, että "ai niin, näitä leffoja pitäisi tehdä vielä kaksi lisää".
Jos jossain elokuva onnistuu, niin laajentamaan jälleen Rowlingin jo valmiiksi rikasta taikamaailmaa. Tässäkin leffassa matkustetaan maasta toiseen ja esitetään ripauksia eri maiden taikakulttuureista. Uusia paikkoja haluaisi päästä tutkimaan enemmän, mutta myös vanhat ja tutut lokaatiot jaksavat kiehtoa. Valehtelisin, jos sanoisin, etteikö kasvoilleni olisi levinnyt riemastunut hymy, kun Tylypahka ilmestyy kuvaan ja John Williamsin Harry Potter -melodiat alkavat soida. Hymy levisi myös joistain aidosti hyvistä hahmojen välisistä hetkistä ja Jacob tarjosi toki useammat makeat naurut. Taistelukohtauksissa hyödynnetään erittäin tyylikkäästi ja monipuolisesti erilaisia loitsuja, joskin parissa kohtaa minusta tuntui siltä kuin olisin katsonut Doctor Strangea (2016), enkä mitään Rowlingin velhomaailmaan liittyvää...
Ohjaajana jatkaa kaksi aiempaa Ihmeotukset-elokuvaa, sekä neljä viimeistä Harry Potteria ohjannut David Yates, joka onneksi vaikuttaisi yhä innostuvan tästä maailmasta. Hän jatkaa kelpo työtään, synkistäen menoa entisestään. Tällä kertaa käsikirjoituksesta ei vastaa yksin Rowling, vaan hänen apunaan toimii Harry Potter ja Feeniksin kiltaa(Harry Potter and the Order of the Phoenix - 2007) lukuun ottamatta kaikki Potterit elokuvamuotoon kirjoittanut Steve Kloves. Kaksikon yhteistyö toimii ihan hyvin, Rowlingin tarjotessa visionsa tästä maailmasta ja tarinasta ja Klovesin auttaessa muovaamaan tämän luovuuden tulvan filmiksi. Teknisiltä ansioiltaan Dumbledoren salaisuudet on varsin toimiva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja ihan hyvin leikattu. Vaikka juonikuvioita on kenties yksi liikaa, monien juttujen välillä hypitään sulavammin kuin viimeksi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat tietty huippuluokkaa, mutta on sääli, etteivät puvustajat leikittele niin villisti velhojen ja noitien asujen kanssa kuin Harry Pottereissa. Erikoistehosteet ovat pääasiassa oivalliset, mutta tietty digitaalisuus on näkyvissä ihan kaikessa. Välillä jopa tuntuu, että yli kymmenen vuotta sitten ilmestyneissä Pottereissa nähtiin parempia efektejä. Äänimaailma on vaikuttavasti rakennettu ja James Newton Howardin seikkailullisista ja tunnelmoivista musiikeista ei löydy moitittavaa.
Yhteenveto:Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on kelpo fantasiaseikkailu ja parannus keskinkertaisen Grindelwaldin rikosten jälkeen. Yhä jäädään kuitenkin kauas ensimmäisestä Ihmeotukset-elokuvasta, sekä Harry Potter -filmeistä. J. K. Rowlingilla on edelleen huiman paljon kerrottavaa tästä kaiken aikaa laajenevasta taikamaailmasta ja yksi filmin ongelmista onkin, kuinka paljon siinä on kaikkea. Kaikkeen ei ole tarpeeksi aikaa ja niinpä esimerkiksi tärkeänä aloitettu juonikuvio Valion sukupuusta käsitellään harmillisen löyhästi. Lisko Scamanderin ja kumppaneiden uusi seikkailu vie toimivasti mukanaan ja pitää sisällään viihdyttäviä, hauskoja ja jännittäviäkin hetkiä. Toisin kuin viimeksi, Liskolla on oikea funktio tarinassa ja niitä ihmeotuksiakin on kunnolla mukana. Paikoitellen tarinankerronta ontuu, loppuhuipennus jättää hieman kylmäksi ja pari taistelukohtausta muistuttavat aivan liikaa toisesta leffasarjasta. Mads Mikkelsenin harmillisen tylsää Grindelwald-tulkintaa ja Ezra Millerin puista Valiota lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti tehty. Ihmeotukset: Dumbledoren salaisuudet on askel parempaan suuntaan, mutta tätäkin leffaa katsoessa tuntuu siltä, että Rowlingin maailman todellinen taikuus hiipuu jo. Nähtäväksi jää, onnistuvatko kaksi seuraavaa leffaa palauttamaan tason siihen, mistä tämä lisäosasarja lähti liikkeelle...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Secrets of Dumbledore, 2022, Warner Bros., Heyday Films
Ohjaus: Autumn de Wilde Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Mia Goth, Johnny Flynn, Josh O'Connor, Miranda Hart, Bill Nighy, Rupert Graves, Callum Turner, Gemma Whelan, Amber Anderson, Tanya Reynolds ja Connor Swindells Genre: draama, romantiikka, komedia Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia Ikäraja: S
Emma perustuu Jane Austenin samannimiseen klassikkokirjaan vuodelta 1815. Vuosien varrella Austenin suursuosittu kirja on käännetty monenlaiseen muotoon näytelmistä televisiosarjoihin ja elokuviin. Kirjan tarinasta on tehty monenlaisia tulkintoja, joista yksi tunnetuimmista on moderniin aikaan sijoitettu Alicia Silverstonen tähdittämä Clueless (1995). Uuden version suunnittelu alkoi muutamia vuosia sitten ja päärooliin palkattiin tällä kertaa Anya Taylor-Joy, joka on noussut viime vuosien aikana yhä vain isommaksi tähdeksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt uusi Emma-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itselleni Austenin kirja ei ole tuttu, mutta olen nähnyt aiemmin mainitsemani Cluelessin. Kiinnostuin uudesta versiosta ja meninkin katsomaan sitä positiivisin mielin yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Olimme muuten selvästi nuorimmat katsojat, sekä ainoat miehet paikalla.
Highburyn kylässä elää nuori ja rikas Emma Woodhouse, joka ei itse halua mennä naimisiin, mutta jonka lempipuuhaa on leikkiä amoria, parittaen tuttujaan yhteen. Miten käy, kun hän alkaa sotkemaan läheistensä elämää liikaakin parituslahjoillaan?
Anya Taylor-Joy ottaa tyylikkäästi Emma Woodhousen roolin vastaan. Hänestä löytyy juurikin sitä arvokkuutta, turhamaisuutta ja itsekeskeisyyttä, mitä hahmo vaatii. Taylor-Joy pitää hillitysti hauskaa roolissaan ja nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Emma on moniulotteisesti rakennettu persoona, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Hahmoa kehitetään kiinnostavasti leffan ajan ja Taylor-Joy tuo nämä muutokset mukaan taidokkaasti. Hän tekee Emmasta ihastuttavan, mikä saa katsojan ymmärtämään, miksi muut suosivat tätä, vaikka Emma onkin niin itsekeskeinen. Emman itsekeskeistä maailmaa kuvataan hienosti sillä, kuinka tarkkaan kamera seuraa hahmoa. Yleensä kun kuvassa on Emman lisäksi joku muu, kamera lukittuu Emmaan, vaikka hänen vieressään oleva henkilö touhuaisikin enemmän. Kun Emma ja joku toinen istuvat vierekkäin, kamera nousee vasta kun Emma tekee niin, eikä välitä toisesta hahmosta, kuvaten täydellisesti, kuinka katsojan on tarkoitus nähdä maailma Emman tavoin.
Muutkin näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Mia Goth näyttelee sympaattisesti Harrietia, joka joutuu tyytymään osaansa ystävänsä Emman varjossa. Bill Nighy outoilee ja nykii tuttuun mahtavaan tyyliinsä Emman isänä. Miranda Hart on hulvaton kummallisena neiti Batesina, joka pyrkii kaiken aikaa Emman suosioon. Josh O'Connor on myös todella hauska erikoisena pappi Eltonina, joka saarnaa teatraalisesti. Johnny Flynn ja Callum Turner taas ovat sopivat arvokkaiksi herrasmiehiksi George Knightleyksi ja Frank Churchilliksi, jotka iskevät silmänsä Emmaan. Rupert Graves ja Gemma Whelan näyttelevät jälkimmäisen vanhempia, kun taas Amber Anderson sopii hyvin Emman suosiota horjuuttavaksi Jane Fairfaxiksi. Näyttelijät eläytyvät osiinsa suurella antaumuksella. Kaikkien eleet ja ilmeet ovat valloittavia. Siinä, missä teatterinäyttelijät ottavat lavan haltuunsa, nämä näyttelijät ottavat valkokankaan otteeseensa. Etenkin silmien ja katseen käyttö on fantastista läpi leffan, ja jo niin yksinkertaisilla asioilla tuodaan mukaan valtavan paljon.
Itse Emma-elokuvakin on ihastuttava tapaus, kuljettaen katsojan taidokkaasti omaan aikakauteensa ja maailmaansa, johon uppoutuu täysin. Rakkauskuvioihin tuodaan useita uusia pulmia ja silmukoita solmitaan kierommiksi, jotta niiden avaaminen olisi entistä vaikeampaa. Emman samanaikaisesti viekasta että viatonta amor-leikittelyä on lystikästä seurata vierestä. Aikakauteensa sopivasti kaikki tämä aiheuttaa suuria tunteita, joihin näyttelijöiden teatterimainen asenne sopii täydellisesti. Filmissä on muutenkin tiettyä teatterimaisuutta. Joskus tämä voisi tehdä lopputuloksesta kömpelön ja epäammattimaisen, mutta ensikertalaisohjaaja Autumn de Wilde tietää mitä tekee. Kaikki on tarkkaan tyyliteltyä ja juuri se tarkkuus imaisee entistä voimakkaammin tapahtumien keskelle. Etenkin alkupäässä De Wilde leikittelee hurmaavasti erilaisten kikkailujen kera.
Tunnelmakin syntyy ohjaajalta taidokkaasti. Elokuvalla on vahva pilke silmäkulmassaan jatkuvasti ja se pitää hengen kevyenä - vakavoituen toki tarpeen vaatiessa. Perinteiseen tyyliin draamapuoli puskee voimakkaammin esiin loppupäässä, jolloin myös lystikäs leikittely ja kikkailu loppuu. Hupaisuutensa ansiosta alkupuolisko on jopa aika lailla mahtava. Huumori luodaan pienin ja hienovaraisin keinoin. Emman isän palvelijat tarjoavat mainiot hörähdykset, kun heihin tajuaa kiinnittää huomiota. Tanssiaiset ovat samalla niin koomiset kuin lumoavat. Koskettavuuttakin löytyy kohtauksesta. Jos leffan vakavoituessa loppupäässä siitä ei tuntuisi samalla katoavan niin paljon muutakin, ja jos puolen välin paikkeilta tiettyä tyhjäkäyntiä karsisi, olisi kokonaisuus eheämpi. Jo tällaisenaan elokuva on erittäin mainio ja hilpeä tulkinta Austenin klassikosta.
Tekniseltä puoleltaan Emma on yllättävänkin laadukas teos. Kuvaus on erittäin tarkkaa, eikä vain Emman liikkeiden seuraamisessa. Kuvat ovat hienosti sommiteltuja ja niiden liikeradat ovat pitkään suunniteltuja. Kuvausta tukee taidokas leikkaus ja kuvia tietty koristavat häikäisevän upeat lavasteet ja asut. Elokuva tarjoaa kohtaus kohtaukselta yhä vain näyttävämpiä paikkoja, mitkä ovat äärimmäisen tarkasti lavastettu täyteen pieniä yksityiskohtia. Asuja nähdään useita ja on hämmentävää, jos näitä puolia ei huomioida tulevissa palkintogaaloissa. Lisäksi leffan musiikit ovat loistokkaat. Säveltäjät Isobel Waller-Bridge ja David Schweitzer tuovat vahvan panoksen elokuvan henkeen ja tunnelmoivat melodioilla kauniisti.
Yhteenveto: Emma on erittäin mainio ja lystikäs tulkinta Jane Austenin klassikosta. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja se nostaakin kaiken aikaa hymyn katsojan kasvoille. Leffasta löytyy tietynlaista teatterimaisuutta, mikä on kuitenkin pelkkä kehu - toisin kuin yleensä. Tyyli sopii mukaan täydellisesti. Näyttelijät antautuvat rooliensa vietäväksi hienosti. Anya Taylor-Joy on nappivalinta päärooliin Emmaksi, mutta mahtavia ovat myös hulluttelevat Miranda Hart, Josh O'Connor ja Bill Nighy. Huumori on todella onnistunutta, vaikkei filmi mikään hulvaton teos ole. Se on kuitenkin pääasiassa hyvin lystikäs, vaikka loppupää painottuukin tietty enemmän draamaan. Loppu ei olekaan enää yhtä vahva kuin alku ja ohjaaja Autumn de Wilden taidot painottuvatkin lähinnä komediaan. Visuaalisesti elokuva on yllättävänkin vaikuttava. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu, ja lavasteet ja asut ovat häikäisevän upeat. Musiikitkin ovat todella vahvat. Suosittelenkin uutta Emma-leffaa erittäin lämpimästi Austenin klassikon faneille, sekä historiallisista hömppäromantiikoista intoileville.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Emma, 2020, Working Title Films, Blueprint Pictures, Perfect World Pictures
Ohjaus: David Yates Pääosissa: Eddie Redmayne, Katherine Waterston, Dan Fogler, Alison Sudol, Ezra Miller, Zoë Kravitz, Jude Law, Johnny Depp, Callum Turner, Claudia Kim, William Nadylam, Carmen Ejogo, Poppy Corby-Tuech ja Brontis Jodorowsky Genre: fantasia, seikkailu Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia Ikäraja: 12
J. K. Rowlingin fantasiakirjasarja "Harry Potter" (1997-2007) nousi käsittämättömään suureen suosioon, joten tietysti siitä tehtiin myös elokuvat. Harry Potter -leffat (2001-2011) olivat pitkään kaikkien aikojen menestynein elokuvasarja, kunnes Marvel Cinematic Universe (2008-) ja Star Wars (1977-) ohittivat sen pari vuotta sitten. Harry Potterin suosio ei näyttänyt minkäänlaista hiipumista, vaikka kaikki kirjat ja elokuvat olivat ilmestyneet, joten oli vain loogista, että sarjaa jatkettaisiin lisää. Rowling itse päätti kirjoittaa käsikirjoituksen uuteen leffaan, mikä pohjautui hänen kirjoittamaansa opukseen "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat" ("Fantastic Beasts and Where to Find Them" - 2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuva (Fantastic Beasts and Where to Find Them) ilmestyi marraskuussa 2016 ja se oli suuri menestys, mistä myös kriitikot pitivät. Samalla tekijät ilmoittivat, että kyseessä olisi viisiosaisen leffasarjan avausosa ja jatkoa olisi tulossa. Jo elokuvan ilmestyessä Rowling oli kirjoittanut jatko-osan tarinan ja kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 2017. Nyt Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset on vihdoin saanut ensi-iltansa ja Harry Potterin massiivisena fanina en voi sanoin kuvailla, kuinka innostunut olin leffan näkemisestä. Innostustani hieman laski se, että trailerit vaikuttivat paljastavan todella paljon ja mietin, jääkö leffasta enää mitään koettavaa? Innostukseni kuitenkin kohosi, kun pari päivää ennen Grindelwaldin rikoksia katsoin Ihmeotukset ja niiden olinpaikat uudestaan ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan Finnkinon järjestämään faniennakkonäytökseen.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat!
Pimeyden velho Gellert Grindelwald pakenee ja alkaa keräämään joukkojaan. Samaan aikaan noitakoulu Tylypahkan professori Dumbledore lähettää Lisko Scamanderin salaiselle tehtävälle.
Eddie Redmayne palaa rooliinsa Lisko Scamanderina ja osoittaa jälleen kerran olevansa äärimmäisen lahjakas näyttelijä. Redmayne tekee paljon kasvoillaan ja eleillään, heittäytyen rooliinsa pienillä tavoilla. Paikoitellen hän pääsee heittäytymään isomminkin ja filmissä nähdään hänen kohdalla lähes samanlaista pöhköyttä kuin edellisessäkin osassa. Lisko on mitä pidettävin päähahmo ja hänen kanssaan on jälleen mahtavaa lähteä seikkailulle. Onkin vain suuri harmi, että Lisko on loppujen lopuksi lähes merkityksetön tarinan kannalta. Tarinan tärkeimmät tapahtumat kulkisivat samalla tavalla, vaikkei Liskoa nähtäisi ollenkaan. Liskon lisäksi muutkin tutut hahmot edellisestä elokuvasta tekevät paluun. Katherine Waterstonin näyttelemä Tina on saanut aurorin paikkansa takaisin ja pyrkii eroon tietystä herkkyydestään. Alison Sudol ei valitettavasti vakuuta samalla lailla Tinan siskona Queeniena kuin edellisessä osassa, minkä lisäksi hänen hahmonsa on aika kömpelösti kirjoitettu. Dan Fogler sen sijaan jatkaa hauskuuttamista jästi-Jacobina, jonka paluu selitetään tosin liian helposti. Ezra Millerin näyttelemää Valiota aletaan kiehtovasti syventämään, mutta hahmon traagisuus ei täysin luonnistu Milleriltä. Myös Yhdysvaltain taikakongressin presidentti Picquery (Carmen Ejogo) nähdään pikaisesti.
Ensimmäisessä Ihmeotukset-leffassa alle minuutin ruudulla näkynyt Johnny Depp palaa pääroisto Gellert Grindelwaldin rooliin ja on huojentavaa sanoa, että ennakkohuolet osoittautuivat turhiksi ja Depp suoriutuu pimeyden velhon roolista erittäin mainiosti. Ennakkoon monet pelkäsivät, että Depp tekisi Grindelwaldista liian karikatyyrimaisen hahmon, mitä hän on tehnyt muissa leffoissa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tämän lisäksi Deppin roolitus synnytti paheksuntaa fanien keskuudessa, sillä Deppin ex-vaimo Amber Heard syytti miestään väkivaltaisuudesta. Ulkopuolisena en ole mitään sanomaan, mitä parin välillä oikeasti tapahtui, mutta täytyy kyllä myöntää, että pelkäsin Deppin olevan väärä näyttelijä Grindelwaldiksi. Deppin alkoholismi ei ole mikään huhu, sillä näyttelijä on itse vahvistanut asian, joten huolestuin, että hän olisi humalassa Grindelwaldia esittäessään. Näin ei onneksi käynyt, vaan Depp tekee ensimmäisen maltillisen roolityön aikoihin ja luo hienolla tavalla uhkaavuutta. Kaikkein parasta on, että itse hahmo on kirjoitettu hyvin eri lailla kuin Harry Potter -leffojen päävihulainen lordi Voldemort. Grindelwald leikkii psykologisia temppuja ja on manipuloiva, eikä kylmäverinen massamurhaaja. Pelottavinta hahmossa on, että hänen sanomisissaan on tavallaan jopa järkeä, jolloin on ymmärrettävää, miksi monet velhot kääntyvät hänen puolelleen. Tällä kertaa vanhana viisaana professori Albus Dumbledorena nähdään Jude Law... paitsi että tämä Dumbledore ei ole vanha, vaan enemmänkin charmikas Oxford-tieteilijä. Ja täytyy kyllä sanoa, etten ole täysin varma, mitä ajatella tästä versiosta. Tavallaan tuttu salamyhkäinen Dumbledore on olemassa, mutta hänestä puuttuu se lämpö, mitä hän säteili Harry Pottereissa. Law on varmasti lopulta oikein passeli valinta nuoreksi Dumbledoreksi, mutta vielä tämän leffan kohdalla hän vaatii hieman totuttelua. Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisessä leffassa vain nopeasti mainitut Leta Lestrange (Zoë Kravitz) ja Liskon veli Theseus Scamander (Callum Turner), Valion uusi kirottu ystävä (Claudia Kim), Valiota metsästävät Yusuf (William Nadylam) ja Grimmson (Ingvar Eggert Sigurðsson), sekä Grindelwaldin oikea käsi (Poppy Corby-Tuech). Uudet hahmot vaikuttavat aluksi mielenkiintoisilta ja katsojana haluaa nähdä, mikä heidän paikkansa on tässä tarinassa, mutta valitettavasti heidät on kirjoitettu yllättävänkin tylsiksi ja unohdettaviksi. Kravitz ja Kim tekevät parhaansa sen kanssa, mitä heille on annettu, mutta heidän hahmonsa jättävät toivomisen varaan.
Olen aina ihaillut J. K. Rowlingia kirjoittajana. Hän on aivan mahtava tarinankertoja, minkä osoittaa esimerkiksi se, kuinka hienosti Potter-sarjan viimeinen kirja "Harry Potter ja kuoleman varjelukset" ("Harry Potter and the Deathly Hallows" - 2007) sitoo koko sarjan kunnolla yhteen ja vie kaikki kirjojen aikana syntyneet kysymykset, hahmokaaret ja juonikuviot mestarillisesti päätökseen. Rowling taitaa useiden juonikuvioiden kertomisen päällekäin ja täyttää tarinansa mitä kiehtovimmilla hahmoilla, joista vähintäänkin sadalle hän on luonut historian ja monipuolisen sukupuun. Hän on myös erinomainen rakentamaan fantasiamaailmaa ja laajentamaan sitä maagisin eri tavoin. Rowling on selvästi täynnä upeita ideoita ja tarinoita, joita hän pääsee esittelemään tämän uuden leffasarjan kautta ... tai näin minä ajattelin, kunnes näin Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset. Tämä elokuva on iso pettymys, eikä lähellekään Rowlingin tasoinen kertomus.
Tuntuu siltä kuin Rowling olisi ollut malttamaton pääsemään esittelemään uusia hahmoja ja näyttämään, kuinka taitava hän on keksimään näille menneisyyksiä, mutta samalla hän on unohtanut, että leffan pitäisi myös kertoa oma tarinansa. Tästä viestii jo se, että elokuva käyttää käsittämättömän pitkän ajan ihan vain selittääkseen mahdollisimman monimutkistettua mysteeriä joidenkin hahmojen sukuhistoriasta, vaikka leffan nimi viestii ihmeotuksista ja Grindelwaldin pahoista teoista. Toki niitä erilaisia olentoja löytyy, mutta välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat mukana vain, koska ensimmäinen osa kertoi niistä, eikä Rowling voi enää kirjoittaa niitä ulos tarinasta. Grindelwald viestii pahuuttaan, muttei oikeastaan tee kovin kummoisia rikoksia. Ja kuten jo sanoin, tarinan päähenkilö Lisko Scamander tuntuu lähestulkoon statistilta omassa elokuvassaan. Hän siirtyy paikasta toiseen, puhuu paljon ja näkyy tärkeissä kohtauksissa taustalla, mutta ei häntä tarvita tarinan etenemiseen ja tämä on elokuvan isoin virhe. Tällä kertaa Rowling ei onnistu yhdistelemään useita päällekäin kulkevia juonikuvioita, vaan ne sotkeentuvat ja tekevät filmistä tarpeettoman vaikeasti seurattavan. Mysteerisyys on ymmärrettää, mutta kun mysteerit eivät ole kovin kiinnostavia tai kummoisesti kirjoitettuja, kannattaako niitä edes tunkea mukaan?
Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset tuntuu vielä vähemmän omalta seikkailultaan, kun Rowling on kokenut pakottavaa tarvetta lisäillä hurjan määrän viittauksia Harry Potter -sarjaan. Onhan se kiva nähdä tiettyjä hahmoja pitkästä aikaa (tai ensimmäistä kertaa) ja käydä tutuissa paikoissa (Tylypahkan näkeminen saa monet fanit pissaamaan housuun innostuksesta), mutta tämä tuntuu lopulta siltä, ettei Rowling luotakaan uuteen tarinaansa, vaan lisäilee viittauksia siinä toivossa, etteivät fanit huomaa, kuinka ohut tarina on. Kyseessä on täysin selvä väliosa, joka lähinnä pohjustaa tulevia tapahtumia. Nämä tulevat jutut kuulostavat kyllä kiehtovilta ja Grindelwaldin visio saa fanin innostumaan leffasarjan seuraavista osista, mutta elokuva ei herätä samanlaista kiinnostusta katsoa tätä kyseistä elokuvaa uudestaan. Tämän lisäksi filmistä löytyy myös keskusteluja tapahtumista, jotka kuulostavat huomattavasti kiinnostavammilta kuin tämän leffan "mysteeri". Tina mainitsee lukeneensa Liskon kirjoittaman ihmeotus-oppaan - miksei tämän julkaisua näytetty? Lisko olisi voinut kiertää ympäri Eurooppaa markkinoimassa kirjaansa ja siitä sitten päätyä uuteen seikkailuun. Tai entäpä ne kuoleman varjelukset, jotka ovat tärkeä osa Grindelwaldin tarinaa? Grindelwald heiluttelee seljasauvaa, mutta elokuva ei vaivaudu avaamaan, mistä hän sen sai.
Vaikka tämä arvostelu antaakin aika negatiivisen kuvan elokuvasta, en silti sanoisi, että Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset olisi huono leffa. Siitä löytyy kyllä selkeitä hyviä hetkiä. Elokuva alkaa todella vahvasti Grindelwaldin paetessa ja saa katsojan vanhoihin tuttuihin tunnelmiin esittelemällä Liskon uuden kodin ihmeotuksille. Elokuvan ehdottomasti parasta antia ovatkin Liskon ja otusten yhteiset kohtaukset - oli kyseessä sitten vanha tuttu kulta-addikti haisku tai uudet olennot, kuten jättimäinen zouwu-hirviö. Seikkailuhenki on vahvasti mukana leffassa ja kömpelösti yhdistellyistä juonikuvioista huolimatta täytyy kehua Rowlingin tekstiä siitä, ettei tarina ole ennalta-arvattava, vaan onnistuu yllättämään käänteillään. Rowling myös osoittaa taitonsa laajentaa maailmaansa ja on äärimmäisen kiehtovaa nähdä ranskalaista taikakulttuuria. Huumoria on paljon mukana, vaikka tunnelma on muuten edellistä osaa synkempi. Filmi on myös kaikesta huolimatta todella viihdyttävä ja vähän yli kahden tunnin kesto hujahtaa hetkessä ohi.
Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tavoin elokuvan on ohjannut David Yates, joka vastasi myös neljästä viimeisestä Harry Potter -filmatisoinnista. Yates osoittaa taas kerran olevansa oikea mies hommaan ja saa luotua hyvää tunnelmaa Rowlingin epätasapainoisesta tekstistä huolimatta. Elokuva on myös todella taidokkaasti kuvattu, vaikka parissa kohtaa nähdään turhankin tiukkoja lähikuvia hahmojen naamoista. Leikkaus on kohtausten sisällä sujuvaa, mutta kohtaukset on liitetty yhteen hieman liian äkkipikaisesti ja leffaan voisi pistää sinne sun tänne lyhyitä hetkiä lisää, jotta elokuva hengittäisi paremmin. Synkkyydestään huolimatta valaisu on hyvin hoidettu ja katsoja näkee kaiken tarpeellisen. Lavastus-, puvustus-, maskeeraus- ja efektitiimit ovat jälleen kerran tehneet mielettömän huikeaa työtä tuodessaan velhomaailmaa valkokankaille. Lavasteet ovat näyttävät, puvut viestivät 1920-luvun ajankuvaa ja tehosteet sulautuvat hienosti oikeiden näyttelijöiden mukaan. Äänimaailma on efektiensä puolesta loistavasti rakennettu, mutta musiikit eivät tee suurta vaikutusta. Säveltäjä James Newton Howardin työstä jää lähinnä mieleen vain Ihmeotukset-sarjan tunnusmusiikki, sekä John Williamsilta kierrätetyt ikoniset Potter-sävelmät.
Yhteenveto:Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset ei valitettavasti ole kovin ihmeellinen elokuva. Leffan tarina on ohut, minkä peittämiseksi sen juonikuvioita monimutkistetaan ihan liikaa. Fanien hämäämiseksi elokuva on myös täynnä viittauksia Potter-leffoihin ja -kirjoihin, jottei heti huomaisi, että kyseessä on vain aika tarpeeton väliosa, jonka tapahtumat olisi voinut tiivistää sarjan seuraavaan osaan. Yllättävän tylsien sivuhahmojen juonikuviot nousevat oudon isoon rooliin, eikä päähenkilöille jää paljoa tehtävää. Itse asiassa Lisko Scamanderin voisi poistaa koko leffasta, eikä tarinan lopputulokseen tapahtuisi muutosta. Onneksi elokuvasta löytyy hyvin luotua tunnelmaa, viihdyttävää seikkailua ja lystikkäitä otuksia, jotka ovat ainoa ihmeellinen asia leffassa. Liskon ja otusten yhteiset hetket ovat elokuvan parasta antia ja niitä pitäisi olla huomattavasti enemmän. Ennakkopeloista huolimatta Johnny Depp osoittautuu loistovalinnaksi tarinan pahiksena, mutta Jude Law'n Dumbledore vaatii pientä totuttelua. Visuaalisesti elokuva on tietysti aivan huikea. Rowlingin kömpelöhkön käsikirjoituksen hyviä puolia ovat ennalta-arvattavuuden välttely ja tulevien osien kiehtovuus. Hieman kuitenkin jännittää, milloin sarja vihdoin pääsee niihin kiinnostaviin asioihin ja tulevatko pari seuraavaakin leffaa olemaan tällaisia väliosia? Aiemmin olin innoissani, että Ihmeotukset-leffoja ilmestyy yhteensä viisi kappaletta, mutta tämän jälkeen toivon, että Rowling olisi osannut tiivistää Liskon ja kumppaneiden seikkailut trilogiaksi. Harry Potter -fanithan menevät tietty katsomaan elokuvan kritiikistä huolimatta, mutta ne, jotka eivät ole velhomaailmasta aiemmin innostuneet, voivat turvallisin mielin pysyä erossa Grindelwaldin rikoksista, sillä en todellakaan usko tämän elokuvan muuttavan mieltänne sarjasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fantastic Beasts: The Crimes of Grindelwald, 2018, Warner Bros. Pictures, Heyday Films
