Arvostelu: Emma (2020)

EMMA

Ohjaus: Autumn de Wilde
Pääosissa: Anya Taylor-Joy, Mia Goth, Johnny Flynn, Josh O'Connor, Miranda Hart, Bill Nighy, Rupert Graves, Callum Turner, Gemma Whelan, Amber Anderson, Tanya Reynolds ja Connor Swindells
Genre: draama, romantiikka, komedia
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: S

Emma perustuu Jane Austenin samannimiseen klassikkokirjaan vuodelta 1815. Vuosien varrella Austenin suursuosittu kirja on käännetty monenlaiseen muotoon näytelmistä televisiosarjoihin ja elokuviin. Kirjan tarinasta on tehty monenlaisia tulkintoja, joista yksi tunnetuimmista on moderniin aikaan sijoitettu Alicia Silverstonen tähdittämä Clueless (1995). Uuden version suunnittelu alkoi muutamia vuosia sitten ja päärooliin palkattiin tällä kertaa Anya Taylor-Joy, joka on noussut viime vuosien aikana yhä vain isommaksi tähdeksi. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja nyt uusi Emma-elokuva on saanut ensi-iltansa. Itselleni Austenin kirja ei ole tuttu, mutta olen nähnyt aiemmin mainitsemani Cluelessin. Kiinnostuin uudesta versiosta ja meninkin katsomaan sitä positiivisin mielin yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Olimme muuten selvästi nuorimmat katsojat, sekä ainoat miehet paikalla.

Highburyn kylässä elää nuori ja rikas Emma Woodhouse, joka ei itse halua mennä naimisiin, mutta jonka lempipuuhaa on leikkiä amoria, parittaen tuttujaan yhteen. Miten käy, kun hän alkaa sotkemaan läheistensä elämää liikaakin parituslahjoillaan?

Anya Taylor-Joy ottaa tyylikkäästi Emma Woodhousen roolin vastaan. Hänestä löytyy juurikin sitä arvokkuutta, turhamaisuutta ja itsekeskeisyyttä, mitä hahmo vaatii. Taylor-Joy pitää hillitysti hauskaa roolissaan ja nostaa hymyn jatkuvasti huulille. Emma on moniulotteisesti rakennettu persoona, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Hahmoa kehitetään kiinnostavasti leffan ajan ja Taylor-Joy tuo nämä muutokset mukaan taidokkaasti. Hän tekee Emmasta ihastuttavan, mikä saa katsojan ymmärtämään, miksi muut suosivat tätä, vaikka Emma onkin niin itsekeskeinen. Emman itsekeskeistä maailmaa kuvataan hienosti sillä, kuinka tarkkaan kamera seuraa hahmoa. Yleensä kun kuvassa on Emman lisäksi joku muu, kamera lukittuu Emmaan, vaikka hänen vieressään oleva henkilö touhuaisikin enemmän. Kun Emma ja joku toinen istuvat vierekkäin, kamera nousee vasta kun Emma tekee niin, eikä välitä toisesta hahmosta, kuvaten täydellisesti, kuinka katsojan on tarkoitus nähdä maailma Emman tavoin.

Muutkin näyttelijät tekevät erinomaista työtä. Mia Goth näyttelee sympaattisesti Harrietia, joka joutuu tyytymään osaansa ystävänsä Emman varjossa. Bill Nighy outoilee ja nykii tuttuun mahtavaan tyyliinsä Emman isänä. Miranda Hart on hulvaton kummallisena neiti Batesina, joka pyrkii kaiken aikaa Emman suosioon. Josh O'Connor on myös todella hauska erikoisena pappi Eltonina, joka saarnaa teatraalisesti. Johnny Flynn ja Callum Turner taas ovat sopivat arvokkaiksi herrasmiehiksi George Knightleyksi ja Frank Churchilliksi, jotka iskevät silmänsä Emmaan. Rupert Graves ja Gemma Whelan näyttelevät jälkimmäisen vanhempia, kun taas Amber Anderson sopii hyvin Emman suosiota horjuuttavaksi Jane Fairfaxiksi. Näyttelijät eläytyvät osiinsa suurella antaumuksella. Kaikkien eleet ja ilmeet ovat valloittavia. Siinä, missä teatterinäyttelijät ottavat lavan haltuunsa, nämä näyttelijät ottavat valkokankaan otteeseensa. Etenkin silmien ja katseen käyttö on fantastista läpi leffan, ja jo niin yksinkertaisilla asioilla tuodaan mukaan valtavan paljon.

Itse Emma-elokuvakin on ihastuttava tapaus, kuljettaen katsojan taidokkaasti omaan aikakauteensa ja maailmaansa, johon uppoutuu täysin. Rakkauskuvioihin tuodaan useita uusia pulmia ja silmukoita solmitaan kierommiksi, jotta niiden avaaminen olisi entistä vaikeampaa. Emman samanaikaisesti viekasta että viatonta amor-leikittelyä on lystikästä seurata vierestä. Aikakauteensa sopivasti kaikki tämä aiheuttaa suuria tunteita, joihin näyttelijöiden teatterimainen asenne sopii täydellisesti. Filmissä on muutenkin tiettyä teatterimaisuutta. Joskus tämä voisi tehdä lopputuloksesta kömpelön ja epäammattimaisen, mutta ensikertalaisohjaaja Autumn de Wilde tietää mitä tekee. Kaikki on tarkkaan tyyliteltyä ja juuri se tarkkuus imaisee entistä voimakkaammin tapahtumien keskelle. Etenkin alkupäässä De Wilde leikittelee hurmaavasti erilaisten kikkailujen kera.

Tunnelmakin syntyy ohjaajalta taidokkaasti. Elokuvalla on vahva pilke silmäkulmassaan jatkuvasti ja se pitää hengen kevyenä - vakavoituen toki tarpeen vaatiessa. Perinteiseen tyyliin draamapuoli puskee voimakkaammin esiin loppupäässä, jolloin myös lystikäs leikittely ja kikkailu loppuu. Hupaisuutensa ansiosta alkupuolisko on jopa aika lailla mahtava. Huumori luodaan pienin ja hienovaraisin keinoin. Emman isän palvelijat tarjoavat mainiot hörähdykset, kun heihin tajuaa kiinnittää huomiota. Tanssiaiset ovat samalla niin koomiset kuin lumoavat. Koskettavuuttakin löytyy kohtauksesta. Jos leffan vakavoituessa loppupäässä siitä ei tuntuisi samalla katoavan niin paljon muutakin, ja jos puolen välin paikkeilta tiettyä tyhjäkäyntiä karsisi, olisi kokonaisuus eheämpi. Jo tällaisenaan elokuva on erittäin mainio ja hilpeä tulkinta Austenin klassikosta.

Tekniseltä puoleltaan Emma on yllättävänkin laadukas teos. Kuvaus on erittäin tarkkaa, eikä vain Emman liikkeiden seuraamisessa. Kuvat ovat hienosti sommiteltuja ja niiden liikeradat ovat pitkään suunniteltuja. Kuvausta tukee taidokas leikkaus ja kuvia tietty koristavat häikäisevän upeat lavasteet ja asut. Elokuva tarjoaa kohtaus kohtaukselta yhä vain näyttävämpiä paikkoja, mitkä ovat äärimmäisen tarkasti lavastettu täyteen pieniä yksityiskohtia. Asuja nähdään useita ja on hämmentävää, jos näitä puolia ei huomioida tulevissa palkintogaaloissa. Lisäksi leffan musiikit ovat loistokkaat. Säveltäjät Isobel Waller-Bridge ja David Schweitzer tuovat vahvan panoksen elokuvan henkeen ja tunnelmoivat melodioilla kauniisti.

Yhteenveto: Emma on erittäin mainio ja lystikäs tulkinta Jane Austenin klassikosta. Elokuvalla on jatkuva pilke silmäkulmassaan ja se nostaakin kaiken aikaa hymyn katsojan kasvoille. Leffasta löytyy tietynlaista teatterimaisuutta, mikä on kuitenkin pelkkä kehu - toisin kuin yleensä. Tyyli sopii mukaan täydellisesti. Näyttelijät antautuvat rooliensa vietäväksi hienosti. Anya Taylor-Joy on nappivalinta päärooliin Emmaksi, mutta mahtavia ovat myös hulluttelevat Miranda Hart, Josh O'Connor ja Bill Nighy. Huumori on todella onnistunutta, vaikkei filmi mikään hulvaton teos ole. Se on kuitenkin pääasiassa hyvin lystikäs, vaikka loppupää painottuukin tietty enemmän draamaan. Loppu ei olekaan enää yhtä vahva kuin alku ja ohjaaja Autumn de Wilden taidot painottuvatkin lähinnä komediaan. Visuaalisesti elokuva on yllättävänkin vaikuttava. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu, ja lavasteet ja asut ovat häikäisevän upeat. Musiikitkin ovat todella vahvat. Suosittelenkin uutta Emma-leffaa erittäin lämpimästi Austenin klassikon faneille, sekä historiallisista hömppäromantiikoista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Emma, 2020, Working Title Films, Blueprint Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018)

PÄHKINÄNSÄRKIJÄ JA NELJÄ VALTAKUNTAA

THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS

Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Pääsosissa: Mackenzie Foy, Jayden Fowora-Knight, Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Helen Mirren, Morgan Freeman, Eugenio Derbez, Richard E. Grant, Tom Sweet, Ellie Bamber, Misty Copeland ja Miranda Hart
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa perustuu E. T. A. Hoffmanin satuun "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas" ("Nussknacker und Mausekönig" - 1816). Satu nousi suureen suosioon, kun Pjotr Tšaikovski sävelsi sen pohjalta "Pähkinänsärkijä"-baletin ("Štšelkuntšik" - 1892), jonka musiikki on jäänyt elämään klassikkona. Hoffmanin sadun pohjalta on tehty vuosien varrella muitakin adaptaatioita ja alkuvuodesta 2016 Walt Disney -yhtiö ilmoitti tekevänsä oman versionsa. Kuvaukset alkoivat samaisena syksynä ja nyt Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on saanut ensi-iltansa. Itse riemastuin heti, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä Tšaikovskin musiikit ovat niin mielettömän hienot ja uskoin Disneyn olevan paras mahdollinen yhtiö tekemään uuden version sadusta. Trailerit näyttivät hyviltä ja aloin odottamaan pienellä innolla, kunnes arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat pääasiassa negatiivisia. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltapäivänä ja poistuin sekavin tuntein.

Nuori Clara Stahlbaum saa edesmenneeltä äidiltään joululahjaksi munan, jonka lukkoon ei löydy avainta. Avaimen etsintä vie Claran täysin toiseen maailmaan, neljään valtakuntaan missä keijut ja pähkinänsärkijät käyvät taistoa pahaa Äiti Gingeriä ja Hiirikuningasta vastaan.

Pääroolissa nuorena Clara-tyttönä nähdään mm. Interstellarista (2014) tuttu Mackenzie Foy, joka pääsee vihdoin kunnolla isoon rooliin. Olen pitänyt Foyta lupaavana näyttelijänalkuna ja hänen roolityönsä tässä leffassa vain vahvistaa käsitystäni, sillä hän suoriutuu pääosasta oikein mainiosti. Hän tekee jatkuvasti parastaan, vaikkei käsikirjoitus olisikaan parhaimmasta päästä. Hahmona Clara on helposti pidettävä heti alusta alkaen. Hän suree äitinsä kuolemaa ja yrittää puskea ikävät ajatukset päästään rakentelemalla asioita, nokkela kun on.
     Neljässä valtakunnassa Clara tapaa joukon eriskummallisia tapauksia. Ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa tekevä Jayden Fowora-Knight näyttelee nimikkohahmo pähkinänsärkijää, eli kapteeni Philip Hoffmania, joka vartioi vaaralliseen paikkaan johtavaa siltaa. Fowora-Knight on kelpo valinta kokemattomuudestaan huolimatta, ja hän ja Foy muodostavat hyvän parivaljakon, jonka seikkailua on kiinnostava seurata. Keira Knightley, Eugenio Derbez ja Richard E. Grant taas esittävät kolmea hyvää valtakuntaa johtavia olentoja; Knightley Makeisvaltakunnan Sugar Plumia, Derbez Kukkaismaan Hawthornea ja Grant Lumihiutaleiden maan Shiveriä. Harmillisesti kolmikko ei oikein toimi, ei näyttelijöiden eikä heidän hahmojensa puolesta. Näyttelijät vetävät roolinsa pahasti yli, etenkin Knightley, joka korkealla kimityksellään ja teennäisyydellään tekee yhden vuoden surkeimmista roolitöistä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Knightleyn hahmo saa eniten ruutuaikaa kolmikosta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen Claran isänä, sekä Ellie Bamber ja Tom Sweet hänen sisaruksinaan, Misty Copeland ballerinana, sekä konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren Claran keksijä-kummisetänä ja pahana Äiti Gingerinä. Valitettavasti Freeman ja Mirren vaikuttavat koko leffan ajan näyttelevän laiskoilla perusrutiineilla ja on hyvin selvää, että molemmat tekivät elokuvan rahan takia.

Aluksi Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vaikuttaa oikein oivalliselta koko perheen satuelokuvalta. Kaunis aloituskuva saa helposti iloiselle joulumielelle ja tarina nappaa nopeasti mukaansa. Hahmojen kokema suru äidin menetyksen takia tuntuu aidolta, eikä aikaakaan, kun Clara jo löytää itsensä fantasiamaailmasta. Elokuvan tunnelma on mainiosti luotu ja mukana on ihanaa satuhenkeä, jollaista leffoista ei tunnu enää tänä päivänä löytyvän. Tarinasta löytyy mystisyyttä ja neljää valtakuntaa haluaisi mielellään lähteä tutkimaan... Ja sitten tekijöiden yritys alkaa loppua. Sen sijaan, että elokuva todella rakentaisi fantasiamaailmaansa tai vielä tärkeämmin hahmojaan, se alkaa vain kulkea liiankin tuttuja ja turvallisia polkuja. Tapahtumiin ei käytetä tarpeeksi aikaa, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan todella nopeasti, aivan kuin elokuvalla olisi kiire jonnekin. Hurjemmista kohtauksista ei millään löydy jännitystä, vaan kaikki ratkeaa liian helposti. Kliseitä viljellään niin tarinallisesti kuin päähenkilön hahmokaaren osalta. Jos Mirrenin ja Freemanin roolityöt vaikuttavat siltä, että he olivat mukana vain saadakseen helpot rahat, vielä vahvemmin näin tuntuu Ashleigh Powellin käsikirjoituksen kanssa. Powell ei edes viitsi keksiä mitään luovaa tai uutta, vaan lainailee kaiken muualta. Jossain kohtaa Powell yrittää tuoda mukaan isoa käännettä, mutta senkin arvaa jo aiemmin, sillä samanlaisia "yllätyksiä" on nähty satoja kertoja. Loppuhuipennuksessa taso lässähtää, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, mihin se alun lupaava fantasiaseikkailu oikein hävisi?

On kuitenkin todella vaikeaa olla vihainen elokuvalle, joka näyttää näin käsittämättömän hyvältä. Powell ei nähnyt lainkaan vaivaa käsikirjoituksen eteen, mutta onneksi Disneyllä riittää osaavia tekijöitä muilla osa-alueilla. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat pistävät kaikkensa peliin luodessaan tätä uskomattoman hienolta näyttävää satumaailmaa. Lavasteet ovat huolellisesti ja tarkasti toteutetut niin neljässä valtakunnassa kuin todellisessakin maailmassa. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan mitä häikäisevimpiä asuja ja maskeeraajat saavat leikkiä joidenkin hahmojen kanssa. Myös tietokonetehosteet ovat hyvin vaikuttavat. Pieni Mouserinks-hiiri on toteutettu täysin aidon näköiseksi ja aivan mielettömän suloiseksi. Minulta löytyy sydämestä paikka elokuvien suloisille hahmoille ja olennoille, joten ei ihme, että Mouserinks nousi suosikikseni ja olisin voinut katsoa leffan hänestä. Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti ja kuten satuleffan kuuluukin, on filmi kunnon väripläjäys. Alusta loppuun Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti niin kiehtovaa katseltavaa, että käsikirjoituksen kompastelusta huolimatta tapahtumia oli mukava seurata. Onkin sääli, ettei muiden tekijöiden vahva työpanos pääse oikeuksiinsa muuten laimeassa tekeleessä.

Tarinaongelmiin vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuvalle tehtiin jopa kuukauden kestäneet lisäkuvaukset, joissa toimi eri ohjaaja. Alunperin ohjaajaksi oli kiinnitetty vain ruotsalainen Lasse Hallström, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä uusintakuvauksia, joten tunnetumpi tekijä Joe Johnston valittiin hoitamaan ne. Yhdessä Hallström ja Johnston tekivät elokuvan loppuun. Olisi kiinnostavaa nähdä, onko alkuperäinen versio filmistä parempi, vai jopa heikompi. Leikkauksessa leffa voisi hengittää hieman enemmän ja etenkin jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset toimisivat paremmin, jos niissä rakennettaisiin tunnelmaa, eikä hypättäisi heti asiaan. Itselleni isoimman pettymyksen leffa kuitenkin tuotti siinä, että elokuva kierrättää loppujen lopuksi liian vähän Tšaikovskin klassisia sävelmiä. Upeat melodiat ovat kyllä mukana, mutta ne loppuvat liian lyhyeen. Parissa kohtaa ne on tosin onnistuttu pistämään kohdalleen aivan täydellisesti.

Yhteenveto: Lupaavasta alustaan huolimatta Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on erittäin keskinkertainen fantasiasatu. Käsikirjoittaja Ashleigh Powellia ei selkeästi ole kiinnostanut projekti, vaan hän menee tarinan kanssa jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, lisäämällä mukaan kliseitä kliseen perään. Käänteet arvaa helposti ennakkoon, eikä mistään tunnu löytyvän jännitystä. Myös konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren vaikuttavat olevan mukana pelkän palkan takia, eikä heistä näy minkäänlaista mielenkiintoa leffaa kohtaan. Enkä voi edes käsittää, mitä Keira Knightleyn päässä on pyörinyt, kun hän on näytellyt hahmoaan. Aivan kamalan surkea roolisuoritus! Nämä heikkoudet ovat todella surullista katsottavaa, kun voi huomata, miten päätähti Mackenzie Foy oikeasti yrittää täysillä ja millaisen mielettömän huikean työpanoksen lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja animaattorit ovat tehneet. Visuaalisesti Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on aivan fantastisen upea teos, mutta sisällöllisesti se on todella köyhä ja kömpelö, mikä on suuri sääli. Elokuva toimii varmasti paremmin lapsille, mutta muita suosittelen säästämään rahanne ja odottamaan sitä, että leffa tulee joskus televisiosta. En voi ymmärtää, miten laadukkaita ja nokkelia animaatioelokuvia tuottava Disney voi möhliä tällä lailla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nutcracker and the Four Realms, 2018, Walt Disney Pictures, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Spy / Vakoojan asussa (2015)

SPY (2015)

SPY - VAKOOJAN ASUSSA

Ohjaus: Paul Feig
Pääosissa: Melissa McCarthy, Miranda Hart, Jason Statham, Rose Byrne, Peter Serafinowicz, Bobby Cannavale, Jude Law ja Curtis "50 Cent" Jackson
Genre: komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia / Extended Cut: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

Spectren (2015) oli tarkoitus olla viime vuoden kovin agenttielokuvatapaus. Vaikka näin ei ollutkaan, niin 2015 oli muuten agenttielokuvien ystäville hieno vuosi, sillä uuden James Bond -elokuvan lisäksi tulivat myös Mission: Impossible - Rogue Nation (2015), The Man from U.N.C.L.E. (2015), sekä Kingsman: The Secret Service (2015). Vielä näiden lisäksi kesällä ilmestyi myös Spy, josta tiesin vain, että kyseessä oli komedia elokuvan Bridesmaids (2011) tekijöiltä ja joka kulki Suomessa hölmöllä lisänimellä "Vakoojan asussa". Mainokset vaikuttivat ihan kivoilta, muttei elokuva silti tuntunut erityisemmin siltä, että se olisi pakko nähdä. Kävin kuitenkin mielenkiinnosta katsomassa Spyn ja onneksi niin, sillä vau!

Susan Cooper pääsee toimistolta tositoimiin, kun hänet lähetetään peitetehtäviin kentälle saadakseen CIA:n haltuun terroristeilla olevan ydinaseen.

Susan Cooperina nähdään Melissa McCarthy, joka jakaa vahvasti mielipiteitä. Monien mielestä hän on loistava, kun taas monien mielestä lähinnä ärsyttävä. Vaikka hän on omasta mielestäni ihan hyvä, niin on minun silti pakko myöntää, että kyllä hän useasti myös ärsyttääkin. Tässä hän on onneksi oikein mainio, vaikka muutamaan otteeseen hänen kovaäänisyytensä käy hermoille. Susanin hahmokaari toimistotyöläisestä agentiksi on toimivasti toteutettu, eikä prosessi tapahdu liian nopeasti. Välillä hän toimii kuten moni muukin tavis toimisi, kun taas välillä hänestä näkyy, että koulutusta löytyy hieman enemmänkin. Susan tekee myös kakkuja, mikä mainitaan pariin otteeseen, mutta mitä ei koskaan erityisemmin tuoda esille.
     CIA:n toimistolla työskentelee myös Nancy, jota esittää Miranda Hart. Kuten McCarthy, niin myös Hart on paikoitellen ärsyttävä, etenkin ollessaan kovaääninen. Hart on ärsyttävämpi kuin McCarthy, joten on onni, ettei hahmo esiinny ihan hirveästi elokuvassa.
     Hauskuutta elokuvaan tuo mukaan Jason Statham, joka näyttelee agentti Rick Fordia, joka kertoo aikamoisia paisuttelukertomuksia itsestään. Hän kertoo esimerkiksi juttuja siitä, kuinka hän kuoli ja tuli takaisin henkiin, kiinnitti irronneen kätensä takaisin paikoilleen ja kun häneltä kysytään, mistä hän yhtäkkiä sai itselleen uuden takin, niin vastaushan kuuluu: "No vittu tein sen itse, enkö vain?" Rick Ford on ehkä jopa lempisuoritukseni Stathamilta, joka muuttuu hahmossaan hieman karikatyyriksi itsestään ja kaikista niistä rooleista, joita hän on aiemmin esittänyt.
     Elokuvan pahiksena nähdään Rose Byrnen näyttelemä Rayna Boyanov, joka jatkaa isänsä jalanjäljissä ydinaseen kauppiaana. Byrne toimii suurimmaksi osaksi, mutta välillä häntä on erittäin vaikea ottaa tosissaan, ja kuten McCarthy ja Hart, niin myös hän on aika ärsyttävä korottaessaan ääntään. Raynan hiustyyli on aika kauhea.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Peter Serafinowiczin näyttelemä härski Aldo, joka haluaa olla liiankin intiimisti tekemisissä Susanin kanssa; Jude Law'n esittämä agentti Bradley Fine, jonka tehtävää Susan Cooper lähtee suorittamaan; Bobby Cannavalen näyttelemä Sergio De Luca, joka tekee kauppaa asediilereiden ja terroristien kanssa; sekä Curtis "50 Cent" Jackson omana itsenään.

Bradley Fine on yksi CIA:n parhaista agenteista, mutta hän ei olisi mitään ilman henkilöä, joka neuvoo hänen korvaansa kaiken aikaa, mitä tehdä ja minne mennä. Susan Cooper on juurikin tämä henkilö. Kaiket päivät Susan seuraa tietokoneeltaan, missä Fine liikkuu tehtäviensä aikana ja opastaa tätä suoriutumaan operaatioista. Hän on myös rakastunut Fineen, muttei uskalla myöntää tätä, sillä ei usko komistusvakoojan koskaan kiinnostuvan hänestä. Yhden tehtävän mennessä pieleen kaikki CIA:n aktiiviset agentit paljastuvat, jolloin ainoa toivo suorittaa operaatio loppuun, on lähettää Susan ensimmäistä kertaa kentälle. Susanin täytyy löytää Rayna ja saada tältä ydinase, ennen kuin Rayna ehtii myymään sen terroristeille.

Tuttuja James Bond -viittauksia löytyy kyllä elokuvasta, mutta Spy ei silti ole onneksi vain täysi parodia. Siitä löytyy kyllä alusta alkutekstien aikana soiva kappale, joka on erittäin samanlainen kuin 007-elokuvissa, agentit saavat tietysti ennen tehtävälleen lähtöä tyylikkäitä varusteita ja jo Bradley Finesta pelkästään tulee helposti mieleen itse Bond, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Se ei ole Bond-parodia, vaan enemmänkin vitsailee siitä, millainen agenttigenre nykyään on juurikin Bondin takia. Agenttielokuvissa on myös tavaramerkkinä matkustelu ja tässä käydäänkin mm. Bulgariassa, Ranskassa, Italiassa ja Unkarissa. Kovin uusi juttu ei myöskään ole se, että pahikselta löytyy ydinase, joka täytyy saada takaisin Yhdysvaltain viranomaisten haltuun.

Spy poikkeaa monista muista agenttikomedioista siten, että se on yllättävän härö ja raaka. Parit toimintapätkät ovat jopa yllättävän brutaaleja - niskoja katkeaa ja hieman vertakin roiskahtaa. Elokuvassa kiroillaan runsaasti ja etenkin Aldon puheessa monet sanat viittaavat seksiin ja naisen ruumiinosiin. Elokuva selkeästi ansaitsee K16-luokituksensa, sillä sen verran roisia meininkiä on paikoitellen luvassa. Itseni tämä yllätti täysin. Elokuva yllättää todella useasti, etenkin alkupuolella, sillä mainokset eivät kuitenkaan täysin näyttäneet, millainen elokuva olisi oikeasti kyseessä. Ja hyvä niin. Läpi elokuvan saa nauraa paljon, mutta kuten tavallista, niin huumori vähenee siinä kohtaa, kun loppuratkaisu alkaa häämöttää ja keskitytään pääasiassa tarinan päättämiseen, eikä katsojien naurattamiseen. Loppupuolelta löytyy aika arvattava juonenkäänne, mutta eipä se erityisemmin haittaa. Jos katsoo paljon agenttielokuvia, niin käänteen arvaa jo alussa, mutta jos genre ei ole tuttu, niin homma voi tulla yllätyksenä.

Elokuvan on ohjannut Paul Feig, joka on tehnyt jo kolme elokuvaa tämän lisäksi, joissa Melissa McCarthy esiintyy: Bridesmaids, The Heat (2013) ja Ghostbusters (2016). Feig osaa selkeästi tehdä toimivia komedioita, kun sille päälle sattuu ja mielestäni tämä on hänen paras tuotoksensa. Hän on myös käsikirjoittanut elokuvan ja saanut jutun pysymään hienosti kasassa. Paikoitellen dialogi on erittäin nokkelaa ja kulkee sujuvasti ja nopeasti eteenpäin. Elokuva on kuvattu ja leikattu hyvin. Hidastuskuvat ovat erittäin hyvin otettuja. Tehosteita ei ole paljoa käytetty, mutta äänimaailma toimii. Etenkin niskojen katkeamisia on korostettu kunnon rusahduksilla, mitkä ainakin itseäni naurattivat. Musiikista vastaa Theodore Shapiro. Elokuvaa varten sävelletty musiikki ei erityisemmin jää mieleen, sillä siinä on käytetty niin paljon valmiita kappaleita. Tämän elokuvan "Bond-tunnari" on Ivy Levanin biisi "Who Can You Trust".

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Vain Blu-ray sisältää elokuvasta myös Extended Cutin, eli kymmenisen minuuttia pidemmän version, joka sisältää pidempiä, kuten myös kokonaan uusia kohtauksia. Lisämateriaalia Blu-raylta löytyy jopa kahdeksi ja puoleksi tunniksi, eli yllättävän paljon ottaen huomioon, että kyseessä on komediaelokuva. Pelkkä "How Spy Was Made" kestää yhteensä noin viisikymmentä minuuttia. Poistettuja kohtauksia on puolen tunnin edestä.

Yhteenveto: Spy on todella hyvä, hauska ja yllättävä agenttikomedia. Vaikka siinä on selkeitä lainauksia esimerkiksi Bond-leffoista, niin se ei ole vain parodia, vaan oma juttunsa. Melissa McCarthy vetää mielestäni parhaan suorituksen, mitä olen häneltä nähnyt, vaikka onkin paikoitellen hieman ärsyttävä. Rose Byrne ei pahiksena erityisemmin vakuuta, mutta Jason Statham taas on aivan loistava. Paul Feig on selkeästi tiennyt, mitä on ollut tekemässä. Dialogi on välillä erittäin nokkelaa. Lopun juonikäänne on aika arvattava, mutta se ei erityisemmin haittaa. Lasten elokuva tämä ei todellakaan ole, sillä se sisältää paljon kiroilua, hieman verta, niskojen katkeilua, sekä Extended Cutissa useita miehen sukuelimen kuvia. Agenttielokuvien, sekä hieman roisimpien komedioiden ystäville suosittelen tätä lämpimästi, sillä Spy kyllä toimii - lähes yhtä hyvin jopa muutamankin katselukerran jälkeen. Älkää ottako levyä pois vielä, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä pätkiä. Tavallaan toivoisin, että tälle tulisi jatkoa, mutta tavallaan toivon, että tämä pysyisi itsenäisenä teoksena.

Kirjoittanut: Joonatan, 21.9.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.mi6community.com
Spy, 2015, Twentieth Century Fox Film Corporation, Chernin Entertainment, Feigco Entertainment